Tuholaistorjujasta LOLcatiksi 2 - Noitarovioilta näyttelyihin

Maria Blomqvist

1. osa: Kissan kehitys ihmisen rinnalla

2. osa: Noitarovioilta näyttelyihin, tämä artikkeli 
3. osa: Kissa kulttuurissa, ilmestyy keskiviikkona 7.11.2012

Jilda, sohvan hallitsijatar
Kuva: Maria Blomqvist

Kesykissalajin kehitystä ihmisen kanssa läpikäyvä artikkelisarjani jatkuu toisella osallaan. Mikäli ensimmäinen osa on jäänyt väliin, löytyy se alussa olevan linkin takaa. Toivon, ettette pettyneet odottaessanne tätä artikkelia jo viime maanantaina; kansainvälinen rintasyöpäpäivä siirsi kissa-artikkelin julkaisua. Vaan käykäämme pidemmittä puheitta asiaan.

Keskiaika

 Todeksi varmistettua tietoa kissojen oloista keskiajan Euroopassa on saatavilla perin niukasti. Olen yleensä pystynyt tarkistamaan kirjoittamieni artikkelien faktat suhteellisen helposti, mutta kissoista keskiajalla löysin lähinnä yksittäisiä anekdootteja. Kehotan siis suhtautumaan terveellä epäilyksellä kaikkeen tässä luvussa kertomaani.

Kotikissoille koittivat synkät ajat Rooman valtakunnan kuihduttua. Keskiajan katsotaan usein alkaneen vuodesta 467 jaa. Roomalaiset olivat pitäneet kissaa vapauden symbolina, mutta valtakunnan vaikutuksen heikentyessä alettiin kissalajiin liittää yhä enenevässä määrin muinaisia uskomuksia ja ne menettivät vähitellen suosionsa. Löytämieni hajanaisten tietojen mukaan arkeologisissa tutkimuksissa on selvinnyt, että kotikissa katosi kokonaan osista keskiajan Länsi-Eurooppaa. Iso-Britannia oli poikkeus: siellä kotikissoja arvostettiin ja ne nauttivat katolisen kirkon suojelusta aina 900-luvulle asti.

Keskiaikainen kissa, tuholaistorjuja. Kuva vanhasta
käsikirjoituksesta.
http://romantoes.blogspot.fi/

Rationaalisesti ajatellen kotikissat olisivat olleet ihmisille hyvin tärkeitä: ne ovat tehokkaita tuholaistorjujia, jotka hävittävät hiiriä, myyriä ja rottia ihmisasumusten läheisyydestä ja parantavat näin ollen esimerkiksi elintarvikkeiden säilymistä. Keskiajan vilja- ja juureslajikkeet tuottivat paljon nykyisiä lajikkeita pienemmän sadon ja viljelymenetelmät olivat tehottomampia. Etenkin Etelä-Euroopassa jyrsijät aiheuttivat pahoja tuhoja elintarvikkeille.

Kissaan oli liitetty antiikin Roomassa ja Kreikassa sekä Viikinkien parissa myönteisiä ajatuksia: kreikkalainen Plutarkhos yhdisti kissaan ajatuksen puhtaudesta, Plinius piti kissoja hedelmällisyyden symboleina ja Aesopoksen tarinoissa kissa on ovela ja kekseliäs hahmo. Viikinkien jumaltaruissa kissa yhdistettiin rakkauden jumalatar Freijaan. Hämärissä ja öisin liikkuvan kissan käsittäminen himokkaana ja juonikkaana hahmona ei kuitenkaan ollut lajille eduksi kristinuskon vallattua alaa: kissa ryhdyttiin vähitellen yhdistämään noituuteen. Keskiajan lopulla kuva kissasta noidan lemmikkieläimenä oli syöpynyt mieliin jo lähes kaikkialla Euroopassa.

Keskiaika oli pitkä, noin tuhannen vuoden mittainen ajanjakso: se ulottui vuodesta 467 aina 1500-luvulle. Ei liene ihmekään, että noin pitkän ajanjakso aikana ihmiskunta koki monia kauhistuttavia asioita. Musta surma runteli Eurooppaa vuosina 1347-1352. Se levisi Eurooppaan Krimin niemimaalta mongolien piirittämästä genovalaisesta Kaffan siirtokunnasta. Kaffasta paenneet toivat taudin mukanaan Messinaan, Genovaan ja Venetsiaan. Sieltä musta surma levisi myötäpäivään ympäri Eurooppaa.

Musta surma ja noitaroviot

Keskiaikainen kissa käyttäytyy ihmismäisesti.
Kuva: Vintage Printable -sivusto
http://vintageprintable.com/wordpress/

Musta surma kylvi kuolemaa – eikä pelkästään ihmisten keskuuteen. Osansa saivat myös kissat, paradoksaalista kyllä. Mustan surman levitessä ryhdyttiin syyllisiä tautiin etsimään noidista – ja kissoista. Lukemattomia kissoja poltettiin roviolla. Kissoja vastaan käytiin myös oikeudenkäyntejä, niitä syytettiin liitosta paholaisen kanssa sekä noituudesta.

Siitä, mikä aiheutti mustan surman ja minkälainen sairaus se ylipäätään oli ei ole nykyisin yhtenäistä käsitystä. Pitkään vallinneen käsityksen mukaan kyseessä oli paiserutto, jota levittivät mustarottiin pesiytyneet kirput. Tätä näkemystä ovat kuitenkin nousseet haastamaan ajatukset siitä, että kyseessä saattoikin olla pisaratartuntana leviävä keuhkorutto. Jos kyseessä oli kirppujen levittämä paiserutto, saattoi kissojen massatuholla olla tärkeäkin vaikutus ruton leviämiseen. Vaikka kyseessä olisikin ollut jokin muu sairaus, huononsi kissojen hävittäminen sadon säilymistä.

Kissoja käytettiin keskiajalla ja renessanssiajalla myös muilla, nykyihmisestä oudoilla tuntuvilla tavoilla. Joissain paikoin katsottiin kissan muuraamisen elävältä uuden talon seinän sisään tuovan onnea. Kissoja myös syötiin paremman puutteessa ja lakimiesten viitat somistettiin kissan turkista tehdyin reunuksin.

Paluu suosioon

Pierre Auguste Renoirin maalaus "Nukkuva kissa" 1862

Renessanssiajan jälkeen alkoi kissan suosio hitaasti elpyä. Monesti esikuvina kissojen suosioon toimivat arvostetut ja tunnetut henkilöt, jotka pitivät kissoja lemmikkeinään. Esimerkiksi kardinaali Richelieun kerrotaan omistaneen kissoja ja rakastaneen niitä. Vähitellen 1700-luvulla kissojen suosio kasvoi. Kissoista syntyi yhä uusia tarinoita: yhdysvaltalaisen Maine Coon -kissarodun väitetään juontavan juurensa Ranskan kuningatar Marie Antoinetten kuuteen rakastettuun angorakissaan, jotka kuningatar lähetti laivalla Maineen pakoon Ranskan vallankumousta. Todellisuudessa Maine Coon -rodun kantavanhempina pidetään rantautuneita laivakissoja, joista pitkäkarvaisemmat selvisivät parhaiten Mainen luonnonolosuhteissa, mutta tarina Marie Antoinetten kissoista on silti romanttisen kiehtova.

1800-luvulla kissat saivat yhä suureman suosion. Kuningatar Viktoria rakasti angorakissoja ja hänen suosikkikissansa, suuri angorakissa nimeltä White Heather päätyi lopulta hänen kuoltuaan hänen pojalleen ja perijälleen kuningas Edward VII:lle.

Kissat alkoivat esiintyä myös taiteessa. Ranskalainen impressionisti Pierre Auguste Renoir rakasti kissoja ja ikuisti niitä useisiin maalauksiinsa. Kissat olivat myös suosittu postikorttien, valokuvien ja taulujen aihe. Kissat inspiroivat myös saksalaista teologia ja lääkäriä Albert Schweitzeria. Schweitzerin kerrotaan pelastaneen rakennusvaiheessa olleesta talosta lattian alle jääneen kissan. Hän antoi kissalle nimen Sizi ja kissa palkitsi hänet pitämällä hänelle jatkuvasti seuraa hänen työpöytänsä ääressä. Sizillä oli tapana nukahtaa hänen vasemman kätensä päälle eikä Schweitzer raaskinut herättää kissaa. Hän oli vasenkätinen, mutta aina Sizin nukkuessa hänen kätensä päällä käytti hän oikeaa kättään reseptien kirjoittamiseen. Tämän kerrotaan jatkuneen koko Sizin eliniän, 23 vuoden ajan. Schweitzerin kerrotaan kuvanneen lohdullisia asioita seuraavasti: "Elämän suruista on kaksi pakokeinoa: musiikki ja kissat." Myös Nikola Tesla, nerokas keksijä ja fyysikko vailla vertaa, rakasti kissoja. Joidenkin kertomusten mukaan kipinät, jotka syntyivät hänen silittäessään lemmikkikissaansa nimeltä Macak antoivat hänelle kimmokkeen sähköön liittyviiin keksintöihinsä. Tarina tästä on luettavissa Tesla – Life and Legacy -sivulta: http://www.pbs.org/tesla/ll/story_youth.html

Ensimmäiset kissanäyttelyt

Kuva Crystal Palacen kissanäyttelystä.
Sivustolta: www.messybeast.com

Kissanäyttelyt olivat varma merkki siitä, että kissoista oli tulossa suosittuja lemmikkieläimiä. Löysin useita mainintoja kissanäyttelystä, jota pidetään maailman ensimmäisenä. Se pidettiin Englannissa Winchesterissä vuonna 1598, mutta tietoja siitä, millä tavoin kissoja esiteltiin siellä tai millä perusteella niitä arvosteltiin ei ole säilynyt.

Ensimmäinen nykyisen kaltainen kissanäyttely järjestettiin Lontoossa Kristallipalatsissa torstaina 13. heinäkuuta vuonna 1871, vaikka 1860-luvulla Yhdysvalloissa olikin markkinoiden ohella järjestetty maanviljelijöiden kissoille pieniä näyttelyitä. Suurin osa näistä Yhdysvaltojen varhaisissa näyttelyissä esitellyistä kissoista edusti Maine Coon -rotua. Kristallipalatsin näyttelyssä kissat esiteltiin näyttelyhäkeissä samaan tapaan kuin nykyisinkin. Tuo näyttely oli kirjailijana ja kissojen ystävänä tunnetun Harrison Weirin ajatus; Weir kirjoitti määritelmät, joiden perusteella kissoja voitiin arvostella ja hän toimi yhtenä kolmesta näyttelytuomarista. Kristallipalatsi oli tuohon aikaan erittäin suosittu näyttelypaikka, joten kyse ei ollut aivan pikkutapahtumasta. Viktorianaikaiset englantilaiset rakastivat näyttelyitä, joissa he saattoivat ihailla esineitä ja eläimiä ja Kristallipalatsin kissanäyttely osoittautui valtavan suosituksi. Kun uutinen siitä levisi, ryhdyttiin samantyylisiä näyttelyjä järjestämään Iso-Britannian lisäksi myös Yhdysvalloissa. Esimerkiksi Madison Square Gardenissa New Yorkissa järjestettiin kissanäyttely vuonna 1895.

Kissanäyttelyjen nostattaman kissainnostuksen ja kissanjalostusinnostuksen organisoimiseksi tarvittiin myös yhteistoimintaa. Rotukissaharrastuksen katsotaan alkaneen Isossa-Britanniassa National Cat Clubin perustamisesta vuonna 1887. Kissarodut kiinnostivat myös aatelisia; National Cat Clubin puheenjohtajana toimi muun muassa Bedfordin herttuatar.

Suomeen kissaharrastus, rotukissat ja kissanäyttelyt saapuivat viiveellä. Maassamme on kissanäyttelyjä järjestetty nyt n. 40 vuoden ajan. Rotukissaharrastuksen kattojärjestönä toimii Suomen kissaliitto. Se edustaa suomalaista rotukissaharrastusta myös maailmalla: se kuuluu äänivaltaisena jäsenenä myös kansainväliseen kissaliittoon FIFeen (Fédération Internationale Féline).

Rotukissat

Ragdoll Hassunhauska Jilda Joanna
Kuva: Maria Blomqvist

Rotukissa symboloi monelle ihmiselle ylellisyyttä: aivan erityisesti tämä asema on yhä persialaisella kissalla, vaikka Suomessa ragdoll onkin ohittanut persialaisen suosiossa, kenties helposti hoidettavan turkkinsa ansiosta.

Kissoista on nykyisin olemassa niin lukuisia rotuja, että joudun tyytymään vain muutaman yksittäisen esittelemiseen. Kehotan kiinnostuneita etsimään lisätietoa kissaroduista esimerkiksi Suomen kissaliiton internet-sivuilta osoitteesta www.kissaliitto.fi tai Suomen rotukissayhdistyksen sivuilta osoitteesta www.surok.fi

Varhaisimpana Euroopassa tunnettuna rotuna pidetään turkkilaista angorakissaa, vaikka rotu onkin muuttunut paljon sitten viktoriaanisessa Englannissa aloitetun jalostustyön. Alkuperäiset turkkilaiset angorakissat sekoittuivat siinä määrin muihin kissoihin, että nykyisten turkkilaisten angorakissojen jalostustyö on aloitettu uudestaan vuonna 1963 Yhdysvalloissa Turkista tuoduista kissoista. Onneksi turkkilaiset itse arvostivat kovasti angorakissojaan: kun kissojen kanta hupeni, otettiin angorakissoja turvaan Ankaran eläintarhaan, jossa ne lisääntyivät. Suomeen turkkilaiset angorakissat saapuivat Venäjältä 1990-luvulla.

Persialaisia kissoja
Kuva: Wikipedia
https://en.wikipedia.org/wiki/File:SnowyandHazy.jpg

Ihastuttava pitkäkarvainen persialainen mainittiinkin jo. Persialaiset kissat ovat turkkilaista angoraa muistuttaneiden angorakissojen ohella yksi maailman vanhimmista kissaroduista. Jo 1600-luvulla tunnettiin mustat persialaiset kuparinhohtoisine silmineen. Nykyisten persialaiskissojen esivanhempia ovat Eurooppaan muinaisesta Persiasta (nykyisin Iranin alueelta) kuljetetut tuuheaturkkiset, pitkäkarvaiset kissat, sekä Turkin alueelta tuodut angorakissat. Persialaisesta kissasta on olemassa hyvin monenlaisia värimuunnoksia. Kissarodun suosiota nykyisin rajoittaa sen turkin vaatima runsas hoiva. Persialaisten jalostaminen on saanut osakseen myös kritiikkiä: rotu on jalostettuu niin lyhytkuonoiseksi, että persialaiset kärsivät hengitysvaikeuksista ja tulehduksista sekä silmävaivoista matalien silmäkuoppien vuoksi.

Puolipitkäkarvaisista kissaroduista suosittuja ovat mm. Ragdoll, Maine Coon, norjalainen metsäkissa ja uutena tulokkaana Siperiankissa. Kaikkien näiden rotujen edustajia yhdistää se, että ne ovat yleensä melko suurikokoisia ja niillä on näyttävä, tuuhea turkki. Maine Coon -rodun edustajat ovat maailman suurimpia kissoja: ne saattavat painaa jopa 10 kg, mutta sitäkin painavampia kissoja on olemassa. Norjalaiset metsäkissat ovat myös suuria, pörheitä ja tanakoita. Ne ovat kehittyneet Norjassa asuneista maatiaiskissoista ja on mahdollista, että niiden alkujuuret juontavat viikinkiaikaan asti. Siperiankissat ovat nimensä mukaisesti kehittyneet entisen Neuvostoliiton alueen pohjoisosissa.

Turkkilainen van
Kuva: Wikipedia
https://en.wikipedia.org/wiki/File:Hobie_the_turkish_van.JPG

Turkista on tullut myös toinen ihastuttava kissarotu: turkkilainen van. Sen esi-isät asustelivat Kaakkois-Turkissa sijaitsevan Van-järven rantamilla. Toisin kuin useimmat muut kissat, monet vanit nauttivat vedestä ja rentoutuvat uimalla. Turkkilaisten van -kissojen jalostus aloitettiin 1950-luvulla Englannissa kahden rouvan ostettua vantteran, puolipitkäkarvaisen valkoisen naaraskissan, jolla oli kastanjanpunaiset merkit päässä. Rouvien istanbulilaisen hotellin johtaja kertoi toisestakin samanlaisesta kissasta, uroksesta – ja naiset hankkivat senkin. He veivät molemmat kissat Britanniaan ja neljän vuoden tuloksena heidän onnistui jalostaa van-värisiä kissoja.

Puolipitkäkarvaisista kissaroduista ragdoll on yksi uusimmista. Sen jalostus aloitettiin 1960-luvulla Kaliforniassa. Rodun kantaäiti oli sekarotuinen valkea angoratyyppinen kissa nimeltä Josephine. Kissa jäi auton alle ja vammautui, mutta toipui ihmisten huomassa ja sai pentuja. Arvellaan, että hellä hoiva sai Josephinen luottamaan ihmisiin niin paljon, että se rentoutui täysin syliin otettaessa. Sama ominaisuus periytyi myös sen onnettomuuden jälkeen saamille pennuille. Tästä rentoutumiskyvystä ovat ragdoll ("räsynukke")-kissat saaneet nimensäkin. Oma ragdollini Jilda ei valitettavasti yleensä juurikaan rentoudu sylissä toisin kuin jo edesmennyt musta kollini Paco. En lainkaan hämmästele ragdollien suosiota: harva asia on niin ihastuttava kuin täysin rentoutunut, lähes veltto ja ihanan lämmin kissa sylissä.

Sfinx, karvaton kissarotu
Kuva: Wikipedia
https://en.wikipedia.org/wiki/File:Sphinx2_July_2006.jpg

Lyhytkarvaisista kissoista perinteisiä ovat brittiläinen ja eurooppalainen lyhytkarvakissa. Brittikissa on tanakka ja pyöreämuotoinen ja luonteeltaan seurallinen ja itsenäinen. Eurooppalaiset lyhytkarvakissat ovat jonkin verran brittikissoja sirompia. Kaikkein siroimpia ja hoikimpia nykyisin ovat kuitenkin itämaiset kissat, joista tunnetuin lienee siamilainen. Nykyiset todella hoikat ja pitkäkasvoiset siamailaiset eivät muistuta enää kovinkaan paljon alkuperäisiä siamilaisia kissoja. Ne olivat 1500-luvun Siamissa (nykyisin Thaimaa) kuninkaallisia kissoja, joita sai hankkia palatsista vain kuninkaan suosituksella. Iso-Britanniaan siamilaiset saapuivat vuonna 1884. Tuolloin suosittiin nykyistä paljon rotevampaa ja pyöreäpäisempää kissaa. Näitä "perinteisiä siamilaisia" jalostetaan nykyisin nimellä TICA Thai.

Erikoisesta ulkonäöstään tunnettuja rotuja ovat myös american curl, scottish fold ja sfinx. American curlin korvat ovat taaksepäin kippuralla, scottish foldin lurpallaan eteenpäin – ja sfinxit ovat lähes karvattomia. Myös muita karvattomia tai lähes karvattomia kissoja esiintyy, esimerkkinä mainittakoon peterbald.

Itse rakastan kaikenlaisia kissoja ja näen erilaista kauneutta kaikkien kissojen olemuksessa.

Mistä lemmikkikissa?

Löytökissanpentu Paco nauttii nukkumisesta ystäväni
sylissä. Kuva: Maria Blomqvist

Lemmikkikissa kannattaa mielestäni hankkia tavalla, joka tukee kissojen hyvää kohtelua, hyvinvointia ja terveydenhoitoa. Aivan ensimmäiseksi kannattaa tiedostaa se, että kissa on yleensä varsin pitkäikäinen lemmikkeläin ja siitä kannattaa varautua huolehtimaan koko sen eliniän ajan. Olosuhteet, joihin kissa on tulossa, kannattaa myös tiedostaa. Millaiseen asuntoon kissa on muuttamassa? Onko perheessä muita lemmikkieläimiä? Entä onko perheessä lapsia? Kissanpoikasia saa ilmaiseksikin, mutta tällaisia poikasia ei välttämättä ole esimerkiksi ruokittu sopivalla ravinnolla loishäädöistä, rokottamisesta ja siruttamisesta puhumattakaan.

Mielestäni kissa kannattaa hankkia taholta, jonka kissaystävällisyydestä voi olla varma, esimerkiksi hyvämaineiselta kissankasvattajalta, löytöeläintalosta tai löytöeläimiä välittävästä yhdistyksestä. Kaikilta näiltä tahoilta kissan saa eläinlääkärin tarkastamana, rokotettuna, sirutettuna ja loishäädettynä. Kissan hankintahinta vaihtelee: löyteläintalosta tai -yhdistyksestä kissanpennun saa n. 100 € hintaan; aikuisesta kissasta peritään 120 €:n luovutusmaksu, johon sisältyy myös kastrointi/sterilointi. Rotukissat ovat paljon kalliimpia: lemmikkitasoisen rotukissan saa n. 500-600 € hintaan (hinta vaihtelee suuresti kasvattajasta ja rodusta riippuen). Näyttelytasoisen kissan saa 800-1000 €:lla – ja siitoseläimestä joutuu maksamaan pitkälle toistatuhatta euroa. Siitoseläimen hankkijoilta odotetaan yleensä myös pidempää kissakokemusta, kasvattajakurssin käymistä sekä valmiutta käydä kissanäyttelyissä.

Itse suosittelisin ensikertalaista kissanhankkijaa harkitsemaan aikuista kissaa lemmikiksi. Kissanpennut ovat äärettömän suloisia, mutta ne ovat lapsia. Ne kokeilevat kaikenlaista, kiipeilevät, juoksentelevat, leikkivät, maistelevat... Niiden parissa riittää tekemistä. Vaikka kissanpoikanen olisikin luovutusikäinen 12 viikon iässä, on se vielä aivan lapsi. Sille pitää opettaa hellästi ja johdonmukaisesti esimerkiksi kodin vaaralliset paikat (sähköhellan levyt, pyykkikoneen rumpu, astianpesukone, ruokapöytä), miten ihmisen kanssa saa leikkiä, mitä saa syödä ja mitä ei... Aikuinen kissa osaa yleensä kaikki nämä taidot valmiiksi – ja lisäksi aikuista kissaa hankkiessaan tietää varmemmin, millaisen kissan tulee saamaan. Hankkimastani viidestä kissasta kolme on tullut meille aikuisena, kaikki löyteläinyhdistys Rekku Rescuen kautta.

Rakastan lähes kaikkia eläimiä (sokeritoukkia lukuun ottamatta), en siis ole pelkästään kissaihminen. Kissoissa olen aivan erityisen ihastunut niiden valtavasta kyvystä rakastaa, niiden rauhallisuudesta, lempeästä läsnäolosta ja niiden loppumattomista hauskoista keksinnöistä. Lukuisat tuntemani kissat pitävät hellää huolta omistajastaan hänen ollessaan sairaana, pakkautuvat syliin tarjoamaan lämpöään ja läsnäoloaan hänen ollessaan surullinen – ja tarjoavat omaa seuraansa aivan arkisesti, vaatimatta mitään vastapalvelukseksi. Kissan on todettu myös vähentävän ihmisen stressiä ja laskevan verenpainetta.

Linkit

Lisätietoa rotukissoista

www.kissaliitto.fi

www.surok.fi

Löytökissataloja ja -yhdistyksiä

http://www.hesy.fi/

http://www.loytoelaintalo.fi/

http://www.rekkurescue.com

http://www.pelastetaankoirat.com/

http://www.kissojensuojelu.fi/

http://www.onnentassu.fi/

EDIT: Ohjeita kissanäyttelyn kävijöille

Sain pyyntöjä hyvistä ohjeista kissanäyttelyä varten. Ystäväni Siri Kotajärvi innostui kirjoittamaan hyvät ohjeistukset ja aloitti myös blogin pitämisen aiheesta. Ohessa linkit Sirin ohjeisiin.

Kuukissan kissalan kissanäyttelyohjeet
Kuukissan kissalan ohjeet näyttelyverhoille
Kuukissan kissalan näyttelyblogi
 

Tuholaistorjujasta LOLcatiksi 1 - Kissan kehitys ihmisen rinnalla

Maria Blomqvist

Jilda, sohvan hallitsijatar
Kuva: Maria Blomqvist

Tämän artikkelin kirjoittamisessa avustivat kissani, ragdoll Jilda (Hassunhauska Jilda Joanna) sekä rescuekissat Hopeatassu, Lumienkeli ja Yoda. Kenties lukusien kissamuusien vaikutuksen ansiosta tämä artikkeli venähti niin pitkäksi, että katsoin parhaaksi jakaa sen kolmeen osaan:

Osa 2: Noitarvioilta näyttelyihin ilmestyy maanantaina 22.10.2012

Osa 3: Kissahahmot populaarikulttuurissa ilmestyy keskiviikkona 7.11.2012

Vaikka kissa onkin yksi nuorimmista yhteydessä ihmiseen kehittyneistä lajeista on se juurtunut syvälle kulttuuriimme. Tulen tässä artikkelisarjassa käsittelemään kissalajin kehitystä ja merkitystä ihmiselle, kissaharrastusta ja -rotuja sekä kissahahmoja kirjallisuudessa, elokuvissa ja populaarikulttuurissa.

Lähes jokaisella ihmisellä on jonkinlainen käsitys kissasta: ihmiset mieltävät usein kissan ylpeäksi ja ihmisiä halveksuvaksi yksinäiseksi pedoksi, joka saalistaa armotta pienjyrsijöitä ja pikkulintuja ja jolle on mahdotonta opettaa mitään. Tässä näkemyksessä piilee totuuden siemen, kotikissat ovat petoeläimiä ja ne saalistavat tilaisuuden salliessa pieniä eläimiä. Luonteeltaan ne ovat sen sijaan erittäin yksilöllisiä ja kissan kouluttaminen positiivisen vahvistamisen menetelmällä on jokaisen kissanomistajan ulottuvilla. Palaan positiiviseen vahvistamiseen koulutusmenetelmänä artikkelisarjan toisessa osassa.

Kotikissa (Felis catus tai Felis silvestris catus)

Kissauroksen fysiologia
Kuva: Wikimedia

Kotikissa on levinnyt ihmisen vaikutuksesta lähes kaikkialle maailmaan. Kissat kuuluvat nisäkkäiden luokkaan (Mammalia) ja petoeläinten (Carnivora) lahkoon. Kotikissa on pienikokoinen, noin 80 cm mittainen ja 30 cm korkea, vaikka esimerkiksi Maine Coon -rotuisten kissojen parissa on suurempiakin yksilöitä. Kissojen paino vaihtelee yleensä 2,5-7 kg välimaastossa vaikka suurempien kissarotujen parissa on jopa 14 kg painavia yksilöitä. Omien kissojeni paino vaihtelee 3-6,5 kg:n välillä.

Villeinä elävät ja vapaasti ulkoilevat kissat saalistavat pieniä eläimiä, Suomen oloissa enimmäkseen hiiriä ja myyriä sekä rottia. Myös hyönteiset, sisiliskot ja pienet linnut maistuvat niille, jos ne onnistuvat saamaan sellaisia kiinni. Kissa saattaa päivässä saalistaa noin 20-30 hiirtä. Georgian yliopistossa haluttiin kartoittaa kissojen käyttäytymistä niiden vaellellessa ulkona. Tutkijat kiinnittivät 60 kotikissan kaulaan vedenpitävän kameran ja seurasivat niiden liikkeitä 7-10 päivän ajan. Tutkimuksessa selvisi, että 44 % tutkituista kissoista saalisti nauhoituksen aikana. Näiden kissojen saaliista 23 % päätyi "lahjoina" niiden omistajien luokse. Puolessa tapauksista kissat jättivät saaliin paikalleen tapettuaan sen 28 % saaliista päätyi syödyiksi.

Jilda harjoittelee leikkiessään
saalistuskäyttäytymistä.
Kuva: Maria Blomqvist

Saalistuskäyttäytymistä esiintyy lähes kaikilla kissoilla, mutta kaikki kissat eivät osaa tappaa saalistaan. Emokissa opettaa tappavan puruliikkeen poikasilleen, mutta ellei emo itse osaa tappaa saalistaan tai jos ihmiset kasvattavat poikueen eivät kissat opi puruliikettä. Tarkkaillessaan eläimiä, esimerkiksi lintuja ikkunasta pitävät jotkut kissat naksuttavaa ääntä. Arvellaan, että tämä ääni aiheutuu siitä, että kissat toistavat saaliin tappavaa puruliikettä. Omista kissoistani edesmenneellä Pacolla oli tapana naksuttaa katsellessaan olohuoneemme ulkopuolella kasvavassa kuusessa pesiviä lintuja. Tämä ärsytti muita kissojamme selvästi ja niillä olikin tapana läpsiä Pacoa armotta päähän kunnes se vaikeni.

Kokoonsa nähden kissat elävät varsin pitkään. Lemmikkieläinvakuutuksia tarjoavien yritysten henkivakuutukset päättyvät 13 vuoden kohdalla, mutta yli 20 iän saavuttaminen ei ole nykyisin mitenkään tavatonta. Pitkän iän salaisuuden taustalla on runsas nukkuminen: kissat nukkuvat noin 2/3 elämästään, noin 11-16 tuntia vuorokaudessa. Villit kissat saalistavat eniten hämärissä saaliseläinten liikkuessa, toisin sanoen ne ovat hämäräaktiivisia, eivät varsinaisesti yöeläimiä. Omienkin kissojeni merkittävimmät aktiivisuusjaksot ajoittuvat aamuun ja iltaan.

Hopeatassu esittelee vihreitä kissansilmiään.
Kuva: Maria Blomqvist

Kissojen aistit ovat erilaisia kuin ihmisellä. On yleisesti tunnettu fakta, että kissoilla on erinomainen hämäränäkö, nähdäkseen ne tarvitsevat vain kuudesosan valomäärästä, jonka ihminen tarvitsee. Tämän mahdollistaa guaniinikiteistä ja niitä sitovista kollageenisäikeistä koostuva tapetum lucidum -kerros kissan verkkokalvolla. Valon heijastumisen näkee helposti katsomalla kissan pupilleja. Sinisilmäisillä kissoilla heijastus näkyy punaisena, muunväristen silmien tapauksessa vihertävänsinisenä. Pienillä kissalajeilla pupilli ei ole pyöreä vaan viirumainen – tämä estää väriaberraation, mikä on tarpeen, sillä pienten kissojen pupillit ovat niiden silmiin nähden paljon suuremmat kuin esimerkiksi tiikereillä. Kissojen silmien kyky erotella värejä on sen sijaan varsin rajoitettu, niille tuottaa vaikeuksia erottaa esimerkiksi vihreän ja punaisen sävyjä. Kissoilla on myös erinomainen kuulo ja ne voivat paikallistaa saaliinsa pelkästään äänen perusteella. Niiden kuuloalue vaihtelee 55 Hz:n ja jopa 80 kHz:n välillä; ne havaitsevat korkeita ääniä paremmin kuin koirat. Niiden hajuaisti ei ole aivan yhtä erinomainen kuin koirilla, mutta kissat ovat erinomaisen virittyneitä tietyille hajuille, esimerkiksi 3-merkapto-3-metyylibutaani-1-olille (lyhenne MMB). Se on alkoholi ja feromoni, jota esiintyy kissan virtsassa ja hajurauhasissa. Noin puolet kissoista reagoi voimakkaasti myös aitokissanmintusta (Nepeta cataria) havaittuun kymmenhiiliseen kaksirenkaiseen terpenoidiin nimeltä nepetalaktoni. Kissanmintusta nautiskelu on kissoille enimmäkseen harmitonta: nepetalaktonin on todettu rauhoittavan sykettä, rentouttavan lihaksia, alentavan kuumetta – ja lisäksi se tuhoaa bakteereja. Aitokissanmintun lisäksi myös rohtovirmajuuressa (valeriaana) (Valeriana officinalis) on tätä samaa yhdistettä. Olen käytännössä havainnut miten eri tavoin kissat reagoivat kissanminttuun: omista kissoistani ainoastaan Yoda reagoi siihen kun taas ystäväni kissoista toinen karttaa aineen tuoksua ja toinen reagoi nepetalaktoniin kieriskellen selällään lattialla autuaana. Kissojen makuaisti on erikoistunut lihan syömiseen; ne eivät kykene havaitsemaan makeaa makua. Näön, hajun, maun ja kuulon lisäksi kissat käyttävät apuna liikkumisessa myös tuntokarvojen välittämiä aistimuksia. Niillä on liikuteltavia tuntokarvoja kaikkialla kehossaan mutta aivan erityisesti otsassaan ja kuonon molemmin puolin (viiksikarvat). Mitä pitkäkarvaisemmasta kissasta on kyse, sitä pidempiä ovat myös niiden viiksikarvat. Karvattomilta kissoilta, esimerkiksi sfinkseiltä tuntokarvat puuttuvat usein kokonaan.

Kromosomistoltaan kissa on lähes samanlainen kuin sen Felis-sukuun kuuluvat villit sukulaiset: kaikilla on 38 kromosomia ja noin 20 000 geeniä. Kesykissa kykeneekin lisääntymään muiden Felis-sukuisten kissojen kanssa ja tuottamaan useimmissa tapauksissa lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Osa paikallisista kissaroduista on syntynyt tällä tavoin, villikissojen lisääntyessä vapaasti kesykissojen kanssa. 1970-luvulla luotiin pohja nykyisin suositulle bengali-kissarodulle risteyttämällä kotikissoja ja aasialaisia leopardikissoja (Prionailurus bengalensis bengalensis).

Useimmat kissat nauttivat lajitovereiden seurasta.
Paco ja Lumienkeli kissanpuussa.
Kuva: Maria Blomqvist

Vaikka kissat saalistavatkin yksin ovat ne silti sosiaalisia ja kaipaavat usein myös lajitovereita. Villit kissat elävät yleensä pienissä, noin 10-15 kissan ryhmissä, jonka ytimenä ovat toisilleen sukua olevat naaraskissat. Lisääntymiskykyisten uroskissojen reviirit ovat yleensä selkeästi laajempia kuin naaraskissojen, mutta kastroitujen uroskissojen reviirit ovat samankokoisia kuin naaraskissojen. Iso-Britanniassa on ulkoilevien kotikissojen havaittu noudattavan aikatulua tiettyjen jaettujen reviirialueiden käytössä. Kissalaumojen hierarkia ei ole erityisen selkeä, mutta aihetta tutkitaan. Joidenkin lukemieni tutkimusten mukaan kissalaumaa johtaa yleensä naaraskissa. Myös kissoja omistavat ystäväni ovat kertoneet samanlaisista kokemuksista. Omien kissojeni kohdalla en ole havainnut selkeää valtahierarkiaa.

Hopeatassun ja Jildan varovainen ensitervehdys.
Kuva: Maria Blomqvist

Vaikka kissat saattavat ihmisestä vaikuttaa ilmeettömiltä, on niillä laaja valikoima äännähdyksiä, asentoihin perustuvaa kieltä sekä feromoneja kemiallista viestintää varten. Jo lapsille opetetaan kissan sanovan "miau", mutta todellisuudessa kissat käyttävät kymmeniä erilaisia äännähdyksiä. Näiden lisäksi erilaiset kurahdukset, varoittavat sähinä ja murina sekä rauhoittava tai tyytyväisyyttä ilmaiseva kehräysääni kuuluvat kissojen repertuaariin. Omista kissoistani erityisesti Jilda ja Lumienkeli ovat kunnostautuneet äänenkäytössä. Jildalla on aivan omat erityiset äänensä laktoosittoman kerman pyytämiselle sekä märisevä naukaisu närkästykselle. Lumienkeli puolestaan ilmaisee tyytyväisyyttään iloisella tervehdysäänellä, jonka voisi kömpelösti translitteroida kurr-nauksi. Kissoistani Paco äänteli erityisen paljon: sen kanssa saattoi käydä pitkiä "keskusteluja" matkimalla sen äännähdyksiä. Ilman äännähtelyäkin kissa selviytyy: kissani Hopeatassu ehti viettää kanssamme yli vuoden ennen kuin se päästi ensimmäisen äännähdyksensä. Tämän äännähdyksen kirvoittivat uunissa paistuvat silakkapihvit, joille Hopeatassu on erityisen perso. Ääni on kissan ääneksi outo, lintumainen liverrys, jonka Hopeatassu päästää nykyisin ollessaan tyytyväinen. Erityisesti itämaisten kissojen kerrotaan olevan äänekkäitä.

Jilda, Hopeatassu ja Paco katselevat lintuja. Pacolla
oli tapana naksuttaa metsästysääntä.
Kuva: Maria Blomqvist

Kissoissa varsin merkittävää on niiden ilmiömäinen kyky lisääntyä: kissanaaras saavuttaa sukukypsyyden noin 8 kuukauden iässä, samoin kollikissa. Tämä on kuitenkin erittäin yksilöllistä: tiettyjen rotujen edustajat saattavat saavuttaa sukukypsyyden vasta 10-12 kuukauden ikäisinä ja olen kuullut kertomuksia 4-5 kuukauden ikäisistä löytökissanaaraista, jotka ovat löydettäessä olleet tiineitä. Kissan kantoaika on noin 65 vuorokautta ja kerralla syntyy noin neljä pentua. Kissanaaraat saattavat paritella useampien urosten kanssa. Mitä useammin kissanaaras parittelee, sitä suurempi pentueestakin usein tulee. Olen lukenut myös tutkimuksen, jonka mukaan parittelu useampien eri urosten kanssa johtaisi suurempaan pentueeseen, jossa pennuilla olisi eri isät. Luovutusikäisiä kissanpennut ovat aikaisintaan 12 viikon kuluttua syntymästä. Kissanaaraat, joilla on pennut lähes samaan aikaan hoitavat usein toistensa pentuja, mikä vähentää niiden taakkaa. Naaraat hyväksyvät usein myös hoidettavakseen vieraita pentuja; tämä on osoittautunut kullan arvoiseksi monien löytökissojen kohdalla.

Kissanaaras voi tulla uuteen kiimaan parin viikon sisällä vierotettuaan pennut. Tavallisesti kiimat seuraavat toisiaan kevään ja syksyn välisenä aikana. Lemmikkikissan sterilointi/kastrointi onkin varsin suositeltavaa, paitsi että se estää ei-toivottujen kissanpentujen syntymisen se vähentää myös häiritsevää kiimakäyttäytymistä, esimerkiksi ääntelyä ja virtsalla merkkailua (kissallani Jildalla oli sen ensimmäisen ja ainoan kiiman aikana tapana virtsata mieheni tietokonepöydän alla ollut pieni villamatto litimäräksi). Uroskissojen kohdalla se vähentää myös virtsalla merkkailua sekä ulkoilevien kissojen kohdalla riskiä joutua tappeluun tai onnettomuuteen.

Mitä lemmikkikissa tarvitsee?

Lumienkeli kerjää ihmiseltä vatsan rapsuttamista.
Kuva: Maria Blomqvist

Kissoja pidetään helppohoitoisina lemmikkieläiminä ja omasta mielestäni ne ovatkin sellaista. Kissat eivät kuitenkaan pysy loputtoman tyytyväisinä yksin vaan ne kaipaavat ihmisen huomiota ja seuraa. Omat kissani viettävät mieluusti aikaansa lepäilemällä perheeni ihmisäjesenten lähistöllä rauhallisesti, tarkkaillen tilannetta. Tätä juttua kirjoittaessa neljästä kissastani kolme piti minulle jatkuvasti seuraa, välillä sylissäni lepäillen, välillä taakseni sohvalle kerääntyneinä. Varsinkin nuorempina kissat rakastavat leikkimistä, sekä toistensa että ihmisten kanssa. Kissat hyötyvät suuresti myös aktivoinnista. Tarkoitukseen on kehitetty mm. Erityisiä aktivointileluja, joihin piilotellaan herkkupaloja, jotka kissat saavat palkinnokseen vaivannäöstä. Aktivointileluja voi myös askarrella pahvilaatikoista ja tölkeistä. Useimmat kissat nauttivat myös kouluttamisesta positiviisen vahvistamisen menetelmällä sekä kissa-agility-harrastuksesta. Palaan molempiin artikkelisarjan toisessa osassa.

Erilaisia nukkumapaikkoja: Hopeatassu ajattelee
ekologisesti ja käyttää laatikkoa aina uudestaan.
Kuva: Maria Blomqvist

Paitsi seuraa, leikkiä ja aktivointia tarvitsee lemmikkikissa yhden tai useamman rauhallisen nukkumapaikan, paikan, jota se saa raapia (tähän tarkoitukseen ovat esimerkiksi lemmikkieläinliikkeissä myytävät sisal-narulla päällystetyt raapimapuut, -tolpat ja -laudat ihanteellisia), raikasta vettä juotavaksi ja hyvälaatuista kissanruokaa. Kissa on lihansyöjä, joten mitä runsaammin sille tarjottavassa ruoassa on lihaa, sitä paremmin se sopii kissan ruoansulatuselimistölle. Myös raakaruokinta eli barffaus (BARF) on lisännyt suosiotaan kissanomistajien keskuudessa. Tarjoan itse kissoilleni veden lisäksi kissan kuivaruokaa sekä kahdesti päivässä raakaa lihaa tai sisäelimiä. Hygieniasyistä ruoka kannattaa tarjota kissoille niiden omista ruoka-astioista, jotka pidetään erillään ihmisten ruoka-astioista.

Erilaisia nukkumapaikkoja: löytökissat Nysä ja Neela
lepäävät korissa.
Kuva: Maria Blomqvist

Kissat vaihtelevat villien heimotoveriensa tavoin mieluusti nukkumapaikkaansa toisinaan. Luonteesta riippuen ne etsiytyvät mieluusti korkealla sijaitsevalle paikalle, jolta näkee mahdollisimman laajan alueen, pehmeään paikkaan tai vaikkapa pahvilaatikkoon. Eläinkaupoissa on tarjolla uskomattoman upeita kissanvuoteita, mutta lemmikki ei välttämättä kelpuuta niitä.

Mitä pidempi karva kissalla on, sitä enemmän se tarvitsee turkinhoitoa. Turkin laadusta riippuen kampa, harja tai karsta ("furminaattori") on suositeltava. Oman kokemukseni mukaan furminaattoria kannattaa käyttää erityisesti kissoihin, joista lähtee runsaasti karvaa. Tavallisesti kissa haluaa pitää itsensä puhtaana, se käyttää päivässä paljon aikaa turkkinsa sukimiseen karhealla kielellään. Turkin liiallinen sukiminen kielii stressistä – ja turkin jättäminen sukimatta on merkki sairaudesta. Kissanäyttelyjä varten kissat yleensä pestään erityisellä shampoolla. Sisäkissojen kynnet kannattaa myös pitää lyhyinä. Jos kissan totuttaa pienestä pitäen kynsien leikkuuseen on se melko helppoa. Omista kissoistani myös aikuisena adoptoidut Hopeatassu ja Lumienkeli antautuvat ilman pyristelyä kynsien leikkuuseen. Hampaiden harjaus vaatii sen sijaan selvästi enemmän totuttelua. Nykyisin on saatavilla erilaisia lihanmakuisia hammastahnoja ja hammasharjoja kissoille. Kovan ruoan syöminen ja lihan tai lihaisien luiden järsiminen puhdistavat myös kissan hampaita.

Se minkä kissa syö ja juo tulee luonnollisesti myös ulos. Kissa tarvitsee kissanvessan virtsatakseen ja ulostaakseen. Emo opettaa poikasilleen näiden ollessa varsin nuoria sisäsiisteyden taidon. Tavallisesti kissa ei tarvitsekaan muunlaista koulutusta asiassa. Kissanpentu oppii emoltaan, miltä ulostamiseen ja virtsaamiseen käytetty paikka tuntuu anturoissa. Tarpeiden teon jälkeen se yleensä peittää jätöksensä kuopsuttamalla  niiden päälle hiekkaa. Kissanvessoja suositellaan olevan taloudessa yksi enemmän kuin kissoja, mutta tämä on hyvin yksilöllistä. Toiset kissat ovat äärimmäisen tarkkoja käymälänsä siisteydestä. Itse siivoan kissanvessan kerran tai pari päivässä. Jos kissa ulostaa tai virtsaa muualle kuin käymälään, on kyseessä joko sairaus, stressi tai merkitsemiskäyttäytyminen. Kissaa ei pidä rankaista tällaisesta käytöksestä vaan sen perimmäinen syy pitäisi löytää.

Kissat saattavat olla varsin tarkkoja myös wc:nsä hiekan suhteen, mutta useimmille kelpaavat kaikki hiekkalaadut. Itse suosin kotimaisia paakkuuntuvia puupellettejä, sillä ne ovat kevyitä. Joillekin siitepölyallergikoille ne saattavat kuitenkin aiheuttaa oireita. Tarjolla on monenlaisia hiekkoja, joita kokeilemalla löytää sekä neli- että kaksijalkaisia miellyttävän vaihtoehdon.

Erilaisia nukkumapaikkoja: Jilda on järkyttynyt löydettyään
Lumienkelin "omasta" nukkumapaikastaan.
Kuva: Maria Blomqvist

Jos sisäkissalle haluaa tarjota elämyksiä ulkomaailmasta, on se mahdollista esimerkiksi valjasulkoilutuksen avulla. Harvat kissat oppivat kävelemään valjaissa koiramaisesti, mutta olen kuullut tällä tavoin käyttäytyvistä itämaisista kissoista. Aivan erityisesti kissat nauttivat varta vasten rakennetusta ulkoilutarhasta, mutta sellainen ei ole esimerkiksi kerrostalossa asuvien ulottuvilla.

Tervekin kissa olisi myös hyvä viedä eläinlääkärin tarkastukseen kerran vuodessa; tarvittaessa eläinlääkäri suosittelee toimenpiteitä, esimerkiksi hammaskiven poistoa. Rokotuksista kannattaa myös huolehtia. Jos kissa on hankittu kasvattajalta tai eläinsuojeluyhdistyksestä on se todennäköisesti sirutettu; muussa tapauksessa kissan sirutuksesta kannttaa huolehtia siltä varalta, että lemmikki karkaa.

Kesykissalajin synty

British Museumin kokoelmiin kuuuluva
patsas, jonka arvellaan esittävän
Bastetia.
Kuva: Wikimedia

Kesykissalajin tarkka syntyajankohta on hämärän peitossa. Eri teoksissa nykyisin tuntemamme kissalajin arvellaan kehittyneen Aasiassa tai Pohjois-Afrikassa 11 000-5000 vuotta sitten. Se, mistä villeistä pienistä Felis-sukuun kuuluvista kissalajeista nykyinen kesykissa Felis catus (myös Felis silvestris catus) on kehittynyt on myös hämärän peitossa. Pienistä kissapedoista afrikkalainen villikissa Felis silvestris lybica lukuisine alalajeineen, kiinalainen vuorikissa Felis bieti, arabialainen aavikkokissa Felis margarita, sekä eurooppalainen villikissa Felis silvestris silvestris alalajeineen ovat kaikki mahdollisesti tarjonneet geeniperimänsä siihen yhdistelmään, jota nykyinen kotikissa edustaa. Pienet kissapedot ovat yleisiä Afrikassa, Aasiassa ja Euroopassa. Felis-suvun kissalajien arvellaan olevan alunperin peräisin Aasiasta, jossa ne kehittyivät noin 6-7 miljoonaa vuotta sitten.

Sekä afrikanvillikissa Felis silvestris lybica että aasianvillikissa Felis silvestris ornata elelevät mielellään ihmisasumuksen tuntumassa ja kesyyntyvät melko helposti. Ihmisen ja kissan suhteen arvellaan syntyneen vähitellen: kissat viihtyivät maanviljelyskulttuuria harjoittaneiden ihmisten asumusten tuntumassa ja ihmiset alkoivat arvostaa kissoja huomattuaan niiden saalistavan pienjyrsijöitä, jotka olivat vakava uhka varastoidulle viljalle ja muille elintarvikkeille. Euroopanvillikissa Felis silvestris silvestris ei sen sijaan kesyynny helpolla, ihmisten hoitaminakin varttuneet poikaset pysyvät aina varuillaan ihmisten lähellä.

Ensimmäiset todisteet kissan elämästä ihmisten parissa ovat peräisin muinaisesta Egyptistä noin vuodelta 3500 eaa. Uuden valtakunnan (1550-1069 eaa.) hautakammioiden seinämaalauksissa kissat esiintyvät tärkeässä osassa, ne makoilevat ihmisten jaloissa rennon näköisinä tai istuskelevat tuolin alla. Kissojen asema ei egyptiläisessä kulttuurissa kuitenkaan pysynyt samanlaisena, vaan se kehittyi koko Egyptin pitkän historian ajan, aivan kuten se on kokenut muutoksia. Vuoden 1350 eaa jälkeen muumioituja kissoja on löytynyt haudattuina omistajiensa kanssa, mutta vuoteen 900 eaa mennessä Egyptin uskonnoissa tapahtui muutoksia. Tiettyjä eläimiä alettiin pitää jumalten ruumiillistumina ja Egyptiläiset arvelivat kissojen edustavan Bastet-jumalatarta, joka esitettiin kissana tai kissanpäisenä naisena. Vuoteen 900 eaa mennessä kissoista tuli suosittuja uhrilahjoja jumalille: kauppiaat tappoivat 2-4 kuukauden ikäisiä kissanpentuja ja muumioivat niitä, jotta ostajat voisivat tarjota niitä uhrilahjoiksi jumalille. Muumioidut eläimet pitivät elossa Egyptin mittasuhteissa varsin merkittävää teollisuudenalaa. Egyptiläiset kuitenkin suhtautuivat kissoihin intohimoisesti ja rakastavasti: kreikkalainen historioitsija Diodorus kertoo, että noin vuonna 100 eaa eräs roomalainen sotilas ajoi Aleksandriassa vaunuillaan kissan yli tappaen sen. Tästä raivostuneena kansanjoukko kivitti sotilaan hengiltä.

Vuonna 1888 egyptiläinen maanviljelijä teki löydön kaivaessaan hiekkaa lähellä Istabl Antarin kylää. Hän löysi joukkohaudan, jossa oli satojatuhansia kissamuumioita. Muutamilla näistä muumioista oli kasvoissaan yhä kultausta jäljellä. Kylän lapset myivät edustavimmat kappaleet turisteille pikkurahasta ja loput myytiin lannoitusaineeksi. Yhden laivan kerrotaan kuljettaneen 180 000 kissamuumiota Liverpooliin, jossa niistä valmistettiin lannoitusainetta.

Eurooppaan kesykissa levisi Rooman valtakunnan laajetessa – tai mahdollisesti jo aiemmin. Kissan ja ihmisen yhteisestä taipaaleesta on saatu vastikään uutta tietoa. Toukokuussa Proceedings of the National Academy Science uutisoi Kyprokselta tehdystä n. 9000 vuotta vanhasta löydöksestä. Kissalaji ei kuulu Kyproksen luonnonvaraiseen eläimistöön, joten mantereelta saarelle muuttaneiden maanviljelijöiden arvellaan tuoneen kissoja mukanaan. Roomalaiset salakuljettivat kissoja Egyptistä, mutta kissat levisivät myös muilla tavoin. Ensimmäinen Englannista löydetty kissan luu on ajoitettu vuosille 10-43 jaa, ajalle ennen Roomalaisten valloitusta. Chelmfordista on myös löydetty roomalaisia kattotiiliä, joista näkyy kissan tassujen painaumia.