Sanna Haukkala
Elokuvien katsominen on näitä juttuja, joissa jokainen voi sanoa olevansa jonkun tason harrastaja. Elokuvissa käynti on suurelle osalle ihmisiä samanlainen virkistyskeino kuin vaikka konserteissa käyminen, mutta varsinainen geek-tason mestaruus liittyy musiikin kuuntelun tavoin tietynlaiseen pakkomielteisyyteen. Itse puhun mielelläni hörhöilystä, koska sana paitsi sulautuu Suomen kieleen paremmin kuin irtonainen geek, se myös viestii tiettyä positiivisuutta. Hörhöt eivät liene yhtä pelottavia kuin vaikka elokuvahulluiksi huudeltavat tyypit.
Elokuviin myös täysin hullaantuneita ihmisiä on tietenkin olemassa, siitä nautittavimpana todistusaineistona on Cinemania-dokumentti vuodelta 2002. Suosittelen sen katsomista etenkin leffaillassa: dokumentin päähahmot ovat täysin omissa nitraattiriittoisissa kuplissaan eläviä putkittajia. Heidän elämänsä on New Yorkin elokuvaohjelmistojen sovittamista päivittäiseen kalenteriin, ilman päivätyön rasitetta. Dokumentin ainoa naishahmo, herttaiselta mummolta vaikuttava Roberta on elokuvakrääsää aggressiivisuuteen asti keräävä himohamsteri. Hän on kuitenkin täysin yksi muiden joukossa, muut hahmot ovat samaa tasoa tai ylikin meneviä irti elämästä -karikatyyreja. Naisharrastajien vähyys elokuvapiireissä on vieläkin pienoinen mysteeri: esimerkiksi Night Visions -elokuvafestivaaleilla naiskatsojien määrä on selvästi noussut niin että väliajoilla vessassa käyminen ei ole naisten puolella enää niin jonotonta kuin vielä muutamia vuosia sitten. Ehkä kyse on initiaatiosta, poikien on helpompi jakaa toisilleen tietoa etenkin goresta ja splatterista muiden räävien juttujen ohessa, kun taas tyttöjen oletetaan välttelevän moisia juttuja – vaikka Noidan käsikirja on täysin tietyn sukupolven yhteinen traumatisoija sukupuoleen katsomatta.
Elokuviin liittyvästä tekniikasta kiinnostuminen on yksi hörhöyden alalajeja, elokuvien esittämisen tekniikasta niiden levittämiseen. Kotiteatterien esiinmarssi 1990-luvun alussa lisäsi yleisen hifistelyn yhtälöön. 
Blu-ray -levyjä edeltävä hifistelyformaatti oli Laserdisc, joka kalliina esitysmuotona jäi USA:n ja Japanin ulkopuolella melko pienen harrastajakunnan keräilyformaatiksi. Paitsi elokuvien katsomisesta, myös niiden keräilystä voisi tehdä The Six Stages of Movie Geek Evolution -tyylisen kuvauksen. Elokuvien katsominen on silti hörhöilyn ydin, joskin katsomisformaatti on alkanut menettää merkitystään. Perinteisimmät harrastajat vannovat selluloidin ja nitraatin välkkyvän viehätysvoiman nimeen, mutta elokuvateattereidenkin muuttuessa digitaalisten formaattien esittäjiksi ero elokuvateatterin ja kotiteatterin välillä on hapertunut.
Blu-ray -levyjä edeltävä hifistelyformaatti oli Laserdisc, joka kalliina esitysmuotona jäi USA:n ja Japanin ulkopuolella melko pienen harrastajakunnan keräilyformaatiksi. Paitsi elokuvien katsomisesta, myös niiden keräilystä voisi tehdä The Six Stages of Movie Geek Evolution -tyylisen kuvauksen. Elokuvien katsominen on silti hörhöilyn ydin, joskin katsomisformaatti on alkanut menettää merkitystään. Perinteisimmät harrastajat vannovat selluloidin ja nitraatin välkkyvän viehätysvoiman nimeen, mutta elokuvateattereidenkin muuttuessa digitaalisten formaattien esittäjiksi ero elokuvateatterin ja kotiteatterin välillä on hapertunut.
Elokuva on edelleen sosiaalinen media katselutapojen muutoksista huolimatta, joten harrastajakunnan sukkuloidessa yhä enemmän digitaalisessa keskusteluympäristössä ehkä rajoitteet harrastajien välillä madaltuvat entisestään. Netissä on tietty edelleen suoranaista misogyniaa liikkeellä aivan kuten elokuvissa itsessäänkin voi olla, mutta hörhöilyn esteenä ei ole enää entisiä fyysisiä rajoituksia. Toivoisinkin, että naiset uskaltautuisivat entistä enemmän seuraamaan omia kiinnostuksen kohteitaan välittämättä toisten mielipiteistä tai oletetuista normeista, kuin myös tarttumaan ennakkoluulottomasti vähemmän tuttuihin elokuvahistorian lankoihin. Perehtymisen genre-elokuviin ei tarvitse tarkoittaa jämähtämistä pelkästään niihin, kuten eräs arvostettu elokuva-arvostelija minut tyypitteli sen jälkeen kun satuin olemaan haastateltavana 1950-luvun roskaelokuvista. Jotkin genre-elokuvien aihepiirit kuten zombit, vampyyrit tai scifi ovat jo arkipäiväistyneet täysin valtavirran tuotteiksi tai ainakin harrastajien peruskauraksi giallojen tapaan, mutta loputon monipuolisuus ja kahlattavien elokuvien tuhoton määrä ovat tämän hörhöilyn ehtymätön reaktori.
Elokuva-aiheisia kirjoituksiani on löydettävissä säännöllisen epäsäännöllisesti Elokuvaroskaa-blogin lisäksi myös Elitisti-verkkolehdestä.
Kiitos mielenkiintoisesta artikkelista, Sanna. Tää ehkä vähän avas mulle tuota VHS-keräilyinnostusta, jota en ole millään meinannut tajuta. VHS kun nyt kumminkin on hyvin huonosti säilyvä formaatti. Kuvan laatu on tietysti jo lähtökohtaisesti ollut huomattavasti matalampi kuin perus-DVD:llä Blu-ray-levystä tai HD DVD:stä puhumattakaan - ja vuosien saatossa miten sattuu säilytettyjen VHS-nauhojen kuva on usein saattanut menettää värinsä, ääniraidat raksuu ja volisee ja jos nauha on aikoinaan ollut kovassa katselussa, siinä saattaa esiintyä jopa venymistä; kummasti pehemennyttä ja rakeistunutta kuvaa ja vonkuvaa ääntä. Itse en kyllä katsoisi lapsuuteni palasia noin kammottavina taltioina. Onneksi melkein kaikesta on tehty uusinta julkaisut DVD:llä ja usein Blu-rayllekin.
VastaaPoistaMinusta vanha VHS-nauha sopii vain käsityömateriaaliksi. http://www.tekniikkatalous.fi/viihde/videosta+ekoteko++nain+virkkaat+vhsaa/a356346 Siistit vanhat kansipaperit voi toki säästää muistoina - tai vaikka askarrella niistäkin jotain jännää.
Jos nyt kumminkin nostalgisista syistään halua VHS:ä keräillä voisin vinkata, että monilta elokuva-alanoppilaitoksilta löytyy kattavat kirjastot VHS:iä joita parasta aikaa yritettään hankkiutua eroon. Isot läjät nauhaa on varmasti jo roskissa, mutta nostalgisten koulukirjastonhoitajien salakaapeista saattaa vielä löytyä helmiä, jos käy kyselemässä. Niitä todennäköisesti annetaan pois ihan ilmaiseksi - itselleni ainakin tällaisia nauhoja on suorastaan tyrkytetty.
Juttuasi lueskellessani omat ajatukseni seilasivat Berliiniin - jonne olen lähdössä kesällä käymään aviomieheni kanssa. Ajattelin raahata hänet Berliinin tv- ja elokuvamuseoon, jossa itse vuosia sitten giiksahtelin Metropolis- ja Nosferatu-elokuvien alkuperäislavasteiden ja pukujen äärellä. Museosta löytyi muutenkin hillittömän paljon mielenkiintoista tietoa noiden mykkien studioklassikoiden tekemisestä mm. taidokkailla pienoismalleilla esitettynä.
VastaaPoistaKannattaisi varmaan muutenkin ulkomaanmatkoilla aina etsiytyä paikallisiin leffamuseoihin - ties mitä sitä tulee vastaan.
Kiitti kommenteista, Anitta! Vhs-keräilyyn tosiaan liittyy sellainen mahdottomuuden ja kadonneiden juttujen fiilistely, mutta nykyisin on vieläkin paljon materiaalia mistä ei ole lupa- tai kiinnostussyistä tehty aikoinaan kuin pari hikistä videojulkaisua. Suomalaisista isoimmista leffoista nyt voisi mainita vaikka Jari Halosen Joulubileet ja Olli Soinion Kuutamosonaatin sekä sen jatko-osan. Suosittelen pläräämään Fix-galleriaa (http://www.fixgalleria.net/) jos kannet kiinnostavat! Videokeräilystä on tehty jonkin verran myös akateemista tutkimusta, ruotsalainen "Filmbytare : videovåld, kulturell produktion & unga män" on tosi kiinnostava opus jos vaan ees hivenen toinen kotimainen vääntyy, brittien Video Nastyista onkin sitten kirjoitettu paljon enemmän.
VastaaPoistaHelsingissä muuten on myös elokuvamuseo: Elävän kuvan museo. Sitä vain ei kauheasti mainostella, aukioloajatkin ovat "mielenkiintoiset". En ole siellä itsekään vielä käynyt, mutta esillä pitäisi olla ihan tuhottomasti vanhaa esitystekniikkaa ja rekvisiittaa. http://www.kava.fi/museo
Oon käynyt Kavassa kerran - leffakoulun retkellä. Käsittääkseni sinne onkin tällä hetkellä aika hankala päästä muuten kuin ryhmänä, mikä on kyllä sääli.
VastaaPoistaToi on kyllä totta, että monista suomi-harvinaisuuksista ei edelleenkään ole tehty DVD-versioita - paitsi ehkä jotain laittomia betalta tai just vhs:ltä siirrettyjä kopioita. Suosittelisin kyllä, että jos käsissä on harvinainen ja itselle rakas leffa VHS-versiona kannattaa käydä jossain av-siirtoja tekevässä pikkufirmassa teetämässä siitä digitaatio niin kauan kuin VHS vielä toimii. VHS ei todella oikeasti ole mikään kestävä formaatti. Vaikka magneettinauhaa säilyttäisi kuinka nätisti, fysikaalinen tosi asia on, että siihen tallennettu materiaali tulee kärsimään nauhan ikääntyessä ja kuluu joka ainoalla katselukerralla. VHS:n mangeneettinauha on vielä aika huonolaatuistakin verrattuna aikansa ammattimaisiin magneettitallennusnauhoihin kuten betaan ja datiin.
Digitoinnin teettäminen ei nykyään ole kovinkaan kallista, jos löytää sopivan pikkufirman (tarvittavat laitteet löytyy myös monista peruskouluista, joissa vanhat opettajat siirtävät rakastamiaan vhs-opetusnauhoja digimuotoon - monessa koulussa on oma sivari ihan niissä hommissa), ja yksityiseen käyttöön se on vieläpä laillistakin.
Kansallista historian tallennusta ajatellen on onni, että Kavalta varmasti löytyy myös noista mainitsemistasi suomi-klassikoista filmiesitysversiot, jotka säilyvät oikein säilytettyinä vielä kauan kauan sen jälkeenkin, kun viimeinenkin vhs-kopsu on enää pelkkää suhinaa. Kavahan myös digitoi materiaaliaan järjestelmällisesti - tosin varmaankin sieltä vielä huomattavasti vanhemmasta päästä kuin ysäri- ja kasariklassikoista.
VastaaPoistaSyy siihen, ettei mmm. mainitsemiasi leffoja ole DVD-uudelleenjulkaisuna nähty lienee osaltaan itse ohjaajissa (taiteilijat ovat usein kumman kriittisiä varhaisempaa tuotantoaan kohtaan) ja osaltaan siinä, ettei mikään levitysfirma usko riittävien markkinoiden olemassaoloon.
VHS ei tosiaan ole ainoa herkästi kuluva formaatti, esmes toi CED kuulemma menee liki katsomiskelvottomaksi 100 katselun jälkeen: http://en.wikipedia.org/wiki/Capacitance_Electronic_Disc (wikissä lukee 500 kertaa, sadan kerran olen kuullut harrastajilta). Kaikki formaatit kuluvat käytössä ja ajan kanssa, myös cd/dvd/bd/ld -levyillä ilmenee laser rot -ilmiötä mikä pilaa levyn lukukelvottomaksi. Videonauhakin on ihan ok, etenkin 1980-luvulla materiaalina ollut nauha on nykyisinkin vielä paljon katselukelpoisempaa kuin kymmenisen vuotta uudempi ja halvempi nauhamateriaali. Kulumista ja nauhojen itsekseen rappeutumista ei kuitenkaan mikään estä, kuten sanoitkin. Kuluminen kuuluu kuitenkin kaikkien esitysformaattien luonteeseen, se pitää vain hyväksyä. Toki materiaaleja voi tuoreistaa aina uuteen formaattiin (etenkin digiformaatteja, joiden tiedostomuotojen avautumisesta kymmenen vuoden päästä ei ole takeita), mutta se maksaa ihan pirusti ja se pitää tehdä säännöllisesti aina uudelleen. Filmimateriaali säilyy kepoisasti vuosisadan metallihyllyllä oikeassa lämpötilassa ja sen esitystekniikka ei ole niin herkkää kuin digimateriaaleilla. Jos filmi kiinnostaa, niin suositten tämän arkistogurun esseen lukemista: http://www.kava.fi/filmintahden/paolo.html
VastaaPoistaVanhojen formaattien vaalimiseen tietty kuuluu nykyisin jo esitystekniikan huoltaminen itse. Mistään ei saa enää uusia videonauhureita, puhumattakaan sitten vanhemmista vermeistä. Kohta varmaan pitää alkaa rohmuamaan 35mm:n filmiprojektoreita, kaupallisten elokuvateattereiden heittäessä filmikalustoaan roskalavoille. Kavalla tosiaan on hulppeita aarteita varastoissaan, mutta niiden näkeminen arkiston omissa sarjoissa on hyvin valittua sattumaa. Videokasetilla on vielä hyvä väliformaatin paikka, jos digiversiota ei ole tai filmikopiota on mahdoton nähdä.
Luulen, että mun vhs-vastenmielisyyteni kumpua ns. ammattilaisnäkökulmasta eli siitä, että on tottunut pyrkimään parhaaseen mahdolliseen kuvanlaatuun tekijännäkökulmasta. Mun leffakouluaikoinani kuvattiin harjoitustyöt vielä etupäässä nauhamateriaaleille - DV-nauhoille, betoille ja parhaassa tapauksessa kalliihkoille digibetoille. Säästösyistä kalliihkoja nauhoja myös käytettiin uudestaan ja uudestaan. Filmistä saimme lähinnä haaveilla. Lopputöitä sentään kuvattiin jo redinäkin.
VastaaPoistaHarjoitusleffojen tuotannossa opiskelija sai olla tarkkana siitä, ettei saanut käyttöönsä liian monta kertaa kulutettua nauhaa. Käytettyyn nauhaan alkaa nopeasti ilmestyä kuvassa näkyviä ja äänessä kuuluvia räpsyjä, joita sitten editissä kirotaan raskaasti. Magneettinauhan kestokyky tuli siis selväksi kantapään kautta. (Nykyisin entisessä koulussani kuvataan käsittääkseni jo iso osa harjoitustöistäkin digitaalisena puoliammattimasten HD-kameroiden halvennuttua rajusti. Tämä on mahtavaa paisti kuvalaadun nousun kannalta, jo siitäkin syystä, että muistikortin voi käyttää uudestaan vaikka sata tuhatta kertaa ongelmitta.)
Valkokankaalta kuvamateriaalia katsellessaan myös betan ja digibetan ero korostuu hurjasti - DVstä saatika miniDV-nauhasta puhumattakaan. Ja nämä ovat kuitenkin kaikki huomattavasti VHS:ää erottelukykyisempiä materiaaleja. Kun on tottunut vaatimaan parasta mahdollista laatua, jotta kuvan kaikki nyanssit pääsisivät oikeuksiinsa, harrastajien VHS-retroilu hämmentää. Ymmärrän kuitenkin sen näkökulman, että jos leffaharvinaisuutta on mahdotonta saada käsiinsä parempana kopiona, vanha VHS:kin kelpaa.
Myönnettäköön, että kyllä meiltäkin VHS-nauhuri löytyy. Lähinnä sillä tulee katseltua toisinaan jotain kirpparilta eurolla löydettyjä kalkkunoita - joita tuskin vaivautuisi etsimäänkään muualta. Näitäkin katsellessa huomaan kuitenkin usein heikon VHS-laadun kiusaavan minua. En edes pidä itseäni kovin hifistinä, mutta kaipa sitä sitten vaan on tottunut parempaan.
Nörttiäitini vasta VHS-keräilijä onkin - hänellä on pahvilaatikoissa satoja 20 vuoden aikana ostettuja ja itsenauhoitettuja leffoja. Olen elokuvasivistykseni suurelta osin velkaa tälle laajalle ja monipuoliselle kokoelmalle, jolla vielä lukioaikoina sivistin kavereitanikin.
Nyttemmin äidin VHS-laatikot ovat kuitenkin alkaneet herättää minussa jonkinmoista sääliä. Kaivelen edelleen kotona käydessäni niistä silloin tällöin katseltavaa, mutta tuntuu kuin kyseiset nauhat - varsinkin ne itse nauhoitetut, jotka varmasti ovat alunperinkin olleet halvempaa ja heikompaa materiaalia - olisivat joka katselukerralla heikommassa hapessa. Olen vähävähältä pyrkinyt lahjoittamaan kokoelman helmiä vanhemmilleni DVD-kopioina, mutta koko kokoelman uudentaminen paitsi maksaisi omaisuuksia (kuten mainitsitkin) myös vaatisi hurjasti aikaa ja energiaa. Aika surullista.
Kiitos todella kiinnostavasta artikkelista. Hörhö täällä hihkui itsekseen "joku ymmärtää minua!" kun muut ympärillä ei varmaan tajua, mikä riemu oli saada tuhannes kopio Braindeadista tai Texas chainsaw massacre kreikkalaisilla teksteillä. Itse en nuorena päässyt mihinkään elokuva "piireihin", eikä semmoisia pienellä paikkakunnalla tainnut ollakkaan. Jotenkin sitten Keltainen pörssi-lehden kautta löytyi tyyppejä joilta ostaa sekä klassikoita, että todella himmeitä ug-filmejä. Osa oli niin kamalia, etten kehdanut niitä lainata kavereille (kukapa olisikaan halunnut nähdä?), vaan nauhotin tv:stä suhinaa päälle. :D
VastaaPoistaMun vhs-kokoelma nielee sen verran tilaa, että olen alkanut niitä hiljalleen jakamaan pois, jos joku haluaa. Paljon on hyviä elokuvia, mut yritän hankkia niitä dvd:nä tai blu-rayna sitä mukaa kun löytyy. Tietty on jotain, mistä en tule ikinä luopumaan, kuten esim mainitsemasi Kuutamosonaatti tai Pink flamingos.
Olipas mielenkiintoista lukemista!
VastaaPoistaMä itkin verta, kun äippäni lahjoi pois kaikki meidän veehooässät. En niitä ollut tosiaan vuosikausiin edes katsonutkaan, mutta se tieto, ettei niitä enää ole äipän komerossa.. se on jotain niin surullista. Esimerkiksi juuri Pieni Merenneito, joka on aina ollut lempparini ja jonka siskoni kanssa katsottiin puhki. Yhyy!
Voin kyllä uskoa, että VHS-kasetti ammattimaisena työskentelymateriaalina on aika kamala. Aika suttuisia lukiossa tehdyistä videoista tuli kasetille kuvattuna ja editoituna, mutta silloin materiaalin heikkouden otti itsestäänselvyytenä. Ja tietokoneella scratchien kokoaminen olisi varmaan ollut puolta kamalampaa, videoleikkureihin sai tungettua suoraan omat (telkkarista nauhoitetut) lähdematskut! Videonauha-estetiikka tuntuu olevan suosiossa tällä hetkellä vähän siellä sun täällä, lapsuudessa hermoillut kuvan huojumiset, panscannaukset, puolivillaiset tekstitykset ja videoajan efektit ovat nykyisin nostalgista katseltavaa! Esimerkiksi tää on perin mielenkiintoinen miksaus: http://vimeo.com/29999445
VastaaPoistaMörri: Keltaisen pörssin olinkin jo unohtanut! Selailin sitä lapsena innokkaasti, mutten uskaltanut mennä ostamaan mitään pelkän nimikkeen perusteella. Tampereella Laukontorilla ollut Elokuva-aitta oli mun ensisijainen hypistelypaikka.
Poistettavia keräilyarvottomia kasetteja oon joko lahjoittanut pienissä erissä kirppareille tai kierrätyshyllyihin. Roskiinkin olen jotain itse nauhoitettuja heittänyt, kun ei niistä kaikista saa askarreltua hyllykköä tai muuta jotain yhtä jännää. Anittan mainitsemaa kutomista/virkkaamistakin olen kokeillut Betacam-nauhalla, mutta ainakin siitä sai ikävästi kädet ja kutimet harmaiksi. Bloggauksen kuvitusta etsiessä törmäsin kuvaan kassista, johon oli sivuihin kiinnitetty laserdisc-levy. Olin kyllä enemmän surullinen kuin riemastunut näystä, ne jättilevyt ovat vieläkin ihan katsomiskelpoisia jos vain jostain löytää soittimen. Suomessa noi eivät yleistyneet kuin karaoke-laitteina.
mary: Onpa surullista! Toivottavasti olet löytänyt jonkun toisen katsomiskappaleen hävitetyn tilalle. :)
VHS:n digitointia koskien tämmöinen vinkki http://teema.yle.fi/ohjelmat/ohjelmapaikat/runoraati
VastaaPoista