Nörttitytöt

Ensikosketus figupeleihin

2012-03-09T07:30:00.000+02:00

Jokunenviikko takaperin poikaystäväni puhui minut ympäri kokeilemaan figupelaamista.

Figu- taiminiatyyripelit ovat pienillä ”muoviukoilla” pelattavia sota-/strategiapelejä,joita pelataan yhtä tai useampaa vastustajaa vastaan. Pelipöytä imitoisotatannerta raunoineen ja maastonmuotoineen, miniatyyrit eli figut muodostavaterikokoisia ja –vahvuisia yksiköitä, joita pelaajat liikuttavat pöydällä.Armeijojen ja yksiköiden vahvuutta kuvataan pisteillä, esimerkiksi 100 pisteenpeli tarkoittaa sitä, että kukin pelaaja saa käyttää 100 pistettä armeijansatekemiseen. Mitä vahvempi yksikkö, sitä enemmän pisteitä se maksaa.

Perinteiseenroolipelitapaan hyökkäysten osumiset ja vahingot heitetään nopilla.Periaatteessa tarkoituksena on tuhota vastustajan armeija, mutta pelissä voiolla lisäksi kerättäviä kohteita tai suoritettavia tehtäviä tuomassa haastettaja vaihtelua.

Warmachine 6.3.2012 Cygnar (sininen) vastaan Khador (punainen)

Olenpelannut pöytäroolipelejä noin kuusi vuotta. Figupeleissä minua on ainakammottanut liikkuvien osien määrä ja pelin persoonattomuus. Olisiko samapelata shakkia? Poikaystäväni – pitkän linjan figuttaja – kuitenkin pyysikauniisti, joten suostuin kokeilemaan hänen kanssaan vastajulkaistua WarPath -peliä.

War Pathinaloituspaketti sisältää pienet armeijat örkkejä (Marauders) ja kääpiöitä (ForgeFathers). Örkkejä on reilusti enemmän ja ne ovat nopeampia, mutta niidenampumiskyky on vähintäänkin onneton. Kääpiöt puolestaan ovat parhaimmillaanpäästessään ampumaan suojan takaa, mutta heikoilla lähitaistelussa.

Ensimmäisetottelut pelattiin 2x2-jalan kokoisella pöydällä. Oikea pelikoko on 4x4-jalkaa,mutta koska War Path oli kummallekin tuntematon peli, päätimme aloittaapienesti. Pienessä pöydässä oli se hyvä puoli, että peli eteni nopeasti, jakumpikin pelaaja pääsi kokemaan kaikenlaisia tilanteita. Toisaalta pelitodellakin oli ohi muutamassa vuorossa, eikä figumäärältään suurempiörkkiarmeija meinannut mahtua pöydälle.

Ensimmäisenpelin pelasin örkeillä. Yllätyksekseni en ottanut turpiin läheskään niinpahasti kuin alkuun pelkäsin, vaan onnistuin jopa aiheuttamaan tuhoa raunioidentakaa ammuskelevissa kääpiöissä. Noppasääntöjen logiikka löytyi myös yllättävännopeasti - tosin sääntöjä piti silti selata tiuhaan. Valitettavasti en enäämuista pelin kulkua vuoro vuorolta, joten yksittäisen pelin selostaminen jääjohonkin toiseen kertaan.


Nopat eivät olleet kovin suosiollisia...

En vihannutWar Pathia. Itse asiassa, totuteltuani pari ottelua kynä-paperi-peliä suurempaankokonaisuuteen, aloin suorastaan nauttia sen tarjoamasta taktisesta haasteesta.War Pathin aloituspaketin armeijat ovat sen verran pienet, etteivät vuorojenpituudet veny mahdottomiin. Isommalla pöydällä pelistä sai vielä enemmän irti.

Positiivisenkokemuksen rohkaisemana olen sittemmin testannut myös Privateer PressinWarmachinea. Warmachinen yksiköt ovat pienempiä, mutta niillä on enemmänominaisuuksia, joten mahdollisuuksia ja liikkuvia osia oli jälleen pelottavanpaljon. Steampunk-henkinen maailma on kuitenkin kiehtova ja persoonallinen, jaruokkii mukavasti mielikuvitusta. Warmachinessa komentajan eli Warcasterinkyvyt ja ominaisuudet vaikuttavat yksiköiden toimintaan, joten peli onmielestäni lähempänä perinteistä roolipeliä kuin figupeliä.

Yltääkö lyömään? No yltäähän se.

Kokeilemattaminulla on edelleen figupelien markkinajohtaja GamesWorkshopin Warhammer taiWarhammer 40k. Kumpaakin olen tosin pelannut kynällä ja paperilla, eikäsysteemi ole sytyttänyt. Liikaa numeroita ja nopanheittoa, liian mustavalkoinenmaailma ja aivan liian vähän hahmon persoonan kehitystä ja tarinan kerrontaa.Olen myös kuunnellut tuttavapiirissäni olevien figupelaajien keskusteluja40k:sta, ja mielikuva pelistä on juuri se persoonaton ”armeijat rynnivät jaampuvat ja sitten heitetään noppaa ja lopulta toinen häviää” –skenaario, jokaminua alun perin kaikessa figupelaamisessa on aina ahdistanut. Luulenkin, ettäjätän valtavat Warhammer-armeijat suosiolla muiden hallittaviksi.

Figupelaaminenvaikuttaa olevan yhden sortin elämäntapa. Siihen kun kerran hurahtaa, haluaaaina ostaa lisää yksiköitä armeijaansa/armeijoihinsa. Toinen puoli figuttamistaon miniatyyrien maalaus, johon saa kulumaan aikaa tuntikausia. Ja pitäähänpelipöydänkin sisältää erilaisia maastoja ja esteitä. Pöytiä voi ostaa maalejavaille valmiina tai askarrella alusta asti itse. Itse en usko menettävänisydäntäni figupeleille. Itse pelaaminen on toki mukavaa, mutta nautin kuitenkinenemmän tarinankerronnasta kuin suurien kokonaisuuksien hallinnasta.

Miten kasvattaa tytöstä pesunkestävä nörtti

2012-03-06T02:26:00.001+02:00

Maria Blomqvist

... ja kasvaa itsekin siinä sivussa

Ellen olisi ollut syntymänörtti olisikaikki saattanut alkaa tästä. Koska tämä aloitus kuulostaa(ainakin minusta) varsin dramaattiselta, kuvitelkaamme, että tämätodella oli kaiken alku.

Kuvitelkaa minut, hieman yli 30-vuotiashuolestunut aika tavallisen näköinen nainen istumassa neurologinvastaanotolla. Takana ovat pitkät lastenpsykiatrin, psykologin,yleislääkärin ja fysioterapeutin suorittamat tutkimukset.Tyttäreni, 5-vuotias rauhallinen lapsi, on täysin uppoutunutselailemaan Aku Ankkaa. Hän istuu hieman kumarassa matalallapuisella lastentuolilla keskellä pehmolelujen, lastenkirjojen janukkejen muodostamaa sekamelskaa. Lastenneurologi vilkaisee häntähymyillen. "Hänessä ei ole mitään vikaa", hän sanooystävällisesti. "Kunpa tietäisittekin miten paljon hänenkaltaisiaan lapsia tänne lähetetään... Lapsia, joilla onepätasainen lahjakkuus- tai temperamenttiprofiili tai vainepätavalliset kiinnostuksenkohteet..." Hän huokaisee ja sanoositten hyvin painokkaasti. "Ei teillä ole mitään hätää.Tyttärenne on nörtti."

Nörttiys ei ole mitattavissa olevasuure eikä sille ole määritetty yksikköä. Totta puhuakseni olentoisinaan a) toivonut, että ihmisille voitaisiin määrittäänörttiysindeksi ja b) että nörttiyden yksikkö olisi jotaintodella härmistyttävän viileää; haluaisin päästä sanomaan"Nörttiysindeksini on 90 Whedonia". Virallisestimääritellyn nörttiysindeksin puutteessa joudun kuitenkin jokapäivä olemaan tekemisissä vaikeasti määriteltävän ilmiönkanssa: pohtimaan sekä omaa nörttiyttäni että tyttäreninörttiyttä ja sitä, miten parhaiten osoittaa arvostusta molempiakohtaan. Ajatus nörttiyden määrittelystä kuulostaa yritykseltäpyydystää jääpala haarukalla, mutta yritetäänpä silti.

70-luvulla syntyneenä muistan yhäajan, jolloin termi "nörtti" ensimmäisen kerran ilmestyimediaan. Tuolloin nörtit olivat poikkeuksetta ylipainoisia tai hyvinalipainoisia, henkilökohtaisen hygieniansa laiminlyöviä,epämuodikkaita rillipäisiä colajuomilla, pitsalla japerunalastuilla itsensä elättäviä tietokoneen ääressä kaikenvalveillaoloaikansa kuluttavia nuoria miehiä. Naiset olivat heillevain tarunhohtoinen fantasioinnin kohde, yhtä todellinen ilmiö kuinfenix-lintu. Itseironisimmat noista nörttimiehistä saattoivat ostaaitselleen rintanpin, jossa luki "Roolipelissä sinullakin voiolla tyttöystävä". Koska satuin olemaan henkilökohtaisestahygieniastani huolta pitävä nuori nainen en kyennyt samaistumaantuohon kuvaan, vaikka taoinkin Nethackin läpi useita kertoja,uppouduin fantasia- ja science fiction – kirjallisuuteen jarakastin roolipelejä. Minulla ei ollut sanan "outo"lisäksi muita sanoja kuvaamaan sitä mitä olin – ja "outo"on todella viheliäinen sana kuvaamaan epävarmaa nuorta naista, jokahaluaisi epätoivoisesti löytää ystäviä ja kokea kuuluvansajohonkin.

Ellen olisi liittynyt SuomenTolkien-seura ry:hyn saattaisin kuvitella vieläkin, että "outo"on oikea sana kuvaamaan minua. Yhdistystoiminnan kautta tutustuinmielenkiintoisiin ja mahtaviin ihmisiin, jotka harrastivatyllätyksekseni samoja asioita kuin minä. Uskon, että monet teistälukijoista ovat kokeneet saman tunteen kuin minä: oli kuinvärikylläinen paratiisi täynnä kukkia ja hedelmiä olisipuhjennut sisälleni paikkaan, jossa oli aiemmin ollut autiomaa.Ympärilläni oli yhtäkkiä ihmisiä, joiden kanssa saatoinkeskustella Keski-maan haltioiden sukupuista, ommellakeskiaikatyylisiä vaatteita ja heittäytyä nauttimaan yhdessäkerrotuista tarinoista omassa roolipelimaailmassani.

Kehittymässä oleva nuorten, useinentisten koulukiusattujen nuorten ja nuorten aikuisten muodostamahörhökulttuuri (tällä nimellä muistan sitä tuolloin useinkutsutun) sai myös vastavoimia: mediassa esiintyi kauhutarinoitaitsemurhan tehneistä tai mielenterveytensä menettäneistäroolipelaajista, joilla "rooli oli jäänyt päälle".Erityisesti äärikristityt kunnostautuivat tämän uudenalakulttuurin vastustajina leimaten roolipelaajat saatananpalvojiksiyhdysvaltalaisten esikuviensa innoittamina. Tällaiset loukkaavatyleistykset ja monien kokema lähipiirin ymmärtämättömyys saivat"hörhöt" lyöttäytymään tiiviimmin yhteen. Omakinmaailma jakautui "meihin" ja "mundiksiin",ihmisiin, joiden ei edes kannattanut odottaa ymmärtävän mitäänmistään tärkeästä.

Minulla ei ole tarkkaa käsitystäsiitä, missä vaiheessa "hörhökulttuurista" tulinörttikulttuuria, jonka valtavirta kykeni vähitellen sulattamaanparemmin. Peter Jacksonin Taru Sormusten herrasta -elokuvat nostivatainakin yhden useimpien "hörhöjen" rakastaman teoksenparrasvaloihin ja suuren yleisön fanitettavaksi. Keskelle tätäalakulttuurin ja valtakulttuurin hidasta kohtaamista syntyityttäreni.

Vannon, etten yrittänyt ehdoin tahdoinmuokata tyttärestäni erityisen nörttimäistä – itse asiassapäin vastoin. En pystynyt itse muuttumaan aivan tavalliseksikeskivertoihmiseksi, mutta yritin parhaani tehdäkseni tyttärestäniedes ulospäin sellaisen. Minun on tunnustettava, että omannörttimäisyyteni näkeminen tyttäressäni oli varsin tuskallista.On eri asia naureskella nyarlathotep-pehmolelua halailevalle vauvallekuin seurata sivusta, miten oma kömpelö lapsi saa ensimmäisetsilmälasinsa nelivuotiaana. Silmieni alla tyttäressäni toteutuipaljon nörttimäisiksi miellettyjä ominaisuuksia: hän oli joviisivuotiaana todella kiinnostunut matematiikasta jaluonnontieteellisistä ilmiöistä, hän jaksoi nököttääpaikallaan tuntikausia kokoamassa 100-palaisia palapelejä jatoisaalta hän oli ikätasoaan selvästi kömpelömpi. Minun olipakko todeta, että pyrkimykseni muokata lapsestani mahdollisimman"normaali" oli epäonnistunut pahasti. Jäljelle jäi vainvaihtoehto hyväksyä sekä oma nörttiyteni että hänennörttiytensä ja ryhtyä valtaamaan tilaa ja arvostusta molemmille.

Tyttärelleni, toisin kuin minulle, omaminuus on itsestäänselvä ja hyvä tila, jota hän ei ole ainakaantoistaiseksi alkanut kyseenalaistaa. Hän tietää olevansa erilainenkuin muut lapset, mutta hän havainnoi myös muiden lastenkeskinäisiä eroja. Tyttäreni kohdalla olen havainnut, mitenvaltavan suuri merkitys opettajien ja koulun henkilökunnantoiminnalla on. Siinä missä itse jouduin suorastaan kidutetuksi ontyttäreni löytänyt ystäviä ja tulee mitä ilmeisimminhyväksytyksi.

Nörttilapsen kasvattamisen haasteetlienevät pääsääntöisesti samat kuin lapsen kasvattamisessayleensä: Miten tukea parhaiten lapsen itsearvostusta? Miten kehittäälapsen sosiaalisuutta? Päämääränä lienee joka tapauksessakoettaa auttaa lasta kasvamaan aikuiseksi, jolle tavallinen elämäei aiheuta pääsääntöisesti ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.Tämä pitää sisällään kaiken perustaitojen, kuten siivoamisen,ruoanlaiton ja kaupassakäynnin perusteiden hallinnasta ainasosiaalisen elämän kiemuroissa selviämiseen – ja myös kentiessen tärkeimmän, toimeen tulemisen itsensä kanssa. Jokainen meistäon elossa ollessaan varsin pysyväisluonteisesti naimisissa kehonsa,temperamenttinsa ja tapojensa kanssa.

On nörttilapsen kasvattamisessa myösomat haasteensa. Oma nörttilapseni on suuressa määrin älyllisestisuuntautunut, omaa norsun muistin ja kahmaloittain kärsivällisyyttä.Niinpä tutustuessani hänen kanssaan nörttikulttuurin helmiinjoudunkin usein vastailemaan hämmentäviin kysymyksiin. "Äiti,muistatko, kun lupasit viime viikolla selittää minulle, mikä ontesserakti. Voisimmeko katsoa sitä nyt?" "Äiti, minun käysääliksi Anakin Skywalkeria. Johtuiko hänen muuttumisensa DarthVaderiksi siitä, että muut vaativat häneltä niin paljon?"Usein havaitsen itsekin olevani oman tietämykseni äärirajoillaetsiessäni hänelle ymmärrettäviä vastauksia.

Kaikkein vaikeinta ainakin minullekasvattajana on ollut luottaa lapseeni, siihen, että hän selviytyyitse. Vaikeaa on myös nähdä oma riittämättömyytensä japakottaa itsensä kasvamaan, kohtaamaan vastoinkäymisiä jayrittämään selviytyä niiden keskellä. En ole hyvä pitämäänpuoliani eikä ole tyttärenikään, mutta me opettelemme yhdessä.

Nörttikulttuurissa on paljon sellaistaminulle todella tärkeää, jonka haluaisin siirtää eteenpäintyttärelleni: rakkaus kirjallisuuteen, syvälliset ystävien kanssakäydyt keskustelut kirjallisuudesta, kriittinen asenne lukemiseen,lähdekriittisyys, mahdollisuus työstää vaikeita asioita fiktionavulla ja kehittää itseään esimerkiksi roolipelien tailarppaamisen avulla - lukuisista aivan mahtavista kirjoista,elokuvista ja tietokonepeleistä puhumattakaan. Ihminen oppii vainharjoittelemalla sopivaa vastusta käyttäen ja tarjoamansaviihdearvon lisäksi olen havainnut roolipelit ja larpit oiviksiminuuden harjoituskentiksi. Tyttäreni on vasta ottamassa ensimmäisiäaskelia noiden harrastusten parissa, mutta jo nyt huomaanhavainnoivani peleissä ilmeneviä tilanteita eri tavalla asetuttuanimyös kasvattajan rooliin. Luotanko pelaajiin tarpeeksi? Annankoheille tarpeeksi mahdollisuuksia vaikuttaa peliin? Jaanko kaikilleyhtä paljon huomiota? Kuuntelenko kaikkia? Olen saanut huomata,ettei kasvattaminen ole vain yksipuolinen ilmiö vaan kuinpöytätennistä: jatkuvia edestakaisin lentäviä palloja,korjausliikkeitä, harha-askeleita...

Olen osallistunut tyttäreni kanssauseampaan larppiin. Puolen vuoden ikäisenä hän konttaili ympärilattioita Kevätmetsän valtakunta -eloroolipelissä, 3-vuotiaana hänmaisteli rosvopaistia larpissa nimeltä Punainen lanka, pihlajapuu,jossa kuuluin pelinjohtoon. Toissavuonna päätimme lähteä yhdessäpelaamaan kun Rajakatse-kampanjassa tarjoutui mahdollisuus ottaa myöslapsia jatkumon kevätpeliin. Sama toistui viime vuonna jatoivottavasti myös tänä vuonna. Tyttäreni nauttii noista päivistäfantasiamaailmassa täysillä. Ensimmäisessä Rajakatse-pelissäänhän ryhtyi kehittelemään omia juoniaan eläytyen pienen orpotytönhahmoonsa. Olin antanut hänelle koruksi suurehkon kristallikiteen,joka riippui nahkanauhassa. Se kourassaan silmälasipäinen tyttösenikulki hahmon luota toisen luo kertoen etsivänsä tietoa hahmonsavanhemmista. "Ainut muisto, joka heiltä jäi minulle, on tämäkristalli", hän selitti. Viime vuonna orpotyttöhahmo sainimenkin: Heinä. Odotan jännityksellä, miten Heinä kehittyyhahmona tyttäreni kasvaessa. Tällä hetkellä tyttäreni odottaa jokovasti Rajakatseen kevätpeliä, mahdollisuutta nauttiafantasiamaailman tunnelmasta ja kypsentää ruokansa nuotiolla.

Tyttäreni on aina rakastanuteläytymistä ja näyttelemistä. Päiväkotinsa kevätjuhlassamuistan hänen eläytyneen juustopalaa nokassaan pitäneen korpinosaan siinä määrin turkkalaisesti, että muovisen juustonpalanlisäksi hänen suustaan roiskui myös aimo annos sylkeä. Näytelmätovat aina olleet hänelle vuoden kohokohtia. Koulunnäytelmäprojekteissa hän on aina vapaaehtoinen esiintymään jaeläytymään ja vaikuttaa nauttivan siitä täysin rinnoin. Niinpälarppaaminen ja roolipelaaminen vaikuttaisivat hänelle varsinlupaavilta harrastuksilta ainakin tällä hetkellä.

Tuskin maltan odottaa sitä, ettäpääsen kokemaan tyttäreni kanssa monia omaan nörttiyteeniliittyviä huippuhetkiä: katsomaan Tähtien sota -elokuvat (olentosin kuullut monien katsoneen ne jo nuorempienkin lasten kanssa),nauttimaan Buffysta ja Star Trekistä, lukemaan Harry Potter -kirjatloppuun... Lista on onneksi pitkä ja kasvaa yhä.

Kaikkein eniten toivon kuitenkin sitä,että kasvettuaan aikuiseksi tyttäreni voi olla suurin piirteintyytyväinen itseensä.

Nojatuolimatka Marsiin

2012-03-04T22:51:00.000+02:00

Päivi Itäpuro

Oletko ainakin lievästi kiinnostunuttähdistä, maailmankaikkeudesta, Kuusta ja planeetoista? Asutkokenties kaupunkialueella, jossa valosaaste himmentää tähdet? Taioletko kenties vilukissa, jota ei saa raahattua tähtikirkkaana pakkasyönäulos kosmoksen ihmeitä pällistelemään? Jos vastaus näihinkysymyksiin on myönteinen on valintasi nojatuoliastronomia! Se on minun valintani. Omalta kohdaltani tähtiharrastusta haittaa vielä köyhyys:kaukoputki olisi kiva, mutta kallis. Lisäksi olen (hui kauhistussentään!) humanisti, jonka tiedot matematiikassa ja fysiikassa ovatlukioaikojen nukuttujen oppituntien varassa. Silti rakastantähtitiedettä, erityisesti lähiavaruutta ja avaruustekniikkaa.

Mars planeettana

Tänään olen päättänyt tehdänojatuolimatkan Marsiin. Mars on ”neljäs kivi auringosta” elineljäs planeetta Auringosta katsoen (me täällä Telluksella olemmesen kolmannen kivenmurikan päällä). Mars muistuttaa oloiltaaneniten omaa kotiplaneettaamme: sillä on kiinteä kivinen pintatoisin kuin Aurinkokunnan suurimmilla planeetoilla (Jupiter,Saturnus, Uranus ja Neptunus), jotka muodostuvat pääosin kaasusta.Lisäksi Marsin keskilämpötila on noin -55 Celsiusta mikä on melkokohtuullinen lämpötila, vaikka Maan asukille kylmältä kuulostaa.Tämä mahdollistaa elämän olemassaolon kaikkein suotuisimmissaolosuhteissa. Vertailukohtana mainittakoon Maan sisarplaneetta Venus,jonka keskilämpötila on infernaaliset 460 Celsiusta! LisäksiMarsin vuorokausi on vain hieman pidempi kuin omamme, 24 tuntia ja 37minuuttia. Samaten Marsin ”maankaltainen” kallistuskulma saaaikaan omiamme muistuttavat vuodenajat, Marsissa ne vain kestävättuplasti pidempään, Marsin vuosi kun on 687 päivää pitkä.

Olosuhteet ovat tutut ja luotaimienlähettämissä kuvissa näkyy aavemaisen tutunoloinen maasto. Jasamalla vieras: horisontti tuntuu olevan liian lähellä, sillä Marson kooltaan noin kolmanneksen maasta. Lisäksi taivas onpunertavankeltainen, sillä planeetan ilmakehä on ohut ja koostuupääosin hiilidioksidista ja ilmakehä ja koko planeetta punertavatrautapitoisen marsperän johdosta.

Marsin maisemaa Viking 1- luotaimen kuvaamana vuonna 1978.

Mars matkakohteena

Jopas alkoikin kuulostaamielenkiintoiselta tuo Mars. Sinnehän pitää päästä käymään.Ja sinne ollaankin yritetty aina avaruusajan alusta lähtien. SekäNeuvostoliitto että Yhdysvallat lähettivät luotaimia punaiselleplaneetalle ja ns. Marsin kirous tuli tutuksi. Planeettaluotaintenlähettäminen on vaikeaa ja erityisen moni Marsiin matkannut luotainon epäonnistunut.

Mutta sitten kun onnistutaan opitaanjotain uutta joka kerta. Huimin menestys viime vuosina on ollut vuonna2004 Marsiin laskeutunut mönkijäluotain Opportunity, joka on yhätoimintakuntoinen (sisaralus Spirit hiljeni vuonna 2010).Nyt jännitetään seuraavan sukupolven luotaimen Curiositynmenestystä: luotain on perillä elokuussa 2012 mukanaan suomalaisetpaine- ja kosteusmittalaitteet.

Entä tulevaisuus? Lienee luontevaa,että luotainten jälkeen olisi ihmisten vuoro. Ja voitaisiin vaikka miettiä voisiko Marsissa asua ihan pysyvästikin. Tai vaikka maankaltaistaa: muuttaa Marsin olosuhteita ihmisille sopivammiksi. Mutta onko ihmiskunnalla oikeus toimia näin omavaltaisesti toisen taivaankappaleen suhteen? Tämä on eettisen pohdinnan kohteena, aina kun emme tee oikeutta edes tälle omalle kotipallollemme.

Maankaltaistettu Mars

Mars myyttinä

Mars on kiinnostanut ihmiskuntaa aina:verenpunaisen kiertotähden ilmestyminen taivaalle on ennustanutmonesti sotaa. Ja avaruusoliot ovat yleensä aina "marsilaisia" eivät juurikaan vaikkapa Merkuriuksesta. 1800-luvulla planeetan pinnalla havaittiin jopakanavia ja siitäkös alkoi Mars-kirjallisuuden kulta-aika.Ensimmäisenä Marsin kanaviin tarttui Tarzan- kirjailija Edgar RiceBurroughs, joka sijoitti sankarinsa John Carterin punaiselleplaneetalle. Ja nyt tästä on olemassa oikein leffakin, John Cartersaa Suomen ensi-iltansa 9.3.!

1990-luku toi tullessaan toisen Marsklassikon: Kim Stanley Robinson kirjoitti legendaarisen Mars-trilogiansa (Red Mars 1992, Green Mars 1993 ja Blue Mars 1996). Trilogia on huima kertomus Marsin asuttamisesta ja maankaltaistamisesta. Mutta varoituksen sanana kerrottakoon, että Robinson on teoksissaan TODELLA perusteellinen: välillä lukiessa tuntuu siltä kuin yhtäkään Marsin kiveä ei jätettäisi kääntämättä ja kuvailematta.

Itse odottelen kovasti ettei todellinen matka Marsiin muutu myytiksi vaan tulee todeksi vielä omana elinaikanani.

Apuvälineitä nojatuolimatkailuun

Kiinnostuitko? Tässäpä vähän vinkkejä loistavalle nojatuolimatkalle Marsiin!

Linkkejä:

www.nasa.gov (Yhdysvaltain avaruushallinto NASAn sivut, seuraa vaikkapa Opportunity- ja Curiosity-

luotaimia)

Tähdet ja avaruus- uutiset (Tähtitieteellinen yhdistys Ursan uutissivusto)

The Mars Society - jokaisen Mars-hörhön ehdoton linkki!

Alnilam - kiva kauppa (ja nettikauppa), myy Mars-palloja!

Tietokirjallisuutta:

Hotakainen, Markus (2005): Mars - myytistä maisemaksi (kiva suomalainen perehdytys aiheeseen)

Zubrin, Robert: The Case for Mars (1996) - avaruusinsinöörin seikkaperäinen selostus siitä miksi meidän tulisi matkata Marsiin ja että se ei olisi edes kallista.

Kaunokirjallisuutta:

Burrough, Edgar Rice: Marsin prinsessa jne, lue vaikka koko sarja (Maanmies John Carterin seikkailuja omituisten otusten kansoittamassa Marsissa.)
Robinson, Kim Stanley: Mars-trilogia (lue jos innostuit Punaisesta Pallosta erityisen paljon)

Muuta:

Tähdet ja avaruus- lehden maaliskuun numerossa esitellään Marsin Top10 matkakohteet

John Carter- elokuva saa ensi-iltansa 9.3.

Arvostelussa Shades of Milk and Honey

2012-03-02T08:00:00.000+02:00

N.M. Niskanen

Jane Ellsworth on vanhempi herra Ellsworthin tyttäristä ja on nuoresta iästään huolimatta hyväksynyt sen, että hänen vanhuutensa tulee todennäköisesti kulumaan kauniimman sisarensa lapsien kasvatukseen. Jane Austenin tapaan Ellsworthien perheellä ei ole paljon rahaa ja - toisin kuin kuin nuoremmalla sisarellaan Melodylla - Janella ei ole "kasvoja, jotka on tehty rikkauteen". Janella on kuitenkin muita hyviä ominaisuuksia korvaamaan hänen epäonnista nenäänsä ja kellertävää ihoaan; hänellä on makua ja kykyä naisellisissa taidoissa - soittamisessa, maalauksessa ja lumouksessa.

Ellsworthien tuttavapiiriin kuuluvan rouva FitzCameronin palkkaama lumoaja, herra Vincent, aiheuttaa Janessa turhautumista ja vaikeuksia peitellä uteliaisuuttaan tämän taitoa ja tekniikkaa kohtaan. Herra Ellsworth vaikuttaa päättäneen rouva FitzCameronin sisarenpojan, kapteeni Livingstonin, sopivan Janelle aviomieheksi. Janen omat tunteet ovat kuitenkin lämpimät Ellsworthien naapuria, herra Dunkirkiä kohtaan. Valitettavasti vain myös Melody vaikuttaa kiintyneen samaan mieheen. Tästä lähtökohdasta sekä Janen että Melodyn elämä lähtee vuoristorata-ajelulle, jonka lopussa odottaa Jane Austenin parhaiden perinteiden mukainen onnellinen loppu.

Shades of Milk and Honey on samannimisen sarjan ensimmäinen kirja. Se myytiin tiettävästi kustantajalle iskulauseella "Jane Austen with magic" eikä lainkaan turhaan. Mary Robinette Kowal on kutonut lumouksen niin tarkasti osaksi Austenin ajan maailmaa, että lukemisen lopetettuaan on vaikea uskoa, ettei Austen itse koskaan kirjoittanut siitä. Puristit saattavat yllättyä hieman siitä, että moderniin tapaan kirjan kliimaksiin kuuluva toiminta tapahtuu kirjan sivuilla eikä taustalla, mutta muuten kaikki tähän mennessä kirjoitetut sarjan kirjat ovat ilahduttavia ja muistuttavat suuresti Austenin tuotantoa olematta kuitenkaan mashup tai parodia Pride and Prejudice and Zombies -kirjan tapaan.

Arvoisa lukija, oletettuna nörttinä, varmasti arvostaa myös Mary Robinette Kowalin omaa nörtteyttä, joka tulee hyvin esille kirjan kielessä. Kirjailija nimittäin kokosi sarjaa varten oman wordin oikolukusanakirjan Jane Austenin julkaistuista teoksista ja kirjeistä. Näin jokainen sana, joka eroaa Austenin itse kirjoittamista merkitään rumalla punaisella alleviivauksella.

Vielä jää nähtäväksi, kasvaako Shades of Milk and Honey yksin tai sarjana Mrs. Darth Vaderin rooliin, mutta ensimmäinen kirja on vähintäänkin todellinen nörttityttö. Suosittelen sitä kaikille, jotka ovat koskaan nauttineet Jane Austenin teoksista kuin myös ihmisille, jotka pitävät historiallisesta fiktiosta. Erityisesti kirjailijan itsensä lukema äänikirjaversio on nautinnollinen kokemus

Todellinen nörttityttö

Historianelävöittäminen - mitä se on?

2012-02-29T07:00:00.000+02:00

Tiuku Talvela

Keskiaikaiset käsityöläispäivät
Talomuseo Glimsissä vuonna 2008

Joukko ihmisiä viettää viikonloppua hassuihin vaatteisiin pukeutuneena leiriolosuhteissa. Tämähän kuulostaa aivan liveroolipeliltä! Mutta mikä kumma on kyseessä silloin, kun kyseisen joukkion ikäjakauma ulottuu vauvasta vaariin, kehyskertomuksesta tai hahmoista ei ole tietoakaan ja turistivermeissä liikkuvat tavikset maksavat sisäänpääsylipun alueelle pällistelläkseen näitä käsitöitä tekeviä, tarinoita kertovia ja kirvein ja miekoin näytösluontoisesti taistelevia ihmisiä? Kun turistit viimein kaikkoavat, porukka istuu iltanuotion ympärillä savituoppeineen ja oluttölkkeineen ja jutustelee kaikesta pystykangaspuilla kutomisen, arkeologian ja metallimusiikin väliltä.

Historianelävöittäminen on harrastus, joka sisältää lähes yhtä monta näkökulmaa kuin sillä on harrastajia. Yhteneväistä kaikille lienee erityiskiinnostus yhteen tai useampaan historian aikakauteen. Historia elävöittyy pukeutumalla tietyn aikakauden vaatteisiin ja varusteisiin, tutustumalla ajanjakson erityispiirteisiin, tutkimalla omaa kiinnostuksenkohdettaan ja usein myös elävöittämällä sitä hillumalla enemmän tai vähemmän julkisilla paikoilla aikakautisissa vermeissä. Jotkut ovat kiinnostuneimpia kädentaidoista ja käyttävät lukemattomia työtunteja autenttisten käsityötekniikoiden ja vaate- tai asemallien opiskeluun ja valmistamiseen. Toiset ovat hurahtaneet historialliseen miekkailuun tai muihin taistelutaitoihin ja harjoittelevat näitä lajeja jopa useita kertoja viikossa. Joitakuita innostavat historialliset tanssit ja musiikki, toisia ruoka, eräitä kirjoitukset ja kartat, ja joitakin lähes kaikki mahdollinen, mihin vapaa-aika vain riittää. Historiaharrastaja ei ole koskaan valmis - aina on mahdollista tehdä hienommat vaatteet tai varusteet liian arkisten, liian juhlavien tai liian kuluneiden tilalle, aina voi opiskella lisää päteäkseen knoppitiedolla, aina voi olla vielä hieman parempi miekkamies tai -nainen. Historia tarjoaa tietoa, oivalluksia ja tulkintaa sopivassa suhteessa.

Elävä historia

Englanninkielinen maailma puhuu itse asiassa kahdesta erilaisesta historianelävöittämisen tyylistä, vaikka kotomaassamme ollaankin pitäydytty yhdessä termissä. Living historylla eli historian eläväksi tekemisellä tarkoitetaan sen esittämistä niin, että katsoja tai osallistuja saa eräänlaisen "olin siellä" -henkisen kokemuksen - joko pienemmän tai suuremman. Maailmalla mm. monet museot ovat harjoittaneet tämäntyyppistä elävöittämistoimintaa merkkihenkilöitä näyttelevien näyttelijöiden avustuksella. Re-enactment liitetään usein erityisesti tiettyjen taistelujen ja tapahtumien uusinnoksiin, vaikka sanaa käytetäänkin paljon myös ilmiöiden tai asioiden valmista kaavaa seuraamattomasta elävöittämisestä. Suomessa tarkat rekonstruktiotapahtumat ovat melko harvinaisia, osin varmaankin elävöittäjien pienehkön määrän vuoksi.

Ehkäpä tyypillisimpiä tapahtumia, jossa harrastusta tuntematon tapaa historianelävöittäjiä, ovat Suomessa keskiaikamarkkinat. Niitä järjestetään mm. Turussa, Hämeenlinnassa ja Hollolassa. Hieman pienempimuotoisia ovat usein viikinkitapahtumat (esim. Euran Muinaisaikaan! -tapahtuma, Ahvenanmaan Saltvikin viikinkimarkkinat sekä Pukkisaaren ja Rikalan Muinaismarkkinat). 1700- lukua elävöitetään mm. kesäisessä Loviisassa sekä Helsingissä, toisinaan Helsingin kaupunginmuseon tai Suomenlinnan tapahtumien puitteissa. Kierikin Talvipäivillä Yli-Iissä ja ajoittain myös Saarijärven kivikauden kylässä päästään toden teolla esihistorian henkeen kiinni, mutta vaativa kivikausiharrastus on Suomessa melko pienen, asialleen erittäin omistautuneen porukan heiniä.

Harrastus vai/ja elämäntapa?

Saltvikin viikinkimarkkinat Ahvenanmaalla 2009.

Tapahtumat ovat kuitenkin elävöittäjille vain harrastuksen yksi, yleisölle näkyvin taso. Markkinoilla tavataan tuttuja, myydään omia käsityötuotteita kasviparkitusta nahasta sepäntöihin, esiinnytään ja viihdytetään sekä istutaan iltaa kavereiden kanssa. Tätäkään ei paatuneinkaan elävöittäjä jaksa joka viikonloppu, varsinkaan vuositolkulla. Käsityöläiset kiertävät kymmeniäkin erilaisia tapahtumia, mutta tavallinen harrastajaelävöittäjä valitsee yleensä muutaman mielestään kiinnostavimman tapahtuman Suomesta ja lähialueilta. Kesän markkinasesongin jälkeinen talvikausi käytetään tutkimiseen ja kursseihin, mahdollisten myyntituotteiden valmistamiseen, käsityöiltoihin ja varusteiden uusimiseen sekä tietenkin myös harrastajien keskinäiseen sosialiseeraamiseen ja bilettämiseen esim. viikonlopun kestävien pitojen muodossa. Elävöittäminen muodostuu monilla elämäntavaksi, jonka yksi, pienenpieni tai jopa olematon aspekti yleisötapahtumat ovat. Toisinaan harrastuksesta tai elämäntavasta tulee myös työ: historianelävöittäjiä tapaa käsityöläisten joukosta tapahtumia kiertämästä, museoiden leivistä ja kädentaitoja oppilaitoksissa opettamasta.

Pohjoismaissa eniten harrastajia löytynee keski- ja viikinkiajan ympäriltä. Viime aikoina meiltäkin on suunnattu niin Puolan kuin Ruotsinkin suuriin tapahtumiin näitä aikakausia elävöittämään. Maailmalla harrastajia löytyy melko runsaasti lähes jokaiselle historian ajanjaksolle. USA:ssa erityisen suosittu aikakausi on Yhdysvaltojen sisällissota. Brittein saarilla kiehtoo keski- ja viikinkiajan ohella mm. Tudorien 1600-luku ja usein Jane Austenin kirjallisuuden hengessä elävöitetty empire- eli regency-aika. Lisäksi vaihtoehtohistorioiden saralta on mainittava maailmalla suosittu, viktoriaanista ja edwardiaanista aikaa luovasti fantasioiva steampunk-kulttuuri, jossa höyry- ja ratasteknologia yhdistetään turnyyripukuihin, silinterihattuihin ja rustiikkiseen ulkoasuun.

Historianelävöittäminen ei ole larppaamista

Saltvikin viikinkimarkkinat
Ahvenanmaalla, 2009.

Olen tarkoituksellisesti ollut mainitsematta kirjoitukseni alkupuolella liveroolipelaamista historianelävöittämisen yhteydessä. Moni elävöittäjä haluaa erottaa nämä kaksi harrastetta toisistaan, ja hyvästä syystä, sillä useimmiten historianelävöittäjä ei historiaa elävöittäessään ole eikä haluakaan olla ns. "hahmossa". Tämä ei silti tarkoita, etteivätkö nämä kaksi harrastusta voisi liittyä yhteen. Kun pelataan historialliseen aikakauteen sijoittuvaa liveroolipeliä, larppaaminen voi hyvinkin olla historianelävöittämistä. Monesta näkökulmasta kerrottua ja toisinaan erittäin tapahtumarikasta tarinaansa eteenpäin vyöryttävä liveroolipeli saattaa olla mikrohistoriaan paneutumista parhaimmillaan, sillä 1400-lukulaisen kalastajanvaimon osaan ja arkeen eläytyminen voi avata pelaajalleen monenlaisia näkökulmaikkunoita aikakauteen. Ei jokainen päivä ollut tavallinen ja tylsä muinaisaikanakaan: ihmiset ovat aina olleet mestareita kehittämään itselleen mitä moninaisempia ongelmia.

Jos historianelävöittäjät haluavat erottautua larppaajista, ei kaikkia larppaajiakaan historianelävöittäminen kiinnosta. Omana itsenään tai jonkinlaisessa pseudopersoonassa tapahtumissa kekkaloiminen ei välttämättä miellytä vauhdikkaaseen draamaan mieltynyttä livepelaajaa. Kaikkia ei kiehdo myöskään historia, varsinkaan historianelävöittämisen vaatimissa perehtymismäärissä. Jotkut suomalaiset historianelävöittämisyhdistykset, kuten Suomen keskiaikaseura (osa maailmanlaajuista SCA:ta) ja Elävä keskiaika, vaativat jäseniltään eräänlaista elävöitettyä persoonallisuutta, jolle harrastaja valmistaa vaatteensa ja varusteensa ja jonka suulla hän toisinaan puhuu, mutta erityisiä juonia tai oman elämän ulkopuolisia ihmissuhteita näille persoonille harvemmin toivotaan syntyvän. Kyseisten yhdistysten edustajat pitävätkin tiukasti kiinni siitä, että heidän toimintansa ei ole larppaamista.

Pääsääntöisesti historianelävöittäjät pitäytyvät omissa nahoissaan ainakin keskenään. Joitakin yleisötapahtumia varten luodaan toki toisinaan löyhiä, jopa näytelmällisiä hahmoja, mutta ne on tehty useimmiten yleisöä varten. Vaikka hassu lempinimi saattaakin olla käytössä niin turistien kuin vain "omankin väen" ollessa läsnä, oma persoona on kuitenkin se, joka pääsääntöisesti kantaa sekä julkisen esiintymisen että yksityisen nysväyksen aikana.

Epäautenttista!

Taistelua Wolinin viikinkimarkkinoilla Puolassa, 2010.

Eri alojen tutkijat ovat arvostelleet historianelävöittämistä mm. siitä, että emme tässä ajassa eläen voi todella tietää, millaista elämä muinaisuudessa olisi ollut. Katsantokantamme on länsimaisen, koulutetun, tasa-arvoa tavoittelevan ihmisen. Totta onkin, että keski- tai viikinkiajan ihminen pitäisi elävöittäjien touhuilua todennäköisesti täysin järjettömänä ja epätodenmukaisena (joskin viktoriaanisen herrasnaisen mielestä puuha olisi luultavasti hyvinkin viehättävää!) Valitsemme helposti historiasta vain ne osat, jotka meitä itseämme kiehtovat, ja työnnämme syrjään yhteiskuntaluokat, uskonnon, sukupuoliroolit, sairaudet ja varhaiset kuolemat, yksipuolisen ravinnon, kylmyyden tai kuumuuden - kaiken sellaisen, mikä ei mahdu kaveriporukan nuotiopiirin sisään kauniina kesäiltana.

Tämä on kaikki tietenkin täyttä totta. Historianelävöittäminen ei kuitenkaan tavoittelekaan täydellistä aikamatkaa. Se tarjoaa antaumuksellista harrastuneisuutta, hauskaa yhdessäoloa samanmielisten kanssa, pukuloistoa, pilkahduksia menneisyyteen sekä pieniä valaistumisen hetkiä siitä, miltä jokin asia on esiäidistämme tai -isästämme kenties muinoin tuntunut. Historian lähteet tuhansien vuosien takaa muistuttavat meille, että ihminen on yhä sama: yhtä lailla ovat koltiaiset kirjoitelleet vessanseiniin pilkkapuheita, käyttöesineisiin on maalattu siveettömiä kuvia, rakastuneet hölmöt ovat vuodattaneet siirappisia lukujaan ja turistit kaivertaneet pyramidien kiviin nimikirjaimiaan. Noita tekstejä lukemalla, nahkoja parkitsemalla, kirvestä toisen taistelijan kilpeen hakkaamalla tai vesisateessa surkean nuotiontekeleen ääressä sukat märkinä käkkimällä saattaa elävöittäjä kuitenkin kokea kuuluvansa pitkään sukupolvien ketjuun. Joku, jossakin, joskus kauan sitten, on tehnyt tämän ennen minua, ja tuntenut kenties jotakin samaa. Sen pilkahduksen kokeminen kantaa historianelävöittäjän myös vuotavassa teltassa nukuttujen kylmien öiden, mutavellin, vahingossa väärin leikattujen kalliiden kankaiden ja muiden kommellusten yli.

- Allekirjoittanut on keskittynyt omassa elävöittämisharrastuksessan erityisesti Suomen viikinkiaikaan tehden välillä pieniä seikkailuja myös keskiajan puolelle. Kirjoittaja on harmaasusi vuodesta 1995.

Tämähän kuulostaa siistiltä!

Jos olet kiinnostunut historiasta tai jostakin sen osa-alueesta populaarikulttuurin stereotypioiden takana ja elävöittäminen tuntuu mahdollisesti omalta jutulta, tutustu historianelävöittämisryhmiin niiden nettisivuilla tai juttele harrastajien kanssa tapahtumissa.

Vuoden 2009 Saltvikin viikinkimarkkinoilla läheinen
oja tulvi leiriin kastellen lähes kaikkien tavarat.

Monet porukat ovat melko tarkkoja esim. varusteiden suhteen, joten lakanakangasviitta ja lenkkarit eivät anna sinusta parasta mahdollista kuvaa mukaan havitellessasi. Jos haluat kokeilla historianelävöittämistä ja osallistua ensimmäiseen tapahtumaasi, jossa käytetään historiallisia vaatteita, kysy vaikkapa varusteita lainaan. Monen elävöittäjän kaappiin on kertynyt useampiakin histelvaateparsia. Mikäli olet varma siitä, että haluat tehdä omat vaatteesi itse, muista, että kunnon materiaalit ovat aa ja oo - viikinkiajan elävöittäjät kauhistuvat puuvillaa ja keskiaikaharrastajat loimusamettia! Eri ryhmillä on erilaisia käytäntöjä esim. mahdollisten historiallisten alter egojen luomisesta, liveroolipelaamiseen suhtautumisesta tai varusteilta ja vaatteilta vaaditulta autenttisuustasolta, joten niihin kannattaa tutustua rohkeasti kysymällä. Jokaisessa ryhmässä on ns. autenttisuusnillittäjiä, mutta takuuvarmasti myös kevyemmin aiheeseen suhtautuvia jäseniä.

Täydellisiä varusteita ei ole kellään vasta-alkajalla, jos ei välttämättä pidempäänkään harrastaneella! Hyvän "elävöityspakin" luominen vie yleensä vuosia, sillä harvalla on valtavasti rahaa tai aikaa käytettävissään. Lisäksi kaikki varusteensa muilta ostavia katsotaan yleensä hieman nenänvartta pitkin. Joissakin yhdistyksissä et edes tarvitse vaatepartta: porukka saattaa keskittyä esimerkiksi muinaiseen hirsirakentamiseen tai kokeelliseen arkeologiaa. Historiaa on tapahtumissakin mahdollista elävöittää myös vaikkapa pelkkien työnäytösten, ei vaatteilla koreilun keinoin.

Suomalaisia historianelävöittäjiä internetissä:

Harmaasudet ry http://www.greywolves.org/
Sommelo ry http://www.sommelo.fi/
Viikinkiajan laiva ry http://www.viikinkiajanlaiva.net/
Osma ry http://www.muinaisaika.com/yhdistysos.html
Odin’s Guard http://www.odinsguard.fi/
Varusseppäin kilta http://www.warussepat.fi/
Muinaistaitoyhdistys Ukonvakka ry http://www.ukonvakka.net/
Kuttelo - kivikauden toimintaryhmä http://lintukoto.wordpress.com/kuttelo/
Hollolan keskiaikaseura ry http://www.keskiaika.fi/
Elävä keskiaika ry http://www.keskiaika.org/
Suomen keskiaikaseura ry (SCA) http://www.aarnimetsa.org/
Helsingin Wanha Waruswäki ja Kaupungin Hywät Asukkaat http://hww.fi/
Uudenmaan Karoliinit http://www.karoliinit.fi/www/
Classic Old Western Society http://cows.fi

(Kaikki kuvat Tiuku Talvelan)

Missä ovat Wikipedia-naiset?

2012-02-27T00:00:00.000+02:00

Oona Räisänen

Wikipedia on yksi webin suosituimmista sivustoista. Sen artikkelit näkyvät Google-hakutulosten alkupäässä ja niihin luotetaan referenssi- ja opiskelumateriaalina. Artikkeleissa pyritään viittaamaan luotettaviin lähteisiin ja kirjoittamaan mahdollisimman neutraalista ja objektiivisesta näkökulmasta. Sen muokkaaminen on myös kummallisen addiktoiva harrastus.

Objektiivisuutta nakertaa kuitenkin Wikipedian muokkaajien varsin keskittynyt väestöjakauma. Kirjoittajista on naisia Wikimedia-säätiön kyselytutkimusten mukaan alle 15 prosenttia. Tämä on melko huono lähtökohta tasapuoliselle näkökulmalle, vaikka se olisikin vilpittömänä tavoitteena. Mistä tällainen epätasapaino johtuu? Miksi näin on juuri Wikipedia-yhteisössä? Monien muiden sivustojen (vaikkapa Flickrin) käyttäjäjakaumassa ei näy vastaavaa. Voisiko tilannetta jotenkin parantaa?

Hakkerikulttuurin ilmiö?

Wikipedian juuret ovat vapaan ohjelmiston ja avoimen lähdekoodin liikkeessä (FLOSS), jossa naisia on alle 2 %. Tälle on löydetty monia syitä — esimerkiksi hakkerikulttuuriin kuuluva oman yhteisön erottaminen teknisesti taidottomasta “mainstreamista”, johon naiset joskus yhdistetään. Naisten saatetaan myös ajatella edustavan hakkeriyhteisölle vierasta sosiaalisuutta. Jo pelkkä naissukupuoli herättää yhteisössä usein paljon huomiota, mikä voi vähentää naisten houkutusta osallistua yhteisöön.

Wikipedia on silti nykyisin erillään FLOSS-yhteisöstä. Vaikka vapaan sisällön ajatus ja tietynlainen hakkerietiikka ovatkin sen ohjaavia voimia, ei kirjoittajilla oleteta olevan mitään teknologia- tai ohjelmointiosaamista.

Kielteisiä kokemuksia

Sue Gardner on kerännyt naisten kielteisiä kokemuksia Wikipedian muokkaamisesta. Omat kokemukseni seitsemän vuoden ajalta ovat samansuuntaisia.

Wikipedian käyttöliittymä koetaan tulokkaille turhan tekniseksi.
Monilta naisilta puuttuu itsevarmuutta kirjoittaa artikkeleita; “joku varmaan kuitenkin tietää paremmin kuin minä” tai “mikä minä olen korjaamaan jonkun toisen kirjoittamaa”.
Omien lisäysten ja muutosten katoaminen koetaan epäkiitolliseksi. Muu yhteisö saattaa pitää naisille merkityksellisiä asioita tarpeettomina.
Wikipedialle ominainen kiistely ja riitaisuus koetaan vieraana ja ikävänä. Anonyymi keskustelu kiistanalaisista aiheista yltyy helposti fleimaukseksi eli provokaatioiksi ja henkilökohtaisuuksiin menemiseksi.
Jotkut kokevat Wikipedian ilmapiirin suoranaisen naisvihamielisenä, etenkin jos naissukupuoli tulee keskusteluissa ilmi. Naisten ei haluta “tunkevan miesten alueelle”.

Ratkaisuja

Sukupuolten välinen kuilu on onneksi aivan tunnustettu ongelma. Moniin Wikimedia-sivustoihin onkin perustettu projekteja, jotka keräävät ideoita naismuokkaajien saamiseksi mukaan. Linkkejä on koottu esimerkiksi Wikimedian Gender Gap -sivulle.

Freenode-verkossa on Wikipediaan liittyviä IRC-kanavia, joista osa on varsin turvallisia paikkoja tyttöwikipedisteille. Muokkauskäyttöliittymää on pyritty saamaan intuitiivisemmaksi, joskin siinä on vielä rutkasti tehtävää. Fleimausta ja riitelyä vastustamaan on syntynyt käsite WikiLove.

Kuvittajana on helpompaa

Minulle Wikipedian muokkaaminen on kaikesta huolimatta ollut antoisa ja mukaansavievä harrastus. Nykyään olen keskittynyt lähinnä karttojen ja muiden kuvien tekemiseen, minkä olen englanninkielisessä Wikipediassa kokenut varsin palkitsevaksi tavaksi lahjoittaa osaamistani projektille. Kuvittaja saa usein kiitosta eikä kovin helposti ajaudu konflikteihin. Olen myös löytänyt kotini Wikimedian IRC-kanavilta ja tutustunut muutamaan muuhun wikipedistiin kasvotusten.

Muokkaa rohkeasti!

Wikipedia tarvitsee muokkaajia. Suosittelen tutustumaan Wikipedian tutoriaaliin ja muokkaamaan artikkeleita rohkeasti aina, kun vastaan tulee virheitä tai puutteita. Kokeneemmat käyttäjät ovat aina halukkaita auttamaan, jos muokkaaminen arveluttaa. Heihin saa yhteyden vaikkapa Wikipedian adoptio-ohjelman avulla.

Lähteitä

Kuvassa on Wikipedian epävirallinen maskotti Wikipe-tan, jonka piirsi Kasuga. Lisenssi on CC-BY-SA.

Pelinkehityksen arkea

2012-02-24T07:30:00.000+02:00

Niina Pesonen

Normipäivä pelibisneksessä

Vastoin urbaaneja legendoja – joihin toivottavasti kovin moni ei oikeasti usko, eihän? – pelialalla työskentely ei varsinaisesti ole mikään jokapäiväinen huviretki leikkipuistoon ja arkisesta paahtamisesta on glamour yleensä kaukana. Toki myös pelaaminen ja peleistä puhuminen kuuluu asiaan, mutta pääsääntöisesti töissä tehdään kuitenkin ihan oikeasti töitä ja pelaaminen rajoittuu pitkälti pelitestaukseen tai samantyyppisten nimikkeiden kokeilemiseen työn alla olevien projektien kartoitusta varten. Vaikka ei ihan hurjimpiin satuiluihin uskoisikaan, monille voi tulla yllätyksenä pelinkehitysprosessin monitahoisuus, sillä loppukäyttäjälle näkyvä lopputulos on kuitenkin melko pieni osa siitä, mitä kaikkea sen työstäminen on vaatinut.

Kurkistus kulisseihin

En ole itse ollut alalla vielä kovin kauan, mutta työpaikkani on tarjonnut Suomen mittakaavassa uniikkia kokemusta pelinkehitykseen hieman tavallisesta poikkeavasta perspektiivistä. Kyse on siis startup-yrityksestä, jonka toiminta on sen alkutaipaleella perustunut pääosin muualta lisensoitujen pelien lokalisointiin sekä niiden ympärillä olevan palvelun rakentamiseen ja ylläpitoon. Suuren maailman esimerkkinä vastaavasta toiminnasta mm. saksalainen Frogster, joka on Aasian markkinoilta lokalisoinut Runes of Magic -verkkoroolipelin eurooppalaisille ja amerikkalaisille pelaajille. Tietääkseni Suomessa ei meidän lisäksemme juuri vastaavia muita yrityksiä tällä hetkellä ole, vaikka maailmalla kyseessä on melko tunnettu liiketoimintamalli varsinkin ilmaisten (free-to-play) verkkoroolipelien kentällä.

Koska pelit ovat meille tullessaan ”valmiita”, palkkalistoiltamme ei luonnollisesti löydy koodari- ja artistiarmeijaa. Sen sijaan osaamista on löydyttävä itse palvelun/sivuston ylläpitoon ja kehittämiseen, markkinointiin sekä luonnollisesti myös asiakaspalveluun ja yhteisölliseen puoleen. Lisäksi lisensoimamme pelit toki kehittyvät jatkuvasti, ja myös meillä on jonkin verran sananvaltaa oman versiomme sisältöön. Tässä kohtaa hyvä mielikuvitus onkin mainio ominaisuus olla olemassa, kun ideoiden on sovittava olemassaoleviin kehyksiin ja ne on vieläpä saatava kommunikoitua kielimuurin taakse täysin toisessa maassa ja kulttuurissa toimivalle kehitystiimille. Voin vakuuttaa, että aina tämä ei ole helppoa, mutta tavallaan tuo työhön omanlaisensa erikoisen haasteen.

Omat työtehtäväni ovat vaihdelleet varsin paljon, vaikka työpaikka on säilynyt nyt kohta kaksi vuotta samana. Sain alunperin harjoittelupaikan Flash- ja Actionscript-osaamiseni johdosta, mutta sittemmin toimenkuvaan on kuulunut myös mm. grafiikan tekoa, visuaalista suunnittelua monessa muodossa, web-ohjelmointia ns. front endin puolella (HTML, CSS, Ruby on Rails), asiakaspalvelua, yhteisöylläpitoa, pelisuunnittelua ja monenlaista muuta puuhastelua. Käytännössä siis olen tavallaan paikallinen yleismies (köh, -nainen) Jantunen, mikä hieman hankaloittaa käyntikorttiin painettavan tittelin määrittelyä. Aikanaan koko toimenkuvan tiivistäminen CV:hen saattaa olla melkoinen saavutus itsessään, varsinkin jos lista tästä enää paisuu yhtään enempää.

Startup-yrityksessä mahdollisimman monen asian hallitseminen ainakin jollain tasolla onkin äärimmäisen hyödyllistä, sillä pienellä firmalla ei välttämättä ole resursseja hankkia jokaista tehtävää varten erikseen asiantuntijaa. Nostamatta itseäni millään tavalla erityisesti jalustalle väittäisin myös, että ”komboduunarin” kanssa on myös helpompi kommunikoida, kun on jotain yhteistä pohjaa vaikkapa tekniseen tai graafiseen toteutukseen liittyen. Olen joutunut toteamaan, miten vaikeaa esimerkiksi asiakaspalveluun tulevat tekniset tukipyynnöt on hoitaa tehokkaasti ja nopeasti, mikäli asiakastuesta vastaavalla ei ole tekninen perusosaaminen kuosissa. Vastaavasti esimerkiksi grafiikan tuottaminen peliin on onnistunut huomattavasti jouhevammin, kun artisti ymmärtää, miten tekninen toteutus suurinpiirtein toimii.

Tyttö poikien hiekkalaatikolla

Olen kuullut hurjia tarinoita muilta nörttitytöiltä heidän kohtaamiensa sovinistiääliöiden tempauksista, mutta onneksi omalle kohdalleni ei yhtä äärimmäisiä tapauksia ole ainakaan vielä sattunut. Pelialalla tasa-arvoisuus periaatteena tuntuu muutenkin olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, vaikka en itsekään ole täysin säästynyt sen paremmin negatiiviselta kuin positiiviseltakaan syrjinnältä. Tässä kohdassa varmaan useampikin pyöräyttää silmiään ja ihmettelee, miksi ihmeessä vingun positiivisesta syrjinnästä, kun olen nyt se asiasta hyötyvä osapuoli. Enkä kiellä, etteikö ilmaiset drinksut ja ylitsevuotavainen huomaavaisuus toki välillä kivalta tuntuisi.

Kolikossa on kuitenkin myös se kääntöpuoli: Ajoittain vaatimustaso tuntuu olevan paljon matalammalla kuin jo aiemmin osoitettu osaamisen taso, mistä tottakai herää heti kysymys, että eikö tässä nyt luottamus riitä naisen kykyihin, vai mistä täydellinen aliarviointi kumpuaa. Satunnaisesti sitä myös pysähtyy miettimään syytä jonkin täysin triviaalin homman delegoimiseen, kun sen olisi huomattavasti näppärämmin voinut tehdä tehtävän antaja itse. Onneksi tässä asiassa on tapahtunut edistystä ja työilmapiiri on nyttemmin henkilöstövaihdosten seurauksena tasa-arvoistunut ja yleisesti ottaen asenteet nykyisellä kokoonpanolla jotakuinkin kohdallaan.

Itse joka tapauksessa koen tärkeäksi, että tekemääni työtä arvostellaan sukupuolineutraalisti ja saamani työtehtävät ja palaute niistä annetaan samoin perustein kuin munasarjattomille kollegoilleni – sekä hyvässä että pahassa. On totta, että osittain sukupuoliriippuvaisia näkökulmaeroja pitää osata hyödyntää, eritoten kun on kyse luovasta alasta. Ei ole kuitenkaan viime kädessä kovin miellyttävää kuulla olevansa hyödyllinen tiiminjäsen ensisijaisesti sukupuolensa vuoksi, jos muita ylistetään etunenässä laajan peliharrastuskokemuksen vuoksi. ”Tyttöjen jutuista” en ymmärrä tuon taivaallista, mutta padi on pysynyt kädessä jo kauemmin kuin jaksan edes muistaa. Edellä mainittu kommentti kalskahti korvaani myös siksi, että peleistä minulla on vähintään yhtä paljon ja pitkältä ajalta kokemusta kuin kahdella muulla ”hardcore gamerilla” tiimissämme, mahdollisesti jopa enemmän. Tämän seikan ohittaminen vähän vihlaisi jossain syvällä tunnelokeroissa.

Vaihtamalla paranee?

Päivät ovat joskus pitkiä, rikastumaan ei pääse, ihan kaikkia omia visioitaan ei saa toteuttaa juuri kuten haluaa ja kompromissejakin pitäisi tehdä. Ei välttämättä kuulosta millään tavalla kenenkään unelmaduunilta, mutta kaikesta huolimatta alanvaihto ei ainakaan itselleni tulisi kysymykseen. Niin paljon kuin joskus turhauttaakin, en ihan heti keksi toista alaa, jolla saisi työskennellä näin intensiivisesti omaan tekemiseensä suhtautuvien ammattilaisten kanssa. Pelinkehittäjäkollegoista huokuva intohimo ja yhteishenki saa aikaan käsittämättömän euforisia tunnetiloja, ja alan kokoontumisajoissa voi todella tuntea olevansa oikeassa seurassa. Muiden innostus myös auttaa jaksamaan silloinkin, kun usko oman projektin mahdollisuuksiin meinaa lopahtaa.

Joskus se minunkin nimeni rullaa uusimman hittipelin lopputeksteissä. Odottakaa vain.

---
Kuvalähteet:
http://commons.wikimedia.org/wiki/Main_Page
http://www.flickr.com/creativecommons/

Interaktiivista tarinointia netissä - roolipelityyppi vailla nimeä

2012-02-22T08:00:00.000+02:00

Anna-Maija Laine

Onko se lintu? Onko se lentokone? Klassinen jatkotarina tai fanfic se ei ainakaan ole.

Mikä ikinä se onkaan, ei sen todellisesta suosiosta ole aavistustakaan, eikä sillä ole edes kunnollista nimeä. Suomalaiset harrastajat ovat kuitenkin viihtyneet sen parissa jo ainakin vuosituhannen alusta alkaen. Omalla kohdallani tämä roolipeliharrastus toimi myös porttina muiden roolipelien pariin ja tutustutti moneen rakkaaseen ystävään. Sen lisäksi harrastus antoi minulle mahdollisuuden purkaa kyltymätöntä Taru Sormusten Herrasta –innostustani, ja mahdollisti saman mm. monille Harry Potter ja Dragonball –faneille.

Sovitaan, että kutsun harrastusta nimellä foorumiroolipelaaminen. Nimi viittaa keskustelufoorumeilla pelattaviin roolipeleihin, vaikka samanlaista internetissä tapahtuvaa tarinankerrontaroolipelaamista voi harrastaa käytännössä millä tahansa vuorovaikutuksen mahdollistavalla alustalla. Harrastajien kesken käytiin vuosia sitten keskustelua siitä, miksi tätä harrastusta oikeasti pitäisi kutsua, mutta siitä ei nähdäkseni koskaan päästy yhteisymmärrykseen. Siispä harrastajat puhuvat harrastuksesta edelleen hieman eri nimillä, ja minä käytän tässä tapauksessa nimeä foorumiroolipeli.

Pelimekaniikka

Foorumiroolipelaamista harrastetaan pelinjohtajan pystyttämällä, tavallisesti yhteen pelimaailmaan keskittyvällä keskustelufoorumilla. Pelaajat kirjoittavat yhdessä improvisoitua tarinaa oman hahmonsa näkökulmasta, ollen vuorovaikutuksessa muiden pelaajien hahmojen kanssa. Pelaajat kuvailevat hahmon näkemiset, kokemiset ja tekemiset, sekä ympäristön ja siellä tapahtuvat asiat, yleensä ilman erillisen pelinjohtajan osallistumista.

Kuva: Chapendra(http://www.flickr.com/photos/chaparral/)

Eli yksinkertaistetusti: ensin minä kirjoitan pätkän siitä, missä hahmoni on, mitä se sanoo, aistii ja ajattelee, jonka jälkeen vuorostasi sinä kerrot vastaavia asioita oman hahmosi näkökulmasta. Sen jälkeen minä kirjoitan hahmoni reaktioista, ajatuksista ja tuntemuksista sinun hahmosi tekemisiin, jne.

Kutsun yksittäisiä pelithreadejä tässä kirjoituksessa tapahtumiksi, jotta ne olisi helpompi erotta peleistä, eli yksittäisistä tiettyyn pelimaailmaan sidotuista peliyhteisöistä. (Vastaavalla tavalla esimerkiksi WoW on peli ja yksittäinen quest on tapahtuma.) Tämä ei kuitenkaan ole harrastajien parissa käytettyä jargonia ja heidän kesken puhutaan varsin iloisesti peleistä ja peleistä ilman että ne menevät sen ihmeemmin sekaisin.

Tapahtumien aikana saatetaan neuvotella poliittisista päätöksistä, taistella vihamiesten kanssa, kokea romanttisia hetkiä tai vaikkapa varastella vihanneksia. Eri peliyhteisöissä on paljon erilaisia painotuksia, mutta ne joista minulla on kokemusta, ovat painottaneet tunnelmallisuutta ja draamaa, eivätkä pisteiden kerryttämistä tai suorittamista. On myös syytä mainita, ettei kukaan voita foorumiroolipeleissä. Sen sijaan ilmaisu ja luovuus ovat keskeisessä asemassa.

Oma harrastamiseni

Päädyin foorumiroolipelien pariin syksyllä 2003. Eksyin täysin sattumalta Ginga Legend Platinum -nimiselle sivulle. Kyseessä oli hiljattain perustettu foorumiroolipeli, jossa pelaajat heittäytyivät Hopeanuoli - mangasta ja animesta tuttuun maailmaan. Peli vaikutti juuri sellaiselta kanavalta, jonka kautta voisin purkaa kyltymätöntä innostustani samanhenkisten parissa, mutta olin hieman skeptinen. Mitä tapahtuisi jos vaikka mokaisin, en osaisikaan pelata tai rikkoisin jotakin pelin lukuisista säännöistä? Joutuisinko yhteisön hylkimäksi tai naurunalaiseksi? Tartuin kuitenkin härkää sarvista, anoin pelihahmoa sivuilta löytyneiden ohjeiden mukaisesti ja saatuani myöntävän vastauksen ryhdyin pelaamaan muilta mallia ottaen. Kukaan ei katsonut minua kieroon, vaikka ensimmäinen peli johon yritin osallistua, kuoli kasaan muistaakseni ensimmäisen peliviestini jälkeen. Yhteisön henki oli hyvä ja kannustava ja viihdyinkin sen parissa varsin aktiivisesti.

Erityisen hienoa foorumiroolipelaamisessa on se, että kuka tahansa voi pystyttää oman pelin. Vuoden 2003 jouluaattona, vain muutaman kuukauden pelikokemuksen jälkeen, perustin innosta puhkuen ensimmäisen oman pelini, sillä en ollut löytänyt muita Tolkienin tarustoon liittyviä pelejä. Pelkäsin, että ideani tyrmätään, ettei kukaan muu ole kiinnostunut pelin aihepiiristä ja että joudun pää painuksissa sulkemaan pelin ennen aikojaan. Peli, jolle jonkin valitettavan aivopierun saattelemana annoin sekakielisen nimen Taru Sormusten Herrasta -the game, menestyi kuitenkin ensihetkistä lähtien varsin hyvin. Harvinaisen pitkäikäinen peli on pystyssä vielä tänäkin päivänä, vaikka sen aktiivisimmat ajat ovatkin jo takanapäin. Olemmekin pyrkineet ylläpitämään yhteisössä hyvää ja kannustavaa henkeä, ja antaneet kaikille mahdollisuuden osallistua ja oppia pelaamaan - vaikka kirjoittaminen tai pelin idea ja säännöt eivät olisikaan aluksi hallussa. Kukaanhan ei ole seppä syntyessään.

Viisi vinkkiä harrastuksesta kiinnostuneille

Haluan rohkaista kaikkia roolipelaamisesta ja kirjoittamisesta kiinnostuneita henkilöitä kokeilemaan foorumiroolipelaamista. Foorumiroolipelien parissa voi myös purkaa sitä kyltymätöntä innostusta esimerkiksi Harry Potteria kohtaan, joka muuten saattaisi jäädä pelkäksi passiiviseksi fanittamiseksi.

Tutustu peliin, sen ohjeisiin ja sääntöihin.
Jos asiat on selitetty hankalasti, tai et ymmärrä jotakin, ota yhteyttä pelinjohtajaan. Jos pelifoorumi ja pelithreadit ovat avoimesti luettavissa, tutustu niihin. Niiden kautta saat parhaan käsityksen pelin tyylistä ja painotuksista ja tiedät onko yhteisö ylläpitäjineen sinulle juuri se oikea. Tutustu samalla muiden tekemiin hahmokuvauksiin, jotka yleensä löytyvät pelifoorumilta.

Kuva: Erin Kohlenberg
(http://www.flickr.com/photos/erinkohlenbergphoto/)

Mieti, millaista hahmoa haluaisit pelata.
Valitse pelin valmiiden hahmojen listalta mieluisa hahmo, tai luo omasi. Yleensä valittavana on tietyn fiktiivisen maailman, kuten vaikkapa Marvel -universumin, tuttuja asukkeja – niin pahiksia kuin hyviksiäkin. Konsultoi tarpeen vaatiessa pelinjohtajaa, joka osaa auttaa peliin sopivan hahmon luomisessa, tai juuri sinulle sopivan hahmon valinnassa. Jos päädyt luomaan oman hahmon, paneudu siihen kunnolla. Mieti hahmon ulkonäön, persoonallisuuden, sukutaustan ja menneisyyden lisäksi millaisia päämääriä, toiveita ja haaveita hahmolla on.

Ano tarvittaessa pelihahmoa pelinjohtajalta.
Kaikissa peleissä ei ole tarpeen anoa pelihahmoa, mutta varsin useissa peleissä tämä on käytäntö. Älä rekisteröidy foorumille ilman pelinjohtajan lupaa, jollei pelin tiedoissa nimenomaan ilmaista, että foorumille rekisteröityminen luvitta on sallittua. Tämä käytäntö on olemassa sekä spämmibottien että trollien ehkäisemiseksi, joten kunnioita sitä. Rekisteröidy foorumille vasta kun pelinjohtaja näyttää vihreää valoa.

Lisää hahmokuvaus ja esittäydy!
Rekisteröidyttyäsi pelifoorumille on yleensä tapana aloittaa lisäämällä oman hahmon kuvaus kaikkien nähtäville, jotta muut pelaajat voivat tutustua hahmoosi ja sen ominaisuuksiin. On myös hyvien tapojen mukaista esittäytyä muille pelaajille, ja tämän voi tehdä joko esittäytymiselle varatussa keskustelussa, tai vaikkapa monilta foorumeilta löytyvästä yleiselle keskustelulle varatusta threadista.

Ryhdy pelaamaan!
Aloita joko täysin uusi tapahtuma, tai liity rohkeasti jonkun muun aloittamaan avoimeen tapahtumaan. (Jos tapahtuma on jostain syystä varattu vain tietyille pelaajille, on se selvästi ilmaistu joko pelin otsikossa tai ensimmäisessä peliviestissä. Asia saatetaan ilmaista käyttämällä ilmaisua ”sovittu peli henkilön X kanssa”.) Älä hermostu jollei ensimmäiseen peliisi löydy heti seuraa, vastausviestiä saattaa joutua odottelemaan päivien ajan. Joissakin peliyhteisöissä aloittelevat pelaajat pelaavat tietyn aikaa vasta-alkajien pelialueella. Tämä saattaa tuntua silmätikuksi joutumiselta, mutta syy tähän on varsin yksinkertainen. Pelinjohtajan on helpompi neuvoa, opastaa ja auttaa aloittelevia pelaajia, kun heidän ensimmäiset peliviestinsä löytyvät samasta paikasta. Ole myös avoin saamallesi palautteelle, mutta ilmaise toki jos koet että sinua kohdellaan epäreilusti.

Näiden vinkkien, rennon otteen ja vanhan kunnon maalaisjärjen avulla pääsee varmasti alkuun. Jos kaipaatte lisää vinkkejä, apua tai lisätietoa harrastuksesta, ottakaa reippaasti yhteyttä! Toivon, että harrastus voisi jatkaa entistä elinvoimaisempana – ja siihen tarvitaan nykyisten aktiiviharrastajien lisäksi paljon uutta verta. Kynnys harrastuksen aloittamiseen on varsin matala, joten astukaa rohkeasti peremmälle! Saatatte ihastua.

Foorumiroolipeleihin liittyviä linkkejä

http://rope.arkku.net/
Suomalaisia foorumi-, chat- ja muita tarinankerrontaroolipelejä listaava sivu. Pelit listattu teeman mukaan, kategoriat ovat: fantasia, eläinkunta, historia & nykyaika, scifi & tulevaisuus sekä muut.

http://ropelista.gotop100.com/
Toplista suomalaisille foorumiroolipeleille. Listalla tällä hetkellä 41 peliä, joista suurin osa lienee edelleen toiminnassa.

http://tshgame.com
Ylläpitämäni Tolkienin Keski Maahan sijoittuva foorumiroolipeli, joka aloitti toimintansa jouluna 2003. Uudet pelaajat ovat jatkuvasti tervetulleita, ja vaikkei pelaajaksi haluaisikaan, on täysin sallittua käydä vakoilemassa miltä ne pelit oikein näyttävät.

Nörttityttöjen himoitut piparit

2012-02-20T08:00:00.000+02:00

Anitta Kiviranta

Hakusanalla "nörttitytöt" löytyy tänään noin 2550 Google-osumaa. Valtaosa ohjaa tähän blogiin.

Lopuista hämmentävän suuri osa käsittelee nörttityttöjä nörttipoikien romanttisten ja seksuaalisten halujen ja unelmien objekteina. Löytyy mm. koko joukko avoimia seuranhakuilmoituksia, spekulointia nörttityttöjen roolista niin sanotussa "parisuhdemarkkina-arvoteoriassa", Assembly-tapahtumaan osallistuvat nörttitytöt ja heidän saatavuutensa itseironisesti (?) kategorisoiva blogikirjoitus sekä useammalla roskakeskustelufoorumilla samankaltaisena toistuva mielipidekirjoitus, jonka kirjoittaja leimaa kaikki "geek-tytöt" yleisesti ja tämän blogin kirjoittajat erityisesti "huomiohuoriksi". "Huomiohuorailevien geek-tyttöjen" pääasiallinen tavoite on kirjoittajan mukaan manipuloida nörttipoikia seksuaalisella vallallaan antauttamatta kuitenkaan koskaan heidän kanssaan todelliseen seksuaaliseen kanssakäymiseen.

Geek-tyttöyden suhdetta nöräpornofantasioihin sivutaan myös ihastusta ja vihastusta taannoin herättäneessä City-lehden artikkelissa. Mainittua Cityn artikkelija, Vilja Rydmanin aihetta sivuavaa gradua (löytyy pdf-muodossa Googlesta hakusanoilla "Vilja Rydman gradu") ja tätä blogia lukuunottamatta suomenkielisen nörttityttöjä koskevan internet-keskustelun voisi vain hieman kärjistäen tiivistää muutamalla väittämällä:

1. Nörttipoikien on vaikea löytää seurustelu/seksikumppaneita, koska he ovat nörttejä. "Normaalien" naisten ei oleteta olevan kiinnostuneita sosiaalisesti rajoittuneista, hintelistä ja oudoista asioista kiinnostuneista nörteistä.

2. Nörttipoikien ainoa toivo ovat nörttitytöt. Nörttitytöt saattavat kiinnostua nörttipojista, koska ovat itsekin outoja ja mahdollisesti myös hinteliä ja epäsosiaalisia.

3. Nörttityttöinä esiintyy kuitenkin myös joukko naisia, jotka eivät ole hinteliä, sosiaalisesti rajoittuneita tai ehkä edes aidosti outoja. He haluavat vain härnätä nörttipoikia. Oikeasti he ovat kiinnostuneita lihaksikkaista "alfauroksista". He eivät myöskään oikeasti ymmärrä mitään tekniikasta, peleistä, scifistä tai muistakaan asioista, joiden parissa muka-nörtteilevät. He vain esittävät.

4. Kummallista kyllä, nörttityttönä esiintyminen auttaa petollisia "huomiohuoria" myös alfaurosten metsästämisessä. Tuntemattomasta syystä (ehkä se johtuu nöräpornosta?) alfauroksetkin himoitsevat nättejä ja muka vielä fiksujakin feikkinörttityttöjä, jotka ovat olevinaan kiinnostuneita peleistä ja scifistä ja muista semmoisista "poikien jutuista", joista "tavalliset tytöt" eivät välitä tai tajua mitään. (Ilmeisesti myös alfaurokset siis ovat lihastensa pumppaamisen lisäksi kiinnostuneita scifistä ja peleistä ja mitä näitä nyt taas olikaan. Alfat eivät kuitenkaan ole nörttejä, koska eihän se vain ole mahdollista. Kaikki todelliset nörtit ovat hinteliä ja epäsuosittuja. M.O.T.)

5. Laajaa spekulaatiota on esitetty myös siitä, ovatko nörttitytöt hyviä sängyssä. Melko suositun teorian mukaan nörttitytöt olisivat kuumia kissoja, koska heidän oletetaan olevan "normaaleja" naisia empaattisempia, vähemmän itsekeskeisiä ja mahdollisesti myös seksuaalisesti estottomampia. Itsekeskeisyyden puutteen oletetaan johtuvan siitä, että nörttitytöillä ei ole kohtuuttomat luulot itsestään ja ulkonäöstään. Toisaalta samoissa keskusteluissa geek girl -liike nähdään feministisenä salaliittona, jonka tavoite on nostaa nörttityttöjen itsetuntoa, ja sitä kautta tehdä heistä nörttipojille saavuttamattomampia ja näin ollen myös seksuaalisesti kylmiä ja kovia.

Yllä esitetty referaatti nörttityttöyttä koskevasta suomenkielisestä aikalaiskeskustelusta internetissä on yksi oudoimmista dystopiafantasioista, joihin olen törmännyt. Lueskeltuani näitä keskusteluja aikani hampaaseeni istutettu radiolähetin sirisee kummallisilla taajuksilla ja kaipaan foliohattua. Ehkä helpointa olisikin sivuuttaa koko keskustelu irrationaalisena trollijonnejupinana. Valitettavasti siellä, missä on savua, on yleensä myös tulta. Siksi vaivaudun kirjoittamaan tämän postauksen.

Geek and Gamer Girl Song YouTubessa
Katy Perryn hittikipaleen "California Gurls" parodiaksi rakennettu video voidaan nähdä niin tribuuttina geek- ja pelaajatytöille kuin parodiana nörttityttöjen seksuaaliobjektisoinnista - tai vain puhtaana fan sevice -pätkänä.

Fantastiset geek-tytöt
- nuo viihdeteollisuuden houkutuslinnut

Nörttityttöfantasiat kumpuavat suurelta osin viihdeteollisuuden luomista mielikuvista. Nörtit ovat merkittävä kaupallinen kohderyhmä, jotka kuluttavat paljon rahaa mielenkiinnonkohteisiinsa kuten peleihin, leffoihin, kirjoihin ja tietotekniikkaan. Nörttikuluttajien oletetaan olevan pääasiallisesti (nuoria) miehiä. Heteromieskohderyhmää tavoiteltaessa yksi tehokkaimmista myynninedistämiskeinoista on tunnetusti yhdistää tuotteeseen nuori, hyvännäköinen ja mahdollisuuksien salliessa vähäpukeinen tyttö. Jos tyttöä ei saada ympättyä tuotteen sisältöön, voidaan tyttösyöttiä markinoiden onneksi käyttää ainakin tuotteen esittelyssä.

Tähän tarkoitukseen muun muassa pelimessuille, peliohjelmien juontajiksi, sarjis- ja scificonien myyntipöytien taakse ja niin edes päin on palkattu joukko nörttityttömalleja. Tuotteen uskottavuuden ja toisaalta tyttösyötin kiinnostavuuden maksimoimiseksi markkinointityttöjen on tietysti oltava ainakin olevinaan kiinnostuneita tuotteesta ja ylipäätään alasta, scenestä ja nörttikulttuurista.

Osa näistä promonörttitytöistä on tietysti aidosti asialleen myös kulissien takana omistautuneita nörttityttöjä, ja toiset ovat riittävän hyvin priiffattuja malleja. (Kyllä grid girlseistäkin varmaan osa ihan oikeasti on kiinnostunut moottoriurheilusta, ja cheerleaderit ovat yleensä joukkueensa todellisia faneja. Toisille go-go-tytöille taas on pohjimmiltaan ihan sama, mistä hyvästä biksut on tällä kertaa päällä, kunhan palkka juoksee ja flaksi käy.)

Girl At The Video Game Store
Gamer girl -fantasian tiivistävä musavideopätkä, jota tähdittää amerikkalaisen G4-kanavan Attack of The Show!-peli- ja teknologiaohjelmaa aikoinana juontanut Olivia Munn.

Kun vetoava mielikuva seksikkäästä ja nörttipoikien kiinnostuksen kohteita täydellisesti peilaavasta geek-tytöstä on markkinoiden tarpeisiin luotu, jotkut tytöt pyrkivät luonnollisesti ratsastamaan tällä aallon harjalla myös "parisuhdemarkkinoilla". Oudossa maailmassamme varmasti naisihminen jos toinenkin on tekeytynyt geekiksi ensisijaisena tavoitteenaan flirttailla nörttipoikien päät pyörryksiin. Pitemmän päälle ihmissuhteissa ei kuitenkaan ole kovin kannattavaa tekeytyä joksikin, mitä ei ole. Esittämisestä jää kiinni, ja vastapuolen pettymys on todennäköisesti kova illuusion särkyessä. Parhaassa tapauksessa poikien perässä nörttipiireihin etsiytynyt tyttö voi myös oikeasti kiinnostua ja innostua nörttiharrastuksista ja kehittyä tosinörtiksi.

Seksikkäiden mielikuvien yhdistyminen geek-tyttöyteen voi parhaimmillaan olla voimauttavaa "aidoille" nörttitytöille. Onhan se kiva, jos omat harrastukset eivät ole vain outoja ja/tai naiselle sopimattomia vaan ehkä suorastaan ihailtavia. Toisaalta monta omista intresseistään nörtteilevää tyttöä voi ahdistaa tai ärsyttää, että oma harrastus ja kiinnostus leimataan vain vastakkaista sukupuolta liehitteleväksi flirttailuksi.

Täydellisiä nörttiprinsessoja on vain saduissa

Nörttipoikien parisuhdeneuvontaan keskittynyt Doctor Nerd Love -blogi on julkaissut suositun artikkelin nimeltä Don't Date Geek Girls, jossa nörttipoikia varoitetaan sortumasta "geek girl" -unelman seireenimäiseen kutsuun. Doctor Nerd Love ei omien sanojensa mukaan kuitenkaan tarkoita, etteikö nörttipojan kannattasi ryhtyä suhteeseen tytön kanssa joka on nörtti.

It’s worth noting that the Geek Girl is different from a girl who is a geek. The Geek Girl is the culmination of geek fantasies. She’s the one with the Triforce tattooed on one wrist and the 1-Up mushroom on the other. She’s the one the thick-framed cat-eye glasses and the purple bobbed hair. --- She’s clutzy in an endearing way, she wants you to protect her and yet she still wants to fuck your brains out. She’s the living personification of a checklist of desirable traits, all crammed into one person. And she only exists in geeks’ minds. (Doctor Nerd Love: Don't Date Geek Girls)

Linked from Doctor Nerd Love

Doctor Nerd Loven mukaan on siis pyrittävä välttämään Unelmien Nörttityttöä - tai oikeammin on pidättäydyttävä sovittamasta keneenkään lihaa ja verta olevaan tytön hartioille kohtuuttomista odotuksista kudottua myyttisen geek girlin viittaa.

Tosiasiallisesti parisuhteen muodostamisessa - tai romantisoidummin sanottuna rakastumisessa - on toki eduksi, jos suhteen osapuolilla on jotain yhteistä; esimerkiksi kiinnostus samoja harrastuksia kohtaan. Yhteinen peli- ja leffamaku ei kuitenkaan vielä automaattisesti tarkoita, että kemiat kohtaavat kaikilla muillakin elämänalueilla. Ja toisaalta taas hyvinkin erilaisista asioista kiinnostuneet ihmiset voivat muodostaa toimivan combon, jos esimerkiksi arvot ja huumorintaju yhdistyvät ja molemmilta löytyy ymmärrystä suvaita toiselle tärkeitä harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita - niitäkin jotka eivät ole ihan "oma juttu".

Suomenkieliset internetistä löytyvät "seuranhakuimoitukset", joissa haikaillaan unelmaisen nörttitytön perään ovat pääosin hellyttäviä. Osasta niistä kuitenkin paistaa juuri Doctor Nerd Loven varoittelema tendessi täydellisen unematytön rakenteluun; sellaisen joka olisi kiinnostunut juuri kaikista samoista asioista kuin itsekin, ja lisäksi ymmärtäisi muutenkin kaikinpuolin täydellisesti, olisi söpö ja seksikäs, eikä koskaan valittaisi mistään. Tällaista puolisoa ei ole olemassa.

Huonon itsetunnon noidankehä

Suomenkielisissä internetkeskusteluissa elää vahvana myytti, jonka mukaan nörttipojat eivät voi saada naista - ikinä. Joissakin keskusteluryhmissä "nörtti" on suorastaan muodostunut synonyymiksi seksinpuutteesta kärsivälle ja ikuisesti yksinelävälle nöösille vanhalle pojalle, jopa siinä määrin, että naisettomuus ja yksinäisyys on kohonnut keskeisemmäksi nörtteyden määreeksi kuin varsinaiset mielenkiinnonkohteet.

"Nörtti ei saa naista" -myyttiä ylläpitävät keskusteluissa ensisijaisesti edellä kuvaillun kaltaiset nörttimiehet. He kokoontuvat keskusteluryhmiinsä lietsomaan yhteistä epätoivoaan, rypemään itsesäälissä ja valitettavan usein myös katkeroitumaan koko naissukupuolta ja niitä naisianieleviä alfauroksia kohtaan. Juuri näistä ryhmistä kumpuaa myös suurin viha "huomioh***avia feikki-geek-tyttöjä" kohtaan, ja tarve leimata kaikki nörtteydestään tai giikkeydestään avoimesti puhuvat naiset "hh-kategoriaan".

Vakaa usko siihen, ettei nörtti kelpaa naisille, vaikuttaa usein muodostuvan itseään toteuttavaksi ennustukseksi. En halua vähätellä sitä tosiasiaa, että on olemassa niin naisia kuin miehiäkin, joiden on vaikea löytää itselleen elämänkumppania tai seksiseuraa. Syynä voivat olla muun muassa oma ujous, jonkinasteinen sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvä kyvyttömyys (esimerkiksi vaikeudet tunnistaa muiden tunnetiloja ja nonverbaalista viestintää), huono itsetunto, osaamattomuus hakeutua sosiaalisiin tilanteisiin, joissa parinmuodostuminen on luontevaa ja/tai osaamattomuus toimia niissä, itsekkyys tai itsekeskeisen vaikutelman antaminen, huono tuuri, huonot "markkinat" (esimerkiksi harvaanastutulla syrjäseudulla asuminen) ja joskus luontaantyöntävä ulkonäkökin (tämä on valitettavaa, mutta joskus totta).

En kuitenkaan usko, että pelkkä nörttiys "perinteisessä" merkityksessään eli intohimoisena suhteena johonkin verrattain kapeaa ihmisryhmää kiehtovaan aiheeseen, voi olla yksinään tuhota totaalisesti kenenkään pariutumismahdollisuuksia. Toki "outous" työntää luontaan joukkoa ennakkoluuloisia ihmisiä, mutta sama erilaisuus voi toimia kiehtovasti massasta erottavana tekijänä. Kannattaa opetella puhumaan omista mielenkiinnonkohteistaan mukaansatempaavasti, riittävän yleistajuisesti ja kiehtovasti niin, että aihetta entuudestaan tuntemattomatkin jaksavat kuunnella. Intohimoisuus on tarttuvaa - ja seksikästä. "Sä et kuitenkaan tajuis mun jutuista mitään" taas ei ole kovin toimivaa supliikkia.

Linked from http://deirdrewalsh.files.wordpress.com

Myös ujous, huono itsetunto ja sosiaalinen kömpelyys ovat harjoittelun kautta voitettavissa olevia asioita. Ujouden julmin liittolainen on lamaannuttava laiskuus. Jos itsensä pakottaa säännöllisesti oman mukavuusaluuensa rajoille käsiähikoiluttaviin ja mahaakouristaviin jännitystilanteisiin, niihin alkaa vähitellen tottua ja riskinottokynnys madaltuu. Voin luvata tämän itsekin ajoittain ujostelun ja jännittämisen kanssa kamppailleena. Ujouden selättämiseen ja sosiaalisten taitojen hiomiseen on olemassa kurssejakin.

Myös ulkonköönsä voi itse vaikuttaa aika tavalla, vaikkei olisikaan auervaaraksi syntynyt. Omalla aktiivisella toiminnalla "peräkammatin nörttikin" voi siis parantaa omaa viehätysvoimaansa huomattavasti. Valitettavan usein itsensä "alemman tason miehiksi" määritelleet tuntuvat kuitenkin jäävän tuleen makaamaan.

Mitä nörttitytöt haluavat?

Lopuksi todettakoon kenties itsestään selvästi, että "todelliset" nörttitytöt eivät ole olemassa nörttipoikia varten. Nörttitytöt eivät tunge nörttiharrastusten piiriin ensisijaisena tarkoituksenaan vikitellä itselleen miehiä - vaan koska ihan oikeasti haluavat nörtteillä nörttinä nörttien joukossa.

Toki useimmat nörttitytötkin kaipaavat elämäänsä romatiikkaa ja erotiikkaa - ja hyvällä tuurilla tämä voi tarkoittaa, että nörtit muodostavat keskenään pariskuntia. Nörttipariutumisen iloista pääsee todennäköisesti nauttimaan sitä useampi, mitä tasaisempi sukupuolijakauma nörttipiireissä vallitsee. Tästä näkökulmasta ajatellen nörttityttöjen esiinmarssi voi todella olla nörttipoikien onni - jos he vain tajuavat ottaa vastakkaisen sukupuolen avoimesti mukaan juttuihinsa.


Cossaajien hauskan pitoa vai luntustelua? From clobalnerdy.com

Nörttitytöillä ei kuitenkaan ole minkäänlaista velvollisuutta pariutua juuri nörttien kanssa. Jos nörttityttö pariutuu esimerkiksi "alfauroksen", maajussin tai toisen naisen kanssa - tai elää ikisinkkuna - mahdollisesti lehdelle soittelemaan jääneiden nörttipoikien on vain kestettävä kohtalonsa uljaasti. Se, että "kerrankin eräässä nörttiporukassa oli tyttö, joka rupesi lopulta seurustelemaan VAIN yhden kyseisen porukan pojan kanssa, vaikka me muutkin oltiin siihen pihkassa" ei ole pätevä peruste misogynialle. Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta. Huomion arvoista on, että tässäkin tarinassa kertojan mukaan nörttitytön sydämen sai omakseen se, joka lopulta ensimmäisenä kykeni verbalisoimaan tunteensa. Ujouden voittaminen kannattaa.

Entä mikä lienee vastaus siihen perimmäiseen kysymykseen,

ovatko nörttitytöt vällyissä kuin Venuksesta laskeutuneita seksijumalataria

lukuunottamatta kolmatta tissiä ja vihreää ihoa?

Valitettavasti voin vastata tähän vain omalta osaltani:

minä ainakin olen. Itse asiassa kolmas tissini
ja ihoni vihertävä hehkukin paljastuvat,
jos korvaani hyrisee oikeassa rytmissä emoalukseni kutsulaulun.
Olen kuitenkin paljastanut melodian planeettanne asujamistosta
vain aviomiehelleni, joka on vannonut varjelevansa salaisuuttani hengellään.

Siscon Helsinki + Alt Maker = LOVE

2012-02-17T07:00:00.000+02:00

Maddie Hentunen

Siscon on suomalaisten nörttityttöjen monialainen yhteenliittymä, joka suunnittelee järjestävänsä Suomen ensimmäisen naisnörtticon-tapahtuman. Sisconin idea lähti Suomen Geek Women Unite! -ryhmittymästä. Todettiin ettei Suomessa ole con-tyyppistä tapahtumaa, joka käsittelisi sisältöään nimenomaan naisnörttien näkökulmasta. Siscon, kuten myös Geek Women Unite! ja tämä blogi, käsittelee nörttiyttä (ja myös naiseutta) sen laajimman mahdollisen tulkintatavan mukaisesti. Sisconin mielestä melkein kaikki innostumisen arvoinen voi olla nörttiä ja nörtiksi kutsuminen on kehu. Naisnäkökulmasta huolimatta myös miehet ovat tervetulleita mukaan toimintaan.

Sisconin innostujaporukka on ehtinyt tavata koko Suomen kattavalla joukkiollaan kahdesti syksyn 2011 aikana, ja pääkaupungin osasto Siscon Helsinki on aloittanut Siscon-nimikkeen alla toimivat vapaamuotoiset, lievästi ohjelmalliset innostumisillat, joissa yleensä kuullaan innostavaa alustusta jostain nörttiaiheesta ja verkostoidutaan muiden sarjainnostujien kanssa. Tapahtumat ovat avoimia ja jokainen itsensä nörtiksi tunteva on tervetullut niihin mukaan.

Ensimmäinen ohjelmallinen innostumisilta pidettiin keskiviikkona 15.2.2012 Helsingin Sörnäisten toimintakeskus Hapessa. Nuppu Stenros tuli esittelemään meille Alt Maker -ryhmittymän suunnittelemaa tee se itse -kulttuurin toistaiseksi nimeämätöntä festivaalia, jota kaavaillaan lokakuuksi 2012 Helsingin Kaapelitehtaalle ja johon Siscon Helsinki voisi ottaa osaa järjestävänä osapuolena. Sanomattakin lienee selvää, että Siscon Helsinki innostui aiheesta.

Alt Maker kuvaa tapahtumaansa värkkäysnyyttäreinä, johon voi sisällyttää esimerkiksi ”Näin mä tein” -presentaatioita, ”Näin tehdään” -demoja, ”Mites tää tehdään” -workshoppeja ja ”Mut mä tein paremmin” -paneeleita. Lisäksi tapahtumaan voi yhdistellä ohjelmanumeroita mentoroinnin ja konsultoinnin sekä ideakierrätyksen tiimoilta. Kaiken pohjalla on tekijöiden aito innostus aiheestaan, joka voi olla melkein mikä hyvänsä tee se itse -hengessä.

Alustuksen jälkeen ideoitiin laajasti sitä, mitä annettavaa Sisconilla olisi Alt Maker -tapahtumalle, ja ajatuksia kiisi ilmassa tekstityöpajoista legorobottien kautta kitkatulen tekemiseen ja rollerderbyyn. Totesimme, että meillä ja DYI-kulttuurilla on hurjasti yhteistä, ja Siscon sopii tapahtuman kylkeen mainiosti. Yhteistyö on vielä alkuvaiheessa ja detaljit toistaiseksi sivuseikkoja, mutta tästä on hyvä ponnistaa kohti lokakuuta ja Kaapelitehdasta.

Kuten tapahtumassa todettiin, tälle porukalle ideoiden tuotto ja niiden toteuttaminen ei ole koskaan ollut ongelma – tosin sarjainnostumisen aiheuttamaa virikeylikuormitusta tulee varoa.

Watch this space, Siscon Helsingistä ja Alt Makerista kuulette vielä! Myös järjestäjäporukassa on vielä tilaa uusille innostujille ja ideoille.

Ohjelmointikieliä aloittelijoille

2012-02-15T08:00:00.000+02:00

N.M. Niskanen

Kuva: Ramotion Blog (http://www.flickr.com/photos/ramotion/)

Huolimatta siitä, että useampikin nörttitytoistämme on joko huvikseen tai ammatikseen ohjelmoija, ei tässä blogissa ole vielä aikaisemmin ollut juurikaan puhetta ohjelmoinnista. Näinpä ajattelin täyttää tämän aukon antamalla pikakurssin ohjelmointikielien ihmeelliseen maailmaan. Muutaman huomion jälkeen on jokaisesta ohjelmointikielestä malli ns Hello Worldistä. Se on (yleensä, ei nyt puhuta APL:stä) yksinkertaisin ohjelmaesimerkki; ohjelma, joka ajaessaan tulostaa ruudulle tekstin "Hello World".

Assembly
Assembly on askel ylöspäin Matrixista tutuista ykkösistä ja nollista. Se näki päivänvalon 50-luvulla ja sitä käytetään pääasiassa esimerkiksi mikroprosessorien ohjelmointiin. Sen tarjoamat toiminnot ovat kohtuullisen yksinkertaisia ja näin ollen se on (ainakin teoreettisesti) helppo oppia. Assemblyllä on kuitenkin äärimmäisen helppoa tehdä suuria ohjelmointivirheitä, kuten loputtomia kiertoja ja monimutkaisemman ohjelman koodin lukeminen on vähintäänkin rasittavaa.

Hello World:

title   Hello World!                             (hello.asm)

dosseg
.model small
.stack 100h

.data
message db 'Hello, World!',0dh,0ah,'$'

.code
main  proc
      mov    ax,@data
      mov    ds,ax

      mov    ah,9
      mov    dx,offset message
      int    21h

      mov    ax,4C00h
      int    21h
main  endp
end   main

COBOL
COBOL on ohjelmointikielien torakka. Se näki alkunsa 1959 ja COBOL-sovellukset luultavasti jatkavat pyörimistään maailmanlopun jälkeenkin niin kauan kuin virtaa vain riittää. Ja kun koneet käynnistyvät uudelleen, ne aloittavat taas pyörimisen. COBOL on tuskallista ylläpitää ja kehittää, alkaen siitä, että kääntäjät ovat edelleen pääasiassa kaupallisia. Sen tekstinkäsittelykyky on surkea. Se on myös äärimmäisen tehokas ja kykeneväinen käsittelemään massiivisia määriä tapahtumia, joka tekee siitä edelleen suositun esimerkiksi pankkimaailmassa.

Hello World (RM/1 kääntäjälle):

000100 IDENTIFICATION DIVISION.
000200 PROGRAM-ID.     HELLOWORLD.
000300
000400*
000500 ENVIRONMENT DIVISION.
000600 CONFIGURATION SECTION.
000700 SOURCE-COMPUTER. RM-COBOL.
000800 OBJECT-COMPUTER. RM-COBOL.
000900
001000 DATA DIVISION.
001100 FILE SECTION.
001200
100000 PROCEDURE DIVISION.
100100
100200 MAIN-LOGIC SECTION.
100300 BEGIN.
100400     DISPLAY " " LINE 1 POSITION 1 ERASE EOS.
100500     DISPLAY "Hello world!" LINE 15 POSITION 10.
100600     STOP RUN.
100700 MAIN-LOGIC-EXIT.
100800     EXIT.

C
C kehitettiin vuosien 1969 ja 1973 välillä. Se suurilta osin korvasi Assemblyn sulautettujen järjestelmien koodauskielenä. Sulautettuja järjestelmiä ovat monet, joita ei helposti tule ajatelleeksi hallinnoitavan ohjelmistolla; autojen mottorin hallinta, jarrut, luistonesto, televisiot ja koodasipa entinen opettajani C:llä joskus työkseen sprinklerijärjestelmiäkin. Oma kokemukseni C:stä on, että se on paljon helpompi oppia kuin Assembly huolimatta sen laajemmasta komentovalikoimasta, mutta se voi johtua siitäkin, että olen sillä tavalla vain vähän outo.

Hello World:

#include <stdio.h>
int main(void)
{
  printf("Hello world!");
  return 0;
}

C++
C++ saapui kuvioihin 1983, käytännössä C:n laajennetuna versiona. C++ tarjosi C-kieleen luokkamallin ja tyypitykset, joka helpotti esimerkiksi tekstin käsittelyä. Se on C:tä korkeamman tason kieli, niin sanottu keskitason kieli , koska se yhdistää sekä korkean tason, että alhaisen tason ominaisuuksia. Käytännössä esimerkiksi C++:lla on mahdollisuus tehdä fyysisen muistin varauksia, mutta se ei ole välttämätöntä. Monet pelit koodataan edelleen C++:llä, kuin myös tietokoneeseen liitettävien laitteiden ajurit ja muut vastaavat.

Hello World (huomattavaa on, että edellinen C:n esimerkki toimii myös C++:na, kunhan .c-tiedostomuodon vaihtaa .cpp-tiedostomuodoksi) :

#include <iostream.h>
int main(void)
{
  cout << "Hello world!" << endl;
  return 0;
}

Java

Kuva: Hillary Hartley (http://www.flickr.com/photos/hillaryandanna/)

Jos COBOL on ohjelmointikielien torakka, on Java ohjelmointikielien aasi. Sen tultua kuvioihin 1995 se on pitkälti vallannut maailman. Tähän on kaksi syytä; ensinnäkin Java on alusta lähtien ollut täysin ilmainen niin kirjastojen kuin kääntäjänkin suhteen ja toisekseen se toi mukanaan JVM:n eli Java Virtual Machinen. Kaikki Javalla tehdyt ohjelmat pyörivät JVM:n päällä, poistaen niiltä tarpeen keskustella alla olevan käyttöjärjestelmän kanssa. Tämä tarkoittaa, että Javalla kerran tehty ohjelma ainakin teoreettisesti (ja yleensä myös käytännössä) pyörii missä tahansa käyttöjärjestelmässä, joka oli tuolloin lähes ennen kuulumatonta. Vuosien varrella tämä aasi on kuitenkin lihonut ja hidastunut ja keksinyt omia erikoisia ja rasittavia oikkujaan. Se on silti erittäin laajasti erilaisissa liiketoimintaohjelmistoissa käytössä ja näin ollen kokeneella Java-ohjelmoijalla riittää työn puolesta kysyntää riesaksi asti.

Hello world:

 class Hello {
   public static void main(String[] args) {
     System.out.println("Hello world!");
   }
 }

C#
Vuonna 2001 julkaistiin .Net alusta ja sen myötä C#-ohjelmointikieli. Sitä juhlittiin monissa piireissä Javan tappajana; kevyempänä, nopeampana, helpompana, puhtaampana olio-ohjelmointikielenä. Toisissa piireissä tätä Microsoftin kehittämää kieltä taas kutsuttiin kalpeaksi kopioksi Javasta. C#:lla graafisten käyttöliittymien tekeminen on suoraan sanottuna mukavaa, varsinkin verrattuna Javaan. Toisin kuin Java, C# mahdollistaa nykyään myös funktionaalisen ohjelmoinnin, joka on yksinkertaistettuna paluuta lähemmäs datan matemaattista käsittelytapaa. Ajan kuluessa myös C# on hidastunut, joskin se on myös kehittynyt Javaa nopeammin ja pidemmälle. Se on oppinut Javalta virtuaalikoneajattelua, joskin oman kokemukseni mukaan (josta on myönnettävästi jo jonkin verran aikaa) se ei suju aivan yhtä saumattomasti.

Hello world:

public class Hello1
{
   public static void Main()
   {
      System.Console.WriteLine("Hello, World!");
   }
}

Ruby
Ruby esiteltiin maailmalle 1995, mutta se pysyi pitkään pelkästään yliopistomaailmassa. Vasta Rails-kehikon saavuttua vuoden 2005 aikoihin räjähti Ruby todella laajan yleisön tietoisuuteen. Toisin kuin tässä aiemmin mainitut kielet, Ruby on dynaamisesti tyypitetty kieli, joka tarkoittaa, että kerran luotuun olioon voidaan laittaa millaista dataa tahansa ilman erillisiä toimenpiteitä. Tämä ei välttämättä kuulosta merkittävältä, mutta takaan, että jokainen Javan ClassCastExceptioneita päivitellyt sai tuikkeen silmiinsä kuultuaan tuon ensimmäisen kerran. Ruby on vahvimmillaan selainsovellusten kehityksessä. Esimerkiksi alkeellisen verkkokaupan pystyttäminen nollasta vie noin kymmenen minuuttia Ruby on Railsillä, kun taas esimerkiksi Javalla siihen saattaa mennä päiväkausia. Nopeasti nähtävien tulosten ja helpon ymmärrettävyyden takia Ruby on saavuttanut alaa ns Ensimmäisenä Ohjelmointikielenä ja esim Future Female on Suomessa järjestänyt kurssitusta kielen alkeisiin niin sanotusti pystymetsästä saapuville.

Hello world:

puts 'Hello world'

Scala
Scala, henkilökohtainen suosikkini (jota pääsen kuitenkin käyttämään työssäni aivan liian harvoin), saapui estradille 2003. Se on alusta alkaen suunniteltu hyödyntämään parhaita puolia sekä olio-ohjelmoinnista, että funktionaalisesta ohjelmoinnista. Sen pääasiallisena alustana toimii niin hyvässä kuin huonossakin JVM ja se toimiikin (lähes) saumattomasti aikaisempien Java-ohjelmien kanssa. Scalasta on tehty myös versio .Net alustalle ja se pyörii nätisti myös Android-puhelimissa. Kuten Ruby, myös Scala on laajasti ja jopa pääasiallisesti käytössä selainten hallitsemassa maailmassa. Monet suositut sivustot on toteutettu joko osittain tai kokonaan Scalalla, hyvinä esimerkkeinä vaikka Twitter, Foursquare ja Guardianin verkkosivusto. Scalalle saatavilla oleva Lift-kehikko tarjoaa samat nopeasti nähtävät tulokset, jotka Ruby saavuttaa, kun taas JVM tai (.Net, jos sattuu olemaan sinne päin kallellaan) tarjoaa jämäkkyyttä ja laajennettavuutta.

Hello world:

  object HelloWorld {
    def main(args: Array[String]) {
      println("Hello, world!")
    }
  }

Useita katkeria taisteluita on väännetty netin keskustelupalstoilla, pubeissa ja kaikkialla missä useampi kuin yksi ohjemoija kerääntyy siitä, mikä ohjelmointikieli onkaan kaikkein paras. Ja jos totta puhutaan, ainakin tämä ohjelmoija on onnistunut väittelemään aiheesta myös ihan yksinäänkin. Tärkein asia, joka ohjelmointikielistä kannattaa kuitenkin muistaa on, että ne ovat loppujen lopuksi työkaluja. Vaikka se olisikin mahdollista, Rubylla ei välttämättä kannata lähteä tekemään pankkien taustajärjestelmiä, eikä Cobolilla verkkokauppaa. Ohjelmointikielien kirjo on laaja ja tuskin kukaan pystyy oppimaan käyttämään kaikkia. Tämä setti on vain esimerkki minulle tutuimmista ohjelmointikielistä ja siitä puuttuu monia tärkeitä ja laajasti käytettyjä ohjelmointikieliä (Lisp, Haskell, APL, Smalltalk, PHP, F# ja monia muita), joista joku muu varmasti mielellään jatkaa juttua.

Identiteettikriisissä

2012-02-13T08:00:00.000+02:00

Reetta Järvenpää

Tässä blogissa on jo aiemmin käsitelty nörttiyden moninaista olemusta. Jotkut ihmiset tuntuvat olevan kiivastuneita siitä, että me blogin kirjoittajat haluamme ymmärtää nörtti-termin mahdollisimman laajasti. Toinen ihmetystä herättänyt asia on kirjoittajien sukupuoli. Puhutaan huomiohuorauksesta ja haarojen levittelystä.

Ihmisen identiteetti on mielenkiintoinen asia. Haluaisinkin heittää kriitikoille kysymyksen. Kumpi on tärkeämpää identiteettiä määriteltäessä, millaisena muut sinut näkevät, vai millaiseksi itse tunnet itsesi?

Nörttitytön nopat

Itse pidän itseäni nörttinä. Harrastan roolipelaamista. Minulla on tällä hetkellä seitsemän noppasettiä - jokaiseen peliin oma, vaikka suurinta osaa voisi varsin hyvin pelata yhdellä ja samalla setillä. Kirjahyllyni on täynnä fantasiaa, scifiä ja kauhua, sarjakuvia, roolipelien sääntökirjoja sekä media-alan oppikirjoja. Unelmoin, että joskus minulla on huone, jonka seinät on vuorattu kirjoilla. Hihittelen t-paidalle, jonka rinnassa lukee NPC.

Pidän itseäni feministinä. Netin "nainen takaisin keittiöön" -vitsit ärsyttävät suunnattomasti, samoin naisvaltaisten alojen palkkakehitys sekä videopelien ja sarjakuvien epärealistiset naiskuvat. Vaadin oikeutta käyttää korkeita kenkiä ja lyhyttä hametta ilman, että perääni huudellaan törkeyksiä tai että tuntemattomat käyvät käsiksi. Itken lukiessani tarinoita tyttöjen pakkoavioliitoista, ympärileikkauksista tai kunniamurhista. Ärähdän välittömästi, jos tuntematon mies tytöttelee minua.

Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan pidä minua nörttinä. Perinteisen IT-nörtin muottiin en tosin mahdukaan. En irkkaa ja olen muutenkin huono tietotekniikan kanssa. Niin huono, että usein tietokoneet ja älypuhelimet kieltäytyvät toimimasta, jos olen samassa huoneessa (en liioittele, kysykää kavereiltani). Kynä-paperipelaamiseen ei juurikaan kulu rahaa, ja koska en vielä omista sitä NPC-paitaa, nörttiyteni ei näy päällepäin sitäkään vähää.

Minua ei myöskään pidetä feministinä, sillä en ole potkimassa nivusiin jokaista miestä, joka sattuu vilkaisemaan rintamustani. Vastustan sukupuolikiintiöitä, eikä kohtuni ole minulle Vapaudut Vankilasta -kortti. Päinvastoin. Keittiövitsejä enemmän minua suututtavat ihmiset, jotka käyttävät sukupuolta tekosyynä huonolle käytökselleen, tai mitätöivät toisen ihmisen hänen sukupuolensa perusteella. Minulle feminismi ei tarkoita miesten polkemista, vaan tasa-arvon tavoittelua. Egalitarismi on mielestäni typerä ja keinotekoinen termi.

Sen sijaan minua pidetään goottina ja/tai hevarina, mikä tuntuu kummalliselta, sillä en itse tunnista itseäni kummastakaan termistä. Myönnän, kuuntelen metallimusiikkia, mutta myös paljon muunlaista. Vaatteeni ovat väritykseltään melko tummia ja farkuissani on niittivyö, mutta siihenpä se jää. En värjää hiuksiani hevareille tyypilliseen tapaan tummaksi. Tunnen miehiä, joilta kestää minua kauemmin laittautua baariin. Kuljen julkisesti useammin tuulihousuissa kuin korsetissa, ja tanssin varsin mielelläni myös muuten kuin heiluttamalla tukkaani.

Joten mikä minä sitten olen? Nörtti vai hevari? Feministi vai vain nainen? Yksi jätkistä vai huomiohuora? Kenen mielipiteellä loppujen lopuksi on merkitystä?

Ilmaiset MMORPG-pelit (osa 1/2)

2012-02-10T08:00:00.000+02:00

Henna Kostilainen

Viime vuosien aikana MMORPG-pelien suosio on räjähtänyt kasvuun, ja pelien määrä on samalla alkanut moninkertaistua. Monet MMORPG-pelit ovat maksullisia (joko peli itse maksaa, ja/tai pelissä on kuukausimaksu), mutta myös ilmaisia vastineita löytyy. Juuri näistä ilmaisista MMORPG-peleistä aion tässä artikkelissa kertoa. Tekstin selkeyden vuoksi lyhennän MMORPG-hirviön ”mörpiksi”.

Suurin osa tämän blogin lukijoista varmasti tietää, mikä mörppi on, mutta muistukseksi vielä: Massively multiplayer online role-playing game (MMORPG) siis lyhyesti suomennettuna online nettiroolipeli, joiden ideana on luoda oma hahmo, jolla sitten seikkaillaan erilaisissa (yleensä) fantasiamaailmoissa. Nettiropeja voi pelata joko itsekseen tai ryhmässä. Lähes kaikki MMORPG-pelit noudattavat samaa kaavaa. Se saattaa vaikuttaa joistakin tylsältä. ”Tämä on jo nähty” -tunne on yleinen ainakin itselläni. Pakko myöntää, että kyllä tietynlainen luovuus mörpeissä koukuttaa. Enkä ole varmasti ainoa, joka on tätä mieltä. Kukaan ei jaksa päivästä toiseen ”listi 10 karhua, sitten 10 käärmettä” -meininkiä.

Ilmaisten mörppien idea on, että ne voi ladata netistä ilmaiseksi ja rekisteröitymisestä ei tarvitse maksaa. Pelissä ei ole kuukausimaksuja. Jotkut ilmaiset mörpit ovat oikeastaan freemium-pelejä, eli ne ovat ilmaisia pelata, mutta joistakin asioista joutuu maksamaan. Paremmat tai erikoisemmat tavarat, aseet ja ratsut (mountit) ovat hyviä esimerkkejä siitä, mistä saattaa joutua availemaan kukkaron nyörejä. Hyvät ilmaiset mörpit on kuitenkin suunniteltu niin, ettei niihin tarvitse välttämättä uhrata euroakaan, jos ei halua. Tästä hyvänä esimerkkinä Allods Online, josta kerron myöhemmin lisää.

Ajattelin esitellä teille erilaisia mörppejä, joita olen netin mysteerisistä koloista löytänyt. Ensimmäiset kaksi, Allods ja LOTRO, ovat minulle jo entuudestaan tuttuja, sillä olen pelaillut niitä jo jonkin aikaa. Muut ovat minullekin täysin uusia, ja ajattelin nimenomaan tätä artikkelia varten ladata muutamia minulle entuudestaan tuntemattomia mörppejä ja testata niitä teidän puolestanne.

Arvosteluissa näkyy (tietenkin) oma henkilökohtainen mielipiteeni, sillä minulla on muutamia asioita joita vaadin hyvältä mörpiltä. Ne juontavat juurensa maksullisista peleistä, eteenkin World Of Warcraftista, jota olen pelannut vuosia. Mutta minkä pelaaja tavoilleen voi? Ideana ei kuitenkaan ole verrata näitä pelejä WoWiin, sillä kaikki mörpit muistuttavat toisiaan, ikävä kyllä.

Olen ottanut kaikki Screenshotit itse, koska en halunnut kopioida niitä mistään.

Allods Online (Niva Games)

Alun perin Venäjältä lähtöisin oleva peli rantautui muutamia vuosia sitten Eurooppaan. Allods on freemium-peli, mutta peliin ei tarvitse laittaa ollenkaan rahaa ellei välttämättä halua. Suurin osa maksullisista tavaroista on kosmeettisia, kuten esimerkiksi haltioille saatavat jää - tai tulisiivet. Hahmon suorituksia parantaviakin esineitä on, mutta tavallinen pelaaja pärjää ilman niitä. Yleensä ne mitkä ovat Allodsissa maksullisia, saa myös ilmaiseksi ahkeran grindauksen (tavaroiden/materiaalien keräily) ja/tai pomojen kaatamisen kautta.

Allodsissa asioista maksaminen on ikään kuin nopeampi tie saavuttaa päämäärä. Saman esineen saa ilmaiseksi keinolla tai toisella ennemmin tai myöhemmin (ei tietenkään ihan kaikkia). Ainoa asia, joka tuotti itselleni päänvaivaa, olivat ratsut. Niitä on lähes mahdoton saada pelissä ilmaiseksi, joten melkeinpä ainoaksi keinoksi jää maksaa heposta noin 10 euroa. Ilman sitäkin pärjää, sillä pelissä on paljon portaaleja, joita käyttämällä pääsee nopeasti paikasta toiseen. Ratsu Allodsissa on enemmänkin statuskysymys kuin välttämättömyys.

Palataanpa pelin ideaan. Pelin tekijät luonnehtivat peliä ”fantasia-avaruusoopperaksi” (fantasy space opera). Peli on puhtaasti fantasiapainotteinen, ja ainoan ”avaruusoopperamaisuuden” tuovat siihen astraalit ja ilmalaivat. Astraali on Allodsin maailman magian lähde, jonne pääsee vain erityislaatuisilla astraali-ilmalaivoilla. Astraalin kautta vaihdetaan allodilta toiselle. Allod - josta peli on saanut nimensä - ovat omia pieniä maailmojaan jotka ”kelluvat” astraalissa. Pelaaja vaihtaa allodia aina oman tasonsa mukaan. Korkeamman tason pelaajat (noin taso 35+) pelaajat pystyvät rakentamaan omat ilmalaivansa ja pystyvät niiden avulla seikkaileman astraalissa. Alempitasoiset matkustavat automaattisesti liikkuvilla laivoilla.

Allodsissa kansat ovat jakautuneet kahteen leiriin: Leagueen ja Empireen, ja ne ovat avoimessa sodassa keskenään. Leaguen puolella taistelevat ihmiset (Kanians), haltiat (jotka muistuttavat mielestäni enemmän keijuja siipiensä vuoksi…) ja erikoiset gibberlingit, ylisöpöt karvapallerot. Gibberlingeistä tekee erikoisen se, että yhden sijasta pelaataan pientä kolmen hengen ryhmää.
Empiren puolelle kuuluvat ihmiset (Xadaganians), perus örkit ja Arisenit, ”epäkuolleet” robotti-humanoidit. Valinnanvaraa siis on.

Jokaisella rodulla on oma historiansa, jota voi pelatessa selvittää erityisten World Mystery - tehtävien avulla. Ne avaavat pelin historiaa ja yleensäkin pelin taustatarinaa. Ne ovat perustehtäviä vaativampia, mutta myös palkinnot ovat parempia. Mielestäni tämä oli hauska lisä peliin, sillä olen aina pitänyt mörppien tarinan tutkimisesta.

Allods on grafiikoiltaan äärimmäisen kaunis ja viimeistelty. Maisemat ovat silmiä hiveleviä, ja unohduin monesti zoomailemaan jotain hienoa pientä yksityiskohtaa. Hahmot ovat kauniisti tehtyjä ja niiden liikkuvuus ja grafiikka ovat erinomaisia. Hahmojen kauneudessa piilee kuitenkin pieni ongelma (omasta mielestäni) etenkin Empiren puolella: yleensä varsin rumiksi luonnehditut örkit ovat kuin missikisoista konsanaan, etenkin naisten puolelta. Arisenit, joiden on tarkoitus olla puolimätääntyneitä epäkuolleita, muistuttavat enemmänkin (kauniita) robottinukkeja. Välillä pelin kauneus jopa ärsyttää - onko pelissä mitään rumaa?

Leijuen astraalissa seuraavalle allodille.

Pelin tehtävät ovat hauskoja ja ajoittain jopa erikoisia. Tietenkin perus karhun ja käärmeen mättämistä löytyy, mutta suurimmaksi osaksi tehtäviä tekee mielellään. Erikoisimmasta päästä on ehdottomasti Lightwoodin saunatehtävä jossa saunaa sai itse kokeilla, ja sen jälkeen käytiin kysymässä, tulisiko saunan omistajan tuttava istuskelemaan löylyihin.

Toinen oli Darkwaterissa ja saunatehtävä sekin. Sanotaanko, että tehtävän sisältö on liian härski kirjoitettavaksi tähän, ja haluan säästää teille kokemisen ilon, jos satutte peliä kokeilemaan. Darkwaterin saunatehtävälle nauroin jopa ääneen, joka on mielestäni vain hyvä asia. Peli on hyvin mukaansatempaava.

Hahmonluonti on monipuolista, ja pelaajalla on rotuja mistä valita. Ensin päätetään kenen puolella sotaa haluaa olla. Sen jälkeen voi valita kolmesta rodusta, joita voi muokata melko hyvin mielensä mukaan hiusten mallista ja väristä hahmon kokoon. Hahmosta saa melko persoonallisen, mikä on mielestäni iso plussa. Hahmoluokissa on myös paljon valinnanvaraa, mutta harmikseni kaikki luokat eivät olleet kaikille roduille avoinna. Esimerksiksi haltiat eivät voi olla sotureita, mutta kanianit voivat. Tämä hiukan rajoittaa hahmon luontia, mutta se on osa pelin taustatarinaa, eli lorea.

Sillä, kenen puolen valitsee, on vain ajoittain väliä. Alueet ovat Leaguelle ja Empirelle erilaisia noin tasolle 24 asti, jolloin pelaajan täytyy suunnistaa yhteisille Holy Land -alueille. Ne ovat vahvasti PvP eli player-versus-player-painotteisia, mikä on mielestäni sekä hyvä että huono asia. PvP ei ole välttämätön, mutta jotkut questit vaativat niin sanotun ”War Flagin” päälle laittamista. Jos flag on päällä, se tarkoittaa että kuka tahansa vastapuolen pelaaja voi hyökätä kimppuusi. Päältä pois laitettuna olet turvassa, mutta esimerkiksi vastapuolen NPC-hahmojen tappaminen laittaa flagin päälle.

PvP-painotteisuus Allodsissa saattaa ärsyttää niitä, jotka eivät siitä pidä. Itse en ole PvP:n ystävä, mutta PvP:hen tottuu nopeasti. Sitä pystyy välttelemään jättämällä yksinkertaisesti PvP-tehtävät tekemättä, mutta itse tykkään tehdä kaikki tehtävät yhdellä alueella ennen kuin siirryn seuraavalle. PvP takaa ajoittain myös hupaisia tilanteita - tai hiusten repimistä päästä.

Kuten lähes kaikissa peleissä, Allodsillakin on ongelmansa. Hahmon levuttaminen on ajoittain turhauttavan hidasta. Tehtäviä on paljon, mutta välillä ne silti tuppaavat loppumaan kesken. Tästä esimerkkini maagi-hahmoni, jolta loppuivat Eljunessa (alue tason 27-30 pelaajille) tehtävät kesken. Hahmoni on siis levutuksen kannalta jumissa, mikä on hyvin ärsyttävää.

Toinen ongelma ovat ajoittaiset serveriongelmat. Niitä ei kuitenkaan ole usein. Eniten serveriongelmat näkyvät maailman ”jäätymisenä”, kun serverit menettävät hetkeksi yhteyden. Serverin Latency-arvot, eli viiveet tai ongelmat verkkoyhteydessä, nousevat hetkessä päätä huimaaviksi, joka saattaa aiheuttaa mitä erikoisimpia bugeja. Mutta kuten jo aikaisemmin mainitsin, latency-ongelmia on oikeastaan aika harvoin.

Servereihin liittyy myös toinen ikävä asia - niitä ei valvota 24/7. Tämän vuoden tammikuun 1. päivänä Allodsin Euroopan-serverit kaatuivat, ja serverit olivat alhaalla tammikuun 4. päivään asti. Servereistä vastaavat ihmiset olivat joululomalla. Pelaajat olivat raivoissaan, ja asiasta käytiin raivokasta keskustelua. Ylläpidossa ongelma huomattiin vasta tammikuun 3. päivä, kun ensimmäiset työntekijät saapuivat töihin. Asia saatiin korjattua, mutta mielestäni suurimmalta osalta pelaajista katosi luottamus tekniseen ylläpitoon.

Lyhyenä yhteenvetona voisi sanoa, että Allods on ehdottomasti freemium-mörppien aatelia. Satunnaiset yhteysongelmat eivät juuri pelaamista häiritse. Allodsia en kuitenkaan suosittele henkilöille, jotka eivät pidä PvP:stä, koska jossain tilanteissa siltä ei voi välttyä. Peliä on mukava pelata sekä yksin että ryhmässä esimerkiksi tekemällä dungeoneja. Peli on ehdottomasti yksi suosikeistani, ja voin lämmöllä suositella sitä kaikille, niin aloittelijoille kuin kokeneemmillekin pelaajille. Lisää infoa pelistä löytyy linkistä alla olevasta linkistä:
http://en.allods.gpotato.eu/

Lord of the Rings Online (Turbine)

Lord of the Rings Onlinesta (Lotro) kertoessa on vaikea päättää, mistä lähtisi liikkeille.Peli on sisällöltään todella laaja ja juttua riittäisi, mutta jokin raja tämänkin artikkelin pituudella on oltava. Jouduin karsimaan varsin paljon asioita pois, ja päätin ottaa vain muutamat (omasta mielestäni) tärkeimmät seikat esille. Peli sijoittuu nimensämukaisesti Tolkienin Keski-Maahan, eikä pelin idea sen kummempaa selitystä kaipaakaan.

Peli oli ilmestyessään vuonna 2007 maksullinen. Itse peli maksoi, ja päälle tulivat vielä kuukausittaiset käyttömaksut. Nykyisin peli on kuitenkin freemium, kuten edellä mainittu Allods. Lotrossa se vain näkyy vielä enemmän kuin Allodsissa. Jotkut questit ja alueet maksavat, ja parhaat buffit, ratsut ja niin edelleen, ovat maksullisia.

Turbine tarjoaa kuitenkin mielenkiintoisen ratkaisun; jos ostat pelin kaupasta (alkuperäisosa ei ole kallis, noin 20 euroa) saat auki esimerkiksi maksulliset tehtävät ja alueet. Sama onnistuu lataamalla pelin ilmaiseksi, mutta maksamalla kuukausimaksua, joka on noin 10-15 euroa. Kuukausimaksuja maksamalla saa vielä enemmän maksullisia asioita ilmaiseksi käyttöönsä. Eli jos pelistä maksaa, käyttöönsä saa VIP-ominaisuudet, jotka parantavat pelikokemusta vielä entisestään. Itse olen kuitenkin pärjännyt vallan mainiosti ilman maksuja.

Sitten tärkeimpään: jokaisen Tolkien-fanin olisi ehdottomasti syytä kokeilla peliä. Peli on hyvin uskollinen kirjoille (sisältää Sormusten Herra -trilogian ja Hobitin), ja pelaaja pystyy seuraamaan sormusten ritareiden matkaa taka-alalta. Kirjojen tapahtumia on pelissä paljonkin, joko parin tehtävän mittaisina, pieninä tapahtumina tai suurina ketjutehtävinä. Tästä esimerkki ihmisten aloitusalueella Breessä, kun musta ratsastaja kävi kyselemässä erään tietyn Reppulin perään. Pelin juonta ei ole silvottu, vaan se etenee sen alkuperäisessä muodossa pelaajan tahdissa. Välillä huomasin oikein etsiväni yhtäläisyyksiä kirjan ja pelin välillä. Kirjojen ”kuuluisuudet” toimivat ajoittain myös tehtävänantajina, jolloin pelaaja pystyy auttamaan seurueen matkaa.

Tehtävät ovat suurimmaksi osaksi samanlaisia kuin muissakin mörpeissä: eläinparkojen listimistä sukupuuttoon, esineiden etsimistä ja niin edelleen. Ne eivät tietenkään liity varsinaiseen kirjan juoneen, mutta ne ovat silti ihan mukavia. Ainoa asia, mikä itseäni tehtäviä tehdessä ärsytti, oli että samaan paikkaan joutui menemään useammankin kerran peräkkäin. Tietenkään näin ei ole joka paikassa, mutta esimerkiksi Bree-maassa Chetwoodissa meinasi kyllä hermo mennä sen jatkuvan edes takaisin ravaamisen kanssa.

Hauska lisä tehtäviin ovat niin sanotut ”instanssialueet”, jotka muuttuvat pelin edetessä. Tälläisiä ovat esimerkiksi hahmojen aloitusalueet. Enempää en paljasta mahdollisten spoilereiden vuoksi, ja haluan että koette tapahtumat itse.

Peli on grafiikoiltaan hyvin kaunis, etenkin kaikista korkeimmilla graafisilla asetuksilla. Hahmot ovat sen sijaan hiukan kömpelösti tehtyjä, ja ainakin haltiat näyttävät jotenkin… erikoisilta. Se ei kuitenkaan loppupeleissä haittaa, ja maisemia katselee enemmän kuin mielellään. Hahmot ovat hyvin animoituja, vaikka haltioiden ja ihmisten juoksutapa kummastuttaa aluksi (ainakin omasta mielestäni näytti hassulta).

Animoinnista päästään pelin ammatteihin, jotka myös on hauskasti ja erinomaisesti animoitu. Kun forester ("metsänhoitaja") tekee nahkatöitä, ilmestyy pelaajan eteen pieni nahkateline, jolla hahmo alkaa työstää nahkoja. Viljelemiseen tarvitaan pelto, ihan minne tahansa ei voi siis kylvää, ja hahmo alkaa levitellä siemeniä pitkin peltoa, antaa niiden kasvaa hiukan ja kerää ne sitten pois. Itseäni ilahdutti suuresti ammattien realistisuus, koska lähes kaikissa mörpeissä hahmo vain seisoo paikallaan ja saattaa ehkä heilutella vähän käsiään. Ammatit ovat ehdottomasti Lotron parasta antia. Ne vievät aikaa, mutta ovat sen arvoisia.

Pelin suurin voima on ehdottomasti sen realistisuudessa: magiaa ei sinällään ole, oikeastaan ainoat ”magiaa” käyttävät luokat ovat minstrel (laulaja), lore-master (tarujentuntija) ja rune-keeper (riimumestari). Pelissä on toki velhoja (Gandalf), mutta niillä ei pysty pelaamaan. Hahmoluokkia on yhteensä 9, ja lähes kaikki ovat melee-painotteisia. Tietenkin perus jousimies/metsästäjä (hunter), soturi (captain ja champion) ja voro (burglar) löytyvät. Rune-keeper ja Warden (vahti/vartija) ovat ainoat luokat, joista joutuu maksamaan. Muut ovat ilmaisia. Kaikilla luokilla on omat, selkeät tehtävänsä: minstrel on parantaja, guardian tehokas tankki ja loput tekevät tuhoa niin paljon kun pystyvät.

Hahmonluonti on monipuolinen, ja rotuja on valittavissa neljä: ihminen, haltia, kääpiö ja hobitti. Hahmoja pystyy muokkaamaan varsin hyvin oman mielensä mukaiseksi, mutta eräs (hyvä) rajoitus kuitenkin on: osa hahmon piirteistä tulee synnyinseudun mukaan. Esimerkiksi ihminen voi olla kotoisin Breestä tai Rohanista (muitakin paikkoja on), jolloin hahmon ihon - ja hiusten väri määrittyy synnyinseudun mukaan. Toinen hauska asia hahmonluonnissa on hahmon nimen valinta: peli antaa vinkkejä hahmon nimeämiseen, ja ”Randomize” nappulasta peli arpoo hahmolle Keski-maalaisia nimiä. Omaa nimeä ei siis tarvitse keksiä, ellei välttämättä halua. Tästä esimerkkinä omat hahmoni Galdice ja Mirdalen, joiden nimet ovat lähtöisin ”Randomize”-nappulasta.

Pelistä on oikeastaan vaikea keksiä mitään huono sanottavaa, ellei aikaisempaa marmatustani paikasta toiseen ravaamisesta lasketa. Maailma on laaja ja tehtäviä riittää. Peli on uskollinen kirjalle, mikä on aina iso plussa. Huonona asiana voisin sanoa sen, että peli vaikenee sitä mukaa mitä hahmo kehittyy. Peli ei siis välttämättä ole aloittelija-ystävällinen, muttei anna mitään mahdotonta haastettakaan (ainakaan siihen asti mitä olen itse pelannut). Lotro on perusmörppi, ja jokainen joskus edes yhtä mörppiä pelannut oppii pelaamaan nopeasti. Peli tarjoaa aloittelijoille vinkkejä, mutta en tiedä onko niistä pidemmän päälle mitään hyötyä. Toinen iso miinus on ehdottomasti pelin osittainen maksullisuus.
http://www.lotro.com/

Lotro on peli, jota suosittelen lämmöllä kaikille fantasiasta, pelaamisesta, mörpeistä tai Tolkienista pitäville.

Kakkososassa tarkoitukseni on katsastaa lisää MMORPG-pelejä, ja nimenomaan minulle itselleni uusia. Toivon myös, että antaisitte omia kokemuksianne mörppien pelaamisesta, mitä pelejä suosittelisitte kokeiltavaksi ja niin edelleen. Muistakaa, että mörppien tulee olla ilmaisia! Keskustelkaa asiasta, ja kertokaa jos olen tehnyt asiavirheitä - niitäkin pääsee aina välillä tekstiin lipsahtamaan.

Minusta on aina peliseuraksi, jos olette kiinnostuneita. En laita hahmojeni tarkempia tietoja tähän, vaan kommentteihin, jos joku niitä kysyy.

Pahoittelen tekstin pituutta, toivottavasti piditte lukemastanne!

Elokuvaharrastamisesta kohti hörhöytymistä

2012-02-08T08:00:00.000+02:00

Sanna Haukkala

Elokuvien katsominen on näitä juttuja, joissa jokainen voi sanoa olevansa jonkun tason harrastaja. Elokuvissa käynti on suurelle osalle ihmisiä samanlainen virkistyskeino kuin vaikka konserteissa käyminen, mutta varsinainen geek-tason mestaruus liittyy musiikin kuuntelun tavoin tietynlaiseen pakkomielteisyyteen. Itse puhun mielelläni hörhöilystä, koska sana paitsi sulautuu Suomen kieleen paremmin kuin irtonainen geek, se myös viestii tiettyä positiivisuutta. Hörhöt eivät liene yhtä pelottavia kuin vaikka elokuvahulluiksi huudeltavat tyypit.

Hörhöyteen vihkiytyminen lienee kaikille joilla on pakkomielteisiä harrastuksia: kiinnostuksen jälkeen huomaa vain etsivänsä lisää ja lisää tietoa, kaivautuvansa syvemmälle uusiin kaninkoloihin. Vaikka lausahdus onkin tuskallisen ylikäytetty, uusien juttujen etsiminen nykyisin internetin aikakaudella on sanoinkuvaamattoman helppoa verrattuna kaukolainattuihin Verikekkereihin tai parhaat gore-kuvituksensa menettäneeseen lähikirjaston Mustaan peiliin. Tosin nykyisin on mittaamattomasta tietovirrasta osattava etsiä: kukaan ei valmiiksi kuratoi tietoa avohyllyihin nenän eteen ellet tiedä mistä etsiä. Omassa teini-iässäni kirjastosta sai lainattua videokasetteja, mutta pikkukirjaston kokoelmat eivät todellakaan sisältäneet edes (kauhu)elokuvien klassikkoja. Lapsena tavasin Roger Moorea ja James Bondia Roope-setä -lehden takakanteen ja ihastelin siskoni nauhoittamia toimintaleffoja Betamaxeilta, ennen kuin näin ensimmäisen elokuvan elokuvateatterissa seitsemän ikäisenä (elokuva oli muuten Pieni Merenneito). Viimeistään sen jälkeen oma tieni täyteen hörhöyteen oli täysin selvä. Kauhun ja piengenret löysin vasta teini-ikäisenä ja myöhemmin, lukiossa olisin saattanut päästä kiertävien kopiokasettien maailmaan jos olisin tuntenut oikeat tyypit. Nykyisin nuo oikeat tyypit löytyisivät varmaan parilla klikkauksella, mutta aikoinaan lyöttäytyminen puolituttujen poikien seuraan olisi ollut melkoinen mahdottomuus ujolle tytölle. Kun lopulta kuulin jonkun omistamasta Bad Tasten ties monennenko sukupolven kopiokasetista, oli se jo ehtinyt kadota lainaringistä.

Elokuviin myös täysin hullaantuneita ihmisiä on tietenkin olemassa, siitä nautittavimpana todistusaineistona on Cinemania-dokumentti vuodelta 2002. Suosittelen sen katsomista etenkin leffaillassa: dokumentin päähahmot ovat täysin omissa nitraattiriittoisissa kuplissaan eläviä putkittajia. Heidän elämänsä on New Yorkin elokuvaohjelmistojen sovittamista päivittäiseen kalenteriin, ilman päivätyön rasitetta. Dokumentin ainoa naishahmo, herttaiselta mummolta vaikuttava Roberta on elokuvakrääsää aggressiivisuuteen asti keräävä himohamsteri. Hän on kuitenkin täysin yksi muiden joukossa, muut hahmot ovat samaa tasoa tai ylikin meneviä irti elämästä -karikatyyreja. Naisharrastajien vähyys elokuvapiireissä on vieläkin pienoinen mysteeri: esimerkiksi Night Visions -elokuvafestivaaleilla naiskatsojien määrä on selvästi noussut niin että väliajoilla vessassa käyminen ei ole naisten puolella enää niin jonotonta kuin vielä muutamia vuosia sitten. Ehkä kyse on initiaatiosta, poikien on helpompi jakaa toisilleen tietoa etenkin goresta ja splatterista muiden räävien juttujen ohessa, kun taas tyttöjen oletetaan välttelevän moisia juttuja – vaikka Noidan käsikirja on täysin tietyn sukupolven yhteinen traumatisoija sukupuoleen katsomatta.

Hörhöilyn ja “normaalin” katselemisen välillä on silti kuilu, jonka ylittänyt moppaa muut kiinnostuksen kohteet menemään elokuvilla. Katselemisen sivussa hörhöyttään voi syventää hakemalla tietoa elokuvajulisteista, -musiikista, -tallenteista, -historiasta, eri genreistä tai vaikka oheistuotteista. Välillä pelkkien genrejen sisälläkin on tarkkoja lahkoja: itse olin typertynyt saadessani brittiläiseltä kirjekaveriltani lahjaksi Star Trek -lehden, vaikka hän tiesikin minun olevan kiinnostunut vain Star Warsista. Lisäksi nykyisen retroaallon muututtua jo valtavirran viihteeksi (etenkin scifissä muutos on ollut huomattava) kovan linjan harrastajat kaivavat poteroaan syvemmälle, pienempien niche-kiinnostusten pariin. Vaihtoehtoisista Drive-elokuvan julisteista ja kansista päätellen videoinnostus saattaa olla seuraava laajempien piirien nouseva juttu, tähän mennessä videoharrastajat ovat olleet todella marginaalista joukkoa. Videoinnostus iski minullekin suurimmaksi osaksi nostalgian siivittämänä, kotoa löytyneet vanhat vuokrakasetit ovat kellarinhajuinen tuulahdus täysin erilaisesta Suomesta, videolain ja räävittömien julkaisijoiden aikakaudelta. Osa vanhemmista harrastajista selvästi ostaa takaisin palasia menneestä lapsuudestaan, kasetteja joiden lainaamiseen he eivät saaneet vanhemmiltaan lupaa.

Elokuviin liittyvästä tekniikasta kiinnostuminen on yksi hörhöyden alalajeja, elokuvien esittämisen tekniikasta niiden levittämiseen. Kotiteatterien esiinmarssi 1990-luvun alussa lisäsi yleisen hifistelyn yhtälöön. Blu-ray -levyjä edeltävä hifistelyformaatti oli Laserdisc, joka kalliina esitysmuotona jäi USA:n ja Japanin ulkopuolella melko pienen harrastajakunnan keräilyformaatiksi. Paitsi elokuvien katsomisesta, myös niiden keräilystä voisi tehdä The Six Stages of Movie Geek Evolution -tyylisen kuvauksen. Elokuvien katsominen on silti hörhöilyn ydin, joskin katsomisformaatti on alkanut menettää merkitystään. Perinteisimmät harrastajat vannovat selluloidin ja nitraatin välkkyvän viehätysvoiman nimeen, mutta elokuvateattereidenkin muuttuessa digitaalisten formaattien esittäjiksi ero elokuvateatterin ja kotiteatterin välillä on hapertunut.

Elokuva on edelleen sosiaalinen media katselutapojen muutoksista huolimatta, joten harrastajakunnan sukkuloidessa yhä enemmän digitaalisessa keskusteluympäristössä ehkä rajoitteet harrastajien välillä madaltuvat entisestään. Netissä on tietty edelleen suoranaista misogyniaa liikkeellä aivan kuten elokuvissa itsessäänkin voi olla, mutta hörhöilyn esteenä ei ole enää entisiä fyysisiä rajoituksia. Toivoisinkin, että naiset uskaltautuisivat entistä enemmän seuraamaan omia kiinnostuksen kohteitaan välittämättä toisten mielipiteistä tai oletetuista normeista, kuin myös tarttumaan ennakkoluulottomasti vähemmän tuttuihin elokuvahistorian lankoihin. Perehtymisen genre-elokuviin ei tarvitse tarkoittaa jämähtämistä pelkästään niihin, kuten eräs arvostettu elokuva-arvostelija minut tyypitteli sen jälkeen kun satuin olemaan haastateltavana 1950-luvun roskaelokuvista. Jotkin genre-elokuvien aihepiirit kuten zombit, vampyyrit tai scifi ovat jo arkipäiväistyneet täysin valtavirran tuotteiksi tai ainakin harrastajien peruskauraksi giallojen tapaan, mutta loputon monipuolisuus ja kahlattavien elokuvien tuhoton määrä ovat tämän hörhöilyn ehtymätön reaktori.

Elokuva-aiheisia kirjoituksiani on löydettävissä säännöllisen epäsäännöllisesti Elokuvaroskaa-blogin lisäksi myös Elitisti-verkkolehdestä.

Siis ootsä oikeesti tyttö?

2012-02-06T08:00:00.000+02:00

Salla Hietanen

Tämän pienen pakinani perustana ei ole kirjojen tai tutkimusten kirjo, vaan omakohtaiset kokemukseni pelimaailmassa. Lyhyenä saatteena sanottakoon, että aloitin pelaamisen viisivuotiaana isäni ensimmäisellä kotipc:llä, jonka jälkeen harvassa ovat olleet hetket kun minulla ei olisi ollut peliä kesken. 25-vuotisen matkan varrella on tullut pelattua niin yksin kuin satojen ihmisten kanssakin. Tässä jutussa mietin pelaamisen sosiaalista puolta netissä, naisgamerin näkökulmasta.

Ensimmäiset kokemukseni mmo:ista sain parikymppisenä. Ennen tätä en ollut juurikaan kiinnittänyt huomiota nettipelaamiseen, vaan olin suosinut yksinpelaamista. Alku olikin hyvin sattumanvarainen: klikkasin mainosta jollain sivustolla, katsoin demon, latasin pelin, ja loppu on historiaa. Peli oli Tales of Pirates – merirosvousta siinä tosin oli hyvin vähän. Aikani tutustuttuani hahmooni ja peliympäristöön liityin kiltaan. Olen suhteellisen sosiaalinen, joten ei mennyt kauaa kun olin saanut monta uutta tuttavuutta, ja pelin luonteen mukaan pelasimme paljon yhdessä, sillä monet instanssit vaativat eri luokkien yhteistyötä. Pelaajien kirjo oli mittava, oli monenikäisiä ihmisiä monista maista, kumpikin sukupuoli oli tasapuolisesti edustettu.

Naisena kuitenkin herätin aina huomiota. Ja silloin tällöin myös epäilyä – peli oli pk-painoitteinen (people killing) ja naiset harvemmin pelasivat yhtä agressiivisia hahmoja kuin minä. Enemmän huomiota vielä herätti se, etten ollut ”tyypillinen” tyttöpelaaja, eli en pelannut parantajaa, tai jäänyt taka-alalle väittelyissä, niin kuin valtaosa muista tytöistä. Kiltojen välinen kilpailu oli veristä puuhaa! Flame warit, eli hyvin julkinen toiselle killalle tai tietylle pelaajalle/pelaajille kettuilu oli lähes jokapäiväistä, ja kommentit raakoja. Samoin kiltojen sisäinen ryhmädynamiikka kävi välillä aika rankaksi. Useimmat kommentit joita sain olivat aika tyypillisiä – huorittelua, ulkonäköni haukkumista, taitojeni epäilyä, mutta eniten heittoja siitä, kuinka varmasti käytin sukupuoltani hyväksi saadakseni apua/tavaroita/statusta.

Viihdyin kuitenkin samalla serverillä useita vuosia. En lopettanut peliä loppujen lopuksi ihmisten takia, vaan peliyhtiön rahastuksen takia. Ja samantien etsin uuden pelin. Tales of Piratesin jälkeen olen pelannut useita mmo:ita, muun muassa WoWia, Aionia, Ether Sagaa ja Requiemia. Ja tulin huomaamaan kuinka samoilla asioilla naisia haukutaan, pelistä riippumatta: naiset käyttävät hyväkseen sukupuoltaan jotta saavat miehiltä vastinetta. Totuus ei paljoa painanut riidoissa, sillä sukupuoli määritteli roolit hahmoja paremmin.

Onko naisena pelaaminen sitten kokonaan taistelua vallitsevia ennakkokäsityksiä vastaan? Ei ollenkaan. Naisena ehkä koen, että olen joutunut todistamaan taitojani miehiä enemmän, mutta se on osin ollut omassa päässäni. Vaikka on paljon pelaajia, sekä mies- että naispuolisia, jotka tekevät parhaansa pitääkseen yllä ennakkoluuloja joko haukkumalla tai omalla esimerkillään, olen vuosien varrella tutustunut moniin ihaniin ihmisiin, joille ei sukupuoleni merkinnyt mitään. Olen viettänyt tunteja tappamassa hirviöpomoja ihmisten kanssa, jotka saivat loputtoman grindauksen tuntumaan helpolta. Olen saanut hyviä ystäviä - niin naisia kuin miehiäkin - pelien kautta, joista joidenkin kanssa olen pitänyt yhteyttä jo kymmenen vuotta.

On helppoa olla inhottava nettipelissä, jossa kukaan ei tunne sinua, mutta onneksi on ihmisiä, jotka uskaltavat olla omia itsejään kasvottominakin.

Kuvat kirjoittajan omia.

Kuinka tehdään peli 48 tunnissa

2012-02-03T07:30:00.000+02:00

Niina Pesonen

Viikko sitten perjantaina oli vihdoin se kauan odotettu päivä, kun Finnish Game Jam starttaisi. Jännääkin jännemmän metromatkan jälkeen (kyllä, olen maalaistollo ja eksoottiset kulkuvälineet on hurjan pelottavia) saavuin Kalasatamaan myös jamittelemaan lähteneen kollegani kanssa ja pienen kävelymatkan päästä löytyi Nuorisokeskus Happi, jossa viikonloppu tulisi kulumaan varsin tiiviissä tunnelmissa.

Ensimmäisenä sisällä odotti ilmoittautuminen infotiskille, minkä yhteydessä meille jaettiin myös taisteluvarustus koitosta varten, eli nimilätkä kaulaan roikkumaan ja FGJ-paita, joka on muuten ehkä mukavin mainospaita, jonka olen kuunaan mistään saanut. Olimme ehkä turhan ajoissa paikalla, sillä odotusaikaa varsinaisen ohjelman alkamiseen oli tunnin verran. Asiaa ei yhtään helpottanut oma introvertti luonteenlaatuni, joten aikani kuluksi lähinnä seurailin paikalle saapuvia jamittelijoita.

Kolmen jälkeen sitten vihdoin starttasi aloituspuheenvuorojen sarja. Bugbearilla työskentelevän Joonas Laakson puheenvuoro hauskuuselementin edellyttämisestä pelisuunnittelussa oli äärimmäisen inspiroiva. Valitettavasti en ottanut muistiinpanoja ja valtavan endorfiiniyliannostuksen vuoksi muistini on hatara, mutta pääpointti puheessa taisi olla sen sisäisen pelisuunnittelijan kuuntelemisen tärkeys, vaikka oma rooli tiimissä olisikin nimellisesti jokin muu. Jos työn alla olevasta pelistä tuntuu puuttuvan hauskuus, jossain on jotain mätää ja silloin pitää avata suu ja nostaa kissa pöydälle, vaikka pelisuunnittelu ei olisi se oma reviiri.

Livepuhujien jälkeen katsoimme kansainväliset Global Game Jam -keynotet, joissa tykitettiin hyviä pointteja viikonlopun urakkaa silmällä pitäen: Brenda Garno-Brathwaite ja John Romero kertoivat hyvän tiimityöskentelyn peruspilareista, eli kannattaa tietää sekä omat että tiiminsä rajat ja pitää konsepti järkevissä rajoissa. Kommunikaatio ja yhden tiiminjäsenen valinta johtohahmoksi helpottaa päätöksentekoa valtavasti ja tekee kehitysprosessista sekä helpompaa että nopeampaa, kun jokaisesta pienestä yksityiskohdasta ei tarvitse keskustella tuntitolkulla. Gonzalo Frasca puolestaan hehkutti kokeilemisen ja kehittymisen iloa, ja Baiyon painotti innovoinnin merkitystä sekä valotti omia keinojaan synnyttää uusia ideoita. Will Wright kertoi pähkinänkuoressa suunnitteluprosessin etenemisestä, ja painotti myös omalta osaltaan, että on tärkeää tehdä peli, josta nauttii sekä itse että muut.

Global Game Jam 2012 -teema: Ouroboros.

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä Suomen pääkoordinaattori Annakaisa Kultiman videoterveisissä Tampereen jameilta paljastettiin tämän vuoden teema, jota varmaan moni ei olisi arvannut Ouroboros-käärmettä esittäväksi kuvaksi. Niinpä monissa valmistuneissa peleissä olivat tärkeässä osassa elämä ja kuolema, käärmeet, pyörivä liike ja/tai pyöreät muodot kaikkine eri yhdistelmineen. On joka tapauksessa todella hämmästyttävää, miten sama kuva saa tuhansia eri lopputuloksia erilaisten ihmisten ajatuksenjuoksun seurauksena – ja kyse olisi todellisuudessa miljoonista tai jopa miljardeista peli-ideoista, mikäli jokainen tapahtuman aikana syttyneistä konsepteista toteutettaisiin. Huimaa!

Joka tapauksessa, näiden kullanarvoisten vinkkien saattelemana siirryttiin muutaman erilaisen ”seuraleikin” pariin tutustumaan muihin paikalle saapuneisiin jammailijoihin, eli käytännössä pienissä ryhmissä juteltiin peleistä ja niiden tekemisestä. Tämän jälkeen päästiinkin jo itse asiaan, ja ideointiprosessi alkoi omien peli-ideoiden kokoamisella paperille. Ryhmän sisällä esitettiin omia ideoita, annettiin palautetta ja vastaavasti myös muilta tuli kommentteja omiin ideoihin. Aivoriihessä kehittyneet parhaat konseptit selviytyivät tämän jälkeen pitchausosioon, jossa halutessaan sai esittää oman ideansa koko jammausväelle. Pitchien jälkeen osallistujat ilmottautuivat siihen tiimiin, jonka peli-idea vaikutti omasta mielestä sellaiselta, jonka parissa halusi viettää viikonlopun. Ja siitä se sitten lähti.

Itse päädyin tiimiin kahden samassa keskusteluryhmässä olleen tyypin kanssa artistivahvistukseksi. Kokonaisuudessaan tiimimme koostui tuottajasta, pelisuunnittelijasta, kahdesta artistista sekä kahdesta ohjelmoijasta. Ainakin Helsingin tiimeistä meidän kokoonpanomme taisi olla tasapainoisin ja myös ainoa, jossa oli tuottaja – ja tästä olikin mielestäni selkeää etua, kun oli joku ottamassa vastuun yksinomaan siitä, että koko tiimi pysyi kartalla koko prosessin ajan tehtävistä asioista ja deadlinen lähestymisestä.

Oman tiimini pelissä pohjana oli tuottajamme Vesan visio myllynkivestä, jolla pystyy manipuloimaan ajan kulkua. Tarkoituksena on rullailla myllynkivellä planeettaa ympäri, selvittää annettu puzzle aikaa manipuloimalla ja tottakai pelastaa maailma siinä sivussa. Vielä lauantaina iltapäivällä pelin lopullinen kenttäsuunnittelu haki muotoaan, ja meillä oli asian tiimoilta jonkin sortin tiimipalaveri menossa, kun paikalle saapui "lehdistön edustaja":

Kaiken kaikkiaan kemiat toimivat kokoonpanossamme loistavasti, ja hommat jakaantuivat melko luontevasti tiiminjäsenten kesken. Oma vastuualueeni oli pelin päähahmon suunnittelu, piirtäminen ja animointi sekä valikkograffojen tekeminen. Jostain kumman syystä myös tässä projektissa onnistuin nakittamaan itselleni myös videoeditointia, josta sain opiskeluaikana yliannostuksen ja edelleen vähän karsastan sitä. Mutta mitä vaan tiimin puolesta, vai miten se meni. :)

Valitettavasti jouduin itse olemaan yöt kotona karvaisten lasteni hoito-ongelmien vuoksi, joten se vei ikävästi jokusen ylimääräisen tunnin omasta työskentelyajastani pois. Käytin kuitenkin parhaani mukaan junamatkat hyödyksi ja kotona unet jäivät minimiin. Mm. perjantai-lauantaiyönä animoin kotimatkalla nopean mock-upin eräästä hahmokonseptistamme, joka sitten muutamaa tuntia myöhemmin vaihtui tosin lopulliseen Capricorn-hahmoon. Todistettavasti kuitenkin yöjunissa työskentely vähän leveämminkin onnistuu, sillä onnistuin varmaan viemään kokonaisen 3x3 -loosin laukkuineni läppäri sylissä ja piirtopöytä vieressä.

Suurimmat ongelmat projektin aikana liittyivät aikamanipulaatioon liittyviin pelimekaniikkoihin, joista tuottaja ja koodariparkamme keskustelivat pitkään ja hartaasti, ennen kuin oltiin asiassa samoilla linjoilla. Ohjelmointityötä ei idea tehnyt kovin helpoksi, mutta koodiosastomme sai kuitenkin lopulta valmiiksi kaiken sen mitä halusimmekin ja ehkä vähän ylimääräistäkin. Kenttäsuunnittelu taas muovautui sujuvasti sitä mukaa, kun tiedettiin kuinka paljon ehditään aikarajan puitteissa tehdä, ja grafiikkaa tuotettiin enemmän kuin mitä lopulta ehdittiin käyttää. Lisäksi pääsimme mukaan Audiodraft-haasteeseen, joten saimme myös loistobiisin peliimme.

Pelikuvaa The Grindstone of Timesta.

Viikonloppuna vallitsevasta intohimoisesta suhtautumisesta peleihin ja siihen antaumukseen, jolla niitä tehtiin, kertoo ehkä parhaana esimerkkinä se, miten tiimimme toinen artisti Emma nukkui lauantai-sunnuntaiyönä kaikkensa antaneena sohvalla läppäri sylissä ja piirtopöytä vieressä, kynä edelleen kädessä. Hetken torkuttuaan hän jatkoi taas urheasti sisällöntuotantoa. Pelisuunnittelijamme Jukka taisi jättää unet kokonaan välistä toisena yönä, ja koodarimme Aki ja Hannu puskivat lopullisia muutoksia koodiin kirjaimellisesti viimeiseen minuuttiin asti.

Harvemmin sitä pääsee viettämään viikonlopun näin loistavien tyyppien seurassa. Tunnelma oli loistava, ja vaikka talo oli täynnä ihmisiä, jotka suurimmaksi osaksi olivat toisilleen ventovieraita, niin jammailijoiden keskuuteen rakentui hyvin nopeasti todella yhteisöllinen fiilis. Vaikka aikaa oli todella rajatusti ja normaalissa työilmapiirissä vastaava deadline olisi takuuvarmasti aiheuttanut turhautumista, FGJ:ssä kaikilla tuntui ihan oikeasti olevan hauskaa. Vaikka kaikkia hupaisia sattumuksia on mahdoton muistaa tai elävästi kertoa univajeen ja vajavaisten kertojanlahjojeni vuoksi, onneksi meillä oli paikalla lauma kuvaajia, joten osa parhaista paloista löytyy näppärästi internetin ihmeellisestä maailmasta. Esimerkiksi lauantaina illansuussa Supercell sponsoroi jammailijoille subit, ja kuten kuvasta näkyy yksi oli ylitse muiden:

Pelijamit olivatkin loistava demonstraatio siitä, mitä tapahtuu kun pelintekijät saavat toteuttaa itseään vapaasti ilman kaupallisuuden asettamia rajoitteita. Veikkaan, että suurinta osaa näistä peleistä ei olisi koskaan tehty "oikeana projektina" eikä sijoittajatkaan todennäköisesti kovin innoissaan olisi rahojaan tarjoamassa monellekaan GGJ-peleistä. Uusien tuulien tuottamisessa GGJ:n kaltaiset tapahtumat ovat kuitenkin mielestäni tärkeitä, väheksymättä myöskään sitä aspektia, että meille pelinkehittäjille tämä on tärkeä kanava ylläpitää mielenterveyttämme. ;D

Tapahtuma saatettiin päätökseen sunnuntaina iltapäivällä esittelykierroksella, jossa kukin tiimi vuorollaan näytti mitä oli saatu aikaan. Loppuhuipennuksena Bugbearin Joonas Laakson ja Rovion Ramine Darabihan muodostama tuomaristo antoi kommenttinsa jokaiseen peliin sekä julisti Helsingin FGJ-voittajan, joka tänä vuonna oli siis oman tiimini The Grindstone of Time! Kokonaisuudessaan Suomen paras FGJ-peli sekä jammaajien valitsema Jammer's Choice julkistetaan IGDA Finlandin helmikuun tapaamisessa Cuba Barissa 7.2.

Projektimme oli niin huikea menestys, että tiimi aika lailla yksimielisesti halusi jatkaa pelin kehittämistä myös jamien jälkeenkin. Tästä voisi siis päätellä, että FGJ oli ainakin omalta osaltani todella positiivinen kokemus ja aion osallistua tapahtumaan ehdottomasti myös ensi vuonna. Mikäli peliala yhtään kiinnostaa ja jokin tarpeellinen taito löytyy, ei muuta kuin messiin vaan vuoden kuluttua – ei ole parempaa paikkaa saada maistiaista siitä, mitä pelinkehitys parhaimmillaan on!

--
Suosittelen lämpimästi tsekkaamaan myös muut FGJ:n aikana valmistuneet pelit sekä toki myös kansainväliset tuotokset GGJ:n sivuilta.

J. R. R. Tolkien

2012-02-01T08:37:00.001+02:00

Riikka Karhu

Kirjoitin lauantaina siitä, että J. R. R. Tolkienin Hobitti on vihdoin tulossa elokuvateattereihin. Seuraavaksi haluan kertoa jotain miehestä, joka loi Keski-Maan. Tämä on varmasti tuttua huttua jokaiselle itseään kunnioittavalle fantasianörtille, mutta olkoon. Opiskelin muutama vuosi takaperin Helsingin yliopistolla teologiaa ja uskontotiedettä pääaineena, ja kirjoitin kandidaatin tutkielmäni Tolkienin Silmarillionista. Käytän tätä tutkielmaa pääasiallisena lähteenä tälle bloggaukselle. (Ja jos jotain kiinnostaa, kandin työn lähteenä käytin Humphrey Carpenterin kirjoittamaa teosta J. R. R. Tolkien - Elämänkerta. Kuvat wikipediasta.) Olen tässä blogikirjoituksessa keskittynyt pääasiassa hänen työhönsä Keski-Maa-aiheisten teosten parissa. Yhteen bloggaukseen ei mahdu millään kirjailijan koko elämä.

John Ronald (joka oli hänen kutsumanimensä) Reuel Tolkien syntyi 3.1.1892 Bloemfonteinissa, Etelä-Afrikassa ja vietti siellä varhaislapsuutensa. Helmikuussa 1894 Tolkienin äiti, Mabel, synnytti toisen pojan, Hilary Arthur Reuel Tolkienin. Kuuma ilmasto ei sopinut Ronaldille, sillä hän sairasti siellä paljon. Huhtikuussa 1895 Mabel muutti poikineen takaisin Englantiin ja odotti miehensä, pankkiirina työskennelleen Arthurin, seuraavan perässä. Arthur kuitenkin kuoli helmikuussa 1896 kuoli. Arthurin kuoleman jälkeen kristinuskosta tuli tärkeä osa Mabelin elämää. Hän sai katolista opetusta St. Annen kirkosta, jossa hän kävi siskonsa Mayn kanssa. Kesäkuussa 1900 heidät otettiin katolisen kirkon jäseniksi.

Aluksi Mabel antoi pojilleen kouluopetusta kotona, ja Ronald oppi lukemaan ja kirjoittamaan jo nelivuotiaana. Erityisesti hän piti kielten opiskelusta, varsinkin latinasta. Hän oli erityisen kiinnostunut siitä, miltä sanat kuulostivat ja mitä ne tarkoittivat. Syyskuussa 1900 Tolkien aloitti koulun King Edwardin koulussa. Koulun kausimaksut kävivät köyhälle perheelle kalliiksi, joten muutaman vuoden päästä Mabel siirsi poikansa edullisempaan, katoliseen St Philipin kouluun. Ronald oli nopea oppimaan ja sai säätiöstipendin, joka mahdollisti hänen paluunsa King Edwardiin syksyllä 1903. Vuonna 1904 Mabel kuoli diabeteksen aiheuttamiin komplikaatioihin, ja poikien huoltajaksi nimettiin hänen ystävänsä Isä Francis.

Joulukuussa Ronald Tolkien haki Oxfrodin yliopistoon ja onnistui saamaan avoimen klassisten kielten apurahan Exeter Collegeen. Hän sai myös King Edwardin koululta stipendin ja Isä Francisilta avustusta, joten hänen oli mahdollista lähteä Oxfordiin opiskelemaan. Syksyllä 1911 Ronald aloitti opinnot Oxfordin Exeter Collegessa. Aluksi hän opiskeli pääaineena antiikin kieliä ja kirjallisuutta, mutta kyllästyi siihen nopeasti. Hän oli enemmän kiinnostunut germaanisesta kirjallisuudesta. Häntä kiinnosti vertaileva filologia, johon hänet tutustutti opettaja Joseph Wright. Vuonna 1912 Tolkien löysi Exeter Collegen kirjastosta suomen kieliopin. Hän opetteli kieltä ja luki osan Kalevalasta alkukielellä. Suomen kielellä oli suuri vaikutus hänen myöhempiin töihinsä ja quenyaan, eli kehittelemäänsä suurhaltiakieleen.

Kirjallisen työnsä Tolkien aloitti vuonna 1914, jolloin hän kirjoitti runon taivaan purjehtijasta, Earendelin matka. Vuonna 1917 Ronald alkoi työstää mytologiaansa tarkemmin, sillä hän halusi luoda pohjan, kokonaisen kielen ja kulttuurin keksimälleen kielelle. Hän hankki muistivihon, jonka kanteen kirjoitti "The Book Of Lost Tales". Hän kokosi vihkoonsa tarinoita sekä kirjoitti oman näkemyksensä maailmanluomisesta. Vuonna 1923 tuo teos, joka myöhemmin tunnettiin Silmarillionina, oli viimeistelyä ja muutamaa lisäystä vaille valmis. Ronald kuitenkin aloitti koko kirjoitustyönsä uudelleen, sillä ei uskonut koskaan löytävänsä kirjalleen kustantajaa. 1930-luvulla hän sai idean teokselleen Hobitti, eli sinne ja takaisin korjatessaan oppilaansa koepaperia. Kustantaja Stanley Unwin piti teoksesta, joten se julkaistiin ensimmäisen kerran syyskuussa 1937. Unwin halusi lisää teoksia Ronaldilta, joka lähetti kustantajalle sekavan kokoelman Silmarillionin käsikirjoituksesta. Ronald rupesi kuitenkin saman tien kirjoittamaan Unwinin pyynnöstä jatko-osaa Hobitille.

Vuonna 1949 Ronaldille tarjosi Silmarillionin käsikirjoitusta Milton Waldmanille, joka oli kiinnostunut julkaisemaan sekä Silmarillionin että Tarun Sormusten herrasta Collins-kustantamon kautta. Waldman hyväksyi varauksellisesti molemmat kirjat, mutta halusi varmistaa, ettei kirjailijalla ollut mitään juridisia velvoitteita Unwinin kustantamoon. Waldman oli puolestaan lähes varma, että saisi julkaista kirjat. Toukokuussa 1950 Sormusten herra oli valmis painettavaksi, Silmarillion oli yhä keskeneräinen. Teosten laajuudesta tuli ongelma kummallekin osapuolelle. Waldman halusi karsia Sormusten herran sivuja, mikä tyrmistytti Tolkienia. Hän puolestaan ilmoitti, että Silmarillionista tulisi yhtä pitkä teos. Teosten julkaisu Collinsin kautta lykkääntyi ja vuonna 1952 Tolkien otti uudestaan yhteyttä Unwiniin, joka oli edelleen kiinnostunut teosten julkaisusta. Taru Sormusten Herrasta julkaistiin Unwinin toimesta vuosien kolmessa osassa 1954-1955 välisenä aikana.

Vuonna 1959 Tolkien jäi eläkkeelle professorin virastaan. Tästä huolimatta hänellä oli vain vähän aikaa kirjoittaa Silmarillionia, joka oli edelleen keskeneräinen. Hän ei onnistunut noudattamaan säännöllistä työrytmiä, joten teoksen saaminen julkaisukuntoon oli hidasta. Vuonna 1971 hän ei ollut vieläkään täysin varma tarinan rakentumisesta. Hän hylkäsi alkuperäisen kehyskertomuksensa merenkulkijasta, joten hänen täytyi lisätä teokseen uusia hahmoja. Hänen oli myös tarkistettava ja pidettävä huolta, että yksityiskohdat olivat sopusoinnussa aiempien teosten kanssa. Ronald oli päättänyt jättää Silmarillionin lopullisen kokoamisen pojalleen Christopherille, mikäli hän ei saisi teosta ennen kuolemaansa valmiiksi. He olivat keskustelleet teoksesta ja pohtineet ratkaisuja ongelmiin. John Ronald Reuel Tolkien kuoli 2.9.1973, joten Christopher alkoi valmistella teosta julkaistavaan muotoon. Hän huomasi, että kaikkien kirjoitusten mahduttaminen yksien kansien väliin johtaisi sekavaan lopputulokseen. Hän päättikin valmistaa ensin yhden tekstin, jonka pohjalta voisi koota yhtenäisen ja loogisen kirjan. Christopher sai työnsä päätökseen vuonna 1977, neljä vuotta isänsä kuoleman jälkeen. Silmarillionin lisäksi Christopher toimitti julkaisukuntoon Keskeneräisten tarujen kirjan vuonan 1980, Húrinin lasten tarinan vuonna 2007 sekä runokokoelman The Legend of Sigurd and Gudrúnin vuonna 2009.

Kirjailijana J. R. R. Tolkien oli perfektionisti, joka ei ollut oikeastaan koskaan tyytyväinen omiin teoksiinsa. Jos jokin kohta kirjoituksissa ei miellyttänyt häntä, hän ei tyytynyt muuttamaan kyseistä kohtaa, vaan kirjoitti koko teoksen uusiksi. Hän myös otti vakavasti joka kerta kun kuuli fanin löytäneen ristiriitaisuuden teostensa väliltä. Hän sai vaikutteita teoksiinsa erilaisista mytologisista tarinoista, kuten Kalevalasta, Beowulfin tarusta sekä skandinaavisista sankaritarinoista. Esimerkiksi Húrinin lasten tarinassa näkyy selvästi Kalevalan Kullervon tarinan vaikutus. Uskonto oli Tolkienille tärkeä osa elämää etenkin hänen äitinsä kuoleman jälkeen, joten myös kristinuskon vaikutus teoksissa on selkeä.

Pelikaveriksi konsoli vai PC?

2012-01-30T08:00:00.000+02:00


Ensimmäinen tietokoneeni Texas Instrumentsin TI-99/4a ja kaksi ensimmäistä peliäni Princess & Frog 1 (1982) ja TI Invaders (1981).

Mia Meri

Melkein kaikki tuntemani naiset ja miehet pelaavat video- tai tietokonepelejä, mutta pelikonetta valitessa usealla valinta menee mututuntumalla. Itse aloitin tietokonepelaamisen jo 1980-luvun alussa ensimmäisillä kotikoneilla, ja peliharrastus on rakas edelleen. Pelaajana pääasiallinen tarkoitukseni on nollata aivot, nauttia pelikokemuksesta ja jännittävistä tarinoista tai kutkuttavista aivopähkinöistä. Tekniset ominaisuudet sinänsä eivät minua kiinnosta - vähän kuin autolla ajaisi. Ihan sama mitä pellin alta löytyy kunhan se kulkee, on luotettava käytössä ja sillä on hyvä ajaa.

Katsaus taaksepäin: Peli-PC:n kilpavarustelusta konsolisotaan

Pelaaminen on muuttunut paljon viimeisten kymmenen vuoden aikana, mutta monet vuosia vanhat totuudet tuntuvat edelleen kummittelevan harrastajapelaajan mielessä siinä vaiheessa, kun ollaan hankkimassa uutta pelikonetta. Siksi on paikallaan kerrata hieman pelikoneiden lähihistoriaa.

Kymmenisen vuotta sitten PC:t olivat jokaisen himopelaajan ehdottomia ykkösvarusteita. Vaikka pelikonsoleista PlayStation 2 oli markkinoilla käytännössä ilman kunnon kilpailijaa, sen tehot eivät mitenkään pystyneet kilpailemaan huippuunsa viritetyn peli-PC:n kanssa.

PlayStation 2 Slim ja peliohjain.

PC:iden kilpavarustelu sai alkunsa, kun tietokoneiden tehot ja teknologia saavuttivat tason, jossa aiempaa luonnollisempien 3D-hahmojen ja ympäristöjen luominen oli mahdollista. Pian tilanne meni siihen, että jokainen uusi peli halusi komeilla entistä näyttävämmillä grafiikoilla, jotka tietysti vaativat hirvittävästi tehoja PC:iltä. Samaan aikaan tietotekniikassa edettiin harppauksittain, ja osien hinnat tippuivat nopeaa tahtia uusien vyöryessä markkinoille. Nopea kehitys johti siihen, että pelintekijät alkoivat tehdä pelejä mielessään tulevaisuuden PC, joka tulisi hyvällä tuurilla markkinoille joko juuri samaan aikaan pelin kanssa tai puolen vuoden sisään. Ja kun kaikki halusivat viimeisimmät pelit, seurauksena oli se, että omassa kodissanikin PC:tä päivitettiin puolen vuoden välein yhä kovempaan kuntoon opintolainan ja joulupukin avulla.

Tilanne muuttui ensimmäisen Xboxin tullessa markkinoille.

Xbox ja peliohjain.

Microsoft oli päättänyt tuoda oman kilpailijansa Sonyn PlayStationille, ja käytti pitkän pennin markkinointiin valloittaakseen konsolimarkkinat Sonyltä. Xbox oli tehokkaampi kone kuin PS2, joka oli ollut markkinoilla jo pitkään. Ensihätään Sony keksi tuoda PS2:sta uuden linjakkaamman version myyntiin, mutta samaan aikaan se alkoi kiirehtiä varmasti jo pitkään suunnitelmissa olleen PlayStation 3:n julkaisua. PS3 tulisi tietysti olemaan huippuunsa viritetty pelikone, joka pyyhkisi ensimmäisellä Xboxilla pöytää, joten Microsoft alkoi myös kiireen vilkkaa kehitellä uutta Xboxia. Konsolisota oli kovimmillaan, mistä kertoo jo konsolien nimeäminenkin. Koska PlayStation oli jo päässyt numeroon kolme asti, ja Xbox taas vasta numeroon kaksi, Microsoft päätti nimetä konsolinsa Xbox 360:ksi, etteivät he vain jäisi kakkosiksi Sonylle.

Uudet PS3 ja Xbox 360 rynnivät markkinoille kovalla käsirysyllä taistellen siitä, kumpi olisi markkinoilla ekana. Tuloksena oli kaksi konsolihirviötä. PlayStation 3 oli kova kuin mikä, ja sisälsi erittäin hyvän BluRay-soittimen, jonka vuoksi moni ei-pelaajakin kävi ostamassa PS3:n. Huonoa: hinta. Aivan uutena PS3:n hinta oli Suomessa yli 700 euroa! Microsoft taas lähestyi tilannetta kukkaroystävällisemmin ja laittoi Xbox 360:nsä markkinoille huomattavasti halvempaan hintaan. Tosin halvan hinnan syynä olivat huipputehokkaat, mutta halvat ja helposti rikkoutuvat komponentit, ja jokainen Xbox 360 myytiin tappiolla.

GameCube ja peliohjain.

Konsolisodan sähköistämässä ilmapiirissä konsolit myivät kuin juomavesi Saharassa, mutta kun molemmat yhtiöt ilmoittivat heti perään uusien konsolien kehittämistyön olevan vauhdissa, käyttäjät saivat sodasta tarpeekseen. Moni oli polttanut proppunsa viimeistään siinä vaiheessa kun kävi ilmi, että Xbox 360 ei ollutkaan taaksepäin yhteensopiva ensimmäisen Xboxin peleihin (sama juttu PlayStationilla). Lisäksi ensimmäisen Xboxin tukeminen oli lopetettu kuin seinään uuden 360:n tultua markkinoille, sillä kyseinen konsoli ei ollut koskaan ehtinyt vakiinnuttaa asemaansa samalla tavalla kuin PS2, joka oli ollut markkinoilla jo vuosia, ja jolle edelleen julkaistaan pelejä PS3:n rinnalla. Lisäksi valtavat mainoskulut, tappiolla myydyt koneet, ja ne huonot komponentit (tästä lisää myöhemmin) olivat tulleet valtavan kalliiksi sekä Microsoftille että Sonylle, joten molemmat yhtiöt päättivät haudata hetkeksi sotakirveensä.

Nykytilanne: kolme konsolia ja läppäriarmada

Nykyisen konsolisukupolven koneet (PS3, Xbox 360 ja Wii) ovat olleet markkinoilla viisi vuotta, ja jokaisella suurella konsolivarmistajalla eli Microsoftilla, Sonylla ja Nintendolla on tulossa uusi konsoli ulos noin kahden vuoden kuluttua - Nintendolla jo tänä tai ensi vuonna. Lisäksi edellisen sukupolven konsoleista PS2 on edelleen mukana, vaikka hiipumassa.

PlayStation 3 ja peliohjain.

Ja tosiaan, Nintendo! PlayStationien ja Xboxien lisäksi markkinoilla on tietysti myös Nintendon pelikonsoleita. Ensimmäisen Xboxin tullessa markkinoille Nintendo kilpaili GameCubella, jonka suosio ei kuitenkaan koskaan noussut merkittäväksi. GameCube jäi altavastaajaksi, jolle tehtiin vain "lasten pelejä" kuten eräs meille GameCubensa myynyt perheenäiti siteerasi poikaansa. Nintendo teki viisaasti ja jättäytyi konsolisodan ulkopuolelle, keksien itselleen oman markkinarakonsa koko perheen pelikoneena, jota edustaa nykyään huippusuosittu Wii.

Pelaamisen painopiste siirtyi pääasiassa konsoleille ja samalla PC-koneiden päivitysvillitys laantui. Ja koska ihmisillä ei enää ollut niin valtava kiire päivittää koneitaan, läppärien myynti alkoi kasvaa. Läppärien päivittäminenhän ei onnistu kuten pöytäkoneiden, ja niiden komponentit ovat aina kalliimpia ja tiukempaan pakattuja, joten läppärit pelikoneina eivät vain ole koskaan olleet kovin fiksuja valintoja. Nykyään monessa kodissa asuukin pelikonsoli tai kaksi sekä läppäri, joka kulkee mukana koulussa ja töissä. Tosin viime aikoina PC:llä pelaaminen on taas lähtenyt kasvuun mm. Steamin suosion myötä, mutta nykyään PC-koneiden enemmistö on läppäreitä, joten pelitkin suunnitellaan "heikkotehoisilla" läppäreillä pyöriviksi.

Asiaan! Kumman hankin: läppärin vai konsolin?!

Nyrkkisääntönä sanoisin, että pelikoneeksi kannattaa aina hankkia pelikonsoli, mutta pelikoneen valinta on yksilöllinen päätös, johon vaikuttaa monta seikkaa:
1) kuinka paljon pelaat,
2) millaisia pelejä,
3) paljonko olet valmis laittamaan rahaa pelikoneeseesi ja
4) kuinka paljon olet valmis käyttämään aikaa pelikoneeseesi?

Kuinka paljon pelaat?

Xbox 360 ja peliohjain.

Jos olet satunnainen pelaaja, ja hankkimassa pelikonetta vain yhden tai kahden pelin vuoksi, kannattaa kone hankkia tietysti sen mukaan, minkälaisen koneen peli vaatii. Toisaalta kannattaa miettiä, oletko valmis panostamaan useita satoja euroja vain yhden pelin vuoksi? Jos haluat pelata vaikka jotain uusinta seikkailupeliä, joka on julkaistu vain konsoleille, kannattaa kysellä olisiko jollakulla ehdottaa vastaavaa peliä, joka toimisi myös läppärillä. Maailmassa on monia aivan mahtavia vanhoja pelejä, jotka voivat hyvinkin olla parempia kuin joku nykyinen listahitti, jos niitä vain tietää etsiä. Kaksi palvelua, jotka myyvät vanhoja (ja uusiakin) huippupelejä, jotka pyörivät peruspöytäkoneella tai nykyläppärillä ovat Steam (http://store.steampowered.com/) ja Good Old Games (http://www.gog.com/).

Jos taas olet innokas pelaaja ja aikeissa tarjota pelikonsolille pysyvän kodin, lue eteenpäin.

Millaisia pelejä pelaat?

Se, millaisista peleistä pidät, on oleellinen asia pelikonetta valitessa. Jos pidät "pikkupelien" (esim. Angry Birds, Tetris) pelaamisesta voit tehdä sen varsin hyvin kännykälläsi tai läppärillä nettiselaimessa. Mutta todennäköisesti jos harkitset konsolin hankkimista, puhe on aivan eri kaliiberin peleistä.

Wii ja peliohjain.

Mitä tulee Xbox 360:iin ja PS3:een, niin niiden pelit eivät juuri eroa toisistaan. Molemmissa koneissa riittää vääntöä vaativien pelien pyörittämiseen ja suurin osa kaikista peleistä julkaistaan kummallekin pelikonsolille. Näiden välillä valinta meneekin ehkä sen mukaan kumman imagosta pitää enemmän. Myös peliohjainta kannattaa käydä hypistelemässä, koska sen kanssa tulee vietettyä aikaa. Omaan käteeni Xboxin ohjain tuntuu paljon paremmalta ja pidän enemmän sen selkeästä "palautteesta" eli tiedän aina, olenko painanut nappulaa vai en. PlayStationin ohjain taas ei asetu millään käteeni, eikä taida muidenkaan, koska siihen myydään paljon lisäosia, jotka parantavat ohjaimen käytettävyyttä. Pidän myös enemmän Xboxin selkeästä ja raikkaasta käyttöjärjestelmästä, joskin se on vaihtunut muutaman kerran eikä aina parempaan suuntaan. PlayStation taas noudattaa Sonyn standardia käyttöliittymätyyppiä, joka on Sonylla käytössä mm. Blu-ray/DVD-soittimissa ja se on pysynyt aika lailla samanlaisena alusta asti. Molempia koneita voi myös käyttää DVD:iden katsomiseen. Xboxin ohjaimella käytettävä leffa-käyttöliittymä on paljon helpompi käyttää kuin PS3:n. Toisaalta ostettuani erillisen leffojenkatselukaukosäätimen PS3:ni olen hiljalleen lämmennyt PS3:lle sen aikoinaan huipputason Blu-ray-soittimen vuoksi.

Wiin ohjaimia.

Wii sen sijaan on hyvin erityyppinen laite verrattuna kahteen edelliseen. Vaikka Wiille tehdäänkin versiot monista peleistä, Wiin ohjain on niin erityyppinen ja kone tehoiltaan sen verran heikompi, etten suosittele sitä ainakaan talon ainoaksi pelikonsoliksi - elleivät sen pelit ole juuri sitä, mitä sinä haluat pelata. Wiin vahvuus on sen helppokäyttöisyydessä ja liikkumiseen kannustavassa ohjausmekanismissa. Wiin ohjainhan on sellainen mökkylä, joka toimii välillä golfmailana ja välillä onkena tai vaikka auton rattina ja tietenkin sillä osoitellaan asioita TV-ruudulla.

Oman kokemukseni mukaan Wiin ohjaimen liikkeentunnistus ei kuitenkaan ole tarpeeksi herkkä, ja muistan aikoinani melkein heittäneeni koko koneen ikkunasta ulos ajaessani miljoonatta kertaa sateenkaaritieltä jorpakkoon, kun ratti ei vaan käänny. Myös golfissa puttaaminen vaati pitkää pinnaa, kun ohjain ei ottanut vastaan kevyitä näpäytyslyöntejä. Ohjaimeen on tosin saatavilla lisäosa Motion Plus, joka tekee siitä herkemmän. Wiille on tehty myös kuntoilupelejä, jotka käsittääkseni vetoavat naisiin kuin vampyyri-Eric puolialastomana sängyllä. Hiki virtaa, kunto kasvaa ja peli kannustaa yhä uusiin suorituksiin pitäen kirjaa kaikesta. Myös pienten lasten kanssa pelatessa Wii on varmasti mainio, sillä sen ohjaimen ymmärtää helposti pikkulapsikin. Tosin, aivan kuten GameCube, Wiin pelit ovat ns. "lapsellisia" joten teini-ikäisen ampumapeleistä haaveilevan pojan sydäntä sillä ei voiteta.

PC-koneiden melkeinpä suurin ongelma on se, että ne eivät enää ole pelinkehittäjien prioriteettilistan korkeimpana pelialustana, joten sen pelit on todennäköisesti tehty ensisijaisesti konsoleille ja vasta sitten muokattu PC-koneilla toimiviksi. Tosin on edelleen pelityyppejä, jotka toimivat parhaiten vain PC:llä. Strategiapeleissä PC:n näppäimistö- ja hiirivetoinen käyttöliittymä toimii huomattavasti paremmin. Samoin jotkin pelit tarvitsevat hiiren nopeuden ja tarkkuuden, jotta niistä voi nauttia tarpeeksi. Ja tietysti on edelleen olemassa pelisarjoja, jotka on tehty vartavasten PC:lle kuten huippusuosittu Sims-pelisarja. Simsistä on tietysti tehty konsoliversiotkin, mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä voin vannoa, että ne eivät ole pelikokemuksellisesti eivätkä pelinautinnollisersti lähelläkään aitojen PC-Simsien tasoa.

PSP.

Markkinoilla on myös käsikonsoleita eli Nintendo DS ja Sonyn PSP (molemmista on saatavilla useita eri versioita). Japanissa, jossa ihmiset viettävät pitkiä aikoja junissa, Nintendo DS on kovin suosittu, mutta muualla ei niinkään. Kun kotona on tietokoneet ja konsolit, ja tien päällä voi hyvin pelata tehokkaalla kännykällä, käsikonsoleille ei oikein ole tarvetta. Jälleen jakauma on samantyyppinen kuin "oikeilla" konsoleilla: Nintendon DS:n pelit ovat enemmän "lapsellisia" ja seikkailupelejä (mm. huippuhyvä Professor Layton -sarja) ja Sonyn PSP taas enemmän "tosipelaajan" valinta, joka pyrkii olemaan "oikea" pelikonsoli, vaikka PSP:nkin peleissäkin on enemmän viihteellisiä pikkupelejä (esim. hauskat LocoRocot ja nokkelat, mutta yllättävän vaikeat Patapon-pelit).

Yksi oleellinen seikka parhaan pelikoneen valinnassa on tietysti se, että osa peleistä tehdään vain ja ainoastaan yhdelle pelikoneelle. Jos haluaa pelata Nintendon pelejä kuten Mario-pelejä tai Legend of Zeldaa, ne ovat saatavilla vain Nintendon omille koneille. Vastaavasti Halo-pelisarja on tehty vain ja ainoastaan Xboxille. Heavy Rain ja moni muu peli on saatavilla vain PlayStationille.

Täältä löydät listat kullekin pelikoneelle rajatuista peleistä: PlayStation 3, Xbox 360, Wii.

Nintendo DS:n viimeisin versio 3DS.

Jälleen kannattaa muistaa, että osalle peleistä on olemassa vaihtoehtoja. Esimerkiksi SingStar, joka on vakiinnuttanut asemansa laulupelinä, on saatavilla vain Sonyn konsoleille ja PC:lle, mutta toisaalta Xboxilla on vastaava peli Lips, josta itse pidän enemmän ja jota voi käydä testaamassa esim. Helsingin Cuba Barissa etukäteisvarauksella. Singstarin ja Lipsin vaihtoehdoksi voi harkita myös Rock Band -pelisarjaa, jossa laulamisen lisäksi (nykyään jopa kolme yhtäaikaista laulajaa) voi soittaa kitaraa, bassoa ja rumpuja. Guitar Herokin on tuonut oman bändipeliversionsa markkinoille, mutta omasta kokemuksesta kyseinen peli on enemmän suorittamista kun RockBand enemmän rentoa kimppakivaa, jota alle kouluikäisetkin osaavat pelata. Lisäksi RockBandin biisivalikoima on laajempi aina Bodomista Ghostbustersiin siinä missä Guitar Heron popein biisi lienee Michael Jacksonin Beat it. Sekä RockBand että Guitar Hero ovat saatavilla kaikille pelikonsoleille. Muistaakseni Xboxilla kuitenkin eri pelisarjojen kitarat toimivat paremmin pelien välillä kuin PlayStationissa, mutta asia on saattanut korjaantuakin sen jälkeen kun pelit aikoinaan hankin.

Paljonko olet valmis laittamaan rahaa pelikoneeseesi?

Kivointa olisi tietysti ostaa kaikki pelikoneet ja läppäri ja pöytäkone ja lisälaitteet ja ja ja... Mutta kun tilillä on rajattu määrä rahaa on aika tehdä valintoja.

Tammikuun 2012 alussa pelikonsolien hinnat ovat halvimmillaan seuraavat suht nopealla googlaamisella:

PlayStation 2- n. 80 € (Play.com)
PlayStation 3 + 320 GB muisti*- n. 250 € (Markantalo)
Xbox360 + 250 GB muisti* - n. 220 € (Markantalo)
Wii - n. 140 € (BR-lelut)
PSP - n. 110 € (Play.com)
DSi - n. 120 € (Play.com)

* Konsoli käyttää omaa muistiaan pelien tallentamiseen. Xbox360:iä saa myös halvemmalla 4 GB muistilla, mutta se ei riitä mihinkään. PlayStation 3:sta saa halvemmalla 160 GB muistilla, mutta sekin loppuu helposti kesken.

Sims 3:ssa on muumioita! \o/

Jokaisesta konsolista on saatavilla myös erilaisia bundleja eli kokoonpanoja, joihin kuuluu peli tai pari tai jokin lisälaite, jotka kannattaa myös käydä läpi, sillä ne saattavat tulla suhteessa paljonkin halvemmaksi kuin jokaisen ostaminen erikseen.

Lisäksi, jos olet harkitsemassa pelikonsolin ostamista vaikka Singstaria ajatellen, niin pelihän on saatavissa myös PS2:lle, joka on selvästi muita konsoleita halvempi. PS2:n huono puoli on kuitenkin se, että sitä ei saa nettiin, joten pelaaminen saattaa mennä levynvaihteluksi. Lisäksi uusien biisien ostaminen voi olla kalliimpaa, sillä uusia biisejä saa vain kokoelmalevyinä siinä missä uudemmilla konsoleilla biisejä voi ostaa yksittäin pelin omasta nettikaupasta.

Peli-PC:n hankkiminen onkin sitten monimutkaisempi kaavio. Kukaan tuskin hankkii tietokonetta vain pelaamiseen vaan sillä tehdään muutakin. Siinä missä pelikonsolien kaikki kompoinentit on tehty ja rakennettu vain pelaamista varten, tietokoneiden komponentit on tehty yleistä käyttöä varten. Saadaksesi yhtä tehokkaan peli-PC:n kuin mitä markkinoiden konsolit ovat (muista myös, että konsoleita myydään tappiolla, koska suuret rahat tulevat yrityksille pelimyynnistä), joudut poikkeuksetta maksamaan peli-PC:stäsi huomattavasti enemmän kuin konsolista.

Lisäksi jos olit ajatellut hankkia pelaamiseen kelpaavan läppärin, paitsi että se maksaa enemmän kuin pöytäkone niiden pienempien komponenttien vuoksi, se myös menee rikki muutamassa vuodessa. Läppärin kestoon ei oikeastaan voi vaikuttaa mitenkään, edes kohtelemalla niitä silkkihansikkain. Kun liian pieneen tilaan tungetaan huipputekniikkaa ja liikaa lämpöä, se vain pettää jossain vaiheessa. Rikkimennyttä komponettia ei edes voi helposti korvata uudella tai paremmalla osalla samalla lailla kuin pöytäkoneisiin, koska tilaa ei välttämättä ole. Lisäksi kannettavat tulevat lähes aina vakiopaketteina, siinä missä pöytäkoneen osat voi valita lähes vapaavalintaisesti ja koota kone joko omin avuin tai pientä hintaa vastaan vaikka jonkun tietokonekorjaajan, joka myös myy koneita, avulla. Itse koottu peli-PC voi tulla jopa halvemmaksi kuin valmispaketit hinta-laatu-suhteeltaan.

The Elder Scrolls V: Skyrim.

Peli-PC:tä hankkiessa kannattaa kuitenkin muistaa, että pelien kyljessä olevia minimivaatimuksia ei pidä kuunnella. Minimivaatimuksilla pelisi saattaa pyöriä niin huonosti, että se pilaa koko pelinautinnon. Hanki siis pelikoneesi vähintään suositeltujen vaatimusten mukaan.

Peli-PC:n hinta riippuu monesta tekijästä, mutta esimerkiksi upouuden Skyrim-pelin pelaamiseen, niin että peli pyörii kivasti ja on suhteellisen nätti, tarvittava pöytä-PC-paketti maksaa noin 600 euroa ja läppäri yli tuhat euroa. Sitä voi sitten miettiä viitsiikö parin vuoden välein panostaa tuhat euroa uuteen läppäriin kun esimerkiksi pöytäkoneesta voi helposti käyttää näytön, kuoret ja virtalähteen uuteenkin koneeseen. Jos kaikesta huolimatta haluat läppärin, niin eräs nettituttuni vinkkasi, että vakuutusyhtiöiden tilastojen mukaan Lenovon ja Macin läppärit olisivat kestävimpiä. Tietysti aina voi hankkia perusläppärin ja pelikonsolin.

PlayStation ja ohjain.

Myös konsolit menevät rikki, mutta kokemukseni mukaan aniharvoin. Kuten konsolien historiikissa jo viittasin, Xbox 360:llä oli ensimmäisinä vuosina suuria ongelmia konsoliensa kestävyyden kanssa ja lähes kaikki Xboxit menivät jossain vaiheessa rikki halpojen osien pamahdellessa. Oma ensimmäinen Xbox 360:kin taisi hajota ensimmäisenä elinvuotenaan kolme kertaa. Microsoft kuitenkin myönsi mokanneensa pahasti ja korjasi Xbox 360:n komponentit laadukkaampiin ja nykyiset Xbox 360:t toimivat ja kestävät ihan normaalisti. Koska uusimmat konsolit ovat olleet käytössä vasta viisi vuotta, niiden kestosta on paha sanoa vielä mitään pitkällä aikavälillä. PS2:t ainakin ovat hyvin pitkäkestoisia, joskin niiden levysoitin saattaa jossain vaiheessa väsähtää. Myös lankoni PlayStation 1 toimii edelleen ja se on ostettu joskus 90-luvulla. Perheeni ensimmäinen Xbox on viettänyt jo pari vuotta hiljaiseloa, mutta viime tarkistuksella sekin toimii. Käsikonsoleista Nintendo DS:ni on ensimmäistä erää vuodelta 2005 ja PSP vuoden 2008 mallistoa ja molemmat toimivat hyvin vaikka ovat kulkeneet mukana maailmalla.

Paljonko olet valmis laittamaan aikaa pelikoneeseesi?

No tietysti paljon, koska aiot sulkeutua kotiisi ja pelata maailman tappiin asti uutta peliäsi! :D

Valitettavasti se peli pitäisi saada myös toimimaan sitä ennen. Itse rakastan konsoleilla pelaamista, koska voin olla varma, että kun ostan pelin se myös toimii! Paitsi, että konsolivalmistajat vaativat, että pelien on toimittava, niihin tulevat päivitykset ja korjaukset tulevat automaattisesti peleihin jos konsoli vain on nettiin yhteydessä. Mahtavaa! Tosin jostain syystä PlayStation 3:n päivitykset ovat kokemukseni mukaan todella hitaita latautumaan ja niitä tulee usein. Harmittavaa jos pelaa harvoin ja aina joutuu odottamaan puolesta tunnista ylöspäin pelipäivityksen lataantumista, koska ilman sitä peli ei käynnisty. Xbox 360:n päivitykset tulevat ainakin meillä nopeasti.

Minä yrittäessäni asentaa peliä PC:lle.

Sen sijaan, koska tietokoneita voidaan koota ties millaisista kappaleista, et voi koskaan olla aivan varma toimivatko ostamasi PC-pelit koneellasi. Esimerkiksi Simsissä, jonka suurimmat markkinat kuitenkin ovat PC-puolella ja joka varmasti tekee kaikkensa tehdäkseen peleistään mahdollisimman laajasti toimivat, on koko ajan yhteensopivuusongelmia jonkin kokoonpanon kanssa. Minimoidakseen mahdolliset ongelmat kannattaa hankkia luotettavista ja suosituimmista komponenteista koottu PC. Mutta vaikka mitä tekisi on aina mahdollista, että näytönohjaimesi ajurit vaativat päivitystä, jokin asetus siellä sun täällä ei sovikaan pelisi kanssa ja vietät pari päivää kiukkua itkien PC:si ääressä. Toisaalta moniin peleihin on saatavilla fanien tekemää lisämateriaalia vain PC:illä, mikä lisää pelien käyttöikää.

Johtopäätös

Jatkaakseni autovertausta, on turha hankkia limusiinia kauppakassiksi ja sama pätee pelikonsoliin. Monet pelaajat ovat henkeen ja vereen joko Xboxin tai PlayStationin puolustajia toista puolta dissaten ja joidenkin harvojen paukuttavan edelleen PC:tä ainoana todellisen pelaajan koneena. Ihan sama! Jokainen meistä aloittaa yhdellä pelikoneella, mutta lopulta merkitystä on vain hyvin valituilla olohuoneen kalusteilla, joihin saa sijoitettua kaikki pelikonsolit ja TV:t siististi riviin.

***
Mian tekstejä voit lukea lisää hänen supersankarisarjakuva-blogistaan nimeltä Oh Remy!

Ma-ke-pe

2012-01-29T14:35:00.000+02:00

- on Nörttityttöjen uusi julkaisurytmi.

Totesimme lauantaipäivitysten saavan säännöllisesti hieman vähemmän lukijoita kuin ma- ja to-päivitysten. Ilmeisesti nörttitytöilläkin siis on viikonloppuisin elämää internetin ulkopuolella. Näin ollen päätimme uudistaa julkaisurytmimme tahtiin ma-ke-pe. Samalla pyrimme selkeyttämään entisestään eri julkaisuslottien sisältöä.

Maanantaisin julkaisemme jatkossakin ensisijaisesti nörttityttöjen ja -naisten harrastusten ja ammattien esittelyjä sekä muita faktapitoisia artikkeleita esimerkiksi tieteestä, tekniikasta, kulttuurista ja maailmanmenosta. Maanantaiaiheita voivat siis olla erimerkiksi larp-harrastuksen esittely, kertomus erään nörttitytön työstä pelisuunnittelijana, egyptologian esiintymistä populaarikultturissa esittelevä artikkeli tai vaikkapa juttu, jossa pohditaan, millaista on hyvä johtajuus.

Keskiviikkoisin julkaisemme jatkossa hieman maantaijuttuja "filosofisempia" pohdintoja ja kolumneja nörttityttöjä mietittävistä ilmiöistä ja asioista. Keskiviikkojutut voivat olla puhdasta mutuilua tai vaikka tutkimustietoon pohjautuvaa pohdiskelua. Keskiviikkojutuissa kuitenkin korostuu vielä maanantaita enemmän kirjoittajan omat aihetta koskevat mielipiteet ja tuntemukset. Keskiviikkoslottiin sopivat siis esimerkiksi pohdiskelut siitä, miten kasvattaa tyttärestään pesunkestävä nörtti, tai miksi "geek girl" on merkittävä pornokonventio, ja miten se vaikuttaa reaalimaailmamme nörttityttöjen ja -poikien suhteisiin. Keskiviikkoihin mahtuu myös fanitusihkutusta. Jos sinulla on vahva mielipide ja loistavat perustelut sille, kumman omaksi mieluummin antautuisit, Eric Northmanin vai Bill Comptonin, anna palaa ja ilmoittaudu keskiviikkolistallemme Facebookissa.

Perjantaisin julkaisemme arvosteluja ja esittelyjä erilaisista laitteista, peleistä, kirjoista, elokuvista, sarjakuvista ja muista populaarikulttuurin tuotteista. Perjantaisin myös puffataan tulevia sekä rapostoidaan menneistä nörttityttöjä kiinnostavista tapahtumista. Perjantaisin saatetaan käyttää Nörttityttöjen virallista arvosteluasteikkoa, mutta saatetaan myös olla käyttämättä, kirjoittajan fiiliksen mukaan.

Julkaisuslottien sisällöt selkeytyvät jatkossa vähitellen - ainakin seuraavan kuukauden ajan sloteissa saatetaan julkaista myös kamaa, joka periaatteessa sopisi paremmin jonnekin muualle, koska emme halua kohtuuttomasti siirrellä kirjoittajien dead lineja.

Voit itse varata vuoron mihin tahansa julkaisulistaamme Facebookissa!

Kaikkiin listoihin voi ilmoittautua kirjoittajaksi liittymällä Nörttityttöjen Facebook-ryhmään. Ryhmästä löytyy kullekin julkaisulistalle dokumentti, jota kirjoittajat voivat vapaasti editoida lisätäkseen itselleen kirjoitusvuoron listan jatkoksi. Kirjoitusvuoron lähestyessä Nörttityttöjen yhteisömanageritiimi ottaa kirjoittajaan yhteyttä. Ryhmässä aiheista voi myös keskustella muiden kirjoittajien kanssa. Toivomme, että yhteisön uudet jäsenet esittelisivät itsensä ja kiinnostuksen kohteensa ryhmän seinällä. Facebookiin kuulumattomat kirjoittajat voivat ilmoittautua kirjoittajiksi myös suoraan Nörttityttöjen sähköpostiin geekgirlfinlandia(a)gmail.com . Toivomme kuitenkin, että ilmoittautumiset tapahtuisivat jatkossa pääosin FB-ryhmän kautta.

Toivomme uuden julkaisurytmimme, ja uudistettujen julkaisuslottien miellyttävän lukijoitamme! Toivotamme edelleen myös uudet kirjoittajat tervetulleiksi ryhmäämme!

Kuvat on lisätty tähän kontekstiin creative commons -lisenssillä. Ne ovat linkkejä alkuperäisiin konteksteihinsa, ja poistuvat tästä blogista, mikäli ne poistetaan alkuperäisyhteydestään.

The Hobbit: The Unexpected Journey - ensifiilistelyt leffasta

2012-01-28T09:40:00.009+02:00

Vuonna 2003 tuli teattereihin Peter Jacksonin ohjaama Taru Sormusten herrasta: Kuninkaan paluu. J. R. R. Tolkienin teoksiin täysin hurahtaneena aloin luonnollisesti odottaa, että milloin Hobitti - eli sinne ja takaisin saatetaan elokuvan muotoon. Seurasin tarkkaan uutisia aiheesta ja innostuin jokaisesta "No, ehkä nyt saadaan aloitettua kuvaukset" -juorusta, mitä eteeni sattui. Kerta toisensa jälkeen petyin, ja julkaisua lykättiin. Lykkäyksen syy olivat tuotantoyhtiö MGM:n taloudelliset vaikeudet. Vuonna 2010 studio näytti hankkeelle vihreää valoa. Pienen fanitytön päähän juolahti ajatus: Nytkö se oikeasti tapahtuu? Uusia näyttelijäkiinnityksiä suorastaan sikisi kuin sieniä sateella, julkaisupäivä varmistui, ensimmäiset viralliset kuvat kuvauksista... Vähemmästäkin sitä fanityttö sekoaa.

Juonesta lyhyesti: Bilbo Reppuli on hobitti, joka elää rentoa ja huoletonta elämää Konnun Repunpäässä. Eräänä päivänä hän saa odottamattomia vieraita; velho Gandalfin ja 13 kääpiöitä (Fili, Kili, Ori, Dori, Nori, Dwalin, Balin, Bifur, Bafur, Bombur, Óin, Glóin ja Thorin Tammikilpi). Kääpiöt ovat matkalla Yksinäiselle vuorelle, Josta lohikäärme Smaug ajoi heidät pois. Gandalfin rohkaisemana Bilbo liittyy seurueeseen mukaan - ja katuu tätä päätöstä vielä monta kertaa.

Useat Sormusten herran näyttelijät ovat suostuneet uusimaan roolinsa, esimerkiksi Gandalfin roolissa nähdään Sir Ian McKellen ja Klonkkuna Andy Serkis. Jackson on saanut mukaa myös Sir Christopher Leen Sarumaniksi ja Cate Blanchettin Galadrieliksi. Hetkinen, mutta eiväthän Saruman ja Galadriel esiinny kirjassa? Ainakin Saruman esiintyy kohtauksissa, joissa selvennetään, mitä Gandalf tekee silloin, kun ei ole Bilbon ja kääpiöiden matkassa. Toivottavasti eivät tee Sarumanista mitään kieroilevaa, sillä tuolloin (Kolmas aika 2941) Saruman oli vielä hyvä. Galadriel puolestaan... En tiedä. Se nähdään sitten. Elijah Wood tekee cameon Frodona, mutta ilmeisesti Frodo esiintyy vain johdattelevana hahmona. Tolkienin mukaan Frodo syntyi vuonna 2968 Kolmatta aikaa, joten mistään suuresta roolista tässä ei ole kyse.

Keskeisen hahmon, eli Bilbon, varpaisiin astuu Martin Freeman, TSH-leffasta tuttu Sir Ian Holm tosin näyttelee niissä kohdissa, joissa Bilbo esitetään vanhentuneena. Holm olisi ollut paras vaihtoehto Bilbon näyttelijäksi, mutta valitettavasti 80-vuotias näyttelijä taitaa olla hieman 51-vuotiaan hobitin rooliin. (Mainittakoon tässä välissä, että hobitit tulevat täysi-ikäisiksi noin 30-vuotiaina, eli ihmisten ikään suhteutettuna Bilbo on noin 35-vuotias.) Sormuksen ritareissa Gandalf toteaa Bilbolle, että tämä ei ole ikääntynyt päivääkään, vaikka heidän edellisestä kohtaamisesta on 60 vuotta. Trailerissa näytetään sekä vanha että nuori Bilbo. Mielestäni valinta on tehty hyvin.

Hobitti julkaistaan kahtena elokuvana, joista ensimmäinen, The Unexpected Journey, tämän vuoden joulukuussa. Toinen osa There Or Back Again saa ensi-iltansa vuonna 2013. Odottavan aika on pitkä, mutta ehkä sitä vielä hetken malttaa. Tähänkin asti on maltettu.

Vietitkö jo community managerin teemapäivää?

2012-01-26T08:30:00.000+02:00

by TinyDelights

Johanna Janhonen

Minun piti alunperin kirjoittaa tänään nukkekodeista, mutta vaihdoin aihetta lennossa, sillä tällä viikolla tapahtui jotain muuta, mistä halusin kirjoittaa. Nukkekodeista kerron sitten toisella kertaa, mutta korvaukseksi käytän tässä postauksessa kuitenkin kansainvälisen nukkekotiyhteisöni ottamia kuvia :).

Maanantaina nimittäin vietettiin päivää, jonka nimi on Community Manager Appreciation Day. Suomenkielistä nimeä päivällä ei ole, sillä community managereilla ei ole vielä vakiintunutta suomennosta, vaan puhutaan mm. yhteisömanagereista, verkkokoordinaattoreista, nettikätilöistä, verkostofasilitaattoreista ja yhteisöjohtajista. Siksi tyydyn tässä postauksessa käyttämään termiä community manager (CM).

by Valeriana Solaris

Edellä mainituista termeistä voi jo aavistella, mitä community managerit, tai online community managerit, kuten Wikipedia heitä kutsuu, tekevät. He pyörivät netin erilaisissa some-palveluissa (keskustelupalstat, wikit, blogit, Facebook-sivut, Ningit jne) ja tekevät töitä niissä pyörivien yhteisöjen parissa.

Ja taas uusi termi. No mikä tekee ryhmästä yhteisön? Wikipedian mukaan:

Yhteisön tunnusomaisia piirteitä ovat yhteinen päämäärä ja mielenkiinnon kohde. Lisäksi yhteisöllä on yhteinen päätösvalta sekä yhdessä sovitut säännöt, joiden rajoissa toimitaan. Usein yhteisöihin liittyminen edellyttää hyväksyntää muilta kyseisen yhteisön jäseniltä.

Eli me Nörttitytötkin olemme yhteisö, ja Anitta Kiviranta ja Nina Niskanen ovat meidän community managereitamme, merirosvokapteeneja, kuten Mia Meri oivalsi Nörttityttöjen Facebook-keskustelussa:

by S@ndy
-- eli johtaja jossain yhteisössä ilman varsinaista johtaja-titteliä, koska koko yhteisö "johtaa" itse itseään, mutta tarvitaan joku joka toimii vähän niin kuin merirosvoaluksen kapteenina esikuvana miehistölleen ja kertomaan muille, että nyt vuotaa vene, käykääs tukkimassa. :D (Selitys: merirosvoalukset ovat maailman ensimmäisiä demokratioita, joissa kapteeni pysyi kapteenina vain, jos miehistö sen sallii.)

Harrastusmaailmassa CM:a on paljon, ja on ollut jo kauan. Yritysmaailmaan he ovat tulleet some-huuman myötä - tarvitaan ihmisiä, jotka puhuvat yrityksen (esim. pelistudio, radiokanava) fanien kanssa. Suomen ensimmäisiä community managereita oli YleX:n Sippo, jonka tehtävä on jutella ihmisten kanssa netissä. Fobba taas on uraa uurtava ja vuoden poliisinakin palkittu mies, joka alkoi hengata työkseen nuorten kanssa ensin Habbossa ja Galtsussa, sittemmin myös meidän vähän vanhempien kanssa Facebookissa.

CM-termi yleistyi vuonna 2006, ja seuraavana vuonna webbi-strategisti Jeremiah Owyang tutki korporaatio-CM:ien työnkuvia. Niistä löytyi neljä yhteistä piirrettä:

Yhteisön edustaminen - CM kuuntelee eri tavoilla asiakkaiden mielipiteitä ja tuo heidän mielipiteensä työnantajansa tietoon.
Ilosanoman levittäminen - tapahtuma- ja tuotemarkkinointi. Hänellä on takanaan yhteisön luottamus, joten hänellä on vain "hyviä tarjouksia" (muuten menee maine).
Kommunikointikyvyt - tähän kuuluu niin some-työkalujen (etenkin niiden kulttuurin) syvällinen tunteminen kuin sisällön ja yhteisöllisyyden rakentaminen. Hän päivittää statuksia, bloggaa, podcastaa, tekee videoita, selvittää erimielisyyksiä ja kiittää hyvästä käytöksestä ja seuraa niin mittareita kuin sääntöjen noudattamistakin.
Asiakaspalautteen keräys - yleisöllä ja asiakkailla on toiveita siitä, millaisia tuotteiden pitäisi olla. Ideoita kerätään tutkimuksin ja avainkäyttäjiä kutsutaan tuotekehittäjiä tapaamaan.

by r e n a t a

Kuulostaako unelmahommalta? Ennenkuin alatte etsimään community managereiden töitä, muistakaa myös ammatin rankka puoli, josta Jeremiah bloggasi:

Työtä tehdään omalla nimellä ja naamalla, joten yksityisyys on loppuiäksi mennyttä
Asiakkailla on loppumaton virta ehdotuksia - jaksatko vastata aina yhtä ystävällisesti samoihin kysymyksiin?
Entä tuleeko vielä uni silmään, kun sinulle on koko päivä valitettu netissä?
Yrityksen sisällä ei aina ymmärretä työnkuvaa ja sen tarkoitusta - eihän nyt Facebookissa voi tehdä töitä, siellähän vain huvitellaan. Ja kun meillä on tässä nämä omat kiireet, niin ei me nyt ehditä mitään blogihaastatteluja antaa, eihän se nyt niin tärkeätä ole. Ai sä lupasit jo, no oma on mokasi...

by Peppercorn_Pixie

Ja tästä päästäänkin jo varsinaiseen asiaan: ammatti on niin rankka, että Jeremiahin mielestä community managereita ja sitä, miten he eri tavoin parantavat asiakaskokemuksia, pitäisi kunnioittaa edes kerran vuodessa ja se päivä oli 23.1.2012, vuoden neljäs maanantai. Päivän teemaan kuuluu se, että yhteisöt kiittävät omia CM:eitaan, joiden työtä arvostavat, minkä lisäksi managerit kokoontuvat vertaistensa seuraan työstään juttelemaan. Järjestimme nopealla aikataululla verkostointitapahtuman Tampereen teknillisellä yliopistolla, jossa aloimme haaveilla seuraavasta tapaamisesta.

Jos sinä haluat verkostoitua suomalaisten CM:n kanssa, teepä se esimerkiksi liittymällä uuteen ryhmäämme LinkedIn:ssä (Community Managers in Finland) tai tulemalla Sometime:ssa CM:n omaan sessioon. Ja laita kalenteriisi CMAD, joka järjestetään taas vuoden päästä, vuoden 4. maanantaina - todennäköisesti taas Tampereella.

Jamittelua indiepelien tahtiin

2012-01-23T08:00:00.000+02:00

Niina Pesonen

27. tammikuuta tuhannet pelialan ammattilaiset ja harrastajat kerääntyvät ympäri maailmaa bunkkeroitumaan hämäriin nörttiluoliin viikonlopuksi muiden samanhenkisten kanssa. Ai miksikö? No tekemään pelejä.

Syynä tähän on IGDA:n organisoima, jo neljättä kertaa järjestettävä Global Game Jam. Tapahtuman osallistujamäärä on kasvanut vuosi vuodelta – viime vuonna osanottajia oli yli 6500 – ja mukana on hyvin erilaisilla taustoilla ja taidoilla varustettuja tekijöitä. Suomalaisittain tapahtuma tunnetaan nimellä Finnish Game Jam ja meillä se järjestetään nyt kolmatta kertaa. Rekisteröityminen tapahtumaan on tältä vuodelta liian myöhäistä, mutta aiheesta kiinnostuneille on Helsingin FGJ-pääkallonpaikalla, Nuorisokeskus Hapessa lauantaina 28.1. klo 12-15 tarjolla varsin mielenkiintoisella puhujakattauksella ladattu avoin ja maksuton yleisötilaisuus ”Peliteollisuuden kynnyksellä.”

Mitä tämä jamittelu käytännössä sitten tarkoittaa? Osallistujat jaetaan paikan päällä tiimeihin, tavoitteena on saada aikaiseksi mahdollisimman valmis peli ja aikaa suoritukseen annetaan huimat 48 tuntia. Pelin tulee liittyä vuosittain vaihtuvaan teemaan, joka esimerkiksi viime vuonna oli sukupuutto. Plussaa saa bonuksena määriteltävistä ”achievementeista”, jotka määrittelevät pelille jonkin ominaisuuden tai rajoitteen, joka suunnittelussa ja toteutuksessa on otettava huomioon. Nämä lisätehtävät voivat määritellä esimerkiksi pelin ohjaustavan tai graafisen tyylin.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan näistä raameista siis lähdetään liikkeelle, ja loppu on kiinni kunkin tiimin omasta visiosta. Edukseen erottuvilla peleillä tekijät voivat ansaita itselleen mainetta ja kunniaa, ja ainakin viime vuonna Gamesaucen valitsemat 10 kehityskelpoisinta peliä tehnyttä tiimiä saivat palkinnoksi tilaisuuden esitellä hengentuotoksensa Casual Connect Europe -tapahtumassa Hampurissa. Ei siis ihan mikään triviaali porkkana! Viime vuonna suomalaismenestys olikin hurjaa, sillä neljä näistä kymmenestä parhaasta GGJ-pelistä oli suomalaisia, henkilökohtaisena suosikkinani ehkä ylisöpö Snobli Run, josta toivottavasti tulee vielä jotain suurta ja mahtavaa.

Itselleni kyseessä on täysin uusi elämys ja kokemus (harmillisesti kuulin viime vuonna koko tapahtumasta liian myöhään), joten fiilikset ovat tällä hetkellä jonkinlainen hämmentävä sekoitus innokasta odotusta ja pelonsekaista paniikkia. Kävi miten kävi, univajeen ilmeneminen sunnuntaina on enemmän kuin todennäköistä, se nyt on kai sanomattakin selvää. Viikonlopun tapahtumista ja tunnelmista luvassa reportaasia lauantaina 4. helmikuuta, joten palataan silloin asiaan – mikäli selviän tästä intensiivisestä koettelemuksesta jotakuinkin täysissä sielun ja ruumiin voimissa.

Arvostelussa: Dixit!

2012-01-21T09:00:00.000+02:00

Anitta Kiviranta

Lautapeliarvostelu ja vinkkejä oman seurapelin suunnitteluun

Dixit-lautapelin osat

Pääsin joulunpyhinä pelailemaan ensikertaa muun muassa arvostetun Spiel des Jahres eli Vuoden peli -palkinnon vuonna 2010 voittanutta Dixit-lautapeliä. Pelin idea on yksinkertaisuudessaan niin näppärä, että aloin välittömästi tuumia nörttityttömäisellä innolla, miten samalla idealla voisi toteuttaa oman seurapelin. Seuraavaksi saattekin lukea ensin alkuperäisen Dixit-pelin arvostelun, ja lopuksi vielä ideoitani "köyhän nörttitytön" -seurapelin kehittelyyn. Jos inspiroidut pelisuunnittelusta, kerro ihmeessä kommenttiosiossa omista ideoistasi!

Dixit houkuttelee tarinoimaan

3-6 hengen pelattavan Dixitin perusidea on hyvin yksinkertainen: Kullekin pelaajalle jaetaan kuusi kuvakorttia, ja yksi pelaajista valitaan "tarinankertojaksi". Tarinankertoja valitsee omista korteistaan yhden ja kertoo sitä kuvailevan "tarinan" paljastamatta korttinsa kuvaa. Tämän jälkeen muut pelaajat yrittävät valita omista korteistaan kuvan, joka vastaa mahdollisimman hyvin juuri kerrottua tarinaa. Kaikki pelaajat asettavat korttinsa pöydälle kuvapuoli alas päin, ja kortit sekoitetaan.


Yksi "kädellinen" Dixit-kortteja.

Sekoittamisen jälkeen korttikuvat käännetään näkyviin, jonka jälkeen kaikki paitsi tarinankertoja yrittävät arvata, mistä kortista tarinankertoja alunperin tarinansa keksi. Arvaaminen suoritetaan pelissä mukana tulevilla "äänestysmerkeillä", jotka asetetaan sen kortin viereen tai päälle, jota kyseinen pelaaja arvelee tarinankertojan kortiksi.

Pistelaskulauta on sijoitettu kiinteästi Dixit-pelilaatikkoon.

Pisteytys

Jos kaikki arvaavat oikein tai kukaan ei arvaa oikein, tarinankertoja ei saa pisteitä. Kaikki muut pelaajat sen sijaan saavat kaksi pistettä. Jos taas edes yksi tai useampi pelaaja on arvannut tarinakertojan korttia, saavat sekä tarinankertoja että kaikki oikein arvanneet kolme pistettä. Lisäksi kaikille, joiden pöytään asettamaa korttia on arvattu annetaan yksi lisäpiste.

Pistelaskuun käytetään pelipakkauksen rakenteisiin ovelasti sijoitettua pistelaskulautaa ja pupunmallisia pelihahmoja. (Peliä voi tosin pelata vallan hyvin myös ilman pistelaskulautaa, jos pisteet merkittään ylös muuten. Dixit 2 -jatko-osapelissä ei pelilautaa tulekaan mukana, vaan lisäosa koostuu 84 uudesta kortista. Kortit soveltuvat joko itsenäiseksi peliksi tai niitä voi käyttää alkuperäisen pelin laajennuksena.)

Tarinan kertojan kannattaa siis pyrkiä kertomaan tarinansa toisaalta sen verran salaperäisesti, että ihan kaikki eivät automaattisesti arvaa sitä. (Kortin kuvaa ei siis kannata kuvailla ainakaan liian yksityiskohtaisesti). Toisaalta tarinan on oltava sen verran osuva, että ainakin yksi muista pelaajista arvaa sen. Tarinankertojalle saattaakin olla etua siitä, jos joku pelaajista tuntee hänet muita paremmin. (Pelatessamme Dixitiä joululomalla perheporukalla, perheenjäsenten keskinäisten suhteiden vaikutuksen peliin saattoi selkeästi huomata.)

Pelilautaa kiertävät söpöt puput.

Kun kierroksen pisteet on laskettu, pelaajille jaetaan uudet kortit, ja tarinakertomisvuoro siirtyy myötäpäivään seuraavalle pelaajalle. Pelin aikana jokainen pelaaja ehtiikin tarinoimaan monta kertaa. Peli päättyy pelikorttien loppuessa, jolloin voittaja on siihen mennessä eniten pisteitä kerännyt pelaaja. Tarvittaessa peli voidaan toki katkaista myös sovitusta pisterajasta (esim. kun joku ylittää 60 pistettä eli kiertää pelilaudan ympäri kahdesti), jos peli alkaa tuntua loputtomalta.

Loputtomat variaatiot

Mielenkiintoisen simppelistä Dixitistä tekevät erilaiset variaatiomahdollisuudet. Peliohjeissa neuvotaan, että kortista kerrottavan "tarinan" voi esittää myös pantomiimina tai vaikkapa musiikkiesityksenä. Halutessaan pelaajat voivat tietysti sopia, että tarinoita saa esittää vain pantomiimina, vain hyräilemällä jotakin sävelmää, vain yhdellä sanalla tai esimerkisi vain poimimalla sitaatteja ennalta sovituista kirjoista (joiden tietysti on tällöin hyvä olla käsillä). Vain pelaajien mielikuvitus on rajana erilaisten sääntöversioiden keksimiseen. Pelaamalla vuoroin erilaisia variaatioita peli uudistuukin periaatteessa loputtomiin.

Fantastisia Dixit-kortteja

Pelin viehättävin ominaisuus ovat satukirjamaisesti kuvitetut kortit, jotka jo itsessään ovat hyvä perustelu pelin hankkimiselle omaan hyllyyn. Kauniita kortteja tekee mieli katsella myös pelikertojen välissä. Monitulkintaisista korttikuvista tuntuu aukeavan yhä uutta symboliikkaa, ja olenkin miettinyt, että niitä voisi varmaan käyttää myös meditaatiovälineinä samaan tapaan kuin esimerkiksi Tarot-kortteja. Ihanat kortit myös kannustavat yhä uusiin peleihin - itse ainakin haluaisin päästä kertomaan tarinan ihan jokaisesta!

Seurapeli monenlaisille porukoille

Dixitin suositusiäksi on ilmoitettu +8, mutta sitä nuorempiakin muksuja voi varmasti ottaa peli mukaan, kunhan joku isompi hoitaa pisteenlaskun reilusti. Korttien satumainen kuvitus viehättää varmasti lapsia, mutta kuvien symboliikka on riittävän monitulkintaista myös aikuspelaajia kiehtoakseen. Tarvittaessa peliä voidaan pelata myös kielirajojen yli esimerkiksi pantomiimisovellutuksena (kunhan säännöt on ensin onnistuttu kääntämään kaikille pelaajille).

Hauskimmillaan pelin voisi kuvitella olevan tutulla porukalla, jossa kaikki uskaltavat heittäytyä tarinankertojan rooliin estoitta. Toisaalta peli voisi toimia hyvin myös tutustumisleikkinä, sillä sitä pelatessa oppii todennäköisesti jotain kanssapelaajiensa mielenkiinnonkohteista ja luonteesta. Valtavaa intiimiä avautumista tai mukavuusalueelta poistumista peli ei vaadi, mutta kaikkein ujoimmille tarinointi voi toki tuottaa sydämentykytyksiä.

Mikään varsinainen strategiapeli tämä ei myöskään ole, vaikka pientä taktikointia voikin yrittää harjoittaa kuvakortteja valitessaan ja sopivia tarinoita sorvaillessaan. Verenmakusuussa voittoa tavoitteleville tällaista leppoista seurapeliä ei oikein kuitenkaan voi suositella.

Yhteenvetona suosittelen peliä kaikille fantasiagiikeille, esteetikoille, keittiöpsykologeille ja kaikille, joilla edes joskus on tapana sepitellä mielessään pieniä tarinoita. Tämä peli voi innostaa niitäkin, jotka lautapeleistä eivät yleensä syty. Lautapelihirmuille Dixitiä taas voisi suositella peli-illan tunnelmaa keventäväksi ohjelmanumeroksi hektisempien stategiapelien väliin. Ei suositella tosikoille, mielikuvituksettomille tai kivuliaan ujoille ihmisille - paitsi terapiamuodoksi.

Arvosana: 4/5 nörttityttöä!

Tee-se-itse-seurapeli

Kasasta kuvapostikortteja saa pelikortit Dixitin tyyliseen peliin.

Dixitin ideaa varioimalla onnistuu myös oman seurapelin kehittäminen tarvittaessa vaatimattomistakin aineksista. Pistelaskuun ei tarvita kynää ja paperia ihmeellisempiä välineitä. Samat pistelaskusäännöt soveltuvat luonnollisesti kaikkien saman peli-idean erilaisten variaatioiden pelaamiseen.

Kuvakortit voi tehdä lähes mistä tahansa

Dixitiä voisi pelata vaikkapa tavallisilla kuvapostikorteilla. Korttipakan voi saada helpostikin kasaan, jos on tapana laittaa talteen ystäviltä saamansa postikortit tai keräillä kortteja muuten. Myös muita pelaajia voisi pyytää tuomaan mukanaan peli-iltaa varten omien postikorttikokoelmiensa aarteita.

Kortteja pitäisi saada yhteensä kasaan n. 84 (riippuen pelaajien määrästä). Postikorttien tekstipuolet voidaan pelin ajaksi peittää esimerkiksi sinitarralla kiinnitetyllä sanomalehti-, leivin- tai lahjapaperilla. Korttien on oltava jokseenkin saman kokoisia (jottei korttien muoto jää pelaajien mieleen ja helpota arvaamista), eikä niissä saisi olla liian samalaisia kuva-aiheita (esimerkiksi pelkillä joulukorteilla pelin pelaaminen voisi käydä turhauttavaksi).

Taiteellisesti lahjakas peliseurue voisi tietysti myös piirtää kortit itse tai askarrella ne esimerkiksi valitsemalla kuvia aikakauslehdistä ja liimaamalla ne saman kokoisille kartonkikorteille. Jälleen on varottava liian samanlaisia kuva-aiheita. Jotain yleistä teemaa tällä tavalla luodut kortit voisivat tietysti haluttaessa noudattaa. Mielenkiintoinen variaatio voisi olla vaikkapa korttipakka, jonka kaikki korttikuva-aiheet ovat osia abstrakteista taideteoksista. Pelikortteina voisi käyttää myös valokuvia - vaikkapa pelaajien omista kotialbumeista koottuja otoksia. Tässäpä uusi ja jännittävä tapa lomakuvien esitelyyn!

Valitsemalla itse omat korttikuvansa pelistä saa myös helposti omaa esteettistä makua vastaavan ja haluttaessa teemoiltaan alkuperäistä Dixit-peliä "aikuisemman". Mikään ei estä etsimästä ja tulostamasta pelikorttien kuva-aiheita vaikkapa internetin pohjattomista valikoimista. Vaikkapa Flickriä selailemalla saisi varmasti nopeasti kasaan monipuolisen korttipakan. Kortit voisi joko photaroida sopivaan formaattiin ennen tulostusta, tai leikellä samankokoisiksi korteiksi jälkikäteen. Tekijänoikeuksistakaan ei tarvitse välittää, jos uniikki korttipakka tulee tiukasti yksityiseen käyttöön.

Edes kortteja ei välttämättä tarvita

Dixitin pistelaskusääntöjä noudattaen voisi luoda myös kuvakortittomia pelivariaatioita, kunhan pelaajilla olisi käytössään jonkinverran paperia ja kynä. Tällainen minimalistinen pelivariaatio sopisi pelattavaksi esimerkiksi automatkalla tai vaikkapa baarissa - missä tahansa, missä varsinaisia lautapelejä ei mahdu pelaamaan tai valmiita pelisettejä ei ole saatavilla.

Mitä piirtäisit tai kirjoittaisit omiin pelikortteihisi?

Yksi variaatio voisi olla, että kaikki pelaajat kirjoittavat pelin aluksi pienille paperinpaloille (esim. post-it-lapuille tai vain monistuspaperista revityille suunnilleen samankokoisille lapuille) henkilöiden nimiä. Henkilöt voivat olla joko kaikkien tuntemia julkkiksia tai koko peliporukalle tuttuja henkilöitä (sukulaisia, yhteisen kaveriporukan jäseniä, oman koulun/työpaikan ihmisiä jne.)

Kun nimiä on kasassa riittävästi, lappusia jaetaan jokaiselle pelaajalle kuusi kappaletta - aivan kuin kortteja Dixitissä. Tarvittaessa tällä tavalla luotuun peliin voidaan ottaa mukaan myös enemmän kuin kuusi pelaajaa - tällöin pelikorttilappuja kannattaa kuitenkin tehdä vielä vähän lisää tai pelin kesto lyhenee. Kaikkia kuutta pelilappua ei myöskään välttämättä tarvitse jakaa aina uusiksi, vaan pelaajille voidaan kierroksen päätteeksi jakaa ainoastaan yksi uusi lappu käytetyn tilalle. Tällöin pelikorttilappuja luonnollisesti tarvitaan yhteensä vähemmän.

"Kertoja" valitsee yhden omaan käteensä sattuneista henkilönnimistä ja kuvailee tätä jonkinlaisella "tarinalla" tai vaikkapa vain yhdellä adjektiivilla. Muut pelaajat valitsevat itselleen jaetuista nimistä henkilön, joka parhaiten vastaa juuri esitettyä kuvailua. Kukin pelaaja asettaa valitsemansa nimilapun pöydälle ylösalaisin, ja laput sekoitetaan. Tämän jälkeen laput käännetään ja pelaajat yrittävät (samoin kuin Dixitissä) arvata, kuka henkilöistä on se, jota "kertoja" alunperin kuvaili. Tämä peli voisi toimia hauskana tutustumisleikkinä isossakin porukassa, jos niminä "korteissa" käytettäisiin myös pelaajien omia nimiä. Miten niin minä muka olen "sininen", tuo Ninahan se on sininen!

"Kuka tämän pelin keksi? Hän on nero!"

Vastaavia variaatioita voi keksiä loputtomiin, ja niitä voi soveltaa erilaisiin teemoihin. Nimien sijaan pelikortti-lappuihin voidaan kirjoittaa vaikkapa romaanien (tai itse keksittyjen tarinoiden) alkulauseita, jolloin tarinan kertojan tehtävä voisi olla esimerkiksi jatkaa aloitusta toisella lauseella, ja muiden pelaajien taas pitäisi valita omasta alkulausevalikoimastaan kyseiseen jatkolauseeseen parhaimmin sopiva aloitus... Tai pelikortti-lappuihin voitaisiin kirjoittaa erilaisten eläinlajien nimiä, jolloin tarinankertojan tehtävä olisi esittää kyseistä eläintä... Tai pelikortteihin voitaisiin kirjoittaa paikannimiä... Tai...

Dixit-pelin pisteenlaskusäännöt kannattaakin siis opetella, sillä niitä noudattaen voi nyhjäistä tyhjästä seurapelin lähes missä tahansa olosuhteissa - kunhan saatavilla on kynä ja paperia. Jos seurue ei ole erityisen kilpailuhenkinen, pistelaskun voi myös kokonaan unohtaa ja keskittyä hauskanpitoon. Organisoimalla tylsistyneen seureen itse keksimäsi seurapelin pyörteisiin annat itsestäsi helposti älykkään ja hauskan vaikutelman. Pian oletkin seurapiirisi tähti - se nörttityttö, joka keksi sen hauskan pelin ihan noin vain omasta päästään!

Dixit-pelin kuvat ovat promotionaalisia ja ne on kuvattu erilaisten peliarvosteluiden yhteydestä. Postikorttien kuva on promotionaalinen, vanha Life-lehden kuva pelaavista tytöistä on tekijänoikeusvapaa (vanhentunut), ja kuva kynästä ja paperista on julkaistu Flickr-kuvapalvelussa epäkaupallisen levittämisen sallivalla Creative Commons -lisenssillä. Kaikki kuvat ovat linkkejä alkuperäisiin lähteisiinsä ja poistuvat tämän jutun yhteydestä, jos ne poistetaan alkuperäiskontekstistaan.

Ps. Jos päädyt näiden vinkkien pohjalta valmistamaan omat kuvapelikorttisi, tai suunnittelemaan ja organisoimaan ennennäkemättömän seurapelin, kerrothan siitä joko tämän blogikirjoituksen kommenttiosiossa tai sähköpostitse osoitteeseen geekgirlfinlandia(at)gmail.com Julkaisisimme mielellämme kuvia ja kuvailuja parhaista omista peliversioistanne. Myös muut kertomukset itsetehdyistä seurapeleistä kiinnostavat!

Screwing the Crew - pohjoismainen larppi polyamoriasta

2012-01-19T02:52:00.001+02:00

Minna Heimola

Aiemmin tässä blogissa Anna Björkqvist on kirjoittanut larppaamisesta yleensä ja erään hovipelin järjestelyistä erityisesti. Kuten Anna artikkelissaan kertoo, tavallisin tapa järjestää larppi on suunnitella ja kirjoittaa pelin hahmoja pitkähkön ajan kuluessa. Pelaajat saavat hahmot siis valmiina. Pelaajat tekevät toki hahmotekstistä omia tulkintoja ja pelaavat hahmojaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisten pelaajien ja hahmojen sekä pelinjohdon kenties järjestämien tapahtumien kanssa, mutta hahmon taustat ja roolit pelissä ovat pitkälti pelinjohtajien luomus. Usein hahmoilla on salaisuuksia, jotka pyritään pitämään mahdollisimman visusti piilossa toisilta pelaajilta ennen peliä, jotta syntyisi mahdollisimman dramaattinen efekti, jos tai kun salaisuus paljastuu pelissä.

Larpin voi kuitenkin järjestää toisinkin, ja viime vuosina pohjoismaisessa roolipeliskenessä on kokeiltu erilaisia tapoja järjestää roolipelejä ja larppeja. Samalla pelien aiheet ovat usein vakavoituneet ja peleissä on käsitelty entistä enemmän yhteiskunnallisia teemoja esimerkiksi fantasiamaailmaan tai goottilaiseen kauhuun eläytymisen sijaan. (Joitakin näistä viime vuosien pohjoismaisista peleistä on esitelty Jaakko Stenrosin ja Markus Montolan toimittamassa Nordic Larp -kirjassa.)

Yksi esimerkki pohjoismaisista peleistä on Screwing the Crew, jonka materiaalit ovat kirjoittaneet Elin Nilsen ja Trine Lise Lindahl. Englanninkieliset pelimateriaalit ovat vapaasti netistä ladattavissa, ja niitä hyödyntäen voi kuka tahansa järjestää oman larpin. Larpin teemana ovat avoimet suhteet ja polyamoria. (Polyamoria tarkoittaa tässä "kaikkien osapuolten yhteisymmärrykseen perustuvia intiimejä, seksuaalisia ja romanttisia suhteita joissa on enemmän kuin kaksi osapuolta tai joissa osapuolilla on rinnakkain useampia rakkaus- tai seksisuhteita".) Polyamoriaa käsiteltiin pelissä eri puolilta erilaisten ja eri tilanteissa olevien hahmojen kautta. Osallistuin viime syksynä pelin peluutukseen, jonka järjestäjät olivat Suvi Korhonen ja Santeri Virtanen.

Yleensä larppimateriaalit sisältävät paljonkin yksityiskohtaista, pelin tapahtumiin suoranaisesti liittymätöntä nippelitietoa hahmon lapsuudesta. Myös hahmon nimi, ikä ja sukupuoli (joka yleensä määrittyy pelaajan sukupuolen mukaan) sekä muut perustiedot on tiiviisti lyöty lukkoon, kun pelaaja saa hahmon (yleensä 1-3 viikkoa ennen peliä).

Screwing the Crew'ssa on kuitenkin lähdetty liikkeelle erilaisista lähtökohdista; ensinnäkin hahmot jaettiin pelaajille näiden toiveiden mukaisesti vasta pelipaikalla. (Koska peli sijoittui nykypäivään ja tavalliseen kerrostaloasuntoon, myös pelipaikaksi sopi hyvin toisen pelin järjestäjistä koti Töölössä.)

Toiseksi, kun materiaalit olivat jo olemassa, pelin järjestäjien tehtäväksi jäivät "vain" käytännön järjestelyt: pelin ajankohdan ja paikan päättäminen, pelin mainostaminen, pelaajien rekrytointi ja pelin tarjoiluiden hankkiminen.

Kolmanneksi hahmokuvaukset ovat pelimateriaalissa vain muutaman rivin mittaisia, ja pelkistävät hahmon roolin pelissä hyvin tiiviisti. Esimerkiksi itse pelasin kirjaimella L merkittyä hahmoa, josta kuvauksessa kerrottiin vain, että tämä eli parisuhteessa toisen hahmon, K:n, kanssa, ja vaikka nimenomaan K oli halunnut suhteesta avoimen, hän olikin hyvin mustasukkainen, kun L:kin oli aloittanut sivusuhteen toisen hahmon kanssa. Koska hahmojen sukupuoliakaan ei oltu speksattu, pelaajat saivat valita haluamansa hahmon sukupuolesta riippumatta. Tämän hahmojaon tuloksena meidän pelautuksessamme olikin useampi homo- tai lesbopari. (Hahmojaossa pyrittiin mahdollisuuksien mukaan huomioimaan kuitenkin sekin, jos joku olisi kokenut homo- tai lesbosuhteen pelaamisen jotenkin kiusalliseksi.)

Lyhyiden hahmokuvausten lisäksi pelimateriaalissa olikin käsitelty poikkeuksellisen kattavasti pelin rakennetta ja hahmojen tarkemman suunnittelun eri vaiheita. Hahmojaon jälkeen pariskuntaa pelaavat pelaajat keskustelivat keskenään ja saivat luoda itse hahmonsa taustat; nimet, työ- tai opiskelualat, harrastukset, sekä hahmojen välisen suhteen yksityiskohdat.

Hahmojen suhteiden vyyhti. Kuva: Suvi Korhonen.

Tämän jälkeen pelaajat kertoivat nämä hahmonsa perustiedot kaikille muillekin pelaajille esittelykierroksen aikana. Sitten alettiin luoda lisää suhteita hahmojen välille hauskalla villalankametodilla, jossa pelaajien väliin kertyvät langansäikeet kuvasivat hahmojen linkittymistä toisiinsa. Nämä suhteet eivät välttämättä olleet rakkaus- tai seksisuhteita, vaikka polyamoriaa ja vapaita suhteita kuvaavasta pelistä olikin kyse, vaan yhdessä suunniteltu hahmojen välinen suhde saattoi olla myös opiskelu- tai työtoveruus, toimiminen samassa järjestössä, yhteinen harrastus tai sukulaisuussuhde.

Itse peli käynnistyi kahden hahmon järjestämillä päivälliskutsuilla. Tämä osuus sujui aivan samalla tavoin kuin useimmat muutkin larpit: pelaajat tekivät ja sanoivat sen, mitä heidän hahmonsakin tekivät ja sanoivat. Mukana oli kuitenkin kaksi hahmojen syventämiseen tarkoitettua mekaniikkaa. Kesken pelin saattoi kilistää joko omaansa tai toisen pelaajan lasia, jolloin kyseinen pelaaja sanoi ääneen, mitä hänen hahmonsa todella ajatteli. Lisäksi puhaltamalla kynttilän sammuksiin saattoi aloittaa takaumajakson, jossa 2-3 pelaajaa pelasivat muutaman minuutin jakson hahmojensa aiemmasta elämästä.

Pelissä iso osa ajasta kului hahmoina käytyihin keskusteluihin niinkin tavanomaisista aiheista kuin asunnot, sisustaminen, matkailu ja ruoka. Peliohje kannusti silti etenkin pelin lopussa hahmojen välisten konfliktien esiintuomiseen - ja kaikenlaista draamaa syntyikin. Esimerkiksi oman hahmoni parisuhdekriisi näkyi kyllä varsin selvästi muillekin hahmoille, mutta se ei saanut lopullista ratkaisuaan, vaan jäi huojuvaksi.

Pelin jälkeen oli debrief, jossa kukin kertoi lyhyesti oman pelinsä kohokohdat hahmonsa kannalta. Koska pelaajia oli niin vähän, debrief ei venynyt liian pitkäksi, kuten isoissa larpeissa helposti käy. Ohjatun debriefin jälkeen pelin tapahtumien purku jatkui vapaamuotoisesti, kuten yleensäkin pelien jälkeen.

Kokonaisuutena peli toimi hyvin. Vaikka minulla oli mielestäni teemasta ihan hyvät taustatiedot - polyamoria ei ole tuttavapiirissäni mitenkään tuntematon ilmiö, ja olin perehtynyt asiaan mm. lukemalla alan mainion klassikon The Ethical Slut -kirjan, pelikokemus oli silti avartava ja selvensi erilaisten parisuhteiden käytännön dynamiikkaa mielenkiintoisella tavalla: innokkaimmillakin polyamorikoilla on myös epävarma ja mustasukkainen puolensa, ja paatuneimmatkin yksiavioiset pohtivat joskus, olisiko ruoho vihreää aidan toisellakin puolella. Tämänkaltaiset pelit lisäävät varmasti suvaitsevuutta erilaisia ihmisiä kohtaan. Suvaitsevaisuus onkin usein ollut yhteiskunnallisia tai muuten vakavampia teemoja käsittelevien larppien keskeinen teema ja tavoite; hyvänä esimerkkinä tästä on myös taannoin Helsingissä järjestetty larppi, jossa pelaajat pelasivat turvapaikanhakijoita.

Pelin käytännön järjestelyt toimivat hyvin, ja oli hauska päästä pelaamaan ilman larppeihin usein liittyvää puvustusvaivaa - koska peli sijoittui nykyaikaan ja hahmoja ei saatu etukäteen, ei ollut myöskään mitään painetta etsiä erityisiä vaatteita peliä varten.

Keittiössä on parhaat bileet. Kuva: Anne Liljeström.

Vaikka Screwing the Crew -pelimateriaali on varsin pelkistetty, juuri yksinkertaisuus tekee siitä innovatiivisen. Materiaali on riittävän suppeaa, jotta pelaajilla on mahdollisuus myös osallistua laajemmin hahmonsa luomiseen. Polyamoria-tematiikka sekä hahmojen sukupuolien jättäminen pelimateriaalissa auki tekee pelistä samalla mielenkiintoisella tavalla sukupuolineutraalin niin hahmojen kuin pelissä esiintyvien parisuhteidenkin suhteen.

Kunnioitusta herättävää on myös se, että Nilsen ja Lindahl ovat julkaisseet pelimateriaalinsa verkossa, jossa se on kaikkien hyödynnettävissä. Pelin voi materiaalin pohjalta järjestää kuka tahansa kiinnostunut. Nähtäväksi jää, uskaltautuvatko sen avulla myös ennen larppausta harrastamattomat kokeilemaan oman pelin järjestämistä.

E-kirjat ja kirjallisuuden tulevaisuus

2012-01-16T08:00:00.000+02:00

N.M. Niskanen

Photo courtesy of goXunuReviews

E-kirjat ovat Suomessa lähteneet leviämään suhteellisen hitaasti huolimatta siitä, että Suomi on yleensä ollut early adopterien kelkassa. Amazon verkkokaupalla e-kirjojen myynti on tuplaantunut tai yli tuplaantunut joka kuukausi (verrattuna samaan kuukauteen edellisenä vuotena) jo usean vuoden ajan viime vuoden lokakuuhun asti (jolloin myynti kasvoi "vain" 81%). Viime vuoden toukokuussa Amazonista tilatuista kirjoista myytyjen e-kirjojen määrä ylitti ensimmäistä kertaa paperille painettujen kirjojen myynnin.

Jos tätä verrataan Suomeen, jossa vielä viime kesänä e-kirjojen myynti oli alle prosentin luokkaa kaikista myydyistä kirjoista, on epäsuhta huomattava. Vaikeasti käytettävät verkkokaupat, käyttöä hankaloittavat kopiosuojaukset ja erityisen kalliit hinnat ovat pitäneet myynnin alhaisena Suomessa. Tietysti e-kirjojen määrittäminen verotuksessa ohjelmistolisensseiksi ei yhtään helpota asiaa (kirjat verotetaan Suomessa 9% ja e-kirjat 23%). E-kirjojen saapuminen vaikuttaa kuitenkin loppujen lopuksi väistämättömältä ja kansainvälisistä trendeistä on helppo ennustaa, miten niiden tulee myös Suomessa käymään.

Vaikutus kirjailijoille

Huomattavin vaikutus, joka e-kirjoilla on toistaiseksi ollut kirjallisuuteen ja kustannusalaan on omakustanteiden räjähdysmäinen lisääntyminen. Tekstin muuttamiseen e-kirjaksi on vähintään kymmeniä, ellei satoja eri ohjelmia, joista useimmat pystyvät tuottamaan kaikkia suosituimpia tiedostomuotoja. Kun e-kirja on koneenkulmalla, on enää muutamien minuuttien panostus tarpeen, jotta sen saa myyntiin useisiin kirjoja myyviin palveluihin. Tämä myös tarkoittaa, että kirjailija saa itse suuremman osuuden kirjan tuotoista. Toisaalta se myös tarkoittaa, että ammattimaisen kirjan tuottamiseen tarvitaan suurempi sijoitus kirjailijalta, koska lopullinen editointi on aina hyvä kierrättää jonkun sitä ammatikseen tekevän kautta ja harva kirjailija omaa itse tarvittavia taitoja suunnitella ja toteuttaa kantta tai mainoskampanjaa. Toisaalta, jos ei satu olemaan kaliiberia suosiossaan, saa kirjailija usein toteuttaa itse oman kirjansa mainostuksen myös perinteisissä kustantamoissa.

Vaikutus lukijalle

Omakustanteiden räjähdysmäinen kasvu vaikuttaa lukijoihinkin, ajoittain jopa yllättävillä tavoilla. Ennalta-arvattavin vaikutus lienee se, että portinvartijan (kustantaja) puuttuessa markkinat täyttyvät kirjoista, jotka ovat huonosti kirjoitettuja sekä täynnä kirjoitusvirheitä. Tämän kääntöpuoli on kuitenkin se, että aiemmin kannattamattomina hylätyt kirjat ovat saaneet elämän e-kirjoina. Tämä on vaikuttanut erityisesti spekulatiivisen fiktion faneihin, koska useampikin aiemmin tunnettu ja asemansa jo vakiinnuttanut kirjailija on päässyt kirjoittamaan rakkaan idean julkaistavaksi niille, joita se kiinnostaa, vaikka heitä olisi vain muutama tuhat. Omakustanteiden määrä markkinoilla tarkoittaa myös mahdollisuutta tutustua useisiin uusiin kirjailijoihin, kun e-kirjan hinta on alimmillaan jopa $0,99 ($3,44 täällä Euroopassa, koska Amazon lätkäisee kirjoihin lisämaksun Pohjois-Amerikan ulkopuolelle myytäessä).

Kustannuksen tulevaisuus?

Henkilökohtaisesti en usko, että fyysiset kirjat tulevat koskaan täysin katoamaan. Pokkareiden kohtalo ei kylläkään näytä valoisalta. Viime vuonna Yhdysvalloissa sekä e-kirjojen, että kovakantisten kirjojen myynti kasvoi, erityisesti kesällä ja joulun alla. Sen sijaan pokkareiden myynti putosi kuin lehmän häntä. Samoihin aikoihin pitkään toiminut Borders-ketju joutui sulkemaan ovensa pysyvästi konkurssin myötä.

Viime aikoina kuitenkin erilaiset jäsentilausmallit ovat alkaneet saada tuulta alleen ja useat alalla toimivat ovatkin jo julistaneet, että ne tulevat olemaan alan tulevaisuus. Esimerkiksi Dragon Lance - sarjasta tuttu Tracy Hickmann aloitti kesällä 2010 uuden sarjan, joka toimii vain tilauspohjaisesti; tilaajat saavat kuukausimaksua vastaan luvun kerrallaan sitä mukaa kun ne valmistuvat ja koko kirjan valmistuttua fyysisen kopion siitä. Yhteisörahoituspalvelu Kickstarter on nähnyt useita kirjaprojekteja ja Audible-äänikirjapalvelu kasvaa jatkuvasti. Hieman ennen vuodenvaihdetta Amazon julkaisi oman jäsentilausmallin Amazon Prime asiakkailleen, jonka kautta jäsenet voivat lainata kirjan/kuukausi ja yhden kirjan kerrallaan ilman lisämaksua.

Kustannusala on kokonaisuudessaan pakollisen muutoksen edessä. Varsinaisten kustantamoiden asema tulee todennäköisesti muuttumaan enemmän laadunvartijaksi ja kovakantisten kirjojen toimittajaksi ja kirjailijan osa tuotantoprosessissa tullee korostumaan entisestään. Lukijoille tämä kaikki toivottavasti tarkoittaa pelkkää hyvää valikoiman laajentuessa ja monipuolistuessa.

Tätinörttiys on häiriö

2012-01-14T08:00:00.000+02:00

Outi Lammi

Lupasin pohtia sitä, miten tätinörttiys istuu kulttuurisiin kuviin keski-ikäisestä naisesta. Tästä ei pidä kuitenkaan säikähtää. Tiedossa ei ole laadullisen tutkimuksen jargonia, merkitysrakenteita ja teemoja. Tämä setti vedetään toisenlaisessa tyylilajissa.

Photo courtesy of sethmeranda

Alkajaisiksi on kai syytä kertoa, että olen tietoinen Nörttitytöt-blogissa käydystä termikeskustelusta ja tunnustan suosiolla, että käytän sanaa nörtti väärin ja teen sen aivan tahallani. Twitter-tilini englanninkielisessä esittelytekstissä kerron olevani geek lady, mutta geek-sanan suomennos nyt vaan on korni.

Nörttiyteni tai jos nyt sitten ihan tarkkoja ollaan, giikkiyteni, perusta on osittain siinä, että olen patalaiska ja mukavuudenhaluinen. Siksi olen suunnattoman innostunut aina kun löydän sovelluksia tai keksin sovellusten käyttötapoja, jotka auttavat tekemään asioita vaivattomammin ja antavat täten lisäaikaa vielä mukavammille asioille. Olisiko tämä nyt jonkinlaista life hackingia (se joka keksii tuolle termille hyvän suomennoksen, saa erityismaininnan jossakin tulevaisuudessa tai rinnakkaistodellisuudessa ehkä-julkaistavissa muistelmissani). Toinen intohimoni on PowerPoint-halvauksen estäminen.

Tätinörtti on täysin itseironinen nimitys. Täti viittaa siihen, että kuuluun 40+ osastoon ja nörttiyden ironia on siinä, että saan usein kuulla olevani “nörtti” tai kuuluvani johonkin merkilliseen lahkoon “te tekniikkaihmiset”, vaikka en ole tippaakaan kiinnostunut tekniikasta. Muodolliselta koulutukseltanikin olen pesunkestävä humanisti ja kasvatustieteilijä. Tekniikka sinänsä on minusta suunnattoman unettavaa, se kiva juttuhan ovat sovellukset ja appsit. Tätinörtti-nimityksen ironisuus taas on siinä, että tätihän ei voi olla nörtti eikä oikein edes giikkikään, koska hänen pitää olla valmis rientämään avuksi ja uhrautumaan aina kun lähipiirin hyvinvointi tai mukavuudenhalu sitä edellyttävät.

Kesällä löysin anoppilasta 2000-luvun alussa julkaistun Kotilieden, jossa haastatellut 40+ naiset valittivat muuttuneensa läpinäkyviksi. Lue: Miehet eivät vislaa perään. Naistenlehdet ovat merkittävä kulttuuristen mielikuvien tuottaja, olipa niiden maailmankuvasta ja sisältöjen syvällisyydestä mitä mieltä hyvänsä. Katsotaanpa mitä saadaan saaliiksi kun selataan tuoretta Sara-lehteä, joka on julistautunut 40+ -ryhmän äänenkannattajaksi: Hienoa! Tädin ei tarvitse pukeutua jakkupukuihin vaan hänen liikkumavaransa on paljon laajempi. Myöskään ruoanlaiton ei tarvitse olla prioriteetti numero yksi - helpotus! Miehetkin voivat vislata perään, jos ottaa kehitystehtäväkseen puumanaiseuden. Mutta melko tavanomaisissa asioissa pitäisi pysyä mahtuakseen Sara-lehden profiiliin. Samalla linjalla liikkuu Gloria-lehti. Välillä nostetaan roolimallliksi joku tieteen alalla kunnostautunut tutkijanainen, mutta muuten pyöritään avainsanoissa vaatekaappi, kosmetologi, kampaaja, lifting, kauneusleikkaus, botox, ruokamuoti, luksusturismi, valtavirtakulttuuri, selluliitti, pms ja vaihdevuodet.

No eihän vaatteissa, kengissä tai pms-oireiden hoitamisessa ole mitään pahaa, mutta arvelen kuitenkin, että suurin osa lehden lukijoista tekee itsensä tälläämisen ohella tietotyötä. Täten he myös käyttävät tietotekniikkaa sekä työssään että vapaa-ajallaan. Laitteet näkyvät lehdissä lähinnä asusteina. Joskus olen havainnut laimean yrityksen kirjoittaa sosiaalisesta mediasta. Eikö naaman liftingin ohella tietotyötaitojen kohentamiseenkin voisi edes kehottaa, vaikka aiheen tunnetuksi tekeminen ei julkaisun päätehtävä olisikaan? Lehdissä kyllä sivutaan työuraan liittyviä asioita, joten kyse ei voi olla siitäkään, että haluttaisiin jättää lehti joksikin työn ulkopuoliseksi saarekkeeksi. Jos suoraan sanon, niin naistenlehtien maailmankuvat ovat pahasti ajastaan jäljessä.

Photo courtesy ofbrutapesquisa

Naistenlehtiä laajemmassa todellisuudessa stereotypiat tytöistä ja naisista tietotekniikan käyttäjinä ovat toki muuttuneet niistä ajoista kun aloitin IT-tukitehtävissä 90-luvulla. Mm. kotikaupungin tietokonekauppiaat tietävät jo, että kaupan syntyminen on todennäköisempää, mikäli ei ryhdy puhumaan pääni yli ostosreissulle mukaan sattuneelle aviomiehelle. Myös asiakkaat tuntuvat pitävän ihan luonnolliseen maailmanjärjestykseen kuuluvana sitä, että kouluttaja on aikuisen iässä oleva naisihminen.

Ihmisten on kai helpompi käsitellä yksittäistapauksia, mutta yleinen keskustelu tietotekniikasta, iästä ja osaamisesta junnaa merkillisen yksipuolisena. Se huolestuttaa sisäistä kasvatustieteilijääni, koska luutuneet asenteet tulevat mm. olemaan yksi este eläkeiän päästä toteutuvalle työurien pidentämiselle. Ikätutkijat sanovat, että ikään liittyvät käsitykset muuttuvat vanhanaikaisiksi heti muodostuttuaan koska jokainen uusi sukupolvi luo niitä uudestaan itse elämällä. Käsitysten aataminaikuisuutta ei ehkä huomaa muu kuin se jota ne koskevat, koska muille yksinkertainen luokittelu on helpoin tie. Onko tietäväisempää kuin Y-sukupolveen kuuluva julkkis, joka on päästetty kolumnistiksi tuomaan avarakatseisuutensa hedelmiä muidenkin luettavaksi. Asiantuntevasti hän kehottaa “ikääntyviä apps-kammoisia työntekijöitä” hakeutumaan nuorempien diginatiivien oppiin. Justiinsa. Tunnen monta parikymppistä, joilta oppisin mahdottomasti uutta ja aivan yhtä monta, joille leikepöydän Liitä määräten -toiminto on extreme-laji. Toisaalta esimerkiksi Taloussanomien ja Kauppalehden ikäkirjoittelun kunniaksi on sanottava, että sukupuoleen liittyvä ahdasmielisyys ei sanottavasti häiritse, vaikka keski-ikäiset akat kuulemma kovasti kiukuttelevatkin työpaikolla.

Jos nyt ammattiympyröissä useimmat kestävät sen, että täti innostuu appseista ja softasta enemmän kuin kakkuresepteistä ja liftingvoiteista niin suurin osa sukulaisista ja ns. maallikkotuttavista ovat ymmällään. Ne, joille netti on vierasta ja pelottavaa, näkevät minut saatanasta seuraavana. Ei ole harvinaista, että hihaani liimaudutaan jupisemaan netin kamaluudesta. Onko niin, että kun moraalin peruskallioksi mielletty täti-ihminen puhuu kukkahattunsa lierin varjosta vaarallisen netin ja hömppäyhteisöpalveluiden puolesta, se on liian ahistavaa. Y-sukupolven nettimyönteisyys on helpompi ohittaa vähätellen “nuorten juttuna”. Ehkä tätinörtti asettaa myös paineita antamalla vaivalloisen mallin, sillä onhan yleisille ikään liittyville käsityksille antautuminen helppoa. Annetaan vain periksi sohvan seireenikutsulle kun lehdessäkin sanotaan, että aivot alkavat muuttua muusiksi jo 45-vuotiaana. Eihän kaikkien tarvitse mitenkään erityisesti hurahtaa, mutta ei pidä kitistä ikäsyrjinnästä jos Microsoft Word 2.0 oli viimeisin uusi asia, jonka suostui opettelemaan.

Me tädit kuitenkin jaksamme heilua ja nörttäilläkin. Tämä tätsä poistuu nyt tuolin ja näppäimistön välistä pelaamaan pari kierrosta äkälintuja - parasta päännollausta, koska siitä ei tule krapulaa eikä silmäpusseja.

Arvostelussa: Ryhmä-X vuonna 1992

2012-01-12T09:00:00.000+02:00

Ilosanoma kaikelle sarjakuvakansalle: Marvel teki hienosti ja laittoi 90-luvun Ryhmä-X-piirrettynsä ilmaiseksi nettiin! Kun huomasin sarjan tulleen ilmaisjakeluun ajattelin katsoa yhden osan piirrettyä ihan vain kokeilumielessä, valmiina puremaan hammasta yhteen kauhean piirrosjäljen tai ääniefektien kohdalla. Sarja osoittautuikin positiiviseksi yllätykseksi.

Lapsena muistan katsoneeni vielä Teinimutanttikilpikonnia suhteellisen tyytyväisenä. Senkin piirrostyylissä oli kuitenkin jo jotain, mistä en kauheasti edes lapsena pitänyt. Omalla kohdallani piirrettyjen katsominen loppui sinä päivänä, kun Prätkähiiret alkoi näkyä TV:stä. Muistan ainoastaan inhonneeni sarjan piirrostyyliä ja huonoa ääninäyttelemistä niin paljon, että päättelin olevani ylipäänsä liian vanha piirretyille. Aikuisiällä olen nostalgiamielessä yrittänyt katsoa joitain lapsuusvuosien piirrettyjä kuten Olipa kerran elämää ja 80 päivässä maailman ympäri -piirrossarjaa, jotka olivat lempiohjelmiani lapsena, mutta nyt vanhempana koin niiden tarinankerronnan ja varsinkin ääniefektit sietämättömiksi. Siksi olinkin todella positiivisesti yllättynyt, että Ryhmä-X:n piirretyssä en huomannut mitään vastaavaa.

X-Men: The Animated Seriesiä tehtiin yhteensä seitsemän kautta ja 76 jaksoa vuosina 1992 - 1997. Wikipedian mukaan se on pitkäikäisin Marvelin supersankareista tehdyistä piirrossarjoista. En tiedä, onko sarjaa koskaan nähty Suomen televisiossa (IMDB:n mukaan sarja olisi tullut Suomessa videolle 1996), koska niihin aikoihin, kun sarja olisi tuotu Suomen televisioon, olin vaihto-oppilaana Alaskassa ja muutenkin lopettanut piirrettyjen katsomisen.

Ryhmä-X:n taustaa

Wolverinen heikkous; japanilaiset naiset.

Marvelin supersankariguru Stan Lee loi Ryhmä-X:n vuonna 1963. Sarjan kantavana teemana on alusta asti ollut suvaitsevaisuus ja ihmisoikeudet. Ryhmä-X koostuu mutanteista; ihmisistä, joiden geeneissä tapahtunut mutaatio on antanut heille mitä erilaisimpia supervoimia. Ryhmä-X, johtajanaan professori Charles Xavier, yrittää edistää ihmisten ja mutanttien välistä rauhaisaa yhteiseloa maailmassa, jossa tavalliset ihmiset pelkäävät ja vainoavat mutantteja. Pelon ja vainon ilmapiiristä nousee myös mutantteja, jotka päättävät käyttää mutanttivoimiaan taistellakseen ihmisiä vastaan tai kostaakseen heille tehdyt vääryydet. Näin toimii muun muassa Magneto.

Ryhmä-X:ssä on nähty viittauksia eri vähemmistöjen oikeustaisteluihin tasa-arvoisesta asemasta valtaväestöön nähden. Selkeimpänä ovat näkyneet viittaukset rasismia ja anti-semitismiä vastaan, mutta myös vähemmistöseksuaaliryhmien oikeuksia on sarjassa nähty puolustettavan. Ryhmä-X:ssä on myös suvaitsevaisuuden nimissä uskallettu kommentoida oikean maailman tapahtumia. Esimerkiksi vuoden 2001 New Yorkin terrori-iskujen jälkeen, aikana jolloin islaminpelko oli huipussaan, Ryhmä-X:ään liittyi afganistanilainen musliminainen Dust (Sooraya Qadir).

Ryhmä-X on aina ollut hyvin suosittu supersankariryhmä. Suomessa sitä julkaistiin mm. Kostajat- ja Hulk-lehdissä. Suomessa Ryhmä-X sai oman lehtensä vuonna 1984, ja sarjaa on julkaistu siitä lähtien eri nimikkeiden alla. Ryhmä-X:ää julkaisee Suomessa Egmont.

Kaikki tutut hahmot mukana edessä ja takana

Peto, Ryhmä-X:n virallinen lukutoukka.
Takana Wolverin, Kyklooppi ja Xavier.

Ryhmä-X:n 1990-luvun kokoonpanossa ja siten myös piirrossarjassa toimivat Kyklooppi (Scott Summers), Feeniks (Jean Grey), Storm (Ororo Munroe), Peto (Henry "Hank" McCoy), Rogue, Wolverine (Logan) sekä 90-luvun kokoonpanon tunnusomaisimmat hahmot eli Gambiitti (Remy LeBeau) ja Jubilee (Jubilation Lee) sekä joukon johtaja professori Charles Xavier. Piirrossarjassa Ryhmä-X:ssä seikkailee myös lyhyen aikaa uusi, osittain uudelleenkierrätetty hahmo Morph, jonka taitona on muodonmuuttaminen Mystikon tapaan. Heidän lisäkseen sarjassa seikkailee myös sivuosissa, pahiksina sekä taustan "kasvottomina mutantteina" valtava joukko Marvelin muita supersankareita. Esimerkiksi Genoshaa koskevassa juonikuviossa taustalla näkyvät Mystikko, joka myöhemmin esiintyy sarjassa yhtenä pääpahiksista, sekä Thunderbird, melko tuntematon ja lyhytikäinen hahmo alkuperäisestä Ryhmä-X-kokoonpanosta 70-luvulta.

Ryhmä-X-piirretyn ehdottomasti paras puoli on se, että se tuntuu ihan oikealta Ryhmä-X:ltä. Kaikki hahmot ovat uskollisia sarjakuville ja käyttäytyvät ja puhuvat juuri niin kuin heidän kuuluukin.

Iiik! Ei kai se pussaa?!

Rogue on piirretyssäkin kovaksi keitetty nuori nainen, joka vetää turpiin ketä tahansa. Samalla hän on kuitenkin valmis uhraamaan paljon voidakseen koskettaa toista ihmistä. Roguen erikoiskyky on imeä toisen ihmisen elämä ja muistot kosketuksen voimalla. Liian pitkä kosketus voi johtaa jopa kuolemaan. Roguen tilannetta pahentaa tietysti - ihan niin kuin sarjakuvissakin - komea Gambiitti, jonka kanssa Roguella on niin kuumat paikat, että Ryhmä-X-sarjakuvalehtien sivut ovat varmasti hiiltyneet useammallakin tytöllä romanssin käänteitä seuratessa.

Ja ihan niin kuin sarjakuvissa Jubilee on teini, joka keltaisessa takissaan ja pinkeissä aurinkolaseissaan seikkailee Wolverinen lähes isällisessä suojeluksessa. Myös piirrossarjassa Wolverinen ja Jeanin välillä on sellaista kemiaa, että itku pääsee ja silti - ihan niinkuin sarjakuvissakin - Jean valitsee Scottin. Voi tuskaa!

Kuva 1: Wolverine: "Jean... <3"
Kuva 2: Wolverine, forever alone. :'(

Pahiksiahan siinä rynnii ruudun täydeltä.

Myös piirretyn pahikset ovat tuttuja sarjakuvien sivuilta ja uskollisia hahmoilleen. Magneto löytyy joukosta tietenkin ja on sarjakuvien mallin mukaisesti tarkemmin ajateltuna ihan hyvä tyyppi, joka vain lähestyy mutanttien ja ihmisten välistä konfliktia eri tavalla kuin Xavier. Siinä missä Xavier yrittää elää sovussa ihmisten kanssa, Magneto haluaa hallita ja pelotella ihmiset jättämään mutantit rauhaan. Miehet ovat piirretyssäkin ystäviä ja koko ajan pinnan takana muhii mahdollisuus, että Magneto sittenkin siirtyisi Ryhmä-X:n puolelle.

Toinen suuri pääpahis piirretyssä on Tuho, joka esiintyy läpi koko sarjan ja jota muunmuassa tulevaisuuden mutantti Piispa kera Ryhmä-X:n yrittää tuhota useammassakin sarjan jaksossa. Myös Sapelihammas, Herra Pahuus ja Mojo tekevät vierailuja sarjassa. Vakiopahiksina toimivat Vahdit, jotka uhkaavat niin mutantteja kuin ihmisiäkin niin tulevaisuudessa kuin nykyisyydessä - ihan niin kuin sarjakuvissa.

Juoni: jotain uutta, jotain vanhaa

Ryhmä-x:n piirrossarjan jaksot ovat noin 23 minuuttia pitkiä ja suurin osa niistä on itsenäisiä jakson tai parin pituisia seikkailuita. Hahmot kuitenkin kehittyvät tarinan edetessä. En huomannut seurata kovin tarkkaan kausien alkuja ja loppuja sarjaa katsoessani, mutta sain sellaisen kuvan, että joka kaudella on yksi laajempi juonikuvio, joka etenee pikkuhiljaa läpi koko kauden lyhyempien tarinoiden ohella.

Vahti tulevaisuuden maapallolla.

Ensimmäisellä kaudella sarjassa on selvästi yritetty luoda uusia seikkailuita Ryhmä-X:lle. Kuitenkin ensimmäisen kauden kolmanneksi ja toiseksi viimeisissä jaksoissa "Days of Future Past" osat 1 ja 2 mennään ensi kertaa suoraan sarjakuvista tuttuun samannimiseen tarinaan. Kyseessä on klassinen Ryhmä-X:n tarina, jossa tulevaisuuden Ryhmä-X:n rippeet lähettävät yhden joukostaan nykyaikaan estämään Pahojen Mutanttien Veljeskuntaa murhaamasta senaattori Kellyn. Jos murha tapahtuu, se ajaa ihmiset käynnistämään Vahdit, joiden pitäisi olla ratkaisu ns. "mutanttiongelmaan", mutta joista tuleekin ongelma koko ihmiskunnalle.

Vaikka piirrossarjassa tarinaa on muutettu aika paljon (sarjakuvassa kaikki tapahtuu 80-luvun alun Ryhmä-X:n kokoonpanolle ja Piispan sijaan tulevaisuudesta lähetetään sarjakuvassa ryhmän silloisen teinin Kitty Pryden tietoisuus nykyaikaan) on tarina silti tunnistettavissa. Nähtävästi tarina oli ollut sen verran suuri menestys, että tämän jälkeen piirrossarjassa sivutaan yhä useammin sarjakuvista tuttuja tapahtumia. Käsittelyyn joutuu niin Genoshan muka-mutanttiystävällinen paratiisisaari, Feeniksin ja Pimeän Feeniksin syntytarinat, Magneton Asteroidi M -kokeilu, Wolverinen menneisyyttä selventäviä klassikkotarinoita ja monta muuta pienempää tarinaa.

Mojo.

Kenties juuri kierrättämällä sarjakuvista tuttuja klassikkotarinoita Ryhmä-X -piirretty ei missään vaiheessa väsähdä eikä taso tipu omituiseksi koheltamiseksi. Vaikka mahtuu joukkoon tietysti huonompiakin jaksoja. Varsinkin tarinat, joissa Mojo esiintyy, joita ei onneksi ole kuin muutama koko sarjassa, ovat ärsyttäviä. En muista oliko Mojo sarjakuvissa yhtä rasittavasti esitetty kuin piirretyssä, mutta Mojo kuvastaa ainakin minulle juuri sitä pahinta 1990-luvun alun, kaikin puolin ärsyttävästi esitettyä hahmoa - rumasti piirretty ja ääninäytelty. Onneksi Mojoa lukuunottamatta sarjasta löytyy vain yksi ärsyttävä hahmo lisää, joka seikkailee vain kahden jakson verran ennen kuin jää aikaulottuvuuteen, mistä se löydettiinkin; kyseessä on muutenkin sarjan huonoimpia jaksoja.

Piirrossarja taattua 90-luvun laatua, sentään paremmasta päästä

Feeniks tuli kylään.

Ennen animen rantautumista länteen piirrettyjen hahmot pyrittiin piirtämään "realistisesti", mikä nopeasti ja halvalla piirretyissä sarjoissa tarkoitti välillä susirumia hahmoja. X-Men: The Animated Seriesin onneksi lähes kaikki sen hahmot ovat sarjakuvista tuttuja ja siten niille on kehittynyt myös vakiintunut ja helposti piirrettävä ulkomuoto. Ehkä sen ansiosta kaikki sarjakuvista tutut hahmot Mojoa lukuunottamatta on piirretty harvinaisen hyvällä maulla. Myös jokaiselle hahmolle on annettu oma ääninäyttelijänsä, joiden äänet myös sopivat hyvin hahmoille.

Ainoastaan Stormin matala naisääni tuntui omituiselta valinnalta, mutta ehkä sillä haluttiin ilmentää Stormin luontaista auktoriteettiä ja vakaata tahtoa, sillä luonnollisesti normaali naisääni ei siihen kykenisi. (Huomaa ironia.) Tästä huolimatta osan hahmoista äänet olivat niin samanlaiset, että epäilin sarjaa katsoessani, että suurin osa äänistä kuuluu samalle näyttelijälle. Ehkä kyseessä on vain suomalaisiin huonoihin dubbauksiin tottuneen sisäisen lapseni traumat, joissa ääninäyttelystä vastaavat aina ne samat 4 - 5 henkilöä noin 4 - 5 eri äänellään. Hyvää sarjassa oli myös se, ettei sitä oltu täytetty ihmeellisillä tehosteäänillä tai turhalla koheltamisella kuten monissa aikakauden piirrossarjoissa. Jaksoissa kerronta nojaa selvästi juoneen eikä minuutteja ole yritetty väkisin täyttää huonolla komiikalla.

Jubilee, oletko se sinä?

Erikoista on se, että aivan viimeisissä jaksoissa kesken 7. kauden sarjan piirtämisestä vastaava firma vaihtuu ja sen myötä piirrostyylikin. Piirrosjäljestä päätelleen viimeisten jaksojen piirrosjäljestä on vastannut jokin aasialainen yritys, sillä piirrosjälki alkaa muistuttaa animesta tuttua tyyliä. Samalla hahmot saavat myös uusintakäsittelyn ja esimerkiksi Jubilee tuntuu varttuvan varhaisteini-iästä lähes nuoreksi aikuiseksi ja hylkää samalla keltaisen takkinsa ja aurinkolasinsa.

Piirrossarja lapsille?

X-Men: The Animated Series on selvästi tehty lapsille, mutta onneksi sarjasta ei ole tehty niin "lapsellista" etteivätkö aikuisetkin siitä voisi nauttia. Ihan pienimmille lapsille sarjaa ei kuitenkaan ole suunnattu, sen verran siinä kuitenkin on väkivaltaa. Tosin väkivaltakin on muutettu lapsille sopivaan muotoon. Aseet ampuvat lasersäteitä lukuunottamatta niitä viimeisiä jaksoja, joissa piirtäjät olivat vaihtuneet. Veri ei valu lyödessä, eivätkä hahmot kuole. Esimerkiksi Pimeän Feeniksin tarinassa (juonipaljastus: maalaa teksti lukeaksesi sen) Shi'arien ja Ryhmä-X:n välinen tappelu, jonka lopuksi Jean Grey tappaa itsensä on käsikirjoitettu pois eikä Jean Greykään lopussa kuole kuten sarjakuvassa. Suomessa katsojien ikää rajoittaa sekin, että sarja on nähtävissä Marvelin sivuilla vain alkuperäiskielellä englanniksi ilman tekstityksiä, joten kaikkien pienimmät äidinkieleltään suomenkieliset eivät siitä mitään ymmärtäisikään.

Rahalla sarjan toki saa tekstitysten kanssa. Esimerkiksi Play.com myy sarjaa myös kokonaisuutena, joka tulee suomenkielisten tekstitysten kanssa ja sarjan ikärajaksi on merkitty PG (vastaa K-7), mutta Valtion elokuvatarkastamon mukaan se on sallittu kaikenikäisille (K-3). En oikeasti tiedä lapsista mitään, mutta ihan fiilispohjalta sanoisin, että sarja sopii paremmin jo koulunsa aloittaneille kuin ihan pikkuisille lapsille.

Lisäksi vinkkinä nuorille englannin opiskelijoille ja heidän vanhemmilleen: netistä katsottuna sarja voisi olla hyvä vaikka englannin harjoittamiseen, sillä se on selvästi artikuloitu ja sanasto on helppoa.

Johtopäätös

Rogue ja Gambiitti taistelun tiimellyksessä.

X-Men: The Animated Series on hyvä piirretty, jota kelpaa katsoa ilmaiseksi internetistä ja vieläpä ihan laillisesti. Se tavoittaa hyvin alkuperäisteosten hengen, on hyvin tehty ja kelpaa myös aikuisille. Alkuperäisen ideansa mukaisesti Ryhmä-X:n piirrossarja opettaa myös suvaitsevaisuutta erilaisuutta kohtaan ja sarjan naishahmot ovat Chris Claremontin luoman mallin mukaan voimakkaita, itsenäisiä ja samanveroisia hahmoja miesten rinnalla. Tässä siis hyviä esikuvia myös tytöille.

Kaltaiselleni lapsuuden Marvelin supersankarisarjakuvien parissa viettäneelle neidolle piirrossarja oli hauskaa, kevyttä katseltavaa. En ole varma sijoittaisinko sarjaan rahaa tai katsonko sen joskus uudelleen. Ja jos sarja ei olisi ollut ilmaiseksi katsottavissa en sitä varmasti olisi katsonutkaan ihan jo ennakkoluulojeni vuoksi. Kuitenkin sarja osoittautui huomattavasti paremmaksi kuin olin pelännyt, joten en osaa sanoa varmasti olisinko nykyisen tiedon valossa ollut valmis maksamaan sarjasta sen täyden hinnan. Mutta kaikenkaikkiaan kyseessä on kelpo tuote, mistä kertoo sekin, että katsoin sarjan alusta loppuun parissa viikossa.

Päädyn siis suosittelemaan piirrossarjaa kaikille supersankareista kiinnostuneille.

Arvosana: 3/5 nörttityttöä!

X-Men: The Animated Series (1992) löytyy täältä: http://bit.ly/zCHGxh

Marvelin kotivuilla on ilmaiseksi katsottavissa muitakin heidän sarjakuviaan ja piirrossarjojaan, joista saa parhaiten tietoa tykkäämällä heidän Facebook-sivuistaan. Ainakaan itse en vielä ole keksinyt muuta keinoa selvittää ilmaissisältöä heidän kotisivujen kautta kuin tuon ja satunnaisesti kokeilemalla.

***

Käy myös katsomassa Mia Merin oma blogi Oh Remy!, jossa Mia käy läpi Marvelin supersankarisarjakuvakokoelmaansa.

Kaikki tässä kirjoituksessa käytetyt kuvat ovat Marvelin omaisuutta.

LARP – eli mitä ne larppaajat oikein tekee ja miten eräs syksyinen hovipeli toteutettiin

2012-01-09T00:01:00.005+02:00

Anna Björkqvist

”Larppaaminen - sehän on sitä, että puetaan päälle kummalliset vaatteet ja mennään metsään huitomaan leikkiaseilla?” Toki, jos asian haluaa ilmaista varsin rajusti yksinkertaistaen. Itseasiassa erilaisia tyylejä larpata ja järjestää pelejä löytyy varmasti yhtä paljon kuin on larppaajia ja pelinjohtajiakin. Tämä juttu tarjoaa pienen kurkistuksen juuri oman porukkamme larppauskulttuuriin, sekä erääseen yhdessä kirjoittamaamme peliin.

Tiivistetysti LARP – joka tulee sanoista live action roleplay – tarkoittaa eräänlaista näytelmää, jossa pelinjohto on kirjoittanut pelaajilleen hahmot ja jonkinlaisen taustatarinan. Jaetuista hahmopapereista käy ilmi hahmon historia, kontaktit ja tavoitteet. Näytelmässä ei ole ennalta määrättyä juonta tai yleisöä, vaan pelin alettua pelaajat saavat yhdessä sovittujen sääntöjen puitteissa alkaa toteuttaa omia tavoitteitaan ja eläytyä omaan hahmoonsa. Tällä kaavalla toteutettiin myös aikoinaan Ropecon-tapahtumassa pelaamani ensimmäinen larppi. Lopullisen potkustarttinsa larppausharrastukseni sai kun satunnaisten Ropecon-kokeilujen jälkeen päädyin pieneen aktiivisesti pelejä järjestävään tyttöporukkaan. Omaan larp-historiaani sisältyy seitsemän vuotta tässä porukassa, sekä tähän mennessä kaksi itse kirjoitettua peliä yhdessä kolmipäisen pelinjohtajatiimimme kanssa.

Paluu takaisin nyypiöksi – eli ensimmäisiä omia pelejä kirjoittamassa

Aivan ensimmäisen larppini pelinjohtajana koin muutama vuosi sitten, kun innostuimme kirjoittamaan lukiokavereillemme agenttipelin. Larppi oli hauska kokemus, mutta ainakin omalta osaltani aikamoista sähellystä ja uuden opettelua. Tästä kuitenkaan lannistumatta, pienen tauon jälkeen, syntyi ajatus yhdistää lukiokaveriporukka, sekä vanha tuttu tyttöjoukkomme - ja kirjottaa tälle sekalaiselle kokoonpanolle hovijuonittelularppi. Projekti oli massiivinen ja melko kunnianhimoinen, varsinkin kun tiesin kirjoittavamme larppia sellaisille pelaajille, joilla on monen vuoden kokemus pelinjohtajuudesta ja toisaalta sellaisille, joille peli oli vasta toinen agenttipelimme jälkeen. Mutta ei se mitään, elämässähän pitää olla haasteita...

Suhdekaavio.

Mistä tämä suuri urakka sitten aloitettiin? Pelipaikka – yhden pelinjohtajamme suvun kartano - meillä oli jo valmiiksi tiedossa, joten käytännön järjestelyjen miettiminen voitiin siirtää myöhemmälle. Suunnittelu aloitettiin siis yksinkertaisin välinein: kynällä ja paperilla. Ensin piirrettiin ihmissuhdekaavio. Idea oli varsin perinteinen: 1800-luvun lopulla Englannissa elävien kahden suvun riidat oltiin sovittamassa naimakaupoilla ja itse pelitapahtumana oli naitettavan nuorenparin häät. Vähitellen paperille hahmottui kahden suvun henkilöistä muodostuva kartta, joiden välillä kulki ristiin rastiin viivoja ilmaisemassa henkilöiden suhdetta toisiinsa. Suunnittelun aikana suvun 1 päämies ja suvun 2 päämies vaihtuivat Cedric Cromwelliksi ja Godfrey Greystockiksi kun tiimi etsi inspiraatiota erilaisista nimitietokannoista, sekä Englannin kartasta.

Kun kaavio oli suunnilleen valmis, hahmot jaettiin kirjoitettavaksi meille kolmelle pelinjohtajalle, joita kutsun jatkossa ihan vaan pj-tiimiksi (nettiä selaillessa vastaan voi myös tulla nimitys gm, eli gamemaster). Jokainen meistä sai vastuulleen noin viisi hahmoa. Pelaajataipaleeni aikana olen oppinut, että toimivan pelin saa aikaiseksi monella reseptillä. Lähes välttämätön vaatimus kuitenkin on, että jokaisen hahmon paperista löytyy - ehkä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta - tarpeeksi paljon kontakteja (henkilöitä, jotka hahmo tuntee tavalla tai toisella) ja tavoitteita. Päätimme, että hahmojen välillä täytyy olla tarpeeksi jännitettä ja sopivasti ristiriitaisia päämääriä, jotta tunnelmasta saadaan tarpeeksi virittynyt. Tätä sitten toteutettiin ihan liiankin kanssa: naimisiin menevä nuoripari ei tuntenut toisiaan, mutta morsian ja sulhasen veli olivat tutustuneet kyllä sitten senkin edestä (olivat salasuhteessa), sulhanen ei itseasiassa edes pitänyt naisista, häissä vieraileva pariskunta ei ollutkaan aatelista perua, vaan pelkkä varaskaksikko, toinen suvun päämiehistä oli naittamassa lastaan pelkästä rahanahneudesta, ja niin edelleen... Keskiössä oli käsittämätön kasa ihmissuhdeongelmia, joista riitti jokaiselle jotakin. Taustajuonena oli näitä kahta sukua vaivaava kirous, josta oli ripoteltu vihjeitä vähän kaikkien papereihin – ja joka piti purkaa ennen vihkimistilaisuutta, jos sukurauhan haluttiin säilyvän. Papereillemme muotoutui lopulta peli, joka oli enimmäkseen fiktiopainotteinen, mutta jonka ympärillä oli myös jokseenkin löyhät historialliset raamit.

Hahmodeadlinen lähestyessä ohjelmassa oli myös kaikenlainen käytännön sähellys. Kirjottamisen ohessa koitettiin epätoivoisesti saada hahmohistoriaan liittyvää aikajanaa kuntoon. Yleisin ongelma oli jotakuinkin seuraava: ”Argh, jos herra X on mennyt naimisiin neiti Y:n kanssa 20 vuoden ikäisenä, niin siinä tapauksessa neiti Y olisi ollut samaan aikaan 8-vuotias... Muutetaanpa näitä taustatietoja vähän”. Pelipäivämäärä, pelaajat, sekä heille sopivat hahmot oli lyöty lukkoon kirjoitusprosessin alussa ja loppua kohti tehtiin vielä joitakin säätämisiä kun pelaajia perui ja uusia tuli tilalle. Lisäksi pelaajia informoitiin mukaan tarvittavista tavaroista, yöpymisjärjestelyistä (osa pelaajista sijoitettiin nukkumaan kartanoon, osa viereiseen mökkiin), kimppakyydeistä, maailmasta yleensä kohteliaisuussääntöineen ja ajankuvauksineen, sekä lähetettiin lopullinen proppausohje - eli lista siitä, mitä hahmoilla tulisi olla päällä tai muuten mukana. Pukuvinkkejä oltiin kyllä jaettu jo etukäteen, sillä (luonnollisesti) oli tiedossa, että osa haluaa ommella ja kehitellä asujaan pitemmän tovin. Vaatepuolen kanssa olimme kaiken kaikkiaan varsin onnellisessa asemassa – pitkän larppaushistorian kylkiäisenä tyttöporukkamme vaatevarasto on päässyt kasvamaan varsin laajaksi. Oma mekkoni löytyi suoraan kaapista, kuten monen muunkin tytön tapauksessa. Miesten tärkein asu oli puku, sekä valkoinen paita. Aivan täydellinen historiallien korrektius ei ollut mielestämme tällä kertaa oleellista, vaan annoimme pelaajille luvan käyttää omaa luovuuttaan.

Upea kartano tarjosi loistavat puitteet larpillemme.

Kun kaikki kirjoitustyö ja käytännön säätäminen oli ohi, peliin oli aikaa kaksi viikkoa. Aikatauluamme kyllä kauhisteltiin moneen otteeseen... mutta lopulta selvisimme kaikesta kunnialla. Projekti oltiin aloitettu loppukesästä ja pelaamaan lähdettiin jo lokakuun lopussa. Rauhallisesta tyylistä pitävä pj olisi varmaankin varannut hahmokirjoitukseen vähintään kuukauden enemmän aikaa kuin me. No, kaikesta huolimatta automme kuitenkin starttasivat lopulta parin tunnin matkalle kohti pelipaikkaa. Suurin huoleni, eli se, että joku neljästätoista pelaajasta sairastuisi juuri pelipäiväksi, ei onneksi toteutunut. Tunnelma pj-autossa oli jännittyneen odottava.

Pelinjohtaja saa uuden kampauksen.

Pelipaikalle saavuttiin perjantai-iltana, jolloin luvassa oli lähinnä nukkumapaikkojen valitseminen ja massiivisen kartanon lämmittäminen. Pj-tiimi tavalliseen tapaansa hoiti viimeisiä järjestelyjä vielä joskus kahden aikaan yöllä. Lauantaina, eli pelipäivänä, mentiin jo varsin perinteisen kaavan mukaan – tyttöjen meikkaus- ja pynttäytymistohina alkoi heti aamupalan jälkeen ja samoihin aikoihin aloitettiin myös pelaajien alkubriiffit, eli käytiin yksityinen keskustelu jokaisen pelaajan kanssa erikseen (mikä oli neljäntoista pelaajan kanssa onneksi vielä ihan mahdollista). Yhteisessä briiffissä, juuri ennen pelin alkua, käytiin läpi vielä yleisiä itsestäänselvyyksiä, ja vähän muutakin satunnaista, kuten taistelusysteemiä (jota en lähde sen enempää selventämään, ettei tekstin pituus lähde ihan täysin käsistä). Muun muassa pelin offgame-tila on perinteisesti ollut se, että pelaaja kohottaa nyrkin otsalleen – tämä tarkoittaa sitä, että hahmoa ei sillä hetkellä ole olemassa. Kehoitimme kuitenkin välttämään offgamea mahdollisimman paljon, tai ainakin sellaisissa tilanteissa, joissa se häiritsee muiden eläytymistä. Turvallisuusasioihin kuuluu aina ”HOLD”-huuto. Jos pelissä tapahtuu onnettomuus, huudetaan ”HOLD” ja peli menee poikki, kunnes ongelma on selvitetty. Lisäksi pelipaikalle sijoitettiin kaikkien tietämään paikkaan auki oleva kännykkä, ja viereen lappu, johon oli kirjoitettu talon osoite ambulanssin soittamisen varalta. Briiffin lopuksi keskustelimme myös jokaisen ihmisen henkilökohtaisista rajoista, eli siitä, kuinka lähelle kutakin saa tulla pelin aikana. Larppimme ei tietenkään sisältänyt mitään oikeaa väkivaltaa, mutta kunnollinen varautuminen kaikkeen ei meidän mielestämme ollut ollenkaan pahasta. Pelaajien mukavuusalueiden tietäminen taas on koko larpin onnistumisen kannalta olennaista – tärkeintä on se, että pelaajilla on rento ja mukava olo pelatessa.

Larpin naisväkeä pitkän ehostautumisen jälkeen.

Peli potkaistiin käyntiin noin kello neljältä, ja noin puoli kahdelta yöllä kaikki oli ohi. Miten larpissa sitten kävi? Kuvauksen voisi kirjoittaa kaikkien neljäntoista pelaajan näkökulmasta, ja tekstiä tulisi varmasti ainakin se neljätoista sivua. Säästän lukijat kuitenkin moiselta luku-urakalta. Tiivistetysti voidaan muun muassa todeta, että hyvin pitkän ja vaiheikkaan säätämisen jälkeen sulhanen vaihtoi paikkaa veljensä kanssa, jonka seurauksena rakastunut pari pääsi naimisiin, kirous saatiin purettua ja varaskoplasta toinen pakeni paikalta jäätyään kiinni. Tämän lisäksi käytiin lukemattomia yksityisiä keskusteluja, draamailtiin niidenkin edestä ja juonittiin muiden hahmojen selän takana. Peli loppui pj-tiimin päätöksestä, siinä vaiheessa kun larppaajat alkoivat yömyöhällä jo väsähtää.

Lopputunnelmia

Vaikka peli-nimitystä onkin käytetty useaan otteeseen, larpissa ei kuitenkaan ole kyse siitä, että voittiko joku jotain tai hävisikö jossain. Suurin anti tässä harrastuksessa on ainakin itselleni ollut se, että voin päivän tai parin ajaksi heittää omat arkihuoleni pois ja eläytyä olemaan joku muu. Larpista jääneitä tunnelmia käydään myös läpi loppubriiffissä, jossa jokainen saa kertoa, että miten larppi oli sujunut, mainita jotain mieleen tulevia kohokohtia, sekä antaa pelinjohtajille niin risuja kuin ruusujakin. Ajankohta ei ollut meidän briiffissämme se kaikkein otollisin, sillä pääsimme nukkumaan vasta noin neljältä aamulla. Se ei tosin näyttänyt häiritsevän pelaajiamme, jotka selittivät yli-innokkaina toisensa jälkeen kaikkea kokemaansa. Larpinjälkeinen tunnelma vaihteli innostuneesta lähes haikeaan ja pelinjohto oli varsin sekavassa tilassa kaiken valvomisen, hermoilun ja positiivisen palauteryöpyn jälkeen. Toki risujakin annettiin, ja hyvä niin – ainakin omassa mielessäni on kyseisestä viikonlopusta lähtien ollut selvä visio siitä, että mitä seuraavassa larpissa pitää tehdä paremmin.

Yhteiskuva.

Olin päättänyt etukäteen, että jos saamme pelattua noin seitsemän tuntia, ilman että kenelläkään neljästätoista pelaajasta on havaittavissa tylsistymistä, olemme onnistuneet larpissamme. Tämän kriteerin perustella kaikki menikin yli odotusten – tohinaa ja tekemistä oli riittänyt jokaiselle hahmolle ihan koko ajan. Siinä vaiheessa kun jokainen salassa pysynyt yksityiskohta oli käyty läpi loppubriiffissä, eräs pelaajista tiivisti varmasti monen muunkin ajatukset muotoon: ”mitä te oikeen ootte vetäneet kun te kirjotitte tätä?!”. Niinpä niin, myönnettäköön ettei rauhallinen tunnelmointi ollut se tämän larpin suola tällä kertaa, ehkä joskus toiste. Olin myös hyvilläni siitä, että nekin pelaajat, joilla oli jo paljon kokemusta pelinjohtamisesta omasta takaa, olivat tyytyväisiä paljon kokemattomamman pelinjohtajatiimimme työhön. Sain järjestämästämme larpista roppakaupalla itseluottamusta ja uskoa siihen, että tämä on sitä, mitä haluan tehdä ja minkä eteen haluan nähdä vaivaa jatkossakin.

Miten sitten päästä mukaan larppaamaan? Olen itse ollut siinä mielessä onnekas, että samasta harrastuksesta kiinnostuneet kaverit ovat löytyneet lähipiiristä, lähinnä koulun kautta. Toisaalta olen myös ollut harmissani siitä, että en ole tullut lähteneeksi minkään muun porukan peleihin koskaan. Se on nimittäin varsin vaivatonta: osoitteesta www.larp.fi/kalenteri.html löytyy jokaiselle avoimia pelejä, joihin ilmottautuminen on helppoa. Mukaan tarvinnee vain pienen ripauksen rohkeutta ja avointa mieltä. Olen itsekin pohtinut johonkin larp-kalenterin peliin osallistumista, sillä uusien toimintatapojen näkemisestä lienee vielä vähän kokemattomalle pelinjohtajalle pelkästään hyötyä. Parin viikon päästä tänne blogiin kirjoittaa larppaamisesta myös eräs toinen nörttityttö. Uskon, että hänen juttunsa voi olla täysin erilainen kuin tämä, sillä larppeihin vaikuttaa aina mukaan valittu pelaaja-aines, sekä myös pelinjärjestäjien visio - yhtä ”oikeaa” tai universaalia tapaa larpin järjestämiseen ei ole.

Tytöt tappelee

2012-01-05T00:01:00.008+02:00

Maddie Hentunen

Ennakkovaroitus: Käytän seuraavassa kirjoituksessa termejä ”budo” ja ”kamppailulaji” hyvin laveasti ja täysin omista näkökulmistani käsin. Eläkää sen kanssa, pilkunviilaajat.

Ihan ensimmäisenä ei välttämättä monelle tule nörttiydestä (nörtteydestä?) mieleen kamppailulajit, mutta pidän budonörttiyttä aivan legitiiminä nörttiyden lajina lähinnä kahdesta syystä:

1) Nörtiksi tai geekiksi on määritelty (muun muassa tämän blogin kirjoittajien sekä Geek Women Unite! -ryhmittymän toimesta) ’jostain asiasta tai harrastuksesta intohimoisesti kiinnostunut ihminen’.

2) Aloittaessani siitä tai tuosta kamppailulajista vaahtoamistani, minulle on usein huokaistu ’Vitsi sä oot nörtti’.

Case closed. Uskomattoman väsynyttä kliseetä käyttääkseni: kamppailulajit ovat minulle enemmän elämäntapa kuin harrastus. En osaa kuvitella elämää Maddiena ilman niitä. Treenitauot aiheuttavat sanoinkuvaamatonta ahdistusta, ja aamuhämärissä salille tallustelu saa aikaan lämpimän ja karvaisen tunteen. Minusta nyt vaan on kiva mitellä taitojani itseni ja muiden kanssa, koetella fysiikkani ja psyykeni rajoja ja saada jonkun kantapäästä ohimooni. (Jälkimmäistä yritetään toki välttää mahdollisuuksien mukaan).

Budo on tie, jolla ei koskaan valmistu tai tule täydelliseksi - siitä kielii jo lajien hengästyttävä monimuotoisuuskin. Se kiehtoo minua. Kuulun siihen koulukuntaan, joka ei jaksa taistella lajien paremmuusjärjestyksestä, vaan uskoo niiden kaikkien palvelevan jotain tarkoitusta (no, ehkä ei aivan kaikkien). Kamppailu itsen ja toisen kanssa vaatii myös aina ennen kaikkea nöyryyttä, joka jää monelta edistyneeltäkin budokalta usein unholaan, eikä se toki helposti aina itsellenikään muistu mieleen. Kehitettävää on siis aina.

Mutta millaista on olla nainen kamppailumaailmassa? 80-luvun suomalaislapsena olen onnekkaassa asemassa; kamppailun harrastaminen on täällä helppoa, siitä kiitos 70- ja 80-lukujen suomalaisille budo-pioneereille, joihin muun muassa oma taekwondo-opettajani kuuluu. Suomessa on tällä hetkellä hyvin pitkälti koko maan kattava eri lajien kirjoma kamppailulajiverkosto, ja vaikka toki kotoiselta pääkaupunkiseudultani löytyy kenties kattavin tarjonta eri lajeja, maakunnissa vaikuttavat seurat ovat monen lajin osalta harjoittelun selkäranka.

Suomen pitkät historialliset perinteet ainakin näennäisen tasa-arvon kanssa myös helpottavat naisten tuloa lajin kuin lajin pariin. Tuttavapiiriini kuuluu korkeasti edistyneitä naisjudokoita, -taekwondoineja, -haedong kumdoineja, -defendo-opettajia ja -savateureja, ja kahden päälajini WTF-taekwondon (korealainen potkupainotteinen kamppailu-urheilulaji) ja haedong kumdon (korealainen, dynaaminen miekkailulaji) parissa sukupuolijakauma omien seurojeni piirissä on melko tarkkaan 50/50.

Monen kamppailulajin luonteeseen kuuluu vastustajan voiman suuntaaminen toisaalle välttäen suoraa voimainmittelöä, tai jollain muulla tavalla vastustajan saattaminen sellaiseen tilaan, ettei hän pysty käyttämään voimiaan hyväkseen (vrt. lukot, sidonnat, hämäykset, väistöt). Harva tekniikka toimii pelkästään lihasmassaan perustuvan puhtaan voiman varassa, joten miesten ja naisten fyysiset erot eivät juuri korostu, vaikka tässä onkin lajikohtaisia eroja.

Kertaakaan en ole joutunut nostamaan kanssaharjoittelijaani suorille käsille - show-painia kun en ole (ikävä kyllä) vielä tullut kokeilleeksi. Ylenmääräinen lihasmassa olisi monissa ketteryyttä ja notkeutta vaativissa liikkeissä jopa enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Tämän sanottuani todettakoon, että tunnen myös fyysisesti lähinnä jääkaappia tai vastapainoisesti Joulupukkia muistuttavia budokoita, jotka ovat pienempiään sekä nopeampia, ketterämpiä että edellisen kyseessä ollessa itsestään selvästi vahvempia. Tämä kehitys, etenkin se joulupukkiutuminen, on kuitenkin usein tapahtunut vasta pitkän budouran jälkipuoliskolla. Poikkeuksia tietysti löytyy jokaiseen sääntöön. Kamppailu ei ole ruumiinkokorasistista, omalle kropalle pitää vain löytää se oikea laji tai oma tyyli. Kaikkein tärkeintä on tuntea oma fysiikkansa, missä muodossa se sitten ilmeneekin.

Pelkästään harrastuspukujen samanlaisuus jo tekee ihmisestä harjoitustilanteessa yleensä harjoittelijan mieluummin kuin sukupuolen, joka sopii minulle mainiosti. Itämaisperäisten lajien parissa on tapana viitata harjoittelijoihin lähinnä vyön värin eli edistyneisyysasteen perusteella. Vöitäkin myönnetään usean lajin parissa nykyään sikäli yksilöllisin perustein (vaikka tietyt osaamisalueet tulee tietysti olla vyökokeessa hallussa), että tietyn vyöarvon saavuttaminen mittaa myös henkilökohtaista edistymistä, eikä harjoittelijoita verrata toisiinsa.

Mitään valitettavaa ei siis ole, eikö niin? No ei ihan niinkään. Olen harjoittanut kamppailu-urani aikana melkoista lajisurffausta juuri niiden oikeiden lajien ja seurojen pariin päästäkseni, ja törmännyt monenmoiseen asenteeseen ja opettajaan. Sanottakoon tässä, että itse en usko minkään kamppailulajin olevan hengeltään sen enempää maskuliinista kuin feminiinistäkään tai sopivan paremmin naisille tai miehille.

Kamppailu on universaalia, ja vaikka sodankäyntiä ja taistelua onkin perinteisesti pidetty miehisenä lajina, en ole tutkimuksista huolimatta löytänyt mitään, mikä sitoisi kamppailuosaamista joko Y-kromosomiin tai miehiseen lisääntymisvarustukseen. Suurin osa kohtaamistani pitkän linjan budokoista ja kamppailuopettajista on kanssani samaa mieltä. Pinnan alla kuitenkin elää sitkeä ja faktoista piittaamaton asennevammavähemmistö, joka on onnistunut pilaamaan monen naisen treenin.

Ystäviltä kuultua, kun suoritin pienimuotoista kyselyä sukupuolisidonnaisiin asenteisiin törmäämisestä budon parissa:

”Ei ne varmaan mua sinne nekkailutreeneihin halua, kun mä olen tyttö.” (Tämä
naiselta, joka oli jälkikäteen huomannut terrorisoivansa omaa harjoitteluaan
omilla sukupuoliasenteillaan.)

”Sitten se opettaja otti mut aina esimerkiksi kuristusotteista vapautumisesta,
ja muisti aina sanoa, ad nauseam, että jopa tällainen pieni ja hauras
nainen pääsee tällaisen ison korston käsittelystä kun tekee näin. Mä painoin 87
kiloa ja nostin penkistä todennäköisesti enemmän kuin se opettaja. Ironiaa en
havainnut.”

”Treenasin pitkään ryhmässä, jossa olin ainoa nainen samantasoisten joukossa, ja
tasapareja ei tullut. Parit jaettiin lähes poikkeuksetta siten, että minä
jouduin treenaamaan joko yksin tai ohjaajan kanssa, joka ei koskaan ottanut
kunnolla kiinni, vaan näytti pelkäävän että ranteeni katkeaa, jos se nappaa
hihastani vähänkään kovempaa kiinni. Ryhmän miehet eivät oikeastaan koskaan edes katsoneet minua silmiin.”

Itse olen kuullut useaan otteeseen erään kamppailuopettajan viittaavan heikkoina, halveksuttavina ja lahjattomina pitämiinsä yksilöihin tyttöinä näiden sukupuolesta riippumatta, etenkin silloin kun kyseessä on mies. Pelkästään hyvää tarkoitusta, mutta piilevää seksismiä henkivä opettajan lausuma ”Ja sitten pojat otatte nätisti nää kuristukset N.N.:n kanssa” ilmaisee joissain yksilöissä kytevän asenteen siitä, että jos nyt eivät suoranaisesti huonompia ihmisiä ole, niin tytöt nyt vaan menevät helpommin rikki.

Itse en koe olevani millään tavalla hauras. Menen kamppailutilanteisiin harjoitusympäristössä mielelläni (kenenkään ei pitäisi mennä niihin mielellään tosielämässä) ja olen kestänyt iskuja, jotka ovat pudottaneet treenikavereitani. Olen joskus jopa typerän rämäpäinen tilanteessa, jossa tunnen säännöt – haedong kumdon PM-hopean arvoinen naamallatorjumistekniikkani (naamaosumasta kun ei saa pisteitä) on muodostunut lajin harrastajien parissa jo legendaksi.

Ruumiinrakenteeni puolesta muistutan ehkä enemmän ballerinaa kuin budokaa ulkopuolisen silmin, mutta toisaalta en ole omien lajieni parissa senkään kanssa ollenkaan yksin. Pelkästään kamppailulajien pariin hakeutuminen osoittaa yleensä sitä, että nainen ei pelkää paria mustelmaa. En edes ole minkään luokan poikkeusyksilö, vaan kaltaisiani naisia on paljon.

Toisaalta minulla ei ole mitään oikeutta arvioida muita harjoittelijoita omilla kriteereilläni. Jokaisella, niin naisella kuin miehelläkin, on oikeus osoittaa harjoituksissa, mihin asti fyysinen kontakti on turvallisen tuntuista ja milloin mennään epämukavuusalueelle – muun muassa sitä varten niitä tilanteita harjoitellaan, ettei tosipaikan tullen iskisi paniikki. Harjoitusparilla ja ohjaajalla on silloin suunnaton vastuu siitä, että epämukavuusalueilleen saa jokainen mennä turvallisesti ja rauhassa. Sillä tavalla tapahtuu kehitystä. Ylenmääräistä ahdistusta tai traumatisoitumista ei saa aiheuttaa kenellekään missään tilanteessa.

Loppukaneetiksi sanottakoon, että kamppailu voi Suomessa hyvin ja se on äärimmäisen tasa-arvoinen ja suurelle osalle kansasta soveltuva laji. Edellä mainittujen kaltaiset asennevammaesimerkit ovat onneksi harvinaisuuksia. Itse mieluummin rajaisin harjoittelijoista pois ne asennevammaiset yksilöt kuin naiset, vaikka vähän hauraammatkin.

Kuvat (c) Tarja Lämsä, Tero Heikkinen

Hyvää Uutta Vuotta 2012!

2012-01-02T15:35:00.000+02:00

On siis vuosi 2012. Missä viipyvät lentävät autot, itsenäiseen ajatteluun kykenevät androidit ja julkisenliikenteen mullistavat teleportit? Näitä kysymyksiä ihmetellen Nörttitytöt pitävät pienimuotoisen blogitauon.

Jo torstaina 5.1. Nörttityttöblogissa on kuitenkin taas elämää; silloin on luvassa juttua taistelulajien harrastamisesta. Käynnistämme tammikuussa jo tutuksi tulleiden maanantai- ja torstaipäivitysten rinnalle myös ns. "lauantaiextrat", joita julkaisemme ensi alkuunsa joka toinen viikonloppu. Ensimmäinen lauantaipäivitys ilmestyy 14.1. Ennen kolmannentoista b'ak'tun-syklin päättymistä ehdimmekin vielä kertoa monenmoisista nörttityttöjä kiinnostavista aiheista, joten kannattaa pysyä mukana koko vuosi!

Alkuvuoden blogiaiheet onkin jo melko pitkälle mietitty. Keväämmällä kaipaamme kuitenkin uusia aiheita - ja uudet kirjoittajatkin ovat edelleen tervetulleita mukaan. Myös lukijat voivat ehdottaa aiheita, joihin me kirjoittajat tartumme, jos koemme ne tarpeeksi mielenkiintoisina ja haastavina.

Mistä sinä siis haluaisit tänä vuonna Nörttityttöblogista lukea? Kommentoi alle! Vastanneiden kesken arvotaan pieni yllätyspalkinto. (Kannattaa siis vastata kirjautuneena esim. Google-profiilillasi, OpenID:lla tms., jotta saamme sinut myöhemmin tarvittaessa kiinni.)

Vielä kerran siis hyvää uutta vuotta kaikille Nörttityttöjen lukijoille ja kirjoittajille!

Neuvostoliittolaisissa uudenvuodenkorteissa esiintyi usein avaruusraketteja ja muuta tulevaisuuden teknologiaa. Ajatuksena oli, että uutena vuotena juhlitaan kehitystä; uutta ja uljaampaa tulevaisuutta, joka on jo nurkan takana. Tänä päivänä värikäs neuvostoretro näyttäytyy hellyttävänä sadunomaisessa optimismissaan, vaikka korttikuvien taustalla vaikuttaakin kylmän sodan kilpavarustelun henki. Tässä kuvassa raketilla uuteen vuoteen kiitävät pakkasukko ja pakkastyttö. Lisää retroscifistisiä neukkuuudenvuodenkortteja löydät esimerkiksi osoitteesta http://www.mazaika.com/postcard/aerospace1.htm .

Arvostelu: Captain America: The First Avenger

2011-12-29T09:00:00.000+02:00

Mia Meri

Captain America:
The First Avenger (2011)

Vuonna 2000 ilmestyneen X-Men-elokuvan suurin saavutus oli, ettei se vastoin kaikkea todennäköisyyttä ollutkaan huono. Menestyksen innoittamana Marvelin supersankarisarjakuvista on tehty yhä uusia elokuvia. Joukossa on hyviä elokuvia kuten Thor ja X-Menin jatko-osat, keskinkertaisia kuten Iron Manit, umpihuonoja elokuvia kuten Daredevil, Elektra ja Ihmenelos-leffat sekä sellaisia mestariteoksia, jotka olisivat loistavia jopa ilman sarjakuvataustaansa kuten X-Men: First Class. Kapteeni Amerikan (Chris Evans) oma elokuva Captain America: The First Avenger ei onneksi ole huono, mutta monia ongelmia siinä on, jotka uhkaavat pilata koko elokuvan.

Elokuvan taustat

Kuten Thor-elokuva myös Kapteeni Amerikka on tehty alustukseksi tulevalle Kostajat-elokuvalle. Päätarkoituksena on esitellä yksi Kostajien sankareista, joten elokuvan juoni ei suorastaan yllätä: se kertoo Kapteeni Amerikan syntytarinan.

Kapteeni Amerikan tekeminen on kuitenkin ollut varmasti hankalaa, sillä alunperin hahmo luotiin propagandavälineeksi toisen maailmansodan aikaan. Hahmon roolista kertoo paljon se, että ensimmäisen lehtensä kannessa Kapteeni Amerikka näytetään vetämässä Hitleriä lättyyn. Propagandalle tyypilliseen tapaan Kapteeni Amerikasta tehtiin myös kaiken hyvän perikuva, täydellinen amerikkalainen sotilas, jossa yhdistyi kaikki kaunis ja ihailtava, siinä missä natsit edustivat tietysti kaikkea pahaa maailmassa. Seuranaan Kapteeni Amerikalla oli tietysti pikkupoika Bucky, mikä sopi hyvin sarjakuvaan, jota tehtiin sotivan maan pikkupojille. Sodan jälkeen Kapteeni Amerikkaa ei propagandassa enää tarvittu ja hän liittyi Kostajiin, jossa toimii edelleen.

Supersotilas Steve Rogers karnevaalikiertueensa
välitauolla seuranaan Peggy Carter.

Kapteeni Amerikan suurin ongelma on, ettei hahmo kehittynyt yhtään sotien jälkeen vaan täydellisenä kiiltokuvapoikana Kapteeni Amerikka on yksi supersankarimaailman tylsimmistä hahmoista. Rautamies on sentään salajuoppo ja Thor välillä jopa typerän ylimielinen jumala. Kapteeni Amerikka on vain Kapteeni Amerikka. Valitettavasti myös elokuvassa kompastutaan juuri tähän ongelmaan. Kun Steve Rogers on onnistuttu muuntamaan Kapteeni Amerikaksi, hän on vain Kapteeni Amerikka ja hahmon kehitys loppuu kuin seinään. Saavutettuaan "kapteeni-amerikkauuden" hahmosta katoaa kaikki mielenkiinto ja koko loppu elokuva tuntuu olevan pakollista hoidetaanpas-tämä-leffa-nyt-jotenkin-pakettiin-ja-Kapteeni-Amerikka-jäihin rymistelyä.

Kapteeni Amerikka on syntynyt!

Toinen potentiaalinen Kapteeni Amerikan historiasta kumpuava ongelma on hahmon propagandistinen alkuperä. Kuten nimikin viittaa, Kapteeni Amerikka on Amerikan vertauskuva ja kuten arvannette, se ei aina ole kaikkein mukavin rooli hahmolle. Marvelin kunniaksi on tosin sanottava se, että he ovat ihailtavasti irrottaneet Kapteeni Amerikan edustamastaan maasta ja tehneet tästä enemmänkin niiden arvojen ja ihanteiden vertauskuvan, joita Amerikan toivottaisiin edustavan. Tämä näkyi esimerkiksi Activisionin konsolipelissä Marvel Ultimate Alliance 2, jossa Kapteeni Amerikka nousee hallitusta vastustavien kapinallisten johtoon vastustaessaan mutanttien ja supersankarien rekisteröimislakeja, siinä missä Rautamies päätyi johtamaan hallituksen joukkoja. Onneksi myös elokuvan tekijät ovat tajunneet jättää Kapteeni Amerikan propagandistisen taustan omaan arvoonsa (siitä tehdään jopa ihastuttavasti pilaa elokuvassa) ja keskittyneet korostamaan ihanteita, joita hahmo edustaa. Pahimmissa peloissani ehdin jo kuvitella Kapteeni Amerikan liehuvan Amerikan lipun edessä pommien räjähdellessä taustalla pahimpaan Bush juniorin aikaiseen tyyliin.

Monta leffaa yhdellä iskulla

Kapteeni Amerikan elokuvan tekijöiden kolmas suuri ongelma on ollut materiaalin paljous, mihin elokuva myös lopulta kaatuu. Captain America: The First Avenger -elokuvassa on kokonaista kolme isompaa tarinaa, yksi pienempi ja monta pientä hahmoja muka syventävää kohtausta.

Steve Rogers ennen superseerumia.

Ensimmäinen tarina kertoo siitä kuinka pienestä ja sairaalloisesta Steve Rogersista tuli supersotilas. Elokuva käyttää paljon aikaa kuvatessaan ruipeloa Rogersia, joka yritetään kuvata ihanteellisena ihmisenä, mutta joka ainakin omaan silmääni vaikutti enemmän heikkoälyiseltä kuin hyveellisyyden perikuvalta. Lisäksi käsikirjoittajat olivat siunanneet hahmoa niin huonoilla "vitsikkäillä" heitoilla, että niskavillani ovat edelleen kuin permanentin jäljiltä.

Elokuvan toinen tarina näyttää miten supersotilas Steve Rogersista lopulta kasvaa Kapteeni Amerikka. Pakko kehua tekijöitä siitä, ettei superseerumi itsessään tee Rogersista Kapteeni Amerikkaa, vaan se on arvonimi, joka hänen pitää saavuttaa sankaruutensa kautta.

Punakallo.

Elokuvan kolmas suuri tarina kertoo, kuinka Kapteeni Amerikka taistelee perinteistä arkkivihollistaan Punakalloa (Hugo Weaving) vastaan. Tämä juonikuvio on itsessään jo niin iso ja monimutkainen, että siitä olisi saanut vallan mainiosti oman elokuvansa. Valitettavasti koko juonikuvio on jouduttu puristamaan niin pieneen tilaan, että se onnistuu näyttämään joko väkinäiseltä (vihjaukset Punakallon henkilöydestä) tai sitten juonen eteneminen joudutaan käsittelemään niin nopeasti ja ohimennen, että en meinannut toisellakaan katsomalla tajuta, miten Kapteeni Amerikka sai selville Punakallon päämajan sijainnin (vinkki: se tapahtuu samassa kohtauksessa, jossa Tommy Lee Jonesin hahmo syö pihvin - luulisin).

Peggy Carter.

Pienempänä juonena läpi koko elokuvan kulkee elokuvan ainoan naishahmon Peggy Carterin (Hayley Atwell) ja Kapteeni Amerikan välinen suhde. Sinänsä perinteisen asetelman ainoa hyvä puoli on Peggy Carterin hahmo. Siinä missä elokuvan miehet ovat hieman höpsöjä ikuisia poikia, Peggy osoittaa enemmän selkärankaa ja "oomphia" kuin koko miesjoukkio yhteensä. Elokuvan hienoimmassa hetkessä Peggy lähtee pommi-iskun tehneen Hydran (Punakallon johtama iso paha järjestö) agentin perään ja ampuu pakoautoa niin esimerkillisen kylmän rauhallisesti ja tappavalla tarkkuudella, että itse T-800 olisi kateellinen sitä seuratessaan. Toinen hieno piirre Peggyssä on se, että hän osoittaa ihastumisen merkkejä Steve Rogersiin jo silloin kun Rogers on "vain" oma itsensä ilman superseerumin vaikutuksia. Hienoa, että elokuvan tekijät ovat huomanneet tällä tavalla antaa arvoa enemmän varsin komearaamisen hahmon henkisille ominaisuuksille kuin ulkoisille.

Dum Dum Dugan.

Tämän lisäksi elokuvaan oli tungettu vielä myöhemmin YPKVV:ssä (engl. S.H.I.E.L.D., jota johtaa Samuel L. Jacksonin esittämä Nick Fury) toimivia B-sarjan sankareita kuten Dum Dum Dugan (aivan loistava Neal McDonough) joukkoineen sekä alkuperäisen sarjakuvan nuori poika Bucky, joka elokuvassa onkin täysi-ikäinen nuorukainen (Sebastian Stan), joka tapetaan leffassa kuin vahingossa.

Katsoessani Kapteeni Amerikkaa en voinut olla miettimättä, että vaikutti siltä, että elokuvasta olisi vallan helposti saatu kaksikin elokuvaa. Kuka tietää, ehkä se olikin ollut käsikirjoittajien alkuperäisen ideana, mutta sitten tuotantoyhtiölle olikin jo tullut kiire saada Kostajat-elokuva ulos ja kaksi Kapteeni Amerikka -elokuvaa tungettiin yhdeksi. Valitettavasti ratkaisu ei ole onnistunut vaan elokuva jää hajanaiseksi ja siitä jää puuttumaan selkeä loppuhuipennus. Sääli sinänsä, koska täyteenpakattua juonta lukuunottamatta kyseessä on hyvin tehty elokuva, josta olisi voinut jopa tulla loistava. Hahmot on hyvin roolitettu, vaatetus ja ajankuva hyvin toteutettu ja Kapteeni Amerikan asukin niin hyvin uudelleensuunniteltu, ettei sitä ehtinyt edes huomata "vääräksi" elokuvassa.

Johtopäätös

Kapteeni Amerikka on ihan viihdyttävä elokuva eikä se huonokaan ole, mutta jos supersankareilla ei ole sijaa sydämessäsi, niin älä vaivaudu. Elokuvan ainoa kohokohta, joka sai minunkin sukkani pyörimään jaloissa, oli lopputekstien jälkeen näytetty ensi vuonna ilmestyvän Kostajat-elokuvan traileri, joka lupaa niin suurta nörttigasmia, ettei sellaista ole koettu sitten sen ensimmäisen v. 2000 X-Menin.

Arvosana: 3/5 nörttityttöä!

Käy myös katsomassa Mia Merin oma blogi Oh Remy!, jossa Mia käy läpi Marvelin supersankarisarjakuvakokoelmaansa.

Kaikki tässä kirjoituksessa käytetyt kuvat ovat Marvelin omaisuutta.

Naiskuva, naiskirjailijat ja naisnörtin arkkityyppi klassikkokirjallisuudessa

2011-12-26T09:30:00.000+02:00

Ines "Heetteri" Lukkanen

Varoituslukijalle: käytän tässä tekstissä ilmauksia “nörtti” ja“klassikko” hieman vapaammin kuin mihin moni on tottunut. Mikäliaiheesta syntyy väittelyä, toivon ettei se johdu näiden kahdensanan tulkinnasta.

Valtaosakirjailijoista ennen 1900-luvun puoliväliä oli miehiä, kunnesnaiset alkoivat kuroa sukupuolijakaumaa umpeen. Osaksimiesvaltaisuudesta johtuen naiskuva klassisessa kirjallisuudessa oliusein parhaimmillaankin epämääräinen, välillä jopa pelottavanpaljon sen kaltainen kuin Melvin Udall tuhahtaa elokuvassa Elämäon ihanaa:“I think of a man, and I take away reason andaccountability.” Klassisen kirjallisuuden naiset ovatdramaattisia, herkkiä, ailahtelevaisia, epäloogisia olentoja joitatuntuvat ohjailevan oikulliset, mystiset luonnonvoimat joita onmahdoton ennustaa, mutta joita voi toisinaan lahjoa.

"Loistava tulevaisuus" (Great Expectations) kirjan kuvitusta.

Ajatellaanpavaikka Charles Dickensinkammottavaa NeitiHavishamia ja tämänadoptoimaa Estellaateoksessa Loistava tulevaisuus. Heistä molemmat ovat näennäisen tunnekylmiä, sadistisia ja vaillaminkäänlaista inhimillisyyttä, aivan kuin he kuuluisivat täysintoiseen lajiin kuin kirjan herttainen ja oikeudentuntoinen päähenkilöPip.Toisessa ääripäässä ovat sinänsä miellyttävät naishahmotkuten Alexander Dumasnuoremman Kamelianainen-kirjan kurtisaani Marguerite,joka kuitenkin jää lähinnä etäiseksi ja eteeriseksi raamiksijostakin houreisesta ihanteesta sen sijaan että olisi uskottava, samaistuttavahenkilöhahmo.

Naiset eivätkäsittääkseni juuri kirjoittaneet maailmankirjallisuudenklassikoita kuin vasta 1800-luvulle tultaessa, ja tällöinkin nämäkirjat saivat usein ansaitsemansa arvostuksen melko vastahakoisestitai vasta postuumisti. Korkeintaan he sepustivat jotakinkotitalousläheistä tietokirjallisuutta, muotiartikkeleita tairomanttista hömppää toisille naisille.


George Eliot, oikealta nimeltään Mary Anne Evans.

...Paitsipseudonyymien eli salanimien alla. Oletko koskaan kuullut MaryAnne Evansista? Et varmaankaan, mutta nimi George Eliotsaattaa jo herättää mielikuvia tai soittaa kelloja. Louisa MayAlcott ja Brontën sisarukset ovat muita esimerkkejäpseudonyymien käyttäjistä, jotka tahtoivat että heidän tekstinsäotettaisiin vakavasti. Oli miten oli, naiset kirjoittivat, ja vieläpäusein nimenomaan naisista. Monien heidän kirjojensa päähenkilöteivät juurikaan pyörtyilleet tai metsästäneet epätoivoisestiaviomiestä. Sivut eivät suinkaan täyttyneet loputtomistatanssiaiskuvauksista ja teekutsuista, ainakaan ilman jotakinjuonellista funktiota. Romantiikka syntyi sukulaissielujenkohtaamisesta, intohimoisista riidoista ja epätodennäköisistäpareista.

Useatnaiskirjailijat olivat, kuten heidän kirjojensa erikoisetsankarittaretkin, oman aikansa vastineita nörttitytöille jotkamenestyivät siinä mikä oli ollut etupäässä miesten kenttää.Alcott, joka ei koskaan mennyt naimisiin, kirjoitti tyttökirjansapohjaten sen keskushenkilöt omaan perheeseensä. Perheen poikamaisen,räiskähtelevän Jo -tytön Alcott pohjasi itseensä. L.M. MontgomerynVihervaaran Anna ja Uudenkuun Emilia ovat niin ikääntyttökirjojen rakastetuimpia sankarittaria, koska heissä olijotakin erikoista verrattuna muihin tyttöihin. Heillä oli nimittäin palavakiinnostus joko johonkin tiettyyn harrastukseen tai maailmanihmeisiin ylipäätään. He tavoittelivat tietoa ja kyvykkyyttä senvuoksi että se oli heille ominaista.

Jane Austen

Jane Austeninkenties tunnetuin naishahmo, Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksen Elizabeth Bennet ja Järki ja tunteet-opuksen Dashwoodin sisarukset ovat myös erinomaisiaesimerkkejä sankarittarista joiden nokkeluus, neuvokkuusja uskottavuus puhuttelevat meitä nykyajan nörtti- jageekkityttöjä. Heistä oli kirjoitettu epätäydellisiä ihmisiä,mutta yhdenkään heistä pahin heikkous ei ollut hänen sukupuolensatai oletettavasti siihen väistämättä kuuluvat taipumukset.Jotkut meistä nyt vain ovat ujoja, jotkut kömpelöitä, jotkutliian suorasanaisia, jotkut liian tunteellisia, toiset tunteensakieltäviä ja yliloogisia tai jotakin muuta. Tämä koskee kokoihmiskuntaa. Päähenkilöiden tasapainottelu heikkouksien javahvuuksien välillä sekä kehityksen kautta tapahtuva matka kohtiparempaa minää ja jotakin tiettyä tavoitetta ovat vähintäänkinyhtä tärkeä osa kirjaa kuin heidän ympärillään tapahtuvatasiat.

Rivien välistävoi lukea myös yhteiskunnan asenteiden muutosta. Mitä lähemmäsnykyaikaa tullaan, sitä vähemmän nk. “oppinut nainen” on ollutkauhistus tai epänormaali ilmiö, ja kulunutta lausetta “pilaatsilmäsi tuolla kirjoihin tuijottamisella” nähtiin teoksissa yhäharvemmin. Austenin ja muiden naispuolisten aikalaiskirjoittajiensekä tyttökirjojen sankarittaret muokkasivat seuraavien sukupolvientyttöjen käsitystä itsestään ja mahdollisuuksistaan. Mitälähemmäksi 1800-luvun loppua tultiin, sitä yleisemmäksi kävivätnaisten nimet kirjojen selkämyksissä kynäilijöidenominaisuudessa, ja sitä yleisemmäksi kävivät myös määrätietoisetja voimakkaat sankarittaret. Ei tarvinnut olla radikaalifeministi taikaduilla marssiva suffragetti voidakseen muuttaa maailmaa.

Kirjailijanaisilla ja heidän luomuksillaan on varmasti ollut vaikutusta myös meihin 2000-luvulla eläviin hengenheimolaisiin. He kannustavat sadan vuodenkin takaa seuraamaan polkua joka tuntuu omimmalta, vaikka se ei aina olisi vailla haasteita. Nämä haasteet ovat varmasti vaihtaneet vaatteita vuosien saatossa, mutta saman periksiantamattoman "can do" -hengen soisi säilyvän edelleen. Naisten kirjoittamien teosten sivuilta voi lisäksi lukea aitoa sisaruutta, jossa omien saavutustensa vuoksi ei ole välttämätöntä tallata muiden yli tai vähätellä heitä. Kirjojen sankarittaret ovat ajattomia, positiivisia roolimalleja.

Nyt tulee turpaan kaikille, myös isälle ja äidille!

2011-12-22T09:00:00.002+02:00

Tiina Laine

Alkuun varoitus. Artikkeli sisältää juonipaljastuksia. Te jotka haluatte katsoa elokuvat Joulu yö, murha yö (Silent night, deadly night, 1984), Paholaispukki (Santa’s slay, 2005) sekä Rare Exports (2010) neitseellisinä, jättäkää tämä blogiteksti lukematta!

Joulun lähestyessä elokuvateatterien ohjelmistot täyttyvät erinäisistä jouluelokuvista. Ne voi jakaa kolmeen tyylilajiin. On lasten elokuvat, jossa joulupukki on kuin onkin olemassa, ja joulun taika ah niin aitoa. Sitten löytyy romanttisia draamakomedioita, jossa joulupukki ei niinkään ole se tärkein asia, vaan se kuka saa ja kenet. Oli juoni mitä tahansa, niin hartaan musiikin lomassa lumisade yhdistyy jouluvaloihin luoden huokailtavan romanttisen hetken.

Kolmas joululeffaryhmä ovat mustat komediat sekä väkivaltaelokuvat. Lyttään nämä kaksi genreä yhteen, koska kumpikin laji nostaa ideansa samasta lähteestä. Jos joulupukki onkin olemassa, niin ainakaan se ei ole se Coca Cola -mainoksen iloinen ukkeli. Muutenkin joulu on kaikkea muuta kuin iloinen perhejuhla. Todella raa’asti yleistäen kyseiset elokuvat ovat ironisia pohdintoja yhdestä läntisen maailman suosituimmasta juhlasta. Tähän kolmanteen tyylilajiin paneudun nyt syvemmin, koska se on omaa sydäntäni lähellä.

Aloitetaan pikaisilla juonikertauksilla:

Joulu yö, murha yö on elokuva Billystä, joka joutuu todistamaan kuinka joulupukiksi pukeutunut rikollinen murhaa hänen vanhempansa. Traumaattisia kokemuksia piiskataan Billystä pois katolisessa orpokodissa ja kaiken tuloksena hän sekoaa ja aloittaa yhden yön pituisen murha-aallon joulupukiksi pukeutuneena.

Joulu Yö, Murha yö -elokuvan traileri YouTubessa.

Paholaispukki kertoo Nicolaksesta, joka saa tietää että joulupukki onkin oikeasti demoni, joka hävittyään vedon enkelille on joutunut olemaan kiltti ja jakamaan lahjoja lapsille viimeiset tuhat vuotta. Mutta nyt lupaus on täytetty, ja joulupukki aloittaa vahan perinteensä Surmien yön.

Paholaispukki -elokuvan traileri YouTubessa.

Rare Exports on suomalainen panos genreen. Siinä Korvatunturille, 486 metrin syvyyteen, on kätketty joulun tarkimmin varjeltu salaisuus. Salaisuuteen törmää Pietari. Pietari, hänen isänsä ja isän kaverit laittavat joulupukin ruotuun sekä kehittelevät itselleen uuden bisnesmuodon.

Rare Exports -traileri YouTubessa.

Kaikki kolme esimerkkielokuvaani ovat erilaisia, mutta niillä on myös paljon yhteistä. Jokaisessa elokuvassa pyöritään joulupukin ympärillä, ne haluavat irvailla iloiselle lastenjuhlalle, ja ne sisältävät jonkin verran väkivaltaa. Kattokäsitteenä voisi käyttää sanaa ironia, joka Nykysuomen sanakirjan mukaan on epäsuoraa ivaa, ja jolla ”pyritään paljastamaan vikoja, puutteita ja epäkohtia saattamalla ne naurunalaisiksi siten, että ne esitetään päinvastaisina.” Ironia on osa karnevalismia, jolla horjutetaan hierarkiaa, käännetään valtasuhteet ylösalaisin, ja ravistellaan pysähtyneitä asetelmia. Näiden elokuvien nimeäminen ironiaksi, ei tarkoita, että pitäisin niitä kaikki onnistuneina esimerkkeinä. Tämän pohdinnan jätän kiltisti muille.

Joulu yö, murha yö edustaa Psykon kaltaista kauhuelokuvaperinnettä. Murhaajan henkilökuvaa rakennetaan vakavalla naamalla, ja kaikelle on selkeät syy-seuraus-suhteet. Se on myös Halloweenin jatkamaa perinnettä, missä Psykon vakavuus yhdistetään nuoriin, ja seksiä sekä väkivaltaa hieman vielä lisäillään. Eräs huvittava yksityiskohta on, että kukaan elokuvan naisista ei käytä rintaliivejä.

Joulu yö, murha yön käsikirjoitus on saattanut oikeasti olla hyväkin. Idea tuntuu edelleenkin tuoreelta, käänteet toimivilta ja henkilögalleria monipuoliselta. Toteutus taas - no, se on sitä, mitä on tilattu. Näyttelijäkaarti on b-leffojen ja televisiosarjojen porukkaa. Ohjaajan visio tuntuu olleen suunnilleen: ”tän pitäisi olla kaamee juttu, lisätään siihen jälkikäteen Psykosta huonosti lainattu musa, mutta koska meillä ei ole varaa sinfoniaorkesteriin niin kuin Hitchcockilla, niin tehdään se syntsalla. Kyllä se toimii”.

Alun perin näin elokuvan filmifestivaaleilla alkuperäisenä filmikopiona. Nyt muistinvirkistämistä varten sain käsiini vain version, johon hyväntahtoisesti oli lisätty mukaan poistettua kuvamateriaalia. Luultavasti on ajateltu, että kuvat on silputtu pois vääryydellä, mutta niinhän se ei mene. Vain yksi kohtaus raaistui lisämateriaalista (mikä sekään ei ole kuvan lisäystä puhtaasti puolustava asia). Muuten jouduin katselemaan löysää kerrontaa, ja surullista näyttelijän työtä. Elokuvat kun leikataan tarkoituksella tietynlaisiksi. Sen lisäksi, että leikkausta määrittävät tekniset asiat kuten huomiopiste, liikkeen jatkuuvuus ja kuvakoot, sillä myös luodaan myös rytmi ja tunnelmat. Usein jopa kokonaisia kohtauksia jätetään pois, koska ne vain eivät toimi leikkauksellisesti tai elokuvan kokonaisuutta ajatellen. Tähän väliin siis elokuvakatsojan rukous uusintapainosten julkaisijoille: jättäkää se elokuva sellaiseksi kuin se on julkaistu, olkaa kiltit.

Ystäväni totesi Joulu yö, murha yön jälkeen: ”Ei se ollut niin huono kuin odotin”, ja päädyn olemaan samaa mieltä. Elokuvan voi katsoa ehkäpä esimerkkinä alalla kiertävästä sanonnasta ”hyvästä käsikirjoituksesta saa kuka tahansa aikaiseksi vähintään keskiverron elokuvan, mutta huonosta ei kukaan saa edes sitä.”

Mistä päästäänkin mainosti Paholaispukki -elokuvaan, jossa tuskin on ollut synopsista suurempaa käsikirjoitusta. Elokuvalla on kyllä ollut rahaa kohtuullisesti käytössä, ja efektit ovat siedettäviä. Todellisuudessahan koko juoni on rakennettu vapaapainija Bill Goldberg ympärille. Hän pääsee näyttävästi riehumaan, rikkomaan paikkoja ja mättämään ihmisiä turpaan. Tätä kannattelemaan on ympätty kristillinen, täysin joulupukin myytin ulkopuolinen kehyskertomus. Tapahtumat sijoittuvat USA:n pikkukylään ja kehyskertomus Norjaan, "koska onhan se jo tosi pohjoisessa ja siellähän niitä kirkkojakin poltetaan". Juonta kuljetaan sen verran kuin on tarvis väkivaltamusiikkivideoiden välissä. Eli kaiken kaikkiaan viihteellinen kokemus, kun haluaa heittää aivot narikkaan ja naureskella esimerkiksi sille, että ihmiset asuvat kylässä nimeltä Hell, ovat asehulluja, ja päähenkilönuorukainen on joskus toivonut joululahjaksi leikkikeittiötä.

Rare Exports on suomalainen panos kuvaukseen erilaisesta joulusta. Tarina pohjautuu lyhytelokuviin, jotka kuka vaan voi käydä katsomassa Youtubesta hakusanalla Rare Exports. Siinä missä nämä lyhytelokuvat ovat mustanhuumorin teräväreunaisia kuurankukkasia, pitkä elokuva on kokenut silotuksen. Syynä lienee se, että ikäraja on haluttu hilata K13:sta. Suomalaista elokuvateollisuutta vaivaa ajattelu, jonka mukaan ”jotta saadaan ihmisiä paljon katsomaan elokuvia, niin ei kohdenneta sitä kenellekään, jolloin se sopii kaikille.” Käytännössä tämä tarkoittaa tylsää huttua, josta kukaan ei innostu.

No, Rare Exports ei kuitenkaan ole tylsää huttua, vaan ihan hauska ja mustaa huumoria monipuolisesti viljelevä seikkailu, jossa reaalimaailman eksyy fantasian elementtejä vinksahtaneiden tonttujen muodossa. Lopussa kiitos seisoo, ja jotain saadaan räjäytettyäkin. Huumori iski itseeni näistä kolmesta parhaiten, ja välillä tuli tällaiselle herkistelijälle myös tippa silmäkulmaan. Suosittelen kyllä, hyvä on.

En jaa elokuville minkäänlaisia pisteitä tai tähtiä, koska en koe mielekkääksi arvioida elokuvia niin typistetyllä tavalla. Paholaispukin tekijät eivät varmastikaan ole kuvanneet strippibaarin tuhopolttoa Oscarit silmissä kiiluen, eikä Rare Exportsin ole tarkoituskaan olla yhteiskunnallinen interventio elämän subtekstiin, vaan viihteellinen irvistys sille kaikelle konventionalismille, mitä jouluun kuuluu. Siksi ei myöskään voi verrata vaikkapa Vinters Bones -elokuvaa ja Joulu yö, murha yötä toisiinsa, ja miettiä, että mitenkäs nämä nyt näihin viiteen tähteen asettuvat. Niinpä jätän sen lukijan varaan. Jos joululaulut, yhteishenki, iloiset hymyt, karkkivärit ja suklaakasat alkavat valua korvista ulos, niin suosittelen kyseisiä elokuvia joulun välipäiville.

(Otsikko on lainattu M.A. Nummisen kappaleesta Joulupukki puree ja lyö)