Joulukalenterin luukku 13: pyhä Lucia

Minna Heimola

Tänään, joulukuun 13., vietetään Lucian päivää, joka on etenkin suomenruotsalaisille tärkeä joulunalusjuhla. Mutta miksi Lucian päivää vietetään?

Lucian päivä on yksi niitä harvoja pyhimysten muistopäiviä, joihin vielä nykyäänkin liittyy Suomessa erityisiä perinteitä. Pyhä Lucia kuuluu pyhimysten joukossa ns. neitsytmarttyyrien joukkoon: hän oli nuori nainen, joka halusi omistaa elämänsä Jumalalle, vaikka suku ja/tai yhteiskunta halusi pakottaa hänet avioliittoon ja perinteiseen perhe-elämään; lopulta, kuten tässäkin tapauksessa, tarina päättyy tragediaan. Tarinoille tyypillinen elementti on se, että nuorta naista yritetään kiduttaa eri tavoin, mutta Jumalan ihmeet estävät teot; lopulta sankaritar kuitenkin kuolee vainoojien käsissä. Marttyyrikertomuksissa tämä ei kuitenkaan ole onneton loppu, pääseehän sankaritar Jumalan luokse.

Renessanssiaikainen maalaus pyhästä Luciasta, joka pitää
silmiään lautasella. Kuvan lähde: Wikipedia, http://en.wikipedia.org/wiki/
File:Saint_Lucy_by_Domenico_di_Pace_Beccafumi.jpg

Näin käy myös nuorelle Lucialle (perimätiedon mukainen elinaika 283–304), hurskaalle nuorelle naiselle, joka pyhimyslegendojen mukaan oli luvattu vaimoksi pakanamiehelle. Lucia kuitenkin vastusti avioliittoa ja halusi lisäksi myötäjäisrahat lahjoitettavan almuiksi köyhille. Koska kristittynä Lucia myös vastusti keisarille uhraamista, hän oli lainsuojaton roomalaisen lain edessä. Lucian itsepäisyydestä suuttunut sulhanen käski heittää Lucian bordelliin raiskattavaksi, mutta Lucia muuttui tällöin niin painavaksi, että sotilaat eivät saaneet häntä kannettua sinne. Joissakin tarinoissa Luciaa ei saatu yrityksistä huolimatta myöskään poltettua. Lopulta hän kuitenkin kuoli kurkun auki viiltämiseen.

Kuten oheisesta kuvasta näkyy, Lucia kuvataan kirkkotaiteessa niin, että hänellä on mukanaan irtikaivetut silmät lautasella. Joidenkin pyhimyslegendojen mukaan Lucialta kaivettiin silmät irti osana hänen kiduttamistaan. Eräässä tarinassa taas Lucia kaivoi itse silmänsä irti hänen sulhasensa kehuttua silmien kauneutta, siinä toivossa, että tämä ei huolisi häntä sokeana. Nämä kertomukset ovat kuitenkin huomattavasti Lucian jälkeen syntyneitä. Lucian päivää, joulukuun 13., on joskus pidetty vuoden lyhimpänä päivänä, ja koska Lucian nimi merkitsee valoa (lat. lux = valo), traditioihin on kietoutunut siksikin valoon ja näkemiseen liittyviä teemoja.

Lopuksi pakolinen nörttiaasinsilta: nörttityttönäkökulmasta Luciaa voi pitää kiinnostavana kolmesta eri syystä. Ensinnäkin pyhä Lucia on muunmuassa kirjailijoiden suojeluspyhimys (kuten myös sokeiden, marttyyrien ja myyntimiesten...). Toisekseen neitsytmarttyyrit, joihin Luciakin kuuluu, ovat feministisestä näkökulmasta kiinnostavia naishahmoja - naisia, jotka kieltäytyivät alistumasta perinteiseen naisen rooliin vain vaimona ja äitinä. Kertomuksissa pieleen menneistä kidutus- ja raiskausyrityksistä nämä naiset myös pitivät kiinni - jumalallisten ihmeidenkin avulla - oman ruumiinsa koskemattomuudesta (ainakin tiettyyn rajaan asti). Myöhemmillä vuosisadoilla, kun kristillinen luostarielämä syntyi ja kehittyi, näillä naisilla oli enemmän mahdollisuuksia omistaa elämänsä, paitsi Jumalalle, myös lukemiselle, kirjoittamiselle ja muille akateemisille harrasteille. Kolmanneksi, pyhimyslegendat yksityiskohtaisesti kuvattuine kidutuskohtauksineen olivat antiikissa ja keskiajalla kauhukirjallisuutta, jonka lukeminen ei herättänyt vain hurskaita ajatuksia, vaan myös sallittuja kauhunväristyksiä.

Pyhän Lucian päivän kortti. Kuvan lähde näitäkin kortteja myyvä kauppa,
http://www.greetingcarduniverse.com/holiday-cards/st-lucias-day-feast-of-st-lucia-cards/feast-of-santa-lucia-577297

Huom! Loppuun Luciaan liittymätön jouluaiheinen muistutus: jos haluat lähettää joulukortteja halvemmilla joulupostihinnoilla, tänään on viimeinen lähetyspäivä! Tarkempia tietoja joulupostin deadlineista löytyy Itellan joulupostisivuilta.

Nörttityttö -webcast: NaNoWriMo osa 1 & 2

Anna-Maija Laine

Kirjoittaessani tätä, on marraskuun ensimmäinen päivä. Kello on kohta viisi iltapäivällä, mikä tarkoittaa sitä, että NaNoWriMo on ollut käynnissä miltei 17 tuntia. Olen tänä aikana lähinnä nukkunut ja tehnyt töitä, mutta kirjoitusurakka on vasta alussa. Olen kirjoittanut ruokatunnilla hurjat 85 sanaa, joten matkaa asetettuun tavoitteeseen on vielä todella paljon.

National Novel Writing Month on kuukauden mittainen, tätä nykyä kansainvälinen kirjoitustempaus. Osaanottajien on määrä kirjoittaa 50 000 sanaa proosaa synkeän marraskuun aikana. Aihetta käsiteltiin Nörttitytöissä jo vuosi sitten joten sen sijaan, että kertoisin uudestaan mistä tässä oikein on kyse, ehdotan, että luette viime vuoden jutun ja käytte NaNoWriMon verkkosivuilla perehtymässä aiheeseen.

Mutta ei hätää! NaNoWriMo ei jää huomiotta tänäkään vuonna! Aihe on liian mehukas sivuutettavaksi. NaNoWriMoa tullaan käsittelemään neljän kirjoittajan näkökulmasta loka-joulukuun aikana, audiovisuaalisten webcastien muodossa. Webcastit lähetetään suorina lähetyksinä, mutta niitä voi katsoa myös jälkikäteen Youtubesta. Webcastin keskustelijoina hääräävät Anitta Kiviranta, Minna Manninen, Nina Niskanen sekä allekirjoittanut - Maija Laine.

Tässä ovat tulevien webcastien lähetysajankohdat:
Osa 2: 5.11. klo. 19:15
Osa 3: 26.11. klo 19:15
Osa 4: 3.12. klo 19:15

Lähetyksiä pääsee seuraamaan blogimme, Google + -palvelun sekä Youtuben kautta. Jaamme linkit lähetyksiin myös Facebookissa ja Twitterissä, joten seuraa tiedotustamme!

Ensimmäinen webcast tehtiin maanantaina 29.10. Keskustelimme ennakkotunnelmista, kirjoitustottumuksistamme sekä suunnitelmistamme NaNoWriMoa varten. Arvaatko ketkä ovat ensikertalaisia, kuka on voittanut NaNoWriMon kolme kertaa ja kuka kirjoittaa kirjastonhoitaja-ninjoista?

Toisessa webcastissamme keskustelimme siitä, miten kirjoittaminen on sujunut ja millaisia konsteja meillä on hyvän kirjoitusvireen saavuttamiseen. Kenen luulet olevan aikataulussa ja keiden sanamäärä on vielä pahasti alakanttiin? Katso niin tiedät!

Mistä muusta haluaisit Nörttityttöjen keskustelevan webcasteissaan? Ehdota aihetta kommentoimalla tai sähköpostitse!

Nörttityttö-TV kesäisissä conitunnelmissa

Nörttityttöjen yhteisömanageri Nina Niskanen debytoi Nörttityttö-TV:n haastattelijana Finnconissa 2012. Ninan ensimmäinen haastateltava (ikinä) oli conin kunniavieras, kirjailija Lois McMaster Bujold. Bujold paljastui sydämelliseksi ja mukavaksi ihmiseksi ja Nina suoriutui esikoishaastattelustaan erinoimaisesti.

Nina ja Lois juttelevat muun muassa Loisin tuotannosta ja suunnitelmista tulevien kirjojen suhteen sekä kirjoittamisesta yleensä. Lois muun muassa tarjoaa käytännön vinkkejä aloitteleville kirjailijoille. Nina poimi haastatteluun myös Geek Women Unite!(Finland)-yhteisön ehdottamia kysymyksiä.

Videon kuvasi Jari Iso-Markku. Vähäisestä editoinnista ja yleisestä tuotannollisesta hössöttelystä vastaa Nörttityttöjen toinen yhteisömanageri Anitta Kiviranta. Nörttityttö-TV kiittää Lois McMaster Bujoldia, Finnconin 2012 coniteaa, Indierentalsia ja Radio Robin Hoodia.

Ensiviikolla Nörttityttö-TV julkaisee lisää Finnconissa taltioituja videoita. Luvassa on (toivottavasti) ainakin kirjailija Liz Williamsin ja tutkija Irma Hirsjärven haastattelut. Tsekkaa myös aiemmin julkaisemamme Finncon-video, jossa Nina, Anitta ja Minna fiilistelevät conikokemuksiaan.

Nörttityttö-TV oli paikalla myös Suomen suurimmassa roolipelitapahtumassa, Espoon Dipolissa järjestetyssä Ropeconissa. Lyhyen conikatsauksen toteutti Anna-Maija "Maija" Laine.

Kuinka elokuvia kirjoitetaan?

Anitta Kiviranta

Minä en ole elokuvakäsikirjoittaja. Yhtään kirjoittamaani (pitkää) elokuvaa ei ole koskaan kuvattu. Olen tosin kirjoittanut kolme pitkää elokuvakäsikirjoitusta - tai oikeammin olen kirjoitellut muutaman version kolmen eri pitkän elokuvan käsikirjoituksesta. Ne ovat kaikki kesken, eikä niistä kaikista todennäköisesti tule koskaan mitään.

Jos tentaattorini antavat armon käydä oikeudesta, valmistun heinäkuussa elokuvakäsikirjoittamisen maisteriksi. Aiemmin olen valmistunut elokuva-alan medianomiksi, ja myös medianomiopinnoissani erikoistuin käsikirjoittamiseen. Olen opiskellut elokuvakäsikirjoittamista yhteensä seitsemän vuoden ajan. Teoriassa tiedän asiasta jo yhtä ja toista, mutta se ei tarkoita, että edelleenkään osaisin käsikirjoittaa kovinkaan hyvin.

En siis ole mikään elokuvakäsikirjoittamisen auktoriteetti, eikä blogitekstin mitassa muutenkaan voi esitellä kovin syvällisesti kaikkia tämän taiteenalan niksejä, temppuja ja teorioita. Elokuvakäsikirjoittamisesta on kirjoitettu satoja ellei tuhansia opaskirjoja, joiden pariin alasta syvällisemmin kiinnostuneiden ehdottomasti kannattaa hakeutua. Itse pyrin tässä tekstissä tarjoamaan jonkinlaisen pintaraapaisun tai "kurkistuksen" siihen, miten elokuvia kirjoitetaan.

Formaatti - mikä ja miksi?

Useimmat elokuvakäsikirjoittamista aloittelevat ovat aiemmin kirjoittaneet proosaa, joko novelleja tai peräti romaaneja. Niinpä proosan ja käsikirjoittamisen välinen huomattava ero on ensimmäinen asia, joka elokuvakäsikirjoittamisesta innostuneen on yleensä ymmärrättevä.

Elokuvakäsikirjoitus ei ole kaunokirjallinen teksti. Elokuvakäsikirjoituksen ensisijainen tavoite ei ole tulla julkaistuksi itsenäisenä teoksena (vaikka monien suosittujen elokuvien käsikirjoitukset julkaistaankin nykyisin ainakin Internetissä elokuvan valmistumisen jälkeen), eikä käsikirjoituksen ole tarkoitus hurmata lukijaansa verbaalisella näppäryydellään tai omaperäisillä tekstuaalisilla ilmaisukeinoilla.

Elokuvakäsikirjoitus on elokuvantekemisen työväline. Käsikirjoituksen avulla käsikirjoittajan on tarkoitus viestiä ohjaajalle, tuottajalle ja muulle elokuvatyöryhmälle mahdollisimman selkeästi, millainen elokuvasta on tarkoitus tehdä. Tämän vuoksi käsikirjoituksen on oltava mahdollisimman selkeä ja ymmärrettävä - ei missään nimessä kryptinen tai lukijaansa haastava, niin kuin kaunokirjallinen teksti voi olla. Viimeistellyinkin käsikirjoitus on vasta luonnos elokuvasta, joka ison joukon ihmisiä on tarkoitus saattaa valmiiksi. Luonnoksella, joka on niin mystinen, ettei siitä käy ilmi, millainen lopullisen teoksen on tarkoitus olla, ei tee mitään.

Jotta elokuvakäsikirjoitukset olisivat mahdollisimman selkeitä ja helppolukuisia, elokuva-alalla vallitsee tiukka standardi siitä, millaista muotoa elokuvakäsikirjoituksen tulee noudattaa. Formaatti on nykyisin vakiintunut samanlaiseksi kaikkialla maailmassa.   

Esimerkki elokuvakäsikirjoitusformaatista.
Voit klikata kuvan isommaksi.

En esittele tässä käsikirjoitusformaattia yksityiskohtaisesti, sillä aiheesta on julkaistu monia hyviä ohjeistuksia käsikirjoitusoppaissa. (Ks. esim. Viki King: How To Write Screenplay in 21 Days tai suomeksi Anders Vacklin: Elokuvan runousoppia. Kohtuullinen ohjeistus aiheesta löytyy myös YouTubesta, tosin nykyisin käytännössä kukaan ei enää kirjoita käsikirjoitusformaattia Wordillä, koska käsikirjoittamista varten on laadittu omia tarkoitukseen suunniteltuja ohjelmia kuten Final Draft, Movie Magic Screenwriter ja ilmaiseksikin ladattavissa oleva Celtx, jotka pitävät automaattisesti huolta siitä, että formaatti soljuu oikealla tavalla, kunhan kirjoittaja ymmärtää formaatin periaatteen.)

Käsikirjoitusformaatin keskeinen idea on, että yksi käsikirjoituksen sivu edustaa yhtä elokuvan minuuttia. Esimerkiksi 120 minuuttia pitkän elokuvan käsikirjoituksen tulisi siis olla formaattiin kirjoitettuna 120 sivua pitkä, ja tapahtumien, jotka sijoittuvat elokuvassa 30 minuutin kohdalle tulisi löytyä käsikirjoituksesta sivulta 30. Formaatti auttaa niin lukijaa kuin kirjoittajaa hahmottamaan elokuvan rakennetta.

Jotta käsikirjoitusformaatti toimisi tarkoituksenmukaisesti, käsikirjoittajan on pidettävä toiminnankuvauksensa ytimekkäinä. Proosatekstissä kirjailija voi kuvailla vuolaastikin jotakin yksityiskohtaa kuten maisemaa, henkilön ulkonäköä tai vaikkapa tapaa, jolla auringon säde leikittelee sankarittaren hiuksissa. Elokuvakäsikirjoituksessa taas ei ole tilaa "turhalle" kuvailulle, sillä kuvailu vie aina sivulta tilaa - eli elokuvasta aikaa. Esimerkiksi huoneen sisustusta ei voi elokuvakäsikirjoituksessa kuvailla puolta sivua - ellei pelkkiä seiniä ja huonekauluja sitten todella ole tarkoitus kuvata elokuvassa kokonaista 30 sekunttia. Ja uskokaa pois, elokuvassa 30 sekunnin huoneinventaario, jonka aikana ei tapahdu mitään muuta, tuntuu totisesti pitkältä - ja todennäköisesti perustelemattomalta.

Näytä - älä kerro!

Elokuva on visuaalinen media ja taidemuoto. Niinpä elokuvassa tarina pyritään välittämään katsojalle ensisijaisesti kuvallisesti - eli toiminnan kautta. Myös tässä suhteessa elokuvakäsikirjoitus eroaa voimakkaasti proosatekstistä. Proosassa on mahdollista kertoa yksityiskohtaisesti henkilöiden salaisimmistakin ajatuksista tai kuljettaa tarinaa henkilöiden välisen dialogin kautta. Elokuvassa taas henkilön ajatusten välittäminen on vaikeaa - ajatuksethan eivät näy.

Toki elokuvassa voidaan käyttää ns. voice over -kertojaa, joka äänenä paljastaa yleisölle henkilöhahmon ajatukset. Kuva, jossa joku ajattelee otsa rypyssä ja ääni selittää päälle, mitä tässä parasta aikaa ajatellaan, on kuitenkin tylsää ja kömpelöä elokuvakerrontaa. Hauskemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi voice over muuttuu kommentoidessaan jotenkin kuvan tapahtumia.

Kuvitellaanpa vaikka, että näemme kuvassa loskaisia Turun katuja ja ihmisiä, juoksevat tuulessa nurinperin kääntyneitä sateenvarjoja retuuttaen pakoon raekuuroa. Jos voice over kommentoisi tällaista kuvaa sanomalla vaikkapa: "Taas tyypillinen kaunis ja kuulas talvipäivä Turussa", saamme kertojasta huomattavasti ironisemman ja mielenkiintoisemman kuvan, kuin jos kertoja toteaisi vain "Taas kurja sää". Voice overia kannattaakin siis yleensä käyttää ennemminkin tyylikeinona kuin varsinaiseen informaation välittämiseen tai henkilön tunteiden kuvailuun.

Myös dialogi on elokuvassa ongelmallinen väline tarinaa koskevan informaation tai henkilöhahmojen tunteiden välittämiseen - ainakin liiallisesti käytettynä. Ensinnäkin kohtaus, jossa vaikkapa kaksi henkilöä istuu pöydän ääressä puhumassa toisilleen tunteistaan, ei ole kovin elokuvallinen. Jos henkilöt kerran vain puhuvat, eikä kuvassa tapahdu mitään muuta, kohtauksen voisi oikeastaan elokuvan sijaan esittää yhtä hyvin kuunnelmana.

Toisakseen elämässä ja hyvässä draamassa ihmiset sanovat harvoin suoraan, mitä täsmälleen ajattelevat. Päin vastoin ihmiset pyrkivät usein viimeiseen asti salaamaan todelliset tunteensa (ainakin ne vaikeat tunteet, joita elokuvat yleensä käsittelevät) ja puhuvat muille sen sijaan aivan päinvastaisia asioita tai täyttä puuta heinää. Näin ollen dialogi ei aina ole uskottavakaan väline elokuvahenkilöiden tunteiden käsittelemiseen.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa: Little Miss Sunshine
-elokuvassa ei tarvita suurta määrä dialogia sen selittämiseen,
miten pikku Oliver (keskellä) eroaa muista lapsimissikisailijoista.

Esitän tässä vain yhden esimerkin loistavasta elokuvallisesta kerronnasta, vaikka esimerkkejä voisi tietysti kerätä vaikka kymmeniä ja satoja: Michael Arndtin käsikirjoittamassa elokuvassa Little Miss Sunshine (2006) seitsemänvuotias pikkutyttö Olive haluaa osallistua lasten missikisoihin. Oliven isoisä Edwin haluaa tukea missiunelmasta naivisti innostunutta lapsenlastaan, mutta toisaalta suhtautuu kriittisesti ja jopa anarkistisesti missikisojen ideologiaan. Edwin ei kuitenkaan puhu elokuvassa sen paremmin Oliven kuin kenenkään muunkaan perheenjäsenen kanssa siitä, millaisia tunteita tai ajatuksia missikisat hänessä herättävät. Päinvastoin Edwin ryhtyy Oliven missikisavalmentajaksi, ja perhe olettaa hänen tukevan Oliven missihaaveita.

Salaa Edwin kuitenkin opettaa Olivelle lapsimissikisojen kykyosiota varten burleskityyppisen koreografian, joka on sovitettu tyyliltään "normaalista" lapsimissikisameiningistä tyystin poikkeavaan asenteelliseen rock-kappaleeseen. Show, jonka Olive lopulta esittää missikisoissa, paljastaa täydellisesti isoisän anarkistisen ja kujeilevan näkemyksen lasten missikisoista; seitsenvuotiaan esittämät eroottisia poseerauksia jäljittelevät liikkeet alleviivaavat lapset aikuisten maailmaan sijoittavien lapsimissikisojen korniutta. Olive esittää liikkeet kuitenkin niin naivin innostuneesti, että käy täysin ilmi, ettei isoisän laatima sopimaton koreografia ole tehty nolaamaan häntä. Visuaalisen elemintin, tanssin, avulla elokuvassa kerrotaan siis täysin sanattomasti tuhatta sanaa enemmän niin Edwin-isoisän maailmankatsomuksesta ja huumorintajusta, kuin hänen suhteestaan pikku Oliveen, ja toisaalta Oliven viattomasta ja leikillisest asenteesta missikisailuun.


Ei pidä kuitenkaan ymmärtää väärin, että dialogi olisi elokuvassa merkityksetön osa-alue. Päinvastoin, hyvän dialogin merkitystä elokuvassa ei voi vähätellä. Dialogi rakentaa elokuvan tyyliä ja maailmaa. Henkilöhahmojen puhetyylien avulla kerrotaan sekä heidän persoonastaan että suhteestaan toisiin henkilöihin. Dialogiin voidaan myös sijoittaa katsojaa viihdyttämään ja viehättämään se verbaalinen oivaltavuus, jolle käsikirjoituksen toiminnankuvausosiossa ei ole juuri sijaa. Ja toki dialogin kautta voidaan välittää - ja välitetään lähes aina - myös juonellista informaatiota ja henkilöiden tunneilmaisua. Siinä ei sinäänsä ole mitään väärää, kunhan dialogin kautta esitettävä informaatio on määrällisesti tasapainossa visuaalisen informaation kanssa.

Menestyselokuvan kaava(t)

Elokuvakäsikirjoitusoppaat ja -kurssit painottuvat suurelta osin pitkän elokuvan rakenteen opettamiseen. Rakenteen hallinta onkin suurin yksittäinen haaste, jonka kanssa elokuvakäsikirjoittajat kamppailevat. (Hollywoodilaisen) menestyselokuvan "kaava" on erittäin analysoitu ja sen luomiseksi on laadittu yksityiskohtaisia rakennekaavioita. Useimmat käsikirjoittajat noudattanevat jotakin rakennejärjestelmää varmistaakseen elokuvansa toimivuuden.

Tässä suhteessa elokuvakäsikirjoittaminen eroaa jälleen oleellisesti proosakirjoittamisesta. Toki myös romaanikirjailijat miettivät ja rakentavat huolellisesti kirjojensa rakennetta. Elokuvan kesto on kuitenkin huomattavasti rajatumpi kuin romaanin pituus. Lisäksi elokuvat katsotaan yleensä putkeen läpi, kun taas romaani luetaan tavallisesti osissa. Elokuvan on siis paitsi käytävä tarinan draaman kaari läpi lyhyemmässä ajassa, myös onnistuttava säilyttämään yleisön rikkoutumaton mielenkiinto putkeen pitempään kuin romaanin. Romaanin rakenteessa on enemmän varaa polveiluun, sivujuonteisiin ja materiaaliin, joka ei suoraan kuljeta juonta eteenpäin, kuin elokuvassa, jonka on kestonsa aikana varsin tehokkaasti ja vauhdikkaasti (jottei yleisön mielenkiinto herpaannu) käytävä läpi tarinan juoni ja välitettävä kertomuksen teema ja sanoma. (Verrattuna audiovisuaaliseen mediaan romaanin rakenne muistuttaakin enemmän tv-sarjan rakennetta.) Kaunokirjallisuudessa kirjoittajalla voidaankin ajatella olevan elokuvakäsikirjoittamista paremmin "varaa" rakenteellisiin kokeiluihin.



Pelasta se kissa!

Suurin osa länsimaisista elokuvista on kolminäytöksisiä ja useimmat elokuvakäsikirjoitusoppaat ja koulukunnat nojaavatkin vahvasti aristoteelisiin dramaturgisiin oppeihin. Eräs tällä hetkellä verrattain suosittu aristoteliseen draama-ajatteluun nojautuva käsikirjoituskoulukunta rakentuu Blake Snyderin teoksessaan Save the Cat! - The Last Book on Screenwriting You'll Ever Need (tällaiset mahtipontisen kaupalliset nimet ovat hyvin tyypillisiä Hollywood-käsikirjoitusoppaille) esittelemän beat sheet -rakennekaavion ympärille. Snyder esittelee Save the Catissa viisitoista "biittiä", jotka hänen mukaansa esiintyvät kaikissa menestyksekkäissä ja hyvissä elokuvakäsikirjoituksissa.

Snyderin kolminäytöksinen rakennekaavio on paljossa velkaa paitsi Aristoteleelle myös Syd Fieldille, joka on laajassa tuotannossaan käytännössä jo ennen Snyderia esitellyt samankaltaisen kolminäytöksisen rakenteen tärkeine plot pointeineen. Snyder ei kuitenkaan tyydy ainoastaan listaamaan elokuvan biittejä vaan myös määrittelee tarkasti, mihin kohtaan elokuvakäsikirjoitusta niiden kuuluu sijoittua. Esimerkiksi elokuvan toisen näytöksen kuuluu Snyderin mukaan käynnistyä sivulla 25 (eli kun elokuva on kestänyt 25 minuuttia) - ei sivuakaan aiemmin eikä myöhemmin. Snyderin beat sheet onkin huomattavasti yksityiskohtaisempi ja ehdottomampi kuin Fieldin suurpiirteinen esitys elokuvan kolmen näytöksen suhteesta toisiinsa.

Varoitus! Seuraava osuus voi sisältää spoilereita elokuvasta jos toisestakin!

Mitäs et ole katsonut niitä vielä. Tämän jälkeen varmaan katsot. 

Tiivistetysti snyderilainen elokuvarakenne etenee seuraavasti; ensimmäisen 12 sivun/minuutin aikana esitellään päähenkilö, tarinan maailma ja päähenkilön keskeinen ongelma. Sivulla 12 päähenkilö kohtaa katalyytin, joka tarjoaa päähenkilölle mahdollisuuden muuttaa elämäänsä - ja siis käynnistää elokuvan varsinaiset tapahtumat. Katalyytti voisi olla vaikkapa velho, joka ilmestyy erään hobitin rauhalliseen kotikoloon kutsuakseen hobitin hurjalle matkalle.

Juno päättää sittenkin olla tekemättä aborttia ja etsiä sen sijaan
syntymättömälle lapselleen adoptiovanhemmat
- ja toinen näytös voi alkaa.

Sivulta 12 sivulle 25 päähenkilö käy (sisäistä mutta elokuvassa luonnollisesti tavalla tai toisella ulos näkyvää) debaattia siitä, haluaako hän tarttua mahdollisuuteen muuttaa elämäänsä suuntaa vai ei. Debaattijakso voisi kertoa esimerkiksi eräästä nuoresta pojasta, joka tullaan hakemaan pölyiseltä kotiplaneetaltaan suureen seikkailuun, mutta joka ei oikein ota uskoakseen, että hänestä voisi olla jediksi. Sivulla 25 päähenkilö kuitenkin tekee suuren päätöksen ja merkittävän teon, joka symbolisoi sitä, että hän on ottanut haasteen vastaan eli päättänyt antautua seikkailuun, joka muuttaa hänen koko elämänsä - ja toinen näytös alkaa. Sivun 25 käänne voisi olla vaikkapa Junon päätös olla tekemättä aborttia - paitsi että Diablo Codyn käsikirjoittama Juno (2007) on vain 96 minuuttia pitkä elokuva, joten tämä käänne tapahtuu itseasiassa hieman aikaisemmin.

Mid point! Pelit ja leikit on kuulkaas ohi, nyt alkaa rytistä.

Toiseen näytökseen Snyder sijoittaa B-juonen, joka heijastelee A-juonen teemaa sekä ns. "Fun and Games" -jakson, jossa tutustutaan paremmin henkilöhahmoihin ja seurataan, miten he reagoivat sivulla 25 tapahtuneeseen suureen mullistukseen varsinaisen juonen edetessä hieman verkkaisemmin. Sivu 55 on Snyderin rakennekaaviossa elokuvan keskikohta (Snyder siis olettaa kokoillan elokuvan kestoksi 110 minuuttia) ja tästä alkaa biitti nimeltä "Bad Guys Close In" - ongelmat alkavat siis kasaantua. Jäävuoren kosahtaessa Titanicin kylkeen elokuva on siis noin puolivälissä. Onnettomuudet eskaloituvat sivulle 75 asti, joilloin snyderilainen päähenkilö antautuu epätoivolle ja uskoo, että kaikki on menetetty ja antagonisti voittaa. Toiminnallisissa elokuvissa tässä kohtaa päähenkilöä yleensä uhkaa fyysinen kuolema - Woody, Buzz ja kaverit syöksyvät kohti jätteen sulatusuunin suuaukkoa pahan halinalle Latson myhäillessä tyytyväisesti...

Mutta onneksi sivulle 85 tultaessa päähenkilö keksii ongelmaansa yllättävän ja lähes ihmeenkaltaisen ratkaisun. Kuten nyt vaikka tajuaa, että jos vain pomppaa sen kaikkein isoimman lentoliskon niskaan, koko maailman kaikki siniset kissat liittyvät sankarin puolelle ja sota puunkaatajia vastaan on vielä voitettavissa. Ja sitten onkin vielä kokonaiset 25 sivua/minuuttia aikaa pistää kaikki kuntoon ennen onnellista loppua. Snyderin kaavio on toki periaatteessa sovellettavissa kääntäen myös tragedioihin.

Final picture (Snyder) vai New equilibrium (Truby)
- minkä koulukunnan joukossa sinä seisot?

Snyderin beat sheetiä on kritisoitu siitä, että se on hyvin kaavamainen ja istuu lähinnä hyvin viihtellisin ja kaupallisiin elokuviin. On jopa esitetty, että tällaisen valmiin kehikon tuputtaminen aloitteleville käsikirjoittajille vain turruttaa heidän itsenäisen luovan ajattelunsa ja jarruttaa elokuvan kehittymistä taidemuotona... Olen itsekin sitä mieltä, että kirjoittajan ei kannata nostaa Save the Catiä sellaiseen raamatulliseen asemaan, jota Snyder itse kirjalleen suosittelee. Toisaalta selkeä rakennekaavio kyllä helpottaa elokuvakäsikirjoituksen suunnittelua ja toimii ainakin kaltaiselleni aloittelevalle käsikirjoittajalle mukavana "turvaverkkona", johon pudottautua, kun oman tarinan logiikka alkaa loputtoman editoinnin seurauksena horjua.

Snyderin beat sheet on myös sovellettavissa yllättävänkin erilaisiin elokuviin. Itse olen analysoinut osana opintojani Snyderin beat sheetin mukaan esimerkiksi Sofia Coppolan verrattain "taiteellisen" elokuvan Lost In Translation (2003) ja kyllä Snyderin määritelemät beatit siitäkin ovat verrattain helposti löydettävissä "oikeassa" järjestyksessä ja kuta kuinkin "oikeassa" rytmissäkin. Save the Cat! -blogissa Snyderin beat sheetiin on rusikoitu jopa Christopher Nolanin Memento (2000).


... tai ota "orgaanisempi" asenne

Aristoteliseen kolminäytöksisyyteen ja tiukkaan "sivulla x on tapahduttava y" -ehdottomuuteen nojaavien Hollywood-käsikirjoitusoppaiden lisäksi on toki olemassa myös vaihtoehtoinen "intellektuaalisempi" tapa lähestyä draaman rakennetta. Otan tässä blogikirjoituksessa esimerkiksi John Trubyn käsikirjoitusoppaan The Anatomy of Story - 22 Steps to Begomming a Master Storyteller, vaikka maininnan arvoinen olisi toki lisäksi esimerkiksi Christopher Voglerin tarinan mytologiseen tulkintaan nojaava käsikirjoitusteoria. Itse olen kuitenkin kuluneen vuoden aikana hyödyntänyt omassa käsikirjoitusprosessissani nimenomaan Trubyn oppeja, joten trubylaisen draama-ajattelun esitteleminen käy tässä yhteydessä minulta sujuvammin.

John Truby irtisanoutuu aristotelisestä draaman perinteestä ja kolminäytöksisestä rakenteesta jo heti The Anatomy of Storyn esipuheessa. Truby leimaa Fieldin ja Snyderin kolminäytöksisen rakennekaavion "a boy meets a girl" -tasoiseksi draaman "ABC-kirjaksi" ja huomauttaa, että erottuakseen huonojen ja keskivertojen elokuvien massasta todella loistavan kertomuksen on oltava rakenteellisesti haastavampi ja mielenkiintoisempi.

Truby huomauttaa, että monet viime vuosikymmenten menestyneimmistä elokuvista ovat itseasiassa neli- tai jopa viisinäytöksisiä, ja teilaa ylipäätään ajatuksen, että draaman keskeisten elementtien tulisi ehdottomasti esiintyä tarinassa aina samanlaisena toistuvassa tietyssä järjestyksessä. Truby korostaa, että tarinan rakenteen on palveltava tarinan tarpeita - ja tarinan tarpeet taas synnyttää tarinan teema; se merkitys, jonka vuoksi tarina ylipäätään kerrotaan.

Rakennetyökaluitta Trubykaan ei toki silti kirjoittajaa jätä, vaan tarjoaa "biittien" ja "plot pointien" sijaan kahtakymmentä kahta "askelta", jotka hänen mukaansa esiintyvät kaikissa todella hyvissä draamoissa. Näistä seitsemää tärkeintä (päähenkilön heikkous ja tarve, päähenkilön himo, päähenkilön opponentti, päähenkilön juoni, taistelu ja siitä seuraava päähenkilön itsensä uudelleen ymmärtäminen, self-revelation) Truby pitää niin ehdottomina, että sanoo niiden olevan välttämättömiä lyhyimmillekin onnistuneille tarinoille - jopa 30 sekunnin mainoselokuvan tulisi Trubyn mukaan toimiakseen sisältää nämä elementit.

Epäkronologisesti esitettyä Mementoa
on analysoitu yhden jos toisenkin rakennekaavion avulla.

Loput 15 "askelta" rakentuvat näiden seitsemän ympärille niitä tukemaan. Ne ovat etupäässä juonellisia käänteitä, joita voi osittain melko suoraan verrata Snyderin beateihin. Truby korostaa kuitenkin, että hänen 22 askeltaan ovat tarpeen mukaan liikuteltavissa eri osiin tarinaa ja että ne esiintyvät myös päällekkäin ja limittäin samoissa kohtauksissa - eivätkä siis ole toisiaan jonossa seuraavia ja toisensa poissulkevia kestoltaan määriteltyjä "blokkeja" niin kuin Snyderin biitit.

Truby myös nostaa rakennejärjestelmässään erityiseen arvoon juonelliset paljastukset, "yllätykset", joita hänen mukaansa hyvässä elokuvassa voi esiintyä viisikin - ja hyvässä romaanissa todennäköisesti aika paljon enemmän. Trubyn elementtit soveltuvatkin Snyderin biittejä paremmin esimerkiksi sellaisten kerronnallisilla aikatasoilla leikittelevien elokuvien analysoimiseen kuin vaikkapa Eternal Sunshine of the Spotless Mind,  Shutter Island tai jo aiemmin mainittu Memento.

Vaikka Truby on kirjoittanut teoriansa ikään kuin "vastaiskuna" Fieldin ja Snyderin oppeille, en itse kuitenkaan näe näitä keskenään täysin ristiriitaisina oppeina. Itse asiassa monia hyviä elokuvia voidaan varmasti tarkastella hedelmällisesti molempien "koulukuntien" valossa, ja ainakin itse olen myös kirjoittajana pyrkinyt hyödyntämään ristiin kummankin lähestymistavan antia - vaikka se sitten aiheuttaisikin hieman skitsofreenisen olon.


Haluatko käsikirjoittajaksi?


Oletan, että moni tätä blogikirjoitusta näin pitkälle läpikahlanneista lukijoista on itse kiinnostunut elokuvakäsikirjoittamisesta. Tässä kohtaa velvollisuuteni lienee esittää sama kulunut varoitus, jonka itse olen saanut kuulla monen ammattilaisen suusta seitsenvuotisten opintojeni aikana: "Keksi jotain muuta tai hanki ainakin leipätyö!" Käsikirjoittaminen elättää tässä maailmassa vain harvoja ihmisiä ja Suomessa vielä harvempia. Useimmat ammattikäsikirjoittajat elättävät itsensä pääosin jollakin muulla työllä, mutta elokuvakäsikirjoittaminen on "kärpäseksi" rankkaa ja aikaa viepää hommaa.

Niille, jotka realiteeteista huolimatta haluavat kokeilla käsikirjoittamista itse - tai vaikka vain perehtyä syvällisemmin elokuvakerrontaan, suosittelen lämpimästi erilaisiin käsikirjoitusoppaisiin tutustumista. Tästä blogauksesta tuli rakennepainotteinen, mutta esimerkiksi Truby käsittelee laajasti myös hahmojen rakentamista, symboliikkaa, miljöitä sekä tietysti teeman etsintää ja Snyder taas pohtii mielenkiintoisesti genrejä, protagonistin ja antagonistin suhdetta - ja tietysti teeman etsintää.

Tässä mainittujen teosten lisäksi suosittelen ainakin suomalaista Anders Vacklinin toimittamaa Elokuvan runousoppia, joka esittelee vertaillen ja analysoiden useita ulkomaisia käsikirjoitusteorioita ja valottaa ansiokkaasti myös kotimaista käsikirjoitusperinnettämme. Itse olen tänä vuonna kokenut hyödylliseksi myös Viki Kingin teoksen How to Write a Movie In 21 Days, joka keskittyy rakennekaavioiden sijaan ensijaisesti itse käsikirjoittamisen työprosessiin ja tarjoaa hedelmällisiä vinkkejä sellaisiin käytännön ongelmiin kuin "Entäs sitten kun ei vaan hotsita?" ja "Mitä tehdä, kun ei vaan saa sitä ajatusta paperille?"

Itse kunkin kirjoittajan on kuitenkin etsittävä opaskirjojen merestä itse ne itselleen sopivimmat ja päätettävä kokeilun ja erehtymisen kautta, mitkä ohjeet ovat itselle noudattamisen arvoisia ja mitkä eivät. Lopulta kannattaa aina muistaa ensimmäisen oman käsikirjoitusopettajani Pentti Halosen pettämättömän lohdullinen ohje: "Kaiken taiteen ensimmäinen ja ainoa sääntö on, ettei ole mitään sääntöjä".


Kirjoita siitä, mikä voi muuttaa elämäsi


Riippumatta käsikirjoituskoulukunnasta rakenteen luomisen jälkeen eniten tilaa käsikirjoitusoppaista ja oppitunneista saa aina teeman ja aiheen metsästys. Kirjoittajan on tärkeää ymmärtää näiden kahden käsitteen välinen ero. Aiheella tarkoitetaan sitä, mistä kertomus pintatasolla kertoo; esimerkiksi tarinassa, jossa hylättyä planeettaa yksin siivoamaan jätetty pieni robotti lähtee toisen robotin perässä seikkailulle universumin toiselle laidalla aihe on robotin avaruusseikkailu.

Tarinan teema tuntuu usein olevan jotain perhosmaista;
herkkää, hajoavaa ja hankalasti tavoitettavaa.

Tarinan teema on kuitenkin jotakin syvällisempää, väittämä elämästä. Tarinassa, jossa pieni siivoojarobotti hylkää rooliinsa siivojarobottina saadakseen näytteenkeruurobotin rakkauden, ja onnistuu siinä sivussa lietsomaan myös muut maailmansa robotit ja ihmiset kapinaan totuttua maailmankuvaansa ja deterministisiä roolejaan vastaan, voisi teema olla esimerkiksi, että voidakseen tulla onnelliseksi, on uskallettava kyseenalaistaa se, millaiseen rooliin on ylhäältä päin asetettu ja määriteltävä itse itsensä ja ominaisuutensa.

Useimmat kirjoittajat lähtevät luontevimmin liikkeille tarinan aiheesta, vaikka teemat ovat tietysti niitä tarinoiden "sieluja", jotka ajavat tarinankertojat kertomaan tarinoita. Teeman määritteleminen tuntuu ainakin minusta itsestäni kirjoittajana usein hankalalta ja jopa jotenkin vastenmieliseltä ja kornilta. Teeman löytäminen on kuitenkin ehdottoman tärkeää, jotta tarinan voi saada toimimaan ja kantamaan. Jo pelkästään tarinan rakenteen laatiminen käy käytännössä mahdottomaksi, mikäli teema on hukassa, sillä tarinan rakenne on lopulta työkalu teeman välittämiseen.

Kaikki lukemani käsikirjoitusoppaat ja kohtaamani käsikirjoitusopettajat ovat poikkeuksetta korostaneet, että tarinan teeman ja aiheen tulee nousta kirjoittajan omasta elämästä - vaikka tarina sitten näennäisesti olisi etäännytetty kauaskin kirjoittajan omasta kokemusmaailmasta; esimerkiksi vaikkapa spekulatiiviseen todellisuuteen. Kantapään kautta olen todennut, että tästä ohjeesta kannattaa ottaa vaari. Olen itse joskus arastellut henkilökohtaisiin aiheisiin kajoamista ja päätynyt kirjoittamaan tarinoinoita "jotain tällaista tapahtui kerran yhdelle kaverilleni" tai "luin kerran tämmöisen jutun jostain sanomalehdestä" -pohjalta ja uponnut jo pian suohon näiden lainattujen tarinoideni kanssa.

Draaman kirjoittaminen on niin raskas ja haastava prosessi, ettei se yksinkertaisesti ole sen arvoista, jos tarina ei kumpua jostakin sellaisesta, mitä kirjoittaja todella intohimoisesti haluaa sanoa. Kuten Truby muotoilee, on kirjoitettava jotain sellaista, mikä voi muuttaa koko elämän. Vähempi ei riitä.

J. R. R. Tolkien

Riikka Karhu

Kirjoitin lauantaina siitä, että J. R. R. Tolkienin Hobitti on vihdoin tulossa elokuvateattereihin. Seuraavaksi haluan kertoa jotain miehestä, joka loi Keski-Maan. Tämä on varmasti tuttua huttua jokaiselle itseään kunnioittavalle fantasianörtille, mutta olkoon. Opiskelin muutama vuosi takaperin Helsingin yliopistolla teologiaa ja uskontotiedettä pääaineena, ja kirjoitin kandidaatin tutkielmäni Tolkienin Silmarillionista. Käytän tätä tutkielmaa pääasiallisena lähteenä tälle bloggaukselle. (Ja jos jotain kiinnostaa, kandin työn lähteenä käytin Humphrey Carpenterin kirjoittamaa teosta J. R. R. Tolkien - Elämänkerta. Kuvat wikipediasta.) Olen tässä blogikirjoituksessa keskittynyt pääasiassa hänen työhönsä Keski-Maa-aiheisten teosten parissa. Yhteen bloggaukseen ei mahdu millään kirjailijan koko elämä.


John Ronald (joka oli hänen kutsumanimensä) Reuel Tolkien syntyi 3.1.1892 Bloemfonteinissa, Etelä-Afrikassa ja vietti siellä varhaislapsuutensa. Helmikuussa 1894 Tolkienin äiti, Mabel, synnytti toisen pojan, Hilary Arthur Reuel Tolkienin. Kuuma ilmasto ei sopinut Ronaldille, sillä hän sairasti siellä paljon. Huhtikuussa 1895 Mabel muutti poikineen takaisin Englantiin ja odotti miehensä, pankkiirina työskennelleen Arthurin, seuraavan perässä. Arthur kuitenkin kuoli helmikuussa 1896 kuoli. Arthurin kuoleman jälkeen kristinuskosta tuli tärkeä osa Mabelin elämää. Hän sai katolista opetusta St. Annen kirkosta, jossa hän kävi siskonsa Mayn kanssa. Kesäkuussa 1900 heidät otettiin katolisen kirkon jäseniksi.

Aluksi Mabel antoi pojilleen kouluopetusta kotona, ja Ronald oppi lukemaan ja kirjoittamaan jo nelivuotiaana. Erityisesti hän piti kielten opiskelusta, varsinkin latinasta. Hän oli erityisen kiinnostunut siitä, miltä sanat kuulostivat ja mitä ne tarkoittivat. Syyskuussa 1900 Tolkien aloitti koulun King Edwardin koulussa. Koulun kausimaksut kävivät köyhälle perheelle kalliiksi, joten muutaman vuoden päästä Mabel siirsi poikansa edullisempaan, katoliseen St Philipin kouluun. Ronald oli nopea oppimaan ja sai säätiöstipendin, joka mahdollisti hänen paluunsa King Edwardiin syksyllä 1903. Vuonna 1904 Mabel kuoli diabeteksen aiheuttamiin komplikaatioihin, ja poikien huoltajaksi nimettiin hänen ystävänsä Isä Francis.

Joulukuussa Ronald Tolkien haki Oxfrodin yliopistoon ja onnistui saamaan avoimen klassisten kielten apurahan Exeter Collegeen. Hän sai myös King Edwardin koululta stipendin ja Isä Francisilta avustusta, joten hänen oli mahdollista lähteä Oxfordiin opiskelemaan. Syksyllä 1911 Ronald aloitti opinnot Oxfordin Exeter Collegessa. Aluksi hän opiskeli pääaineena antiikin kieliä ja kirjallisuutta, mutta kyllästyi siihen nopeasti. Hän oli enemmän kiinnostunut germaanisesta kirjallisuudesta. Häntä kiinnosti vertaileva filologia, johon hänet tutustutti opettaja Joseph Wright. Vuonna 1912 Tolkien löysi Exeter Collegen kirjastosta suomen kieliopin. Hän opetteli kieltä ja luki osan Kalevalasta alkukielellä. Suomen kielellä oli suuri vaikutus hänen myöhempiin töihinsä ja quenyaan, eli kehittelemäänsä suurhaltiakieleen.

Kirjallisen työnsä Tolkien aloitti vuonna 1914, jolloin hän kirjoitti runon taivaan purjehtijasta, Earendelin matka. Vuonna 1917 Ronald alkoi työstää mytologiaansa tarkemmin, sillä hän halusi luoda pohjan, kokonaisen kielen ja kulttuurin keksimälleen kielelle. Hän hankki muistivihon, jonka kanteen kirjoitti "The Book Of Lost Tales". Hän kokosi vihkoonsa tarinoita sekä kirjoitti oman näkemyksensä maailmanluomisesta. Vuonna 1923 tuo teos, joka myöhemmin tunnettiin Silmarillionina, oli viimeistelyä ja muutamaa lisäystä vaille valmis. Ronald kuitenkin aloitti koko kirjoitustyönsä uudelleen, sillä ei uskonut koskaan löytävänsä kirjalleen kustantajaa. 1930-luvulla hän sai idean teokselleen Hobitti, eli sinne ja takaisin korjatessaan oppilaansa koepaperia. Kustantaja Stanley Unwin piti teoksesta, joten se julkaistiin ensimmäisen kerran syyskuussa 1937. Unwin halusi lisää teoksia Ronaldilta, joka lähetti kustantajalle sekavan kokoelman Silmarillionin käsikirjoituksesta. Ronald rupesi kuitenkin saman tien kirjoittamaan Unwinin pyynnöstä jatko-osaa Hobitille.



Vuonna 1949 Ronaldille tarjosi Silmarillionin käsikirjoitusta Milton Waldmanille, joka oli kiinnostunut julkaisemaan sekä Silmarillionin että Tarun Sormusten herrasta Collins-kustantamon kautta. Waldman hyväksyi varauksellisesti molemmat kirjat, mutta halusi varmistaa, ettei kirjailijalla ollut mitään juridisia velvoitteita Unwinin kustantamoon. Waldman oli puolestaan lähes varma, että saisi julkaista kirjat. Toukokuussa 1950 Sormusten herra oli valmis painettavaksi, Silmarillion oli yhä keskeneräinen. Teosten laajuudesta tuli ongelma kummallekin osapuolelle. Waldman halusi karsia Sormusten herran sivuja, mikä tyrmistytti Tolkienia. Hän puolestaan ilmoitti, että Silmarillionista tulisi yhtä pitkä teos. Teosten julkaisu Collinsin kautta lykkääntyi ja vuonna 1952 Tolkien otti uudestaan yhteyttä Unwiniin, joka oli edelleen kiinnostunut teosten julkaisusta. Taru Sormusten Herrasta julkaistiin Unwinin toimesta vuosien kolmessa osassa 1954-1955 välisenä aikana.

Vuonna 1959 Tolkien jäi eläkkeelle professorin virastaan. Tästä huolimatta hänellä oli vain vähän aikaa kirjoittaa Silmarillionia, joka oli edelleen keskeneräinen. Hän ei onnistunut noudattamaan säännöllistä työrytmiä, joten teoksen saaminen julkaisukuntoon oli hidasta. Vuonna 1971 hän ei ollut vieläkään täysin varma tarinan rakentumisesta. Hän hylkäsi alkuperäisen kehyskertomuksensa merenkulkijasta, joten hänen täytyi lisätä teokseen uusia hahmoja. Hänen oli myös tarkistettava ja pidettävä huolta, että yksityiskohdat olivat sopusoinnussa aiempien teosten kanssa. Ronald oli päättänyt jättää Silmarillionin lopullisen kokoamisen pojalleen Christopherille, mikäli hän ei saisi teosta ennen kuolemaansa valmiiksi. He olivat keskustelleet teoksesta ja pohtineet ratkaisuja ongelmiin. John Ronald Reuel Tolkien kuoli 2.9.1973, joten Christopher alkoi valmistella teosta julkaistavaan muotoon. Hän huomasi, että kaikkien kirjoitusten mahduttaminen yksien kansien väliin johtaisi sekavaan lopputulokseen. Hän päättikin valmistaa ensin yhden tekstin, jonka pohjalta voisi koota yhtenäisen ja loogisen kirjan. Christopher sai työnsä päätökseen vuonna 1977, neljä vuotta isänsä kuoleman jälkeen. Silmarillionin lisäksi Christopher toimitti julkaisukuntoon Keskeneräisten tarujen kirjan vuonan 1980, Húrinin lasten tarinan vuonna 2007 sekä runokokoelman The Legend of Sigurd and Gudrúnin vuonna 2009.

Kirjailijana J. R. R. Tolkien oli perfektionisti, joka ei ollut oikeastaan koskaan tyytyväinen omiin teoksiinsa. Jos jokin kohta kirjoituksissa ei miellyttänyt häntä, hän ei tyytynyt muuttamaan kyseistä kohtaa, vaan kirjoitti koko teoksen uusiksi. Hän myös otti vakavasti joka kerta kun kuuli fanin löytäneen ristiriitaisuuden teostensa väliltä. Hän sai vaikutteita teoksiinsa erilaisista mytologisista tarinoista, kuten Kalevalasta, Beowulfin tarusta sekä skandinaavisista sankaritarinoista. Esimerkiksi Húrinin lasten tarinassa näkyy selvästi Kalevalan Kullervon tarinan vaikutus. Uskonto oli Tolkienille tärkeä osa elämää etenkin hänen äitinsä kuoleman jälkeen, joten myös kristinuskon vaikutus teoksissa on selkeä.

Ma-ke-pe

- on Nörttityttöjen uusi julkaisurytmi.

Totesimme lauantaipäivitysten saavan säännöllisesti hieman vähemmän lukijoita kuin ma- ja to-päivitysten. Ilmeisesti nörttitytöilläkin siis on viikonloppuisin elämää internetin ulkopuolella. Näin ollen päätimme uudistaa julkaisurytmimme tahtiin ma-ke-pe. Samalla pyrimme selkeyttämään entisestään eri julkaisuslottien sisältöä.

Maanantaisin julkaisemme jatkossakin ensisijaisesti nörttityttöjen ja -naisten harrastusten ja ammattien esittelyjä sekä muita faktapitoisia artikkeleita esimerkiksi tieteestä, tekniikasta, kulttuurista ja maailmanmenosta. Maanantaiaiheita voivat siis olla erimerkiksi larp-harrastuksen esittely, kertomus erään nörttitytön työstä pelisuunnittelijana, egyptologian esiintymistä populaarikultturissa esittelevä artikkeli tai vaikkapa juttu, jossa pohditaan, millaista on hyvä johtajuus.

Keskiviikkoisin julkaisemme jatkossa hieman maantaijuttuja "filosofisempia" pohdintoja ja kolumneja nörttityttöjä mietittävistä ilmiöistä ja asioista. Keskiviikkojutut voivat olla puhdasta mutuilua tai vaikka tutkimustietoon pohjautuvaa pohdiskelua. Keskiviikkojutuissa kuitenkin korostuu vielä maanantaita enemmän kirjoittajan omat aihetta koskevat mielipiteet ja tuntemukset. Keskiviikkoslottiin sopivat siis esimerkiksi pohdiskelut siitä, miten kasvattaa tyttärestään pesunkestävä nörtti, tai miksi "geek girl" on merkittävä pornokonventio, ja miten se vaikuttaa reaalimaailmamme nörttityttöjen ja -poikien suhteisiin. Keskiviikkoihin mahtuu myös fanitusihkutusta. Jos sinulla on vahva mielipide ja loistavat perustelut sille, kumman omaksi mieluummin antautuisit, Eric Northmanin vai Bill Comptonin, anna palaa ja ilmoittaudu keskiviikkolistallemme Facebookissa.

Perjantaisin julkaisemme arvosteluja ja esittelyjä erilaisista laitteista, peleistä, kirjoista, elokuvista, sarjakuvista ja muista populaarikulttuurin tuotteista. Perjantaisin myös puffataan tulevia sekä rapostoidaan menneistä nörttityttöjä kiinnostavista tapahtumista. Perjantaisin saatetaan käyttää Nörttityttöjen virallista arvosteluasteikkoa, mutta saatetaan myös olla käyttämättä, kirjoittajan fiiliksen mukaan.

Julkaisuslottien sisällöt selkeytyvät jatkossa vähitellen - ainakin seuraavan kuukauden ajan sloteissa saatetaan julkaista myös kamaa, joka periaatteessa sopisi paremmin jonnekin muualle, koska emme halua kohtuuttomasti siirrellä kirjoittajien dead lineja.

Voit itse varata vuoron mihin tahansa julkaisulistaamme Facebookissa!

Kaikkiin listoihin voi ilmoittautua kirjoittajaksi liittymällä Nörttityttöjen Facebook-ryhmään. Ryhmästä löytyy kullekin julkaisulistalle dokumentti, jota kirjoittajat voivat vapaasti editoida lisätäkseen itselleen kirjoitusvuoron listan jatkoksi. Kirjoitusvuoron lähestyessä Nörttityttöjen yhteisömanageritiimi ottaa kirjoittajaan yhteyttä. Ryhmässä aiheista voi myös keskustella muiden kirjoittajien kanssa. Toivomme, että yhteisön uudet jäsenet esittelisivät itsensä ja kiinnostuksen kohteensa ryhmän seinällä. Facebookiin kuulumattomat kirjoittajat voivat ilmoittautua kirjoittajiksi myös suoraan Nörttityttöjen sähköpostiin geekgirlfinlandia(a)gmail.com . Toivomme kuitenkin, että ilmoittautumiset tapahtuisivat jatkossa pääosin FB-ryhmän kautta.

Toivomme uuden julkaisurytmimme, ja uudistettujen julkaisuslottien miellyttävän lukijoitamme! Toivotamme edelleen myös uudet kirjoittajat tervetulleiksi ryhmäämme!


Kuvat on lisätty tähän kontekstiin creative commons -lisenssillä. Ne ovat linkkejä alkuperäisiin konteksteihinsa, ja poistuvat tästä blogista, mikäli ne poistetaan alkuperäisyhteydestään.

Naiskuva, naiskirjailijat ja naisnörtin arkkityyppi klassikkokirjallisuudessa

Ines "Heetteri" Lukkanen

Varoitus lukijalle: käytän tässä tekstissä ilmauksia “nörtti” ja “klassikko” hieman vapaammin kuin mihin moni on tottunut. Mikäli aiheesta syntyy väittelyä, toivon ettei se johdu näiden kahden sanan tulkinnasta.

Valtaosa kirjailijoista ennen 1900-luvun puoliväliä oli miehiä, kunnes naiset alkoivat kuroa sukupuolijakaumaa umpeen. Osaksi miesvaltaisuudesta johtuen naiskuva klassisessa kirjallisuudessa oli usein parhaimmillaankin epämääräinen, välillä jopa pelottavan paljon sen kaltainen kuin Melvin Udall tuhahtaa elokuvassa Elämä on ihanaa: “I think of a man, and I take away reason and accountability.” Klassisen kirjallisuuden naiset ovat dramaattisia, herkkiä, ailahtelevaisia, epäloogisia olentoja joita tuntuvat ohjailevan oikulliset, mystiset luonnonvoimat joita on mahdoton ennustaa, mutta joita voi toisinaan lahjoa. 

"Loistava tulevaisuus" (Great Expectations) kirjan kuvitusta.

Ajatellaanpa vaikka Charles Dickensin kammottavaa Neiti Havishamia ja tämän adoptoimaa Estellaa teoksessa Loistava tulevaisuus. Heistä molemmat ovat näennäisen tunnekylmiä, sadistisia ja vailla minkäänlaista inhimillisyyttä, aivan kuin he kuuluisivat täysin toiseen lajiin kuin kirjan herttainen ja oikeudentuntoinen päähenkilö Pip. Toisessa ääripäässä ovat sinänsä miellyttävät naishahmot kuten Alexander Dumas nuoremman Kamelianainen -kirjan kurtisaani Marguerite, joka kuitenkin jää lähinnä etäiseksi ja eteeriseksi raamiksi jostakin houreisesta ihanteesta sen sijaan että olisi uskottava, samaistuttava henkilöhahmo.

Naiset eivät käsittääkseni juuri kirjoittaneet maailmankirjallisuuden klassikoita kuin vasta 1800-luvulle tultaessa, ja tällöinkin nämä kirjat saivat usein ansaitsemansa arvostuksen melko vastahakoisesti tai vasta postuumisti. Korkeintaan he sepustivat jotakin kotitalousläheistä tietokirjallisuutta, muotiartikkeleita tai romanttista hömppää toisille naisille.

 

George Eliot, oikealta nimeltään Mary Anne Evans.

...Paitsi pseudonyymien eli salanimien alla. Oletko koskaan kuullut Mary Anne Evansista? Et varmaankaan, mutta nimi George Eliot saattaa jo herättää mielikuvia tai soittaa kelloja. Louisa MayAlcott ja Brontën sisarukset ovat muita esimerkkejä pseudonyymien käyttäjistä, jotka tahtoivat että heidän tekstinsä otettaisiin vakavasti. Oli miten oli, naiset kirjoittivat, ja vieläpä usein nimenomaan naisista. Monien heidän kirjojensa päähenkilöt eivät juurikaan pyörtyilleet tai metsästäneet epätoivoisesti aviomiestä. Sivut eivät suinkaan täyttyneet loputtomista tanssiaiskuvauksista ja teekutsuista, ainakaan ilman jotakin juonellista funktiota. Romantiikka syntyi sukulaissielujen kohtaamisesta, intohimoisista riidoista ja epätodennäköisistä pareista.

 

Useat naiskirjailijat olivat, kuten heidän kirjojensa erikoiset sankarittaretkin, oman aikansa vastineita nörttitytöille jotka menestyivät siinä mikä oli ollut etupäässä miesten kenttää. Alcott, joka ei koskaan mennyt naimisiin, kirjoitti tyttökirjansa pohjaten sen keskushenkilöt omaan perheeseensä. Perheen poikamaisen, räiskähtelevän Jo -tytön Alcott pohjasi itseensä. L.M. Montgomeryn Vihervaaran Anna ja Uudenkuun Emilia ovat niin ikään tyttökirjojen rakastetuimpia sankarittaria, koska heissä oli jotakin erikoista verrattuna muihin tyttöihin. Heillä oli nimittäin palava kiinnostus joko johonkin tiettyyn harrastukseen tai maailman ihmeisiin ylipäätään. He tavoittelivat tietoa ja kyvykkyyttä sen vuoksi että se oli heille ominaista. 

Jane Austen

Jane Austenin kenties tunnetuin naishahmo, Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksen Elizabeth Bennet ja Järki ja tunteet -opuksen Dashwoodin sisarukset ovat myös erinomaisia esimerkkejä sankarittarista joiden nokkeluus, neuvokkuus ja uskottavuus puhuttelevat meitä nykyajan nörtti- ja geekkityttöjä. Heistä oli kirjoitettu epätäydellisiä ihmisiä, mutta yhdenkään heistä pahin heikkous ei ollut hänen sukupuolensa tai oletettavasti siihen väistämättä kuuluvat taipumukset. Jotkut meistä nyt vain ovat ujoja, jotkut kömpelöitä, jotkut liian suorasanaisia, jotkut liian tunteellisia, toiset tunteensa kieltäviä ja yliloogisia tai jotakin muuta. Tämä koskee koko ihmiskuntaa. Päähenkilöiden tasapainottelu heikkouksien ja vahvuuksien välillä sekä kehityksen kautta tapahtuva matka kohti parempaa minää ja jotakin tiettyä tavoitetta ovat vähintäänkin yhtä tärkeä osa kirjaa kuin heidän ympärillään tapahtuvat asiat.

Rivien välistä voi lukea myös yhteiskunnan asenteiden muutosta. Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä vähemmän nk. “oppinut nainen” on ollut kauhistus tai epänormaali ilmiö, ja kulunutta lausetta “pilaat silmäsi tuolla kirjoihin tuijottamisella” nähtiin teoksissa yhä harvemmin. Austenin ja muiden naispuolisten aikalaiskirjoittajien sekä tyttökirjojen sankarittaret muokkasivat seuraavien sukupolvien tyttöjen käsitystä itsestään ja mahdollisuuksistaan. Mitä lähemmäksi 1800-luvun loppua tultiin, sitä yleisemmäksi kävivät naisten nimet kirjojen selkämyksissä kynäilijöiden ominaisuudessa, ja sitä yleisemmäksi kävivät myös määrätietoiset ja voimakkaat sankarittaret. Ei tarvinnut olla radikaalifeministi tai kaduilla marssiva suffragetti voidakseen muuttaa maailmaa.

Kirjailijanaisilla ja heidän luomuksillaan on varmasti ollut vaikutusta myös meihin 2000-luvulla eläviin hengenheimolaisiin. He kannustavat sadan vuodenkin takaa seuraamaan polkua joka tuntuu omimmalta, vaikka se ei aina olisi vailla haasteita. Nämä haasteet ovat varmasti vaihtaneet vaatteita vuosien saatossa, mutta saman periksiantamattoman "can do" -hengen soisi säilyvän edelleen. Naisten kirjoittamien teosten sivuilta voi lisäksi lukea aitoa sisaruutta, jossa omien saavutustensa vuoksi ei ole välttämätöntä tallata muiden yli tai vähätellä heitä. Kirjojen sankarittaret ovat ajattomia, positiivisia roolimalleja.

NaNoWriMo

Laura Hurskainen

On marraskuun 28. päivä, maanantai. Istun junassa matkalla Hämeenlinnasta Helsinkiin, joka kestää melko tarkalleen tunnin ja kahdeksantoista minuuttia. Siinä ajassa kirjoittaisi suunnilleen päivän sanat, jolloin jäisi koko loppupäivä aikaa muulle elämälle: olisi kouluprojektia, kuutisen larppihahmoa viimeisteltäväksi sekä ties vaikka sosiaalistakin kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Olisi, mutta milloinpa olisin ollut fiksu tai edes filmaattinen ajanhallitsija...

 

Joulukuun ensimmäiseen minuuttiin on aikaa 58 tuntia ja seitsemäntoista minuuttia, sanoja 41 518. Tämän vuoden NaNoWriMo –tekstini on siis edeltäjiään paremmassa vaiheessa, joten uskaltanen käyttää junamatkan tarjoaman kirjoitusajan Nörttityttöblogin hyväksi.

National Novel Writing Month eli NaNoWriMo: tuo jokaisen ajanhallintaan kyvyttömän kirjoittajan paras ystävä sekä pahin painajainen. Tarkoituksena on kirjoittaa 50 000 sanaa marraskuun aikana, noin 1667 sanaa vuorokaudessa niille jotka pyrkivät säännölliseen ja tasaiseen etenemiseen. Allekirjoittaneen sekä monen kohtalotoverin marraskuuhun mahtuu monta nollan sanan vuorokautta joita sitten paikkaillaan reippaan kuuden tuhannen sanan spurttipäivillä. 

Siinä onkin NaNoWriMon, tai tuttavallisemmin nanon, ainoa tavoite ja päämäärä: 50 000 sanaa kuukaudessa. Tekstin laadulla ei ole, eikä epävirallisten sääntöjen mukaan saa olla, mitään merkitystä: editointi alkaa aikaisintaan joulukuussa eikä yhtä ainutta lausetta nanostaan ole koskaan pakko näyttää kenellekään ellei niin halua. Kukaan ei myöskään ole tarkistamassa marraskuun aikana tai sen jälkeen, onko niitä sanoja kirjoitettu vai ei, kyse on kilpailusta itseään vastaan. Julkaisuintoisille jää marraskuusta käteen tulevan menestysromaanin ensimmäinen vedos sekä uutta varmuutta projektin loppuunsaattamiselle. 

Perfektionisteille NaNoWriMo antaa mahdollisuuden sanoutua irti sisäisestä kriitikostaan kuukaudeksi ja vain kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa ja deadlineja vihaaville nanoilu tarjoaa mahdollisuuden harjoittaa kurinalaisuuttaan. Niille, joilla on päässään tuhatkunta ideaa muttei aikaa, inspiraatiota tai koskaan oikeaa hetkeä ryhtyä tuumasta toimeen NaNoWriMo antaa joukoittain(1) kanssakirjoittajia jotka potkivat eteenpäin, iloitsevat onnistumisista ja seinän tullessa vastaan auttavat ideoinnissa. 

Ennen kaikkea, NaNoWriMo antaa hyvän ulkoisen motivaation viimein kirjoittaa se mielessä pitkään ollut tarina, juonentynkä, tapahtumasarja – mikä tahansa – sanoiksi. Sääntöihin kuuluu kirjoittaa fiktiivinen, yhtenäinen romaani jota ei ole aloittanut koskaan ennen, mutta voittajabannerin sekä diplomin saa puhtaasti NaNoWriMon omien sivujen sanalaskurin vahvistaessa kuukauden sanamääräksi 50 000 tai enemmän. 

Vuosittain löytyykin kapinallisia, jotka kirjoittavat novellikokoelmia ja runoja, jotkut jopa pohjaa gradulleen tai muulle faktapohjaiselle sekä suuritöiselle tekstilleen. Tänäkin vuonna suomalaisiin nanottajiin kuuluu niitä, joiden henkilökohtaisena tavoitteena on saada edes kymmenesosa sanamäärästä kasaan sekä niitä, joille 50 000 sanaa on aivan liian vähän: Vuoden 2011 NaNoWriMon korviini kantautunut kunnianhimoisin suomalainen tavoite on kirjoittaa 300 000 sanaa marraskuun aikana. (Ja näin joulukuun puolelta todettakoon, että hyvältä näyttää: 285 034 sanaa kirjattuna ennen joulukuun ensimmäisen ensimmäistä minuuttia. 

Allekirjoittanut kuuluu siihen porukkaan, jolle kirjoittajatapaamiset, suomalaisten nanoilijoiden irc-kanava(2) sekä NaNoWriMon virallisten sivujen keskustelualueet ovat elintärkeitä. Nautin kirjoittamisesta, mutta tapaan viivytellä kaiken aloittamista joskus vuosiakin enkä sitten aloitettuani kykene jatkamaan kun teksti ei luonnistukaan ensiyritämällä yhtä täydellisesti kuin vuosikaudet mielessäni kuvittelin. Tarvitsen kanssakärsijöitä potkimaan persuuksille kun suunnittelen luovuttavani, omalla nanosivullani kasvavia päivittäisiä sanamääräpalkkeja motivoimaan kun tekstin laatu ei sitä tee sekä marraskuun ensimmäistä päivää ylipäätään aloittaakseni.

Bonuksena sähköpostiin tai vaihtoehtoisesti NaNoWriMon sisäiseen postiin saapuu viikoittain eri kirjailijoiden kannustuspuheita, joista on ollut paljon apua rämmintään pois toisen viikon vihaan nanoani –suosta. (Neil Gaiman! Philip Pullman! Lemony Snicket!)

Tämän vuoden nanoni on edistynyt parhaiten koskaan, paitsi sanamäärällisesti myös laadullisesti. Ensimmäinen yritykseni oli liian kunnianhimoinen sekä suunnittelematon, saldona muutamia hyviä ajatuksia, muutama sana päälle voittorajan ja yllättävä huomio siitä että saatan sittenkin osata kirjoittaa dialogia. Viime vuonna keskityin niin paljon kanssakirjoittajien tapailuun, puolivuotisen opiskeluvaihdon suunnitteluun sekä muuttoon etten päässyt kuin viidesosaan vaadituista sanoista – ja nekin kymmenisen tuhatta sanaa voittanevat laadullisesti ensimmäisen vuoden yritelmäni.  

Tänä vuonna nanossani on dystopista Suur-Helsinkiä, pohjoisinta osaa Euroopan Hallitukselle kuuluvasta alueesta sekä niin korkea rajamuuri ettei sen yli näe kuin Stadionin tornista – jos onnistuu saamaan luvat sinne kiivetäkseen. Kuusi päähenkilöä, joista kolme näkee omituisia unia, viisi sotkeutuu epämääräiseen (sekä täysin suunnittelemattomaan) ihmissuhdedraamaan ja joista yksi, salaliittoteoristi Aleksei, oli suunniteltu informantti-sivuhahmoksi eikä rakkaan raivostuttavaksi päähenkilöksi joka kuljetti tarinaa omin luvin minne sattui. Kahdeksan nollapäivää, runsaasti inspiraatiota keskiyön jälkeen sekä ensimmäistä kertaa tunne siitä, että tätä tekstiä voisi joskus koettaa muokata julkaisukelpoiseksikin.

Olen kirjoittanut tätä blogimerkintää maanantaista saakka ja nyt, kirjoitettuani viimeiset kolme ja puoli tuhatta sanaa keskiviikkoiltana loppuun sekä oltuani erossa koko touhusta eilisen, päätin voittaa itseni toistamiseen ja valmistua ennen pyydettyä päivämäärää. NaNoWriMon aikaansaamia omituisuuksia tämäkin: joulukuun ensimmäiset viikot tapaavat olla koko syksyn ahkerinta aikaa kun mieli on vielä kirjoita tai kuole –vaihteella.

NaNoWriMo 2011 päättyi allekirjoittaneen osalta hyvin: Kirjoitettuja sanoja 50 445, obsessiivisen kirjoitusinnon vuoksi täysin feilattuja opiskeluun liittyviä deadlineja 1, #nanowrimolla valvottuja öitä noin 20 ja tuhoutuneita, kadonneita tai muuten vain ongelmatisoituneita nanotiedostoja 0. Ensimmäisen vuoden morkkiksesta ei jälkeäkään, jo näin joulukuun toisena päivänä houkuttelee ajatus Marraskuu –työnimellä kulkevan tiedoston avaamisesta ja läpiluvusta.

Suomen NaNoWriMottajat kirjoittivat tänä vuonna 24 885 198 sanaa, 5 000+ sanaa enemmän per henkilö kuin kilpasisaremme Californian Sacramentosta. Leikkimielinen, foorumeita sekä vauhdikkaimmillaan myös Sacramenton Facebook –ryhmää elävöittänyt Suomen ja Sacramenton nanoilijoiden välinen sota, tutummin Word War III (kolmas lajiaan kun on) päättyi jo toista kertaa voittoomme. 

Kaikenkaikkiaan NaNoWriMos of year 2011 kirjoittivat 3 073 231 148 sanaa, lahjoittivat seuraavan vuoden Young Writers Programin sekä NaNon kulujen kattamiseksi 697 274,67 euroa ja valmistautunevat editoimaan romaanejaan joulukuun ajan. Ennen marraskuuta 2012 on mahdollisuus osallistua huhtikuussa Script Frenzyyn (kirjoita sataliuskainen käsikirjoitus kuukaudessa!) ja niin kesä- kuin elokuussakin Camp NaNoWriMoon (romaani kuukaudessa joka ei olekaan marraskuu!) ja ties mihin kaikkeen muuhun. Ennen sitä voittajat tosin kuittaavat hienot diplominsa, voittajabannerinsa ja niin, muokkaavat marraskuun tuotoksiaan luettavaan kuntoon. (Tietenkin.) Tämän lisäksi NaNoWriMon viralliset sponsorit, Scrivener sekä CreateSpace julkaisevat omat palkintonsa voittaneille nanottajille.

Suomessa taidetaan kokoontua vielä joulukuun ajan epäsäännöllisesti miitteihin, tavataan marraskuun aikana löydettyjä kavereita ihan muuten vain  ja ainakin allekirjoittaneen tietokonerutiineihin pääsi marraskuun aikana livahtamaan myös irc. Ensi vuoden lokakuussa ryhdytäänkin taas suunnittelemaan seuraavaa NaNoWriMoa, pre-miittailemaan innokkaimpien kanssa ja suunnittelemaan sotastrategioita vuoden 2012 alueellisten sanasotien voittamiseksi.

Tervetuloa mukaan ensi vuonna, kirjoittaja! Mukaan mahtuu sosiaalisia miittihörhöilijöitä, irkkinikkiensä takaa osallistuvia hiljaisia sekä niitäkin, jotka eivät koskaan foorumeille tai irkkiin kirjoita. Meitä kaikkia yhdistää halu tuottaa sanoja romaania (tai kapinallisemmin vaikka sitä gradua) varten kolmenkymmenen vuorokauden ajan marraskuussa 2012.

 

---

(1) Suomen foorumeille rekisteröitynyt tänä vuonna 2225 käyttäjää, virallista kokonaisosallistujamäärää en onnistunut sivuilta bongaamaan.

(2) #nanowrimo B2 IRC –verkossa (irc.b2irc.net) 

SuomenNaNottajien irc-kanava (webchat)