Kultakutri ja neljä nörttiä: The Big Bang Theory

Ines Lukkanen

Myönnettäköön, alkuasetelma on luotaantyöntävä: neljä pitkälle vedettyä stereotyyppistä nörttijätkää joutuu törmäyskurssille kauniimman sukupuolen kanssa, kun kahden heistä naapuriin muuttaa hemaiseva, mutta hieman yksinkertainen, näyttelijänurasta haaveileva tarjoilijatar. Odotettavissa on rahan ja eksploitaation kiilto silmissä kirjoittavien muka-hauskojen komediapohattojen kapea-alaisia näkemyksiä naisista ja nörteistä, eikö vain?

Väärin!

Kuten kaikissa muissakin tilannekomedioissa, ensimmäinen kausi on kokonaisuudessaan vielä tietynlainen pilotti, jossa näyttelijät hakevat keskinäistä kemiaansa, kirjoittajat yrittävät päästä selvyyteen siitä mikä hahmoja todella liikuttaa, minkälaisia keskinäisiä suhteita he muodostavat, ja minkälainen kehityssuunta heillä on. Tämän vuoksi The Big Bang Theory pääsee todella vauhtiin vasta toisella kaudella. On viehättävää, että vaikka kaikki hahmot kehittyvät ja oppivat uusia asioita, heidän ei missään vaiheessa tarvitse todella lopullisesti tinkiä omasta identiteetistään ja/tai nörtteydestään. Kun sarja etenee, huomaa selkeämmin ja selkeämmin sen, että kirjoittajat ovat hyvin perillä nörttikulttuurin tapahtumista ja ilmiöistä, ja niitä käsitellään hupaisan suurella hypellä ja kuitenkin lämminhenkisellä huumorilla.

Sarja esittelee myös nörttityttöjä, jotka eivät ole mielestäni tarpeettomasti kohotettu minkäänlaiselle jalustalle. Hahmot ovat samalla tavalla selvästi ”valtavirrasta” erottuvia kuin sarjan miehetkin, omine omituisuuksineen ja intohimon kohteineen. Emotionaalinen kypsyys ei tunnu olevan kummankaan sukupuolen valtti, mikä on perinteisesti ollut tilannekomedioissa aina humoristinen veto. Tuoreemmilla kausilla kahdesta nörttitytöstä, neurobiologi-Amysta ja mikrobiologi-Bernadettesta, tulee kiinteä osa sarjaa. Myös kokeellisen fysiikan tohtori Leslie vierailee useissa sarjan jaksoissa mainion kuivan huumorinsa kera.

Kysymykseksi ei siis jääkään se, esitetäänkö nörttitytöt epäsuotuisassa valossa, vaan esitetäänkö koko ihmisryhmä (hyvistä aikeista huolimatta) epäsuotuisassa valossa?

Mielestäni ei. Kautta aikain huumori etenkin televisiosarjoissa on lähtenyt stereotypioista, ja stereotypiat perustuvat yleensä jossain määrin todellisuuteen. Miten voisin loukkaantua jostakin josta tunnistan ajoittain itseni? Siitäkin huolimatta että jotkin asiat ovat Amerikka-sidonnaisia, itse nörttikulttuuri ja sen osaset on helppo tunnistaa. Päähenkilöt eivät kuitenkaan edusta maailman kaikkia nörttejä, aivan kuten Frendien kämppiksetkään eivät edusta maailman kaikkia ihmisiä, he nyt vain sattuvat olemaan sellaisia kuin ovat. Mikäli joku ei ole tässä ”skenessä” mukana millään tavalla, hän saattaa muodostaa mielipiteensä meistä sarjan perusteella. Mutta mitä väliä sillä on? Mistä lähtien olemme välittäneet muiden mielipiteistä tuon taivaallista?

The Big Bang Theoryssa Pennykin löytää itsestään sisäisen nörttinsä silloin tällöin, ja eräässä jaksossa jopa hurahtaa täysin tahkoamaan online-roolipeliä. Yksikään sarjassa enemmän esiintyvä hahmo ei ole täysin yksiulotteinen kliseekimppu, vaan kaikkiin suorastaan kiintyy. Tärkeässä osassa TBBT:n huumoria on nörttien hersyvä itseironia, joka on varmasti useille meistä tuttua. Jotkut ovat arvostelleet sarjaa nörttikulttuurin valtavirtaistamisesta, mikä kertoo ehkä enemmän näistä arvostelijoista kuin itse ohjelmasta.

”Katson TBBT:tä, olen siis saleen niiiin nörtti!”

...No joo. Sarjasta nauttiakseen ei tarvitse olla tämän kasvavan vähemmistön edustaja, eivätkä kaikki meistä sarjasta pidäkään. Itse sen sijaan olen katsonut sarjan kaikki kaudet useampaan otteeseen, ja se jaksaa imeä otteeseensa edelleen. The Big Bang Theory on pieni silmänisku sille faktalle että olemme kaikki nörtteyden asteesta riippumatta vähän sekaisin, ja kaikilla pitäisi olla kyky osata nauraa itselleen silloin tällöin.

Sarjan päähenkilöt

Leonard: Kokeellisen fysiikan tohtori, joka toisinaan kärsii siitä että on kaikin puolin ”se hyvä jätkä”, joka yrittää vähän liikaa. Kiltti Leonard kasvoi kahden psykologian asiantuntijan – vanhempiensa – tarkassa valvonnassa, ja on siihen nähden varsin täysipäinen. Leonardin ja Pennyn eipäs-juupas -suhde on yhtä sarjan parasta antia.

Howard: Avaruusalusten käymälöiden parissa työskentelevä insinööri, joka asuu kovaäänisen ja holhoavan äitinsä luona. Howard pitää itseään aikamoisena naistenmiehenä ja makuuhuonettaan varsinaisena Playboy-kartanon veroisena mimmimagneettina.

Sheldon: Nerokas, mutta temperamentiltaan ja kypsyydeltään jotakuinkin lapsen tasolle jäänyt teoreettisen fysiikan tohtori. Tavoiltaan hyvin rutinoitunut ja erikoinen Sheldon suhtautuu ihmissuhteisiin kuin jonkinlaiseen kaoottiseen ilmiöön, jonka pienistä lainalaisuuksista hän saa toisinaan kiinni. Leonardin kämppäkaverina näiden kahden näkemykset normaalista asumisesta eivät aina kohtaa.

Raj: Alkujaan Intiasta tullut astrofysiikan tohtori, joka ei (ilman alkoholia) kerta kaikkiaan saa suutaan auki mikäli samassa tilassa on naispuolinen henkilö, joka ei ole hänelle sukua. Herttaisen Raj’n ja Howardin läheinen ystävyys saa toisinaan tahattomankin homoseksuaalisia sävyjä, ja Raj’n kyky arvostaa perinteisesti naisellisiksi koettuja asioita kuten ruuanlaitto, sisustaminen ja laadukkaat vaatteet herättää etenkin katsojissa kysymyksiä.

Penny: Cheese Cake Factory -ravintolassa työskentelevä etelän tyttö, joka haaveilee näyttelijän urasta. Penny edustaa sarjassa usein ”normaalien ihmisten ääntä”. Vaikka sosiaalinen ja lämminsydäminen neitonen ei kenties ole kaikista käytännöllisin ja fiksuin nainen maailmassa, hänen oikeudenmukaisuutensa, omaksumiskykynsä ja sisunsa tekevät hänestä mitä parhaimman ystävän. (Pennyn sarkasmi on sitäpaitsi vertaansa vailla.)