Naiskuva, naiskirjailijat ja naisnörtin arkkityyppi klassikkokirjallisuudessa

Ines "Heetteri" Lukkanen

Varoitus lukijalle: käytän tässä tekstissä ilmauksia “nörtti” ja “klassikko” hieman vapaammin kuin mihin moni on tottunut. Mikäli aiheesta syntyy väittelyä, toivon ettei se johdu näiden kahden sanan tulkinnasta.

Valtaosa kirjailijoista ennen 1900-luvun puoliväliä oli miehiä, kunnes naiset alkoivat kuroa sukupuolijakaumaa umpeen. Osaksi miesvaltaisuudesta johtuen naiskuva klassisessa kirjallisuudessa oli usein parhaimmillaankin epämääräinen, välillä jopa pelottavan paljon sen kaltainen kuin Melvin Udall tuhahtaa elokuvassa Elämä on ihanaa: “I think of a man, and I take away reason and accountability.” Klassisen kirjallisuuden naiset ovat dramaattisia, herkkiä, ailahtelevaisia, epäloogisia olentoja joita tuntuvat ohjailevan oikulliset, mystiset luonnonvoimat joita on mahdoton ennustaa, mutta joita voi toisinaan lahjoa. 

"Loistava tulevaisuus" (Great Expectations) kirjan kuvitusta.

Ajatellaanpa vaikka Charles Dickensin kammottavaa Neiti Havishamia ja tämän adoptoimaa Estellaa teoksessa Loistava tulevaisuus. Heistä molemmat ovat näennäisen tunnekylmiä, sadistisia ja vailla minkäänlaista inhimillisyyttä, aivan kuin he kuuluisivat täysin toiseen lajiin kuin kirjan herttainen ja oikeudentuntoinen päähenkilö Pip. Toisessa ääripäässä ovat sinänsä miellyttävät naishahmot kuten Alexander Dumas nuoremman Kamelianainen -kirjan kurtisaani Marguerite, joka kuitenkin jää lähinnä etäiseksi ja eteeriseksi raamiksi jostakin houreisesta ihanteesta sen sijaan että olisi uskottava, samaistuttava henkilöhahmo.

Naiset eivät käsittääkseni juuri kirjoittaneet maailmankirjallisuuden klassikoita kuin vasta 1800-luvulle tultaessa, ja tällöinkin nämä kirjat saivat usein ansaitsemansa arvostuksen melko vastahakoisesti tai vasta postuumisti. Korkeintaan he sepustivat jotakin kotitalousläheistä tietokirjallisuutta, muotiartikkeleita tai romanttista hömppää toisille naisille.

 

George Eliot, oikealta nimeltään Mary Anne Evans.

...Paitsi pseudonyymien eli salanimien alla. Oletko koskaan kuullut Mary Anne Evansista? Et varmaankaan, mutta nimi George Eliot saattaa jo herättää mielikuvia tai soittaa kelloja. Louisa MayAlcott ja Brontën sisarukset ovat muita esimerkkejä pseudonyymien käyttäjistä, jotka tahtoivat että heidän tekstinsä otettaisiin vakavasti. Oli miten oli, naiset kirjoittivat, ja vieläpä usein nimenomaan naisista. Monien heidän kirjojensa päähenkilöt eivät juurikaan pyörtyilleet tai metsästäneet epätoivoisesti aviomiestä. Sivut eivät suinkaan täyttyneet loputtomista tanssiaiskuvauksista ja teekutsuista, ainakaan ilman jotakin juonellista funktiota. Romantiikka syntyi sukulaissielujen kohtaamisesta, intohimoisista riidoista ja epätodennäköisistä pareista.

 

Useat naiskirjailijat olivat, kuten heidän kirjojensa erikoiset sankarittaretkin, oman aikansa vastineita nörttitytöille jotka menestyivät siinä mikä oli ollut etupäässä miesten kenttää. Alcott, joka ei koskaan mennyt naimisiin, kirjoitti tyttökirjansa pohjaten sen keskushenkilöt omaan perheeseensä. Perheen poikamaisen, räiskähtelevän Jo -tytön Alcott pohjasi itseensä. L.M. Montgomeryn Vihervaaran Anna ja Uudenkuun Emilia ovat niin ikään tyttökirjojen rakastetuimpia sankarittaria, koska heissä oli jotakin erikoista verrattuna muihin tyttöihin. Heillä oli nimittäin palava kiinnostus joko johonkin tiettyyn harrastukseen tai maailman ihmeisiin ylipäätään. He tavoittelivat tietoa ja kyvykkyyttä sen vuoksi että se oli heille ominaista. 

Jane Austen

Jane Austenin kenties tunnetuin naishahmo, Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksen Elizabeth Bennet ja Järki ja tunteet -opuksen Dashwoodin sisarukset ovat myös erinomaisia esimerkkejä sankarittarista joiden nokkeluus, neuvokkuus ja uskottavuus puhuttelevat meitä nykyajan nörtti- ja geekkityttöjä. Heistä oli kirjoitettu epätäydellisiä ihmisiä, mutta yhdenkään heistä pahin heikkous ei ollut hänen sukupuolensa tai oletettavasti siihen väistämättä kuuluvat taipumukset. Jotkut meistä nyt vain ovat ujoja, jotkut kömpelöitä, jotkut liian suorasanaisia, jotkut liian tunteellisia, toiset tunteensa kieltäviä ja yliloogisia tai jotakin muuta. Tämä koskee koko ihmiskuntaa. Päähenkilöiden tasapainottelu heikkouksien ja vahvuuksien välillä sekä kehityksen kautta tapahtuva matka kohti parempaa minää ja jotakin tiettyä tavoitetta ovat vähintäänkin yhtä tärkeä osa kirjaa kuin heidän ympärillään tapahtuvat asiat.

Rivien välistä voi lukea myös yhteiskunnan asenteiden muutosta. Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä vähemmän nk. “oppinut nainen” on ollut kauhistus tai epänormaali ilmiö, ja kulunutta lausetta “pilaat silmäsi tuolla kirjoihin tuijottamisella” nähtiin teoksissa yhä harvemmin. Austenin ja muiden naispuolisten aikalaiskirjoittajien sekä tyttökirjojen sankarittaret muokkasivat seuraavien sukupolvien tyttöjen käsitystä itsestään ja mahdollisuuksistaan. Mitä lähemmäksi 1800-luvun loppua tultiin, sitä yleisemmäksi kävivät naisten nimet kirjojen selkämyksissä kynäilijöiden ominaisuudessa, ja sitä yleisemmäksi kävivät myös määrätietoiset ja voimakkaat sankarittaret. Ei tarvinnut olla radikaalifeministi tai kaduilla marssiva suffragetti voidakseen muuttaa maailmaa.

Kirjailijanaisilla ja heidän luomuksillaan on varmasti ollut vaikutusta myös meihin 2000-luvulla eläviin hengenheimolaisiin. He kannustavat sadan vuodenkin takaa seuraamaan polkua joka tuntuu omimmalta, vaikka se ei aina olisi vailla haasteita. Nämä haasteet ovat varmasti vaihtaneet vaatteita vuosien saatossa, mutta saman periksiantamattoman "can do" -hengen soisi säilyvän edelleen. Naisten kirjoittamien teosten sivuilta voi lisäksi lukea aitoa sisaruutta, jossa omien saavutustensa vuoksi ei ole välttämätöntä tallata muiden yli tai vähätellä heitä. Kirjojen sankarittaret ovat ajattomia, positiivisia roolimalleja.