Nörttitytöt arvostelevat: Ready Player One

Maria Alatalo

Ready Player One on amerikkalaiskirjailija Ernest Clinen esikoisromaani, joka julkaistiin suomennettuna elokuussa 2012. Kirjan tarina sijoittuu dystopiseen tulevaisuuteen, tarkalleen ottaen vuoteen 2044, jolloin maapallon elinolosuhteet ovat energiakriisin ja ilmaston lämpenemisen seurauksena todella surkeat. Ihmiskunnan sivilisaatio on hyvää vauhtia rapistumassa ja suurin osa maapallon väestöstä viettääkin kaiken hereilläoloaikansa kirjautuneena sisään eksentrisen neron James Donovan Hallidayn kehittämään OASIS-virtuaalimaailmaan. OASIS on yhdistelmä mmo-pelejä, internetkulttuuria ja Second Lifen kaltaisia virtuaalitodellisuuksia, jossa ainoastaan käyttäjän mielikuvitus määrittää toiminnan rajat. Sisäänkirjautuneet henkilöt muun muassa shoppailevat, matkustavat vieraille planeetoille, käyvät koulua, juhlivat, pelaavat videopelejä ja harrastavat seksiä.

Gummerus. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka.

Pelisuunnittelija Hallidayn kuotua koko maailma saa tietää, että jonnekin virtuaalitodellisuuden lukemattomista maailmoista on piilotettu pääsiäismuna. Tarkemmin sanottuna OASIS-todellisuuteen on piilotettu kolme avainta, ja ensimmäinen käyttäjä, joka ratkaisee näiden avainten mysteerin perii koko OASIS-virtuaalimaailman omistavan yrityksen ja sen mukana tulevan valtavan omaisuuden. Selvittääkseen pääsiäismunan arvoituksen käyttäjän täytyy kuitenkin ratkaista valtava määrä 1980-luvun populaarikulttuuriin liittyviä vihjeitä ja yksityiskohtia, kuten lausua täydellisesti Monty Pythonin vuorosanoja ja muistaa toissijaisia yksityiskohtia kasarivideopeleistä. 

Kun tieto Hallidayn mittaamattomasta perinnöstä leviää OASIS-käyttäjien tietoon, käynnistyy valtava pääsiäismunajahti. Jahtiin osallistuvat sekä yksityiskäyttäjät ympäri maailmaa että pahisfirma IOI, joka on omistanut kokonaisen yksikön ja valtavasti resursseja pääsiäismunajahtiin tarkoituksenaan muuttaa virtuaalimaailman käyttäminen maksulliseksi ja poistaa anyonymiteetin mahdollisuus.

Kirjan protagonisti on 17-vuotias Wade Watts, joka monen muun kurjissa taloudellisissa ja sosiaalisissa oloissa elävän henkilön tavoin viettää valveillaoloaikansa kirjautuneena sisään virtuaalitodellisuuteen. Hallidayn pääsiäismunan löytämisestä on tullut Wadelle suoranainen pakkomielle, ja hän kuluttaa päivänsä kahlaten läpi 1980-luvun klassikkosarjojen ja -elokuvien vuorosanoja sekä pelaten aikakaudelle tyypillisiä videopelejä. Waden onnistuttua ratkaisemaan pääsiäismunan arvoituksen ensimmäisen vaiheen jahti käynnistyy ennennäkemättömällä tavalla ja sekoittaa Waden elämän täysin.

***

Ernest Cline ja DeLorean. Kuva: Dan Winters.

Ernest Cline kävi promoamassa kirjaansa syyskuussa Helsingissä ja Mia Meri kävi Nörttityttöjen edustajana moikkaamassa häntä. Tapaamispaikkana oli baari Helsingin keskustassa ja juttukavereina scifi-harrastajia.  (Teksti: Mia Meri)

Tapaamisessa Cline kertoi lapsuudestaan. Hän on kotoisin Teksasin Austinista ja hänen perheensä oli hyvin uskonnollinen. Jo nuorena Cline oli kiinnostunut nörttiaiheista, joten mm. loitsuja sisältävä Dungeons & Dragonsin sääntökirja herätti kauhua suvun keskellä. Siitä huolimatta roolipelit veivät nuorta miestä kuten myös videopelit.

Kirjassaan Ready Player One on runsaasti viittauksia 1980-luvun populaarikulttuuriin ja Cline kertoi aiheiden kummuneen suoraan hänen omasta lapsuudestaan. Videopelien ja roolipelien lisäksi Cline kulutti myös paljon elokuvia ja touhusi tietokoneiden kanssa. Cline kertoi, että kirjaansa varten hän oli tehnyt jonkin verran tutkimusta videopelien historiasta, mutta käsitykseni mukaan suurimmaksi osaksi kaikki populaarikulttuurin viittaukset olisivat tulleet häneltä itseltään ilman sen suurempaa taustatyötä. Samat nörttiharrastukset ovat edelleen Clinella sydäntä lähellä. Hänellä on oma D&D-peliporukkansa loistavalla pelinjohtajalla, ja populaarikulttuuria tulee yhä edelleen kulutettua paljon.

Kirjaa promotessaan Ernest Clinelle oli tullut yllätyksenä se, että kaikkialla hänen tapaamansa ihmiset tuntuivat kuluttaneen juuri näitä samoja pelejä, bändejä, elokuvia ja TV-sarjoja kuin hänkin nuorena. Hän kuvitteli, ettei kukaan olisi ollut kiinnostunut hänen oman nuoruutensa merkkiteoksista, mutta se olikin sitä samaa populaarikulttuuria, jota koko läntinen maailma tuntui kuluttaneen 1980-luvulla.

Tulevaisuudessa Clinella on jo mielessä uusia projekteja, mutta sopimussyistä hän ei asiasta voinut mitään kertoa. Sen sijaan julkista tietoa on se, että Ready Player Onen leffaoikeudet on jo myyty Warner Borthersille ja Cline itse oli muokannut sen käsikirjoituksen, mutta varsinaista elokuvaa saatetaan silti joutua odottamaan vuosia.

Kuva: Mia Meri.

Tapaamisen perusteella Ernest Cline vaikutti oikein leppoisalta kaverilta, joka sujuvasti jutteli kokonaisen pöytäseurueen kanssa kerrallaan. Suunnilleen samanikäisessä seurassa ja pahojen roolipeli-scifi-videonörttien keskuudessa hän ihmettelikin, että hän ei ole vielä koskaan löytänyt yhtä samanhenkistä porukkaa kuin missä hän nyt oli. Ja juttu kulkikin lennokkaasti. Välillä joku ojensi Clinelle kirjan singeerattavaksi ja hän kysyi: "Star Wars vai Star Trek?" ja vastauksesta riippuen hän kirjoitti aiheeseen liittyvän tervehdyksen kirjaan. Kysyttäessä hän itse myönsi olevansa enemmän Star Wars-miehiä, muytta myönsi saman tien, että hänen oman elämänsä uskomattomin ja nörtein hetki oli se, kun hän sai käsiinsä Wil Wheatonin lukeman Ready Player Onen, jota hänen oli pakko kuunnella DeLorean-autossaan. Voiko mitään mahtavampaa edes toivoa?!

    

   ***

Tätä artikkelia varten kolme Nörttityttöä arvosteli Ready Player One-romaanin.

Ann-Catrin Sundelin:

I lemmed it.

Tämä siis tarkoittaa, että minä en lukenut kirjaa loppuun asti. Ai miksi? Tässä tulee minun syyni: Alkukankeuden jälkeen pääsin vauhtiin, kiinnostuin maailmasta sekä Waden elämästä ja ystävyyssuhteista. Mutta jonkun matkan luettuani kirja tuntui yhtäkkiä nimienpudotteluleikiltä. Välillä tuntui kun kirjailijoita, pelejä, elokuvia ja TV-sarjoja mainittiin enemmän vain koska pystyttiin, kun että se olisi vienyt tarinaa eteenpäin. Tämä lannisti minun innostustani. Innostukseni lukea kirja kokonaan loppui kuivaan toisen tason alkuun. Tarina ei kulkenut eteenpäin vaikka kuinka yritti lukea. Ensimmäinen taso oli tarinaltaan kiinnostava, mutta sen ympärille oli kirjoitettu paljon ylimääräistä krääsää, ainakin tämä on minun mielipiteeni. Toisella tasolla en enää saanut sitten tarinasta kiinni, enkä tiedä miksi.

Katsotaan, ehkä jossain vaiheessa yritän taas, mutta tässä vaiheessa näyttää siltä että tämä kirja ei ollut minulle.

Maddie Hentunen:

Uskaltaisin väittää, että jokainen nörtti on osallistunut joskus sellaiseen mielikuvitustoimintoon, jonka päämääränä on pelastaa maailma. Ainahan se skenaario tulee vastaan tietokonepeleissä, sarjakuvissa ja larpeissa. Ready Player Onessa klassinen asetelma siirretään metatasolle, sillä virtuaalitodellisuuspelin panoksena on maailman tulevaisuus sekä sähköisessä että konkreettisessa muodossa. Paha IOI-yhtiö romuttaisi pelin voitettuaan OASIS-maailman avoimuusperiaatteet ja maailman kurjistuminen jatkuisi, sillä yhtiö käyttäisi voittamansa miljardit oman hyötynsä tavoitteluun.

Kirja-arvosteluissa harvoin sanotaan mitään näin suorasukaista, mutta minä rakastuin Ready Player Oneen ihan toden teolla. Se on ylistyslaulu nörttiyden ennakkoedellytykselle, innostumiselle, ja käsittelee hieman mustavalkoisen maailmankuvan ja yksinkertaisen premissin välityksellä tärkeitä eettisiä kysymyksiä. Onko virtuaalimaailmassa lakeja ja moraalia? Jos sinulla on valta tehdä mitä vain, mitä teet? Kiinnostavaa on myös virtuaalimaailmaan vetäytymisen ymmärtäminen, mutta toisaalta oikean todellisuuden parantamiseen rohkaiseminen.

OASIS itse on tietysti jokaisen nörtin märkä päiväuni. Pelkästään ajatus siitä, että voisin ottaa osaa omiin suosikkielokuviini, omistaa X-Wing Fighterin, käydä historiasimulaatiossa tai pelata lempparipelejäni pelin sisältä saa minut kehräämään. Clinen kerronta on sujuvaa ja hahmot nörttiydessään uskottavia. Klassinen 'lopussa hyvä voittaa' -loppuratkaisu, jossa ystävyys, suvaitsevaisuus ja pienen ihmisen yrittäminen palkitaan, on kuorrutus kakun päällä. Ernest Cline on epäilemättä nörttien aatelia.

Ainoat miinukset, jotka suostun havaitsemaan liittyvät käännökseen. J. Pekka Mäkelä on tehnyt erittäin hyvää työtä, mutta jotkut päätökset hämmentävät. Laulunsanat olisin jättänyt alkukielelle esim. Kjell Westön romaanien tapaan, sillä kohderyhmä (oletettavasti suomenkieliset nuoret aikuiset ja aikuiset, etenkin nörtteilyyn taipuvaiset 80-lukunostalgikot) varmasti osaa englantia tai käännöskoneen käytön. Itse OASIS-maailman käännös (Ontologisesti Aistit Sulauttava Ihmiskeskeinen Simulaatio) on myös mielestäni tarpeeton ja pakostakin hieman kömpelö. Kertomus sijoittuu Yhdysvaltoihin, joten alkukielisen nimen ilmoittaminen olisi riittänyt.

Viimeinen käännöskukkanen liittyy kirjassa usein esiintyvään lausahdukseen "PELI PÄÄTTYNYT". Pelasin itse 80-luvun lapsena fanaattisesti tietokone-, arcade- ja pelikonsolipelejä, enkä muista koskaan nähneeni kyseistä lausetta. Sen sijaan alkukielinen GAME OVER tuli tutuksi, ja se olisi varmasti ollut täysin ymmärrettävä myös Ready Player Onen kontekstissa.

Muuten J. Pekka Mäkelä ja tietokoneslangin kääntämisessä avustanut Jyrki J. J. Kasvi ovat tehneet upean työn. Mitä tulee itse Ernest Clineen, hän ei olisi voinut kirjoittaa vaikuttavampaa esikoisromaania. Hänestä kuullaan vielä.

Ernest Cline Helsingissä syyskuussa. Kuva: Mia Meri.

Maria Alatalo

Ensimmäinen asia, joka Ready Player Onen kohdalla pisti silmään oli todella upea kansikuvitus. Tuomo Parikan retrohenkinen kansitaide tekee todellakin oikeutta kirjan kasarikulttuurin fanitukselle.

Kirjan perusidea kuulosti mielenkiintoiselta, sillä tykkään sekä scifistä, retrosta että tietenkin videopeleistä ja lopulta luinkin kirjan parissa päivässä. Hilpeyttä tosin herätti pääsiäismunajahtiin osallistuvan henkilön kutsuminen "munastajaksi" (engl. gunter), sillä mielleyhtymää Studio Julmahuviin oli mahdotonta välttää. Nauruntyrskähdysten saattelemana jatkoin lukemista eteenpäin (kyllä, olen juuri näin keskenkasvuinen), ja ilokseni huomasin, että kirjassa käytetty tietokonepeleihin liittyvä erityissanasto oli taidokkaasti käännetty.

Ready Player One kuitenkin lässähti melko nopeasti, sillä maailma ja aikakausi, johon tarina sijoittuu on kovin kliseinen. Dystopia energiakriiseineen oli tympeä ja tylsä eikä kirjailijalla selkeästi ollut suurempaa kiinnostusta tehdä vuoden 2044 maailmasta uskottava. Kirja vaikuttaa enemmän tarinalta, joka olisi kuulunut sijoittaa nykyaikaan, sillä uskottavuus Clinen tulevaisuuskuvauksesta on kaukana. Sen sijaan kaikki paukut säästettiin OASIS-virtuaalitodellisuuden kuvaamiseen, mikä onkin Ready Player Onen parasta antia. Tekstistä kuultaa läpi kirjailijan jopa lapsenomainen innostus kasarikulttuuriin ja tässä mielessä kirja onkin nörtin märkä uni.

Eniten romaanissa kuitenkin tökki päähenkilön ärsyttävyys ja täysi persoonattomuus. Wade on kokoelma kaikkia nörtteihin liittyviä stereotypiopita: hän on introvertti, ylipainoinen, tietokonepelien yksityiskohdilla brassaileva finninaama, jolle vastakkainen sukupuoli on täysi arvoitus. Kaikki nämä attribuutit olisivat voineet vielä toimiakin mikäli niiden vastapainoksi olisi lukijalle tarjoiltu uskottavalta tuntuva persoona. Wade on kuitenkin pelkkä nörttistereotypia, stock photo man. Samoin kirjan sukupuoliroolit ovat melko tympeitä ja selkeästi täysin toissijaisia kirjan kasarinostalgialle.

Jään kuitenkin mielenkiinnolla osottamaan kirjan elokuvasovituksta, sillä uskon, että tarina voisi hyvinkin toimia valkokankaalla.

***

Hoitokoti Linnunmaito - esimerkki yhteiskuntakriittisestä larpista

Maria Blomqvist

Larpin kotisivut: Hoitokoti Linnunmaidon sivut/  

Esikaneettina sanottakoon, että aion seuraavassa kertoa teille varsin rankasta 12 tuntia kestäneestä larpista nimeltä Hoitokoti Linnunmaito. Yhtäkään eläintä tai ihmistä ei satutettu tämän pelin teon tai pelauttamisen aikana – ainakaan fyysisesti. Saamamme palautteen mukaan myöskään pelaajille ei jäänyt pelistä erityisiä traumoja.

Kaikki alkoi tammikuussa 2009 eräästä junamatkasta, Dream Theaterin kappaleesta Hell's Kitchen ja puhelinsoitosta. Itse olin puhelinsoittoon asti autuaan tietämätön noista kahdesta ensimmäisestä vaikuttavasta tekijästä, sillä junamatkalla oli ystäväni Outi Piltonen, Hoitokoti Linnunmaidon tuolloin tuleva pääpelinjohtaja.

Vastatessani Outin puhelinsoittoon en osannut aavistaa, mihin kaikkeen se vielä johtaisi. "Tiedätkö mitä!" muistan Outin huudahtaneen. "Kuuntelin juuri äsken yhtä kappaletta ja sen aikana sain larp-idean. Uskotko että siitä saisi aikaan jotain?"

Kuuluin tuolloin eloroolipelejä järjestävään löyhään ryhmittymään nimeltä Huvimaja. Minun lisäkseni sen vakituisia jäseniä olivat Jaakko Virtanen ja Martti Huusko. Olimme juuri edellisenä syksynä järjestäneet eniten työtä vaatineen projektimme, larpin nimeltä Puuttuva luku ja kaikki meistä tunsivat tarvitsevansa jonkin uuden luovan projektin suunniteltavaksi.

Outi Piltosen hahmo Kukka-Maaria Teräväinen-Urkki
sekä terapiakissa, kissamme Jilda

Niinpä Outin puhelinsoitto oli tavattoman tervetullut. Muistan istuneeni innostuneena sohvalla kuunnellen tarkasti, kun Outi kuvaili ideaansa: Hän halusi järjestää larpin, joka alkaisi rauhallisesti, mutta jossa tapahtuisi vähitellen muutos, samoin kuin Hell's Kitchenissä. Kaikista niistä larp-projekteista, joiden kirjoittamiseen olen osallistunut, oli Linnunmaito syntyessään kehittynein. Tuntui aivan siltä, kuin jonkinlainen omituinen virtuaalinen haikara olisi käynyt tiputtamassa Outin aivoihin niin valmiin idean, ettei siinä ollut juurikaan työstämistä. Puhelimessa Outi kuvaili minulle kaikki larpin tulevat kuusi pelaajahahmoa ja pohdimme hieman myös pelinjohdon roolia sekä pelin dystooppista maailmaa.

Tuosta puhelusta alkoi yksi elämäni mutkattomimmista ja hauskimmista larpinkirjoituskokemuksista. Koska pelaajahahmoja oli vain kuusi, saatoimme rauhassa keskittyä sekä niihin että pohtimaan pelin rakennetta ja luomaan pelinjohtohahmoja. Outin luonnostelemat hahmot olivat niin valmiita, että niihin tehtiin kirjoitusvaiheessa enää hyvin vähän lisäyksiä. Keskustelin ennen tämän artikkelin kirjoittamista Outin kanssa ja tulimme yhdessä siihen tulokseen, ettei Hoitokoti Linnunmaitoa todennäköisesti enää pelauteta. Niinpä avaankin tämän eloroolipelin salaisuudet nähtäviksenne kertoaksenne, millä tavoin pyrimme luomaan pelaajille kokemuksen siitä, miltä mielenterveysongelmat tuntuvat sekä esittämään mustan huumorin kyllästmää yhteiskuntakritiikkiä.

Hahmot

Outilla oli ideoita kolmeen miespuoliseen ja kolmeen naispuoliseen hahmoon, jotka esittelen nyt lyhyesti tässä. Tähän on suorastaan pakko lisätä yhdysvaltalaisista elokuvista tuttu kaneetti: kaikki yhteydet todellisiin ihmisiin ovat täysin sattumanvaraisia.

Riina Lavikainen oli aika surullinen tapaus: huonoille teille ajautunut 19-vuotias tyttö Helsingistä. Hän oli yksinhuoltajan tytär, joka ajautui huonoon seuraan ja ihastui rikolliseen, itseään jonkin verran vanhempaan Henry "Pokka" Lokkaan (joka on myös tässä pelissä esiintyvä hahmo). Pokka tutustutti hyväuskoisen Riinan "tippana" tunnettuun (täysin fiktiiviseen) huumeeseen, jota annosteltiin pipetillä yksi tippa kielen alle. Tipan käytöllä oli kuitenkin Riinalle ikävät seuraamukset. Tyttöpoloinen alkoi kuulla ääniä, jotka käskivät hänen vahingoittaa ja lopulta tappaa itsensä. Oireet toivat Riinan epäsäännöllisen elämän hänen rakastavan äitinsä tietoisuuteen. Riina päätyi psykiatrian osastolle otettuaan yliannoksen lääkkeitä. Äiti löysi "tippaa" Riinan tavaroista ja ilmoitti asiasta poliisille. Riinan onneksi (tai epäonneksi) äiti työskenteli lääkeyhtiö Pharmanakissa sihteerinä. Suhteidensa kautta hänen onnistui järjestää Riina hyväosaisille mielenterveyskuntoutujille tarkoitettuun yksityiseen kuntoutuskotiin, Hoitokoti Linnunmaitoon. Riina Lavikaisen hahmon kirjoitti Jaakko Virtanen.

Joonas Valkeala

Jemina Kärkkäinen oli 20-vuotias nuori nainen, joka oli kotoisin Luodosta Pohjanmaalta. Hän oli syntyisin suuresta lestadiolaisperheestä ja hän oli tottunut elämään köyhyydessä suuren sisarusparven keskellä. Hänen elämänsä tragedia oli se, että hänet syrjäytettiin pikkukylän sosiaalisesta yhteisöstä hänen opettajansa raiskattua hänet 12-vuotiaana. Hän yritti kertoa hyväksikäytöstä vanhemmilleen, mutta sai osakseen vain huoran leiman pienellä kotipaikkakunnallaan. Niinpä hän lopulta karkasi kotoaan ja matkusti Turkuun. Tuosta karkumatkasta tuli hänen elämänsä kohokohta. Turussa hän tapasi Joonas Valkealaan, hahmon, joka oli ilmeisesti ollut hoidossa Linnunmaidossa ja jonka kohtalo jätettiin tarkoituksella hyvin epäselväksi. Joonaksen kädessä oli aurinkoa kuvaava tatuointi ja pelin kotisivuilla hänet esiteltiin esimerkkitapauksena siitä, miten hoito Linnunmaidossa voi saada ihmeitä aikaan. Joonas oli hoidon aikana kirjoittanut epätoivoisemmaksi käyviä kirjeitä ja jättänyt ne piiloon toiseen makuuhuoneista toivoen Jeminan löytävän ne joskus. Joonas oli Jeminan rakkaus. He pitivät Turussa toisistaan huolta ja elivät teltassa yhden ihanan kesän. Sen jälkeen Jemina löydettiin ja hän päätyi mielisairaalaan. Siellä hänet otettiin lääkeyhtiö Pharmanakin lääkekoeohjelmaan hänen tietämättään. Linnunmaitoon tullessaan hänelle oli kehittynyt lukuisia vaikeita lääkeriippuvuuksia. Jeminan hahmo oli toinen tähän larppiin kirjoittamistani.

Lievästi autistinen 30-vuotias Leea Rantala oli viettänyt kovan elämän: hänen paperinsa olivat täynnä vääriä diagnooseja. Hänellä oli diagnosoitu kehitysvamma ja skitsofrenia, vaikka hän olikin yksi tämän larpin tervejärkisimmistä hahmoista. Paetakseen kohtaloaan hän uppoutui rajatietoa käsitteleviin kirjoihin ja uskoi pystyvänsä puhumaan kuolleiden, mm. Sodassa kaatuneen sisarensa Sannan kanssa. Kun vanhemmat saivat tietää hänen harrastuksestaan, toimittivat he hänet mielisairaalaan. Järkevä ja suhteellisen älykäs Leea viettikin pelin tallustellen ympäriinsä ja tarkkaillen muita kantaen jatkuvasti kainalossaan pehmojänistä nimeltä Saastamoinen. Leean hahmo on kirjoittamieni hahmojen joukossa yksi niistä, joihin olen kaikkein tyytyväisin.

Nelikymppinen Petteri Myllymäki oli onneton rikas poika. Hän oli hieman yksinkertainen ja äveriäiden vanhempien iltatähti, ainokainen ja lellitty silmäterä. Hän sai kaiken haluamansa, mutta hänen vanhempansa eivät ikinä sallineet hänen tehdä mitään vähänkään vaarallista. Niinpä kun vanhemmat saivat surmansa Ahvenanmaalla separatistien tekemässä terrori-iskussa koitti Petterin tilaisuus, jota hän myöhemmin katui syvästi. Hän tutustui oudon kultin ylipappiin joka käytti itsestään nimeä Mefisto ja oli myyty. Mefisto käytti häntä hyväkseen kaikilla tavoin. Kun Petteri lopulta kävi lähellä kuolemaa osallistuttuaan uhrirituaaliin, jossa häntä viilleltiin, hakeutui hän itse hoitoon. Hän kärsi harhoista ja oudosta läsnäolon tunteesta. Itse hän uskoi, että jokin kultin demoninmanausrituaaleista oli onnistunut turhankin hyvin, mutta sairaalassa hänen todettiin kärsivän harhoista ja paranoiasta. Harjoittamansa viiltelyn takia hän oli myös vaarallinen itselleen. Onnekseen Petterillä oli yhä hieman rahaa ja niinpä hän saattoi hankkia itselleen hoitojakson Linnunmaidossa. Petterin kirjoitti Outi Piltonen.

Juha Logren oli 25-vuotias mies, joka nuorehkosta iästään huolimatta oli onnistunut kokeilemaan lähes jokaista saatavissa olevaa huumausainetta. Ne olivat laukaisseet hänessä psykoottisen persoonallisuushäiriön ja ajaneet hänet hänet psykiatristen hoitojaksojen ja katkaisuhoitojen putkeen, josta ei paluuta ollut. Juha tunsi Leean, sillä hän oli tutustunut naiseen sairaalassa. Kaksikko piti toisistaan ja koetti auttaa toisiaan aina kun se oli mahdollista. Juha rakasti aivan erityisesti taideterapiaa, sillä hän oli etevä piirtäjä ja maalaaja. Pahaksi onnekseen hän oli satuttanut kätensä pahasti yrittäessään edellisen trippinsä aikana lyödä kätensä läpi tv:n kuvaputkesta. Niinpä pelaaja joutuikin viettämään koko pelin kädet siteissä. Juhan hahmon kirjoitti muistini mukaan Outi.

25-vuotiaan Henry "Pokka" Lokan elämä oli ollut varsin vauhdikasta. Pokalla oli todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö ja maniavaiheessa hän oli onnistunut tekemään vaikka mitä. Hänellä oli sadoittain naissuhteita, hän oli valmistanut ja kaupitellut huumeita, erityisesti "tippaa" sekä tehtaillut rikoksia. Niinpä hän oli ehtinyt istua vankilassakin, mutta viimeisin tuomio oli muutettu pakkohoidoksi. Pokan vanhemmat olivat varakkaita ja he olivat lopulta niin kyllästyneitä poikansa rettelöintiin että kustansivat hänelle hoitojakson Linnunmaidossa. Pokan hahmon kirjoitti Jaakko Virtanen.

Pelinjohtohahmot

Linnunmaito poikkesi tavallisesta larpista voimakkaasti siinä suhteessa, että pelissä oli yhtä paljon pelinjohtohahmoja kuin pelaajia. Pelinjohtohahmot toimivat paikan työntekijöinä ja pyrimme luomaan heistä niin yliampuvia stereotypioita, että pelaajille muodostuisi heidän välityksellään illuusio oudosta ja pelottavasta maailmasta. 12 tunnin pelin viettäminen pelinjohtohahmon nahoissa oli paitsi rankkaa, myös vapauttavaa. Se antoi meille mahdollisuuden irrotella ja tehdä itsestämme myös pilaa. Pyrimme pysymään itsekin hahmoissamme niin paljon kuin mahdollista vaikka pelaajat olisivatkin olleet toisaalla. Mielestäni se antoi pelikokemukseen aivan omanlaistaan syvyyttä.

Jenni Leivon alistuva ja lempeä hahmo
Lahja Taivainen

Linnunmaidon johtajapariskunta, Ylermi ja Yrsa Ylä-Luomi eivät olleet kummassakaan pelautuksessa paikalla, mutta heihin viitattiin jatkuvasti ja pelinjohtohahmot tekivät asioita omien sanojensa mukaan heidän suosituksestaan. Heistä pyrittiin muodostamaan pelaajille välinpitämätön ja poissaoleva kuva.

Keittiömestarina toimivaa, Taivaskirkon laillistettua pastoria Sulo Taivaista pelasi Martti Huusko. Sulo oli melko leppoisa mies, joka vietti suurimman osan peliajasta keittiössä yhdessä vaimonsa, leivontaterapeutti Laina Taivaisen kanssa. Varsin kapean maailmankuvan omaavana ja potilaita pullaterapiassa auttelevana Lainana hääri Jenni Leivo.

Liikuntaterpeutti Urpo Pahalainen pyrittiin esittämään äksynä ja komentelevana hirviönä, joka pakotti potilaat ulos säällä kuin säällä keppijumppaamaan. Ensimmäisessä pelautuksessa sää oli aurinkoinen, mutta toisessa pelautuksessa satoi räntää ja pelaajapoloiset joutuivatkin jumppaamaan kylmässä ja märässä. Urpoa nimiteltiin pelin aikana muunmuassa kenraaliksi. Urpo Pahalaisen nahoissa joutui aikaansa viettämään Jaakko Virtanen.

Oma hahmoni, Arja "Artsy" Karjalainen

Itse pelasin taideterapeutti Arja "Artsy" Karjalaista. Arja oli mieltynyt kaikkeen äärimmäisen värikkääseen ja pääsinkin toteuttamaan itseäni sistuaessani isoisäni talon olohuoneen taidetarpiasaliksi. Maalasimme etukäteen muutamia peiteväritöitä ja askartelimme kollaseja lehdistä leikatuista kuvista. Koristelimme niillä olohuoneen seinät. Säästimme tarkasti myös einsmmäisessä pelautuksessa tehdyt työt ja käytimme niitä toisessa pelautuksessa. Taideterapiahuone oli mahdollisimman värikäs: siellä oli kirkkaanvihreä viltti, oranssiksi värjätyllä lampaantaljalla koristettu nojatuoli, sinisiä kukkakuvioisia tyynyjä... Kuuntelimme taideterapiatunnin aikana Frozen Silencen rentoutusmusiikkia. Taideterapiasalissa pelaajahahmot saivat tuoda tuntojaan esiin taiteen keinoin. Kaikenlaisten kuvien piirätminen oli sallittua, vaikka toisinaan muu henkilökunta järkyttyikin kuvista. Aina käydessään taideterapiahuoneesta Laina Taivainen ihaili kirkkoveneen kuvaa ja kutsui sitä "auringoksi".

Psykologi Kukka-Maaria Teräväinen-Urkkina sörkki pelaajahahmojen aivoja pääpelinjohtaja Outi Piltonen. Hän piti pelaajahahmoille ryhmäterapiaistunnon sekä järjesti tarvittaessa yksityisterapiahetkiä.

Linnunmaidon psykologina toimi Kalevi Koppelo, jota potilaat hänen selkänsä takana nimittivät Kopeloksi. Hän oli hieman eriskummallinen mies, joka puuhaili paljon talon kellarissa. Tarvittaessa hän antoi hahmoille rauhoittavia lääkkeitä pistoksena. Pelin alussa hän myös tarkisti jokaisen potilaan, keskusteli hänen kanssaan ja jakoi lääkkeet. Kalevi Koppelona – ja samalla Hoitokoti Linnunmaidon erityistehostevelhona toimi Petri Mäntylä.

Maailmankuva

Hoitokoti Linnunmaidon maailmankuvan ei ollut tarkoituskaan olla erityisen järkevä tai realistinen. Halusimme luoda jotain, joka kuulostaisi potilaiden pelaajista todella oudolta ja järjenvastaiselta. Niinpä Linnunmaidon todellisuudessa elettiin dystooppisessa sisällissodasta kärsivässä Suomessa. Ahvenanmaa, Lappi ja Pohjanmaa halusivat irrottautua muusta Suomesta. Ruotsin valtio tuki Ahvenanmaan irrottautumispyrkimyksiä ja Norja Lapin. Pohjanmaa tunnustautui ruotsinkieliseksi kuningaskunnaksi, josta käsin tehtiin ryöstöretkiä muualle Suomeen.

Erityisesti sota Lapissa nieli joukkoja. Nuorgamiin olikin perustettu pahamaineinen vapaaehtoislegioona, joka koostui armahduksen saaneista vangeista. Koska sotilaista oli kova pula, oli myös mielisairaalasta pääsevillä mahdollisuus värväytyä sotilaiksi. Laadimme ennen peliä lukuisia erilaisia julisteita, joissa ylistettiin sotilaan kunniakasta elämää ja teippasimme niitä ympäri hoitokotina toiminutta isoisäni 50-luvun lopulla rakentamaa taloa Kiikoisissa. Niitä oli keittiössä, lääkärin vastaanottohuoneena toimineessa makuuhuoneessa sekä taideterapiahuoneena toimineessa olohuoneessa. Vastaanottohuoneen pöydältä löytyi myös nippu lomakkeita, joilla kuntoutujat saattoivat kuntoutusjakson lopussa ilmoittaa halustaan värväytyä.

Sekä lääkeyhtiö Pharmanak että menestysteologista maailmankuvaa ajava Taivaskirkko sponsoroivat Hoitokoti Linnunmaitoa, joten olimme luoneet molempien propagandamateriaalia peliin. Pölhösti päällepäinlilimatulla propagandalla oli muutenkin oma osuutensa pelissä. Pyrimme tekemään propagandasta mahdollisimman hämmentävää ja vastenmielistä. Ennen nukkumaanmenoa pelissä esimerkiksi laulettiin yhdessä Oolannin sota, jota säestin kammottavilla vanhoilla sähköuruilla pelaajahahmojen soittaessa (hyvin epätasaisesti) rytmiä pääsiäismunan sisuksiin askarrelluilla rytmimunilla.

Pelin tapahtumat

Hoitokoti Linnunmaidosta järjestettiin kaksi pelautusta: ensimmäinen oli 25.4.2009 ja toinen 17.4.2010. Kummassakin pelautuksessa oli eri pelaajat, mutta pyrimme pitämään pelinjohtohahmot ja kulissit mahdollisimman samanlaisina. Olimme ennen peliä laatineet päivän tapahtumia kuvaavat kortit kuvineen ja selitysteksteineen. Teippasimme ne järjestyksessä keittiön kaapinoviin tuomaan autenttisuuden tuntua ja helpottamaan omaa peliämme. Sää oli tosin varsin erilainen. Ensimmäisessä pelautuksessa oli ihana lämmin kevätsää ja Kukka-Maaria Teräväinen-Urkin ryhmäterapiaistunto voitiin järjestää ulkosalla. Toisessa pelautuksessa satoi räntää, oli kylmää ja tuulista. Tämä myös näkyi pelaajien jaksamisessa.

Kukka-Maaria Teräväinen-Urkki vaihtaa siteitä
Juha Logrenille.

Pelin luonteen vuoksi hahmoille oli määritelty hyvin tarkka vuorokausiohjelma. Peli alkoi hahmojen herätessä päiväunilta. Isoisäni talon yläkerrassa on kaksi huonetta. Toisesta oli sisustettu makuutila naishahmoille, toisesta mieshahmoille. Onneksi vanhassa talossa oli kylliksi sänkyjä – vaikka yksi miehistä, yleensä se kaikkein pisin, joutuikin nyhjöttämään 50-luvun lastensängyssä. Herättyään potilaat saivat tulla alakertaan. Oli Kalevi Koppelon päivittäisen tarkastuksen vuoro.

Saatuaan Kalevi Koppelolta päivittäiset lääkkeensä yskänlääkekupeissa (lääkkeinä toimivat erehdyttävästi lääkkeennäköiset makeiset, jotka oli laitettu tyhjiin oikeisiin lääkepurkkeihin illuusion luomiseksi) suuntasivat potilaat ulos Urpo Pahalaisen liikuntaterapiaa varten. Vuorossa oli keppijumppaa. Olin itse valmistautumassa taideterapiaistuntoon ja katselin sisältä, miten hahmopoloiset kyykkivät epätahdissa. Juha Logrenin oli lähes mahdotonta siteiden takia saada otetta kepistä, joten keppi teipattiin urheiluteipillä hänen käsiinsä. Poloinen Leea puolestaan yritti pitää yhtä aikaa sekä keppiä että pehmopupuaan Saastamoista.

Keppijumppaa ensimmäisessä pelautuksessa

Keppijumpan jälkeen oli vuorossa ryhmäterapiaistunto. Outi kertoi jälkeenpäin olleensä ensimmäisen pelin istunnossa varsin ilkeä. Hän oli toiminut vastoin kaikkia oikean terapiaistunnon periaatteita: ilkeillyt pelaajahahmoille näiden traumoista ja paljastanut näiden salaisuuksia. Toisessa pelautuksessa Teräväinen-Urkki oli kuitenkin säälinyt räntäsateessa huhkineita pelaajahahmoja ja ryhmäterapiaistunto oli mukavampi.

Seuraavaksi oli vuorossa oma osuuteni, taideterapiatunti. Olin asetellut pöydälle erilaisia taidevälineitä: muunmuassa sormivärejä ja peitevärejä sekä siveltimiä. Kun olin istuttanut potilaat pöydän ääreen paikoilleen autoin heitä valitsemaan välineet työtään varten. Jokaiselle paikalle oli jo valmiiksi aseteltu A3:n kokoinen piirustuspaperi. Artsy oli suunnitellut päivän taideterapian huolella ja hän kehotti potilaita tuomaan esille elämänsä positiivisimman asian. Taustamusiikin soljuessa kauniina ryhtyivät pelaajahahmot taiteilemaan. Lopputuloksena oli monia hätkähdyttäviä kuvia: värikäs sormivärein maalattu lohikäärme, kuva kuolleesta sotilaasta, auringonlasku... Ensimmäisessä pelautuksessa taideterapiatunti sujui välikohtauksitta. Toisessa puolestaan äänet yltyivät Riina Lavikaisen päässä ja käskivät häntä puhkaisemaan siveltimellä tärykalvonsa. Urpo Pahalainen ja Kalevi Koppelo taluttivat verta vuotavan Riinan naapurihuoneeseen ja hän palasi takaisin viimeistelemään taideteoksensa tekovereen kasteltu sidetaitos korvansa päälle teipattuna.

Taideterapian jälkeen aloimme kaikki olla nälkäisiä. Onneksi vuorossa olikin päivällinen. Ensimmäisessä pelautuksessa Sulo Taivainen oli loihtinut itse kalapihvejä – ja toisessa pelautuksessa menimme asteen pidemmälle ja pelaajahahmot saivat tyytyä valmislihapulliin ja perunamuusiin. Lisukkeena tarjottiin näkkileipää ja coleslaw-salaattia molemmissa pelautuksissa. Söimme itse Martin tekemää muhevaa, ihanaa lasagnea, jonka tuoksu leijaili kaikkialle. Totuuden nimissä on mainittava, että maksoimme itse lasagnen raaka-aineet ja tarjosimme sitä pelaajillekin pelin jälkeen. Tarkoituksena oli kuitenkin pelin aikana luoda illuusiota eriarvoisuudesta. Ensimmäisessä pelautuksessa aterialla sattui välikohtaus. Henry "Pokka" Lokka piilotti yhden ruokailussa käytetyistä veitsistä, mutta se saatiin Urpo Pahalaisen ja Laina Taivaisen avulla takaisin.

Ruokailun jälkeen oli vuorossa rentoutustuokio. Meillä on ollut Huvimaja-ryhmän kanssa tapana laatia erilaisia radio-ohjelmia peliemme pelaajan iloksi/riessaksi eikä Linnunmaito ollut poikkeus. Linnunmaidossa kuuntelutimme pelaajahahmoilla Into Puhakan rentoutustunnin, surkuhupaisimman Into Puhakka -shown jonka olemme ikinä tehneet. Showhun oli yhdistetty erilaisia hahmoihin vaikuttavia elementtejä, mm. Black metal -musiikkia, jonka tehtävänä oli aiheuttaa hallusinaatiokohtaus Petteri Myllymäelle. Ensimmäisessä pelautuksessa se onnistukin, mutta toisessa pelaajat olivat niin väsyneitä, että osa heistä nukahti rentoutustuokiota kuunnellessaan.

Rentoutustuokion jälkeen oli jälkiruoan vuoro – hahmojen piti vain itse osallistua sen valmistukseen. Oli vuorossa Laina Taivaisen pullaterapia, joka tarjosi hahmoille tilaisuuden ilmaista tunteitaan muovailemalla taikinaa. Odotimme etukäteen saavamme eteen erilaisia härskejä pullia, mutta yllätyksemme oli suuri, kun pullat olivatkin oikein söpöjä ja tavallisia. Osoittelevin pulla oli Urpo Pahalaisen näköinen. Kun pullat oli paistettu, saivat hahmot syödä niitä. Niitä oli tosin niin paljon, että pakastimme pelin jälkeen osan.

Pullien jälkeen oli kuitenkin aika ottaa esille kovat keinot. Oli Urpo Pahalaisen vetämän rangaistustuokion aika. Rantaistustuokio oli ainakin minusta varsin nöyryyttävä – se oli sen tarkoituskin. Jokainen pelaajahahmo joutui vuorollaan käymään läpi päivän aikana tekemänsä virheet naruun ripustettu wc-paperirulla kaulassaan. Hänen käskettiin ottaa rullasta aina yksi paperi ja pyytää virheitään anteeksi. Ensimmäisessä pelautuksessa Leeaa syytettiin jostain virheestä ja Juha Logren ja Pokka Lokka tulivat hänen tuekseen. Tuokiosta kehkeytyi varsin kiivas.

Rangaistustuokion jälkeen oli iltapalan vuoro. Ensimmäisessä pelautuksessa tarjottiin pelaajille kaura-luumupuuroa, sillä aikomamme Pajalan puuro paloi hieman nolosti pohjaan. Jatkoimme samalla linjalla toisessakin pelautuksessa.

Rangaistustuokion jälkeen oli aika rauhoittua musiikin parissa. Pelinjohtohahmot jakoivat pelaajahahmoille kullekin sopivan rytmimunan. Niitä oli erilaisia: joidenkin sisällä oli mehupillin kappaleita, toisten sisällä pikkukiviä tai riisiä. Kun jokaisella oli päivän mielialaan sopiva soitin, säestin kammottavalla rumba-biitillä Oolannin sodan. Se pysynee pitkään hirveimpänä musiikkielämyksenäni.

Iltalaulun jälkeen jaettiin lääkkeet ja Sulo Taivainen piti lyhyen iltahartauden, olihan hän Taivaskirkon laillistettu pastori. Sen jälkeen pelaajat saivat halutessaan nukkua hieman. Hämmästyttävää, mutta molemmissa pelautuksissa lähes kaikki nukkuivat.

Sulo Taivaisen painajaisversio. Pöydällä
myös Joonas Valkealan käsi.

Pelinjohtajilla ei sen sijaan ollut lainkaan aikaa levähtää. Valmistelimme pelaajien nukkuessa alakertaa. Kuten Hell's Kitchenissä tapahtui Linnunmaidossakin muutos, tällä kertaa vielä pahempaan ja kaoottisempaan suuntaan. Kalevi Koppeloa esittävä Petri Mäntylä oli jo aiemmin iltapäivällä suunnannut talon suureen kellarikerrokseen rakentelemaan labyrinttia suoraan helvetistä. Itse keskityin taideterapiahuoneeseen. Poistin kaikki väriläiskät ja ryhdyin maalaamaan tekoverellä sormivärimaalauksia. Olimme säästäneet ensimmäisen pelautuksen verimaalaukset ja olin koristellut olohuoneen seinät niillä. Lakkasin aiemmin värikkäät kynteni mustiksi, vaihdoin värikkäät vaatteeni mustiksi ja laitoin päähäni mustan peruukin. Kaiken mustuuden päälle vedin värikkään alunperin Thaimaasta tuliaisena saamani kylpytakin. Normaalisti niin siveä ja vaatimaton Laina Taivainen esiintyi lakanaan kääriytyneenä syöden hekumallisesti rypäleitä ja esitellen pornolehteä, Urpo Pahalaisesta kuoriutui todellinen hirviö ja Sulo Taivainen pyöritti keittiössä tyhjää lihamyllyä vessapaperirulla kaulassaan. Jeminaa varten suunnattuna yksityiskohtana olimme piirtäneet Petri Mäntylän proppivarastosta löytyneelle muoviselle irtokädelle mustalla kajal-kynällä täsmälleen samanlaisen aurinkotatuoinnin, jollainen myös Joonas Valkealalla oli.

Kun kaikki oli valmista, pelaajahahmot herätettiin voimistuvalla Hell's Kitchenillä. He saivat omaan tahtiinsa tulla alakertaan. Siellä heitä odottivat outojen hahmojemme vieläkin oudommat painajaismuunnelmat. Kalevi Koppelo kävi hakemassa lopulta yksitellen heidät alakertaan kohtaamaan viimeiset kauhut. Jokaiselle hahmolle oli varattu omansa. Riina Lavikaiselle esiteltiin pääkalloa, jonka Kalevi Koppelo väitti kuuluneen hänen äidilleen – ja sen jälkeen hän kertoi olevansa itse Riinan isä. Jemina Kärkkäiselle Kalevi Koppelo lausui juuri täsmälleen samat sanat, jotka hyväksikäyttävä opettaja oli sanonut hänelle hahmossa. Leea Virtanen kohtasi pimeässä pannuhuoneessa edesmenneen sisarensa (jota esitti Outi Piltonen) ja sen jälkeen hänen rakas pehmopupu Saastamoinen uhkasi joutua kidutuksen uhriksi; Petteri Myllymäelle Outi muuntautui Mefistoksi, joka oli tullut kutsumaan hänet luokseen, Juha Logrenia vaivasivat menneisyyden haamut ja Henry "Pokka" Lokka sai tappavan annoksen "tippaa" (jonka virkaa toimitti sitruunamehu).

Olivatko painajaisjakson tapahtumat todellisia? Sitä emme tiedä. Halusimme jättää sen pelaajien pohdittavaksi. Kenties Joonas Valkonen oli tosiaan muutanut Yhdysvaltoihin ja teki siellä nousujohteista uraa muusikkona – tai kenties hänen ruumiinsa tosiaan löytyi Linnunmaidon kellarin suuresta arkkupakastimesta. Hahmot olivat pelinsisäisessä todellisuudessa lääkeyhtiö Pharmanakin vastentahtoisia koekaniineja ja saattoi tietysti olla, että kokeiluasteella olevat lääkkeet olivat aiheuttaneet heille hallusinaatioita.

Palaute

Peli oli hyvin intensiivinen ja rasittava sekä pelinjohdolle että pelaajille. Pelin jälkeen järjestimme pelinpurkutilaisuuden keittiössä; samalla pelaajat saivat tilaisuuden syödä leipomiaan pullia ja lasagnea. Molemmilla pelautuskerroilla palautteet olivat kiittäviä. Saimme ensimmäisessä pelautuksessa myös muutamia rakentavia parannusehdotuksia, joita toteutimme toisessa pelautuksessa.

Pelinjälkeisten keskustelujen perusteella peli onnistui herättämään pelaajissa pohdintoja. Pelaajat kuvailivat voimattoman raivon kokemuksia hahmojen joutuessa nöyryytetyiksi. Myös lääkkeidenkäyttö herätti paljon keskustelua. Pelin ei ollut tarkoitus tarjota minkäänlaisia oikeita vastauksia tai tuputtaa tiettyä näkemystä, vaan tarjota pelaajille mahdollisuutta asettua toisen asemaan ja kokea jotain outoa ja hieman pelottavaakin. Käsittääksen koko työryhmä oli jälkikäteen varsin tyytyväinen Hoitokoti Linnunmaitoon. Yritimme antaa pelaajille mieleenpainuvan kokemuksen ja saimme sellaisen myös itse molemmilla pelautuskerroilla.

Oman kokemukseni mukaan larppaaminen on voimakas luova väline ja se harjoittaa kykyä asettua toisen asemaan. Linnunmaidon kohdalla pelaajille tehtiin selväksi jo ennen ilmoittautumista, että kyseessä oli raskaita teemoja käsittelevä peli. Kerroimme rehellisesti suurin piirtein, mitä oli tulossa. Näin joukkoon valikoitui kummallakin kerralla pelaajia, jotka kokivat pelin antoisana. Kuten larpeissa aina, oli Linnunmaidossakin luonnollisesti koska tahansa mahdollisuutena keskeyttää liian ahdistava tai vaarallinen tilanne sanomalla hold mutta kukaan ei kertaakaan käyttänyt sitä. Rauhoitetuksi tuleminen tarjosi myös mahdollisuuden pelaajalle poistua ahdistavasta tilanteesta ja rentoutua hetken.

Suosittelen kaikille larppaamisesta tai roolipeleistä kiinnostuneille myös rankkojen aiheiden läpikäymistä pelin avulla. Jos omat voimavarat vain sallivat, voi kokemus olla varsin antoisa.