Näytetään tekstit, joissa on tunniste historia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste historia. Näytä kaikki tekstit

maanantai 10. joulukuuta 2012

Joulukalenterin luukku 10: Suomen kansan joululeikit

Joulu tulla jonkertaa,liha, leipä linkertää,
Nuuttipukki Talomuseo Glimsissä. (c) Espoon kaupunginmuseo.
saavat lapset voita syyvä,ukot otsa vettä juuva,ämmät oltta puolikosta.
(SKVR XIII2 4807. Hiitola. Ss. Tanninen 1. 32.)
Joulua on vietetty yhtenä vuodenkierron olennaisimmista juhlista Suomessakin jo keskiajalta lähtien. Satokauden päätös, vanha vuodenvaihde ja uusi usko sekoittuivat sulavasti toisiinsa keskitalven kekkereissä. Juhlavalmistelut alkoivat jo marraskuussa oluenpanolla ja jatkuivat koko joulukuun huipentuakseen sitten joulurauhaan, jonka apostoli Tuomaan katsottiin julistavan 21.12. Knut eli Nuutti vei joulun pois omana nimikkopäivänään. Kaksi viikkoa kestäneen joulurauhan aikana olivat monet arkiset työt kiellettyjä, joten lepäämiselle ja juhlimiselle jäi mukavasti mahdollisuuksia. 
Joulunajan ajanviettotapoihin kuuluivat lukuisat seuraleikit. Jotkut niistä tunnetaan yhä, mutta toiset ovat - kenties hyvästä syystä - painuneet unholaan. Esittelen tässä selkeäsanaistettuna kolme eteläsavolaisen itseoppineen kansanmiehen Eljas Raussin ylöskirjaamaa leikkiä. Eljaksen oman kirjoitusasun voi tarkistaa kirjasta Virolahden kansanelämää 1840-luvulla
Siitä vain kokeilemaan - leikkisää joulua!

Paistisilla
Oljista tekivät nuoret monenlaisia joulunkoristuksia kruunuiksi katosta rihmaan riippumaan. Leikin pitäjät köyttelivät olkisia paisteja, eli siimoja eli ruoskia, joita kutsutaan siksi paistiksi, että yksi joulun leikkipeli, jossa kuvataan paistin syömistä, on yhteinen kaikkien osattava peli ja ensimmäinen alku joululeikkeihin.
Yksi käypi ensin keskelle lattiarenkulle peitetyillä silmillä istumaan paistiksi, jolla on myös se ylempänä mainittu olkisiima eli paisti kädessä. Muut alkavat käsillänsä näppäillä paistina olevata, jota näppäilemistä sanotaan paistin syömiseksi. Jos paistina oleva onnistuu olkipaistillaan lyömään sitä, joka häntä nappasi niin että sattuu, pääsee vanha paisti pois ja se taas tulee uudeksi paistiksi, johon siima sattui. 

Passisilla eli pakarapaistisilla

Tämä on kahden miehen leikkisotaa molempien taistellessa voitosta. Molemmat käyvät lattialle vastapäin istumaan paistit kädessä ja ensin uhalla alkavat sotamenonsa kysellen ja vastaten seuraavalla välipuheella: 1. "Mistä mies?"2. "Kotoa" (tai "lusikan luota").1. "Onko sinulla passia?"2. "On passi."1. "Onkos evästä?"2. "On terästä."1. "Onkos paljon?"2. "On palanen."
Sitten vastaaja näyttää kysyjälle ensin passinsa, eli nostaa jalkansa pystyyn ja pyllistää pakaransa passiksi hänen eteensä, joille toinen paistillansa ensin lyöpi minkä jaksaa. Sitten tulee toisen vuoro samaten lyödä paistillansa häntä pyllistetyille pakaroille. Tätä lyömistä he tekevät vuorotellen niin kauan kunnes jompikumpi heistä kyllästyy ja rupeaa pyytämään toista sotalakkoon.

Tukkanuottasilla

Peliväki asettaa itsensä lattialle seisomaan jonoon toinen toiseensa kiinni. Etummaisen silmät peitetään huivilla sitoen. Takimmaiset yksi kerrallaan ja vuoron perään tukistelevat hiuksista hiljalleen etummaista, jonka asia on pois päästäksensä aina arvailla tukistajaansa. Tätä tekevät näkemättömälle niin kauan kunnes tämä arvaa tukistajansa. Sitten vasta tämä pääsee pois ja saa sijaansa sen, jonka arvasi tukistajakseen. 
Luettavaa:
Joululeikkejä SKS:n jouluperinnesivulla: http://www.finlit.fi/tietopalvelu/juhlat/joulu/leikki.htm
Kustaa Vilkuna (2007): Vuotuinen ajantieto. Otava.Raussi, Eljas (1966): Virolahden kansanelämää 1840-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 280. SKS. 




perjantai 7. joulukuuta 2012

Joulukalenteriluukku 7: Joululaulujen historiaa

1200-luvun Jeesus ja Maria.
Spotify -soittolistassa kuultavissa suurin osa mainituista lauluista alkukielisine ja suomenkielisine versioineen.

Kristinuskon alkuvuosina joulu jäi sitä merkityksellisempien pääsiäisen ja helluntain varjoon ja alkoi saavuttaa nykyisenkaltaista asemaansa vasta keskiajalla. Varsinaisten joululaulujen kultakautta on eletty 1800-luvulta lähtien. Suurin osa tutuimmista lauluista on teemoiltaan kristillisiä, mutta erityisesti uudemmista lauluista löytyy myös uskonnollisesti vähemmän kantaaottavia vaihtoehtoja. Joulun pitkäaikainen asema nimenomaan suurena kristillisenä juhlapyhänä selittää suosituimpien laulujen hartaat sanoitukset.

Reijo Pajamo luettelee Joululaulujen kertomaa -kirjassaan yleisimmiksi joululaulujen aiheiksi mm. Jeesus-lapsen, Joosefin ja Marian, Betlehemin tähden, jouluseimen, jouluaskareet, lahjat, joulukirkon, maiseman, ruoan, tontut ja joulupukin, joulun odotuksen ja joulun sanoman, mutta huomauttaa, että joulusaunasta ei kerrota lainkaan. Suomessa on julkaistu arviolta noin kolmisentuhatta joululaulua, mutta vain harvat julkaistut kappaleet jäävät elämään radiosoitossa ja levylautasilla - noin 30 tunnetuinta, perinteistä joululaulua pitävät pintansa ihmisten mielissä vuodesta toiseen.
Gloria in excelsis Deo

Maailman ensimmäiseksi joululauluksi on kutsuttu Raamatun jouluevankeliumista löytyvää enkeleiden ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa / Gloria in excelsis Deo” -laulua. Nuotinnoksia kirkollisista Gloria -versioista löytyy varhaisimmillaan 200-luvulta, mutta 700-luvun italialaisten kristillisten joulunäytelmien, mysteerien, musiikkia ei valitettavasti ole säilynyt. 1200-luvulla Fransiskus Assisilainen nosti joulun uuteen arvoon korostaen mm. eläinten asemaa ja Jeesuksen syntymistä seimeen. Fransiskuksen oppilaiden tekemiä joululauluja levitettiin ja vanhoja, jouluun liitettyjä lauluja alettiin kirjoittaa vähitellen muistiin. Kirkkolauluja laulettiin kirkollisten toimitusten yhteydessä ja ne levisivät vähitellen kansankin keskuuteen.



Cantiolauluja ja jouluvirsiä 

Martin Luther vuonna 1529

 Saksan- ja latinankieliset jouluvirret juontavat monasti juurensa keskiajan lauluperinteeseen. Milanon piispa Ambrosiuksen 1400-luvun lopulla säveltämä Veni redemptor gentium löytyy myös nykyisestä suomalaisesta virsikirjasta (virsi 22), tosin alkuperäiseen verrattuna jopa hieman huvittavasti suomalaistuneena versiona. Jouluvirsistämme tutuin, numero 21 eli Enkeli taivaan, on sen sijaan peräisin suoraan luterilaisen kirkon perustajan Martin Lutherin kynästä (Vom Himmel hoch). Luther kirjoitti sen luultavasti maallisen laulumelodian pohjalle oman perheensä joulunviettoa varten vuonna 1534. Yhäkin suurin osa suomalaisen virsikirjan joulunaikaan liittyvistä virsistä on peräisin 1500- ja 1600-luvuilta. 1970-luvun virsikirjauudistuksen myötä virsiin lisättiin myös tuolloin perinteisiksi joululauluiksi vakiintuneita lauluja, kuten En etsi valtaa, loistoa (Giv mig ej glans, ej guld, ej prakt) - joskin uudella vuoden 1987 suomennoksella Ei valtaa, kultaa, loistoa -, Maa on niin kaunis (Dejlig er jorden) ja Juhlimaan tulkaa (Adeste Fideles).
Vuoden 1529 Piae Cantiones

 Vuonna 1458 Greifswaldissa julkaistu kokoelma Vanhojen piispojen hurskaita kirkko- ja koululauluja (Piae Cantiones ecclesiasticaeet scholasticae veterum Episcoporum) levisi laajalle Eurooppaan. Teinit eli nuoret opiskelijat kiersivät loma-aikoina keräämässä varoja opintojaan varten. Piae Cantiones -kokoelman pääsiäiseen, helluntaihin ja jouluun liittyvät 74 laulua kuluivat 1500-luvulta asti myös suomalaisten opiskelijapoikien suissa sekä oppitunneilla, kirkollisissa juhlissa, merkkihenkilöille esitettävissä juhlapäivätervehdyksissä että rahankeruutarkoituksessa. Suosituimpia lauluja 1500-luvulla olivat mm. Ecce novum gaudium, Puer natus in Bethlehem ja Angelus Emittitur. Monet suosituista lauluista päätyivät ensimmäiseen suomenkieliseen virsikirjaan vuonna 1583. Cantioperinne jatkui siihen asti, kunnes latinan merkitys kouluopetuksessa väheni. Laulut löydettiin uudelleen 1900-luvun alkupuolella, kun Heikki Klemetti sovitti niiden 1700-luvun melodiaversioita sekakuorojen käyttöön.





Joulunviettoa säätyläisten tapaan 

Opettajaseminaari Jyväskylässä 1878.
Suomalaisille tutut jouluperinteet ovat pitkälti meille 1800-luvulla säätyläisten joulunviettotavoista vakiintuneita joulukuusineen, -lahjoineen, -pukkeineen ja -lauluineen. Kodeissa ryhdyttiin virsien rinnalla laulamaan myös ns. maallisia joululauluja, joita erityisesti Suomessa alkoivat ajan mittaan tehdä myös valtakunnallisesti arvostetut säveltäjät ja runoilijat Jean Sibeliuksesta, Erkki Melartinista ja Leevi Madetojasta Valter Juvaan, L. Onervaan ja Zacharias Topeliukseen. Kansakoulujen syksy päätettiin joulujuhlaan ja lauluja opeteltiin koulujen musiikinkirjoista. Kansanopetuslaitos ja opettajaseminaarit levittivät joululauluja laajalle, ja monien tuttujen, koulujen kuusijuhlissa laulettujen laulujemme takaa paljastuvatkin kansakoulunopettajat, kuten J.H. Erkko, Immi Hellén ja Alpo Noponen. Sävellyksiä tekivät monet seminaarien musiikinlehtorit, mm. P.J. Hannikainen, Wilho Siukonen ja Otto Kotilainen. Monissa joululauluissa käytettiin suomalaisia kansansävelmiä pohjamelodioina: tälläisiä ovat mm. No onkos tullut kesä, Joulupuu on rakennettu ja Joulu, joulu tullut on.

 1800-luvun lopulla julkaistiin ensimmäiset joululaulukokoelmat vihkomuodossa. Näihin kuului mm. Suomalainen Lauluseppele, jossa ilmestyi vuonna 1883 Euroopassa nopeaksi jouluhitiksi muodostunut itävaltalaisen papin ja kanttorin sävellys Jouluyö, juhlasa yö (Stille Nacht, heilige Nacht). Myös skandinaavisia lauluja saapui lauluvihkosten myötä suomalaisten suihin. Mm. tanskalainen Maa on niin kaunis -laulu saavutti nopeasti suurta suosiota Hilja Haahden suomennettua sen vuonna 1906 Toivioretkellä -nimellä. Sen melodia pohjautunee vanhaan, mahdollisesti jo keskiaikaiseen sleesialaiseen kansansävelmään ja saksalaisvirteen Schönster Herr Jesu. Laulun on väitetty olevan 1200-lukuinen ristiretkeläisten marssi, mutta todisteita tästä ei ole löydetty. Nykyisin tunnetun sanoituksen on tehnyt vuonna 1850 tanskalainen kirjailija Benrhardt Severin Ingemann. Luterilaiseen virsikirjaan Maa on niin kaunis päätyi Suomessa vasta vuonna 1986 numerolla 30. Muita suosittuja käännösjoululauluja ovat mm. kansakoulunopettaja Martti Korpilahden mahdollisesti saksankielisestä versiosta vuonna 1923 kääntämä 1600-lukuinen Heinillä härkien kaukalon (Entre le bœuf et l'âne gris), jota meillä lauletaan nykyisin “alkuperäisemmässä” muodossa kuin 1800-lukuista muunnosta suosivassa Ranskassa, sekä saksalainen ylioppilaslaulu O Tannebaum. Lukuisten käännösjoululaulujen joukosta ainoastaan Maa on niin kaunis ja Heinillä härkien kaukalon ovat säilyttäneet alkuperäiset käännösasunsa ilman myöhempiä muutoksia.


Muutosten tuulet

 Ns. “perinteiset” joululaulut ovat säilyttäneet vankan suosionsa myös viime vuosikymmeninä, vaikka vuosien varrella on julkaistu huikea määrä joulumusiikkia. Harva laulu on kuitenkaan säilynyt täysin muuttumattomana, sillä niiden rakennetta on usein muokattu, kieltä on uudistettu ja tekstiä lyhennetty. Suoraan käännökseen on usein vaikea päästä kielemme pitkien ja pitkätavuisten sanojen vuoksi. Tonttujen jouluyön Tulet sammuu, kaikki väki nukkuu - fraasi päätyi ensisanan vaihtoon soihduiksi, sillä melodiassa pitkäksi muuntuva vokaali muuttaa tekstin hieman omalaatuiseksi. Useimmiten lyhennettynä kuultavista hyvä esimerkki lienee Tonttu. Viktor Rydbergin ruotsalaiseen Tomten -runoon (julkaistu 1881, säv. Lyyli Wartiovaara-Kallioniemi luult. v. 1945) on tehty kaksikin suomennosta, joista Valter Juvan vuonna 1945 tekemä vanhempi käännös lienee useimmille lauluna tuttu. Myöhemmän käännöksen on tehnyt Yrjö Jylhä.

Onko Sylvia Suomi Venäjän kynsissä?
Kauneimmat joululaulut -tapahtuman vuoden 2011 äänestystuloksen mukaan suosituin joululaulu ei kuitenkaan ollut yksikään 1800-luvun lopun tai 1900-luvun alun teoksista, vaan Vexi Salmen sanoittama ja Kassu Halosen vuonna 1988 säveltämä iskelmällinen Sydämeeni joulun teen. Salmi on kertonut sanoittaneensa laulun yhdeltä istumalta sävellyksen saatuaan. Laulun teki tutuksi sen ensimmäisenä levyttänyt Vesa-Matti Loiri. Sen sijaan seuraavat sijat menivät perinteisemmille lauluille: Zacharias Topeliuksen vuonna 1859 ruotsiksi kirjoittama ja Otto Kotilaisen vuonna 1913 säveltämä runo Varpunen jouluaamuna (Sparven i julmorgonen) saavutti kakkostilan. Topeliuksen myöskin vuonna 1853 sanoittama ja Carl Collanin säveltämä kotimaataan kaipaavan, vangitun muuttolinnun valitukseksi ja myös Venäjän vangitseman, mutta autonomisen Suomen vertauskuvaksi tulkittu Sylvian joululaulu (Sylvias hälsning från Sicilien, nyk. yleensä Sylvias julvisa) päätyi kolmanneksi, vaikka 1960-luvulla pitikin Ylen vastaavassa äänestyksessä ykkössijaa hallussaan. Vuoden 2005 Ilta-Sanomien äänestyksessä ensimmäiset kolme sijaa menivät samassa järjestyksessä ylläkerrotuille lauluille, mutta neljännen paikan sai Oi jouluyö (Minuit, chrétiens!), ranskalainen vuonna 1843 sanoitettu, 1847 sävelletty ja 1952 suomennettu ikisuosikki. Minuit, chrétiens! on toinen koskaan radiossa esitetty musiikkiteos - se kuultiin keksijä Reginald Fessendenin viululla soittamana 24.12.1906 maailman ensimmäisessä AM-radio-ohjelmassa. Vanhimpia yhä kuultavissa olevia levytyksiä monille kielille käännetystä laulusta on huipputenori Enrico Caruson vuonna 1916 levyttämä versio. Viidentenä Ilta-Sanomien äänestyksessä oli Maa on niin kaunis.

 Suomen Lähetysseuran organisoiman Kauneimmat joululaulut -yhteislaulutilaisuuden johdosta hiljalleen vakiintuvia uutuuksia tuntuu olevan mm. suositun hengellisten laulujen säveltäjän Pekka Simojoen Tulkoon joulu (1989), jonka tekstissä Simojoki on sanonut palaavansa lapsuuden joulujen tunnelmaan. Kauneimpien joululaulujen laulamiseen osallistuu maamme seurakunnissa vuosittain noin miljoona henkilöä, joten vuonna 1973 alkanut tapahtumaperinne levittää uudempiakin lauluja tehokkaasti.


Juicen Kuusessa ollaan
Joululaulujen voittokulkua edistävät myös mm. perinteeksi muodostuneet, heavydiggareita viehättävät Raskasta joulua -klubikeikat ennen joulua, muutama vuosi sitten julkaistu ja televisioitu rokkareiden Tiernapoikanäytelmäversio, iskelmä- ja rock-artistien jokavuotiset joululevyt klassikkoversioineen ja uudet sovitukset vanhoista ja tutuista lauluista - kukapa nörttityttö ei olisi tutustunut ainakin välillisesti H.P. Lovecraft Historical Societyn cthulhuisiin versioihin tutuista amerikkalaisen perinteen jouluviisuista. Turhaa kiirettä, kristinuskon rauhansanoman väärinkäyttöä ja muuta joulun hulinaa kritisoivat laulut John Lennonin, Hassisen koneen ja Juice Leskisen hengessä kuulunevat myös nykyiseen jouluperinteeseen yhtä lailla kuin vanhat veisut ja rallatuksetkin. Joulun kristillistä sanomaa karttavat eivät silti helpolla löydä valmiita musiikkikokoelmia ilman Jeesuslasta tai hartaita säveliä - keskitalven juhlan pitkä kristillinen tausta ja keskitalvinen hiljentyminen hartaisiin tunnelmiin on erityisesti kotimaisessa joulumusiikissa hyvin näkyvässä roolissa.

Luettavaa:
 Reijo Pajamo (2011): Joululaulujen kertomaa. Repale-kustannus.
Kauneimmat joululaulut - laulujen taustaa  
Marja Räihä: Joululaulujen aiheet melko muuttumattomia


(edit 7.12.2012 klo 10.45: Kauneimmat joululaulut -yhteislaulutilaisuudet korjattu Suomen Lähestysseuran organisoimiksi.)

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Eksegetiikka nörttitytön ammattialana



Olen sekä nörttityttö että teologian tohtori, jonka erityisalana on eksegetiikka. Koska yleisö pyysi (tai ei ainakaan vastustellut :)), ajattelin kirjoittaa "omasta" tieteenalastani. Tämä kirjoitus kuuluu samalla osana sarjaan, jossa on tarkoistus esitellä nörttityttöjen ammatteja ja työaloja. Olen aiemmin pitkään toiminut eksegetiikan tutkijana; tutkijuus alasta riippumatta tuntuu olevan it-alan ohella varsin yleinen "nörttiammatti", sillä hyvin monet roolipelaajanörttikaverini ovat tai ovat olleet tutkijoita ja/tai jatko-opiskelijoita jollakin alalla.

Eksegetiikka tieteenalana tarkoittaa Raamatun tekstien tulkintaa. Käytännössä tutkimuskohteina eivät kuitenkaan ole vain Raamatun tekstit, vaan myös Raamatun syntyajan historia ja kulttuuri laajemminkin, Raamatun ulkopuoliset varhaiset juutalaiset ja kristilliset tekstit (esim. Qumranin tekstit ja Nag Hammadin tekstit) ja Raamatun tulkintaperinne nykyaikaan asti. Esimerkiksi Niko Huttunen on tutkinut sitä, miten Raamattua on käytetty Suomen vuoden 1918 tapahtumien selittämisessä.

Eksegetiikan menetelmät


Kreikankielistä tekstiä Cidex Sinaiticus
-nimisessä varhaisessa Raamatun
käsikirjoituksessa. Kuvan lähde
http://codexsinaiticus.org/
Eksegetiikassa Raamatun tekstejä lähestytään ihan samalla tavalla kuin muitakin antiikin lähteitä, olettamatta niiden sisältämiä tietoja oikeiksi (tai toisaalta myöskään vääriksi :)) automaattisesti, ja käytetyt tutkimusmenetelmätkin ovat samat kuin muiden historiallisten tekstien kohdalla; alla on esitelty lyhyesti joitakin menetelmiä. Tekstejä luetaan ensisijaisesti aina alkukielellä, joten eksegetiikan opintoihin kuuluu myös ns. kuolleiden kielten opiskelua. Vanha testamentti on kirjoitettu suurimmaksi osaksi hepreaksi (uusimmat osat arameaksi), Uusi testamentti taas on kirjoitettu kreikaksi.

Tekstikritiikki on menetelmä jota käytetään alkuperäisen tekstimuodon selvittämiseen. Yhtäkään alkuperäistä käsikirjoitusta Raamatun teksteistä ei ole säilynyt, vaan - kuten muutkin antiikin tekstit, esimerkiksi Platonin teokset - tekstit ovat säilyneet vain kopion kopioina. Kopioijat ovat tehneet virheitä ja joskus myös tahallisia lisäyksiä (esimerkiksi muuttaneet vaikkapa Luukkaan evankeliumin sanamuotoa jotta sanamuoto olisi sama kuin Matteuksen evankeliumissa). Tekstikritiikissä vertaillaan olemassaolevia käsikirjoituksia ja metsästetään alkuperäistä sanamuotoa. Vanhemmat käsikirjoitukset ovat aina "parempia" kuin uudemmat, sillä virheet ovat kertautuneet kopioidessa. Samoin käytetään monikertaisen todistuksen kriteeriä: mitä useammassa käsikirjoituksessa variantti esiintyy, sitä todennäköisemmin se on alkuperäinen. Myös sisällöllisiä kriteereitä käytetään. "Oudot", shokeeraavat sanavalinnat, joita myöhemmin on yritetty pehmentää, tulkita kuvaannollisemmin tms. ovat todennäköisemmin alkuperäisiä. Alkuperäisen lukuperän tulee myös olla sellainen, joka uskottavasti selvittää myöhemmät poikkeavat lukutavat.

Kirjallisuuskritiikki on menetelmä, jossa luetaan tekstejä laajempina kokonaisuuksina ja selvitetään niiden rakennetta. Kirjallisuuskritiikissä etsitään Raamatun kirjojen sisältä esimerkiksi toistoa ja ristiriitoja tai äkillisiä siirtymiä aiheesta toiseen, ja niiden perusteella voidaan päätellä kirjan materiaalin olevan alunperin useammasta eri lähteestä. Vanhan testamentin alkupuolella on paljon tällaista ainesta; esimerkiksi 1. Mooseksen kirjassa kerrotaan kolme kertaa sama tarina sisaruksina esiintyvästä pariskunnasta, jonka naispuoliseen osapuoleen vieraan maan hallitsija ihastuu (12:10-20; 20:1-18; 26:1-16). Kertomus on selvästi kiertänyt suullisena traditiona ja tullut muistiinmerkityksi kolmena eri versiona; eri lähteet on sitten yhdistetty kirjaksi, joka nykyään tunnetaan 1. Mooseksen kirjana.

Psalmien kirjan hepreankielistä tekstiä. Tässä näkyvät myös
kirjainten alla lukemista helpottavat vokaalimerkit (pisteet ja
viivat), joita alkuperäisissä käsikirjoituksissa ei ollut. Kuvan
lähde: http://readingacts.wordpress.com 
Redaktiokritiikkiä on käytetty etenkin evankeliumien tutkimuksessa. Tutkimuksessa tavallisin käsitys neljän Uuden testamentin evankeliumin synnystä on se, että Markuksen evankeliumi on kirjoitettu ensin, vuoden 70 jKr. paikkeilla. Luukkaan ja Matteuksen evankeliumit ovat syntyneet 80- tai 90-luvulla, ja ne ovat käyttäneet lähteenään Markusta sekä nimellä Q-kutsuttua hypoteettista Jeesuksen opetuksia sisältänyttä lähdettä. Näillä kolmella evankeliumilla on paljon yhteistä, ja niitä kutsutaan synoptisiksi evankeliumeiksi (kreikan sanasta syn-optis, yhdessä näkeminen). Johanneksen evankeliumi on nuorin, vuoden 100 paikkeilla syntynyt, ja sen suhde muihin evankeliumeihin on edelleen epäselvä. Redaktiokritiikillä tarkoitetaan esimerkiksi synoptisten evankeliumien vertailua: kun Matteus ja Luukas muuttavat Markuksen tekstiä, tai käyttävät yhteistä Q-lähdettä eri tavoin, tästä voi tehdä päätelmiä evankeliumien kirjoittajien teologisista korostuksista. Esimerkiksi Matteus jättää pois tai "pehmentää" monia Markuksen evankeliumin kohtia, joissa Jeesuksen opetuslapset esitetään ymmärtämättöminä tai vallanhimoisina. Oppilaita, etenkin Pietaria, suuresti ihaileva Matteus (vrt. Matt. 16:18-19) ei ole halunnut esittää oppilaita niin negatiivisessa valossa. Markukselle taas opetuslasten typeryys ei ole ollut ongelma - päinvastoin, Markuksen evankeliumissa kaikki Jeesuksen kohtaavat ihmiset ovat "ihmeissään" tai "hämmentyneitä". Markuksen teologiaan on ilmeisesti vahvasti kuulunut ajatus siitä, että Jeesuksen elämä ja sanoma voidaan ymmärtää vasta hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeen, ja niiden kautta.

Sosiaalitieteiden menetelmiä sekä sosiaalihistoriaa on käytetty hyväksi Raamatun tutkimuksessa jatkuvasti enemmän. Tekstejä on esimerkiksi tutkittu sosiologian ja sosiaalipsykologian näkökulmista niin, että tekstin kuvaamien tapahtumien historiallisuuden sijaan on keskitytty siihen, miten tekstissä rakennetaan tietyn kristillisen yhteisön identiteettiä ja vedetään rajoja muihin, ei vain juutalaisiin ja pakanoihin, vaan myös eri tavalla ajatteleviin muihin kristillisiin ryhmiin. Antiikin sosiaalihistoriaa on samoin hyödynnetty paljon uudemmassa tutkimuksessa; esimerkiksi naisia, lapsia, orjia, talousasioita jne. kuvaavia Raamatun kohtia on saatu syvällisemmin taustoitettua tutkimalla sitä, miten ympäröivissä yhteiskunnissa on suhtauduttu naisiin, lapsiin, orjiin ja niin edelleen.

Apostoli Junia. Feministinen
eksegetiikka on pyrkinyt
kiinnittämään huomiota alkukirkon
unohdettuihin vaikuttajanaisiin,
kuten Paavalin apostoliksi kutsu-
maan Juniaan sekä Paavalin toiseen
työtoveriin, diakoni Foibeen. Kuvan
lähde http://www.stjuniashouse.com
Feministinen kritiikki on yksi nykyisiä ideologiakriittisiä menetelmiä, jossa pyritään kriittisesti analysoimaan Raamatun tekstejä ja paljastamaan niissä ja niiden takana olevia patriarkaalisia ja muita valtarakenteita. Vastaavia lähestymistapoja on tehty myös muista näkökulmista, esimerkiksi postkolonialisesta näkökulmasta, jossa käsitellään Raamatun tekstien vaikutusta kolonialismiin ja eri kansanryhmien sortamiseen. Feministisessä tutkimuksessa on myös kiinnitetty huomiota naisten asemaan Raamatun tekstissä ja siihen, että naisilla on ollut varhaisessa Jeesus-liikkeessä huomattavasti keskeisempi rooli kuin joskus on haluttu nähdä. Naiset ovat esimerkiksi opettaneet seurakunnissa, ja naisten opetuskiellot ovat vasta myöhempää kerrostumaa teksteissä (esim. 1. Korinttilaiskirjeessä kohdassa 11:5-6 naisia kehotetaan peittämään päänsä profetoidessaan eli puhuessaan seurakunnan kokouksessa; saman kirjeen kohtaan 14:33-34 on ilmeisesti myöhemmin lisätty, että naiset eivät saisi lainkaan puhua). Paavali mm. kutsuu Junia-nimistä naista apostoliksi (Room. 16:7), ja nimenomaan naiset ovat ensimmäisiä, jotka vievät sanaa Jeesuksen ylösnousemuksesta (Luuk. 24:1-12).

Tämä ei ole tietenkään koko totuus eksegetiikan menetelmistä. Itse asiassa yksi tavallisimpia menetelmiä on yksinkertainen tekstien vertailu; Raamatun tekstejä vertaillaan paitsi keskenään (vrt. redaktiokritiikki yllä), myös muiden antiikin lähteiden kanssa. Esimerkiksi Vanhan testamentin historiallisten kirjojen antamaa kuvaa alueen historiasta verrataan muista säilyneistä lähteistä (esim. assyrialaiset ja egyptiläiset tekstit) saatuihin tietoihin. Myös aatehistoriallista vertailua tehdään, esimerkiksi Paavalin opetuksia on verrattu stoalaisfilosofien teksteihin. Lisäksi on tutkittu mm. tekstien tyylilajeja muotohistorian ja genreanalyysin keinoin, tekstien retorisia tyylikeinoja käyttäen retorista analyysiä sekä tekstien tulkinta- ja vaikutushistoriaa vertailemalla Raamatun tekstejä niitä tulkitseviin teksteihin.

Esimerkki: mitä todella tiedämme Jeesuksesta?



Alla käyn läpi hyvin tiiviisti sitä, mitä tietoa näitä ja muita eksegeettisiä menetelmiä on saatu historian Jeesuksesta. Aluksi pitänee todeta, että vaikka aina välillä julkaistuissa "kohukirjoissa" Jeesuksen epällään olevan kokonaan keksitty henkilö, hänen olemassaoloaan useimmat tutkijat pitävät kuitenkin varsin vankasti perusteltuna; Jeesuksesta on mainintoja (joskin lyhyitä) myös ei-kristillisissä lähteissä. Tärkeimmät Jeesukseen viittaavat ensimmäisellä tai toisen vuosisadan alussa kirjoitetut ei-kristilliset lähteet ovat roomalaisen Tacituksen Annaalit (15:44) ja juutalaisen historioitsija Josefuksen Juutalaisten historia (kirjat 18 ja 20). He pitivät kiistattomasti Jeesusta historiallisena henkilönä, mutta yksityiskohtia heidän kuvauksistaan selviää vain rajallisesti. Heidän antamistaan tiedoistaan selviää lähinnä, että Jeesus tunnettiin nimellä Jeesus Kristus, hänet ristiinnaulittiin Pilatuksen päätöksellä tämän ollessa Juudean prokuraattorina ja että Jeesuksella oli Jaakob-niminen veli, josta Josefus kertoo vielä jonkin verran lisää lisää. Raamatun ulkopuolisista kristillisistä lähteistä varhaisin Jeesuksesta kertova on Tuomaan evankeliumi, jonka ajoituksesta on tosin esitetty varsin vaihtelevia arvioita.

Alla esitetty pyrkii olemaan konsensusta ja synteesiä eksegetiikan ja lähialueiden (uskontohistoria, antiikin historia ym.) tutkijoiden mielipiteistä. Toki jokaisesta yksittäisestä kohdasta on löydettävissä varmasti joku eri mieltä oleva.

Jeesus? Tutkijaryhmän näkemys siitä, miltä Jeesus
olisi voinut näyttää, jos hän olisi ulkonäöltään ollut
tyypillinen ensimmäisen vuosisadan palestiinalainen
mies. Kuvan lähde ja itse juttu:
http://www.popularmechanics.com/
science/health/forensics/1282186
Syntymä: Jeesuksen syntymää käsittelen tarkemmin erillisessä joulukertomuksia koskevassa kirjoituksessa lähempänä joulua. Todettakoon tässä vain, että Jeesuksen syntymään Betlehemissä useimmat tutkijat suhtautuvat skeptisesti; todennäköisempää on, että Jeesus syntyi hänen kotikaupungikseen mainitussa Nasaretissa. Vaikka tutkijat pitävät monia muita joulukertomusten yksityiskohtia epähistoriallisina, Jeesuksen katsotaan kuitenkin syntyneen Herodes Suuren hallitsijakaudella, n. 7-4 eKr. (Herodes kuoli vuonna 4 eKr.).

Vanhemmat ja perhe: Markuksen evankeliumi ei mainitse Jeesuksen isää lainkaan, vaan puhuu Jeesuksesta Marian poikana (Mark. 6:4). Matteus ja Luukas puhuvat Jeesuksen (kasvatti)isästä, Joosefista, mutta tämä mainitaan vain lapsuuskertomusten yhteydessä. Todennäköistä on, että Jeesuksen isä on jo kuollut Jeesuksen toiminnan aikaan. Jeesuksella mainitaan olevan neljä veljeä ja useita sisaria. Veljistä monet olivat Jeesuksen kuoleman jälkeen aktiivisia alkuseurakunnassa (Apt. 1:14, 1. Kor. 9:5), vaikka he Jeesuksen elinaikana mahdollisesti suhtautuivatkin tämän saarnaus- ja parannustoimintaan skeptisesti (Mark. 3:20-21). Kuten edellä on mainittu, Jeesuksen veljen Jaakobin mainitsee myös juutalainen historioitsija Josefus (Juutalaisten historia 20:9), joka kertoo tämän joutuneen juutalaisten neuvoston eteen syytettynä lain rikkomisesta; Jaakob tuomitaan kivitettäväksi, mutta Josefuksen kuvauksesta jää auki, pannaanko tuomio täytäntöön.

Siviilisääty: Tämän vuoden aikana Jeesuksen vaimon mainitseva papyrus on herättänyt keskustelua ja Jeesuksen mahdollinen naimisissaolo on jälleen nostettu esiin. Papyrusta ovat kuitenkin monet pitäneet väärennöksenä, ja vaikka se olisi aitokin, kyseessä olisi 300 tai 400 vuotta Jeesuksen ajan jälkeen kirjoitettu teksti, jonka arvo historiallisen Jeesuksen aviosäädyn selvittämisessä on olematon. Jeesuksen ei Uuden testamentin teksteissä mainita olleeen naimisissa. Avioituminen oli tuohon aikaan juutalaisuudessa normi, mutta joitakin poikkeuksiakin oli; esimerkiksi uskonnolliset ja askeettisesti elävät erakot. Josefus kuvaa tiukasti lakia noudattavia essealaisia, jotka eivät menneet naimisiin (Juutalaissota 2:8). Myös esimerkiksi Johannes Kastaja autiomaassa elävänä askeettina oli todennäköisesti naimaton. Paavalikaan ei ilmeisesti ollut naimisissa (1. Kor. 7:8-9), vaikka hän ei elänytkään erakkona, joten täysin tavatonta se ei selvästikään ollut. On toki periaatteessa mahdollista, että Jeesuksella (ja Paavalilla) on ollut vaimo, joka on kuollut nuorena, ennen puolisonsa uskonnollisen toiminnan alkua. 

Kaste: Sitä, että Johannes Kastaja kastoi Jeesuksen, pidetään lähes varmana. Se, että Jeesus olisi ottanut kasteen itseään "alempiarvoiselta" Johannekselta, on ollut evankeliumien kirjoittajille kiusallinen asia, jota on yritetty paljon ja hieman kömpelösti selitellä (Matt. 3:14-15), ja on siksi hyvin epätodennäköistä, että tällainen asia olisi keksitty. Johannes Kastajaa on ollut historiallinen henkilö, ja Josefus mainitsee myös hänet ja hänen kuolemansa Herodeksen käsissä Juutalaisten historiassaan (18:5).

Teot: Varhaisin evankeliumi, Markuksen evankeliumi, sisältää verrattain vähän Jeesuksen opetusta ja keskittyy enemmän tämän ihmetekoihin. Onkin varsin varmaa, että ainakin parannusihmeet kuuluivat olennaisena osana Jeesuksen toimintaan. Siihen, mistä näissä ihmeissä oli kyse, tiede ei voi ottaa kantaa varsinkaan 2000 vuotta myöhemmin, mutta erilaisia ihmeparantumiskokemuksia kiertelevien parantajien toiminnan seurauksena tunnetaan antiikin ajalta paljon muitakin.

Puheet: Kaikki Uudessa testamentissa Jeesuksen suuhun laitettu ei ole todellisen historian Jeesuksen sanomaa, vaan osa on myöhempää varhaiskristillistä traditiota. Tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, mitä Jeesus todella sanoi ja mitä ei, mutta yleisesti ottaen synoptisissa evankeliumeissa todennäköisesti autenttista Jeesuksen puhetta on suhteellisen paljon,  myöhäisemmässä Johanneksen evankeliumissa taas hyvin vähän. 1980- ja 1990-luvuilla toiminut Jeesus-seminaari loi synteesiä Jeesuksen sanojen tutkimuksesta; tutkijat äänestivät, oliko tietty jae todella Jeesuksen sanomaa, ja Jeesus-seminaari julkaisi kirjan, jossa Jeesuksen sanat oli printattu eri väreillä sen mukaan, kuinka todennäköisesti kyseessä oli aito Jeesuksen lausuma. Äänestysten perusteella todennäköisimpiä Jeesuksen lausumia ovat kehotus toisen posken kääntämiseen (Matt. 5:39 ja Luuk. 6:29), kehotus antaa viittakin sille, joka vie paidan (Matt. 5:40 ja Luuk. 6:29), köyhien siunaaminen (Luuk. 6:20) ja kehotus vihollisten rakastamiseen (Matt. 5:44, Luuk. 6:27). Usein synoptisissa evankeliumeissa Jeesuksen puheeseen kuuluu "kova historiallinen ydin", todennäköisesti historiallisen Jeesuksen lausuma opetus, ja sen ympärille on kerääntynyt sitä selittämää ja täydentävää traditiota. Jeesuksen sanoja on tallennettu myös Raamatun ulkopuoliseen, mahdollisesti varsin varhaiseen Tuomaan evankeliumiin, joka koostuu kokonaan Jeesuksen puheista.

Roomalainen prokuraattori Pontius Pilatus. Vaikka
kristillisissä lähteissä Pilatus kuvataan sympaat-
tisena miehenä, joka ei olisi halunnut tuomita
Jeesusta, hän oli monien muiden lähteiden mukaan
häikäilemätön ja jopa julma maaherra, joka tuomitsi
kuolemaan ja muuten antoi surmata lukuisia 

juutalaisia. Kuvan lähde:
http://frmarkdwhite.wordpress.com/
Seuraajat: Useimmat tutkijat ajattelevat, että Jeesus todella valitsi kaksitoista (mies)oppilasta, nimenomaan kaksitoista ja nimenomaan miehiä, koska näiden oli tarkoitus edustaa Israelin kahtatoista heimoa. Jeesuksella oli kuitenkin paljon muitakin seuraajia, sekä miehiä että naisia. Näihin kuuluivat mm. hänen omista perheenjäsenistään hänen äitinsä ja veljensä (Apt. 1:44) ja lukuisia muita naisia, joista osa oli häntä rahallisestikin avustaneita varakkaita naisia (Luuk. 8:1-3). Jossain Raamatun kohdissa puhutaan myös laajemmasta 70 tai 72 oppilaan joukosta (esim. Luuk. 10:1).

Kuolema: Sitä, että Jeesus kuoli ristiinnaulittuna Pontius Pilatuksen ollessa maaherrana, pidetään varsin varmana faktana; se on Jeesuksen elämän kaikkein laajimmin dokumentoitu tapahtuma. Se mainitaan niin Josefuksen kuvauksessa Jeesuksesta (Juutalaisten historia 18:3) kuin Tacituksen Annaaleissa (15:44). Uuden testamentin kertomuksissa Jeesuksen tuomiosta on kuitenkin epäselvyyksiä. Huomiotaherättävää on etenkin se, että Jeesuksen kuolema pyritään esittämään mahdollisimman pitkälle juutalaisten uskonnollisten johtomiesten syyksi, vaikka näillä ei ollut oikeuksia tuomita ketään kuolemaan, ja roomalaiset esitetään evankeliumeissa tuomion vastahakoisina täytäntöönpanijoina (esim. Luuk. 23:4-5, 23:47, Joh. 18:38-40). Taustalla on toisaalta halu esittää kristinusko Rooman valtakunnan kannalta "harmittomana", toisaalta halu mustamaalata juutalaisia (ks. etenkin Matt. 27:16-25, jolla on oikeutettu juutalaisvainoja), kun kristinusko oli juuri luomassa omaa, juutalaisuudesta erillistä identiteettiä.

Linkkejä:


keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Atelieri O. Haapala


Atelieri O. Haapala on kahden helsinkiläisen ammattilaisvalokuvaajan, Saara Salmen ja Marco Melanderin, valokuvataideprojekti, joka alkoi vuonna 2008 ja joka jatkuu yhä edelleen kesällä 2012. Projekti on ollut huomattava yleisömenestys ja jokaisen valokuvauksesta, historian elävöittämisestä, menneisyyden estetiikasta, nostalgiasta ja roolihahmoista kiinnostuneen kannattaakin heti jatkaa lukemista. 

Atelieri O. Haapala: Helmut's Delight, 2009.

Atelieri O. Haapala -projektin nostalgia ja maailmansotia edeltäneen anglo-amerikkalaisen maailman ja viktoriaanisen kulttuurin ihannointi on nostalgiaa aikakaudesta, josta Saara Salmella tai Marco Melanderilla ei ole omakohtaista kokemusta. Atelieri O. Haapalan historiallissävytteiset valokuvat ovat pääasiassa saaneet inspiraationsa 1800-luvun jälkimmäisen puoliskon ja ennen toista maailmansotaa edeltäneen aikakauden väliin sijoittuvasta ajasta, jonka yhtenä tunnuspiirteenä oli vahva usko optimismiin ja teknologisen kehityksen ylivertaisuuteen. 

Projekti ei pyri historialliseen tarkkuuteen vaan keskiössä on historiallisen tyylin mahdollistama eskapismi nykyhetkestä ja leikittely paitsi menneiden aikakausien estetiikalla myös yhteiskunnallisten ja moraalisten arvojen muutoksella. Monissa Atelieri O.Haapalan valokuvissa on havaittavissa 1800-luvun visuaaliselle kuvastolle tyypillisiä tyylipiirteitä ja kuva-aiheita on tuotettu eksotismin hengessä. Saara Salmen ja Marco Melanderin alter egot, valokuvaaja Onyxei Haapala ja hänen kaukainen serkkunsa Helmut Schweinstein, ovat keskeinen osa Atelieri O. Haapalan narratiivia ja projektin lumoa. 

Roolihahmojen merkitys kuvaustilanteessa on enemmänkin luoda kuvattavalle kohteelle illuusio menneen ajan maailmasta kuin tuottaa autenttinen kokemus roolihahmon uskottavuudesta. Muu projektin rekvisiitta, kuten käsinmaalattu taustakangas ja daguerrokameralaatikko, jonka sisällä on nykyaikainen kameralaitteisto, tuottaa holistisen elämyksen siitä, että kuvattava kohde todella astuu toiseen maailmaan ja aikakauteen. 

Alter egojen merkitys Salmelle ja Melanderille on myös kehollinen, sillä historialliseen teemaan sopiva puvusto vaikuttaa valokuvaajien liikkumiseen ja oman kehollisuuden kokemiseen. Hahmon immersio on tärkeä osa Salmen ja Melanderin roolihahmojen Onyxei Haapalan ja Helmut Schweinsteinin ilmentymistä sekä projektin kuvaustilanteessa että lopullisissa valokuvissa. 

Kabinettikuvat 

Helsinki Burlesque Festival 2011.
Ranskalainen Louis-Jaques Mandé Daguerre julkaisi vuonna 1839 valokuvauksen mullistavan keksinnön, dagerrotypian, ja valokuvaustekniikan nopean kehityksen myötä niin sanotut kabinettikuvat yleistyivät potrettivalokuvauksen tyyppinä vuonna 1870 saavuttaen erityisesti suosiota 1880-luvulla Yhdysvalloissa ja Euroopassa.

Kabinettikuvalla tarkoitetaan valokuvaa, jonka mitat ovat noin 11,4 cm x 16,5 cm. Tyypillisessä kabinettikuvassa kuvattava kohde seisoo tai istuu hyvin formaalissa asennossa taustakankaan edessä. Kuvattava kohde katsoo yleensä suoraan kameraan eikä kabinettikuvissa hymyillä. Kabinettikuva noudattaa maalaustaiteen traditiota ja kuvassa on havaittavissa tietty jäykkyys ja kuvaustilanteen arvokkuus. Kuvattavat kohteet ovat myös yleensä pukeutuneet parhaimpiin vaatteisiinsa, naiset saattoivat esimerkiksi kuvauttaa itsensä pukeutuneina hääpukuun. Varhaisten muotokuvapotrettien formaali ote ja valokuvauksen muotokieli ennen niin sanottua snap shot-kulttuuria toimi myös Atelieri O. Haapala-projektin innoittajana. 

Atelieri O. Haapalan tulkinta kabinettikuvista jäljittelee kabinettikuvien perinnettä, ottaen kuitenkin vapauksia kuvien muotokielen ja kuvattavien mallien positioiden suhteen. Kabinettikuvat ovat Salmen ja Melanderin ottamia valokuvia useissa eri yleisötapahtumissa, kuten Halloween Horror Cabaret -tapahtumassa Helsingissä 2009, Taiteiden Yössä Helsingissä elokuussa 2011 ja Vapriikki Vintage-tapahtumassa Tampereella tammikuussa 2012. Kabinettikuviin voi malliksi tulla kuka tahansa halukas tapahtumaan osallistuva henkilö. 

Monella kuvattavaksi hakeutuvalla on kiinnostusta ja sidoksia roolihahmoihin, historialliseen pukeutumiseen, esiintymiseen ja burleski-kulttuuriin. Monet myös työskentelevät jollain luovalla alalla ja ompelevat itse valokuvassa käyttämänsä asukokonaisuudet. Valokuvattujen kohteiden suhteen historiallinen tarkkuus ja detaljien autenttisuus voi olla erittäin huomattava mutta historiallinen tarkkuus ei ole vaatimuksena ja Atelieri O.Haapalan kabinettikuvaan voi tulla kuvattavaksi myös nykyaikaisessa vaatetuksessa. Myös eri aikakausien esteettisten elementtien ja visuaalisten tyylilajien yhdisteleminen on sallittua ja myös erittäin yleistä. 

Helsinki Burlesque Festival 2011.
Salmi ja Melander tarjoavat myös tapahtumissa Atelieri O. Haapalan esteettiseen tyyliin sopivaa rekvisiittaa halukkaille kuvauskohteille ja valokuvaajat myös ohjaavat kabinettikuvien hakeutuvien henkilöiden poseeraamista, jotta historiallinen tyyli ja kabinettikuvalle tyypilliset konventiot säilyvät valokuvassa. Selkeä enemmistö Atelieri O. Haapala-projektin tuotoksista on kabinettikuvia, ja kabinettikuvat ovatkin projektin eniten näkyvyyttä saanut kuvausulottuvuus. 

Onyxein ja Helmutin omakuvat 

Atelieri O. Haapala-projektin illuusio menneen maailman lumosta ja sen nostalgisesta arvosta näkyy parhaiten projektin toisessa kuvausulottuvuudessa, jossa Salmen ja Melanderin roolihahmot Onyxei Haapala ja Helmut Schweinstein poseeraavat erilaisissa 1800-luvun lopun aikalaiskontekstiin sopivissa tilanteissa. Valokuvataiteilijat ovat esimerkiksi lavastaneet kuvia, joissa roolihahmot metsästävät jääkarhuja, ryöstävät hautoja Egyptissä ja vierailevat bordellissa. Nämä omakuvat rakentavat Salmen ja Melanderin alter egoja ja persoonaa ja tuottavat Atelieri O. Haapalalle ominaista visuaalista kuvastoa nostalgisesta menneisyydestä ja 1900-luvun vaihteen estetiikasta. 

Atelieri O. Haapala-projektin nostalgia ei kuitenkaan ole pelkkää menneisyyden estetiikan ja eksoottisten elementtien implementoimista valokuvataiteeseen vaan myös menneen ajan arvomaailmalla leikittelyä. Vaikka projektilla ei ole varsinaista poliittista agendaa, voidaan kuitenkin todeta, että valokuvataiteilijat haluavat työllään herätellä katsojaa vertaamalla nostalgisen aikakauden arvomaailmaa suhteessa nykyisyyteen, jolloin menneen ajan arvomaailman mielettömyys ja aikakausien fundamentaalinen ero korostuu. 

Atelieri O. Haapala: Old School Arhcaeology II, 2009.
Vaikka 1800-luvun anglo-amerikkalaisessa kulttuurissa rasismi ja rotukysymykset olivat vahvasti läsnä imperialistisessa ilmapiirissä ja esimerkiksi orjien omistaminen oli hyväksyttyä Yhdysvalloissa, eivät taiteilijat kuitenkaan halua tuoda tätä puolta esiin projektissaan. Rasismi on liian herkkä aihe Atelieri O. Haapala-projektille, joka esittää historian mieluummin iloisessa valossa. 

Atelieri O. Haapala: Lucky Hell, 2011.
 Fiktiiviset historialliset kuvat Atelieri O.Haapalan kolmanteen kuvausulottuvuuteen Salmi ja Melander ovat kuvanneet malleja ja luoneet illuusion valokuvista, joita alter egot Onyxei ja Helmut olisivat ottaneet omassa aikalaiskontekstissaan 1900-luvun vaihteessa. Kyseessä on kuvasarjat, joihin valokuvaajat ovat valikoineet mallit, eli fiktiiviset historialliset kuvat eivät ole kuvia, joita otetaan Atelieri O.Haapalan yleisötapahtumissa kabinettikuvien tapaan. 

Fiktiivisissä historiallisissa kuvissa on useita eri teemoja kuten esimerkiksi sirkus ja erotiikka. Eroottisen sarjan malleina toimii helsinkiläinen burleskiryhmä Itty Bitty Tease Cabaret ja sirkussarjan kuvat taas leikittelevät sirkusmaailman estetiikalla ja friikkishown ja tatuoitujen naisten kuvaston kuriositeetilla 1900-luvun vaihteen hengessä. 

Aivan kuten eroottinen valokuvaus historiallisessa kontekstissaan, myös niin sanotun boudoir-sarjan eroottinen kuvasto pohjaa vahvasti odaliski-maalaustaiteeseen. Eroottisen sarjan naismallit esitetään objekteina ja miehisen halun kohteina sekä klassisissa 1800-luvun loppupuolen tyylille ominaisissa erotiikkakuvissa että hieman modernimmissa poseerausasennoissa, joiden kohdalla on havaittavissa inspiraatiota jo pin up-kuvastosta. 

Atelieri O. Haapala: Missy Macabre, 2010. Atelieri O.
Eroottisen kuvasarjan otokset ovat kuitenkin tarkkaan mietittyä ja tyyliteltyä erotiikkaa ja monet eroottiset kuvat ovat myös leikkisiä ja mallit jopa burleskimaisen hulluttelevia. Samoin kuin muissa Atelieri O. Haapalan kuvausulottuvuuksissa, myös fiktiivisten historiallisten kuvien lähtökohtana on tuottaa sekä esteettisesti miellyttävä kuva että antoisa kuvauskokemus mallille ja valokuvaajalle. 

Haapala-projektin laajan suosio tuleekin nähdä osana suurempaa visuaalista kokonaisuutta ja kulttuurihistoriallista kontekstia, jossa karnivaaliperinteen, burleskin ja steampunkin tyylikielestä on tullut osa jokapäiväistä visuaalista kulttuuria. Tämä burleskiperinteen arkipäiväistyminen ja 1800-luvun loppupuolen visuaalisen tyylin suosio esimerkiksi pukeutumisessa tarjoaa monia mielenkiintoisia tutkimuskohteita ja harrastusmahdollisuuksia ympäri maata. 
  
Haluatko kuvauttaa itsesi aitoon Atelieri O. Haapala-tyyliin? Atelieri O. Haapala ottaa seuraavan kerran kabinettikuvia Rauman Pitsiviikolla Mustan pitsin yössä 27.7. ja Atelieri O. Haapala näyttely on esillä Lönnströmin taidemuseossa 17.7.-26.8.2012. 

 Kaikkien kuvien tekijänoikeudet: Saara Salmi & Marco Melander. Kirjoitus pohjaa osittain Maria Alatalon tekemään Saara Salmen ja Marco Melanderin haastatteluun Helsingissä 1.4.2011

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Greetings from Highway 5!


San Francisco was another of the huge destinations we knew would take a whole post on its own, but this is still going to be a long one. Grap a cup of coffee or tea and join us in our adventures in San Francisco.

First, though, a quick tip. If you plan on visiting Alcatraz, you should definitely reserve your tickets at least a month before, because the place sells out weeks in advance. We learned this when we went to get our tickets and the only ones we could have got were packages including city tours and would have cost us more than double the original ticket price, and even those sell out fast. Since we are not swimming in money we decided to skip it this time.
Alcatraz. This is the closest we got to it.

The Winchester Mystery House

The story behind this weird Victorian era mansion is tragic. The lady who built the house, Sarah Winchester, used to be married to the main heir of the Winchester repeating firearms factory and they had a child. Soon after the child died, followed by the husband. The widow, who apparently was spiritual even before, got an idea her husband and child were in fact killed by the spirits of people killed by Winchester firearms and now they were after her. Her solution was to build herself a new home and keep on building it forever. She was assured the spirits would find and kill her if the house was ever finished. At first she kept the house small, but after she almost got trapped in her house in the 1906 earthquake she concluded she needed to build whole new rooms to survive and thus the craziness began. The best part of the whole thing was, she apparently started to build without any coherent plan and according to the tour she had one room where she had spiritual seances, asking spirits to tell her what to build next, and thus the house became a labyrinth of stairs leading nowhere and doors opening to brickwalls or to nothingness.

You'd think the builders would have notified her of these minor problems, but apparently she fired anyone who dared to even hint there might be something weird going on, so her staff just stayed quiet and built whatever they were asked to. And the same applied also to the servants of the house, who just had to cope with the changing enviroment on a daily basis. There were a dozen carpenters working around the clock for almost four decades!

There are a lot of weird and moody details, like the hideously expensive front doors that were never used and the expensive ball room that was never used, except by the lady of the house, who used to play the organ there in solitude.

The most interesting part of the tour was the widow herself and it was a shame the tour concentrated so much on the house and her wealth, instead of her. But I am under the impression not many people knew her, and so she herself remains a big mystery. Even though after her death (she died in her sleep) her servants were interviewed, they couldn't tell much about the widow.

The Winchester Mystery house is actually located south of San Francisco in San Jose, but it's only an hour's drive from downtown. Also you need to remember to book tickets online at least a day before to get the tour you want since they do sell out. We took the Estate tour which includes the basic Mansion tour and a Behind-the-Scenes tour. Even though the mansion tour gives you the basic understanding of the house we'd still recommend you take both tours. Besides, you get to wear a hard protective cap in the latter tour to the envy of everyone taking just the first tour!

Photography was not allowed inside the house, but here are some photos from the garden.

*** because it's worth the visit if you're around there, but without a more personal approach it's just a house with weird details.
Joonas standing in front of te Winchester Mystery House. The building used to have seven floors, but they collapsed during an earthquake and now it has only three or four floors.

Some details.

This statue stands in the garden commemorating all the native Americans killed with Winchester rifles.

Another photo of the house.

Fisherman's Wharf

The Fisherman's Wharf of San Francisco is a famous tourist area and holds many interesting places to see. Our picks were the WWII submarine USS Pampanito, the Boudin bread museum, the Wax museum, and Musée de Mechanique. By the way, the whole are has only one public toilet and it's awful. Either go to toilet before or hold it in.

Whaat? :'D


USS Pampanito

USS Pampanito is an old submarine used during WWII, now working as a museum. Take the audio tour, because without it you won't get anything out of the ship. The audio tour is really good and it has the navy veterans who used to sail in this boat telling about it in their own words.

The biggest eye-opening moment for me was... well, I knew submarines are small inside but this small? The place felt tight for just the two of us and it was always a hassle when other visitors wanted to pass us. To think it used to have 40 men on board when operational is just unimaginable. I have no idea how they could make to their battle stations in less than half a minute when the call was made. It took me half a minute just to make through one doorway with my backbag, camera and short legs.

The surprisingly funny part of the tour was the first toilet, with it's very manly flushing lever which was big enough to make you think it would shoot you off the can to heaven. And the first toilet was housed in a huge room compared for example to the log room which was no larger than a regular small closet back home. Totally claustrophobic space to work in. It was impossible to take a picture of it from the small window on its door.

**** (remember the audio guide!)
USS Pampanito.

Mia and the torpedo tubes.
Joonas looking at torpedo tubes. Those are bunks over the torpedoes on the left and right.

Mia trying to fit through.


Doesn't seem to be any easier for Joonas either!


These are the torpedo tubes on the back of the ship.

It was hard not to have emotions surface after the tour was over and they went through all the casualties of the submarine crews (around 25%). It would be utterly horrible to die in those cramped spaces. That's Alcatraz in the background.

Boudin Bread Museum and Bakery

I know this is quite sad, but I'm excited about bread. The regular bread at grocery stores back home and generally everywhere else is just unforgivable compared to a well made bread, and I've been learning to make good bread myself. The museum is situated within the Boudin bakery building, and they also serve food, so it was a good place for lunch. The museum was closed due to a private event, so we settled for a tomato soup in a bread bowl. Quite interestingly, the soup was the best part of the lunch since the bread had a very sour, close to vinegary taste to it which wasn't that good on its own. With butter it could have been delicious but they had none. :( Also the premises downstairs were quite loud, but half hidden underneath the stairs there are some quiet tables.

** (not nerdy but bread-geeky)

Omnomnom.

San Francisco Wax museum

Wax museums are funny places. I suppose in the past they used to be the only way to see great and famous men and women "live" instead of just as drawings, or maybe in early photographs. Now that people have an over-abundance of media filled with high quality photos and video of almost anybody, wax dolls are becoming unnecessary and sort of mundane. Then again, why do people go to see zoological museums with stuffedanimals? Maybe the wax museums have a similar appeal to us. Maybe part of the charm today is that you want to see how lifelike the dolls can be, since we know how most of the people really look like.

Well, let me tell you about our visit to the San Francisco Wax museum located across the street from the Pier. Outside the wax museums of the world they tend to have some choice dolls on display to show you the quality. Here they had the (current) Pope, Angelina Jolie and Johnny Depp. Pope was very good, Angelina was OK, but something had gone wrong with Depp. Despite the warning signs we decided to buy the tickets. Going down the stairs I noticed the carpet was very old and worn through. And then we got to the cellar where the dolls were, I looked up at Leo and Kate, and the only thought in my head was: "Do you think they'd return us our money if we'd just go back?" @___@

I think it took me something like three rooms before I could overcome my initial shock and just focus on the experience itself rather than the appearance of the dolls. There were some very good dolls, too, so there must have been more than one artist making them. But some of the dolls were just unforgivable. To add insult to injury, most of the dolls were fitted on "wrong" bodies. Most of the dolls stood very stiffly, almost like their head was fitted on the bodies the wrong way around. Also some of the dolls had too large heads compared to their bodies and sometimes when there wasn't enough room for a sitting doll, they had just cut the legs short to fit the doll there. It was almost scary to see the familiar faces fitted in these horribly mutilated bodies.

The museum featured wax dolls made of historical figures in addition to current and past celebrities. There was Cleopatra VII with other "Vixens" and artists and scientists, and other themes from our past. The most puzzling part of the whole thing was the wax museum's rather clumsy attempt to display different religions. The Hindus were shown bathing in brown water, Judaism was displayed as Moses holding the Commandments, Buddhism was shown as a man sitting in lotus position with long earleafs, and Taoism as three Asian men sitting in a garden. Christianity was, of course, given the largest space and the biggest "wow" effects with Jesus giving his famous sermon on a mountain (sorry, my knowlegde of the Bible is a bit lacking in details). And how was Islam displayed? Well, apparently after 9/11 and all that's happened since, Islam has become a bit of a sore spot and the wax museum had withdrew its display of Islam from the show and instead put up a plate telling about Islam and stating they didn't know how to display it. You know, after all the other religious images with their incredibly tacky representations I suppose they could have just as well put on some Muslim dolls praying and been just as respectful about it as with all the rest.

The best part of the tour was when we found a wax doll version of the famous last supper painting of Jesus and his disciples. While I was waiting for Joonas to get back from the restroom (yes, they had clean ones inside!) in front of the scene, a twenty-something couple strolled by. They looked at the scene and then the young man said to his girlfriend: "Look at Jesus. He didn't look like that. They should show some respect!" Then they left. I looked at wax Jesus. Sure he was displayed here looking quite thin, but considering all the other dolls he was a very good specimen. Also I'd really like to know how he thought he knew how Jesus looked like since to my knowledge there are no pictures of him. And the western image of him with his blonde hair etc. is most likely totally wrong since he was born in a Mediterranean country.

An obligatory part of any wax museum is of course the chamber of horrors. Since I'm easily scared I let Joonas go in first, but really there was nothing to be afraid of. The chamber of horrors had the most basic horror characters like the Frankenstein monster and Dracula, but also Anthony LaVey, the head of the Satanic Church. I must say it must be some achievement to be included in the chamber of horrors while you are still alive. Oh well, maybe he has more scariness value over here. ;)

As for whether you should visit this place, the answer is... *laughter* Trust me, go somewhere else. But it was entertaining regardless.

**
First scene at the museum. Awww, it's the scene from Titanic.

''8-@

American presidents are scary and they come to your dreams and eat your brains.

Hindus like to bathe in chocolate.

Insulting Jesus.

Elvira. Yeah... Well, the movie is amazing, so be sure to watch it!

Chuck Norris. :''D

Musee de Mechanique

On Fisherman's Wharf there is a museum of mechanical amusement devices like old Victorian era machines where you put in a coin and see a woman undress. Of course all the machines had been rendered safe for children so no undressing there. The best part of the place is, it's totally free, except if you want to see the machines work or play the games you need to pay for those (remember to come with pockets full of dimes and quarters). A neat thing is some of the items are so large, more than one person can enjoy the display with just one coin. The oldest mechanical entertainment machines in the museum are self-playing pianos and other musical machinery, and as soon as people realised you can see moving images by showing pictures fast enough, naughty images were displayed. The moving images were stored in the most beautiful machines where you have to move the handle, changing the images yourself. If you move it too slow the timer runs out before you are finished with the film, so there is no time to stop and admire the images at slow speed. The oldest machines were moving dolls, which danced and sang witty tunes. Then there were games from the beginning of the 20th century, up to a few brand new ones.

The museum itself is basically just a hall where all these machines are put on display, all operational for the public to use. The good thing is that you can experience the machines yourself just like they should be. The problem is, however, that the machines themselves don't tell you much about themselves. There were a few machines with notes saying how old they were and other background information, but most of them didn't. Also since the machines are just placed here and there in the huge hall, it was hard to get a full picture of the place and how the machines had developed. Also some of the machines where you peaked in and opened curtains to see dolls dancing should have had notes stating if they were in their original attire or if the shows had been altered to make to make them suitable for all ages.

****
Oh yeah! And he did!

"XXX" hee means some feather shaking action - literally.

I've always wanted to visit one but now I don't have to. :D

People never change. Youtube is full of animal vs. animal movies. Things weren't that different back then.

Joonas meets the "end of the trail". The expression is explained by the fact that inserting a coin will only start a wind machine which slightly moves the caravan cart's torn covers. Just what the title promised. No music.

Pacific Pinball Musem

Located east of San Francisco in Alameda (just on the other side of the bay) there is possibly the best place on Earth - the Pacific Pinball Museum. The Museum owns over 800 pinball machines and they let the visitors play 90 of them. You only need to pay for admission after which you can leave the premises and come back freely for the rest of the day.

When I was a kid I played pinball once and it was horrible. I just couldn't hit the flipper buttons hard enough and the ball wouldn't move, not even to the bumpers. It was total hell and convinced me that playing pinball requires strength. Well, WRONG! It doesn't. Most likely the machine's owner just hadn't maintained the machine. :(

When we walked in the museum, the museum owner introduced us to the place by first showing us some of the oldest pinball machines they had and told us how the machines had developed over time. Then she showed us how the machines were turned on and let us loose. Time has never flied so fast! The place was full of people just playing, even whole families from grandparents to grandchildren.

The best part was playing so many different machines from so many eras. In the oldest playable machines you could feel the machine clanking as the ball hit various objects, whereas the most modern ones are completely computerized. It was also interesting to see differences between the machines. You would think designing a fun pinball machine was easy since there always seem to be the certain objects in certain places, but no. Some just felt good straight from the start and gave you good feedback on what you were doing and where the ball was going, and others just felt bad and kept on throwing the ball directly out of the game between the flippers.

Just like in the Musee de Mechanique, there weren't that many signs telling about the machines, making the place mainly about playing the games. Also, it would have been interesting to see the rest of the vast collection of pinball machines even though you couldn't play them yourself. There was some original pinball cabinet artwork and artist biographies on display, though.

One thing the pinball museum did manage to do to me. Now I want to own my own pinball machine! The pinball machines in Finland are ridiculously expensive to play so I always just look at them longingly, but after this experience there are pretty much just two options for me. Either I have to buy one for myself or I have to move to San Francisco just so I can visit this place.

*****

One of the older ones.

Functioning pinball machine where the cabinet art has been left transparent, so you can see everything it does.

The first room of four. On the right side the oldest ones, which you can not play.

Doctor Who pinball where you destroy Daleks! This was THE BEST pinball machine in the museum! If someone wants to donate me one of these I won't decline, I'm sure I can fit it somewhere. :D

Cartoon Art Museum

Located in downtown San Francisco, the Cartoon Art Museum just happened to have an Avengers Assemble exhibition. \o/ The museum was a lot bigger than I expected, but there were many smaller exhibitions at a time so the Avengers exhibition itself wasn't that big. The exhibition was basically a collection of original artfrom old Avengers comic books. If I remember correctly there were none colored, just the inks or pencils.

The most interesting part was to see how the cover images and panel pages had been put together before computers - with scissors and glue! Also you could see how the artists had altered and corrected their work to fit the title and other obligatory parts of the magazine over their original drawing. And you could see the collaboration between the artist and the inker in some artwork on display. You could see the pencil lines and then how the inker had either followed the drawing or sometimes drawn a leg in a different position. Also you could see how the inker had worked his way around the picture using thick markers on large areas, changing into a smaller pen when inking close to the characters. You could also see them making mistakes and correcting them with white ink. The originals are size A2 whereas the magazines are about size A4, which means much of the shaking of the hands and other mistakes get lost when you downsize the drawings.

So even though the exhibition was small, it was still very interesting at least to Joonas and myself since we both have done a lot of drawing and inking and could see the technique behind the artwork. What would have been nice, though, would have been some signs telling which characters were featured in the art. Since most of the drawings were very old and the costumes have changed since then there was one woman I just didn't recognize and it's still drawing me crazy. Even the museum staff didn't know her. Any ideas on her identity are welcome (she's on the back wall, the left-most image where she's alone. She has a face mask and her sleeves widen like in a witches's outfit.)

*****
(Sorry, no photos, since it was not allowed.)

de Young Museum:
The Fashion World of Jean Paul Gaultier from Sidewalk to the Catwalk

San Francisco's de Young is a fine arts museum located in the Golden Gate Park. As soon as I noticed they had a Gaultier exhibition I was jumping up and down in excitement. I had to see it! So in we went and the exhibition was just amazing, even better than I expected. It was so beautifully put up, with "living" mannequin dolls and scale to match! The exhibition told a story very well with choice, very well thought details I think many people missed. At one point there was a doll standing next to a TV displaying an old French movie, which had worked as an early inspiration for young Gaultier. The doll was telling something and I was watching the TV and in the film the leading woman started to sing, and at the exact same time the doll next to it started to sing the same song. It was just a magical moment.

Going to a high fashion exhibition is not very nerdy, but fashion geeky it is and, hey, it was a museum. ;) If you are in San Francisco, definitely go to see the exhibition as it's just so fantastic and Gaultier is so very talented. Of course, if you don't like Gaultier's style, you might not find the exhibition as inspiring. But hey, he was the man who invented the cone tits for Madonna and placed the corset over all the other clothes. If that doesn't make you a legend, nothing will. Oh, and he has also designed many clothes for scifi movies like the Fifth Element. The sketches for the clothes are amazing.

Joonas: I wasn't that into it as we went in, not really knowing Gaultier's work, but man, this was a seriously inspiring show. The scifi work especially, but also a lot of the other stuff, conjuring up images of what could be, whether it's foreign culture mashups or adoration of Eighties punk.

*****
Two "living" dolls.

All the knitting maniacs out there. That top is knitted. <3

To punk or to gentleman?

Futuristic clothing from Gaultier.

Nice pompadour...

B.ay A.rea D.erby Girls

It just happened that when we were in San Fancisco the Bay Area Derby (BAD) Girls had two matches in one night, so we just had to go to see it. It was our first time in a match and we knew only the most basic rules, having learned them from the teenage movie Roller Girl. Since we had wanted to see the game for a long time, this was like a dream come true for us. Lucky for us the organizers showed a short film on the screens pre-match, going through the basic rules, but we were still bit lost in the beginning. As the game started we quickly begun to understand what was going on and what the different signs from the judges meant. It's not that complex.

The games were Oakland vs. San francisco and Richmond vs. Berkeley. Each team had players with appropriate names like Sinnocent and Aunti Christ, playing under number 666. Since roller derby is nowadays a wild girls' sport, I was a bit nervous as to what kind of an audience we'd see. I expected to see heavy alcohol consumption and rocker dudes yelling and throwing punches. Well, in reality the audience consisted of just very normal people from all levels of society, from a few weeks old baby to retired people.

The only thing that took me by surprise and left a bitter taste in my mouth were two people who just happened to sit next to us during the second match. The other one was a really obnoxious woman who had some one woman show going on, where she laughed out loud (nothing bad in a good laugh, but it was all fake) and waved her hands around so carelessly I had to change my seat or she would have knocked me out at some point. She also started to make naughty moves on an elderly man who had come to see the match with his wife. I just couldn't believe my eyes, it was just so disgusting. As if that wasn't enough, behind us sat the husband of one of the Richmond players, and he was such an idiot he ruined the game for all of us. At first his yelling was funny but soon it got a really nasty tone. He kept yelling the other team looked fat and ugly, and whenever one player was there he kept on calling her a traitor. It was so vile even the obnoxious woman next to me turned around and told him to watch his language. And the nice elderly couple changed seats because they couldn't stand listening to him any more. I don't blame them. I think he should be made to apologize for his behaviour by the other team. So Berkeley Resistance, one Wrecking Belles' husband owes you a big apology. Punch him in the face once for me.

***** (without idiot men and obnoxious women)




Even though the arena was a flat track, the derby girls skated fast.

The front row seats were also called suicide seats for a reason. No children were allowed next to the ring.

Phoebe A. Hearst Museum of Anthropology:
The Conservator's Art: Preserving Egypt's Past


I had to make a choice between the Hearst Museum and the Rocicrucian Museum in San Francisco, which both hold Egyptological collections. The Rocicrucian museum is not in fact very Egyptological to my understanding but rather a group studying "ancient wisdom", so perhaps not the most respectable group in my books. Though I don't know if that just used to be in the past and now they educate people about the real ancient Egypt without the wisdom part. ;)

We decided to go to the Hearst museum since it was closeby, and it was a very good choice. The museum has an exhibition about conservating Egypt's past with examples on conservated objects and how much it all cost. I believe the idea behind the exhibition is to show the cost of the often invisible museum work and thus inspire people to donate money for the museum. For me the exhibition was very interesting since I have never seen the figures for all the work conservators do, and I bet nowhere else a museum would get an idea to be so frank about the costs. The exhibition also had very nice artefacts on display and some rather famous pieces, too. During weekdays there would have been a conservator present at work and to answer questions from visitors, but since we were there on the weekend I sadly missed her.

****
A "spare head" or "varapää" as we call them in Finnish. No-one knows what they are for and now I've seen one of them live! :O

A crocodile mummy with c. 30 crocodile babies on its back. Very interesting...

A crocodile mummy with a sun disk over its head. That's unusual...

This is where the conservator would have been working. *sigh*

That's all for today. Next Sunday I'll tell you about our ride to Seattle and the city itself. On the way, nude cowboys and "party planner" women of the past!

Hyvää kesää!
Mia & Joonas

***
Previous entries: 17.6. Los Angeles and 21.6. Trip to San Francisco
About the journey in general can be found from here. (only in Finnish, sorry)