Näytetään tekstit, joissa on tunniste ninaniskanen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ninaniskanen. Näytä kaikki tekstit

maanantai 5. marraskuuta 2012

Nörttityttö -webcast: NaNoWriMo osa 1 & 2


Anna-Maija Laine

Kirjoittaessani tätä, on marraskuun ensimmäinen päivä. Kello on kohta viisi iltapäivällä, mikä tarkoittaa sitä, että NaNoWriMo on ollut käynnissä miltei 17 tuntia. Olen tänä aikana lähinnä nukkunut ja tehnyt töitä, mutta kirjoitusurakka on vasta alussa. Olen kirjoittanut ruokatunnilla hurjat 85 sanaa, joten matkaa asetettuun tavoitteeseen on vielä todella paljon.

National Novel Writing Month on kuukauden mittainen, tätä nykyä kansainvälinen kirjoitustempaus. Osaanottajien on määrä kirjoittaa 50 000 sanaa proosaa synkeän marraskuun aikana. Aihetta käsiteltiin Nörttitytöissä jo vuosi sitten joten sen sijaan, että kertoisin uudestaan mistä tässä oikein on kyse, ehdotan, että luette viime vuoden jutun ja käytte NaNoWriMon verkkosivuilla perehtymässä aiheeseen.

Mutta ei hätää! NaNoWriMo ei jää huomiotta tänäkään vuonna! Aihe on liian mehukas sivuutettavaksi. NaNoWriMoa tullaan käsittelemään neljän kirjoittajan näkökulmasta loka-joulukuun aikana, audiovisuaalisten webcastien muodossa. Webcastit lähetetään suorina lähetyksinä, mutta niitä voi katsoa myös jälkikäteen Youtubesta. Webcastin keskustelijoina hääräävät Anitta Kiviranta, Minna Manninen, Nina Niskanen sekä allekirjoittanut - Maija Laine.

Tässä ovat tulevien webcastien lähetysajankohdat:
Osa 2: 5.11. klo. 19:15
Osa 3: 26.11. klo 19:15
Osa 4: 3.12. klo 19:15

Lähetyksiä pääsee seuraamaan blogimme, Google + -palvelun sekä Youtuben kautta. Jaamme linkit lähetyksiin myös Facebookissa ja Twitterissä, joten seuraa tiedotustamme!

Ensimmäinen webcast tehtiin maanantaina 29.10. Keskustelimme ennakkotunnelmista, kirjoitustottumuksistamme sekä suunnitelmistamme NaNoWriMoa varten. Arvaatko ketkä ovat ensikertalaisia, kuka on voittanut NaNoWriMon kolme kertaa ja kuka kirjoittaa kirjastonhoitaja-ninjoista?


Toisessa webcastissamme keskustelimme siitä, miten kirjoittaminen on sujunut ja millaisia konsteja meillä on hyvän kirjoitusvireen saavuttamiseen. Kenen luulet olevan aikataulussa ja keiden sanamäärä on vielä pahasti alakanttiin? Katso niin tiedät!



Mistä muusta haluaisit Nörttityttöjen keskustelevan webcasteissaan? Ehdota aihetta kommentoimalla tai sähköpostitse!

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Ei haukku haavaa tee


"Sanonpahan vaan"
"Etkö sä nyt vitsiä ymmärrä?"

Suosittu tapa siirtää vastuuta töykeistä sanomisista ja huonoista käytöstavaoista on vähätellä sanojen merkitystä. Yritetään väittää, että ei haukku haavaa tee ja ei pitäisi antaa sanojen satuttaa. No ei tee haavaa, mutta sanat voivat dramaattisimmillaan vaikuttaa jopa aivojen fyysiseen rakenteeseen.

Neuroplastisuus
Aivojen kuviteltiin kauan jäävän staattiseen tilaan ihmisen aikuistuttua. Viimeisen parin vuosikymmenen ajan on kuitenkin neurobiologian alueella tehty suuria löytöjä, joista mahdollisesti merkittävin on neuroplastisuus. Tutkijat ovat havainneet, että aivot jatkavat muuttumistaan pitkälle aikuisuuteen, jossain määrin jopa kuolemaan asti. Aivot kasvattavat lisää massaa esimerkiksi raajan menetyksen ja uuden oppimisen seurauksena. Samoin myös jooga/meditaatio muuttaa aivojen rakennetta, kasvattaen esimerkiksi stressinsietoon liittyviä alueita ja pienentäen mantelitumakkeen alueen aivomassaa. Mantelitumakehan on vastuussa esimerkiksi aggressiivisuudesta ja stressireaktion säätelystä. Rottakokeissa on havaittu, että jatkuvan stressin tilanteissa mantelitumakkeen massa kasvaa jo viikossa huomattavasti ja ilman vastustavia toimenpiteitä (kuten sitä meditaatiota, jota on kohtalaisen vaikea järjestää rotille) se jää suuremmaksi ja siten myös vaikuttaa stressihormonien määrään kehossa sekä eläimen reaktioihin ihan normaaleissa tilanteissa. Lisäksi esimerkiksi lapsia tutkittaessa on havaittu että jakamaan opettaminen vähentää väkivaltaisen reaktion todennäköisyyttä

Ja miten tämä liitty yhtään mihinkään?
Tästä päästäänkin trolleihin ja toistuviin raiskausuhkauksiin/-"vitseihin". Hyvin yleinen naisten verkossa kohtaama trollauksen ja yleisen kohtelun muoto on juurikin nämä toistuvat "I'm gonna rape you"-tyyppiset "vitsit". Yksikään näistä yksittäisistä tapauksista ei itsessään ole mitenkään merkittävä, mutta yhdessä yleisen raiskauskulttuurin kera ne joka tapauksessa muodostavat enemmän tai vähemmän jatkuvan uhkatilan, joka puolestaan vaikuttaa suurestikin jokaisen sitä kokevan aivoihin ja sitä kautta heidän elämäänsä.

Eikä vaan ne muut
Tutkimuksissa on myös havaittu, että toistuva herjasanojen käyttö muuttaa myös ihmisen omaa maailmankuvaa suvaitsemattomammaksi ja ennakkoluuloisemmaksi jo ihan muutaman tunnin sisällä. Muutokset eivät ole näin lyhyen ajan jälkeen yleensä pysyviä, mutta kuten yllä, jatkuvasti toistettuna tämäkin vaikutus jää pysyväksi.

Kamalinta kuitenkin tyypillisten haukkumasanojen ja loukkausten käytössä on ehkä kuitenkin se, miten täydellisen mielikuvituksettomia ne ovat. Kuka tahansa känninenkin troglodyytti pystyy heittämään "lutka" tai "lesbo" hänet juuri torjuneelle naiselle ja toki jopa satunnaisille ohikulkijoille, kun taas järkevän kritiikin aikaansaaminen vaatii jo ajattelukykyäkin. Tämä lienee kuitenkin jotain, mitä tyypilliseltä trollilta on turha odottaa.

Sanamme ja puheemme ovat lähes ainoita asioita, jotka erottavat meidät muista eläimistä. Hylätkäämme siis vääristyneet tekosyyt, jotka väittävät niiden olevan merkityksettömiä ja syrjään heitettäviä.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Ilma pyörii - trombit, tornadot ja hirmumyrskyt


Kirjoittaessani ukkosesta mieheni kysyi minulta, mitä eroa on tornadolla ja hurrikaanilla. En suoraan osannut vastata, josta seurauksena oli sukeltaminen näiden sääilmiöiden maailmaan. Tässä on sen tulos.

Onko sillä nyt niin väliä?

Yllättävää kyllä on. Trombi ja tornado ovat käytännössä sama ilmiö, vain eri vakavuusasteilla. Samoin hurrikaani, taifuuni ja trooppinen hirmumyrsky ovat sama ilmiö josta viimeinen on yleinen termi. Hurrikaani viittaa Amerikkojen alueilla esiintyviin ja taifuuni Kaakkois-Aasiassa tapahtuviin hirmumyrskyihin.


Tornado ja trooppinen hirmumyrsky kuitenkin ovat paitsi luonteeltaan, myös syntytavoiltaan kovin erilaisia. Tornado syntyy yleensä maan päällä lämminneen ilmamassan kohotessa rajusti ylöspäin, jolloin se kohtaa eri suuntiin puhaltavia tuulia, jotka pakottavat sen pyörimään. Hirmumyrsky syntyy nimensä mukaan ainoastaan trooppisilla alueilla veden päällä ja se kerää voimakkuutta niin kauan kuin se pysyy tarpeeksi lämpimän veden päällä. Tärkein ero kuitenkin kaikkiin muihin pyöriviin sääilmiöihin verrattuna on se, että trooppisessa hirmumyrskyssä myrskyn silmä on aina ympäröivää ilmaa lämpimämpi.

Tornado

Tornadon synty. Kuva Wikipedia
Tornadoja on toistaiseksi havaittu kaikilla muilla mantereilla paitsi Etelämantereella. Niitä kuitenkin esiintyy kaikkein eniten USA:n niin kutsutulla "Tornado Alleylla", joka sijaitsee melko tarkkaan keskellä maata. Tornado on kyseessä ainoastaan pyörteen ollessa yhtäaikaisesti yhteydessä sekä maahan että pilven pohjaan. Yllättäen tornadon näkyvä osa johtuu kovien tuulten kondensoimasta vedestä ja irtaimet ainekset pölystä rekkoihin pysyttelevät suhteellisen matalalla pyörteessä. Tästä johtuen kaikki tornadot eivät näy paljaalla silmällä. Ne pystyy kuitenkin tunnistamaan esimerkiksi Doppler-tutkan avulla tuulen erilaisista ominaisuuksista. Toisin kuin hurrikaanit, tornadot pyörivät toisinaan, joskin hyvin harvoin, coriolis-vaikutuksen vastaisesti.

Tornadon kypsä vaihe kestää muutamasta minuutista jopa tuntiin ja se saattaa pahimmillaan olla jopa puolitoista kilometriä läpimitaltaan. Kuitenkin myös hajaantumisvaiheessaan oleva tornado voi aiheuttaa valtaisaa sekasortoa. Hajautumisvaihe kestää yleensä vain muutaman minuutin ja sen aikana pyörteen läpimitta pienenee merkittävästi. Kuten kuka tahansa joskus luistimet jalassa pyörinyt hyvin tietää, tämä tarkoittaa samalla valtaisaa tuulen nopeuksien kasvua. Varsinkin supersolu-ukkosten yhteydessä tässä vaiheessa alkaa usein jo seuraava pyörre muodostua toiseen paikkaan. Joskus kaksi tai useampi tornadopyörrettä ryhtyy jopa kiertämään toisiaan. Tätä kutsutaan monipyörteeksi.

Hirmumyrsky

Hirmumyrsky saa elämänsä lämpimästä vedestä. Vähintään 26 asteinen merivesi lähtee hyörystymään ja siinä muodossa lähtee nousemaan ylöspäin. Noustessaan ylöspäin se viilenee ja supistuu ja näin aiheuttaa matalapaineen, joka vetää ilmaa kauempaakin mukaansa. Pyörimisen puolestaan saa aikaan maapallon pyörimisestä aiheutuva coriolis-ilmiö. Tästä johtuen trooppiset hirmumyrskyt pyörivät aina vastapäivään pohjoisella pallonpuoliskolla ja myötäpäivään eteläisellä pallonpuoliskolla.

Hirmumyrskyn rakenne. Kuva Wikipedia
Myrskyn silmä on useita kymmeniä kilometrejä läpimitaltaan ja se voi olla suurimmillaan jopa 370 kilometriä, kun taas pienimmät havaitut myrskyn silmät ovat olleet vain kolmisen kilometria läpimitaltaan. Trooppisen hirmumyrskyn tuhoisin alue ei suinkaan ole myrskyn silmä vaan sitä ympäröivä ukkosrintama, joka esiintyy viereisessä kaaviossa nimellä Eyewall. Tuolla alueella on normaalin ukkostoiminnan (kovat sateet, raekuurot ja salamointi) lisäksi koko systeemin kovimmat tuulet. Toisin kuin tornado, trooppinen hirmumyrsky muodostuu koko elinkaarensa ajan yhdestä valtaisasta pyörteestä, joka liikkuu laajempien säävaikutusten mukaisesti. Hirmumyrsky tuhoutuu joko joutuessaan pois sille energiaa antavan lämpimän meren päältä tai sen ylittäessä päiväntasaajan. Näin maapallon lämpeneminen pahentaa myös hirmumyrskyjen voimakkuutta ja yleisyyttä. Maapallon lämmetessä alueilla, joilla jo valmiiksi esiintyy hirmumyrskyjä niistä kasvaa voimakkaampia ja ne myös leviävät korkeammille leveyspiireille.

Sen verran täytyy vielä sanoa, että näitä sääkirjoituksia tutkiessa huomaa kovin selkeästi, miten vähän me tiedämme edes omasta planeetastamme. Jokaisessa artikkelissa tulee vastaan sama vastuuvapauslauseke, että merkittäviä osia sääilmiön syntymekaniikasta tai vaikuttimista ei tunneta. Tietomme määrä lisääntyy jatkuvasti valtavin harppauksin ja silti koko ajan näemme vain enemmän asioita, joita emme tiedä.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Nörttityttö-TV kesäisissä conitunnelmissa

Nörttityttöjen yhteisömanageri Nina Niskanen debytoi Nörttityttö-TV:n haastattelijana Finnconissa 2012. Ninan ensimmäinen haastateltava (ikinä) oli conin kunniavieras, kirjailija Lois McMaster Bujold. Bujold paljastui sydämelliseksi ja mukavaksi ihmiseksi ja Nina suoriutui esikoishaastattelustaan erinoimaisesti.

Nina ja Lois juttelevat muun muassa Loisin tuotannosta ja suunnitelmista tulevien kirjojen suhteen sekä kirjoittamisesta yleensä. Lois muun muassa tarjoaa käytännön vinkkejä aloitteleville kirjailijoille. Nina poimi haastatteluun myös Geek Women Unite!(Finland)-yhteisön ehdottamia kysymyksiä.


Videon kuvasi Jari Iso-Markku. Vähäisestä editoinnista ja yleisestä tuotannollisesta hössöttelystä vastaa Nörttityttöjen toinen yhteisömanageri Anitta Kiviranta. Nörttityttö-TV kiittää Lois McMaster Bujoldia, Finnconin 2012 coniteaa, Indierentalsia ja Radio Robin Hoodia.

Ensiviikolla Nörttityttö-TV julkaisee lisää Finnconissa taltioituja videoita. Luvassa on (toivottavasti) ainakin kirjailija Liz Williamsin ja tutkija Irma Hirsjärven haastattelut. Tsekkaa myös aiemmin julkaisemamme Finncon-video, jossa Nina, Anitta ja Minna fiilistelevät conikokemuksiaan.

Nörttityttö-TV oli paikalla myös Suomen suurimmassa roolipelitapahtumassa, Espoon Dipolissa järjestetyssä Ropeconissa. Lyhyen conikatsauksen toteutti Anna-Maija "Maija" Laine.


keskiviikko 1. elokuuta 2012

Ukkonen Jyrisee


Thor selvisi modernille aikakaudellekin.
Kuva Marvel.com

Kautta ihmiskunnan historian on ukkonen sekä kiinnostanut että pelottanut meitä. Senpä vuoksi on siihen useissa uskonnoissa yhdistetty erityisen voimakas jumala, joka on vastuussa ukkosen synnystä ja voimakkuudesta. Suomen kieleen sana ukkonen tulee Ukko Ylijumalan nimestä, Perkele oli ennen kristinuskoa nykyisissä Baltian maissa ukkosenjumala, Thor ja Zeus (ja sitä kautta Jupiter) lienevät tuttuja jokaiselle tämän blogin lukijalle. Jopa kristillinen Jumala on taivaanjumalan jäänne juutalaisuuden polyteistisiltä ajoilta. Vielä tänä päivänäkin on helppo ymmärtää, miksi ukkonen herättää ihastusta ja kunnioitusta; ennustuksen vaikeus ja salaman vaarallisuus jo yhdessäkin saavat aikaan kutkutusta vatsan pohjassa. Harva kuitenkaan tietää, mitä ukkonen on.


Yksinkertaisimmillaan ukkonen on hankaussähkön purkautumista joko pilvien välillä tai pilven ja maan välillä. Hankaussähkö syntyy yleensä pilvessä esiintyvien jäärakeiden ja lumihiutaleiden osuessa toisiinsa, mutta sitä syntyy myös esim. tulivuorenpurkauksen vapauttamien pienhiukkasten osuessa toisiinsa. Tässä kirjoituksessa keskityn kuitenkin ainoastaan ukkospilviiin ja jätän tulivuoret jollekin toiselle Nörttitytölle.


Ukkospilven synty


Ukkospilviä on neljää eri mallia; yksisoluinen ukkonen, monisoluinen ukkonen, rintamaukkonen ja supersolu-ukkonen joskin kaikissa on samankaltainen mekanismi. Ukkospilvien solut viittaavat lähinnä pilven laajuuteen. Solupilvet syntyvät lämpimän ja kostean ilman noustessa ylöspäin kohoavaksi torniksi, jonka yläosassa lämpötila on teoreettisesti vähintään -15 °C, mutta käytännössä ainakin -18 °C. Pilven yläosassa vesipisarat alkavat jäätyä lumihiutaleiksi ja rakeiksi, jotka hankaavat toisiaan vasten, muodostaen erilaisia sähkövarauksia. Eri varauksilla jännitetyt kiteet sijoittuvat kerroksiin pilven sisällä. Kun jännite-erot kasvavat tarpeksi, alkaa salamointi.
Alasinpilvi. Kuva: Wikipedia

Kesäukkosissa yleinen monisolupilvi synnyttää uusia ukkospilviä yhtä nopeasti kuin vanhat kuluvat loppuun. Tämä aiheuttaa helposti tunteen siitä, että ukkospilvi on jäänyt päälle kiertämään, mutta oikeasti kyseessä on vain useita ukkospilviä peräkkäin.

Suomessa äärimmäisen harvinainen supersolupilvi syntyy kun nousevaan virtaukseen liittyy epävakaan sään ja eri korkeuksilla eri suuntiin kulkevien tuulien aiheuttama pyörivä liike. Tornadot syntyvätkin juuri supersolupilvistä, joskaan kaikki supersolupilvet eivät synnytä tornadoita.


Rintamapilvet puolestaan muodostuvat sekä kylmiin, että lämpimiin rintamiin, lämpimän ja kostean ilman joutuessa väkisin nousemaan rintaman linjaa pitkin ylöspäin.

Zeuksen vaunut

Salama on itsessään hyvinkin mielenkiintoinen ilmiö. Sähkövaraus purkautuu kanavana vähiten vastusta tarjoavaan kohtaan ja maahan kulkiessaan lämmittää ilman hetkellisesti noin 30 000 °C (ja laskee noin 10 000 °C 30 mikrosekunnin sisällä) ainoastaan purkautumiskanavan alueella. Tämä ilman räjähdysmäinen lämpeneminen aiheuttaa ääniaallon, joka kuulostaa lähellä salaman iskemispaikkaa valtaisalta pamahdukselta ja kauempana esiintyy jyrinänä. Pilvien sisällä kulkevat pitkät salamat saattavat olla jopa kilometrien pituisia, joiden seurauksena jyrinä jatkuu pitkään. Jyrinä kuuluu ainoastaan 10-20 kilometrin päähän ja salaman iskemispaikan etäisyys kuulijasta onkin helppo laskea jakamalla salaman ja jyrinän välillä olevien sekuntien määrä kolmella. Siis jos salaman ja jyrinän välillä on esimerkiksi kuusi sekuntia, iski salama kahden kilometrin päähän.

Vaara vaanii
Salamointia Torontossa. Kuva: Wikipedia

Ukkonen on sangen arvaamaton sääilmiö kaikin tavoin. Koska pilvet saattavat kasvaa hyvinkin laajoiksi, jopa kaukana iskevä salama saattaa kuulua katsojan päällä olevaan ukkospilveen. Nyrkkisääntönä voidaankin pitää, että jos jossain kuuloalueella jyrisee ja kuulijan kohdalla sataa, on ukkonen pään päällä. Ukkospilville tyypillisen alasinpilven näkyessä selkeänä muotona horisontissa, se voi olla 30-300 kilometrin päässä katsojasta, josta se ehtii katsojan päälle 10-60 minuutissa. Edes tuuleen ei voi ukkospilvien yhteydessä luottaa, koska ukkospilvien synnyttävät voimakkaat ilmavirtaukset vetävät ilmaa mukanaan pitkistäkin matkoista kohti ukkospilven huippua. Tästä myös syntyy vaikutelma, että ukkonen kulkee vastatuuleen.

Salamat puolestaan ovat vaarallisia paitsi lämpötilansa takia myös siksi että ne ovat puhdasta sähköä, joka puolestaan on vaarallinen luultavasti kaikelle elävälle. Lisäksi salamat ovat arvaamattomia, sillä ne valitsevat purkautumisreittinsä pienimmän vastuksen suhteen, jonka takia ei ukkosella kannata seisoa puun juuressa; puuhun iskenyt salama kun saattaa valita lähellä seisovan ihmisen pakoreitikseen, vesi kun johtaa sähköä selluloosaa paremmin.

Ukkoselta suojautuminen


Jos sattuu löytämään itsensän ulkosalta ilman pakopaikkaa (taloa, autoa tai muuta vastaavaa) ukkosen sattuessa, kannattaa yrittää sijoittaa itsensä noin puun pituudelle puun juuresta ja jalat yhdessä kyykkyyn. Kumisaappaat eivät suoranaisesti suojaa salamalta, sillä niiden tarjoama eriste ei estä salamaa hyppäämästä maahan. Sen sijaan kumisaappaat suojaavat ns askeljännitteeltä. Tämä syntyy, kun lähelle iskee salama, jolloin erillään olevat jalat saavat eri jännitteen.

Salamalta suojautuminen. Kuva: Ilmatieteen Laitos
Salamoiden lisäksi ukkosten yhteydessä sataa usein rakeita, jotka itsessään ovat jopa Suomen mittakaavassa aiheuttaneet merkittäviäkin tuhoja. Pahimmillaan rakeet ovat nyrkin kokoisia tai jopa suurempia, jolloin ne pudotessaan tuhoavat esimerkiksi autojen laseja.

Vaikka vielä sata vuotta sitten ukonilmat saattoivat aiheuttaa kymmeniä kuolemia vuodessa, on Suomessa viimeisin salamaniskun uhri kuollut vuonna 2006. Ukkosen yhteydessä tapahtuvat raekuurot ovat kuitenkin aiheuttaneet useita liikenneonnettomuuksia, joissa on varmasti kuollut ainakin yksi, mutta koska nämä tilastoidaan liikenneonnettomuuksina, on todellisia uhrimääriä vaikea saada selville.

Kuten jo aiemmin vihjaisinkin, ukkosen syntymisen aika ja paikka on äärimmäisen vaikeaa, ellei jopa mahdotonta merkittävällä tarkkuudella, jopa kokeneelta meteorologilta nykyaikaisilla laitteilla. Painostava, sakea ilma ennen ukkosta on yleinen, mutta ei välttämätön. Ja kuten kuka tahansa helleherkkä osaa sanoa, painostava ilma ei aina tarkoita ukkosen muodostumista. Yhteistä kaikille ukkosille on kostea ilma. Kaikki muut sääolosuhteet voivat olla sopivat ukkosen synnylle, mutta jos ilmankosteus ei ole riittävä, sitä ei koskaan tule. Solupilvistä on myös vaikea etukäteen ennustaa ovatko ne yksisoluisia (joiden kesto on noin puolisen tuntia) vai monisoluisia (jotka jaksavat jylistä 2-6 tuntia, joskus pitempäänkin). Normaali pilvi voi myös hyvinkin nopeasti ylittää kynnyksen ukkospilveksi, jolloin ukkonen alkaa täysin äkkiarvaamatta suoraan pään päällä.

Varminta onkin vältellä varsinkin vesille lähtemistä päivinä, jolloin ukkosta lupaillaa mihinkään aikaan päivästä.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Nörttityttö-TV esittää: Finncon 2012 muistoissamme


Anitta Kiviranta

Tässä se nyt on! Ihka ensimmäinen Nörttityttö-TV-pätkä eli videopodcast Finnconista. Teknisessä laadussa on vähän parantamisen varaa - video jökkii paikoitellen toistaiseksi editoijaparalle tuntemattomasta syystä, mutta pyrin paikkaamaan ongelman myöhempiin Finncon-pätkiin. Lisää kuvaa Finnconista on siis luvassa lähitulevaisuudessa.

Tässä pätkässä Nina Niskanen, Minna Heimola ja minä jutustelemme Finnconin päätteeksi vähän siitä, mitä conissa tulikaan nähtyä ja koettua. Minna hehkuttaa erityisesti kirjailija Lois McMaster Bujoldia, joka oli conissa kunniavieraana. Ninalta taas tenttasin miltä "conineitsyydestä" luopuminen Nörttityttöjen seurassa on tuntunut.

Nörttityttö-TV kiittää Finncon 2012:n coniteaa, Indie Rentalsia, Radio Robin Hoodia, kuvaajaamme Jari Iso-Markkua, Minnaa, Ninaa ja tietysti kaikkia ihania conikävijöitä ja -esiintyjiä.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Elämää Maapallon Ulkopuolella


Tähti syntymässä (NASA via Wikipedia)
Maailmankaikkeudessa on tämänhetkisten arvioiden mukaan noin 300 sekstiljoonaa - eli 300 000 000 000 000 000 000 000 - tähteä. Myöskin tämänhetkisten arvioiden mukaan jokaista tähteä kiertää vähintää yksi planeetta. Näin ollen vaikuttaa erittäin epätodennäköiseltä, että Maa olisi ainoa planeetta koko maailmankaikkeudessa, jolla olisi kehittynyt elämää. Ainoa, jonka me tiedämme varmaksi tuosta elämästä on, että se on kehittynyt evoluution sääntöjä noudattaen.

Kaikki elämä maapallolla on kemialliselta koostumukseltaan lähtöisin maailmankaikkeuden yleisimmistä aineista. Hiili, joka on tuntemamme elämän perusta on yksi reaktiivisimmista, ellei reaktiivisin alkuaine. Jos nämä kaksi asiaa otetaan lähtökohdaksi, voimme helposti todeta, että maapallon ulkopuolinen elämä voi hyvinkin olla kemiallisesti yhteensopivaa ja hiilipohjaista. Tästäkään lähtökohdasta emme vielä pysty sanomaan paljoa avaruusolioista.

Erityisen vaikeaksi elämän löytämisen tekee se, että emme suoraan sanottuna edes tiedä, mitä elämän syntyminen vaatii. Tiedämme suunnilleen, miten elämä maapallolla on syntynyt, mutta emme sen enempää. Löydämme jatkuvasti uusia elämänmuotoja myös maapallolta; esimerkiksi vasta hiljattain löydetyt ekstremofiilit elävät tyytyväisinä paikoissa, joissa olemme pitkään kuvitelleet elämän olevan täysin mahdotonta, merenalaisten tulivuorien kiehuvan kuumista virtauksista jäätiköiden kylmyyteen elämä on löytänyt keinon sopeutua.

Ihmisen silmän kehitys (Wikipedia) 
Kemiallisesti reaktiivinen alkumössö on melko varmasti tarpeen elämän syntymiselle. Jonkinlainen neste, mahdollisesti jopa vesi, lienee pakollista, mutta mahdollisesti vain koska se mahdollistaa helpommin eri alkuaineiden päätymisen kosketuksiin toistensa kanssa. Ja siinä taitaakin olla kaikki vaatimukset. Tiettävästi omassa aurinkokunnassamme on useampikin kuu ja planeetta, joissa on jotain nestettä. Jupiterin pinta on kauttaaltaan jäätä, jonka alapuolella on luultavasti vettä. Planeetalla on selkeästi tulivuoria ja jään liikkeet ovat mahdollisia vain jos sen alla on nestettä. Väkisinkin pinnan alla on siis alueita, joissa lämpötila on jotain muuta kuin jäätävä. Kysymys kuuluu vain, löytyykö sieltä jotain muuta kuin vettä?


Bakteeritasoista elämää saattaa löytyä jopa omasta aurinkokunnastamme, mutta miltä monisoluinen elämä näyttää? Asia, joka itseäni hämmästyttää luonnossa kerta toisensa jälkeen on se miten monimuotoisia ratkaisuja se keksii samoihin ongelmiin. Jos lähdetään vaikka niinkin perustavanlaatuisesta asiasta kuin uhkien havaitseminen. Pelkästään maapallolta löytyy kaikuluotausta sekä ties kuinka montaa eri tyyppistä silmää. Kaikkein yksinkertaisin tunnettu silmä on pelkkä valolle arka nysty kun taas monimutkaisimmat kuuluvat epäilemättä hyönteisille, joiden silmät koostuvat tuhansista yksittäisistä linsseistä. Silmä on kehittynyt maapallolla toistuvasti eri muotoihinsa niin monta kertaa, että voimme olla melko varmoja jokaisella avaruusolennollakin olevan silmät.

Älykäs elämä on vaikeampaa. Eikä pelkästään siksi, että tunnemme ainoastaan yhdenlaista älykästä elämää. Tiedämme esimerkiksi papukaijojen olevan suhteellisen älykkäitä eläimiksi. Tiedämme joidenkin niistä olevan jopa kykeneviä kommunikoimaan ihmisille heidän omalla kielellään (sanavarasto toki on alkeellinen). Ongelma tulee siitä, että papukaijojen aivot ovat rakenteeltaan kovin erilaiset omistamme. Niiden ei pitäisi ymmärryksemme mukaan pystyä noihin temppuihin. Sama pätee mustekaloihin. Me emme ymmärrä edes maapallolta löytyvän elämän älykkyyttä, joten miten voisimme ymmärtää jotain, joka on kehittynyt kokonaan toisella planeetalla? Tieteiskirjallisuus on käsitellyt ensimmäisen kohtaamisen ongelmaa toistuvasti ja pitkään. Trendit tuntuvat liikkuvan kovin paljon tieteen ja kultuurin mukaan. 1960- ja 1970-luvuilla ihmiset lähes poikkeuksetta löysivät hyvin paljon ihmisen kaltaisia olioita, joiden kanssa he... no, kyllä te tiedätte.  Star Trek ehkä parhaana ja pisimpään jatkuneena esimerkkinä. 90-luvulla monet avaruusolennoista tuntuivat olevan kovin kiinnostuneita kaappaamaan meitä ja tutkimaan sisäosiamme outoja reittejä käyttäen. Nykyään olennot tahtovat olla hyvin erilaisia meistä ja yleensä myös maapallolta löytyvästä elämästä.

To Serve Man (Wikipedia)
Kautta aikojen avaruusoliot ovat halunneet vallata maapallon (War of the Worlds julkaistiin ensimmäisen kerran 1898) ja kautta aikojen ne ovat myös saapuneet näennäisen rauhaisissa merkeissä mutta myöhemmin todelliset aikeet ovat paljastuneet pahaenteisemmiksi (oma suosikkini tästä on kieltämättä Twilight Zonen 1962 julkaistu jakso "To Serve Man"). Usein ne ovat osoittaneet enemmän kiinnostusta planeettaamme kohtaan kuin meitä. The Day the Earth Stood Stillistä Independence Dayhin fiktiiviset avaruusoliot ovat nähneet meidät joko loisina tai resursseina, hyvin harva on tullut ihailemaan taidetta, arkkitehtuuria tai musiikkia saatika sitten kysymään vastauksia ongelmiin.

Todellisuus on usein fiktiota oudompaa. Yksi avaruuteen lähettämistämme asioista, joka kertoo mahdollisille vastaanottajille meistä on levyllinen Chuck Berryn musiikkia. SETI:n matemaattisten signaalien kanssa rinta rinnan avaruuteen kulkee tosi tv. Kuka tietää, ehkä ensimmäiset avaruusoliot tulevat maapallolle ottamaan osaa Big Brotheriin. Henkilökohtaisesti ottaisin Big Brotherista kiinnostuneet avaruusoliot mieluummin kuin valloittajat.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Nörttitytöt ampumaradalla



Mia ja Henna keskittyvät
Eräänä toukokuisena lauantaina kerääntyi tiettyyn Helsingin Albertinkadulla sijaitsevaan rakennukseen normaalia erikoisemman näköistä porukkaa. He olivat saapuneet sinne kokeilemaan käsiaseilla ammuskelua Helsinki Shooting Clubin henkilökunnan ohjauksella. Kyseessä oli yksityistilaisuus, johon osallistuvat saivat valita oman budjettinsa ja mukavuustasonsa mukaan asevalikoimasta kolme eri luokkaa; .22 kaliiberin aseet, 9mm aseet ja koko asevalikoima, johon kuului mm. Desert Eagle ja .500 kaliiberin Smith & Wesson revolveri.

Kolme nörttityttöä vaihtelevilla aseenkäyttökokemuksilla jakaa siis nyt mietteitään tuosta toukokuisesta päivästä.


Nina Niskanen


Aseenkäyttökokemus: Rajoittuu täysin vesipistooleihin ja First Person Shooter - peleihin.


Tämä koko tapahtuma taisi saada alkunsa siitä, että mä tajusin joku päivä etten ole koskaan ampunu oikeella aseella. Tämähän ei tietenkään Helsinkiläisessä toimistossa istuvalle ohjelmoijalle välttämättä olisi suurikaan ongelma, jos en harrastaisi kirjoittamista. Ja koska en koskaan oppinut kirjoittamaan sitä romantiikkaa, on ihan todennäköistä, että hahmoni joskus tarvitsevat aseita. Utelias kun olen, ryhdyin sitten selvittämään miten sitä pääsisi kokeilemaan. Sopivasti googlettamalla "ampuminen Helsinki" löytyikin ensimmäisten joukossa HSC:n ensikertalaisille tarkoitettu esittelykierros. Ja koska joukossa on voimaa ja kaveripiiriin kuuluu ihanan erikoisia persoonallisuuksia lähdin ensimmäisenä kyselemään oliko muita kiinnostuneita. Ja niitähän löytyi. 


Ampuminen oli mulle, ja puheista päätellen myös monille muille joukostamme, kaiken kaikkiaan monin tavoin yllättävä kokemus. Noir-kirjoja teininä ahmineena odotukset aseiden potkimisen suhteen oli väännetty aivan liian pitkälle kaakkoon. Aasiin verrattavissa aseista olivat korkeintaan jokaiselle Clint-fanille tuttu Magnum .44 sekä jytymmät Desert Eagle ja Smith & Wesson .500 revolveri. 


Nina kuuntelee korvasuojista huolimatta
Meteliä niissä kylläkin riitti kaikissa. Paljon enemmän kuin osasin odottaa. Yllättävintä oli, että jostain syystä kavereiden aseet kuulostivat kova-äänisemmiltä. Tämä huolimatta siitä, että niitä ammuttiin kauempana omista korvista kuin omaa asetta. Ampumisen aiheuttama lämpötilanmuutos piippuun tuli myös yllätyksenä. Ampumamme viisi ammusta/kierros eivät juurikaan vaikuttaneet piipun lämpötilaan, joka suureksi riemukseni tuhoaa täysin uskottavuuden muuten ihan viihdyttävän Shoot 'em Upin inhokkikohtaukselta (ei sillä, että ko elokuva olisi muutenkaan kovin realistinen). 


Ammuin lähes koko asevalikoimalla, ottaen jokaisella kierroksella eri aseen. Tuli kokeiltua kaikenlaista 9mm pistooleista tuohon aiemmin mainittuun .44 Magnumiin. Mukana oli myös pieni noir-leffoista tuttu tyttörevolveri. Omiin suosikkeihin jäi pysyvästi Jericho 941 pistooli, joka jostain syystä sopi omaan käteeni  parhaiten ja sen huomasi selkeästi myös maalitaulusta. Tyttörevolveri oli todella ikävä ampua, koska siitä oli jopa minun pienellä kädelläni vaikeaa saada kunnollisen tuntuista otetta. 


Kaikkein eniten yllätti kuitenkin oma reaktioni aseisiin. Ampuminen tuntui jännityksestä huolimatta jotenkin häiritsevän luonnolliselta. Olin jatkuvasti kyllä tietoinen, että nyt on sitten itsellä ja jotakuinkin kaikilla ympärilläni kädessä esineet, joiden väärinkäyttö johtaa vakaviin vammoihin ja jopa kuolemaan. Havaitsin kuitenkin pelkääväni ainoastaan suurempia revolvereita (.44 Magnum ja .500 S&W).  Ja niistäkin ainoastaan jälkimmäinen sai vakavissaan harkitsemaan perääntymistä. Tiedä sitten mitä se kertoo minusta.


Viimeiseksi täytyy vielä kehua HSC:n ohjaajia. Jo ensimmäisestä yhteydenotosta miehet olivat ystävällisiä, asiantuntevia ja kaikin tavoin ammattimaisia. Paikan päällä sama käytös jatkui ja he onnistuivatkin taitavasti vähentämään jännittyneimpienkin osallistujien hermostumista. Kuin huomaamatta he myös jatkuvasti varmistivat, että vahinkoja tai väärinkäytöksiä ei aseiden kanssa tapahtuisi. Loppujen lopuksi molemmat ohjaajat osoittautuivat sangen mukaviksi ihmisiksi... joilla on ilmeisesti ase jatkuvasti kannossa. 


Mia Meri


Asevalikoiman revolverit ja muut erikoisaseet
Aseenkäyttökokemus: Vaihto-oppilasvuotenani Alaskassa 1993-94 aloin harrastaa pienoiskiväärillä kilpa-ampumista kouluni "iltapäiväkerhossa". Voitin osavaltion mestaruuden, mikä on uskomatonta, koska en ollut koskaan aiemmin koskenutkaan aseeseen. Suomeen palattuani harjoittelin hetken aikaa, mutta harjoituksiin meni kuusi tuntia matkoineen, joten lopetin. Olen halunnut jatkaa ampumaharrastusta siitä lähtien. Käsiaseella en ollut koskaan ampunut.


Kun Nina kyseli Facebookissa ampumisesta kiinnostuneiden perään, olin heti haukkana mukana, sillä olen kaivannut ampumista siitä lähtien kun lopetin sen 1990-luvun puolivälissä. Minulle pienoiskiväärillä ampuminen oli aina lähes meditatiivinen kokemus jossa kaikki elämän murheet ja stressit unohtuivat pariksi tunniksi. Ehkä teinivuosien angsteissa rauhoittumistauko teki hyvää, sillä rakastan edelleen ruudin ja aseöljyn tuoksua.


Tosiaan, tarkkusammunnassa ei sovi hoppuilla vaan se vaatii täydellistä keskittymistä ja rahoittumista. Oma rituaalini meni siten, että puin ensimmäiseksi nahkatakkini ylleni (nahkatakki tukee ja auttaa pitämään asennon), kävin hakemassa hiuslenkin kaapistani toiselta puolelta koulua, palasin ruokasaliin, missä ampumaratamme sijaitsi, laitoin suojalasit ja kuulosuojaimet paikoilleen. Sen jälkeen nostin aseen paikoilleen ja pujotin käteni asetta tukevan lenkin ympärille. Ranteeni poksuvat nykyään, koska pingotin aseen hihnan niin tiukasti ranteeseeni, mutta se oli tarpeen, jotta ase pysyy varmasti paikoillaan. Otettuani ampuma-asennon nostin aseen hartiaani vasten, latasin siihen luodin ja nojasin poskeni aseen puiseen perään. Tässä vaiheessa aseöljyn tuoksu tunkee nenään pyöreänä, hieman makeana ja rauhoittavana. Tähdätessä koko maailma kutistuu mustaksi pisteeksi maalitaulussa ja kaikki muu katoaa. Kun tähtäys on valmis on aika poistaa viimeisetkin häiriöt. Pidätä hengitystä. Laske sydämenlyönnit. Ammu. Laukaus pitää onnistua sijoittamaan sydämenlyöntien väliin, sillä ase heilahtaa aina sydämen lyödessä. Hengitystä voi pidättää enintään kolmen tai neljän sydämenlyönnin ajan, sillä sen jälkeen sydän alkaa lyödä nopeampaa ja keho täristä eikä ampuminen enää onnistu ennen kuin keho on rauhoittunut. Parasta irtautumista maailmasta, siis.
Asevalikoiman ysimilliset


En oikein tiennyt mitä odotin käsiaseella ampumiselta, mutta huomasin jännittäväni tilannetta ihan villisti. Tavallaan pelkäsin kuinka pahasti aseen rekyyli tuntuisi kun se ei enää ohjautuisi hartiaan vaan suoraan käsiin. Lisäksi mahdollisuus päästä ampumaan pitkästä aikaan jännitti kauheasti.


Ensimmäinen positiivinen yllätys oli se, miten mukavia Helsinki Shooting Clubin kouluttajat olivat. Olin pelännyt körmyjä, asehulluja punaniskoja, mutta molemmat kouluttajat olivat rentoja, täyspäisiä ja harvinaisen luotettavan oloisia. Aseiden kanssa toimiessa turvallisuus on ensisijaisen tärkeää, sillä aseilla saa ihmisiä hengiltä yrittämättäkin. Olen itsekin ampunut kerran vahingossa tajuamatta mitä oikeastaan tapahtui, mutta onneksi ammuin vain lattiaan, olin harjoituksissa ja ase tietysti kohti maalitauluja. Olin juuri nostamassa sitä tähdätäkseni kun ase yhtäkkiä laukesi. Siksi olin hyvin tyytyväinen siihen, että asekoulutuksessamme kiinnitettiin erityisesti huolta turvallisuuteen ja kouluttajat olivat koko ajan haukkana vahtimassa miten pidimme aseita ja mihin niiden piiput osoittivat vaikka ne olivat (oletettavasti) tyhjiä. Olo pätevien kouluttajien keskellä oli hyvin turvallinen.


Mitä itse ampumiseen tuli, niin siinä kaikki odotukseni menivät ihan pieleen. Kyllähän se pienoiskiväärikin potkii, mutta saman kaliiperin käsiase - jep, se potkii. Varsinkin kun ammuin yhtään isommilla aseilla aloin ihan oikeasti pelätä, että ase lipeää otteestani ja etteivät voimani riitä sen pitämiseen. Aivan lopuksi, kun ammuimme vielä Desert Eaglellä ja .500 Smith & Wessonilla, toinen kouluttajista tuli onneksi avuksi pitämään asetta, sillä ne olisivat kyllä lentäneet kaaressa.

Toinen yllätys oli se, että pelästyin aseen rekyyliä ja toisten aseiden ääniä niin pahasti. Pienimmillä aseilla sain pidettyä hermoni kasassa, mutta jo asteen suuremmilla aseilla jouduin pitämään taukoa, että sain käsieni tärinän haltuun. Lisäksi sain stressihien pintaan sellaista vauhtia, että turvalasini menivät jo parista luodista ihan huuruun, joten jouduin "ripustamaan" ne ilmaan kuulosuojainten sangan avulla, jotta ilmanvaihto lasieni sisällä pelasi. Ja jännä ilmiö oli sekin, että kun naapurissa ammuttiin isoilla kaliipereilla, säpsähdin aina kyseisten aseiden ääntä kun luulin sen tulevan omasta aseestani, jolla olin ampumassa. Välillä tunsin kasvoillani jopa pienen paineaallon naapurin aseen lauetessa.

Vaikka olin selvästi ihan jännän lähteillä ampuessa ja adrenaliinia veressä oli pienen armeijan tarpeisiin, aion ehdottomasti jatkaa ampumista, sillä se ei varmasti jännitä enää yhtä paljon seuraavalla kerralla kun tietää mitä tuleman pitää. Voin myös kertoa, että zombie-apokalypsin tullessa minut kannattaa jättää katolle sniputtamaan, koska käsiaseella olin ihan susihuono yhtä kilpa-asetta lukuunottamata. Laitan sen kyllä täysin jännityksen piikkiin. Ja lopuksi pakko mainostaa, että täällä USA:ssa Joonas, joka muuten oli loistava ampuja ja ensikertalainen, ja minä olemme menossa ampumaradalle ja toivottavasti pääsen demoamaan pienoiskivääritaitojani siellä.



Henna Teitto


Aseenkäyttökokemus: Pikkuveljen impukalla leikkiminen ja tuttavien muovikuula-aseiden ihastelu.


Vammoittakaan ei selvitty
Jo useamman vuoden ajan olen ollut kateellinen miesten polttareista. Lähinnä siitä, että niissä tehdään usein jotain siistiä, kuten mennään ampumaan. Kateuteni lisäksi olen potenut huonoa omatuntoa joka ainoan kerran, kun silmäni osuvat How To Survive Zombie Apocalypse-kirjaan. Olen hävettävän huonosti valmistautunut zombien hyökkäyksen varalta. Minulla ei ole hakkua eikä sorkkarautaa, enkä osaa edes käsitellä asetta!


Kunnes eräänä päivänä pari kuukautta sitten juttelin Ninan kanssa Twitterissä ja paljastin haluni oppia zombien ampumisen jalon taidon. Nina kertoi suunnitteilla olevasta "opintoretkestä" ampumaradalle ja kysyi, haluaisinko tulla mukaan. Voi pojat halusinko! Innosta pomppien ilmoittauduin mukaan.


Ratapäivänä intoni oli selkeästi muuttunut jännitykseksi. En ollut koskaan ampunut ilmakivääriä kummemmalla aseella. HSC:n pojat aloittivat perehdyttämällä meitä siihen, miten aseita tulee käsitellä ja miten radalla toimitaan. Perehdytystä seuratessa jännittämisen lisäksi alkoi jopa hieman pelottaa. Onko liian myöhäistä perua?!


Perehdytyksen aikana radat oli valmisteltu meitä varten. Ensimmäinen kierros meni hieman paniikinomaisesti räiskiessä. Jaoin radan toisen osallistujan kanssa. Meidän taulumme oli asetettu päällekkäin ja minua ohjestettiin ampumaan alempaan tauluun. Tuo ohjeistus tosin meni minulta hieman ohi korvatulppien ja kuulosuojaimien ansiosta ja aloitin ensimmäisen kierrokseni ampumalla ylempään tauluun! Kun olin ampunut viimeisen luodin, laskenut aseen alas ja hengähtänyt, tajusin että nyt meni ihan vikaan. Pahoittelut siitä! Sen jälkeen tähtäilin kovasti omaan tauluuni, vaikkei ne osumat ihan sinne tainneet kaikki mennäkään. Tähtääminen oli minulle se vaikein osuus. Käytän silmälaseja hajataiton takia, enkä oikein osannut päättää kumpi silmä toimisi paremmin tähtäyksessä. Parin ei-niin-onnistuneen kierroksen jälkeen toinen ohjaajista neuvoi ottamaan silmälasit pois, jos se helpottaisi asiaa. Joten ammuskelin muutaman kierroksen ilman silmälaseja, mutta ei sillä oikein tuntunut olevan vaikutusta. Kunnes viimeiselle kierrokselle laitoin rillit takaisin päähän ja johan osui paremmin.


Innokasta jonottelua ennen ensimmäistä kierrosta.
Aloitimme .22 kaliiberisilla pistooleilla, joilla ammuimme muutaman kierroksen. Sen jälkeen pääsimme kokeilemaan järeämpiä aseita. Itse halusin vielä enemmän varmuutta, joten jatkoin .22 kaliiberisilla, kunnes sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta siirtyä 9millisiin. Ensimmäiset laukaukset 9millisillä aiheuttivat pieniä säikkypomppuja. Vaikkeivat ne nyt niin kamalasti potkaisseet, niin silti kädet heilahtivat niin reippaasti, että en osannut yhtään arvata osuinko tauluun vai en. 9mm aseista ehdin kokeilla vain kolmea. Nimimuistini on surkea, mutta sen osaan sanoa, että yksi niistä oli samanlainen ase, jota nykyinen James Bond käyttää. Sitä oli ihan mukava käyttää, jos nyt niin voi aseesta sanoa. Harmi, että aika tuntui loppuvan kesken! Olisin mielelläni kokeillut muitakin 9mm paukuttimia. Rohkeuteni ei taitaisi riittää jykevämpiin aseisiin kuitenkaan. Vaikka olivathan ne aika siistin näköisiä.


Kaikenkaikkiaan kokemus oli positiivinen, jännityksestä ja pelosta huolimatta. Ensikosketus käsiaseisiin ei jättänyt mitään kammoa. Itseasiassa kiinnostaisi mennä uudestaan. Mitään mestariampujaa minusta ei todellakaan tullut. Mutta ehkä harjoituksen kanssa tähtäyskin paranisi. Zombie apocalypsen varalta pitänee kuitenkin investoida siihen hakkuun, varmuuden vuoksi.

perjantai 25. toukokuuta 2012

Zombies, Run! -arvostelu


Kun Tiina Laine hiljattain kertoi tuoreehkosta liikuntaharrastuksestaan, uteliaisuuteni heräsi heti erityisesti, koska itselläni on sama ongelma urheilun suhteen. Tätä nykyä kun oma urheiluni on rajoittunut pääasiassa Kinectin tanssipeleihin ja koiralle kepin heittämiseen. Zombiefanina tietysti silmäni lankesivat ensimmäisenä Tiinan mainitsemaan Zombies, Run! -applikaatioon.

Kyseessä on siis toistaiseksi vain iPhonelle saatavissa oleva peli (ilmestyy Androidille 14.6.), jonka pääasiallinen tarkoitus on kannustaa juoksemaan. Juoksulenkeillä kuljetetaan tarinaa eteenpäin tehtävien varjolla ja samalla kerätään Abel Townshipiin kerääntyneille selviytyjille tärkeitä tavaroita, kuten vettä, lääkkeitä, vaatteita, aseita ja ammuksia sekä kaikkea muuta, mitä nyt maailmanlopun aikaan sattuukaan tarvitsemaan. Tavaroita asetellessa myös rakennusten taso kasvaa, joka mahdollistaa Abel Townshipiin uusien ihmisten vastaanottamisen. Tarinan pätkien välissä peli soittaa laitteella olevaa musiikkia, ja minusta ainakin vaikuttaa siltä, että se pääasiassa valitsee musiikin tempon kulkijan vauhdin mukaisesti.

Tarina itsessään on aika peruskauraa kenelle tahansa zombitarinoita vähänkään seuranneille. Maailmanloppu kävelevien kuolleiden muodossa on saapunut ja ihmiset pikkuhiljaa kerääntyvät toistensa luokse helposti puolustettavaan paikkaan hakemaan turvaa. Juokseva sankarimme on tulossa helikopterilla Abel Townshippiin jokin tehtävä mielessään, mutta ennen kuin hän ehtii perille, helikopteri ammutaan alas ja hän joutuu juoksemaan loppumatkan. Kun kuulokkeista alkaa kuulua yhtäkkiä liiankin tuttua epäkuolleiden valitusta ja Abel Townshipissä hengaileva tehtäväkoordinaattori hoputtaa samalla juoksemaan, lähtevät jalat kuljettamaan väkisinkin nopeammin. Ajojahti vetoaa alitajuntaan. Heikkohermoisemmat ja huonokuntoisemmat voivat kääntää ajojahdit pois päältä niin halutessaan, jolloin zombit vain huohottavat korvaan vähän aikaa.

Kehittäjillä on valmisteilla suora linkitys Runkeeperiin ja sitä kautta  pelistä on tarkoitus tehdä sosiaalisempi. Se olisi rehellisesti kyllä mukava lisä. Konsolipelaamiseen tottuneena jäin itse kaipaamaan achievementien kautta tulevaa leikkimielistä kisailua kavereiden kanssa, ja mahdollisuutta ylipäätään linkittyä kavereihin. Peli on kuitenkin melko uusi ja yleisön kasvaessa on varsin todennäköistä, että sosiaalisempikin pelaaminen mahdollistetaan.

Hintaa pelillä on noin 8€ ja omasta mielestäni se on ollut täysin sen arvoinen. Peli on enemmän kuin osiensa summa. Yksittäiset osat eivät ole hääppöisiä, mutta ne muodostavat koukuttavan kokonaisuuden, joka houkuttelee lenkille toisensa jälkeen. Suositellaan kaikille, jotka haluavat kuntoiluunsa vähän mausteita.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Tervetuloa maailmanloppuun


Kuten varmasti jokainen, joka ei ole elänyt luolassa viimeistä paria vuotta tietää jo, 2012 on vuosi jona maailma loppuu. Kaikilla tuntuu olevan oma teoriansa siitä, mitä kauhuja meille on varattu joulukuussa, mutta he ovat yhtä mieltä siitä että se tulee silloin.

Earthrise via NASA (http://www.nasa.gov )
Jos näihin on uskomista, edessämme on siis viimeinen kesä. Toinen toisensa jälkeen kuitenkin jokainen tänä vuonna tulevan maailmanlopun ennustuksista on todettu hölynpölyksi; planeettaa X ei ole olemassa, planeetat ryhmittyvät samoin kerran vuodessa, Mayojen kalenterista loppuivat sivut (kuvaannollisesti). Mikään ei kuitenkaan kestä ikuisesti, ei myöskään aurinkokuntamme, planeetastamme puhumattakaan. Maailmanloppu tulee ennemmin tai myöhemmin. Näin ollen ajattelin jakaa kanssanne muutamia tapoja, joilla se voisi tulla. En tässä nyt halua käsitellä ihmisen mahdollisesti aiheuttamaa tuhoa, koska ne ovat paitsi tylsimpiä, myös käsitellyimpiä tapoja, lähtien jo Tohtori Outolemmestä kymmeniä vuosia sitten. Tässä haluan keskittyä tapoihin, joilla oma planeettamme kuin myös Universumi, jossa elämme voi meidät tuhota.

Happi loppuu, heikottaa

Maapallon historiassa on tähän mennessä tapahtunut tiettävästi viis massiivista sukupuuttoa, jolloin suurin osa sillä hetkellä elossa olleista lajeista yksinkertaisesti kuoli. Neljässä näistä sukupuutoista on ollut joko aiheuttajana tai vaikuttavana tekijänä meren anoksia. Anoksia tarkoittaa tilannetta, jossa meret eivät tuota enää happea ja pinnan alla on täysin happivapaa vyöhyke. Tämä on yleisesti ottaen aiheuttanut sukupuuttoja paitsi merissä, myös maan päällä, koska meret toimivat käytännössä maapallon keuhkoina. Anoksia on yleensä tapahtunut yhtäaikaa ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksien kasvettua 4-6 kertaiseksi nykyisestä. Anoksian alettua se on vaikea pysäyttää, sillä se toimii ketjureaktion tavoin; useimmat meren kasvit kuolevat, koska meriin kertyy rikkivetyä ilmakehän hiilidioksidin yhtyessä veteen, joka heikentää hapen tuotantoa, joka puolestaan lisää rikkivedyn määrää.

Venus näköpiirissä

Tietysti anoksia ei ole ainoa ongelma, jonka liiallinen hiilidioksidi ilmakehässä aiheuttaa. Venuksen pinnalla vallitsee helvetillinen 460 °C lämpötila, josta voidaan ilmeisesti pääasiallisesti kiittää sen paksua, hiilidioksidipitoista ilmakehää. Planetaarisella mittakaavalla historiallisesti normaalia suurempia hiilidioksidimääriä ilmakehässämme ovat aiheuttaneet erityisen voimakkaat vulkaaniset kaudet. Venus on ilmakehäänsä lukuunottamatta monin tavoin hyvin maankaltainen; sen koko ja koostumus vastaavat lähes täysin maata, niin pitkälti kuin me tiedämme. Mutta se ilmakehä; se koostuu pääasiallisesti hiilidioksidista, joka aiheuttaa planeetalle kasvihuoneilmiön, jollaista maan päälle on vaikea edes kuvitella. Se on myös äärimmäisen tiheää tavaraa. Ne harvat luotaimet, joita sen pinnalle on laskettu, ovat laskeutuneet ilman laskuvarjoja ja raketteja, pelkän sisäisen paineistuksen varassa. Maan ilmakehää meren pinnan tasolla vastaava paine löytyy Venukselta noin 100 kilometria pinnan yläpuolelta.

Musta aukko kutsuu

Musta aukko syntyy kun noin 20 kertaa oman Aurinkomme kokoinen tähti kuolee. Niin massiivinen tähti ei supernovaräjähdyksensä jälkeen suinkaan lopeta ytimessä tapahtuvaa ydinreaktiota, vaan se jatkaa romahdusta ytimeensä, kunnes ytimen painovoima kasvaa niin suureksi, että edes valo ei pääse sieltä pois. Hiljattain tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että mustat aukot kasvavat imiessään materiaa. Näin käy myös esimerkiksi Linnunradan ytimessä olevalle supermassiiviselle mustalle aukolle. Se syö tähtiä ja planeettoja, jotka eksyvät sen tielle ja sen painovoima kasvaa kasvamistaan, joka johtaa yhä suurempien aurinkokuntien nielemiseen, joka puolestaan johtaa suurempaan painovoimaan jne. On täysin mahdollista, että se tulee olemaan myös Maan kohtalo.

Aurinko räjähtää

Ehkä tiedätkin jo, että meidät kaikki on tehty tähtipölystä. Tähtien ytimissä on käynnissä jatkuva ydinreaktio, jossa ensin vetyatomit muuttuvat heliumatomeiksi ja tarpeeksi massiivisissa tähdissä aina rautaan asti. Oma aurinkomme kuitenkin on tarpeeksi pieni, että se alkaa kuolemaan vedyn loputtua. Kun näin tapahtuu, se alkaa sylkemään kuorestaan atomeita, kunnes vain valkeana hehkuva ydin on jäljellä. Maan kannalta tuo räjähdysmäinen laajeneminen on vain kovin valitettavaa, sillä se tarkoittaa, että Maan ilmakehä palaa kuin myös kaikki pinnalla.

Andromeda nousee

James Gitlin via Hubble Space Telescope
(
http://www.spacetelescope.org/  )
Jos selviämme kaikista edellisistä katastrofeista, noin 3-5 miljardin vuoden kuluttua kaunis, sininen planeettamme kohtaa melko todennäköisesti viimeistään loppunsa. Omaa Linnunrataamme läheisin galaksi on nimeltään Andromeda ja valitettavasti se on törmäyskurssilla omamme kanssa. Törmäyskurssi galaktisella tasolla tietää oikeasti eeppistä näkyä: tähdet kiertämässä toisiaan, kunnes ne räjähtävät valtavassa supernovassa, luoden uusia tähtiä; planeetat törmäävät toisiinsa, luoden asteroideja ja uusia planeettoja; mustat aukot kiertämässä toisiaan,kunnes joko jompikumpi sinkoutuu valtavalla nopeudella pois tai ne yhdistyvät, muodostaen suuremman mustan aukon. Elämän selviytymisen todennäköisyys kummassakin galaksissa lähestyy nollaa, mutta ei välttämättä ole kuitenkaan täysin nolla. Sitä varten tarvitaan:

Universumin lämpökuolema

Jos selviämme jonkin ihmeen kautta kaikista ylläolevista tapahtumista, lopullinen tuomio tulee viimeistään kun universumi lakkaa laajentumasta. Alkuräjähdyksestä lähtien "tuntemamme" maailmankaikkeus on laajentunut jatkuvasti. Syytä ei toistaiseksi vielä täysin tunneta, mutta yksi asia on varmaa; laajentuessaan universumi kadottaa lämpöään ja se ei näytä hidastuvan. Joko universumi jatkaa laajentumistaan, kunnes kaikki lämpö on kadonnut ja se on kauttaaltaan 0 Kelvinin lämpötilassa. Absoluuttinen nollapiste on siitä erikoinen tila, että silloin kaikki liike loppuu, jopa atomitasolla. Tietysti on myös teorioita, joiden mukaan maailmankaikkeus laajenee, kunnes energia ei enää riitä, jonka jälkeen se lysähtää kasaan ikäänkuin käänteisenä alkuräjähdyksenä (joskin myönnettäköön, tällä teorialla ei tunnu olevan yhtä paljon kannatusta, kuin lopullisella lämpökuolemalla). Kävi kuinka tahansa, se tietää varmaa maailmanloppua.

Yksi lohtu tässä kaikessa kuitenkin on; maailmanloppu tuskin tulee meidän elinaikanamme.

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Nörttitytön perehdytys funktionaaliseen ohjelmointiin


Mainitsin viimeksi ohjelmointikielistä kirjoittaessani, että Scala on tätä nykyä ehdoton suosikkini kaikista koskaan oppimistani ohjelmointikielistä. Tämä johtuu luultavasti siitä, että opetellessani Scalaa sain samalla myös oivalluksen funktionaalisesta ohjelmoinnista. Wikipedia määrittelee lyhyesti sen seuraavasti:
Funktionaalinen ohjelmointi eli funktio-ohjelmointi on ohjelmointiparadigma, joka perustuu matemaattisten funktioiden käyttöön ja tarkemmin lambdakalkyyliin.
Image via XKCD.
 Jep. Sama suomeksi kiitos. Neil deGrasse Tyson sanoo omasta alastaan (astrofysiikka) jotakuinkin seuraavaa; tämä on tarpeeksi vaikeaa ilman, että haastetta tarvitsee lisätä turhan vaikeilla sanoilla. Olen täysin valmis allekirjoittamaan saman ohjelmoinnista.


Joten, funktionaalinen ohjelmointi on tapa ohjelmoida, jossa dataa syötetään matematiikan tunneilta tuttuun tapaan funktioihin, jotka palauttavat samalla datalla aina saman tuloksen. Tämä saattaa vaikuttaa itsestäänselvältä, mutta pitkään ohjelmointi on käytännön elämässä pyörinyt lähinnä vuokaaviomaisten tilamuutosten ympärillä. Näin ollen metodi ei aina palauta samaa tulosta samalla datalla. Tai tarkemmin sanottuna, samalla oliolla. Funktiolla ei myöskään ole sivuvaikutuksia ympäristöönsä, koska se ei muuta käyttämänsä datan tilaa.

Funktionaalinen ohjelmointi eli pitkään ainoastaan akateemisessa maailmassa huolimatta siitä, että Grace Hopper kirjoitti ensimmäisen kääntäjän nimenomaan funktionaalisen ohjelmoinnin mahdollistamiseen. Nainen kun oli matemaatikko ja halusi vain laskea. Ohjelmien monimutkaistuessa samanaikainen suorittaminen (concurrency näin tutummin) on muodostunut ongelmaksi, johon funktionaalinen ohjelmointi on osoittautunut loistavaksi parannuskeinoksi.

Samanaikaisuus on todellinen ongelma, kun yhtäaikaisten käyttäjien määrä kasvaa kasvamistaan ja kaikilla on omat tietonsa, joihin muilla ei ole asiaa. Viimeisin tunnettu, erityisen vakava esimerkki lienee erään verkkopankin uudistuksen yhteydessä tapahtuneet käyttäjä-istuntojen sotkeutumiset. Useissa tapauksissa asiakkaat saivat aivan tuntemattomien asiakkaiden tietoja näkyviin omaan käyttöliittymäänsä, joka on selkein samanaikaisuusongelmien ilmentymä. Vastaavasti esimerkiksi verkkokauppa, jossa ostoskoriin ilmestyy tuotteita, joita sinne ei ole lisännyt tai poistuu tuotteita, joita sieltä ei ole poistanut. Nykyään useat sovelluskehikot hoitavat suuren osan näistä ongelmista automaattisesti (tai käytännössä pienellä konfiguraatiolla).

Funktionaalinen ohjelmointi tarjoaa vaihtoehdon raskaille sovelluskehikoiden tarjoamille samanaikaisuusratkaisuille muuttamalla arvot muuttumattomiksi. Kun tämä yhdistetään funktioiden läpinäkyvyyteen, poistuvat samanaikaisuusongelmat ikään kuin automaattisesti. Suurin ongelma monisäikeisten ohjelmien tekemisessä kun on nimenomaan muuttuvan, jaetun datan synkronointi. Kun data ei muutu, ei tätä ongelmaa enää ole.

Jotta tämä nyt ei menisi liian korkealentoiseksi, jatketaan esimerkeillä.
Alla on esimerkki Javalla (selkeän imperatiivinen kieli) kirjoitetusta Fibonacci-lukujen erottelusta:

// Fibonacci sarja, Java tyyliin
public void fibonacci(int iterations){
    int first = 0; 
    int second = 1;
 
    system.out.println(first + ", " + second);
    for (int i = 0; i < iterations; ++i) {
        system.out.println(", ");
        int sum = first + second;
        first = second;
        second = sum;
        system.out.println(sum);
    }

}
 
public void main(String[] args)
{
    fibonacci(10);
}

Vertailun vuoksi vastaava toiminto Scalalla (Scalalla on mahdollista ohjelmoida sekä imperatiivisesti, että funktionaalisesti, mutta alla oleva esimerkki on funktionaalisesta näkökulmasta):

lazy val fib: Stream[Int] = Stream cons(0, Stream.cons(1, fib.zip(fib.tail).map(p => p._1 + p._2)))

fib.take(10).print
 Molemmat esimerkit tulostavat kymmenen ensimmäistä lukua Fibonacci sarjassa, molemmissa määritellään ensimmäiset kaksi lukua sarjassa, mutta siihen yhtäläisyydet loppuvatkin. Java-esimerkki kierrättää for-loopissa kunkin iteraation ja tulostaa tuloksen. Scala-esimerkki puolestaan käyttää hyväkseen zip-funktiota, joka yhdistää kaksi listaa toisiinsa, tässä tapauksessa 0 ja 1 summat kymmenen sarjassa. Eli siis 0,1; 1,1; 1,2; 2,3; 3,5... jne. Map-funktio puolestaan soveltaa p => p._1 + p._2 funktion jokaiseen zipin tuottamaan lukuun. Lopuksi vielä take(10) hakee kymmenen ensimmäistä sarjan lukua.

Scalan esimerkissä tuolla funktiosarjalla voisi edelleen toteuttaa uusia funktioita tai sen voi rikkoa osasiinsa, joita on helppo muokata ja testata, pitäen kuitenkin toiminnallisuuden samana. Tuo funktiosarja, fib, on myös itsessään yksi arvo/muuttuja ja siten uniikki, kun taas Java-versio määrittelee neljä eri muuttujaa, joista kaikki aiheuttavat mahdollisen ongelmatilanteen samanaikaisessa suorittamisessa. Jos fibonacci-metodi olisi vain osa luokkaa, jota kutsuttaisiin jostain muualta, voisi kahden yhtäaikaisen kutsun tapahtuessa yksi käyttäjä saada esimerkiksi 10 ensimmäistä lukua, haluttuaan vain 5 ja päinvastoin.

Funktionaalisen ohjelmoinnin kauneus on mielestäni siinä, että funktiot ovat luotettavia. Ne tekevät aina täsmälleen samoin ja aina täysin loogisesti. Ne voi pilkkoa pienimpiin osasiinsa, jossa ne on helppo testata. Päivätyössäni kirjoitan pääasiassa imperatiivista koodia, joka toimii välillä epäloogisen tuntuisesti, koska olion tila on muuttunut jossain huomaamattomassa kohdassa. Metodit kasvavat usein mittaviksi ja niitä on vaikea pilkkoa hallittavan kokoisiksi ja testaaminen on ajoittain vaikeaa ja hiuksia repivän turhauttavaa. Jos palaan Neil deGrasse Tysonin ajatukseen, funktionaalinen ohjelmointi tekee vaikeasta kokonaisuudesta sen verran helpompaa meidän yksinkertaisille aivoillemme.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Arvostelussa Shades of Milk and Honey


Jane Ellsworth on vanhempi herra Ellsworthin tyttäristä ja on nuoresta iästään huolimatta hyväksynyt sen, että hänen vanhuutensa tulee todennäköisesti kulumaan kauniimman sisarensa lapsien kasvatukseen. Jane Austenin tapaan Ellsworthien perheellä ei ole paljon rahaa ja - toisin kuin kuin nuoremmalla sisarellaan Melodylla - Janella ei ole "kasvoja, jotka on tehty rikkauteen". Janella on kuitenkin muita hyviä ominaisuuksia korvaamaan hänen epäonnista nenäänsä ja kellertävää ihoaan; hänellä on makua ja kykyä naisellisissa taidoissa - soittamisessa, maalauksessa ja lumouksessa.

Ellsworthien tuttavapiiriin kuuluvan rouva FitzCameronin palkkaama lumoaja, herra Vincent, aiheuttaa Janessa turhautumista ja vaikeuksia peitellä uteliaisuuttaan tämän taitoa ja tekniikkaa kohtaan. Herra Ellsworth vaikuttaa päättäneen rouva FitzCameronin sisarenpojan, kapteeni Livingstonin, sopivan Janelle aviomieheksi. Janen omat tunteet ovat kuitenkin lämpimät Ellsworthien naapuria, herra Dunkirkiä kohtaan. Valitettavasti vain myös Melody vaikuttaa kiintyneen samaan mieheen. Tästä lähtökohdasta sekä Janen että Melodyn elämä lähtee vuoristorata-ajelulle, jonka lopussa odottaa Jane Austenin parhaiden perinteiden mukainen onnellinen loppu.

Shades of Milk and Honey on samannimisen sarjan ensimmäinen kirja. Se myytiin tiettävästi kustantajalle iskulauseella "Jane Austen with magic" eikä lainkaan turhaan. Mary Robinette Kowal on kutonut lumouksen niin tarkasti osaksi Austenin ajan maailmaa, että lukemisen lopetettuaan on vaikea uskoa, ettei Austen itse koskaan kirjoittanut siitä. Puristit saattavat yllättyä hieman siitä, että moderniin tapaan kirjan kliimaksiin kuuluva toiminta tapahtuu kirjan sivuilla eikä taustalla, mutta muuten kaikki tähän mennessä kirjoitetut sarjan kirjat ovat ilahduttavia ja muistuttavat suuresti Austenin tuotantoa olematta kuitenkaan mashup tai parodia Pride and Prejudice and Zombies -kirjan tapaan.

Arvoisa lukija, oletettuna nörttinä, varmasti arvostaa myös Mary Robinette Kowalin omaa nörtteyttä, joka tulee hyvin esille kirjan kielessä. Kirjailija nimittäin kokosi sarjaa varten oman wordin oikolukusanakirjan Jane Austenin julkaistuista teoksista ja kirjeistä. Näin jokainen sana, joka eroaa Austenin itse kirjoittamista merkitään rumalla punaisella alleviivauksella.


Vielä jää nähtäväksi, kasvaako Shades of Milk and Honey yksin tai sarjana Mrs. Darth Vaderin rooliin, mutta ensimmäinen kirja on vähintäänkin todellinen nörttityttö. Suosittelen sitä kaikille, jotka ovat koskaan nauttineet Jane Austenin teoksista kuin myös ihmisille, jotka pitävät historiallisesta fiktiosta. Erityisesti kirjailijan itsensä lukema äänikirjaversio on nautinnollinen kokemus

Todellinen nörttityttö

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Ohjelmointikieliä aloittelijoille


Kuva: Ramotion Blog (http://www.flickr.com/photos/ramotion/)
Huolimatta siitä, että useampikin nörttitytoistämme on joko huvikseen tai ammatikseen ohjelmoija, ei tässä blogissa ole vielä aikaisemmin ollut juurikaan puhetta ohjelmoinnista. Näinpä ajattelin täyttää tämän aukon antamalla pikakurssin ohjelmointikielien ihmeelliseen maailmaan. Muutaman huomion jälkeen on jokaisesta ohjelmointikielestä malli ns Hello Worldistä. Se on (yleensä, ei nyt puhuta APL:stä) yksinkertaisin ohjelmaesimerkki; ohjelma, joka ajaessaan tulostaa ruudulle tekstin "Hello World".

Assembly
Assembly on askel ylöspäin Matrixista tutuista ykkösistä ja nollista. Se näki päivänvalon 50-luvulla ja sitä käytetään pääasiassa esimerkiksi mikroprosessorien ohjelmointiin. Sen tarjoamat toiminnot ovat kohtuullisen yksinkertaisia ja näin ollen se on (ainakin teoreettisesti) helppo oppia. Assemblyllä on kuitenkin äärimmäisen helppoa tehdä suuria ohjelmointivirheitä, kuten loputtomia kiertoja ja monimutkaisemman ohjelman koodin lukeminen on vähintäänkin rasittavaa.

Hello World:
title   Hello World!                             (hello.asm)

dosseg
.model small
.stack 100h

.data
message db 'Hello, World!',0dh,0ah,'$'

.code
main  proc
      mov    ax,@data
      mov    ds,ax

      mov    ah,9
      mov    dx,offset message
      int    21h

      mov    ax,4C00h
      int    21h
main  endp
end   main

COBOL
COBOL on ohjelmointikielien torakka. Se näki alkunsa 1959 ja COBOL-sovellukset luultavasti jatkavat pyörimistään maailmanlopun jälkeenkin niin kauan kuin virtaa vain riittää. Ja kun koneet käynnistyvät uudelleen, ne aloittavat taas pyörimisen. COBOL on tuskallista ylläpitää ja kehittää, alkaen siitä, että kääntäjät ovat edelleen pääasiassa kaupallisia. Sen tekstinkäsittelykyky on surkea. Se on myös äärimmäisen tehokas ja kykeneväinen käsittelemään massiivisia määriä tapahtumia, joka tekee siitä edelleen suositun esimerkiksi pankkimaailmassa.

Hello World (RM/1 kääntäjälle):
000100 IDENTIFICATION DIVISION.
000200 PROGRAM-ID.     HELLOWORLD.
000300
000400*
000500 ENVIRONMENT DIVISION.
000600 CONFIGURATION SECTION.
000700 SOURCE-COMPUTER. RM-COBOL.
000800 OBJECT-COMPUTER. RM-COBOL.
000900
001000 DATA DIVISION.
001100 FILE SECTION.
001200
100000 PROCEDURE DIVISION.
100100
100200 MAIN-LOGIC SECTION.
100300 BEGIN.
100400     DISPLAY " " LINE 1 POSITION 1 ERASE EOS.
100500     DISPLAY "Hello world!" LINE 15 POSITION 10.
100600     STOP RUN.
100700 MAIN-LOGIC-EXIT.
100800     EXIT.

C
C kehitettiin vuosien 1969 ja 1973 välillä. Se suurilta osin korvasi Assemblyn sulautettujen järjestelmien koodauskielenä. Sulautettuja järjestelmiä ovat monet, joita ei helposti tule ajatelleeksi hallinnoitavan ohjelmistolla; autojen mottorin hallinta, jarrut, luistonesto, televisiot ja koodasipa entinen opettajani C:llä joskus työkseen sprinklerijärjestelmiäkin. Oma kokemukseni C:stä on, että se on paljon helpompi oppia kuin Assembly huolimatta sen laajemmasta komentovalikoimasta, mutta se voi johtua siitäkin, että olen sillä tavalla vain vähän outo.

Hello World:
#include <stdio.h>
int main(void)
{
  printf("Hello world!");
  return 0;
}

C++
C++ saapui kuvioihin 1983, käytännössä C:n laajennetuna versiona. C++ tarjosi C-kieleen luokkamallin ja tyypitykset, joka helpotti esimerkiksi tekstin käsittelyä. Se on C:tä korkeamman tason kieli, niin sanottu keskitason kieli , koska se yhdistää sekä korkean tason, että alhaisen tason ominaisuuksia. Käytännössä esimerkiksi C++:lla on mahdollisuus tehdä fyysisen muistin varauksia, mutta se ei ole välttämätöntä. Monet pelit koodataan edelleen C++:llä, kuin myös tietokoneeseen liitettävien laitteiden ajurit ja muut vastaavat.

Hello World (huomattavaa on, että edellinen C:n esimerkki toimii myös C++:na, kunhan .c-tiedostomuodon vaihtaa .cpp-tiedostomuodoksi) :
#include <iostream.h>
int main(void)
{
  cout << "Hello world!" << endl;
  return 0;
}

Java
Kuva: Hillary Hartley (http://www.flickr.com/photos/hillaryandanna/)
Jos COBOL on ohjelmointikielien torakka, on Java ohjelmointikielien aasi. Sen tultua kuvioihin 1995 se on pitkälti vallannut maailman. Tähän on kaksi syytä; ensinnäkin Java on alusta lähtien ollut täysin ilmainen niin kirjastojen kuin kääntäjänkin suhteen ja toisekseen se toi mukanaan JVM:n eli Java Virtual Machinen. Kaikki Javalla tehdyt ohjelmat pyörivät JVM:n päällä, poistaen niiltä tarpeen keskustella alla olevan käyttöjärjestelmän kanssa. Tämä tarkoittaa, että Javalla kerran tehty ohjelma ainakin teoreettisesti (ja yleensä myös käytännössä) pyörii missä tahansa käyttöjärjestelmässä, joka oli tuolloin lähes ennen kuulumatonta. Vuosien varrella tämä aasi on kuitenkin lihonut ja hidastunut ja keksinyt omia erikoisia ja rasittavia oikkujaan. Se on silti erittäin laajasti erilaisissa liiketoimintaohjelmistoissa käytössä ja näin ollen kokeneella Java-ohjelmoijalla riittää työn puolesta kysyntää riesaksi asti.

Hello world:

 class Hello {
   public static void main(String[] args) {
     System.out.println("Hello world!");
   }
 }

C#
Vuonna 2001 julkaistiin .Net alusta ja sen myötä C#-ohjelmointikieli. Sitä juhlittiin monissa piireissä Javan tappajana; kevyempänä, nopeampana, helpompana, puhtaampana olio-ohjelmointikielenä. Toisissa piireissä tätä Microsoftin kehittämää kieltä taas kutsuttiin kalpeaksi kopioksi Javasta. C#:lla graafisten käyttöliittymien tekeminen on suoraan sanottuna mukavaa, varsinkin verrattuna Javaan. Toisin kuin Java, C# mahdollistaa nykyään myös funktionaalisen ohjelmoinnin, joka on yksinkertaistettuna paluuta lähemmäs datan matemaattista käsittelytapaa. Ajan kuluessa myös C# on hidastunut, joskin se on myös kehittynyt Javaa nopeammin ja pidemmälle. Se on oppinut Javalta virtuaalikoneajattelua, joskin oman kokemukseni mukaan (josta on myönnettävästi jo jonkin verran aikaa) se ei suju aivan yhtä saumattomasti.

Hello world:

public class Hello1
{
   public static void Main()
   {
      System.Console.WriteLine("Hello, World!");
   }
}

Ruby
Ruby esiteltiin maailmalle 1995, mutta se pysyi pitkään pelkästään yliopistomaailmassa. Vasta Rails-kehikon saavuttua vuoden 2005 aikoihin räjähti Ruby todella laajan yleisön tietoisuuteen. Toisin kuin tässä aiemmin mainitut kielet, Ruby on dynaamisesti tyypitetty kieli, joka tarkoittaa, että kerran luotuun olioon voidaan laittaa millaista dataa tahansa ilman erillisiä toimenpiteitä. Tämä ei välttämättä kuulosta merkittävältä, mutta takaan, että jokainen Javan ClassCastExceptioneita päivitellyt sai tuikkeen silmiinsä kuultuaan tuon ensimmäisen kerran. Ruby on vahvimmillaan selainsovellusten kehityksessä. Esimerkiksi alkeellisen verkkokaupan pystyttäminen nollasta vie noin kymmenen minuuttia Ruby on Railsillä, kun taas esimerkiksi Javalla siihen saattaa mennä päiväkausia. Nopeasti nähtävien tulosten ja helpon ymmärrettävyyden takia Ruby on saavuttanut alaa ns Ensimmäisenä Ohjelmointikielenä ja esim Future Female on Suomessa järjestänyt kurssitusta kielen alkeisiin niin sanotusti pystymetsästä saapuville.


Hello world:

puts 'Hello world'


Scala
Scala, henkilökohtainen suosikkini (jota pääsen kuitenkin käyttämään työssäni aivan liian harvoin), saapui estradille 2003. Se on alusta alkaen suunniteltu hyödyntämään parhaita puolia sekä olio-ohjelmoinnista, että funktionaalisesta ohjelmoinnista. Sen pääasiallisena alustana toimii niin hyvässä kuin huonossakin JVM ja se toimiikin (lähes) saumattomasti aikaisempien Java-ohjelmien kanssa. Scalasta on tehty myös versio .Net alustalle ja se pyörii nätisti myös Android-puhelimissa. Kuten Ruby, myös Scala on laajasti ja jopa pääasiallisesti käytössä selainten hallitsemassa maailmassa. Monet suositut sivustot on toteutettu joko osittain tai kokonaan Scalalla, hyvinä esimerkkeinä vaikka Twitter, Foursquare ja Guardianin verkkosivusto. Scalalle saatavilla oleva Lift-kehikko tarjoaa samat nopeasti nähtävät tulokset, jotka Ruby saavuttaa, kun taas JVM tai (.Net, jos sattuu olemaan sinne päin kallellaan) tarjoaa jämäkkyyttä ja laajennettavuutta.

Hello world:

  object HelloWorld {
    def main(args: Array[String]) {
      println("Hello, world!")
    }
  }


Useita katkeria taisteluita on väännetty netin keskustelupalstoilla, pubeissa ja kaikkialla missä useampi kuin yksi ohjemoija kerääntyy siitä, mikä ohjelmointikieli onkaan kaikkein paras. Ja jos totta puhutaan, ainakin tämä ohjelmoija on onnistunut väittelemään aiheesta myös ihan yksinäänkin. Tärkein asia, joka ohjelmointikielistä kannattaa kuitenkin muistaa on, että ne ovat loppujen lopuksi työkaluja. Vaikka se olisikin mahdollista, Rubylla ei välttämättä kannata lähteä tekemään pankkien taustajärjestelmiä, eikä Cobolilla verkkokauppaa. Ohjelmointikielien kirjo on laaja ja tuskin kukaan pystyy oppimaan käyttämään kaikkia. Tämä setti on vain esimerkki minulle tutuimmista ohjelmointikielistä ja siitä puuttuu monia tärkeitä ja laajasti käytettyjä ohjelmointikieliä (Lisp, Haskell, APL, Smalltalk, PHP, F# ja monia muita), joista joku muu varmasti mielellään jatkaa juttua.