Voimaa ja terveyttä iyengarjoogasta

Outi Lammi

KYSYMYS: Montako iyengarjoogia tarvitaan vaihtamaan lamppu palaneen tilalle?
VASTAUS: Yksi, mutta hän tarvitsee tehtävästä suoriutuakseen joogamaton, joogatuolin, neljä joogatiiltä, viisi huopaa, bolsterin ja kuusi vyötä.

By Kara Murphy

Iyengarjoogan isä, B. K. S. Iyengar

Iyengarjooga on Bellur Krishnamachar Sundararaja Iyengarin (1918–) kehittämä joogasuuntaus. Tästä eteenpäin käytän kyseisen herran nimestä lyhyempää muotoa B. K. S Iyengar tai pelkästään Iyengar, joita käytetään myös kirjallisuudessa ja iyengarjoogaa käsittelevissä artikkeleissa.

B. K. S Iyengarin kerrotaan olleen lapsena ja nuorena sairaalloinen. Tästä syystä hänet lähetettiin mestari Krishnamacharyan luokse saamaan apua ja joogan ansiosta Iyengarin terveydentilansa alkoikin kohentua. Hän on siis omakohtaisesti kokenut sen, että jooga voi parantaa.

Joogasta on olemassa monenlaisia eri suuntauksia, mutta kaikkien juuret voidaan jäljittää Krishnamacharyan oppeihin. Esimerkiksi astangajoogan isä Sri K. Pattabhi Jois (1915–2009) on ollut tämän saman mestarin oppilas. Kerrotaan, että B.K. S Iyengar havahtui toden teolla pohtimaan joogan ja hyvinvoinnin yhteyttä sen jälkeen kun Pattabhi Jois onnistui eräässä jooganäytöksessä “avustamaan” hänen olkapäänsä sijoiltaan. Näistä jutuista ei tietenkään voi sanoa mikä on totta ja mikä kuuluisan opettajan ympärillä liikkuvia tarinoita, mutta olipa syy mikä hyvänsä, terveysvaikutukset ovat iyengarjoogassa korostuneesti esillä. B. K. S. Iyengar mietti myös paljon sitä, miten joogan saisi sopimaan mahdollisimman monenlaisille ihmisille. Tästä seurasi erilaisten apuvälineiden ottaminen harjoituksen avuksi. Korkeassa iässä oleva Iyengar asuu Punessa Intiassa ja opettaa edelleen aktiivisesti.

Linjaus on kaiken perusta

Iyengarjoogassa keskeinen periaate on linjaus, joka tarkoittaa raajojen ja selän oikeata asentoa sekä näiden sijaintia suhteessa toisiinsa. On mahdollista, että notkea ihminen taipuu asanaan helpon näköisesti ja tuntuisesti, mutta kun hänen tekemistään tarkastellaan linjauksen kautta, asiat voivat näyttäytyä aivan toisin. Taipuminen on ehkä tehty linjausten kustannuksella ja olen omin silmin nähnyt, että kun sama kadehdittavan notkea ihminen ohjataan asanaan uudelleen oikeaoppisella tavalla linjaukset huomioiden, hänen taipuisuutensa ei olekaan sitä miltä se ensin näytti. Se, miten syvään pystyy taivuttamaan itseään, saako pään polviin tai jalkapohjan kiinni päälakeen, ei ole lainkaan olennaista.

Ei myöskään pidä hämmästyä, jos iyengarjoogaohjaaja ryhtyy jollakin tunnilla puhumaan seisomisesta ja käyttää tähän paljon aikaa. Jalkapohjan tasapainoinen ja tiivis kosketus maahan on kuitenkin hyvän linjauksen perusta. Se on tärkeä asia esimerkiksi ryhdin kannalta ja helpottaa ymmärrettävästi tasapainon saavuttamista hankalissa seisoma-asanoissa. Oikea seisominenhan on perusasia myös taijissa ja qigong-harjoituksissa.

Tarkkojen linjausten tavoitteena on tehdä asanoista turvallisia ja linjauksilla saadaan aikaan myös hoitava vaikutus. Ellei joginin tai joogin notkeus riitä, hän pystyy tavoittamaan oikean linjauksen apuvälineiden avulla. Kenenkään ei tarvitse kurotella tai vääntää itseään päästäkseen ulkoisesti oikeaan muotoon.

Iyengarjoogassa ei ole mitään tiettyä sarjaa kuten astangajoogassa vaan sarjan koostumus voi vaihdella eri harjoituskerroilla. Asanoiden järjestys on kuitenkin tärkeä. Harjoituksella on yleensä jokin teema jonka ympärille kokonaisuus rakennetaan. Voidaan tehdä esimerkiksi paljon kiertoja, taaksetaivutuksia tai ylösalaisia liikkeitä käsittävä harjoitus. Toisinaan harjoitus on dynaamisempi, mutta vastapainoksi voidaan tehdä restoratiivinen harjoitus, joka elvyttää ja rentouttaa. Ei pidä kuitenkaan kuvitella, että restoratiivinen tarkoittaisi löysäilyä!
 
Iyengarjoogan periaatteista kiinnostuneen kannattaa katsoa myös tämä video.

Välineurheiluako?

Kuva: Outi Lammi

Esittelen seuraavassa yleisimmin käytetyt apuvälineet ja kerron myös mihin niitä tarvitaan:

Joogatiili tai tukitiili on oikean tiiliskiven kokoinen ja muotoinen, mutta tiilet tehdään jostakin huokoisesta ja kevyestä aineesta. Ne voivat toimia “käden jatkeena” seisoma-asanoissa, jolloin käden kurottaminen väkisin maahan pilaisi linjauksen. Esimerkiksi Parivrtta Trikonasanassa tiili voidaan laittaa käden alle, mikäli käsi ei yksinkertaisesti yllä maahan tai jos kehon mittasuhteet ovat sellaiset, että selkä menisi huonoon asentoon. 

Oma työperäinen vaivani, eli hiiren pilaamat ranteet, vaativat Urdhva Dhanurasanassa tiilet käsien alle, koska ne estävät olkavarsia harottamasta sivuille ruman näköisesti ja hankalan tuntuisesti. Tiilen päällä voi myös istua tai sen voi joissakin asanoissa laittaa toisen kankun alle pitämään lantiota suorassa. Koska tiili on huokoista ainetta, sen päällä istuminen ei ole lainkaan niin kauhean tuntuista kuin miltä se kuulostaa. Tiili käy myös päänalusesta.

Joogavyö on yleensä puuvillasta tehty parimetrinen noin 4–5 cm leveä nauha, jossa on metallilukko. Lukkoa tarvitaan silloin kun vyöstä pitää saada aikaan silmukka. Vyötä käytetään esimerkiksi Utthita Hasta Padangustasanassa, ellei käsi ei yllä varpaaseen. Silmukkana vyötä voidaan käyttää olkavarsien ympärillä esimerkiksi Salamba Sarvangasanassa (hartiaseisonta), jotta olkavarret pysyvät paikoillaan ja asento on tukeva.

Bolsteri eli putkityyny on pitkänomainen pyöreä tyyny, jota käytetään paljon restoratiivisissa asanoissa, esimerkiksi Supta Virasanassa. Bolsterin päällä voi myös istua tai siihen voi nojata päätään tehtäessä Adho Mukha Svanasana (alaspäin katsova koira) restoratiivisena versiona – moni asanahan voidaan tehdä perusmuotonsa lisäksi tuettuna, jolloin siitä tulee restoratiivinen.

Nettikaupoista voi löytää erityisen joogatuolin, mutta käytännössä suurin osa selkänojallisista tuoleista käy samaan tarkoitukseen. Tuolia käytetään paljon restoratiivisissa asanoissa ja sitä voi käyttää apuna mm. taaksetaivutuksissa.

Huopaa tai useita päällekkäin ladottuja huopia voidaan käyttää istuma-asanoissa nostamaan takapuolta vähän korkeammalle, mikäli selkää on vaikea pitää suorassa (vrt. tukitiilen käyttö). Lisäksi huovan voi laittaa hartiaseisonnassa estämään niskarankaa painumasta lattiaan.

Googlaamalla esimerkiksi yoga accessories joogatarvikkeita löytyy paljon lisää. Joidenkin tavaroiden kohdalla käy tosin mielessä, että onko kaikki tuo aivan välttämätöntä. Kaikkea ei  suinkaan tarvitse ostaa vaan esimerkiksi bolsterin näppäräsorminen pystyy tekemään itsekin.

Oma joogatieni

Oma joogaharrastukseni on edennyt hathajoogasta astangajoogan kautta iyengarjoogaan.

Kiinnostus joogaan ylipäätään alkoi taijista ja qigongista. Etenkin taiji paljasti miten tuskastuttavan kankea olin. Eräs ohjaaja mainitsi joogan hyvänä parannuskonstina jäykkyyteen ja niin hakeuduin työväenopiston hathajoogaryhmään. Sanotaan, että eri joogalajit sopivat paremmin tai huonommin tietynlaisille ihmistyypeille. Ensimmäisen ryhmäni ohjaaja oli vallan mainio persoona, mutta hänen edustamansa joogalaji ei valitettavasti sopinut minulle lainkaan. Jooga oli “mummojoogaksi” kutsuttua erittäin rauhallista hathajoogaa, jossa suuri osa tunnista saatettiin tehdä selinmakuulla. Minulla oli tapana nukahdella jopa kesken opettajan ohjeistuksen. Toisinaan havahduin vain huomatakseni, että toiset tekivät ympärillä jotakin, jonka kulusta ja tarkoituksesta minulla ei ollut aavistustakaan. Aloinkin etsiä hieman dynaamisempaa joogamuotoa ja löysin voimajoogatunnit, käytännössä siis astangajoogan. Totesin, että tässäpä harjoitus, jonka aikana ei niin vain nukahdeta.

Voimajoogan parissa kului pari hyödyllistä vuotta. Minulla oli onni saada opettajakseni Anu Maria, joka oli tuohon aikaan itse iyengarjoogaohjaajakoulutuksessa. Hän sovelsi myös voimajoogan ohjaukseen oppeja oikeasta linjauksesta. (Haastattelin muuten Anu Mariaa alkukesästä aiheesta jooga ja tietotyö. Haastattelun voit käydä lukemassa blogistani.)

Utelaisuuteni iyengarjoogaa kohtaan kasvoi vähitellen. Kun kuulin, että  Anneli Rautiainen olisi tulossa tänne Jyväskylään pitämään viikonlopun joogaintensiiviä, ilmoittauduin kiljuen mukaan. (Anneli Rautiainen on vahvasti vaikuttanut siihen, että iyengarjooga on tullut Suomeen ja että meillä on tällä hetkellä näinkin paljon päteviä iyengarjoogaohjaajia.)

Jos voimajooga oli ollut haastavaa, niin iyengarjooga se vasta voimille kävi. Tuossa vaiheessa olin jo tottunut tekemään voimajoogasarjaa omalla tasollani ja suhteellisen nopearytmisessä astangasarjassa pääsee tavallaan hankalasta asanasta “karkuun”. Iyengarjoogassa samassa asennossa oltiin useita minuutteja ja hikihän siinä tuli.  Joidenkin asanoiden kohdalla huomasi myös selvästi, miten suuri ero on sillä tekeekö vähän sinne päin, kuten astangajoogassa nopeatempoisuuden vuoksi helposti käy vai asettuuko aloilleen huolellisesti ja tarkistaa linjaukset. Tuon viikonlopun aikana joogasimme 5 tuntia päivässä ja maanantaina sen tunsi jäsenissään, mutta hyvällä tavalla.

Minun haasteitani ovat hiiren runtelemat ranteet ja tiukat olkapäät sekä tietysti myös kestojumissa oleva niskan ja hartiaseudun alue  – kiitos tietokoneen ja hiiren eikä taulutietokoneen tökkiminenkään ole ilmeisesti yhtään sen terveellisempää. Vaikka olin alunperin viehättynyt voimajoogan sen dynaamisuuden vuoksi, harjoitukseen sisältyvät jatkuvat punnerrukset (Chaturanga Dandasana) tuntuivat jumittavan hartiaseutuani vain lisää. Tästä syystä ryhdyin vähitellen harkitsemaan voimajoogan vaihtamista iyengarjoogaan. 

Minulla on myös vanhoja urheiluvammoja vaikka muille jakaa, joten luultavasti hyödyn jollakin tavoin joka ikisen asanan terapeuttisesta vaikutuksesta. Mm. hevosen selästä putoamalla olen onnistunut saamaan yhden selkänikamistani siirtymään pysyvästi muutaman millin paikaltaan ja se aiheuttaa satunnaisesti kipuja. Kummasti selkä vetristyy taaksetaivutussarjoilla ja kierroilla. Luultavasti tuostakin vammasta aiheutuisi paljon enemmän haittaa, jos en aktiivisesti liikuttaisi selkärankaani joogaamalla.

Tällä hetkellä käyn kerran viikossa ohjatulla iyengarjoogatunnilla ja pyrin myös joogaamaan itsenäisesti joitakin kertoja viikossa. Kun riittävän pitkään käy tunneilla, oppii tietämään mitä liikkeitä voi tai kannattaa yhdistellä ja näin pystyy tekemään omaakin harjoitusta. Opettaja saattaa myös antaa sarjan paperilla ja ainahan sen voi kirjoittaa muistiin tunnin jälkeen. Omaehtoisen harjoittelun esteenä ei siis ole se, ettei muka tietäisi mitä tekee. Pelkästään joogaamalla en kuitenkaan usko pysyväni kunnossa vaan yhdistelen siihen lenkkeilyä, pyöräilyä, hiihtämistä, uimista tai lihaskuntoharjoittelua vähän vuodenajan ja omien tuntemusten mukaan.

Vaikka saan joogasta sekä apua vaivoihini että hyvää mieltä, yritän kuitenkin olla tyrkyttämättä tätä ”ilosanomaa” muille. En ainakaan itse tiedä mitään hirveämpää kuin hurahtaneet, jotka roikkuvat katse lasittuneena muiden hihassa höpäjämässä oman juttunsa kaikkinaista paremmuutta universumihin muihin asioihin nähden. Jooga joko kiinnostaa muita tai ei, mutta jos se kiinnostaa, niin kannattaa käydä kokeilemassa vaikka iyengarjoogaa. Mistäs sen tietää, miten suuri terveyttä ja hyvää oloa koskeva oivallus tuosta kokeilusta seuraa.

Nörttitytöt ampumaradalla

Nina Niskanen, Mia Meri & Henna Teitto

Mia ja Henna keskittyvät

Eräänä toukokuisena lauantaina kerääntyi tiettyyn Helsingin Albertinkadulla sijaitsevaan rakennukseen normaalia erikoisemman näköistä porukkaa. He olivat saapuneet sinne kokeilemaan käsiaseilla ammuskelua Helsinki Shooting Clubin henkilökunnan ohjauksella. Kyseessä oli yksityistilaisuus, johon osallistuvat saivat valita oman budjettinsa ja mukavuustasonsa mukaan asevalikoimasta kolme eri luokkaa; .22 kaliiberin aseet, 9mm aseet ja koko asevalikoima, johon kuului mm. Desert Eagle ja .500 kaliiberin Smith & Wesson revolveri.

Kolme nörttityttöä vaihtelevilla aseenkäyttökokemuksilla jakaa siis nyt mietteitään tuosta toukokuisesta päivästä.


Nina Niskanen


Aseenkäyttökokemus: Rajoittuu täysin vesipistooleihin ja First Person Shooter - peleihin.


Tämä koko tapahtuma taisi saada alkunsa siitä, että mä tajusin joku päivä etten ole koskaan ampunu oikeella aseella. Tämähän ei tietenkään Helsinkiläisessä toimistossa istuvalle ohjelmoijalle välttämättä olisi suurikaan ongelma, jos en harrastaisi kirjoittamista. Ja koska en koskaan oppinut kirjoittamaan sitä romantiikkaa, on ihan todennäköistä, että hahmoni joskus tarvitsevat aseita. Utelias kun olen, ryhdyin sitten selvittämään miten sitä pääsisi kokeilemaan. Sopivasti googlettamalla "ampuminen Helsinki" löytyikin ensimmäisten joukossa HSC:n ensikertalaisille tarkoitettu esittelykierros. Ja koska joukossa on voimaa ja kaveripiiriin kuuluu ihanan erikoisia persoonallisuuksia lähdin ensimmäisenä kyselemään oliko muita kiinnostuneita. Ja niitähän löytyi. 


Ampuminen oli mulle, ja puheista päätellen myös monille muille joukostamme, kaiken kaikkiaan monin tavoin yllättävä kokemus. Noir-kirjoja teininä ahmineena odotukset aseiden potkimisen suhteen oli väännetty aivan liian pitkälle kaakkoon. Aasiin verrattavissa aseista olivat korkeintaan jokaiselle Clint-fanille tuttu Magnum .44 sekä jytymmät Desert Eagle ja Smith & Wesson .500 revolveri. 

Nina kuuntelee korvasuojista huolimatta

Meteliä niissä kylläkin riitti kaikissa. Paljon enemmän kuin osasin odottaa. Yllättävintä oli, että jostain syystä kavereiden aseet kuulostivat kova-äänisemmiltä. Tämä huolimatta siitä, että niitä ammuttiin kauempana omista korvista kuin omaa asetta. Ampumisen aiheuttama lämpötilanmuutos piippuun tuli myös yllätyksenä. Ampumamme viisi ammusta/kierros eivät juurikaan vaikuttaneet piipun lämpötilaan, joka suureksi riemukseni tuhoaa täysin uskottavuuden muuten ihan viihdyttävän Shoot 'em Upin inhokkikohtaukselta (ei sillä, että ko elokuva olisi muutenkaan kovin realistinen). 


Ammuin lähes koko asevalikoimalla, ottaen jokaisella kierroksella eri aseen. Tuli kokeiltua kaikenlaista 9mm pistooleista tuohon aiemmin mainittuun .44 Magnumiin. Mukana oli myös pieni noir-leffoista tuttu tyttörevolveri. Omiin suosikkeihin jäi pysyvästi Jericho 941 pistooli, joka jostain syystä sopi omaan käteeni  parhaiten ja sen huomasi selkeästi myös maalitaulusta. Tyttörevolveri oli todella ikävä ampua, koska siitä oli jopa minun pienellä kädelläni vaikeaa saada kunnollisen tuntuista otetta. 


Kaikkein eniten yllätti kuitenkin oma reaktioni aseisiin. Ampuminen tuntui jännityksestä huolimatta jotenkin häiritsevän luonnolliselta. Olin jatkuvasti kyllä tietoinen, että nyt on sitten itsellä ja jotakuinkin kaikilla ympärilläni kädessä esineet, joiden väärinkäyttö johtaa vakaviin vammoihin ja jopa kuolemaan. Havaitsin kuitenkin pelkääväni ainoastaan suurempia revolvereita (.44 Magnum ja .500 S&W).  Ja niistäkin ainoastaan jälkimmäinen sai vakavissaan harkitsemaan perääntymistä. Tiedä sitten mitä se kertoo minusta.


Viimeiseksi täytyy vielä kehua HSC:n ohjaajia. Jo ensimmäisestä yhteydenotosta miehet olivat ystävällisiä, asiantuntevia ja kaikin tavoin ammattimaisia. Paikan päällä sama käytös jatkui ja he onnistuivatkin taitavasti vähentämään jännittyneimpienkin osallistujien hermostumista. Kuin huomaamatta he myös jatkuvasti varmistivat, että vahinkoja tai väärinkäytöksiä ei aseiden kanssa tapahtuisi. Loppujen lopuksi molemmat ohjaajat osoittautuivat sangen mukaviksi ihmisiksi... joilla on ilmeisesti ase jatkuvasti kannossa. 


Mia Meri

Asevalikoiman revolverit ja muut erikoisaseet

Aseenkäyttökokemus: Vaihto-oppilasvuotenani Alaskassa 1993-94 aloin harrastaa pienoiskiväärillä kilpa-ampumista kouluni "iltapäiväkerhossa". Voitin osavaltion mestaruuden, mikä on uskomatonta, koska en ollut koskaan aiemmin koskenutkaan aseeseen. Suomeen palattuani harjoittelin hetken aikaa, mutta harjoituksiin meni kuusi tuntia matkoineen, joten lopetin. Olen halunnut jatkaa ampumaharrastusta siitä lähtien. Käsiaseella en ollut koskaan ampunut.


Kun Nina kyseli Facebookissa ampumisesta kiinnostuneiden perään, olin heti haukkana mukana, sillä olen kaivannut ampumista siitä lähtien kun lopetin sen 1990-luvun puolivälissä. Minulle pienoiskiväärillä ampuminen oli aina lähes meditatiivinen kokemus jossa kaikki elämän murheet ja stressit unohtuivat pariksi tunniksi. Ehkä teinivuosien angsteissa rauhoittumistauko teki hyvää, sillä rakastan edelleen ruudin ja aseöljyn tuoksua.


Tosiaan, tarkkusammunnassa ei sovi hoppuilla vaan se vaatii täydellistä keskittymistä ja rahoittumista. Oma rituaalini meni siten, että puin ensimmäiseksi nahkatakkini ylleni (nahkatakki tukee ja auttaa pitämään asennon), kävin hakemassa hiuslenkin kaapistani toiselta puolelta koulua, palasin ruokasaliin, missä ampumaratamme sijaitsi, laitoin suojalasit ja kuulosuojaimet paikoilleen. Sen jälkeen nostin aseen paikoilleen ja pujotin käteni asetta tukevan lenkin ympärille. Ranteeni poksuvat nykyään, koska pingotin aseen hihnan niin tiukasti ranteeseeni, mutta se oli tarpeen, jotta ase pysyy varmasti paikoillaan. Otettuani ampuma-asennon nostin aseen hartiaani vasten, latasin siihen luodin ja nojasin poskeni aseen puiseen perään. Tässä vaiheessa aseöljyn tuoksu tunkee nenään pyöreänä, hieman makeana ja rauhoittavana. Tähdätessä koko maailma kutistuu mustaksi pisteeksi maalitaulussa ja kaikki muu katoaa. Kun tähtäys on valmis on aika poistaa viimeisetkin häiriöt. Pidätä hengitystä. Laske sydämenlyönnit. Ammu. Laukaus pitää onnistua sijoittamaan sydämenlyöntien väliin, sillä ase heilahtaa aina sydämen lyödessä. Hengitystä voi pidättää enintään kolmen tai neljän sydämenlyönnin ajan, sillä sen jälkeen sydän alkaa lyödä nopeampaa ja keho täristä eikä ampuminen enää onnistu ennen kuin keho on rauhoittunut. Parasta irtautumista maailmasta, siis.

Asevalikoiman ysimilliset

En oikein tiennyt mitä odotin käsiaseella ampumiselta, mutta huomasin jännittäväni tilannetta ihan villisti. Tavallaan pelkäsin kuinka pahasti aseen rekyyli tuntuisi kun se ei enää ohjautuisi hartiaan vaan suoraan käsiin. Lisäksi mahdollisuus päästä ampumaan pitkästä aikaan jännitti kauheasti.


Ensimmäinen positiivinen yllätys oli se, miten mukavia Helsinki Shooting Clubin kouluttajat olivat. Olin pelännyt körmyjä, asehulluja punaniskoja, mutta molemmat kouluttajat olivat rentoja, täyspäisiä ja harvinaisen luotettavan oloisia. Aseiden kanssa toimiessa turvallisuus on ensisijaisen tärkeää, sillä aseilla saa ihmisiä hengiltä yrittämättäkin. Olen itsekin ampunut kerran vahingossa tajuamatta mitä oikeastaan tapahtui, mutta onneksi ammuin vain lattiaan, olin harjoituksissa ja ase tietysti kohti maalitauluja. Olin juuri nostamassa sitä tähdätäkseni kun ase yhtäkkiä laukesi. Siksi olin hyvin tyytyväinen siihen, että asekoulutuksessamme kiinnitettiin erityisesti huolta turvallisuuteen ja kouluttajat olivat koko ajan haukkana vahtimassa miten pidimme aseita ja mihin niiden piiput osoittivat vaikka ne olivat (oletettavasti) tyhjiä. Olo pätevien kouluttajien keskellä oli hyvin turvallinen.


Mitä itse ampumiseen tuli, niin siinä kaikki odotukseni menivät ihan pieleen. Kyllähän se pienoiskiväärikin potkii, mutta saman kaliiperin käsiase - jep, se potkii. Varsinkin kun ammuin yhtään isommilla aseilla aloin ihan oikeasti pelätä, että ase lipeää otteestani ja etteivät voimani riitä sen pitämiseen. Aivan lopuksi, kun ammuimme vielä Desert Eaglellä ja .500 Smith & Wessonilla, toinen kouluttajista tuli onneksi avuksi pitämään asetta, sillä ne olisivat kyllä lentäneet kaaressa.

Toinen yllätys oli se, että pelästyin aseen rekyyliä ja toisten aseiden ääniä niin pahasti. Pienimmillä aseilla sain pidettyä hermoni kasassa, mutta jo asteen suuremmilla aseilla jouduin pitämään taukoa, että sain käsieni tärinän haltuun. Lisäksi sain stressihien pintaan sellaista vauhtia, että turvalasini menivät jo parista luodista ihan huuruun, joten jouduin "ripustamaan" ne ilmaan kuulosuojainten sangan avulla, jotta ilmanvaihto lasieni sisällä pelasi. Ja jännä ilmiö oli sekin, että kun naapurissa ammuttiin isoilla kaliipereilla, säpsähdin aina kyseisten aseiden ääntä kun luulin sen tulevan omasta aseestani, jolla olin ampumassa. Välillä tunsin kasvoillani jopa pienen paineaallon naapurin aseen lauetessa.

Vaikka olin selvästi ihan jännän lähteillä ampuessa ja adrenaliinia veressä oli pienen armeijan tarpeisiin, aion ehdottomasti jatkaa ampumista, sillä se ei varmasti jännitä enää yhtä paljon seuraavalla kerralla kun tietää mitä tuleman pitää. Voin myös kertoa, että zombie-apokalypsin tullessa minut kannattaa jättää katolle sniputtamaan, koska käsiaseella olin ihan susihuono yhtä kilpa-asetta lukuunottamata. Laitan sen kyllä täysin jännityksen piikkiin. Ja lopuksi pakko mainostaa, että täällä USA:ssa Joonas, joka muuten oli loistava ampuja ja ensikertalainen, ja minä olemme menossa ampumaradalle ja toivottavasti pääsen demoamaan pienoiskivääritaitojani siellä.



Henna Teitto


Aseenkäyttökokemus: Pikkuveljen impukalla leikkiminen ja tuttavien muovikuula-aseiden ihastelu.

Vammoittakaan ei selvitty

Jo useamman vuoden ajan olen ollut kateellinen miesten polttareista. Lähinnä siitä, että niissä tehdään usein jotain siistiä, kuten mennään ampumaan. Kateuteni lisäksi olen potenut huonoa omatuntoa joka ainoan kerran, kun silmäni osuvat How To Survive Zombie Apocalypse-kirjaan. Olen hävettävän huonosti valmistautunut zombien hyökkäyksen varalta. Minulla ei ole hakkua eikä sorkkarautaa, enkä osaa edes käsitellä asetta!


Kunnes eräänä päivänä pari kuukautta sitten juttelin Ninan kanssa Twitterissä ja paljastin haluni oppia zombien ampumisen jalon taidon. Nina kertoi suunnitteilla olevasta "opintoretkestä" ampumaradalle ja kysyi, haluaisinko tulla mukaan. Voi pojat halusinko! Innosta pomppien ilmoittauduin mukaan.


Ratapäivänä intoni oli selkeästi muuttunut jännitykseksi. En ollut koskaan ampunut ilmakivääriä kummemmalla aseella. HSC:n pojat aloittivat perehdyttämällä meitä siihen, miten aseita tulee käsitellä ja miten radalla toimitaan. Perehdytystä seuratessa jännittämisen lisäksi alkoi jopa hieman pelottaa. Onko liian myöhäistä perua?!


Perehdytyksen aikana radat oli valmisteltu meitä varten. Ensimmäinen kierros meni hieman paniikinomaisesti räiskiessä. Jaoin radan toisen osallistujan kanssa. Meidän taulumme oli asetettu päällekkäin ja minua ohjestettiin ampumaan alempaan tauluun. Tuo ohjeistus tosin meni minulta hieman ohi korvatulppien ja kuulosuojaimien ansiosta ja aloitin ensimmäisen kierrokseni ampumalla ylempään tauluun! Kun olin ampunut viimeisen luodin, laskenut aseen alas ja hengähtänyt, tajusin että nyt meni ihan vikaan. Pahoittelut siitä! Sen jälkeen tähtäilin kovasti omaan tauluuni, vaikkei ne osumat ihan sinne tainneet kaikki mennäkään. Tähtääminen oli minulle se vaikein osuus. Käytän silmälaseja hajataiton takia, enkä oikein osannut päättää kumpi silmä toimisi paremmin tähtäyksessä. Parin ei-niin-onnistuneen kierroksen jälkeen toinen ohjaajista neuvoi ottamaan silmälasit pois, jos se helpottaisi asiaa. Joten ammuskelin muutaman kierroksen ilman silmälaseja, mutta ei sillä oikein tuntunut olevan vaikutusta. Kunnes viimeiselle kierrokselle laitoin rillit takaisin päähän ja johan osui paremmin.

Innokasta jonottelua ennen ensimmäistä kierrosta.

Aloitimme .22 kaliiberisilla pistooleilla, joilla ammuimme muutaman kierroksen. Sen jälkeen pääsimme kokeilemaan järeämpiä aseita. Itse halusin vielä enemmän varmuutta, joten jatkoin .22 kaliiberisilla, kunnes sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta siirtyä 9millisiin. Ensimmäiset laukaukset 9millisillä aiheuttivat pieniä säikkypomppuja. Vaikkeivat ne nyt niin kamalasti potkaisseet, niin silti kädet heilahtivat niin reippaasti, että en osannut yhtään arvata osuinko tauluun vai en. 9mm aseista ehdin kokeilla vain kolmea. Nimimuistini on surkea, mutta sen osaan sanoa, että yksi niistä oli samanlainen ase, jota nykyinen James Bond käyttää. Sitä oli ihan mukava käyttää, jos nyt niin voi aseesta sanoa. Harmi, että aika tuntui loppuvan kesken! Olisin mielelläni kokeillut muitakin 9mm paukuttimia. Rohkeuteni ei taitaisi riittää jykevämpiin aseisiin kuitenkaan. Vaikka olivathan ne aika siistin näköisiä.


Kaikenkaikkiaan kokemus oli positiivinen, jännityksestä ja pelosta huolimatta. Ensikosketus käsiaseisiin ei jättänyt mitään kammoa. Itseasiassa kiinnostaisi mennä uudestaan. Mitään mestariampujaa minusta ei todellakaan tullut. Mutta ehkä harjoituksen kanssa tähtäyskin paranisi. Zombie apocalypsen varalta pitänee kuitenkin investoida siihen hakkuun, varmuuden vuoksi.

Hoopdance - Lasten leikeistä tanssilajiksi

Merli Lahtinen

Pidin pienenä paljon hulavanteesta. En tietenkään osannut tehdä sillä mitään ihmeellisiä temppuja mutta silti vanteen kanssa leikkiminen oli kivaa ja jotain yksinkertaisia temppuja teki kavereiden kanssa. Nyt käteni ovat mustelmilla. Olkapäihin ja vatsaan sattuu. Olohuoneen sohva on painettu nurkkaan ja kattolamppu on vaaravyöhykkeellä. Eteisen peili pelkää joka päivä. Seinän vieressä lepää ihana pinkki glittervanne. Seuraavaksi musa vain päälle ja pyörimään. Kyseessä on  ei ole enää lasten leikki vaan vannetanssi eli hoopdance.

Törmäsin Hoopdanceen ensimmäistä kertaa jo muutama vuosi sitten muistaakseni jonkun nettiartikkelin kautta. Tällöin omaksi surukseni luulin että hoopdancea pystyi harrastamaan vain Oulussa Hoop-a-trixin kautta. Todellisuudessa Helsingistäkin olisi löytynyt, mutta vasta viime marraskuussa pääsin kokeilutunnille. Rakastuin ensikokeilulla ja puolitoista tuntia myöhemmin olin jo ilmoittautumassa kevään alkeiskurssille.

Sain myös ensimmäisen hoopdancevanteeni tammikuussa. Ainoa ongelma harrastuksen aloittamisessa tammikuussa oli se, että ulkona oli 10 astetta pakkasta. Himo oli kova päästä hooppaamaan ja kokeilemaan, mutta ulos ei voinut mennä. Tämän seurauksena yritin mahtua kaikkialle kotona ja huonekalujen siirtely tuli päivittäiseksi hommaksi. Vihdoin pääsin kuitenkin harjoittelemaan. 

Hoopweekend 8-10.6.2012. Kuva: Anni Aartomaa

Opetustunneilla pyöritetään vannetta suuntaan jos toiseen. Itse mennään mukana ja fiilistellään musiikkia. Alkeiskurssilla opetellaan myös paljon temppuja, joita sitten voi opetella yhdistelemään. Hooppauksessa tärkeintä on se, että pitää siitä mitä tekee ja mikään ei ole oikein eikä väärin. Hoopatessa saa tehdä kaikkea ja ihmisiä kannustetaankin yrittämään ja kokeilemaan rajojaan, se on ainoa oikea tapa oppia. Jo ihan peruskuvioita saa yrittää satoja kertoja ennen kuin ne onnistuvat mutta se onkin lajin luonne ja kärsivällinen yritys kyllä kantaakin hedelmää.  

Ohjattuja tunteja löytyy ainakin Oulusta ja Helsingistä, mutta ei kannata masentua jos omalla paikkakunnalla ei ole opetusta. Monet ovat aloittaneet hooppauksen vain nettiä tuijottamalla ja kokeilemalla itse, mikä tuntuu hyvältä ja näyttää hienolta. Hooppausta on vaikea ikuistaa kuvissa, joten lajiin kuuluukin tehdä videoita. Youtube on täynnä videoita ja tutoraleja, joissa ihmiset opettavat temppuja kuten FunlandTricks. 

Hoopdancen voi aloittaa kuka vain ja nyt kesä onkin otollista aikaa siihen. Ainoa mitä tarvitaan on vanne. Hooppauksessa vannetta ei kannata ostaa lähimmästä tarjoustalosta, koska siellä myytävät vanteet ovat tarkoitettuja lapsille ja vaikka toki niilläkin voi tehdä temppuja niin aloittelevan hooppaajan on syytä hankkia kunnollinen aikuisille tarkoitettu vanne. Lasten vanteet ovat usein vähän liian kevyitä ja niissä on usein sisällä vettä, joka myös voi hämmentää. Hoopdance vanteen voi hankkia netistä, ostaa opettajilta tai tehdä itse. Netistä löytyy kasapäin ohjeita vanteen tekemiseen itse ja silloin saakin persoonallisen vanteen. Myös hooppauksen opettajilta voi tilata vanteet juuri haluamillaan väreillä (itselläni tietenkin pinkki ja ihana sateenkaari). http://www.hooping.org/2006/08/how-to-make-a-hula-hoop/

Hooppaus ei tosissaan ole mitenkään sidonnaista mihinkään paikkaan tai aikaan, vaan sitä voi tehdä milloin itselle sopii. Siksi kesä onkin parasta hooppausaikaa. Kesällä hooppauspäiviä pidetään usein kerran viikossa jossain ennalta sovitussa puistossa. Nämä ovat myös hyviä paikkoja tulla katsomaan ja kokeilemaan miltä hooppaus tuntuu. Mikään ei myöskään estä vain ottamasta omaa vannetta ja menemästä omalle pihalle työpäivän päätteeksi. Itse ainakin huomasin, että 8 tunnin tietokoneella istumisen jälkeen tekee ihmeitä ryhdille pyöritellä vähän vannetta. Myös hartiat kiittää :)

Kuva: Anni Aartomaa

Hooppauksessa järjestetään myös jameja eli tansseja, joissa on varattu joku sali ja paikalla soi musiikki ja kaikki pystyvät itse harjoittelemaan omia hooppauskuvioita sekä katselemaan muiden tekemiä kuvioita.

 Hooppauksessa  facebook on ehdoton verkostoitumisen ehto eri seutujen hooppaajille. En usko että missään muussa lajissa on lajin harrastajien verkostoitumista hoidettu niin hyvin kuin hooppauksessa. Itse taidan kuulua ainakin hoopdance helsinki, suomi, sandinavia ja europe ryhmiin, joissa kaikissa ihmiset linkkaavat useita erilaisia hooppasvideoita. Näin näkee mitä kaikkea muut muualla tekevät ja mitä eripuolella maailmaa esiintyvät ihmiset ovat keksineet.  

Eli en usko, että lapsena koettu innostus vanteella leikkimistä kohtaan on muuttunut mihinkään. Vanhoja innostuksia voi löytää myös aikuisena uudelleen ja parasta on löytää myös ne muut henkilöt jotka jakavat innostuksen samaa asiaa kohtaan. Toivon, että muutkin innostuvat leikkimään ja kokeilemaan omia rajojaan. Hoopdance on siitä loistava, että se antaa vapauden ilmaista itseään juuri siihen musiikkiin mistä pitää.

Usein tuntuu, että monet nörttimäisiksi leimautuneista harrastuksista ovatkin sellaisia, jotka katsotaan olevan verrattavissa lasten leikkeihin. Tämmöisiä ovat vaikka larppaaminen, figut ja sarjakuvat. Monet pitävät näitä jotenkin arkisina asioina kun lapset leikkivät roolileikkejä, keräilevät nukkeja ja supersankarihahmoja sekä lukevat sarjakuvia. Todellisuudessa kaikki mitä lapset tekevät heijastelevatkin aikuisten maailmaa ja leikkimisen lopettaminen ei ole askel kohti aikuisuutta vaan uskon, että siihen pitäisikin kannustaa. Leikit ovat tietynlaista omaa aikaa ja todellisuuden pakoilua arjen askareista. Itselläni on vaikka kuinka monella videolla materiaalia siitä kun pyöritän vannetta 10-vuotiaana ja kukapa olisi uskonut että yli 15 vuotta myöhemmin, päädyn tekemään samanlaisia videoita itse J

Älkää pelätkö, vaan antakaa mennä, leikkikää ja tulkaa kokeilemaan hooppausta!

Hyvä paikka aloittaa on vaikka:

Pitkä kuuma hooppikesä. http://www.facebook.com/events/336054356462779/
Summer special http://www.facebook.com/events/213670002082151/

Linkkejä:

Hooppausta Helsingissä http://moodforhoop.fi/ 

ja Oulussa http://www.hoop-a-trix.com/

Samoilta sivuilta löytyy kauppa, mistä voi tilata vanteen. 

Nörtti kuntoilee?

Tiina Laine          

by: Ron Slattery

Kuulun nörttiryhmittymien viidakossa siihen lukutoukka-jaokseen, jolle 24h hyvän kirjan parissa vietettynä edustaa onnistunutta ajankäyttöä. Istun mieluummin lukemassa sankariteoista kuin itse niitä suorittaisin. Tämä toisaalta tuottaa sivussa ongelman: En ole kovin innostunut liikkuja ja urheilu saa sanana jo pieniä inhonväreitä kulkemaan selässäni. Tosin erilaisiin asioihin haksahtajana, nuoruudessani oli kausi kun seurasin SM-jääkiekkoa. Innostukseni kesti muutaman kauden ja huipentui Suomen MM-kultaan sekä lässähti totaalisesti seuraavan tappion jälkeen.

 Koska vietän aikaani mieluummin makuuasennossa tai istualleen mukavassa tuolissa, nenä kiinni kirjassa/katse vangittuna pikseleitä vilisevään tietokoneruutuun tai television siniseen maagiseen hehkuun, painoni ei koskaan ole ollut millään ”ihanne” tasolla. Tosin en ole varma mikä kyseinen taso on, mutta selkeästi olen ohittanut sen siinä vaiheessa kun vaatekaupasta ei enää löydy sopivia vaatteita. Vielä kun oma ammatti kuvaajana vaatii fyysistä kestävyyttä sekä kehon hallintaa, oli minun tunnustettava tosiasiana että takamus pitää nostaa penkistä ja energian kulutus saada tasolle, jossa se ylittää sisään laitetun määrän.

                     

Eli liikkua pitäisi, mutta miten? Jos minussa koskaan on ollut ripaus liikunnan ilosta kirmaavaa lasta, niin se katosi koululiikunnan myötä. Minulle liikunta tarkoittaa epämiellyttävää olotilaa, jossa suoritustasoni on naurettava ja olo sen jälkeen vielä kamalampi. Vieressä joku syntymästään siivet kantapäissä omaava pepsodenttihymy hokee että ”kyllä kunnon treenin jälkeen tuntuu niin hyvältä että”. Onneksi nykyään on nörtimpiä liikuntamuotoja joilla aloittaa, ilman että täytyy mennä julkisille paikoille itseään nolaamaan.

                     

XKCD: A webcomic of romance, sarcasm, math, and language. 

Xboxin Kinectiin tutustuin viime kesän alussa Turun Finncon-Animecon vapaaehtoisten järjestäytymisbileissä ja ihastuin. Kuulun PS ihmisiin, ja pelkkä Xboxin ohjaimen testailu on katkaissut tutustumiseni kyseiseen maailmaan. Xboxin ohjaimen jälkeen PS:n ohjain tuntuu sirouden ja keveyden huipentumalta (ja kyllä, tiedän että Xboxin ohjaimen väitetään olevan paljon parempi). Mutta Kinect; ei ohjainta ja se tottelee kehon liikkeitä uskomattomalla tarkkuudella. Järjestäytymisbileissä tanssin koko illan (toisin sanoen loikin pelin ohjeiden mukaan ja sohin käsilläni ympäriinsä). Hiki virtasi ja kuulin korvissani kunnon kasvavan kohisten. Tosin kyseessä saattoi olla myös valtimoitteni avunhuuto niiden yrittäessä pumpata happea ympäri kehoani.  Kinectista Anitta käsittääkseni kirjoittaa ihan oman jutun lähiaikoina, joten eipä siitä sen enempää.

                                           

by:Stephen Craven

Kotona harrastamani liikuntamuoto on myös tasapainolaudalla leikkiminen. Risti-istunnassa tasapainolaudan päällä ”korsetti” tiukalla ja ryhtisuorana istuminen on yllättävän tehokasta treeniä. Hiki ei tosin virtaa eikä syke nouse. Siinä keskitytään kehossa syvällä olevien lihasten aktivoimiseen. Kyseisillä lihaksilla on iso rooli esimerkiksi selän toimintaan. Itselläni käy helposti käsivarakuvauksen aikana väsyessä niin että selkä notkahtaa yliojennukseen. Tällöin keskinikamat joutuvat kannattelemaan ylävartalon sekä kameran painon. Pitkällä tähtäimellä se on reitti ikäviin selkäongelmiin, jota en kiitos vain halua. Tasapainolauta ei edes pahasti häiritse normaalielämääni. Olen ottanut tavaksi istua sillä samalla kun katselemme Bleachia. Yksi jakso kestää 20 minuuttia. Se on aika jonka juuri ja juuri jaksan istua ennen kuin kehoni pakottaa vaihtamaan asentoa ja rentouttamaan lihakset. Lukeminen minulta ei vielä onnistu, sillä laskiessani katseen kirjaan menetän tasapainon, eikä käsilihakseni vielä ole siinä kunnossa että jaksaisin pidellä kirjaa kasvojen tasolla kovin pitkään. Tosin täytynee ottaa sekin osaksi treeniä, niin hiljalleen ne käsivoimatkin kaiketi kehittyvät.

                      

Kuntoa kasvattavien pelien lisäksi kävelin ne pelottavat metrit läheiselle kuntosalille ja astuin sisään aivan uuteen maailmaan. Myin sieluni ja sitouduin ikuisiksi ajoiksi jäseneksi. Tätä vastaan minulle tehtiin kunto-ohjelma ja sain vapauden tulla ja mennä miten haluan sekä osallistua vaikka kaikille tarjottaville yhteistunneille. Jäsenkuntosaleista ensimmäisenä ihmisille tulee mieleen että ne ovat kalliita ja onhan se tavallaan totta. Itseltäni katoaa tililtä kerran kuussa 75€ siitä ilosta että käyn salilla. Toisaalta mikäli jaksan käydä viikossa 2-3 kertaa niin summa vastaa samaa jonka kuluttaisin kertamaksuina jo kaupungin ylläpitämälle kuntosalille.

                      

Kun Taxikuski t-paitani ja polvihousuiksi katkomani verkkarit istuvat hienosti ystäväpiirini tapaamisiin, niin salilla minulla on tunne että erotun joukosta hieman liikaa. En myöskään ollut tiennyt että vaaleanpunainen on taas trendiväri, mutta näin näyttäisi urheiluvaatteissa olevan. On hämmentävää että tasaisen harmaasti pukeutuvista ihmisistä kuoriutuu salilla kirkkaan värikkäisiin makkarankuoriin ahtautuvia liikuntaintoilijoita. Tosin sain myös huomata että pahimmat stereotypiat ja mielikuvat himoliikkujien asenteesta olivat omassa päässäni enemmän kuin tosielämässä. Salilla ihmiset keskittyvät omaan kuntoiluunsa ja ilmapiiri on ystävällinen ja rauhallinen. Saan kuntoilla ilman öykkäröiviä painonnostajia, nenänvarttaan pitkin katsovia, syömishäiriöisiä naisia ja puolimaratoniin liian tosikkomaisesti treenaavia kuntoilijoita.

                     

by: Andrea Vascellari 

Kuntosalilla olen nyt käynyt viime elokuusta säännöllisen epäsäännöllisesti ja pientä kohentumista on tapahtunut. Lisäksi olen koukussa kuntosalin infrapunasaunaan, jossa voin yhdistää kuntoilun jälkeisen rentoutumisen ja kirjan lukemisen. Infrapunasaunassa on kuivaa, siellä lämpö tuotetaan nimensä mukaisesti infrapunasätein vesihöyryn sijaan ja siksi lukeminen onnnistuu. Tosin asento kannattaa valita niin, ettei hikipisaroita tipahtele lehdille. Saunan toiminta perustuu siihen, ettei siellä ole tuskastuttavan kuuma vaan keho reagoi inforapunaan lämpenemällä ja hikoilemalla. Tuttavani totesi että se siis paistaa hiljalleen ihoa, mutta todellisuudessa se ei ole sen vaarallisempi kuin istua lämpötilaltaan hieman alle veden kiehumispisteen olevassa perussaunassa. Ehkäpä se on jopa hieman turvallisempi. 

                      

Nyt kun lumi on sulanut ja kesä muistuttelee olemassa olostaan ajatukset väistämättä suuntautuvat ulos. Olenkin jo kaivanut pyörän talviteloilta. Lenkkeily ei koskaan ole minulta sujunut. En käsitä mitä järkeä on juosta päättömästi ympäriinsä ilman että päätyy paikasta a paikkaan b. Hapenottokykyni on juostessa surkea ja nuorena rikkomani polvi alkaa nopeasti muistutella itsestään. Nyt kuitenkin huomasin että Iphonelle ja Androidille on saatavissa app nimeltä Zombies, Run! Ja ensimmäisen kerran elämässäni toivon että omistaisin jommankumman. Zombies, Runin idea on seuraavanlainen: Pelaat zombie apokalypsi peliä, jossa sinun yllättäen pitää pyrkiä pysymään elossa mahdollisimman pitkään. Lisäjujuna on että tarvittavia tavaroita saat juoksemalla oikeassa maailmassa lenkin, jonka ohjelma tallentaa kuin olisit juossut virtuaalimaailmassa ne hakemassa. Tavarat voit käyttää pelissä etenemiseen. Ja juostessa voi kuunnella kuulokkeilta peliin liittyvää juonta. Peli myös lupailee että mikäli juoksen liian hitaasti alkaa kuulokkeista kuulua zombien hengitystä. Sinua ajetaan takaa.

                      

Jos joku on kyseistä appia kokeillut, kuulisin mielelläni lisää sen toiminnasta. Tällä hetkellä tyydyn rukoilemaan että sen suosio nousee tasolle jossa se päätyisi myös Nokian puhelimeen, minulla kun ei tällä hetkellä ole mahdollista ostaa uutta puhelinta. Mutta uskon että peleihin helposti koukkuun jäävänä persoonana ja zombi apokalypsista aina yhtä paljon innostuvana, peli mahdollistaisi ihmeen ja saisin itseni tasaisesti lenkille.

                      

En usko että minusta koskaan kuoriutuu himoliikkujaa, mutta onneksi tekniikka jatkaa kehittymistä ja varmasti yhä enemmän on tarjolla pelien ja liikunnan yhdisteitä, jotka eivät vaadi supersosiaalista luonnetta sekä tapoja yhdistää kuntoilu osaksi muuta elämää. Tästä hyötyy eniten kaltaiseni elämän nautiskelijat ja hyvä niin. En usko että on joku liikunnalla saavutettava ihanne raja, johon päästyäni elämäni muuttuu täydelliseksi. Tärkeintä on että kunto ja paino ovat sillä tasolla jossa ne eivät haittaa olemista. Ja elämää pidentää varmasti eniten stressin vähentäminen, siis hyvä kirja kainaloon ja ei kun nauttimaan.

Tytöt tappelee

Maddie Hentunen

Ennakkovaroitus: Käytän seuraavassa kirjoituksessa termejä ”budo” ja ”kamppailulaji” hyvin laveasti ja täysin omista näkökulmistani käsin. Eläkää sen kanssa, pilkunviilaajat.

Ihan ensimmäisenä ei välttämättä monelle tule nörttiydestä (nörtteydestä?) mieleen kamppailulajit, mutta pidän budonörttiyttä aivan legitiiminä nörttiyden lajina lähinnä kahdesta syystä:

1) Nörtiksi tai geekiksi on määritelty (muun muassa tämän blogin kirjoittajien sekä Geek Women Unite! -ryhmittymän toimesta) ’jostain asiasta tai harrastuksesta intohimoisesti kiinnostunut ihminen’.

2) Aloittaessani siitä tai tuosta kamppailulajista vaahtoamistani, minulle on usein huokaistu ’Vitsi sä oot nörtti’.

Case closed. Uskomattoman väsynyttä kliseetä käyttääkseni: kamppailulajit ovat minulle enemmän elämäntapa kuin harrastus. En osaa kuvitella elämää Maddiena ilman niitä. Treenitauot aiheuttavat sanoinkuvaamatonta ahdistusta, ja aamuhämärissä salille tallustelu saa aikaan lämpimän ja karvaisen tunteen. Minusta nyt vaan on kiva mitellä taitojani itseni ja muiden kanssa, koetella fysiikkani ja psyykeni rajoja ja saada jonkun kantapäästä ohimooni. (Jälkimmäistä yritetään toki välttää mahdollisuuksien mukaan).

Budo on tie, jolla ei koskaan valmistu tai tule täydelliseksi - siitä kielii jo lajien hengästyttävä monimuotoisuuskin. Se kiehtoo minua. Kuulun siihen koulukuntaan, joka ei jaksa taistella lajien paremmuusjärjestyksestä, vaan uskoo niiden kaikkien palvelevan jotain tarkoitusta (no, ehkä ei aivan kaikkien). Kamppailu itsen ja toisen kanssa vaatii myös aina ennen kaikkea nöyryyttä, joka jää monelta edistyneeltäkin budokalta usein unholaan, eikä se toki helposti aina itsellenikään muistu mieleen. Kehitettävää on siis aina.



Mutta millaista on olla nainen kamppailumaailmassa? 80-luvun suomalaislapsena olen onnekkaassa asemassa; kamppailun harrastaminen on täällä helppoa, siitä kiitos 70- ja 80-lukujen suomalaisille budo-pioneereille, joihin muun muassa oma taekwondo-opettajani kuuluu. Suomessa on tällä hetkellä hyvin pitkälti koko maan kattava eri lajien kirjoma kamppailulajiverkosto, ja vaikka toki kotoiselta pääkaupunkiseudultani löytyy kenties kattavin tarjonta eri lajeja, maakunnissa vaikuttavat seurat ovat monen lajin osalta harjoittelun selkäranka.


Suomen pitkät historialliset perinteet ainakin näennäisen tasa-arvon kanssa myös helpottavat naisten tuloa lajin kuin lajin pariin. Tuttavapiiriini kuuluu korkeasti edistyneitä naisjudokoita, -taekwondoineja, -haedong kumdoineja, -defendo-opettajia ja -savateureja, ja kahden päälajini WTF-taekwondon (korealainen potkupainotteinen kamppailu-urheilulaji) ja haedong kumdon (korealainen, dynaaminen miekkailulaji) parissa sukupuolijakauma omien seurojeni piirissä on melko tarkkaan 50/50.

Monen kamppailulajin luonteeseen kuuluu vastustajan voiman suuntaaminen toisaalle välttäen suoraa voimainmittelöä, tai jollain muulla tavalla vastustajan saattaminen sellaiseen tilaan, ettei hän pysty käyttämään voimiaan hyväkseen (vrt. lukot, sidonnat, hämäykset, väistöt). Harva tekniikka toimii pelkästään lihasmassaan perustuvan puhtaan voiman varassa, joten miesten ja naisten fyysiset erot eivät juuri korostu, vaikka tässä onkin lajikohtaisia eroja.

Kertaakaan en ole joutunut nostamaan kanssaharjoittelijaani suorille käsille - show-painia kun en ole (ikävä kyllä) vielä tullut kokeilleeksi. Ylenmääräinen lihasmassa olisi monissa ketteryyttä ja notkeutta vaativissa liikkeissä jopa enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Tämän sanottuani todettakoon, että tunnen myös fyysisesti lähinnä jääkaappia tai vastapainoisesti Joulupukkia muistuttavia budokoita, jotka ovat pienempiään sekä nopeampia, ketterämpiä että edellisen kyseessä ollessa itsestään selvästi vahvempia. Tämä kehitys, etenkin se joulupukkiutuminen, on kuitenkin usein tapahtunut vasta pitkän budouran jälkipuoliskolla. Poikkeuksia tietysti löytyy jokaiseen sääntöön. Kamppailu ei ole ruumiinkokorasistista, omalle kropalle pitää vain löytää se oikea laji tai oma tyyli. Kaikkein tärkeintä on tuntea oma fysiikkansa, missä muodossa se sitten ilmeneekin.



Pelkästään harrastuspukujen samanlaisuus jo tekee ihmisestä harjoitustilanteessa yleensä harjoittelijan mieluummin kuin sukupuolen, joka sopii minulle mainiosti. Itämaisperäisten lajien parissa on tapana viitata harjoittelijoihin lähinnä vyön värin eli edistyneisyysasteen perusteella. Vöitäkin myönnetään usean lajin parissa nykyään sikäli yksilöllisin perustein (vaikka tietyt osaamisalueet tulee tietysti olla vyökokeessa hallussa), että tietyn vyöarvon saavuttaminen mittaa myös henkilökohtaista edistymistä, eikä harjoittelijoita verrata toisiinsa.


Mitään valitettavaa ei siis ole, eikö niin? No ei ihan niinkään. Olen harjoittanut kamppailu-urani aikana melkoista lajisurffausta juuri niiden oikeiden lajien ja seurojen pariin päästäkseni, ja törmännyt monenmoiseen asenteeseen ja opettajaan. Sanottakoon tässä, että itse en usko minkään kamppailulajin olevan hengeltään sen enempää maskuliinista kuin feminiinistäkään tai sopivan paremmin naisille tai miehille.

Kamppailu on universaalia, ja vaikka sodankäyntiä ja taistelua onkin perinteisesti pidetty miehisenä lajina, en ole tutkimuksista huolimatta löytänyt mitään, mikä sitoisi kamppailuosaamista joko Y-kromosomiin tai miehiseen lisääntymisvarustukseen. Suurin osa kohtaamistani pitkän linjan budokoista ja kamppailuopettajista on kanssani samaa mieltä. Pinnan alla kuitenkin elää sitkeä ja faktoista piittaamaton asennevammavähemmistö, joka on onnistunut pilaamaan monen naisen treenin.



Ystäviltä kuultua, kun suoritin pienimuotoista kyselyä sukupuolisidonnaisiin asenteisiin törmäämisestä budon parissa:

”Ei ne varmaan mua sinne nekkailutreeneihin halua, kun mä olen tyttö.” (Tämä
naiselta, joka oli jälkikäteen huomannut terrorisoivansa omaa harjoitteluaan
omilla sukupuoliasenteillaan.)

”Sitten se opettaja otti mut aina esimerkiksi kuristusotteista vapautumisesta,
ja muisti aina sanoa, ad nauseam, että jopa tällainen pieni ja hauras
nainen pääsee tällaisen ison korston käsittelystä kun tekee näin. Mä painoin 87
kiloa ja nostin penkistä todennäköisesti enemmän kuin se opettaja. Ironiaa en
havainnut.”

”Treenasin pitkään ryhmässä, jossa olin ainoa nainen samantasoisten joukossa, ja
tasapareja ei tullut. Parit jaettiin lähes poikkeuksetta siten, että minä
jouduin treenaamaan joko yksin tai ohjaajan kanssa, joka ei koskaan ottanut
kunnolla kiinni, vaan näytti pelkäävän että ranteeni katkeaa, jos se nappaa
hihastani vähänkään kovempaa kiinni. Ryhmän miehet eivät oikeastaan koskaan edes katsoneet minua silmiin.”

Itse olen kuullut useaan otteeseen erään kamppailuopettajan viittaavan heikkoina, halveksuttavina ja lahjattomina pitämiinsä yksilöihin tyttöinä näiden sukupuolesta riippumatta, etenkin silloin kun kyseessä on mies. Pelkästään hyvää tarkoitusta, mutta piilevää seksismiä henkivä opettajan lausuma ”Ja sitten pojat otatte nätisti nää kuristukset N.N.:n kanssa” ilmaisee joissain yksilöissä kytevän asenteen siitä, että jos nyt eivät suoranaisesti huonompia ihmisiä ole, niin tytöt nyt vaan menevät helpommin rikki.



Itse en koe olevani millään tavalla hauras. Menen kamppailutilanteisiin harjoitusympäristössä mielelläni (kenenkään ei pitäisi mennä niihin mielellään tosielämässä) ja olen kestänyt iskuja, jotka ovat pudottaneet treenikavereitani. Olen joskus jopa typerän rämäpäinen tilanteessa, jossa tunnen säännöt – haedong kumdon PM-hopean arvoinen naamallatorjumistekniikkani (naamaosumasta kun ei saa pisteitä) on muodostunut lajin harrastajien parissa jo legendaksi.

Ruumiinrakenteeni puolesta muistutan ehkä enemmän ballerinaa kuin budokaa ulkopuolisen silmin, mutta toisaalta en ole omien lajieni parissa senkään kanssa ollenkaan yksin. Pelkästään kamppailulajien pariin hakeutuminen osoittaa yleensä sitä, että nainen ei pelkää paria mustelmaa. En edes ole minkään luokan poikkeusyksilö, vaan kaltaisiani naisia on paljon.


Toisaalta minulla ei ole mitään oikeutta arvioida muita harjoittelijoita omilla kriteereilläni. Jokaisella, niin naisella kuin miehelläkin, on oikeus osoittaa harjoituksissa, mihin asti fyysinen kontakti on turvallisen tuntuista ja milloin mennään epämukavuusalueelle – muun muassa sitä varten niitä tilanteita harjoitellaan, ettei tosipaikan tullen iskisi paniikki. Harjoitusparilla ja ohjaajalla on silloin suunnaton vastuu siitä, että epämukavuusalueilleen saa jokainen mennä turvallisesti ja rauhassa. Sillä tavalla tapahtuu kehitystä. Ylenmääräistä ahdistusta tai traumatisoitumista ei saa aiheuttaa kenellekään missään tilanteessa.


Loppukaneetiksi sanottakoon, että kamppailu voi Suomessa hyvin ja se on äärimmäisen tasa-arvoinen ja suurelle osalle kansasta soveltuva laji. Edellä mainittujen kaltaiset asennevammaesimerkit ovat onneksi harvinaisuuksia. Itse mieluummin rajaisin harjoittelijoista pois ne asennevammaiset yksilöt kuin naiset, vaikka vähän hauraammatkin.



Kuvat (c) Tarja Lämsä, Tero Heikkinen