... ja kasvaa itsekin siinä sivussa
Ellen olisi ollut syntymänörtti olisi
kaikki saattanut alkaa tästä. Koska tämä aloitus kuulostaa
(ainakin minusta) varsin dramaattiselta, kuvitelkaamme, että tämä
todella oli kaiken alku.
Kuvitelkaa minut, hieman yli 30-vuotias
huolestunut aika tavallisen näköinen nainen istumassa neurologin
vastaanotolla. Takana ovat pitkät lastenpsykiatrin, psykologin,
yleislääkärin ja fysioterapeutin suorittamat tutkimukset.
Tyttäreni, 5-vuotias rauhallinen lapsi, on täysin uppoutunut
selailemaan Aku Ankkaa. Hän istuu hieman kumarassa matalalla
puisella lastentuolilla keskellä pehmolelujen, lastenkirjojen ja
nukkejen muodostamaa sekamelskaa. Lastenneurologi vilkaisee häntä
hymyillen. "Hänessä ei ole mitään vikaa", hän sanoo
ystävällisesti. "Kunpa tietäisittekin miten paljon hänen
kaltaisiaan lapsia tänne lähetetään... Lapsia, joilla on
epätasainen lahjakkuus- tai temperamenttiprofiili tai vain
epätavalliset kiinnostuksenkohteet..." Hän huokaisee ja sanoo
sitten hyvin painokkaasti. "Ei teillä ole mitään hätää.
Tyttärenne on nörtti."
Nörttiys ei ole mitattavissa oleva
suure eikä sille ole määritetty yksikköä. Totta puhuakseni olen
toisinaan a) toivonut, että ihmisille voitaisiin määrittää
nörttiysindeksi ja b) että nörttiyden yksikkö olisi jotain
todella härmistyttävän viileää; haluaisin päästä sanomaan
"Nörttiysindeksini on 90 Whedonia". Virallisesti
määritellyn nörttiysindeksin puutteessa joudun kuitenkin joka
päivä olemaan tekemisissä vaikeasti määriteltävän ilmiön
kanssa: pohtimaan sekä omaa nörttiyttäni että tyttäreni
nörttiyttä ja sitä, miten parhaiten osoittaa arvostusta molempia
kohtaan. Ajatus nörttiyden määrittelystä kuulostaa yritykseltä
pyydystää jääpala haarukalla, mutta yritetäänpä silti.
70-luvulla syntyneenä muistan yhä
ajan, jolloin termi "nörtti" ensimmäisen kerran ilmestyi
mediaan. Tuolloin nörtit olivat poikkeuksetta ylipainoisia tai hyvin
alipainoisia, henkilökohtaisen hygieniansa laiminlyöviä,
epämuodikkaita rillipäisiä colajuomilla, pitsalla ja
perunalastuilla itsensä elättäviä tietokoneen ääressä kaiken
valveillaoloaikansa kuluttavia nuoria miehiä. Naiset olivat heille
vain tarunhohtoinen fantasioinnin kohde, yhtä todellinen ilmiö kuin
fenix-lintu. Itseironisimmat noista nörttimiehistä saattoivat ostaa
itselleen rintanpin, jossa luki "Roolipelissä sinullakin voi
olla tyttöystävä". Koska satuin olemaan henkilökohtaisesta
hygieniastani huolta pitävä nuori nainen en kyennyt samaistumaan
tuohon kuvaan, vaikka taoinkin Nethackin läpi useita kertoja,
uppouduin fantasia- ja science fiction – kirjallisuuteen ja
rakastin roolipelejä. Minulla ei ollut sanan "outo"
lisäksi muita sanoja kuvaamaan sitä mitä olin – ja "outo"
on todella viheliäinen sana kuvaamaan epävarmaa nuorta naista, joka
haluaisi epätoivoisesti löytää ystäviä ja kokea kuuluvansa
johonkin.
Ellen olisi liittynyt Suomen
Tolkien-seura ry:hyn saattaisin kuvitella vieläkin, että "outo"
on oikea sana kuvaamaan minua. Yhdistystoiminnan kautta tutustuin
mielenkiintoisiin ja mahtaviin ihmisiin, jotka harrastivat
yllätyksekseni samoja asioita kuin minä. Uskon, että monet teistä
lukijoista ovat kokeneet saman tunteen kuin minä: oli kuin
värikylläinen paratiisi täynnä kukkia ja hedelmiä olisi
puhjennut sisälleni paikkaan, jossa oli aiemmin ollut autiomaa.
Ympärilläni oli yhtäkkiä ihmisiä, joiden kanssa saatoin
keskustella Keski-maan haltioiden sukupuista, ommella
keskiaikatyylisiä vaatteita ja heittäytyä nauttimaan yhdessä
kerrotuista tarinoista omassa roolipelimaailmassani.
Kehittymässä oleva nuorten, usein
entisten koulukiusattujen nuorten ja nuorten aikuisten muodostama
hörhökulttuuri (tällä nimellä muistan sitä tuolloin usein
kutsutun) sai myös vastavoimia: mediassa esiintyi kauhutarinoita
itsemurhan tehneistä tai mielenterveytensä menettäneistä
roolipelaajista, joilla "rooli oli jäänyt päälle".
Erityisesti äärikristityt kunnostautuivat tämän uuden
alakulttuurin vastustajina leimaten roolipelaajat saatananpalvojiksi
yhdysvaltalaisten esikuviensa innoittamina. Tällaiset loukkaavat
yleistykset ja monien kokema lähipiirin ymmärtämättömyys saivat
"hörhöt" lyöttäytymään tiiviimmin yhteen. Omakin
maailma jakautui "meihin" ja "mundiksiin",
ihmisiin, joiden ei edes kannattanut odottaa ymmärtävän mitään
mistään tärkeästä.
Minulla ei ole tarkkaa käsitystä
siitä, missä vaiheessa "hörhökulttuurista" tuli
nörttikulttuuria, jonka valtavirta kykeni vähitellen sulattamaan
paremmin. Peter Jacksonin Taru Sormusten herrasta -elokuvat nostivat
ainakin yhden useimpien "hörhöjen" rakastaman teoksen
parrasvaloihin ja suuren yleisön fanitettavaksi. Keskelle tätä
alakulttuurin ja valtakulttuurin hidasta kohtaamista syntyi
tyttäreni.
Vannon, etten yrittänyt ehdoin tahdoin
muokata tyttärestäni erityisen nörttimäistä – itse asiassa
päin vastoin. En pystynyt itse muuttumaan aivan tavalliseksi
keskivertoihmiseksi, mutta yritin parhaani tehdäkseni tyttärestäni
edes ulospäin sellaisen. Minun on tunnustettava, että oman
nörttimäisyyteni näkeminen tyttäressäni oli varsin tuskallista.
On eri asia naureskella nyarlathotep-pehmolelua halailevalle vauvalle
kuin seurata sivusta, miten oma kömpelö lapsi saa ensimmäiset
silmälasinsa nelivuotiaana. Silmieni alla tyttäressäni toteutui
paljon nörttimäisiksi miellettyjä ominaisuuksia: hän oli jo
viisivuotiaana todella kiinnostunut matematiikasta ja
luonnontieteellisistä ilmiöistä, hän jaksoi nököttää
paikallaan tuntikausia kokoamassa 100-palaisia palapelejä ja
toisaalta hän oli ikätasoaan selvästi kömpelömpi. Minun oli
pakko todeta, että pyrkimykseni muokata lapsestani mahdollisimman
"normaali" oli epäonnistunut pahasti. Jäljelle jäi vain
vaihtoehto hyväksyä sekä oma nörttiyteni että hänen
nörttiytensä ja ryhtyä valtaamaan tilaa ja arvostusta molemmille.
Tyttärelleni, toisin kuin minulle, oma
minuus on itsestäänselvä ja hyvä tila, jota hän ei ole ainakaan
toistaiseksi alkanut kyseenalaistaa. Hän tietää olevansa erilainen
kuin muut lapset, mutta hän havainnoi myös muiden lasten
keskinäisiä eroja. Tyttäreni kohdalla olen havainnut, miten
valtavan suuri merkitys opettajien ja koulun henkilökunnan
toiminnalla on. Siinä missä itse jouduin suorastaan kidutetuksi on
tyttäreni löytänyt ystäviä ja tulee mitä ilmeisimmin
hyväksytyksi.
Nörttilapsen kasvattamisen haasteet
lienevät pääsääntöisesti samat kuin lapsen kasvattamisessa
yleensä: Miten tukea parhaiten lapsen itsearvostusta? Miten kehittää
lapsen sosiaalisuutta? Päämääränä lienee joka tapauksessa
koettaa auttaa lasta kasvamaan aikuiseksi, jolle tavallinen elämä
ei aiheuta pääsääntöisesti ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.
Tämä pitää sisällään kaiken perustaitojen, kuten siivoamisen,
ruoanlaiton ja kaupassakäynnin perusteiden hallinnasta aina
sosiaalisen elämän kiemuroissa selviämiseen – ja myös kenties
sen tärkeimmän, toimeen tulemisen itsensä kanssa. Jokainen meistä
on elossa ollessaan varsin pysyväisluonteisesti naimisissa kehonsa,
temperamenttinsa ja tapojensa kanssa.
On nörttilapsen kasvattamisessa myös
omat haasteensa. Oma nörttilapseni on suuressa määrin älyllisesti
suuntautunut, omaa norsun muistin ja kahmaloittain kärsivällisyyttä.
Niinpä tutustuessani hänen kanssaan nörttikulttuurin helmiin
joudunkin usein vastailemaan hämmentäviin kysymyksiin. "Äiti,
muistatko, kun lupasit viime viikolla selittää minulle, mikä on
tesserakti. Voisimmeko katsoa sitä nyt?" "Äiti, minun käy
sääliksi Anakin Skywalkeria. Johtuiko hänen muuttumisensa Darth
Vaderiksi siitä, että muut vaativat häneltä niin paljon?"
Usein havaitsen itsekin olevani oman tietämykseni äärirajoilla
etsiessäni hänelle ymmärrettäviä vastauksia.
Kaikkein vaikeinta ainakin minulle
kasvattajana on ollut luottaa lapseeni, siihen, että hän selviytyy
itse. Vaikeaa on myös nähdä oma riittämättömyytensä ja
pakottaa itsensä kasvamaan, kohtaamaan vastoinkäymisiä ja
yrittämään selviytyä niiden keskellä. En ole hyvä pitämään
puoliani eikä ole tyttärenikään, mutta me opettelemme yhdessä.
Nörttikulttuurissa on paljon sellaista
minulle todella tärkeää, jonka haluaisin siirtää eteenpäin
tyttärelleni: rakkaus kirjallisuuteen, syvälliset ystävien kanssa
käydyt keskustelut kirjallisuudesta, kriittinen asenne lukemiseen,
lähdekriittisyys, mahdollisuus työstää vaikeita asioita fiktion
avulla ja kehittää itseään esimerkiksi roolipelien tai
larppaamisen avulla - lukuisista aivan mahtavista kirjoista,
elokuvista ja tietokonepeleistä puhumattakaan. Ihminen oppii vain
harjoittelemalla sopivaa vastusta käyttäen ja tarjoamansa
viihdearvon lisäksi olen havainnut roolipelit ja larpit oiviksi
minuuden harjoituskentiksi. Tyttäreni on vasta ottamassa ensimmäisiä
askelia noiden harrastusten parissa, mutta jo nyt huomaan
havainnoivani peleissä ilmeneviä tilanteita eri tavalla asetuttuani
myös kasvattajan rooliin. Luotanko pelaajiin tarpeeksi? Annanko
heille tarpeeksi mahdollisuuksia vaikuttaa peliin? Jaanko kaikille
yhtä paljon huomiota? Kuuntelenko kaikkia? Olen saanut huomata,
ettei kasvattaminen ole vain yksipuolinen ilmiö vaan kuin
pöytätennistä: jatkuvia edestakaisin lentäviä palloja,
korjausliikkeitä, harha-askeleita...
Olen osallistunut tyttäreni kanssa
useampaan larppiin. Puolen vuoden ikäisenä hän konttaili ympäri
lattioita Kevätmetsän valtakunta -eloroolipelissä, 3-vuotiaana hän
maisteli rosvopaistia larpissa nimeltä Punainen lanka, pihlajapuu,
jossa kuuluin pelinjohtoon. Toissavuonna päätimme lähteä yhdessä
pelaamaan kun Rajakatse-kampanjassa tarjoutui mahdollisuus ottaa myös
lapsia jatkumon kevätpeliin. Sama toistui viime vuonna ja
toivottavasti myös tänä vuonna. Tyttäreni nauttii noista päivistä
fantasiamaailmassa täysillä. Ensimmäisessä Rajakatse-pelissään
hän ryhtyi kehittelemään omia juoniaan eläytyen pienen orpotytön
hahmoonsa. Olin antanut hänelle koruksi suurehkon kristallikiteen,
joka riippui nahkanauhassa. Se kourassaan silmälasipäinen tyttöseni
kulki hahmon luota toisen luo kertoen etsivänsä tietoa hahmonsa
vanhemmista. "Ainut muisto, joka heiltä jäi minulle, on tämä
kristalli", hän selitti. Viime vuonna orpotyttöhahmo sai
nimenkin: Heinä. Odotan jännityksellä, miten Heinä kehittyy
hahmona tyttäreni kasvaessa. Tällä hetkellä tyttäreni odottaa jo
kovasti Rajakatseen kevätpeliä, mahdollisuutta nauttia
fantasiamaailman tunnelmasta ja kypsentää ruokansa nuotiolla.
Tyttäreni on aina rakastanut
eläytymistä ja näyttelemistä. Päiväkotinsa kevätjuhlassa
muistan hänen eläytyneen juustopalaa nokassaan pitäneen korpin
osaan siinä määrin turkkalaisesti, että muovisen juustonpalan
lisäksi hänen suustaan roiskui myös aimo annos sylkeä. Näytelmät
ovat aina olleet hänelle vuoden kohokohtia. Koulun
näytelmäprojekteissa hän on aina vapaaehtoinen esiintymään ja
eläytymään ja vaikuttaa nauttivan siitä täysin rinnoin. Niinpä
larppaaminen ja roolipelaaminen vaikuttaisivat hänelle varsin
lupaavilta harrastuksilta ainakin tällä hetkellä.
Tuskin maltan odottaa sitä, että
pääsen kokemaan tyttäreni kanssa monia omaan nörttiyteeni
liittyviä huippuhetkiä: katsomaan Tähtien sota -elokuvat (olen
tosin kuullut monien katsoneen ne jo nuorempienkin lasten kanssa),
nauttimaan Buffysta ja Star Trekistä, lukemaan Harry Potter -kirjat
loppuun... Lista on onneksi pitkä ja kasvaa yhä.
Kaikkein eniten toivon kuitenkin sitä,
että kasvettuaan aikuiseksi tyttäreni voi olla suurin piirtein
tyytyväinen itseensä.
