The last of the US west coast

Mia Meri

After the busy time in San Francisco, CA, it was time to pack our bags and head towards Seattle, WA. On our way we were faced with the hushed side of American history, including seamstresses and party planner women, and we also tried to find the Bigfoot from Oregon's vast redwood forests. We also met real, living Seattle nerds and some really smelly native habitants of the coast.

Sign from one of the many motels we have stayed in.

Nörttitytöt ampumaradalla

Nina Niskanen, Mia Meri & Henna Teitto

Mia ja Henna keskittyvät

Eräänä toukokuisena lauantaina kerääntyi tiettyyn Helsingin Albertinkadulla sijaitsevaan rakennukseen normaalia erikoisemman näköistä porukkaa. He olivat saapuneet sinne kokeilemaan käsiaseilla ammuskelua Helsinki Shooting Clubin henkilökunnan ohjauksella. Kyseessä oli yksityistilaisuus, johon osallistuvat saivat valita oman budjettinsa ja mukavuustasonsa mukaan asevalikoimasta kolme eri luokkaa; .22 kaliiberin aseet, 9mm aseet ja koko asevalikoima, johon kuului mm. Desert Eagle ja .500 kaliiberin Smith & Wesson revolveri.

Kolme nörttityttöä vaihtelevilla aseenkäyttökokemuksilla jakaa siis nyt mietteitään tuosta toukokuisesta päivästä.


Nina Niskanen


Aseenkäyttökokemus: Rajoittuu täysin vesipistooleihin ja First Person Shooter - peleihin.


Tämä koko tapahtuma taisi saada alkunsa siitä, että mä tajusin joku päivä etten ole koskaan ampunu oikeella aseella. Tämähän ei tietenkään Helsinkiläisessä toimistossa istuvalle ohjelmoijalle välttämättä olisi suurikaan ongelma, jos en harrastaisi kirjoittamista. Ja koska en koskaan oppinut kirjoittamaan sitä romantiikkaa, on ihan todennäköistä, että hahmoni joskus tarvitsevat aseita. Utelias kun olen, ryhdyin sitten selvittämään miten sitä pääsisi kokeilemaan. Sopivasti googlettamalla "ampuminen Helsinki" löytyikin ensimmäisten joukossa HSC:n ensikertalaisille tarkoitettu esittelykierros. Ja koska joukossa on voimaa ja kaveripiiriin kuuluu ihanan erikoisia persoonallisuuksia lähdin ensimmäisenä kyselemään oliko muita kiinnostuneita. Ja niitähän löytyi. 


Ampuminen oli mulle, ja puheista päätellen myös monille muille joukostamme, kaiken kaikkiaan monin tavoin yllättävä kokemus. Noir-kirjoja teininä ahmineena odotukset aseiden potkimisen suhteen oli väännetty aivan liian pitkälle kaakkoon. Aasiin verrattavissa aseista olivat korkeintaan jokaiselle Clint-fanille tuttu Magnum .44 sekä jytymmät Desert Eagle ja Smith & Wesson .500 revolveri. 

Nina kuuntelee korvasuojista huolimatta

Meteliä niissä kylläkin riitti kaikissa. Paljon enemmän kuin osasin odottaa. Yllättävintä oli, että jostain syystä kavereiden aseet kuulostivat kova-äänisemmiltä. Tämä huolimatta siitä, että niitä ammuttiin kauempana omista korvista kuin omaa asetta. Ampumisen aiheuttama lämpötilanmuutos piippuun tuli myös yllätyksenä. Ampumamme viisi ammusta/kierros eivät juurikaan vaikuttaneet piipun lämpötilaan, joka suureksi riemukseni tuhoaa täysin uskottavuuden muuten ihan viihdyttävän Shoot 'em Upin inhokkikohtaukselta (ei sillä, että ko elokuva olisi muutenkaan kovin realistinen). 


Ammuin lähes koko asevalikoimalla, ottaen jokaisella kierroksella eri aseen. Tuli kokeiltua kaikenlaista 9mm pistooleista tuohon aiemmin mainittuun .44 Magnumiin. Mukana oli myös pieni noir-leffoista tuttu tyttörevolveri. Omiin suosikkeihin jäi pysyvästi Jericho 941 pistooli, joka jostain syystä sopi omaan käteeni  parhaiten ja sen huomasi selkeästi myös maalitaulusta. Tyttörevolveri oli todella ikävä ampua, koska siitä oli jopa minun pienellä kädelläni vaikeaa saada kunnollisen tuntuista otetta. 


Kaikkein eniten yllätti kuitenkin oma reaktioni aseisiin. Ampuminen tuntui jännityksestä huolimatta jotenkin häiritsevän luonnolliselta. Olin jatkuvasti kyllä tietoinen, että nyt on sitten itsellä ja jotakuinkin kaikilla ympärilläni kädessä esineet, joiden väärinkäyttö johtaa vakaviin vammoihin ja jopa kuolemaan. Havaitsin kuitenkin pelkääväni ainoastaan suurempia revolvereita (.44 Magnum ja .500 S&W).  Ja niistäkin ainoastaan jälkimmäinen sai vakavissaan harkitsemaan perääntymistä. Tiedä sitten mitä se kertoo minusta.


Viimeiseksi täytyy vielä kehua HSC:n ohjaajia. Jo ensimmäisestä yhteydenotosta miehet olivat ystävällisiä, asiantuntevia ja kaikin tavoin ammattimaisia. Paikan päällä sama käytös jatkui ja he onnistuivatkin taitavasti vähentämään jännittyneimpienkin osallistujien hermostumista. Kuin huomaamatta he myös jatkuvasti varmistivat, että vahinkoja tai väärinkäytöksiä ei aseiden kanssa tapahtuisi. Loppujen lopuksi molemmat ohjaajat osoittautuivat sangen mukaviksi ihmisiksi... joilla on ilmeisesti ase jatkuvasti kannossa. 


Mia Meri

Asevalikoiman revolverit ja muut erikoisaseet

Aseenkäyttökokemus: Vaihto-oppilasvuotenani Alaskassa 1993-94 aloin harrastaa pienoiskiväärillä kilpa-ampumista kouluni "iltapäiväkerhossa". Voitin osavaltion mestaruuden, mikä on uskomatonta, koska en ollut koskaan aiemmin koskenutkaan aseeseen. Suomeen palattuani harjoittelin hetken aikaa, mutta harjoituksiin meni kuusi tuntia matkoineen, joten lopetin. Olen halunnut jatkaa ampumaharrastusta siitä lähtien. Käsiaseella en ollut koskaan ampunut.


Kun Nina kyseli Facebookissa ampumisesta kiinnostuneiden perään, olin heti haukkana mukana, sillä olen kaivannut ampumista siitä lähtien kun lopetin sen 1990-luvun puolivälissä. Minulle pienoiskiväärillä ampuminen oli aina lähes meditatiivinen kokemus jossa kaikki elämän murheet ja stressit unohtuivat pariksi tunniksi. Ehkä teinivuosien angsteissa rauhoittumistauko teki hyvää, sillä rakastan edelleen ruudin ja aseöljyn tuoksua.


Tosiaan, tarkkusammunnassa ei sovi hoppuilla vaan se vaatii täydellistä keskittymistä ja rahoittumista. Oma rituaalini meni siten, että puin ensimmäiseksi nahkatakkini ylleni (nahkatakki tukee ja auttaa pitämään asennon), kävin hakemassa hiuslenkin kaapistani toiselta puolelta koulua, palasin ruokasaliin, missä ampumaratamme sijaitsi, laitoin suojalasit ja kuulosuojaimet paikoilleen. Sen jälkeen nostin aseen paikoilleen ja pujotin käteni asetta tukevan lenkin ympärille. Ranteeni poksuvat nykyään, koska pingotin aseen hihnan niin tiukasti ranteeseeni, mutta se oli tarpeen, jotta ase pysyy varmasti paikoillaan. Otettuani ampuma-asennon nostin aseen hartiaani vasten, latasin siihen luodin ja nojasin poskeni aseen puiseen perään. Tässä vaiheessa aseöljyn tuoksu tunkee nenään pyöreänä, hieman makeana ja rauhoittavana. Tähdätessä koko maailma kutistuu mustaksi pisteeksi maalitaulussa ja kaikki muu katoaa. Kun tähtäys on valmis on aika poistaa viimeisetkin häiriöt. Pidätä hengitystä. Laske sydämenlyönnit. Ammu. Laukaus pitää onnistua sijoittamaan sydämenlyöntien väliin, sillä ase heilahtaa aina sydämen lyödessä. Hengitystä voi pidättää enintään kolmen tai neljän sydämenlyönnin ajan, sillä sen jälkeen sydän alkaa lyödä nopeampaa ja keho täristä eikä ampuminen enää onnistu ennen kuin keho on rauhoittunut. Parasta irtautumista maailmasta, siis.

Asevalikoiman ysimilliset

En oikein tiennyt mitä odotin käsiaseella ampumiselta, mutta huomasin jännittäväni tilannetta ihan villisti. Tavallaan pelkäsin kuinka pahasti aseen rekyyli tuntuisi kun se ei enää ohjautuisi hartiaan vaan suoraan käsiin. Lisäksi mahdollisuus päästä ampumaan pitkästä aikaan jännitti kauheasti.


Ensimmäinen positiivinen yllätys oli se, miten mukavia Helsinki Shooting Clubin kouluttajat olivat. Olin pelännyt körmyjä, asehulluja punaniskoja, mutta molemmat kouluttajat olivat rentoja, täyspäisiä ja harvinaisen luotettavan oloisia. Aseiden kanssa toimiessa turvallisuus on ensisijaisen tärkeää, sillä aseilla saa ihmisiä hengiltä yrittämättäkin. Olen itsekin ampunut kerran vahingossa tajuamatta mitä oikeastaan tapahtui, mutta onneksi ammuin vain lattiaan, olin harjoituksissa ja ase tietysti kohti maalitauluja. Olin juuri nostamassa sitä tähdätäkseni kun ase yhtäkkiä laukesi. Siksi olin hyvin tyytyväinen siihen, että asekoulutuksessamme kiinnitettiin erityisesti huolta turvallisuuteen ja kouluttajat olivat koko ajan haukkana vahtimassa miten pidimme aseita ja mihin niiden piiput osoittivat vaikka ne olivat (oletettavasti) tyhjiä. Olo pätevien kouluttajien keskellä oli hyvin turvallinen.


Mitä itse ampumiseen tuli, niin siinä kaikki odotukseni menivät ihan pieleen. Kyllähän se pienoiskiväärikin potkii, mutta saman kaliiperin käsiase - jep, se potkii. Varsinkin kun ammuin yhtään isommilla aseilla aloin ihan oikeasti pelätä, että ase lipeää otteestani ja etteivät voimani riitä sen pitämiseen. Aivan lopuksi, kun ammuimme vielä Desert Eaglellä ja .500 Smith & Wessonilla, toinen kouluttajista tuli onneksi avuksi pitämään asetta, sillä ne olisivat kyllä lentäneet kaaressa.

Toinen yllätys oli se, että pelästyin aseen rekyyliä ja toisten aseiden ääniä niin pahasti. Pienimmillä aseilla sain pidettyä hermoni kasassa, mutta jo asteen suuremmilla aseilla jouduin pitämään taukoa, että sain käsieni tärinän haltuun. Lisäksi sain stressihien pintaan sellaista vauhtia, että turvalasini menivät jo parista luodista ihan huuruun, joten jouduin "ripustamaan" ne ilmaan kuulosuojainten sangan avulla, jotta ilmanvaihto lasieni sisällä pelasi. Ja jännä ilmiö oli sekin, että kun naapurissa ammuttiin isoilla kaliipereilla, säpsähdin aina kyseisten aseiden ääntä kun luulin sen tulevan omasta aseestani, jolla olin ampumassa. Välillä tunsin kasvoillani jopa pienen paineaallon naapurin aseen lauetessa.

Vaikka olin selvästi ihan jännän lähteillä ampuessa ja adrenaliinia veressä oli pienen armeijan tarpeisiin, aion ehdottomasti jatkaa ampumista, sillä se ei varmasti jännitä enää yhtä paljon seuraavalla kerralla kun tietää mitä tuleman pitää. Voin myös kertoa, että zombie-apokalypsin tullessa minut kannattaa jättää katolle sniputtamaan, koska käsiaseella olin ihan susihuono yhtä kilpa-asetta lukuunottamata. Laitan sen kyllä täysin jännityksen piikkiin. Ja lopuksi pakko mainostaa, että täällä USA:ssa Joonas, joka muuten oli loistava ampuja ja ensikertalainen, ja minä olemme menossa ampumaradalle ja toivottavasti pääsen demoamaan pienoiskivääritaitojani siellä.



Henna Teitto


Aseenkäyttökokemus: Pikkuveljen impukalla leikkiminen ja tuttavien muovikuula-aseiden ihastelu.

Vammoittakaan ei selvitty

Jo useamman vuoden ajan olen ollut kateellinen miesten polttareista. Lähinnä siitä, että niissä tehdään usein jotain siistiä, kuten mennään ampumaan. Kateuteni lisäksi olen potenut huonoa omatuntoa joka ainoan kerran, kun silmäni osuvat How To Survive Zombie Apocalypse-kirjaan. Olen hävettävän huonosti valmistautunut zombien hyökkäyksen varalta. Minulla ei ole hakkua eikä sorkkarautaa, enkä osaa edes käsitellä asetta!


Kunnes eräänä päivänä pari kuukautta sitten juttelin Ninan kanssa Twitterissä ja paljastin haluni oppia zombien ampumisen jalon taidon. Nina kertoi suunnitteilla olevasta "opintoretkestä" ampumaradalle ja kysyi, haluaisinko tulla mukaan. Voi pojat halusinko! Innosta pomppien ilmoittauduin mukaan.


Ratapäivänä intoni oli selkeästi muuttunut jännitykseksi. En ollut koskaan ampunut ilmakivääriä kummemmalla aseella. HSC:n pojat aloittivat perehdyttämällä meitä siihen, miten aseita tulee käsitellä ja miten radalla toimitaan. Perehdytystä seuratessa jännittämisen lisäksi alkoi jopa hieman pelottaa. Onko liian myöhäistä perua?!


Perehdytyksen aikana radat oli valmisteltu meitä varten. Ensimmäinen kierros meni hieman paniikinomaisesti räiskiessä. Jaoin radan toisen osallistujan kanssa. Meidän taulumme oli asetettu päällekkäin ja minua ohjestettiin ampumaan alempaan tauluun. Tuo ohjeistus tosin meni minulta hieman ohi korvatulppien ja kuulosuojaimien ansiosta ja aloitin ensimmäisen kierrokseni ampumalla ylempään tauluun! Kun olin ampunut viimeisen luodin, laskenut aseen alas ja hengähtänyt, tajusin että nyt meni ihan vikaan. Pahoittelut siitä! Sen jälkeen tähtäilin kovasti omaan tauluuni, vaikkei ne osumat ihan sinne tainneet kaikki mennäkään. Tähtääminen oli minulle se vaikein osuus. Käytän silmälaseja hajataiton takia, enkä oikein osannut päättää kumpi silmä toimisi paremmin tähtäyksessä. Parin ei-niin-onnistuneen kierroksen jälkeen toinen ohjaajista neuvoi ottamaan silmälasit pois, jos se helpottaisi asiaa. Joten ammuskelin muutaman kierroksen ilman silmälaseja, mutta ei sillä oikein tuntunut olevan vaikutusta. Kunnes viimeiselle kierrokselle laitoin rillit takaisin päähän ja johan osui paremmin.

Innokasta jonottelua ennen ensimmäistä kierrosta.

Aloitimme .22 kaliiberisilla pistooleilla, joilla ammuimme muutaman kierroksen. Sen jälkeen pääsimme kokeilemaan järeämpiä aseita. Itse halusin vielä enemmän varmuutta, joten jatkoin .22 kaliiberisilla, kunnes sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta siirtyä 9millisiin. Ensimmäiset laukaukset 9millisillä aiheuttivat pieniä säikkypomppuja. Vaikkeivat ne nyt niin kamalasti potkaisseet, niin silti kädet heilahtivat niin reippaasti, että en osannut yhtään arvata osuinko tauluun vai en. 9mm aseista ehdin kokeilla vain kolmea. Nimimuistini on surkea, mutta sen osaan sanoa, että yksi niistä oli samanlainen ase, jota nykyinen James Bond käyttää. Sitä oli ihan mukava käyttää, jos nyt niin voi aseesta sanoa. Harmi, että aika tuntui loppuvan kesken! Olisin mielelläni kokeillut muitakin 9mm paukuttimia. Rohkeuteni ei taitaisi riittää jykevämpiin aseisiin kuitenkaan. Vaikka olivathan ne aika siistin näköisiä.


Kaikenkaikkiaan kokemus oli positiivinen, jännityksestä ja pelosta huolimatta. Ensikosketus käsiaseisiin ei jättänyt mitään kammoa. Itseasiassa kiinnostaisi mennä uudestaan. Mitään mestariampujaa minusta ei todellakaan tullut. Mutta ehkä harjoituksen kanssa tähtäyskin paranisi. Zombie apocalypsen varalta pitänee kuitenkin investoida siihen hakkuun, varmuuden vuoksi.