Nörtti kuntoilee?

Tiina Laine          

by: Ron Slattery

Kuulun nörttiryhmittymien viidakossa siihen lukutoukka-jaokseen, jolle 24h hyvän kirjan parissa vietettynä edustaa onnistunutta ajankäyttöä. Istun mieluummin lukemassa sankariteoista kuin itse niitä suorittaisin. Tämä toisaalta tuottaa sivussa ongelman: En ole kovin innostunut liikkuja ja urheilu saa sanana jo pieniä inhonväreitä kulkemaan selässäni. Tosin erilaisiin asioihin haksahtajana, nuoruudessani oli kausi kun seurasin SM-jääkiekkoa. Innostukseni kesti muutaman kauden ja huipentui Suomen MM-kultaan sekä lässähti totaalisesti seuraavan tappion jälkeen.

 Koska vietän aikaani mieluummin makuuasennossa tai istualleen mukavassa tuolissa, nenä kiinni kirjassa/katse vangittuna pikseleitä vilisevään tietokoneruutuun tai television siniseen maagiseen hehkuun, painoni ei koskaan ole ollut millään ”ihanne” tasolla. Tosin en ole varma mikä kyseinen taso on, mutta selkeästi olen ohittanut sen siinä vaiheessa kun vaatekaupasta ei enää löydy sopivia vaatteita. Vielä kun oma ammatti kuvaajana vaatii fyysistä kestävyyttä sekä kehon hallintaa, oli minun tunnustettava tosiasiana että takamus pitää nostaa penkistä ja energian kulutus saada tasolle, jossa se ylittää sisään laitetun määrän.

                     

Eli liikkua pitäisi, mutta miten? Jos minussa koskaan on ollut ripaus liikunnan ilosta kirmaavaa lasta, niin se katosi koululiikunnan myötä. Minulle liikunta tarkoittaa epämiellyttävää olotilaa, jossa suoritustasoni on naurettava ja olo sen jälkeen vielä kamalampi. Vieressä joku syntymästään siivet kantapäissä omaava pepsodenttihymy hokee että ”kyllä kunnon treenin jälkeen tuntuu niin hyvältä että”. Onneksi nykyään on nörtimpiä liikuntamuotoja joilla aloittaa, ilman että täytyy mennä julkisille paikoille itseään nolaamaan.

                     

XKCD: A webcomic of romance, sarcasm, math, and language. 

Xboxin Kinectiin tutustuin viime kesän alussa Turun Finncon-Animecon vapaaehtoisten järjestäytymisbileissä ja ihastuin. Kuulun PS ihmisiin, ja pelkkä Xboxin ohjaimen testailu on katkaissut tutustumiseni kyseiseen maailmaan. Xboxin ohjaimen jälkeen PS:n ohjain tuntuu sirouden ja keveyden huipentumalta (ja kyllä, tiedän että Xboxin ohjaimen väitetään olevan paljon parempi). Mutta Kinect; ei ohjainta ja se tottelee kehon liikkeitä uskomattomalla tarkkuudella. Järjestäytymisbileissä tanssin koko illan (toisin sanoen loikin pelin ohjeiden mukaan ja sohin käsilläni ympäriinsä). Hiki virtasi ja kuulin korvissani kunnon kasvavan kohisten. Tosin kyseessä saattoi olla myös valtimoitteni avunhuuto niiden yrittäessä pumpata happea ympäri kehoani.  Kinectista Anitta käsittääkseni kirjoittaa ihan oman jutun lähiaikoina, joten eipä siitä sen enempää.

                                           

by:Stephen Craven

Kotona harrastamani liikuntamuoto on myös tasapainolaudalla leikkiminen. Risti-istunnassa tasapainolaudan päällä ”korsetti” tiukalla ja ryhtisuorana istuminen on yllättävän tehokasta treeniä. Hiki ei tosin virtaa eikä syke nouse. Siinä keskitytään kehossa syvällä olevien lihasten aktivoimiseen. Kyseisillä lihaksilla on iso rooli esimerkiksi selän toimintaan. Itselläni käy helposti käsivarakuvauksen aikana väsyessä niin että selkä notkahtaa yliojennukseen. Tällöin keskinikamat joutuvat kannattelemaan ylävartalon sekä kameran painon. Pitkällä tähtäimellä se on reitti ikäviin selkäongelmiin, jota en kiitos vain halua. Tasapainolauta ei edes pahasti häiritse normaalielämääni. Olen ottanut tavaksi istua sillä samalla kun katselemme Bleachia. Yksi jakso kestää 20 minuuttia. Se on aika jonka juuri ja juuri jaksan istua ennen kuin kehoni pakottaa vaihtamaan asentoa ja rentouttamaan lihakset. Lukeminen minulta ei vielä onnistu, sillä laskiessani katseen kirjaan menetän tasapainon, eikä käsilihakseni vielä ole siinä kunnossa että jaksaisin pidellä kirjaa kasvojen tasolla kovin pitkään. Tosin täytynee ottaa sekin osaksi treeniä, niin hiljalleen ne käsivoimatkin kaiketi kehittyvät.

                      

Kuntoa kasvattavien pelien lisäksi kävelin ne pelottavat metrit läheiselle kuntosalille ja astuin sisään aivan uuteen maailmaan. Myin sieluni ja sitouduin ikuisiksi ajoiksi jäseneksi. Tätä vastaan minulle tehtiin kunto-ohjelma ja sain vapauden tulla ja mennä miten haluan sekä osallistua vaikka kaikille tarjottaville yhteistunneille. Jäsenkuntosaleista ensimmäisenä ihmisille tulee mieleen että ne ovat kalliita ja onhan se tavallaan totta. Itseltäni katoaa tililtä kerran kuussa 75€ siitä ilosta että käyn salilla. Toisaalta mikäli jaksan käydä viikossa 2-3 kertaa niin summa vastaa samaa jonka kuluttaisin kertamaksuina jo kaupungin ylläpitämälle kuntosalille.

                      

Kun Taxikuski t-paitani ja polvihousuiksi katkomani verkkarit istuvat hienosti ystäväpiirini tapaamisiin, niin salilla minulla on tunne että erotun joukosta hieman liikaa. En myöskään ollut tiennyt että vaaleanpunainen on taas trendiväri, mutta näin näyttäisi urheiluvaatteissa olevan. On hämmentävää että tasaisen harmaasti pukeutuvista ihmisistä kuoriutuu salilla kirkkaan värikkäisiin makkarankuoriin ahtautuvia liikuntaintoilijoita. Tosin sain myös huomata että pahimmat stereotypiat ja mielikuvat himoliikkujien asenteesta olivat omassa päässäni enemmän kuin tosielämässä. Salilla ihmiset keskittyvät omaan kuntoiluunsa ja ilmapiiri on ystävällinen ja rauhallinen. Saan kuntoilla ilman öykkäröiviä painonnostajia, nenänvarttaan pitkin katsovia, syömishäiriöisiä naisia ja puolimaratoniin liian tosikkomaisesti treenaavia kuntoilijoita.

                     

by: Andrea Vascellari 

Kuntosalilla olen nyt käynyt viime elokuusta säännöllisen epäsäännöllisesti ja pientä kohentumista on tapahtunut. Lisäksi olen koukussa kuntosalin infrapunasaunaan, jossa voin yhdistää kuntoilun jälkeisen rentoutumisen ja kirjan lukemisen. Infrapunasaunassa on kuivaa, siellä lämpö tuotetaan nimensä mukaisesti infrapunasätein vesihöyryn sijaan ja siksi lukeminen onnnistuu. Tosin asento kannattaa valita niin, ettei hikipisaroita tipahtele lehdille. Saunan toiminta perustuu siihen, ettei siellä ole tuskastuttavan kuuma vaan keho reagoi inforapunaan lämpenemällä ja hikoilemalla. Tuttavani totesi että se siis paistaa hiljalleen ihoa, mutta todellisuudessa se ei ole sen vaarallisempi kuin istua lämpötilaltaan hieman alle veden kiehumispisteen olevassa perussaunassa. Ehkäpä se on jopa hieman turvallisempi. 

                      

Nyt kun lumi on sulanut ja kesä muistuttelee olemassa olostaan ajatukset väistämättä suuntautuvat ulos. Olenkin jo kaivanut pyörän talviteloilta. Lenkkeily ei koskaan ole minulta sujunut. En käsitä mitä järkeä on juosta päättömästi ympäriinsä ilman että päätyy paikasta a paikkaan b. Hapenottokykyni on juostessa surkea ja nuorena rikkomani polvi alkaa nopeasti muistutella itsestään. Nyt kuitenkin huomasin että Iphonelle ja Androidille on saatavissa app nimeltä Zombies, Run! Ja ensimmäisen kerran elämässäni toivon että omistaisin jommankumman. Zombies, Runin idea on seuraavanlainen: Pelaat zombie apokalypsi peliä, jossa sinun yllättäen pitää pyrkiä pysymään elossa mahdollisimman pitkään. Lisäjujuna on että tarvittavia tavaroita saat juoksemalla oikeassa maailmassa lenkin, jonka ohjelma tallentaa kuin olisit juossut virtuaalimaailmassa ne hakemassa. Tavarat voit käyttää pelissä etenemiseen. Ja juostessa voi kuunnella kuulokkeilta peliin liittyvää juonta. Peli myös lupailee että mikäli juoksen liian hitaasti alkaa kuulokkeista kuulua zombien hengitystä. Sinua ajetaan takaa.

                      

Jos joku on kyseistä appia kokeillut, kuulisin mielelläni lisää sen toiminnasta. Tällä hetkellä tyydyn rukoilemaan että sen suosio nousee tasolle jossa se päätyisi myös Nokian puhelimeen, minulla kun ei tällä hetkellä ole mahdollista ostaa uutta puhelinta. Mutta uskon että peleihin helposti koukkuun jäävänä persoonana ja zombi apokalypsista aina yhtä paljon innostuvana, peli mahdollistaisi ihmeen ja saisin itseni tasaisesti lenkille.

                      

En usko että minusta koskaan kuoriutuu himoliikkujaa, mutta onneksi tekniikka jatkaa kehittymistä ja varmasti yhä enemmän on tarjolla pelien ja liikunnan yhdisteitä, jotka eivät vaadi supersosiaalista luonnetta sekä tapoja yhdistää kuntoilu osaksi muuta elämää. Tästä hyötyy eniten kaltaiseni elämän nautiskelijat ja hyvä niin. En usko että on joku liikunnalla saavutettava ihanne raja, johon päästyäni elämäni muuttuu täydelliseksi. Tärkeintä on että kunto ja paino ovat sillä tasolla jossa ne eivät haittaa olemista. Ja elämää pidentää varmasti eniten stressin vähentäminen, siis hyvä kirja kainaloon ja ei kun nauttimaan.

Tytöt tappelee

Maddie Hentunen

Ennakkovaroitus: Käytän seuraavassa kirjoituksessa termejä ”budo” ja ”kamppailulaji” hyvin laveasti ja täysin omista näkökulmistani käsin. Eläkää sen kanssa, pilkunviilaajat.

Ihan ensimmäisenä ei välttämättä monelle tule nörttiydestä (nörtteydestä?) mieleen kamppailulajit, mutta pidän budonörttiyttä aivan legitiiminä nörttiyden lajina lähinnä kahdesta syystä:

1) Nörtiksi tai geekiksi on määritelty (muun muassa tämän blogin kirjoittajien sekä Geek Women Unite! -ryhmittymän toimesta) ’jostain asiasta tai harrastuksesta intohimoisesti kiinnostunut ihminen’.

2) Aloittaessani siitä tai tuosta kamppailulajista vaahtoamistani, minulle on usein huokaistu ’Vitsi sä oot nörtti’.

Case closed. Uskomattoman väsynyttä kliseetä käyttääkseni: kamppailulajit ovat minulle enemmän elämäntapa kuin harrastus. En osaa kuvitella elämää Maddiena ilman niitä. Treenitauot aiheuttavat sanoinkuvaamatonta ahdistusta, ja aamuhämärissä salille tallustelu saa aikaan lämpimän ja karvaisen tunteen. Minusta nyt vaan on kiva mitellä taitojani itseni ja muiden kanssa, koetella fysiikkani ja psyykeni rajoja ja saada jonkun kantapäästä ohimooni. (Jälkimmäistä yritetään toki välttää mahdollisuuksien mukaan).

Budo on tie, jolla ei koskaan valmistu tai tule täydelliseksi - siitä kielii jo lajien hengästyttävä monimuotoisuuskin. Se kiehtoo minua. Kuulun siihen koulukuntaan, joka ei jaksa taistella lajien paremmuusjärjestyksestä, vaan uskoo niiden kaikkien palvelevan jotain tarkoitusta (no, ehkä ei aivan kaikkien). Kamppailu itsen ja toisen kanssa vaatii myös aina ennen kaikkea nöyryyttä, joka jää monelta edistyneeltäkin budokalta usein unholaan, eikä se toki helposti aina itsellenikään muistu mieleen. Kehitettävää on siis aina.



Mutta millaista on olla nainen kamppailumaailmassa? 80-luvun suomalaislapsena olen onnekkaassa asemassa; kamppailun harrastaminen on täällä helppoa, siitä kiitos 70- ja 80-lukujen suomalaisille budo-pioneereille, joihin muun muassa oma taekwondo-opettajani kuuluu. Suomessa on tällä hetkellä hyvin pitkälti koko maan kattava eri lajien kirjoma kamppailulajiverkosto, ja vaikka toki kotoiselta pääkaupunkiseudultani löytyy kenties kattavin tarjonta eri lajeja, maakunnissa vaikuttavat seurat ovat monen lajin osalta harjoittelun selkäranka.


Suomen pitkät historialliset perinteet ainakin näennäisen tasa-arvon kanssa myös helpottavat naisten tuloa lajin kuin lajin pariin. Tuttavapiiriini kuuluu korkeasti edistyneitä naisjudokoita, -taekwondoineja, -haedong kumdoineja, -defendo-opettajia ja -savateureja, ja kahden päälajini WTF-taekwondon (korealainen potkupainotteinen kamppailu-urheilulaji) ja haedong kumdon (korealainen, dynaaminen miekkailulaji) parissa sukupuolijakauma omien seurojeni piirissä on melko tarkkaan 50/50.

Monen kamppailulajin luonteeseen kuuluu vastustajan voiman suuntaaminen toisaalle välttäen suoraa voimainmittelöä, tai jollain muulla tavalla vastustajan saattaminen sellaiseen tilaan, ettei hän pysty käyttämään voimiaan hyväkseen (vrt. lukot, sidonnat, hämäykset, väistöt). Harva tekniikka toimii pelkästään lihasmassaan perustuvan puhtaan voiman varassa, joten miesten ja naisten fyysiset erot eivät juuri korostu, vaikka tässä onkin lajikohtaisia eroja.

Kertaakaan en ole joutunut nostamaan kanssaharjoittelijaani suorille käsille - show-painia kun en ole (ikävä kyllä) vielä tullut kokeilleeksi. Ylenmääräinen lihasmassa olisi monissa ketteryyttä ja notkeutta vaativissa liikkeissä jopa enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Tämän sanottuani todettakoon, että tunnen myös fyysisesti lähinnä jääkaappia tai vastapainoisesti Joulupukkia muistuttavia budokoita, jotka ovat pienempiään sekä nopeampia, ketterämpiä että edellisen kyseessä ollessa itsestään selvästi vahvempia. Tämä kehitys, etenkin se joulupukkiutuminen, on kuitenkin usein tapahtunut vasta pitkän budouran jälkipuoliskolla. Poikkeuksia tietysti löytyy jokaiseen sääntöön. Kamppailu ei ole ruumiinkokorasistista, omalle kropalle pitää vain löytää se oikea laji tai oma tyyli. Kaikkein tärkeintä on tuntea oma fysiikkansa, missä muodossa se sitten ilmeneekin.



Pelkästään harrastuspukujen samanlaisuus jo tekee ihmisestä harjoitustilanteessa yleensä harjoittelijan mieluummin kuin sukupuolen, joka sopii minulle mainiosti. Itämaisperäisten lajien parissa on tapana viitata harjoittelijoihin lähinnä vyön värin eli edistyneisyysasteen perusteella. Vöitäkin myönnetään usean lajin parissa nykyään sikäli yksilöllisin perustein (vaikka tietyt osaamisalueet tulee tietysti olla vyökokeessa hallussa), että tietyn vyöarvon saavuttaminen mittaa myös henkilökohtaista edistymistä, eikä harjoittelijoita verrata toisiinsa.


Mitään valitettavaa ei siis ole, eikö niin? No ei ihan niinkään. Olen harjoittanut kamppailu-urani aikana melkoista lajisurffausta juuri niiden oikeiden lajien ja seurojen pariin päästäkseni, ja törmännyt monenmoiseen asenteeseen ja opettajaan. Sanottakoon tässä, että itse en usko minkään kamppailulajin olevan hengeltään sen enempää maskuliinista kuin feminiinistäkään tai sopivan paremmin naisille tai miehille.

Kamppailu on universaalia, ja vaikka sodankäyntiä ja taistelua onkin perinteisesti pidetty miehisenä lajina, en ole tutkimuksista huolimatta löytänyt mitään, mikä sitoisi kamppailuosaamista joko Y-kromosomiin tai miehiseen lisääntymisvarustukseen. Suurin osa kohtaamistani pitkän linjan budokoista ja kamppailuopettajista on kanssani samaa mieltä. Pinnan alla kuitenkin elää sitkeä ja faktoista piittaamaton asennevammavähemmistö, joka on onnistunut pilaamaan monen naisen treenin.



Ystäviltä kuultua, kun suoritin pienimuotoista kyselyä sukupuolisidonnaisiin asenteisiin törmäämisestä budon parissa:

”Ei ne varmaan mua sinne nekkailutreeneihin halua, kun mä olen tyttö.” (Tämä
naiselta, joka oli jälkikäteen huomannut terrorisoivansa omaa harjoitteluaan
omilla sukupuoliasenteillaan.)

”Sitten se opettaja otti mut aina esimerkiksi kuristusotteista vapautumisesta,
ja muisti aina sanoa, ad nauseam, että jopa tällainen pieni ja hauras
nainen pääsee tällaisen ison korston käsittelystä kun tekee näin. Mä painoin 87
kiloa ja nostin penkistä todennäköisesti enemmän kuin se opettaja. Ironiaa en
havainnut.”

”Treenasin pitkään ryhmässä, jossa olin ainoa nainen samantasoisten joukossa, ja
tasapareja ei tullut. Parit jaettiin lähes poikkeuksetta siten, että minä
jouduin treenaamaan joko yksin tai ohjaajan kanssa, joka ei koskaan ottanut
kunnolla kiinni, vaan näytti pelkäävän että ranteeni katkeaa, jos se nappaa
hihastani vähänkään kovempaa kiinni. Ryhmän miehet eivät oikeastaan koskaan edes katsoneet minua silmiin.”

Itse olen kuullut useaan otteeseen erään kamppailuopettajan viittaavan heikkoina, halveksuttavina ja lahjattomina pitämiinsä yksilöihin tyttöinä näiden sukupuolesta riippumatta, etenkin silloin kun kyseessä on mies. Pelkästään hyvää tarkoitusta, mutta piilevää seksismiä henkivä opettajan lausuma ”Ja sitten pojat otatte nätisti nää kuristukset N.N.:n kanssa” ilmaisee joissain yksilöissä kytevän asenteen siitä, että jos nyt eivät suoranaisesti huonompia ihmisiä ole, niin tytöt nyt vaan menevät helpommin rikki.



Itse en koe olevani millään tavalla hauras. Menen kamppailutilanteisiin harjoitusympäristössä mielelläni (kenenkään ei pitäisi mennä niihin mielellään tosielämässä) ja olen kestänyt iskuja, jotka ovat pudottaneet treenikavereitani. Olen joskus jopa typerän rämäpäinen tilanteessa, jossa tunnen säännöt – haedong kumdon PM-hopean arvoinen naamallatorjumistekniikkani (naamaosumasta kun ei saa pisteitä) on muodostunut lajin harrastajien parissa jo legendaksi.

Ruumiinrakenteeni puolesta muistutan ehkä enemmän ballerinaa kuin budokaa ulkopuolisen silmin, mutta toisaalta en ole omien lajieni parissa senkään kanssa ollenkaan yksin. Pelkästään kamppailulajien pariin hakeutuminen osoittaa yleensä sitä, että nainen ei pelkää paria mustelmaa. En edes ole minkään luokan poikkeusyksilö, vaan kaltaisiani naisia on paljon.


Toisaalta minulla ei ole mitään oikeutta arvioida muita harjoittelijoita omilla kriteereilläni. Jokaisella, niin naisella kuin miehelläkin, on oikeus osoittaa harjoituksissa, mihin asti fyysinen kontakti on turvallisen tuntuista ja milloin mennään epämukavuusalueelle – muun muassa sitä varten niitä tilanteita harjoitellaan, ettei tosipaikan tullen iskisi paniikki. Harjoitusparilla ja ohjaajalla on silloin suunnaton vastuu siitä, että epämukavuusalueilleen saa jokainen mennä turvallisesti ja rauhassa. Sillä tavalla tapahtuu kehitystä. Ylenmääräistä ahdistusta tai traumatisoitumista ei saa aiheuttaa kenellekään missään tilanteessa.


Loppukaneetiksi sanottakoon, että kamppailu voi Suomessa hyvin ja se on äärimmäisen tasa-arvoinen ja suurelle osalle kansasta soveltuva laji. Edellä mainittujen kaltaiset asennevammaesimerkit ovat onneksi harvinaisuuksia. Itse mieluummin rajaisin harjoittelijoista pois ne asennevammaiset yksilöt kuin naiset, vaikka vähän hauraammatkin.



Kuvat (c) Tarja Lämsä, Tero Heikkinen