Joulukalenterin luukku 19: Joulun pitkät pyhät - pelattavaa nörttipariskunnalle

Saara Kokkonen ja Simo P.

Huolella valikoitunut kahden hengen tiimimme poimi arsenaalistaan kolme peliä pitkiä pyhiä varten. Äärimmäisissä olosuhteissa testatut ja hyväksi havaitut ajantappajat sopivat toki pariskuntien lisäksi myös perheille, kavereille ja naapureille. Kirjoittavat eivät ota vastuuta mahdollisista kiivastumisen tunteista tai kilpailuhenkisyyden heräämisestä.

Words with Friends

Kuva: Simo

Valmistaja: Zynga
Saatavilla: iPhone, iPad, Android, Facebook, Windows Phone
Pelaajia: 2

Simo: Oletko pelannut joskus Scrabblea? Hyvä. Zyngan Words with Friends on tuttu peli. Pelissä asetellaan kirjaimia pelilaudalle englanninkielisiksi sanoiksi ja muodostetaan näiden pistearvoista ja laudan erikoisruuduista itselleen mahdollisimman suuri pistesaldo. Tai vaihtoehtoisesti kuumeisesti yritetään blokata toisen pelaajan mahdollisuuksia suuriin pisteisiin itse tyytyen vaikeisiin sanoihin kuten “Cat” tai “Apple”.

Kumppanin kanssa pelatessa peli nousee arvoon arvaamattomaan. Sohvalla kulmat kurtussa kännykkäänsä pitkänkin aikaa tuijottanut puoliso herättää ensin hämmennystä, kunnes nousee leveä hymy kasvoillaan samalla, kun oma kännykkäsi kilkahtaa uuden sanan merkiksi. Tällöin on käytännössä pakko lopettaa kaikki mitä onkaan ollut tekemässä ja tarkistaa heti mikä on uusi vallitseva tilanne pelilaudalla. Myöskin junamatkat menevät rattoisammin kun voi lähettää ja vastaanottaa kotijoukkojen kanssa uusia sanoja.

Koska yhdenaikaisia pelejä voi Words with Friendsissä olla menossa kaikkiaan 20 kappaletta ei varsinaista odottelua pääse välttämättä syntymään, kunhan pelejä on käynnissä riittävästi. Hyväksi havaittu määrä on kuitenkin vain kaksi yhdenaikaista saman vastustajan kanssa jolloin omat sanasuunnitelmat pysyvät vielä muistissa.

Words with Friends on välillä todella hauska peli, jossa onnistuminen hyvässä sanayhdistelmässä jättää iloisen mielen pidemmäksikin aikaa. Pahimmillaan peli on silloin, kun vastustajan pistemäärä on murskaavan suuri ja omat kirjaimet tuntuvat olevan pelkkää konsonanttirykelmää. Tällöin helposti hermostuu ja alkaa vain kokeilemaan erilaisia mahdollisuuksia, josko jonkun käsittämättömältä tuntuvan sanan peli hyväksyisi. Peliä ei ehkä myöskään voi suositella pariskunnille, joiden pitää jatkuvasti tosissaan kilpailla kaikesta. Itse otan ainakin turpaan sanapelissä mennen tullen, mutta en anna sen haitata. Ja jos oikein joku hienon sanan meno ohi suun harmittaa, voi murheet aina poistaa listan seuraavalla pelillä.

Saara: Uskomattoman koukuttavaa ajankulua iPerheelle! Tätä voi helposti tehdä pidemmälläkin ajomatkalla, ja erikoisilla sanoilla pätemisen lisäksi myös kielitaito karttuu. Osa sanoista tosin on ihan uskomattomia, joten allekirjoittanut suosittelee kokeilemaan: mitä kummallisemman kuuloinen sana, sitä todennäköisemmin se tarkoittaakin jotain englanniksi. Vinkkinä: noob ja gief eivät kuitenkaan käy, testattu on!

Kilpailuhenkisyys sopii hyvin tähänkin peliin, sillä on olennaista, että omien siirtojesi lisäksi vältät tarjoamasta liian hyviä paikkoja toiselle. Tuplapisteet ja triplasanat kannattaa yrittää valloittaa mahdollisimman pian.

New Super Mario Brothers Wii

Valmistaja: Nintendo
Saatavilla: Nintendo Wii
Pelaajia: 1-4

Kuva: Saara

Simo: Wiin Super Marion äärellä voidaan pelaajat mielestäni jakaa kahteen ryhmään. Pelaajiin, jotka haluavat mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti pelata pelin läpi ja pelaajiin, joille tärkeintä on pitää hauskaa, hauskanpidon koostuessa yleensä tahattomasta ja tahallisesta perseilystä. Kun kaksi tällaista eri suuntauksen omaavaa pelaajaa asettuu Super Marion seikkailujen ääreen, ovat pelaajien taipumukset selvillä hyvin nopeasti ja pelin jälkeen saattaa lopputuloksena olla vihaisia katseita suuntaan jos toiseen.

Edustan jälkimmäistä pelaajatyyppiä ja minunlaiselleni, ei-niin-vakavasti pelin etenemiseen suhtautuvalle, Super Mario Wiillä on oivaa hupia. Kumppanin kanssa pelatessa täytyy kuitenkin varoa ja tarkkailla myös toisen mielentilaa, eikä omaa tahallista mokailuaan ja pelillistä omaneduntavoitteluaan saa viedä liian pitkälle. Tässä itselläni saattaisi olla peiliin katsomisen ja opettelun paikka. Yhdessä telkkarin ääressä rakkaan kanssa iltaa istuessa ja Wiin kapuloita winhasti heilutella aika joka tapauksessa kuluu rattoisasti ja osittain mieli palaa 8-bittisen Nintendon kulta-aikoihin tuttujen hahmojen ja ympäristön myötä.

Super Marion seurassa viihtyvät varmasti kaikki, mutta turhan vakavasti peliin ei pidä suhtautua. Neljälle yhdenaikaiselle pelaajalle tarkoitettu peli kun tuntuu olevan pääasiallisesti täynnä keinoja pilata toisten suoritukset ja johdattaa koko porukka mahdollisimman suureen ja hilpeään vastoinkäymiseen.

Saara: Tästä tulee mieleen lapsuus! Kasibittisellä pelannutkin oppii kohtuullisen nopeasti Wiin ohjauksen, vaikkakin ohjaimen vatkaaminen tuntui aluksi vähintäänkin epäilyttävältä. Suurin osa hahmojen liikuttelusta tehdään kuitenkin perinteiseen tapaan, ja lihasmuistista löytyvät peukalonliikeet toimivat. Peli muistuttaa tosi paljon klassista Super Mario kolmosta, ja bonuksena kaveria voi koijata vaikka tiputtamalla toisen kiehuvaan laavaan.

Viiksekkäiden veljesten kuljettaminen jään ja tulen läpi kanssapelaajan vahingossa kaatamia seiniä väistellen on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen juttu. Peli paranee yhteistyön ansiosta aika lailla, ja toisinaan oman mokan voi kuitata sillä, että suhteen näppärämpi osapuoli onnistuu heittämään Koopaa lumipallolla. But our princess is in another castle, taistelu jatkukoon!

World of Warcraft

Valmistaja: Blizzard Entertainment
Saatavilla: Windows, OS X
Pelaajia: 1-n

Simo: Nettikirjoittelusta saa joskus lukea kuinka World of Warcraft on tappanut parisuhteen. Tätä huolta ei meidän perheessä ainakaan ole, sillä kyseinen peli on meille molemmille vanha tuttu, eivätkä sen yllättävätkään vaatimukset ajankäytön tai keskittymisen suhteen tule mitenkään yllätyksenä. Ymmärrystä riittää vaikka (tässäkin) pelissä molempien pelitavat ovat hyvin erilaiset.

Itse edustan mörppipelaajana casual-pelaajaa, joka tykkää aina silloin tällöin, yleensä joka vuosi ainakin joululomalla, ostaa taas lisää peliaikaa ja käydä uusin sisältö lävitse yksin pelaten, sillä miksi ihmeessä mörppejä pelatessa pitäisi olla sosiaalinen? Koska Saara edustaa sitten lähinnä toista puolta pelaajista, jotka nauttivat kiltatouhuista ja toisten pelaajien kanssa kanssakäymisestä, voisi äkkiseltään luulla, että yhdessä pelaamisestamme ei tulisi mitään. Tämä luulo on kuitenkin väärä, sillä WoW tarjoaa meille pelattavaa myös yhdessä.

Minulle jatkuvan yksin pelaamisen vastapainoksi on välillä mukavaa saada pelata yhdessä kihlattunsa kanssa aivan uusien hahmojen parissa. Tämmöinen uusien hahmojen yhdessä pohjatasolta aloittaminen onkin WoW-pariskunnille kuin tehty. Yhdessä pelatessa oppii toisen pelitavat ja tyylit samalla, kun käy lävitse hahmojen ominaisuuksia. Välillä tietenkin “mainin” eli pääasiallisesti pelatun pelihahmon killan vuoksi on pakko pelata omaa peliä, mutta tällainenkin luo mielestäni vain välillä kaivattua taukoa yhteispeliin ja ainakaan kyllästyminen ei pääse yllättämään. Suosittelen siis kaikille pariskunnille yhteispäätöstä aloittaa WoW. Pelin 90 tason aikana pystyy varmasti löytämään puolisosta kaikenlaisia uusia puolia.

Saara: Mörppien pelaaminen lienee sitä ruisleipää nörttipariskunnan arjessa. World of Warcraftin uusin lisäosa Mists of Pandaria tarjoaa siihen lukuisia mahdollisuuksia: perusquestaamisen ja luolastojen koluamisen lisäksi uutuutena pelissä on Pokemon-tyyppinen pet battle, jossa voimia mitellään sotureiden ja pahojen pappien sijaan lemmikeillä. Pieni varoituksen sana kaikille: toisen rakkaudella kasvatetun ja lämmöllä koulutetun lemmikin ampuminen tulipallolla voi aiheuttaa närää, kitkaa ja sanomista.

Eri servereillä pelaavien pariskuntien pelaamista on helpotettu sallimalla serverien väliset ”loikat” - liittyessäsi puoliskosi ryhmään siirryt automaattisesti sille serverille, jossa ryhmäsi johtaja pelaa. Tämä muutos mahdollistaa tehtävien tekemisen yhdessä aiempaa helpommin.

Pro tip: Areenan pelaaminen yhdessä ei yleensä ole hyvä idea. Tunteiden kuumetessa on parempi pelata jonkun sellaisen kanssa, joka ei nuku öitä vieressäsi.

Kuva: Blizzard Entertainment, World of Warcraft press kit

Joulukalenterin luukku 9: Joulun odotetuimmat pelit pukinkonttiin!

 Mia Meri

Tänäkin jouluna Joulupukille lähtevissä kirjeissä yksi suosituimmista lahjatoiveista on jokin tietty video- tai tietokonepeli. Vanhemmille, jotka eivät itse pelaa, lasten lahjatoiveet lähentelevät salatiedettä ja kauppaan mennään ostoksille muistilapun kanssa: "Kaksi purkkia käärmeensilmiä, kolme rupikonnan rupea ja yksi Black Ops, kiitos." Tämän artikkelin tarkoituksena on valottaa joulun odotetuimpien tietokone- ja videopelien sisältöjä ja auttaa vanhempia päättämään onko se lahjalistan ykkösenä loistava K-18 peli sittenkään se paras lahja sille 12-vuotiaalle nappulalle.

Ikärajoista

Olen itse sitä koulukuntaa, joiden mielestä ikärajat ovat hyvä apukeino päättämään sopiiko jokin kyseinen peli tietyn ikäiselle lapselle. Toki jokainen lapsi on yksittäistapaus ja jotkut lapset kykenevät käsittelemään haastavampia pelejä kuin toiset, mutta toisaalta siinä näkyy myös vanhempien vastuu. Mielestäni vanhempien tulisi seurata millaisia pelejä heidän lapsensa pelaavat. Enkä tarkoita sitä, että vilkuillaan sohvalta lehden takaa kun lapsi ampuu vihollisjoukkoja sotapelissä vaan sitä että oikeasti paneudutaan siihen maailmankuvaan, jota peli levittää. Voi olla, että kaikkein "haitallisin" aineisto löytyykin pelin välianimaatioista ja siitä tavasta, jolla pelihahmot puhuvat vihollisistaan. Kannattaa myös tarkkailla miten sadistinen peli on, mässäileekö se väkivallalla vai onko vihollisen tappo "vain todettu fakta".

Pitää myös ottaa huomioon, että väkivalta ei ole ainoa asia, joka vanhempien tulisi tiedostaa pelejä ostaessaan. Monissa peleissä käsitellään myös teemoja, joiden käsittelyyn lapsilla ei yksinkertaisesti vielä elämänkokemus riitä. Esimerkiksi parin vuoden takaisessa Heavy Rainissä (K-18) tutkittiin lapsia tappavaa sarjamurhaajaa hyvin karun tarinan kautta, jossa käytettiin huumeita, koettiin ja tehtiin väkivaltaa sekä nähtiin lasten kuolevan. Kuitenkin verrattuna ammuskelupeleihin kyseinen peli oli väkivaltaisuudessaan hyvin kesyä tavaraa ja usein meinaan unohtaa, että pelissä todellakin on mahdollisuus hyvin väkivaltaisiin kohtiin.

Ja tietenkin pitää muistaa se, että K-18 pelien ikäraja on sitova ikäraja! K-18 peliä ei saa myydä eikä luovuttaa alle 18-vuotiaan käyttöön. Kuten eräs pelikaupassa työskentelevä ystäväni asian ilmaisi, kun jotkin vanhemmat alkavat kritisoida sitä, että hän ei myy peliä alaikäisen käyttöön hän kysyy haluaisiko vanhempi samantien kartongin tupakkaa ja pullon Koskenkorvaa pelin kyytipojaksi. Kyseessä ON sama asia! Pelaajien keski-ikä on tällä hetkellä yli 30 vuoden tietämillä. PELIT EIVÄT OLE VAIN LAPSILLE!
 
Täsmennys: Vuoden 2012 alusta lähtien kaikki ikärajat ovat sitovia! Aikuisen kanssa pelejä voi tosin pelata kolme vuotta alaikäisenä, mutta vastuu on vanhemman eikä tämä jousto koske K-18-pelejä.

Joulun toivotuimmat hittipelit

Heti alkuun on todettava, että en ole itse pelannut yhtäkään näistä peleistä enkä siksi sano mitään siitä onko peli hyvä vai huono. Aion ainoastaan esitellä tämän joulun odotetuimpia pelejä sekä kertoa millaisesta pelistä on kyse ja minkä ikärajan se on saanut. Ja, koska en ole itse pelannut pelejä, tietoni perustuvat täysin eri pelimedioista keräämiini tietoihin sekä Joonas Laakson (Kiitos avusta!) tietämykseen joten peleissä voi olla ikäviä tai positiivisia yllätyksiä, joista en ole tietoinen. Siksi, jos olette pelanneet jotain näistä peleistä, arvostaisin suuresti jos jakaisitte kokemuksianne peleistä kommenttiosiossa.

Assassin's Creed III - K-18

Supersuosittu historiallinen salamurhaajapeli, jossa sattuneesta syystä ihmisiä kuolee ja paljon. Kuitenkin tappaakseen pelaajalta vaaditaan kärsivällisyyttä ja kekseliäisyyttä. Pelimaailma on iso, mielenkiintoinen ja historiallisesti tarkasti tutkittu ja käsittelee kohteitaan kuten esimerkiksi Amerikan alkuperäisasukkaita kunnioittaen. Realistista väkivaltaa.

Call of Duty Black Ops 2 - K-18

Maailman suosituimman videopelisarjan uusin osa, jonka kaikki haluavat. Peli on supernopeatempoinen ja aggressiivinen sotilasräiskintä. Peliä pelataan verkossa ja käytännössä pelissä vain tapetaan muita pelaajia. Hyvin realistista väkivaltaa ja naamalle käyvää. Ainakin aiemmat osat olleet äärifasistisia, militaristisia ja oikeistolaisia. Ei todellakaan lapsille sopiva, mutta hyvin tehty pelisarja.

Dance Central 3 - K-12

Jos talossasi on Xbox 360 ja Kinect niin Dance Centralin aiemmat osat lienevät jo tuttuja. Pelissä siis tanssitaan ennalta annettua koreografiaa ja peli arvostelee suoritusta. Kunto kasvaa ja tanssitaidot paranevat ainakin Xboxin mielestä. Ikärajaa korottaa lähinnä laulujen sanat, mutta jos piltti ei osaa englantia niin asia ei _ehkä_ ole ongelma. Toisaalta koreografiat voivat mennä pienimmiltä ohitse.

Dishonored - K-18

Salamurhaajapeli Assassin's Creedin tyyliin, mutta ensimmäisestä persoonasta kuvattuna (AC kolmannesta eli näet pelihahmon) joten eläytyminen hahmon tekemisiin on juuri sen verran omakohtaisempaa. Sijoittuu supersynkkään fantasiamaailmaan. Pelin etenemiselle on oleellista oman ratkaisun keksiminen ja kuulemma pelin voi läpäistä tappamatta ketään. Pelissä on kaksijakoinen palkitsemissysteemi. Toisaalta jos et tapa ketään peli pysyy kilttinä, mutta toisaalta tappamisesta on tehty mahdollisimman tyydyttävää. En siis menisi luottamaan, että oma lapsi keksii pasifistisimman pelityylin jos tämän pelin saa käteensä.

Epic Mickey 2: The Power of Two - K-7

Kuulemma erittäin hyvä jatko-osa aiemmin ansioituneelle pelille. Pelissä Mikki  ja Oswald-jänis seikkailevat Disneyn historiassa ja kohtaavat siellä vanhoja ja melkein unohtuneita hahmoja ja yrittävät ratkoa heidän ongelmiaan. Puzzleja, toimintaa ja tasoloikkaa. Peli on tehty lapsille, mutta aikuiset saavat siitä ehkä enemmän irti historian puolesta. Voisi olla hyvä peli, jota voi pelata lapsen kanssa.

Far Cry 3 - K-18

Hyvin suosittu pelisarja, mutta ei kyllä lapsille sopiva. Teemoina siviilien tappamista ja mielisairautta. Kuiten aiemmissa osissa myös Far Cry 3:ssa seikkaillaan avoimessa pelimaailmassa. Joku on kuvaillut sitä jopa Skyrimiksi pyssyillä, mutta aika paljon nihilistisemmästä maailmasta on kyse.

FIFA 13 - K-3

Jalkapalloa ja joka vuosi uusilla pelaajilla ja pikkaisen parannellulla pelimekaniikalla. Hyvin tekninen peli siinä mielessä, että vaikka pelissä ei mitään pahaa tapahdu, ellei oman suosikkijoukkueen häviötä sellaiseksi lasketa, niin peli on kyllä sen verran haastava etteivät sitä ihan pienet osaa pelata.

Forza Horizon - K-12

Kilpa-ajoa Coloradon avoimilla teillä. Upeita autoja upeissa maisemissa. Peli mukautuu hyvin pelaajan tyylin mukaan joko kaahailuun tai simulaatioon. Sopii lapsille, joskin tietysti autoilla ajetaan reipasta ylinopeutta. Peli ei kuitenkaan kannusta rellestämään eli vauhdista huolimatta tiellä olisi hyvä pysyä.

Guild Wars 2 - K-12

Vaikka tämä on jo vähän vanhempi peli, niin todennäköisesti silti pukinkonttiin toivottu. Kyseessä on netissä pelattava peli, MMO, jossa pelaaja seikkailee maailmassa ja tappaa siinä sivussa hirviöitä pelikavereiden kanssa. Raikas fantasiateema, ei kuukausimaksuja (ei siis pakota pelaamaan jatkuvasti) ja loputtomasti pelattavaa. Hyvää on se, että MMO-pelien tyyliin pelaajat muodostavat kiltoja pelin sisällä mikä edesauttaa kommunikaatio- ja yhteistyötaitoja, mutta huonona puolena on se, että pelaajat ovat ihmisiä ja siten tekevät myös typeryyksiä.

Halo 4 - K-16

Supersuositun pelisarjan uusin osa. Vaikka kyseessä on räiskintäpeli niin kohteet ovat ulkoavaruuden olioita ja pyssyt epärealistisia ja värimaailma ja juoni sen verran scifi-epärealistista, että peliä ei varmasti pysty sekoittamaan todellisuuteen. Siten myös ammuskelua on helpompi sietää, koska se ei tule naamalle eikä ole "todellista".

Hitman Absolution - K-18

Jälleen salamurhaajapeli, jossa tällä kertaa kaljupäinen mies nykypäivässä menee ja tappaa realistisessa maailmassa. Pelissä on tunnetusti hyvin vastenmielisiä tapahtumia ja henkilöhahmoja ja karu maailmankuva. Myös pelin mainoskampanjat ovat keränneet valtavan määrän negatiivista mainetta, mihin pelin julkaisija ei ole vastannut kovin vakuuttavasti. Jos tästä voi mitään päätellä niin pelissä aivät ainakaan ole arvot kohdallaan.

NHL 13 - K-12

Ihan kuten FIFA, mutta lajina jääkiekko. Korkeamman ikärajan selittää se, että ihan niinkuin oikeassakin maailmassa niin myös NHL:ssä peli menee välillä nyrkkeilyotteluksi. Jälleen kyseessä on taktinen peli, jonka hallinta vaatii opettelua.

Ni no Kuni: Wrath of the White Witch (tammikuussa) - K-12

Studio Ghiblin kanssa yhteistyössä tehty japanilainen roolipeliseikkailu. Hienot hahmot, kauniit maisemat, ja tyypilliseen Ghiblin animaatioiden tyyliin pääosassa on nuori poika, joka opettelee taikuutta ja etsii kuollutta äitiään. Peli ei aivan ehdi jouluksi, mutta ehkä Joulupukki voi luvata toimittaa pelin heti kun se tulee kauppoihin.

Need for Speed - Most Wanted - K-7

Need For Speed on pitkään jatkunut autopelisarja. Arcadepeli-tyyliin kaahailua avoimessa kaupunkimaastossa hienoilla urheiluautoilla. Kuulemma olisi todella hyvä jos pidit Burnout Paradisesta, jota peli muistuttaa.

New Super Mario Bros U - K-3

Uudelle Nintendon WiiU-konsolille tehty tasohyppely vanhaan kunnon Mario-tyyliin. Varmaan taas syödään sieniä ja hypitään kilpikonnia littaan, mutta silleensä hyvällä tavalla. :D

Paper Mario: Sticker Star - K-3

DS-käsikonsolille tehty suositun sarjan jatko-osa. Paperinohut tarra-Mario seikkailee roolipelissä. Toimintaroolipeli.

Professor Layton And the Miracle Mask - K-7

Professori Laytonin seikkailut jatkuvat ja tällä kertaa kolmiulotteisina. Layton on salapoliisihahmo, joka visaisia aivopähkinöitä selvittämällä etenee suuremmassa juonessa. Jos kotoa ei löydy 3DS:ää niin Laytonin aiemmat osat ovat aivan yhtä hyviä ja toimivat vanhoilla DS:illä.

The Walking Dead Series - K-18

Suosittuun TV-sarjaan ja sarjakuvaan perustuva seikkailupeli, jossa viimeiset ihmiset yrittävät selvitä zombien valtaamassa maailmassa. Kuten parhaisiin zombie-elokuviin kuuluu zombit ovat lopulta ne pienin paha kun ihmiset yrittävät taistella selviytymisestään. Hyvin rankkoja teemoja ja ihmisiä syödään elävältä.

ZombiU - K-18

WiiU:n ensimmäisestä persoonasta kuvattu zombie-peli, jossa mätkit itse epäkuolleita tosikuolleiksi. Syystäkin K-18.

XCOM: Enemy Unknown - K-18

Vuoropohjaista taktiikkaa, jossa ihmiset puolustautuvat avaruuden hyökkääjiä vastaan. Tyyli sarjakuvamainen, mutta ikärajasta päätellen siis hyvin väkivaltainen. Tämä tuli hieman yllättäen, sillä olimme Joonaksen kanssa luulleet, että peli olisi K-12, mutta Pegin mukaan pelissä on äärimmäistä väkivaltaa. Koska emme ole itse peliä pelanneet emme tiedä mikä tarkalleen ikärajan on nostanut noin korkeaksi. Ei siis lapsille.

Kuten huomaatte, tänä jouluna suurin osa suosikkipeleistä on K-18 ja syystä. Tässä on kuitenkin loistavaa se, että jos sinua vanhempana ahdistavat väkivaltaiset pelit, voit aina vedota lakiin, sillä K-18 pelejä EI SAA antaa alaikäisille. Mutta jos sinulla ei sinänsä ole mitään räiskintäpelejä vastaan niin joukossa on myös Halo 4 (K-16), joka on varmasti suosittu ja katu-uskottava teinien keskuudessa.

Kannattaa myös muistaa, että nykyään lähes jokaisesta pelistä on saatavilla ilmainen demo kokeiltavaksi, joten jos tuntuu, ettet ihan tiedä sopisiko peli sinulle tai lapsellesi niin aina voi kokeilla. Pyydä vaikka sukusi nörttityttöä pelaamaan peliä puolestasi jos pelin pelaaminen ei sinulta itseltäsi tunnu sujuvan.

Lisää tietoa pelien ikärajoista saat osoitteesta: http://www.pegi.info/fi/

Hyvää ja painajaisvapaata joulua kaikille!

(edit 9.12.2012 klo 12.55: Need For Speed - Most Wantedin ikäraja on K-7 eikä K-12.) 

(edit 9.12.2012 klo 13.05: Lisätty täsmennys ikärajoista. Kiitos, Rami Sihvo!)

Pelimaailma on tehty pojille. Sen voi muuttaa.

Joonas Laakso

1. Maailmani ja pelit

Artikkelin kuvituksena on käytetty artikkelissa
mainittujen pelien kansikuvia.
Kaikkien kuvien lähde: Wikipedia.

Minulla meni pitkään ymmärtää, että omassa maailmassani olisi mitään vialla. Olen syntynyt ja kasvanut juuri siihen ryhmään, jota varten kaikki on tehty - keskiluokkainen, keskimittainen ja -painoinen, valkoinen, nuori ja mies. Totta kai pelien maailma on houkuttanut minua. Se on tehty minulle. Pojille.

Iän ja kokemuksen karttuessa aloin kuitenkin turhautua peleihin, koska niin paljon kuin niitä rakastinkin, ne eivät kasvaneet kanssani. Elokuvat, kirjallisuus ja jopa sarjakuvat menivät viuhuen ohi pelien pysähtyneestä meiningistä. Pelit alkoivat vaikuttaa lapsellisilta, niin paljon kuin niitä rakastinkin. Niitä oli vaikea puolustaa, kun ne jatkuvasti osoittivat keskenkasvuisuutensa. Muu media, taide ja viihde kommentoivat maailmaa, jossa elin. Ne olivat luonteva osa yhteiskuntaa. Mutta pelit ylpeilivät sillä, miten erillisiä ne olivat.

Yritin ymmärtää, mikä oli pielessä, mutta en saanut siitä kiinni ennen kuin vuosia myöhemmin, kun yritin ymmärtää, miksei alalla ole enempää naisia töissä.

2. Juntti peilissä

Ongelmakohtia on monia. Lähdin kirjoittamaan tätä siitä näkökulmasta, että naisten puute alalla on isoin yksittäinen ongelma, mutta ei se ole totta. Pahin on jääräpäinen kiinnittyminen junttiuteen. Pelit ovat tyhmiä ja suorastaan ylpeitä siitä. Ihannepeli on Michael Bayn Transformers: iso, äänekäs, tyhmä kuin saapas, kaupallisesti merkittävä, ajattelemattomuudessaan loukkaava… ja vain poikien tykkäämä.

Tästä seuraa monia ongelmia, jotka häiritsevät enemmän tai vähemmän riippuen omasta maailmankuvastasi: pöyristyttävä väkivallan ihailu, viehtymys tekniikkaan itsearvona, ihmissuhteiden täydellinen poissaolo, yksioikoinen poliittinen maailmankuva, naisten marginalisoiminen ja esineellistäminen, haluttomuus käsitellä mitään muita konflikteja kuin aseellisia. Useissa juonellisissakaan peleissä ei edes ole draamaa - hahmot eivät kehity mihinkään tai kiinnosta ketään. Hyvä TV-mainos pitää sisällään enemmän tunnetta kuin moni tuntien pituinen peli.

Olisiko tässä yhteensä tarpeeksi syitä siihen, mikseivät pelit houkuttele naisia alalle? Sitä on kuitenkin vaikea hyväksyä, koska ystävistäni hyvin suuri osa on naisia ja melkein kaikki heistä pelaavat ja pitkälti ihan samoja pelejä kuin miehetkin.

3. Miksi se on näin?

Mistä tämä pelien henkinen alennustila sitten johtuu? Pelien tekeminen on omalaatuinen sekoitus teknistä suorittamista ja luovaa työtä. Ihmisiä ja ongelmia on niin paljon, että pelillä pitää olla poikkeuksellisen voimakas luova johtaja, jotta lopputuloksesta välittyisi mitään muuta kuin kompromissien kompromisseja. Pelien tekeminen on kallista ja siksi riskejä halutaan välttää. Kun pelin tekeminen on päivästä päivään toinen toistaan vaikeampien ongelmien ratkaisemista ja mahdottomalta tuntuvia teknisiä haasteita, kysyy melkoista luonteen lujuutta keskittyä mihinkään muuhun kuin helppoihin ratkaisuihin, silloin kun sellaisia on tarjolla. Ja kyllähän siihen alimpaan rimaan yltää aina.

En siis usko, että pelien tyhmyys ja ajattelemattomuus johtuisi siitä, että niitä tekee joukko nuoria miehiä, jotka eivät mistään paremmasta osaisi edes uneksia. Päinvastoin, pelejä tehdään ainoastaan sisäisellä palolla, josta pystyisi ammentamaan vaikka mitä. Pelien tekemisen todellisuus ja arki on vain sellainen, että rajoja on vaikea ylittää. Se, että tekijät ovat nuoria miehiä, pahentaa ongelmaa, muttei aiheuta sitä.

Olen miettinyt paljon, miten omiin peleihini saisi enemmän syvyyttä tai edes vältettyä ne pahimmat helpot ratkaisut, joilla teemme itsestämme osan ongelmaa. Pieleen mennään kun päätökset tehdään sen mukaan, mitä kuvitellaan mahdollisimman laajan yleisön haluavan. Loppujen lopuksi yleisö haluaa vain tuntea jotain. Sen pitää löytyä sisältä. Jos teet peliä, josta olet ylpeä ja johon olet laittanut jotain itsestäsi, ollaan jo oikealla tiellä. Ei pidä katua mitään.

4. Vuorovaikutus yleisön kanssa

Tekijät eivät ole vastuussa kaikista ongelmista. Suuri osa palapeliä on itseasiassa yleisö.

Markkinointi ja yleisö vaativat tiettyä, totuttua tapaa esittää asioita. On asioita, joista ei ole sopivaa puhua. Kukaan ei halua kyseenalaistaa tai miettiä vaihtoehtoja - ei yleisö, media, eikä varsinkaan markkinointikoneisto, mutta hyvin harva pelien kehittäjäkään tekee sitä lounaskeskusteluita syvällisemmin. Uskotaan, ettei kukaan halua dialogia pelien syvemmästä sisällöstä ja siten kukaan ei aloita keskustelua.

Toimittajat, blogaajat ja yleisö voivat vaikuttaa hyvin paljon siihen, miten pelejä käsitellään ja sitä kautta myös tehdään. Ihan jokaisen fanin pitäisi vaatia enemmän, eikä tyytyä taskulämpimään. Jos joku tekee jotain, mistä pidätte, kertokaa se. Palautetta tulee yllättävän vähän tekijöille asti - poislukien poikien kiukuttelu, jos jokin ei miellytä. Jokainen kehittäjä elää päiviä yhdellä yleisöstä tulleella kehulla.

On näkökulmia, joista käsin pelejä ei ole lähestytty vielä ollenkaan. Pelejä ei ole tehty vanhoille tai köyhille. On paljon kipeitä aiheita, joita käsitteleviä pelejä ei tulla näkemään kauppojen hyllyillä vielä vuosiin, vaikka se on OK muille taidemuodoille. Kun Heavy Rainissa vaihdettiin vauvalle vaippaa, tarinoiden mukaan moni lopetti pelaamisen siihen, vaikka se muuten oli tyylipuhdas trilleri.

Meillä ei vielä ole Hurt Lockereita tai Oscareita kahmivaa puheenvuoroa vähemmistöjen puolesta Transformersin ohessa. Tässä mielessä pelit ovat vielä kaukana edes Hollywoodin monimuotoisuudesta.

5. Naiset

Mutta palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, pelialalla on tosiaan hyvin vähän naisia. Meillä ei ole töissä yhtään, enkä tunne kotimaisesta skenestä kuin kolme. Maailmalla tilanne alkaa näyttää jo hieman paremmalta ja Suomi hiihtää perässä paitsi siksi, että olemme niin teknisiä, niin myös siksi, että kotimainen pelimaailma on vielä niin pieni ja suljettu yhteisö. Se aukeaa hitaasti.

En kuitenkaan usko, että terveellä sukupuoli-tasapainollakaan ratkaistaisiin näitä isoja ongelmia. Se auttaisi varmasti siihen, että peleissä näkyisi nykyistä vähemmän naurettavan yksiulotteisia naiskuvia ja olisi vähemmän suoranaista eksploitaatiota. Mutta se ei vielä sinällään auta siihen, että kaikki muutkin kuin naishahmot ovat onnettomia karikatyyrejä, eikä millään peleissä ole väliä aikuisen ihmisen elämässä. Tuntuu, että naisten puutetta alalla käytetään tekosyynä henkiselle laiskuudelle.

6. Hall of fame

Pelejä, joita ei ole tehty vain pojille: Heavy Rain, Rez, Final Fantasyt, LittleBigPlanetit, Rock Bandit, Professor Laytonit. Tämä ei tarkoita, että ne olisivat erityisen hyviä kaikkien alan ongelmien ratkomisessa tai immuuneja videopelien kasvukivuille, mutta niiden alin yhteinen nimittäjä ei ole 15-vuotias poika, jolla ei ole tyttöjä kavereina.

Koska viimeksi jäit miettimään pelin sanomaa suhteessa omaan elämääsi? Minulle kävi niin eilen, kun pelasin The Walking Deadin kolmannen episodin. Vaikka se on “zombie-peli”, se ei pelkää käsitellä pelaajaa tuntevana ihmisenä. Itseasiassa pelin koko sisältö on matka omiin tunteisiin. Vastaavaa on tehnyt hyvin miehinen gangsteriräiskintä Kane & Lynch ja kuulemma varsin macho erikoisjoukkoräiskintä Spec Ops: The Line. Pelit voivat siis pysyä tutuissa, helposti myytävissä ympyröissään ja silti kohdella yleisöään arvokkaasti. Pitää vaan uskaltaa jättää pikkupoikien pelit sikseen.

*****
Kirjoittaja tekee videopelejä työkseen ja huvikseen.

Confessions of a Skyrim Addict, or: Looking for love in several wrong places

Mia Meri

Zamiilat, the leading lady of this story.
(All images are screencaptures from the game.)

"Wait here." "Ok, be careful now." I looked at him, nodded, and turned my back to him. I had spent close to four hundred hours in this world, had advanced to level 54 and was basically invincible - with my armour on, that is. Now I had left all my armour and weapons with a stranger and was going to leave the safety of the city behind me with nothing on but my party clothes. I was afraid. I felt naked.

I remember the time I first met Erik. He was just a young farmer at Rorikstead who dreamed of becoming an adventurer with no real assets to back up his big dream. I felt pity for him and bought him his very first armour. The next time we saw he was sitting in his home town pub begging me to take him along. I must admit, I didn't think he'd make it, but at least I might be able to take care of him since he was adamant at leaving his town whether I took him along or not. Besides, he was not bad looking and had a pleasant voice and that's important. You can always cover up the ugly parts under a layer of armour, but an annoying voice - you just can't escape it.

Erik the Slayer from Rorikstead.

Soon I grew accustomed to him and I noticed I enjoyed adventuring a lot more when he tagged along. He was great company, never complaining about the distance we traveled. Only when he entered caves he sometimes voiced out his worry for our safety, but with him by my side I knew nothing could harm me underground and together we ventured deeper within.

After some time adventuring together, I felt something more than just friendship for him. I put on my amulet of Mara, a sign that I was looking for marriage, but he just stared at me and stuck to his normal lines of friendship. He acted like he didn't even see it. But I didn't give in. I kept on wearing it, hoping he was just gathering his courage to ask me the words I so longed to hear. But nothing. I felt disappointed and puzzled. Had I done something wrong?

Not that much later I got involved with the Thieves Guild. The guys seemed shady at first, but quite soon I found my stomach tingling every time my contact person Brynjolf came to talk to me. I have always had a weak spot for bad guys and this shady guy in his black leather straps outfit, long auburn hair, and the square jaw of a true nord was definitely to my liking. Soon, though, he asked me to move towards the usual newcomers' routine and ask for missions from other guys at the guild. My stomach sunk, I didn't want to give him up. I don't know why, but I was almost daring myself as I put on my amulet of Mara defiantly and walked up to him - almost as if to show Erik I wasn't affected by his lack of interest towards me. I'd like to think he was at least a bit worried or maybe even jealous of me. Brynjolf looked at me and had a civilized yet quite neutral conversation with me and walked away. It started to look as if he was deliberately avoiding me. That bastard!

I walked out of the guild hall to sell some extra weapons to the blacksmith at Riften. We had already become sort of friends and he often waved me away telling me to come back as I was "quite welcome" there. I hadn't thought much of it. But this time, still deep in my thoughts of bitter rejection, I was almost struck speechless when the man, a human, started the usual conversations by pointing out my amulet of Mara I had forgot on. "Are you looking for a marriage?" he asked. "Yes?" I almost said it out loud until I understood what he meant! I had already been rejected twice with no explanation why, and now this man was giving me signals he was ready and willing to marry me. I had to think fast. I thought he was a very nice gentleman, but he was crudely built like all the smiths in Skyrim. Marrying him would mean cheap or maybe even free armour, but was it worth getting married to a person I had no feelings for? Erik was standing right behind me looking at me, all silent. He had rejected me. Brynjolf had just rejected me and started to avoid me. The blacksmith was waiting, looking straigth at me. I tried to think of a good answer, but the only things I could come up were "yes, I'll marry you" and "not a chance". I didn't want to hurt his feelings and I didn't want to be so blunt in rejecting him - God knows I knew how that felt. I decided to pretend I'd never heard his words, just walked away from the conversation pretending I was more surprised I had still that amulet of Mara on. "Oh silly me, I forgot that was on!" and put it in my pocket. He never mentioned it again, but I was still "a good friend" to him and "quite welcome" there so I think there were no hard feelings.

The legend of the Dragonborn.

Horny stewards and racist stereotypes

I must admit that the question of race did come up in my mind during this time. You see, I am a khajiit or a "cat" as some of the more racist soldiers like to point out. The racist stereotypes sit in hard in Tamriel - the land which Skyrim is a part of. Just because I'm a khajiit, many seem to think I'm automatically a "sneak thief". They are correct, of course, since I'm now the leader of the Thief's Guild, but I kept hearing that even before I had even joined the guild! But I did wonder if Erik and Brynjolf didn't want to marry me because of my race.

Then again, I'll rather have them think of me as a friend than have the reaction of some other people. You see, I'm also a Thane, a high and respected title given to those well accomplished people of Skyrim, in almost all the provinces of Skyrim. I do have a lot of money (and not all of it is stolen). With the title of Thane I have also received Housecarls, stewards, to take care of my belongings while I'm away from the many houses I own in almost all the capitals of Skyrim. And out of those Housecarls every singe one has sent some amorous vibes towards me. Since I don't even spend that much time in my homes I can't help but think they want to marry me only because I'm rich and a Thane rather than for me. I have started to avoid the housecarls all together and even when I sleep in my bed I keep Erik by my side.

Oh, one more slap to my face from Erik! You see, I have a double bed in all my houses and I do feel quite funny sleeping in it while Erik stays awake, standing in guard. I know he must be so tired and I thought, without any dubious scheming from my part, that he could just as well sleep in my bed. At first he seems so eager to comply, almost running towards that bed, but as soon as I even take one step towards the same bed - I promise, hands strictly to myself! - he turns back and takes his usual position far away from my bed. Ok, OK! So he finds even the thought of sleeping in the same bed with me, a CAT, too disgusting! Fine! Be that way! Stand there and stay awake while I SLEEP!

Zamiilat going after a dragon.

Skyrim: at the brink of a civil war, devastated by dragons

As I said, I'm Thane in the many provinces of Skyrim and I have taken the business of helping out people in wherever I go, trying to make Skyrim a safer place to live. But dark times are upon us. We are at the brink of a civil war between the occupying Imperials and the native Stormcloaks led by the famous Ulfrick himself. The problem is, even though I have tried to stay neutral I fear I have to make the choice sooner or later. Should I side with the Imperials or the Stormcloacks? Both sides have their own downside. I wish they could somehow make peace and side together against the Thalmor, high elves who have outlawed the worship of Talos, the dragon killer. And what's up with the dragons? Lately we have had dragon attacks all over Skyrim even though they were suppose to be extinct. Why have they returned and why has the Dragonborn, me, emerged right now? And to be honest, I don't even remember how I got to that carriage in the first place with the captured Ulfrick. I'm starting to wonder if I'm even a real person or maybe something Ulfrick just conjured up.

Thalmor, ready to attack, when I discovered they had murdered their prisoner.

"For what is crazier than a cat on skooma?"

Having spent so many hours in Skyrim I have started to notice the lines between the real world and the game disappearing. Not that I would mistake this real world with the video game or somehow lose myself in the game, but I notice that when characters in Skyrim talk to me I have to answer them in the real world. "It's a fine day with you around." "God day to you, too, lovely." "_Do_ come back." "Freak," I murmur under my breath. Belathor of Whiterun is always trying to be so suave. Nasty little man. And I also have that special bond with Erik. Sometimes he gets lost and I go on searching him, calling his name, and cursing that man out loud. Why does he always have to get lost! He can't jump. He doesn't understand the concept of sneaking and sniping enemies from the safety of shadows. He's so hotheaded. Once the battle begins he just has to go running there waving his dragonbone club - I made that for him. <3 That man has no brains sometimes! That's when I have to start shooting the bad guys before they get to him. Even with his dragonbone armour he's no match for a large group of bandits. Or maybe he is, but I can't bear to think something bad would happen to him. I'm responsible for his safety. Sometimes, when I know I'm going to attack a fortress full of people, I leave him a bit further away and tell him to wait for me. He looks at me and I can see the hurt in his eyes that I do not allow him to join me in the battle, but I know it's for the best.

Shrine of Talos.

The biggest flaw in the game

Even though I love Skyrim, this place still has its weird failings, like the economics. In the beginning I was, of course, really poor and had a hard time getting enough money to buy better armour. But quite soon, I learned to make better armour and potions myself than what I can get from anywhere else so I don't really need that money for anything anymore. And once I learned to make armour, I could make more armour to sell and soon I learned to put small enchantments on them, which make them even more valuable. I just keep on getting money and quite soon I noticed the storekeepers don't even have enough money to buy all the stuff I bring to them, because the items are so ridiculously expensive. I think it was in Morrowind where you had to keep repairing your armour and weapons or they'd break down for good, but in Skyrim once you make them they keep in perfect shape forever, which means once you buy an item it's yours forever.

Also the skill system has similar problems. In the beginning each and every skill perk you get is critical to your survival. And of course you have your eyes on that jewel of a perk you can get only if you have the required skill a full 100. But by the time you get that skill you don't really need the perk anymore. My first skill of hundred was sneaking (what can I say, I _am_ a coward) but I find most of the sneaking perks unnecessary with my high sneaking skill. The only 100 skill perk I need all the time is smithing, because then you can make dragonbone armour and weapons and you can't buy those from stores. But other than that I can't figure out what to do with the new top perks.

But thankfully those are not things that would ruin the game. It just means that once you are hooked you can put all your energy into exploring the world and finding all the stories hidden in there.

Just one strange bug from the game: Louis Letrush times five.

Loving the Skyrim

I have spent over 400 hours in Skyrim since January 2012 and have finished almost all of the quests - the game generates a never ending supply of smaller quests, and I have finished quite a load of those, too. During the stressed out spring semester in the university I used to practice "dragon killing therapy". I would spent the days reading and late in the evening I would reward myself with one hour play time during which I tried to clear out either one dungeon or kill at least one dragon before going to bed. Still after 400 hours the game keeps having its hold on me. There are still vast areas I haven't explored. I still keep finding new caves and small points of interest from places I thought I had explored thoroughly.

The reason I love Skyrim is that you can see the creators have put their heart into the game. The caves are not just caves. They have stories of their own. You might find a camp inside with a diary telling of an unfortunate adventurer, who just happened to pick the wrong cave and writes how he keeps hearing strange noices. Deeper in the cave you find his dead body having been imprisoned by the blind Falmer.

I think the best part of Skyrim is that it seems like a real world. I love the fact that I can climb on top of a mountain and far, far away I can see other mountains, cities beneath them and old ruins drawn against the evening sky. I can see deer graze on the fields below and see them hunted down by a wolf pack. I can be walking on a road and see a path marked with cairns. Do I want to follow the path or continue on the main road? I might meet bards on the road in search for new songs, or a mysterious khajiit called M'aiq the Liar. Or I can follow Thalmor guards, who have imprisoned a Stormcloak rebel and find the hidden Thalmor Headquarters. Skyrim is such a rich world it seems real. And the world changes. I once emptied a fortress taken over by bandits, and the next time I came by there were fewer bandits there, but the third time I passed it the place had been taken over by Stormcloaks.

Skyrim. In front: Dragon Bridge and the village.
Far back: Solitude, capital and the seat of the High King.

But now I hear Erik calling me. He has just got a letter from his dad in Rorikstead. They said they saw a dragon near the village invoke another dragon to life. Sorry, gotta run!

*****
Mia Meri does not recommend Skyrim for anyone, because it's too addictive and can cause an emotional hangover if consumed in excessive portions. But if you want to experience something similar, try spanking yourself while eating your favourite ice cream on a rollercoaster ride until you throw up, at the same time feeling sick and laughing uncontrollably at the vomit's funny trajectory.

Oulu Game Lab – Kokonaisvaltainen pelikoulutus

Reetta Järvenpää

Peliala kasvaa sekä suomessa että maailmalla jatkuvasti, ja peliteollisuudessa liikkuu nykyisin jopa enemmän rahaa kuin elokuvissa. Alkukesästä Yle uutisoikin, että kasvavalla alalla on suorastaa pulaa työntekijöistä.

Photogenicin konseptitaidetta

Oulussa alkoi syyskuussa uudenlainen pelialan pilottikoulutus. 30 opintopisteen kokonaisuus pitää sisällään paitsi pelinkehitystä, myös markkinointia ja yrittäjyyskoulutusta. Koulutus on räätälöity yhdessä Oulun alueen peliyrittäjien kanssa, ja sen on tarkoituksena tuottaa Pohjois-Suomeen uusia pelialan ammattilaisia sekä peliyrityksiä. Koulutusta ovat toteuttamassa Oulun seudun ammattikorkeakoulun kulttuurin, tekniikan ja liiketalouden yksiköt sekä oululaiset pelifirmat.

Syyskuun alussa koulutus alkoi 11 peliprojektin kanssa. Syyskuun loppuun mennessä niistä valittiin kehitykseen 5 potentiaalisinta, ja niiden olisi tarkoitus olla myyntikuntoisessa demovaiheessa jouluun mennessä. Täysin nollasta opiskelijoiden ei ole tarvinut aloittaa, vaan peliaihiot ovat tulleet tiimeille Oululaisilta peliyrityksiltä.

Ja finaliin pääsivät:

Fugu the funny Fizard

Fugu the Funny Fizard on 3-5-vuotiaille lapsille suunnattu opetuspeli. Fugua pelataan tabletilla ja se koostuu useammasta minipelistä, joissa opetellaan arkisia asioita, kuten värejä, numeroita ja ruoka-aineita. Fugu-kalan hahmo on tuttu ala-asteikäisille suunnatusta Polar Heroes –opetuspelistä.

Photogenic

Photogenic jatkaa Space Invadersin perinnettä shoot them up –tyyppisellä tablettipelillä, jossa pelaaja luo itse pelikokemuksen ottamalla valokuvan ympäristöstään, minkä jälkeen peli kääntää kuvan väri-informaation pelikentäksi. Kenttiä voi myös jakaa sosiaalisessa mediassa. Tulevaisuudessa peli olisi tarkoitus kääntää myös muille mobiililaitteille.

Trivianin aloitusruutu padilla

Trivian

Trivianissa yritetään valloittaa maailma oman tiedon avulla. Triviania pelataan tabletilla verkossa muita ihmisiä vastaan. Pelaaja valitsee maailmankartalta alueen ja vastaa sitä koskeviin kysymyksiin. Parhaat pisteet saanut pelaaja valloittaa alueen omakseen. Netissä on jo olemassa versio, jossa ei valloiteta maailmaa.

Lukes Training

Lukes Training on tarinavetoinen reverse tower defense –peli, jossa pelaajan ohjaama Luke seikkailee lelujunalla ympäri kotitaloaan ja sen ympäristöä yrittäen saada siskonsa varastamat syntymäpäivälahjat takaisin. Apuna Lukella on vanha pehmonalle Theodor, joka toimii myös pelin kertojana. Lukes Trainingiin on upotettu lukuisia viittauksia populaarikulttuuriin, ja sen kohderyhmää ovat 20-30-vuotiaat pelaajat. Tällä hetkellä Lukes Trainingia kehitetään iOS:lle, ja tekijöiden tavoitteena on tuoda peli myös PC:lle ja Androidille.

Action Jackson

Konseptikuvitusta Action Jacksoniin

Action Jacksonissa temppuillaan Jackassin ja Extreme Duudsoneiden hengessä. Action Jackson on stunttitähti, joka saa käyttöönsä uusia alueita ja ajoneuvoja sen mukaan, kuinka hyvin hänen temppunsa onnistuvat. Pelaaja voi palata jo läpipäästyihin kenttiin esimerkiksi kokeilemaan vanhaa temppua uudella kulkupelillä. Action Jackson tienaa pelissä tempuillaan rahaa, jolla hän voi ostaa esimerkiksi suojia. Pelaaja voi myös sijoittaa oikeaa rahaa saadakseen Jacksonille paremmat varusteet. Koska pelin ikäraja on 7 vuotta, kuvasto pidetään kilttinä: Veri ei roisku eikä hahmo kuole, vaikka tippuisi pää edellä betoniporsaaseen.

Jatkoa seuraa

Oulu Game Labin opiskelijoilla on monenlaista taustaa. Mukana on opiskelijoita Oulun seudun ammattikorkeakoulun eri yksiköistä ja Oulun yliopistosta, vaihto-opiskelijoita sekä entisiä Nokian työntekijöitä.

Action Jacksonia kehittävä Viima Games on entisten nokialaisten pari kuukautta sitten perustama yritys. ”Nokialla mainostettiin ennen irtisanomisia muuntokoulutusta”, Visa Smolander ja Mikael Saarenpää kertovat päätymisestään Game Labin hoiviin. Viimalaisille Oulu Game Lab on osoittautunut enemmän kuin tarpeelliseksi. ”Alkuun piti opiskella paljon ihan yrittäjän arkea, miten pelifirmaa pyöritetään. Ei sellaiset asiat olisi käyneet mielessäkään, jos olisimme vain värkänneet keskenämme.”

Toimittajalle annettiin mukaan paljon promomateriaalia.
Kuvassa Photogenic ja  Fugu the Funny Fizardia edeltävä Polar Heroes

Pelejä kehitellään yhdessä jo olemassa olevien peliyritysten kanssa. Photogenicin toimeksiantaja/tuutori Tomi Hurskainen Playsign  –yrityksestä toteaa yhteistyön sujuvan Game Labin kanssa hyvin. ”Tekijöille pitää muistaa antaa tilaa, jotta näkee, mihin heistä todella on”. Lukes Trainingin tekijöille peliaihio tuli Kino’s Gamesiltä, ja alkuperäinen ajatus tower defense -pelistä heitettiin suunnitteluvaiheessa kokonaan ympäri.

Yhden haasteen pelitiimeille muodostaa Game Labin aikataulu, jota Tomi kuvaa suorastaan brutaaliksi. Koulutus kestää noin kolme kuukautta, joiden aikana pitäisi keittää aihiosta pelattava myyntikelpoinen demo. Normaalisti pelinkehitys kestää vuodesta pariin, jopa kauemminkin pelistä riippuen. Esimerkiksi Alan Wakea hiottiin kasaan ainakin viisi vuotta. Oulu Game Labissä kehitetyt pelitkin jatkavat elämäänsä ja kehittyvät vielä koulutuksen päätyttyäkin, ja koulutuksen aikana on perustettu jo ennen Oulu Game Labin alkamista olemassa olleen Viima Gamesin lisäksi ainakin kolme uutta peliyritystä.  

Seuraava Oulu Game Lab –koulutus käynnistyy maaliskuussa 2013, ja haku koulutukseen on tammikuun aikana. Pelejä kehitetään nykyisin enimmäkseen sähköisille alustoille, ja esimerkiksi tablettipelien kysyntä kasvaa koko ajan. Alalla tarvitaan koodareiden lisäksi myös graafikoita (sekä 2D että 3D), käsikirjoittajia, äänisuunnittelijoita, tuottajia ja markkinointihenkilöstöä.

Syksyn koulutuksen kuulumisia voi seurata facebookissa osoitteessa facebook.com/OuluGameLab.

Närttitytöille rakkaudella omistettiin
Luke's Trainingin alkusarjakuva.

Näyttää tältä.

Faces to the forest - Eläytymistä ja yllätyksiä Konfliktin keskeltä -liveroolipelissä

Marjukka Lampo

Parisenkymmentä somalipakolaista seisoo suorassa rivissä täyteen pakatut reput selässä.  Jotkut seisoskeluun väsyneet ovat istahtaneet maahan reppujensa päälle lepuuttaakseen puutuneita jalkapohjiaan.

"STAND UP!! FACES TO THE FOREST!!"

Mogadishulaisen viraston turvamies karjaisee säälimättömän käskyn heidän selkänsä takana ja pakolaiset pomppaavat pystyyn alta aikayksikön.

"HANDS UP!!"

Turvamies jatkaa ja hämmentyneet pakolaiset nostavat kätensä kohti taivasta. Väsymys ja turhautuminen on kaikilla suurta, mutta ei auta: passit on saatava, jotta he pääsevät rajan yli Keniaan ja lopulta aina Suomeen asti anomaan turvapaikkaa.

Todellisuudessa rivissä seisoo joukko yläkoulu- ja lukioikäisiä nuoria hiekkatien laidassa vain parin kilometrin päässä Räyskälän lentokentästä Lopella. Nuorille käskyjä huutava turvamies olen minä. On elokuun alku ja käynnissä on SPR Suomenlinnan osaston Humanitaarisen oikeuden vapaaehtoisryhmän ja Uudenmaan partiopiirin yhteistyössä järjestämä Konfliktin keskeltä -roolipeli Huima 2012 -partioleirillä. Konfliktin keskeltä on SPR:n kehittämä liveroolipeli, jonka tarkoituksena on opettaa nuorille sodan oikeussääntöjä ja lisätä ymmärrystä humanitaarisesta oikeudesta sekä pakolaisen asemasta keskellä konfliktia. Konfliktin keskeltä pelataan englanniksi.

Roolipeliä toteuttamaan lähteneille vapaaehtoisille järjestettiin toukokuussa koulutusviikonloppu, jossa tutustuttiin roolipelaamiseen, humanitaariseen oikeuteen sekä tietenkin tulevan pelin rakenteeseen. Myös minä olin siellä.

Koulutuksessa tehtiin lukuisia draamaharjoituksia, joiden tavoitteena oli saada osallistujat herkistymään sille mitä on roolin esittäminen. Teimme muun muassa hengitysharjoituksia, liikeimprovisaatiota sekä peili- ja patsasharjoituksia parin kanssa. Peiliharjoituksessa tavoitteena oli seurata parin liikkeitä ja toisintaa kaikki mitä havaitsi. Patsasharjoituksessa taas toinen "muotoili" erilaisia patsaita liikuttelemalla parinsa kehoa erilaisiin asentoihin. Liikeimprovisaatioharjoituksissa osallistujat ohjattiin vähitellen eläytymään erilaisiin tulevan pelin rooleihin: liiku tilassa vapaasti, liiku nopeammin, liiku hitaammin, liiku kevyesti, liiku raskaasti, liiku aggressiivisesti, liiku pelokkaasti, liiku kuin sotilas, liiku kuin upseeri, liiku kuin sissi.

Lisäksi saimme neuvoja siihen miten peliin saadaan luotua oikeanlainen tunnelma ilman, että nuorille aiheutuu vaaratilanteita. Yksi pelin tärkeimmistä turvallisuussäännöistä olikin nimenomaan se, että koskea ei saa. Siksi koulutuksessa käytiin läpi erilaisia tapoja elävöittää pelimaailmaa turvallisesti. Huima-leirin alaikäisiltä osallistujilta edellytettiin huoltajien lupa peliin osallistumista varten.

Yksi koulutuksen roolipeliosuuden ydinviesteistä oli nähdäkseni useaankin kertaan toistettu "just do it". Kouluttajamme selitti, että improvisaatiossa ei kannata jäädä miettimään ja analysoimaan sitä mitä tapahtuu ja mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. On parempi antaa tilanteen viedä ja vain tehdä se mitä mieleen tulee. Tämä oli tärkeä ymmärtää, sillä viimeistään elokuussa pelin ollessa käynnissä huomasimme, että kaikkeen ei voi mitenkään varautua ennalta ja järjestäjien on koko ajan elettävä hetkessä. Yksi tällainen tilanne tuli yllättäen vastaan turvatarkastuksessa.

11-vuotias poika jonotti vuoroaan turvatarkastukseen Mogadishussa. Hän oli matkannut perheensä kanssa kotikylästään kymmeniä ellei jopa satoja kilometrejä jalan. Väsymys oli suuri ja jonossa seisominen tuntui loputtomalta. Yhtäkkiä lapsi huomasi maassa jotain odottamatonta: ase. Hän poimi sen vaivihkaa reppuunsa. Entä nyt? Mitä seuraavaksi pitäisi tehdä? Koska tilanne oli pojalle uusi ja hämmentävä, pyysi hän takanaan seisovaa 12-vuotiaasta tyttöä ottamaan aseen. Tyttö otti aseen ja hetken epäröityään päätti hyökätä turvamiesten kimppuun. Poika seurasi perässä. Vain joitain sekunteja kestänyt kamppailu päättyi, kun yksi turvamiehistä onnistui kiskomaan aseen pois tytön kädestä, käskyttämään molemmat lapset maahan ja hetken rauhoittumisen jälkeen ohjaamaan heidät eristykseen yhteen virastotalon huoneista.

Se, mitä "oikeasti" tapahtui, oli kutakuinkin tämä: teini-ikäinen poika seisoi jonossa ja näki maassa muoviaseen. Se oli vahingossa pudonnut yhden turvamiestä pelaavan vapaaehtoisen taskusta. Poika ei kuitenkaan tiennyt oliko ase pudonnut vahingossa vai tarkoituksella. Pitikö se ottaa? Oliko se tämän pelin tarkoitus? Hetken pohdittuaan hän päätti poimia aseen maasta ja hämmästyi siitä kuinka helppoa se oli ollut: kukaan ei ollut huomannut mitään. Koska hän ei kuitenkaan tiennyt mitä seuraavaksi olisi kannattanut tehdä, päätti hän kääntyä takana seisovan kaverinsa puoleen. Hän tarjosi asetta tälle ja pääsi kuin pääsikin siitä eroon. Tämä toinen poika, joka otti aseen, epäröi: Miten pitkälle tässä pelissä oli tarkoitus eläytyä? Hänellä ei ollut aikaisempaa roolipelikokemusta, joten hän ei ollut aivan varma siitä miten hänen tulisi toimia.

Poika alkoi osoitella lähellä seisovaa, turvamiestä pelaavaa nuorta naista muoviaseella. Yllättävästä tilanteesta hämmentyneenä nainen seurasi vaistojaan ja yritti napata aseen pois pojalta. Seurasi pieni kädenvääntö, jossa molemmat yrittivät kilvan kiskoa asetta itselleen. Myös aseen alunperin maasta poiminut poika liittyi mukaan auttamaan kaveriaan. Minä juoksin paikalle ja yritin käskeä poikia luopumaan aseesta ja menemään maahan. Kun tämä ei tehonnut, en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin tarttua itsekin kiinni aseeseen ja riuhtaistua sen pois. Tämän jälkeen molemmat pojat tottelivat ja menivät maahan makaamaan. Tilanne rauhoittui ja turvatarkastusta jatkettiin. Nämä kaksi poikaa opastettiin sivummalle ikään kuin eristykseen ja lopulta masentevan pitkän turvatarkastusjonon päähän aloittamaan kaiken alusta.

Tämä tilanne oli niin odottamaton, että meillä vapaaehtoisilla ei mitenkään olisi voinut olla valmista käsikirjoitusta siihen miten toimia. Oli pakko seurata vaistoa ja mennä virran mukana.

Erityisen mieleenpainuvan tilanteesta teki se miten siinä tavallaan kaksi toisistaan poikkeavaa pelin säännöstöä tai koodistoa kohtasivat. Meille vapaaehtoisillehan oli selkeästi opetettu, että koskea ei saa. Koskemattomuden oli tarkoitus taata kaikille turvallinen peli. Tähän logiikkaan nojaten olin koko ajan valmistautunut peliin niin, että siinä kaikki hoidettaisiin puhumalla. Mikäli hahmoni haluisi jonkun tekevän jotain, se tapahtuisi niin, että minä pyydän ja hän tekee. Ketään ei, esimerkiksi, paiskata väkisin maahan. Ennen pelin aloitusta pääsi kuitenkin käymään niin, että varsinaisille pelaajille, eli partiolasille, unohdettiin kertoa tästä säännöstä. Kenellekään meistä järjestäjistä ei tainnut jännityksestä johtuen tulla mieleenkään, että siitä pitäisi mainita - olimmehan me siitä kuitenkin tietoisia ja sitoutuneet noudattamaan sitä. Mehän tässä olimme ne, jotka vetävät peliä ja kontrolloivat sitä mitä tapahtuu.

Kuitenkin, koska peliin osallistuville partiolaisille ei oltu muistettu kertoa tätä sääntöä, ei se luonnollisestikaan kuulunut heidän peliä määritävään koodistoonsa. Siksi siinä hetkessä, kun pojat löysivät muoviaseen maasta, eivät he osanneet koodata tilannetta niin, että sen putoaminen olisi ollut vahinko ja että pelissä ei ollut tarkoitus reagoida siihen mitenkään. Sen sijaan he ajattelivat, että muoviase oltiin saatettu pudottaa maahan tarkoituksella ja että mikäli he haluaisivat eläytyä peliin, he saisivat tarttua tilaisuuteen. Niinpä kaksi koodistoa törmäsi ja seurasi hämmennyksen tila, jossa molemmat osapuolet joutuivat nopeatempoisessa ja kaoottisessa tilanteessa sovittamaan omat toimintatapansa yhteen ja löytämään jälleen yhteisen sävelen. Onneksi se lopulta löytyi: pojat huomasivat menneensä liian pitkälle ja ymmärsivät jatkossa hahmojensa rajat pelissä; me järjestäjät taas valpastuimme ja osasimme jatkossa olla varovaisempia ja selkeämpiä siitä mitä pelissä oli tarkoitus tehdä ja mitä ei. Päivä jatkui kaikkien osalta turvallisesti loppuun.



P.S. Sovellan pohdintoihini vapaasti Gregory Batesonin ja Erving Goffmanin teorioita kommunikaatiosta leikissä. Jos olet kiinnostunut asiasta, suosittelen tutustumaan seuraaviin opuksiin:

• Bateson, Gregory. Steps to an ecology of Mind. London: Paladin, 1973.
• Goffman, Erving. Frame Analysis: An Essay on the Organization ofExperience. 1974. Boston: Northeastern University Press, 1986.

EDIT: Oheinen videoinsertti laadittiin pari vuotta sitten Tampereella pelatusta Konfliktin keskeltä -pelistä.