Tjejdetektiven Kitty Drew - Neiti Etsivän seikkailuja

Ann-Catrin Sundelin

Tämä julkaisu on kaksikielinen. Suomenkielisen version löydät tekstin lopusta!

Kitty Drew föddes 1929 och författaren och pseudonymen Carolyn Keene föddes med henne. Fadern till detektiven var Edward Stratemeyer, som fantiserade ihop många ungdomsserier, bland annat karaktärerna till Hardy Boys och Tom Swift för Stratemeyersyndikatet. Kitty-böckerna har skrivits av många författare. De första böckerna kom ut 1930, och skrevs då av Mildred Wirt Benson, personen som Edward anställde att skriva äventyrsböcker för flickor från hans utkast. Mildred skrev 23 av de 25 orginalböckerna om Kitty. På 50-talet tog Edwards dotter Harriet Stratemeyer Adams över och förnyade serien, men fortsatte att skriva om Kittys äventyr, med hjälp av olika spökskrivare. Många är de författare, både män som kvinnor, som varit Carolyn Keene och skrivit om Kittys äventyr.


Kitty Drew är en evigt 18-årig rik tjej från River Heights, dotter till den ensamstående juristfadern Carson. Kitty har tagits hand om av Hanna, hushållerskan, sedan hennes mor dog när hon var 3 år gammal. Med på hennes äventyr är hennes bästa vänner, kusinerna Bess Marvin och George Fayne, och oftast hänger även hennes pojkvän Ned med på ett hörn.

Kuva: Wikipedia

Jag har läst tre olika Kitty böcker från olika årtionden, och tänkte lite jämföra.

Först ute var The Crooked Banister från 1971. Kittys far Carson ber om hennes hjälp med att söka rätt på en svindlare som kommit upp i ett av hans fall. Tillsammans reser de till en grannstad för att undersöka svindlarens konstiga hus, och husets robot. När Carson behövs hemma i River Heights, kommer Bess och George och hjälper Kitty i undersökningarna. Dethär är en bok som har en hel hop med karaktärer som tittar in, och många konstiga beskrivningar, så slutresultatet blir lite förvirrande. Kitty hamnar att resa långa vägar för att hitta svar på frågor, bland annat reser hon till Arizona med sin far.

Andra boken är Neiti Etsivä ja kadonnut kilpahevonen från 1982. Kittys pojkvän Ned spelar in en film med sin filmklubb från universitet. Kitty spelar huvudrollen, och huset mitt i skogen som de använder är kusligt. Här händer det konstiga saker. Samtidigt försvinner en tävlingshäst från en närbelägen farm, och saker stjäls från hus som finns nära skogen. En känd regissör vill att Kitty spelar in tre reklamfilmer för honom. Denhär boken hade många trådar, som alla sedan knyts samman. Mycket intressant upplägg, den hade bara några logiska problem. Hästen som försvinner är nämligen anmäld till en tävling, och den som kidnappar hästen har en annan häst anmäld till samma tävling. Många vad har slagits, före alla hästar var anmälda, vilket orsakar problem. Men vem får slå vad före alla hästar är anmälda? Slutledningarna och orsakerna till händelserna orsakde problem i min hjärna.

Kuva: Goodreads.com

Sist ute var nyaste versionen av Kitty. Kitty och mysteriet med de stulna böckerna skriven 1995. Rariteter i bokväg försvinner i River Heights och städerna runt omkring. De försvinner från samlare, från bibliotek, även auktionshus och bokhandlar. Kitty tar tag och försöker komma på varför just de här böckerna försvinner, för det är inte de dyraste böckerna som stjäls. Kitty hamnar närmast döden i denhär boken av de tre jag läste, hon är med om en elak bilolycka.

Böckerna har likheter. I alla böcker är Kitty en modern självständig ung kvinna med egen bil. I den första boken reste far och dotter till grannstaden i hennes bil, inte faderns. Kitty tar inte betalt när någon ber henne reda ut något mysterium, och om hon får pengar, donerar hon dem till välgörenhet. Även om hennes pojkvän Ned studerar på universitet, så gör Kitty själv ingenting i proffesionell väg, men hon verkar ändå veta och kunna det mesta.

Det finns även olikheter. Speciellt märks det att den sista boken är av en nyare upplaga. Bess Marvin verkade vara mycket "blondare" i den här boken än de andra, mera irriterande. Omgivningen har också uppdaterats,  det finns datorer och e-post, specialregisteringsskyltar på bilar, och ett populärt kafe och bokhandel i ett. Kitty, hennes vänner och hela staden är modernare. Boken innehåller även mera direkt våld mot huvudkaraktärerna. I The Crooked Banister hamnade Kitty i knipa ett par gånger, men hon utsattes inte för direkt fara.

Allt som allt rekommenderar jag böckerna, speciellt de äldre, som läsning för både barn och vuxna. Det är intressant att läsa gamla favoriter i vuxen ålder, man upptäcker något nytt.



Neiti Etsivän seikkailuja 

Paula Drew syntyi vuonna 1929, ja kirjailija nimimerkillä Carolyn Keene syntyi hänen kanssaan. Tyttöetsivä Paulan isä oli Edward Stratemeyer, joka kehitti monta eri nuorten kirjasankaria, mukaan lukien mm. Hardy Boys ja Tom Swift Stratemeyer syndikaatille. Paula-kirjoja on kirjoittanut moni eri kirjailija. Ensimmäiset Paula-kirjat julkaistiin vuonna 1930. Ne  kirjoitti Mildred Wirt Benson, jonka Edward palkkasi kirjoittamaan seikkailukirjoja tytöille hänen luonnoksista. Mildred kirjoitti kaksikymmentäkolme kahdestakymmenestäviidestä alkuperäisistä Paula-kirjoista. 50-luvulla Edwardin tytär Harriet Stratemeyer Adams jatkoi kirjoittamista. Hän uudisti sarjan, ja jatkoi Paulan tarinoita, apunaan monta haamukirjailijaa. Carolyn Keenen nimellä Paulan seikkailuista ovat kirjoittaneet monet naiset ja miehet.

Paula Drew on ikuisesti 18-vuotias, rikas River Heightsin kaupungista kotoisin oleva tyttö. Hän on yksinhuoltajaisän, asianajajan Carsonin, tytär. Paulaa on hoitanut taloudenhoitaja Hanna siitä asti, kun Paulan äiti kuoli Paulan ollessa 3-vuotias. Hänen seikkailuissaan ovat mukana hänen parhaat ystävät, serkukset Bess Marvin ja George Fayne. Yleensä mukana on myös Paulan poikaystävä Ned.

Olen lukenut kolme eri Paula-kirjaa eri vuosikymmeniltä, ja ajattelin vähän vertailla niitä.

Ensimmäinen on The Crooked Banister vuodelta 1971. Paulan isä, Carson, pyytää Paulaa etsimään huijaria, jonka isä on kohdannut asianajajana erästä tapausta tutkiessaan. Yhdessä Paula ja Carson matkustavat naapurikaupunkiin tutkimaan huijarin mahtavaa erikoista taloa - ja talossa olevaa robottia. Kun Carsonia tarvitaan kotona River Heightsissä, Bess ja George tulevat auttaamaan Paulaa tutkimuksissa. Tämä on kirja, jossa on valtava joukko henkilöhahmoja, ja monia outoja kuvauksia, joten lopputulos on hieman hämmentävä. Paula matkustaa pitkiä matkoja kirjan kulun aikana, löytääkseen vastauksia kysymyksiin. Hän käy mm. Arizonassa isänsä kanssa.

Kuva: Wikipedia

Toinen kirja on Neiti Etsivä ja​kadonnut kilpahevonen vuodelta 1982. Paulan poikaystävä Ned on tekemässä elokuvaa yliopiston elokuvakerhon kanssa. Paulaa pyydetään esittämään pääosaa. Elokuvan kuvauspaikkana toimii keskellä metsää sijaitseva outo talo. Siellä myös tapahtuu outoja asioita.

Samaan aikaan läheiseltä tilalta katoaa kilpahevonen, ja tavaroita varastetaan taloista, jotka ovat lähellä metsää. Kuuluisa ohjaaja haluaa Paulan mukaan kolmeen mainokseen.

Tässä kirjassa oli monta erillistä tapahtumaa, jotka kaikki liittyivät sittenkin toisiinsa. Erittäin mielenkiintoinen lähestymistapa. Kirjassa vain oli muutama looginen ongelma. Hevonen, joka häviää on nimittäin ilmoitettu kilpailuun, ja hevosvaras on toinen hevosomistaja, jonka hevonen on myös ilmoitettu samaan kilpailuun. Kaikki ovat lyöneet vetoa oman hevosensa puolesta silloin kuin hevonen on ilmoitettu, ennen kaikkia ilmoittautumistietoja. Mutta missä saa lyödä vetoa ennen kuin kaikki hevoset on ilmoitettu kilpailuun? Johtopäätökset ja tapahtumien syyt eivät minulla loksahtaneet paikoilleen.

Lopuksi on vuorossa uusin versio Paulasta. Kitty och mysteriet med de stulna böckerna vuodelta 1995. Harvinaisia kirjoja katoaa River Heightsissä ja muissa ympäröivissä kaupungeissa. Ne katoavat keräilijöiltä, kirjastoista, jopa huutokauppakamarilta ja kirjakaupoista. Paula tarttuu mysteeriin kiinni ja yrittää keksiä, miksi juuri nämä kirjat ovat kadoksissa. Kadonneet kirjat kun eivät ole niitä kaikkein kalleimpia. Lukemistani kirjoita tässä Laura joutuu lähimmäksi kuolemaa; hän on mukana pahassa auto-onnettomuudessa.

Eri vuosikymmenten Paula-irjoissa on yhtäläisyyksiä. Kaikkissa kirjoissa Paula on moderni itsenäinen nuori nainen, jolla on oma auto. Ensimmäisessä kirjassa isä ja tytär matkustivat naapurikaupunkiin Lauran autolla, eivät hänen isänsä. Paula ei hyväksy maksua, jos joku pyytää häntä selvittämään mysteeriä. Jos hän saa rahaa, hän lahjoittaa ne hyväntekeväisyyteen. Vaikka hänen poikaystävänsä Ned opiskelee yliopistoissa, Paula itse ei opiskele tai toimi missään ammatissa, mutta tuntuu silti osaavan mitä kummallisempia asioista.

Eroja on myös. Erityisesti huomasin, että viimeinen kirja on muita uudempaa tyyppiä. Bess Marvin tuntui olevan "blondimpi"  tässä kirjassa kuin muuissa, ärsyttävämpi. Naapurustoa on myös päivitetty, on tietokoneita ja sähköpostiosoitteita, erikoisrekisterikilpiä autoissa ja suosittu kirjakahvila. Paula, hänen ystävänsä ja koko kaupunki ovat modernimpia. Kirja sisältää myös enemmän suoraa henkilöhahmoihin kohdistuvaa väkivaltaa. The Crooked Banister kirjassa Paula oli pulassa muutaman kerran, mutta häneen ei kohdistunut suoraa vaaraa.

Suosittelen lämpimästi Neiti Etsivä kirjoja niin lapsille kuin aikuisille. Vanhoja suosikkikirjoja on mukava lukea myös vanhemmalla iällä.

Tytöt leikkii nörttiä - aidosta ja feikistä nörttiydestä.

Aino Harvola

Nörttityttöihin kohdistuva vihamielisyys on mielenkiintoinen ilmiö internetissä. Perinteisesti miehisissä ympäristöissä toimiminen ei ole välttämättä ihan yksinkertaista. Vaikka itse en ole henkilökohtaisesti kokenut negatiivista palautetta, on naisnörttiyteen nihkeästi suhtautuva kulttuuri selvästi edelleen olemassa. Milloin naisia ahdistellaan tai uhkaillaan, milloin näitä väheksytään ja syrjitään. Naisten kuvitellaan saapuneen miehiä myöhemmin nörttikulttuuriin ja heidän motivaatiotaan ja tietojaan asioista epäillään siksi herkästi. Onpa tolloksi oletetuille naisnörille omistettu oma meemikin: "Idiot Nerd Girl". Meemin suuriin silmälaseihin sonnustautunut tyttö on huvittanut lukijoitaan vuodesta 2010 sanomalla usein typeriä asioita nörttikulttuurista, jota muka fanittaa. Tällaisia ovat esimerkiksi "I'm a total computer geek (uses Internet Explorer)" ja "I love Zelda -  he is so cool". Idioottinörtin tyhmyyden ja erehtyväisyyden selittäminen sukupuolella on meemin mukaan luonnollisesti täysin hyväksyttävää. Nörttiasioista mitään tietämätön stereotyyppi on tietysti nuori ja naiivi tyttö ja tämän typeryyden osoittaminen hillittömän hauskaa. 

Meemi on jo pari vuotta vanha, mutta nousi vähän aikaa sitten uudellleen tapetille muutamien aihetta sivunneiden kirjoituksien ohessa. Kuva tuntui sopivan feikkinörttityttö-ajatuksen oheen, jopa kuvituskuvaksi. "Feikkinörttityttö" on tämän vuoden puheenaiheita akselilla “naiset ja nörttiys” ja se on yksi tapa nimittää naista, joka ei ole nörtti, vaikka niin luuleekin. Se on ehdottoman negatiivinen ja väheksyvä ilmaus, jota käyttävät vapaasti niin miehet kuin oikeiksi nörteiksi itsensä käsittävät naisetkin. Pitkin vuotta nettiin onkin tipahdellut kirjoutuksia siitä, kuinka nörttikulttuuriin on pesiytymässä feikkiyden siemen ja kuinka näistä feikeistä naisnörteistä tulisi päästä pikapikaa eroon.

Meemin nörttityttö yhdessä Edidinin versioista.

Aihetta lähestyi näkyvästi ensimmäisenä Forbesin kirjoittaja Tara Tiger Brown artikkelillaan "Dear Fake GeekGirls: Please Go Away". Artikkelissa Brown purki turhautumaa kohdistuen nimenomaan naisiin, jotka hänen mielestään teeskentelevät nörttiyttään tai jotka nimittävät itseään nörteiksi liian löyhin perustein. Brownin mielestä olikin tärkeää vetää rajat sille, mitä on oikea nörttiys ja miten oikeaksi nörtiksi voisi tulla.

"Being really passionate or skillful at something is not something you can fake; it takes a lot of hard work to be a geek. Being a geek isn’t something you so much decide to do, but realize you are after the fact. People who are obsessed with something often don’t even know it until others point it out to them, they are just doing what they like without thinking about the how or why."

Brownin käsitys nörtteydestä on hyvin perinteinen ja suhteellisen kapea. Nörtin ei sovi pitää itsestään tai nörttiydestään meteliä (kuten Idiot Nerd Girl yllä). Oikeastaan nörtin ei ole edes sallittua huomata omaa nörttiyttään, vaan toisten tulee osoittaa nörtille, että tämä todellakin sellainen on. Nörttiys nostetaan kirjoituksessa saavutukseksi, joka pitää ansaita verellä, hiellä ja vuosien perehtymisellä. Paheksuvia katseita voi heitellä nykyiseen nörttikulttuuriin, jossa kaikki on niin kovin helppoa, ja sitä myöten epäaitoa. Samaan aikaan todelliset nörttiympyrät näyttäytyvät salaseuran kaltaisena sisäpiirinä, johon kuulumisesta on syytä olla todellakin hyshys hiljaa. 

Paitsi, että moinen piirielitistisyys on melko luotaantyöntävää, se aiheuttaa huomattavia ongelmia oikeassa nörttikulttuurissa, eikä vähiten sillä, että se rajaa moisilla määritelmillä pois mm. allekirjoittaneen ja kaikki muutkin, jotka eivät ole ajaneet kirjoittajan hyväksymää nörttiajokorttia haltiakielen, tietokoneiden tai minkä tahansa nörttiharrasteen riittävillä meriiteillä. Tärkeintä ei näytäkään olevan siis koota nörttijoukkoja yhteen, vaan saada nimenomaan feikit, huonot ja epäkelvot yksilöt (tytöt) savustettua pihalle. Brownin ehdotus siitä, että feikkaavat nörtitytöt tulisivat kaapista ulos ja kutsuisivat itseään rehellisesti satunnaiseksi harrastajaksi muistuttaa kovin tuttua peliharrastaja - satunnainen pelaaja -jakoa, jota näen peliympyröissä tapahtuvan jatkuvasti. Oli tapaus mikä hyvänsä, Brownin kaltaiset portinvartijat ilmoittautuvat usein palvelukseen innokkaasti valmiina määrittelemään, mitä se nörtti sitten oikeastaan tarkoittaakaan. Kuten pelaaminen, myös nörttiys on todellisuudessa hyvin vapaasti määriteltävä käsite. Ja niin sitä käytetäänkin: vapaasti, kertomaan, miksei juuri jokin tietty henkilö voi olla nörtti tai miksi johonkin ihmisryhmään tulee suhtautua lähtökohtaisesti nuivasti. 

Feikkiyden ja nörttiyden määrittely on toki saaneet vastakaikuakin. Mm. pelitoimittaja Leigh Alexander on julkisesti paheksunut Brownin puheita haitallisina, erityisesti nuorten tyttöjen ollessa kyseessä. Feminspiren kirjoittaja Rachel Edidin puolestaan päätti kaapata alkuperäisen “Idiot Nerd Girl”:n naisten haltuun vaihtoehtoisilla versioillaan, joissa nörttityttöihin kohdistunutta puhetta lähdettiin kritisoimaan meemin itsensä avulla. Nyt "Idiot Nerd Girl" voi sanoa asioita kuten "In your subculture, reappropriating your icons" tai "Rage on nerds, here to stay". Twitterin kautta levinnyt idea onkin ollut välitön menestys ja on sittemmin onnistunut herättämään haluamaansa keskustelua (joskin myös kritiikkiä) nörttityttöjen hankalasta asemasta nörtteinä ja näihin liitetyistä epäreiluista stereotypioista. 

Heruttavat feikkinörtit

Bob Suicide ja kohtalokas väärä ote.

Feikkinörttiyden K18-versiosta, “seksikkäästä” feikkinörtteydestä on puhuttu Nörttitytöissä aiemminkin. Anitta Kivirannan ansiokas kirjoitus nörttityttöjen himoituista pipareista toi käsitteen ns. käsiemme kosketeltavaksi. Feikkinörttiys liittyi Anittan kirjoituksessa nörttityttöfantasioihin, joissa voimakkaasti mystifioitu nörttityttö edustaa nörtin “unelmanaista”. Kuten arvattua, nörttityttöjen nörtticred, uskottavuus on jälleen koetuksella. Huhu kertoo, etteivät nörttipiireissä pyörivät naiset olisi oikeasti kiinnostuneita nörttiasioista, vaan ehkä huomiosta, maineesta tai rahasta, tai muusta sen sellaisesta, mikä naisia nyt viehättääkään.

Jokin aika sitten aihetta päästiin taas puimaan, kun CNN.comin Joe Peacock bloggasi nörttityttöjen vaarasta otsikolla "Booth Babes Need Not Apply".  Hän ilmaisi kirjoituksessaan, että vaikka kunnioittaa kyllä oikeita nörttityttöjä, halveksuu hän syvästi naisia, jotka tulevat coneihin heruttelemaan nörttejä pelkästään sillä pätevyydellä, että ovat seksikkäitä. Peacock onnistuikin tiivistämään tämän, nörttimiehiltä usein kuulemani huolenaiheen ytimen hyvin pariin lauseeseen.

"As a guy, I find it repugnant that, due to my interests in comic books, sci-fi, fantasy and role playing games, video games and toys, I am supposed to feel honored that a pretty girl is in my presence. It’s insulting."

Peacock on oikeassa. Puhuttaessa booth babeista, promotytöistä, on koko ajatus täysin vinksahtanut ja vanhanaikainen. Ainoastaan ihminen, joka ei tajua todellisesta nörttimiehestä tai nörttikulttuurista mitään voi kuvitella, että pelkän kauniin tytön vilauttaminen conissa saa aikaan yleisöryntäyksen. Paitsi, että booth babejen käyttäminen olettaa miehet tissien perässä juokseviksi ressukoiksi, se eksploittaa naisia ja karkoittaa naisnörttejä. Peacock ei kuitenkaan puhu ainoastaan promotytöistä. Hän puhuu conikävijöistä, joiden olettaa kyttäävän coneissa miehiä sillä olettamuksella, että nämä huumaantuvat saamastaan huomiosta. Ja tässä vaiheessa asiasta tulee ongelmallista. Joskus nämä naiset yrittävät Peacockin mukaan naamioitua nörteiksi laittamalla päälleen Batman-paidan tai vastaavaa geneeristä, jota eivät oikeasti fanita. Eivätkä saalistajat, kuten Peacock heitä nimittää, rajoitu tavallisiin kansalaisiin. Ajatus laajennetaan saman tien koskemaan myös esiintyvillä aloilla toimivia nörttinaisia. Peacock mainitsee feikkinörteiksi mm. Olivia Munnin ja kaikki Frag Dollsit. (Frag Dollsit, Ubisoftin naisista koostuva pelaajaryhmä on sittemmin saanut Peacockin anteeksipyynnön, kun Peacock on käsittänyt, etteivät nämä ole palkattuja malleja, vaan ihan oikeasti pelaavat). Felicia Day sen sijaan läpäisee seulan riittävällä panostuksellaan nörttikulttuurin hyväksi, hieman Brownin mainitseman ansaitsemislogiikan mukaisesti. 

Peacock todellakin vetää rajaa "oikeiden ja feikkien" välille perustuen hyvin vähän mihinkään faktuaaliseen eroon. Sen sijaan hän olettaa. Ongelma onkin potentiaalisuudessa: siinä, että nainen voi käyttää seksikkyyttään hyväkseen (ja koska jotkut tekevät niin), jolloin on aina syytä epäillä, että tämä olisi paikalla vain esittelemässä kehoaan. Aktiivinen osallistuminen ja näkyvyys, tuo Browninkin huonona pitämä nörttitytön ominaisuus, luonnollisesti pahentaa feikkiepäilyksiä.

Osittain syynä epäilykseen lienee tapa, jolla naisnörttejä käsitellään medioissa. Esimerkiksi Megan Foxin LOTR-tietämykseen ja sarjakuvaharrastukseen liittyvässä uutisoinnissa pyritään korostamaan, että nörttien on fyysisesti täysin mahdoton olla lakoomatta tämän naisen edessä, tietäähänhän lembasista ja muusta sellaisesta. Lehdistölle, ja kenties suurelle yleisölle, nörtit ovatkin edelleen hikisiä peikkoja, joiden pieni pää räjähtää onnesta, jos he saavat tietää, että joku nainen, vieläpä kaunis sellainen, voisi olla nörtti. Tällainen asetelma herättää jos jonkinlaisia kysymyksiä. Ei siis ihme, että miehet ovat niin vihaisia, ja juuri näille naisille. 

Geekdom: Level 1.

Koska feikkaavien naisten ja markkinamiesten salaliitto on joka puolella, tietyt nörttimiehet päättävät lähteä liikkeelle olettamuksesta, että heitä yritetään aina vain pissiä silmään. Naiselle tällaisessa ympäristössä on luonnollisesti hyvin rajoitetusti toimintamahdollisuuksia. Feikiksi voi paljastaa pienikin virheliike. Aiemmin bloggaamassani tapauksessa esimerkiksi pinup-ryhmä Suicide Girlsin jäsen toi videopeliharrastukseensa liittyvän asereplikan kuvauksiin, mutta piti sitä väärin käsissään. Tämä yksin riitti todistamaan, että tyttö olikin feikki, ja valtaisa kritiikki pääsi riepottelemaan kyseisen mallin uskottavuuden riekaleiksi. (Eikä maineen puhdistaminenkaan oikein onnistu, kun henkilökohtaiselle epäonnistumiselle omistettu  "Idiot Nerd Girl"-meemi on jo syntynyt.) Peacock ei ole siis ainut, jonka mielestä kaikki jollain tavalla nörttiyttään esille tuoneet julkkisnaiset ovat feikkinörttejä. On olemassa videoita kuten "Hot women pandering to nerds" , joihin on leikattu tunnettuja nörttinaisia, kuten WoWittaja ja cosplay-harrastaja Adrianne Curry, sarjisnörä Megan Fox, tai vaikkapa Star Trek-fani Rosario Dawson (puhumassa klingonia). Kaikkien oletetaan tietenkin olevan feikkejä, sama se kuinka vakuuttavilta heidän esityksensä vaikuttaa tai millä tavalla asiasta keskustellaan. Myös näyttelijä Aisha Tyleria on con-esiintymisensä vuoksi epäilty epäaidoksi. Mitä hän ei toki ole. Mutta hän on nainen, kaunis sellainen, joten on ihan okei raivota. Koska hän voisi olla.

Olen varma, että Peacock näki ottavansa kantaa tärkeään asiaan. Asia on kuitenkin paljon problemaattisempi kuin Peacock itse ymmärtää. Samalla kun hän arvailee naisten motivaatioita coneissa pyörimiseen, oletetaan monista "ihan oikeista" nörteistä samanlaisia asioita ilman syytä. Kun naiset jo kokevat syrjintää kaikilla nörtteyden osa-alueilla, ei ole välttämättä kovin rakentavaa lähteä väittämään nörttinaisia feikeiksi tai käskeä heitä painumaan kuuseen. Luonnollisesti Peacockin (jo muutenkin naisia esineellistävän ja vihamielisen kirjoituksen) saama palaute on ollut hyvin tulikivenkatkuista, josta musertavimpana esimerkkinä John Scalzin vastine. 

Molempia edellä mainittuja tapauksia yhdistää se, että nainen nörttinä näyttäisi sijoittuvan oletusarvoisesti feikin ja oikean nörtteyden välimaastoon, kun taas miehet ja pojat ovat alusta asti turvallisesti nörttivyöhykkeellä ilman epäilyksen häivääkään. Jos nainen "paljastaa" feikkeytensä tekemällä virheliikkeen tai jollain tavalla feilaamalla nörtteytensä, hänet pudotetaan armotta feikkikategoriaan. "Oikeat nörtit" kuten edellä mainittu Felicia Day ansaitsevat tiensä nörttivyöhykkeelle, jolla epäilystä yllättäen seuraakin sanktioita. Muut naiset ovat credinsä ansaitsemiseen asti jumissa no-nerd-landillla, sertifikoitujen suurnörttien kärkkäästi valvovien silmien alla. On melkoisen surullista, että naisia pidetään edelleen niin epätodennäköisinä nörttikulttuuriin tulijoina, että näiden oletusarvoksi on muodostunut tämä kummallinen not-quite-geek.

Epänörttien tahraama alakulttuurimme?

Kun nörttipiireihin nyt ilmeisesti lappaa roppakaupalla “epänörttiä” porukkaa, on eräille selvästikin hyvin tärkeää tunnistautua itse nörtiksi. Helpoiten tämä tehdään tarjoamalla kontrastia feikeistä. Varsinkin naisten kohdalla on suljettava pois mahdollisuus, että näiden ihmisten omaa nörtteyttä epäiltäisiin. Ehkä siksi myös kritiikkiin vastaavat yleensä muistavat mainita omat nörttiuskottavuutensa (paitsi ihanainen Lesley Kinzel, joka päätti sen sijaan listata feikkipiirteensä). Tietenkään todellisuudessa ei ole mitään nörttirankingia. Kukaan ei pidä kirjaa nörtillisistä saavutuksista, eikä nörttiys hupene uusien nörttien myötä. Ne jotka haluavat pitää kynsin hampain kiinni nörttikäsityksestään, elävät menneessä (ja imaginaarisessa).

Joskus itsekin ihmettelen...

Nörttiys on käynyt viime vuosina läpi merkittävän transformaation. Se ei ole enää pienen piirin juttu, epäsuosittua, noloa tai mitä ikinä siihen vielä 90-luvulla liitettiin. Nörttiä ei välttämättä tunnista ulkonäöltä, eikä hän sovi enää stereotyyppeihin. Osasyynä tähän on se, että harvempi on elokuvien supernörtti, ja nörttejä on nykyisin yksinkertaisesti vain enemmän. Koko nörtteyden kategorinen määritelmä taistelee olemassaolostaan nyt, kun melkein jokainen tekee jotain nörttiä, ja tämä varmasti hämmentää niitä pitkän linjan nörttejä, joille nörtiksi identifioituminen on kovin tärkeä osa elämää. Ymmärrän myös, että niille nörteille, jotka ovat joutuneet kärsimään nörtteydestään nörtti on vaikeuksien kautta ansaittu arvomitali. Valitettavasti sekään ei kuitenkaan anna oikeutta lähteä määrittelemään muiden nörttiysastetta. Kutsun itseäni peliharrastajaksi täysin riippumatta siitä, mitä pelejä tai kuinka paljon niitä pelaan. Roolipelaaja olen ollut ensimmäisestä pelisessiosta lähtien. On ihmisiä, jotka imevät voimaa siitä, että heidän harrastuksensa on epäsuosittu tai underground, mutta tough luck. Tämä juna meni jo.

Ja mitä feikkinörtteihin tulee. Kyllä, aivan varmasti on olemassa ihmisiä, jotka "vain alkavat" tai "pukeutuvat nörteiksi", taktikoiden tai muuten vain (Olivia Munn useimpien epäilysten etulinjassa), mutta niin on jokaisessa yhteisössä. Nuo ihmiset tulevat aina olemaan olemassa ja aina he tulevat saamaan myös rankkaa palautetta, kuten huomattua. Mikään ei estä ärsyyntymästä. Ei kaikesta tarvitse tykätä. En minäkään tykkää. 

Pitää kuitenkin ihmetellä, miksi "feikkinörteistä" ja naisista kirjoitetaan niin mielellään näin vihamielisesti ja yleistäen? Pyritäänkö niiden avulla oikeasti vaikuttamaan rakenteisiin (kuten tapahtumien booth babe -kulttuuriin, fetisistymiseen ja kaupallisuuteen) vai rajoittamaan yksityisten ihmisten nörttikäyttäytymistä? Saisivatko ihmiset ihan vain olla, ennen kuin heitä syytetään erinäisistä asioista? Ongelma julkisessa keskustelussa ja oletetussa feikkiydessä on lisäksi se, että on, kuten todettua, mahdoton lähteä vetämään rajoja oikeiden ja feikkien välille, enkä missään tapauksessa suosittele lähteä arvailemaan toisen ihmisen feikkiastetta saatika kieltämään näitä tulemasta paikalle. Ei edes, vaikka ihminen tekisi virheitä. Ei edes, vaikka ihminen kierisi alasti konsolinjohdoissa. (Joskaan en myöskään kannusta siihen. On huomattavasti parempia keinoja edistää nörttityttöyttä.) Nörtteyden ei pitäisi olla mikään suljettu klubi, missä toista arvostellaan ja määritellään ulkoa päin, aivan kuten nörteille itselleen on tehty. Tilaa pitäisi olla monenlaisille harrastajille. Niin että voisimmeko kaikki olla nyt vain onnellisesti nörttejä, ilman tarvetta karkoittaa joukostamme ihmisiä, jotka eivät kykene muka täyttämään kaikkia epärealistisista ehdoistamme?

Faces to the forest - Eläytymistä ja yllätyksiä Konfliktin keskeltä -liveroolipelissä

Marjukka Lampo

Parisenkymmentä somalipakolaista seisoo suorassa rivissä täyteen pakatut reput selässä.  Jotkut seisoskeluun väsyneet ovat istahtaneet maahan reppujensa päälle lepuuttaakseen puutuneita jalkapohjiaan.

"STAND UP!! FACES TO THE FOREST!!"

Mogadishulaisen viraston turvamies karjaisee säälimättömän käskyn heidän selkänsä takana ja pakolaiset pomppaavat pystyyn alta aikayksikön.

"HANDS UP!!"

Turvamies jatkaa ja hämmentyneet pakolaiset nostavat kätensä kohti taivasta. Väsymys ja turhautuminen on kaikilla suurta, mutta ei auta: passit on saatava, jotta he pääsevät rajan yli Keniaan ja lopulta aina Suomeen asti anomaan turvapaikkaa.

Todellisuudessa rivissä seisoo joukko yläkoulu- ja lukioikäisiä nuoria hiekkatien laidassa vain parin kilometrin päässä Räyskälän lentokentästä Lopella. Nuorille käskyjä huutava turvamies olen minä. On elokuun alku ja käynnissä on SPR Suomenlinnan osaston Humanitaarisen oikeuden vapaaehtoisryhmän ja Uudenmaan partiopiirin yhteistyössä järjestämä Konfliktin keskeltä -roolipeli Huima 2012 -partioleirillä. Konfliktin keskeltä on SPR:n kehittämä liveroolipeli, jonka tarkoituksena on opettaa nuorille sodan oikeussääntöjä ja lisätä ymmärrystä humanitaarisesta oikeudesta sekä pakolaisen asemasta keskellä konfliktia. Konfliktin keskeltä pelataan englanniksi.

Roolipeliä toteuttamaan lähteneille vapaaehtoisille järjestettiin toukokuussa koulutusviikonloppu, jossa tutustuttiin roolipelaamiseen, humanitaariseen oikeuteen sekä tietenkin tulevan pelin rakenteeseen. Myös minä olin siellä.

Koulutuksessa tehtiin lukuisia draamaharjoituksia, joiden tavoitteena oli saada osallistujat herkistymään sille mitä on roolin esittäminen. Teimme muun muassa hengitysharjoituksia, liikeimprovisaatiota sekä peili- ja patsasharjoituksia parin kanssa. Peiliharjoituksessa tavoitteena oli seurata parin liikkeitä ja toisintaa kaikki mitä havaitsi. Patsasharjoituksessa taas toinen "muotoili" erilaisia patsaita liikuttelemalla parinsa kehoa erilaisiin asentoihin. Liikeimprovisaatioharjoituksissa osallistujat ohjattiin vähitellen eläytymään erilaisiin tulevan pelin rooleihin: liiku tilassa vapaasti, liiku nopeammin, liiku hitaammin, liiku kevyesti, liiku raskaasti, liiku aggressiivisesti, liiku pelokkaasti, liiku kuin sotilas, liiku kuin upseeri, liiku kuin sissi.

Lisäksi saimme neuvoja siihen miten peliin saadaan luotua oikeanlainen tunnelma ilman, että nuorille aiheutuu vaaratilanteita. Yksi pelin tärkeimmistä turvallisuussäännöistä olikin nimenomaan se, että koskea ei saa. Siksi koulutuksessa käytiin läpi erilaisia tapoja elävöittää pelimaailmaa turvallisesti. Huima-leirin alaikäisiltä osallistujilta edellytettiin huoltajien lupa peliin osallistumista varten.

Yksi koulutuksen roolipeliosuuden ydinviesteistä oli nähdäkseni useaankin kertaan toistettu "just do it". Kouluttajamme selitti, että improvisaatiossa ei kannata jäädä miettimään ja analysoimaan sitä mitä tapahtuu ja mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. On parempi antaa tilanteen viedä ja vain tehdä se mitä mieleen tulee. Tämä oli tärkeä ymmärtää, sillä viimeistään elokuussa pelin ollessa käynnissä huomasimme, että kaikkeen ei voi mitenkään varautua ennalta ja järjestäjien on koko ajan elettävä hetkessä. Yksi tällainen tilanne tuli yllättäen vastaan turvatarkastuksessa.

11-vuotias poika jonotti vuoroaan turvatarkastukseen Mogadishussa. Hän oli matkannut perheensä kanssa kotikylästään kymmeniä ellei jopa satoja kilometrejä jalan. Väsymys oli suuri ja jonossa seisominen tuntui loputtomalta. Yhtäkkiä lapsi huomasi maassa jotain odottamatonta: ase. Hän poimi sen vaivihkaa reppuunsa. Entä nyt? Mitä seuraavaksi pitäisi tehdä? Koska tilanne oli pojalle uusi ja hämmentävä, pyysi hän takanaan seisovaa 12-vuotiaasta tyttöä ottamaan aseen. Tyttö otti aseen ja hetken epäröityään päätti hyökätä turvamiesten kimppuun. Poika seurasi perässä. Vain joitain sekunteja kestänyt kamppailu päättyi, kun yksi turvamiehistä onnistui kiskomaan aseen pois tytön kädestä, käskyttämään molemmat lapset maahan ja hetken rauhoittumisen jälkeen ohjaamaan heidät eristykseen yhteen virastotalon huoneista.

Se, mitä "oikeasti" tapahtui, oli kutakuinkin tämä: teini-ikäinen poika seisoi jonossa ja näki maassa muoviaseen. Se oli vahingossa pudonnut yhden turvamiestä pelaavan vapaaehtoisen taskusta. Poika ei kuitenkaan tiennyt oliko ase pudonnut vahingossa vai tarkoituksella. Pitikö se ottaa? Oliko se tämän pelin tarkoitus? Hetken pohdittuaan hän päätti poimia aseen maasta ja hämmästyi siitä kuinka helppoa se oli ollut: kukaan ei ollut huomannut mitään. Koska hän ei kuitenkaan tiennyt mitä seuraavaksi olisi kannattanut tehdä, päätti hän kääntyä takana seisovan kaverinsa puoleen. Hän tarjosi asetta tälle ja pääsi kuin pääsikin siitä eroon. Tämä toinen poika, joka otti aseen, epäröi: Miten pitkälle tässä pelissä oli tarkoitus eläytyä? Hänellä ei ollut aikaisempaa roolipelikokemusta, joten hän ei ollut aivan varma siitä miten hänen tulisi toimia.

Poika alkoi osoitella lähellä seisovaa, turvamiestä pelaavaa nuorta naista muoviaseella. Yllättävästä tilanteesta hämmentyneenä nainen seurasi vaistojaan ja yritti napata aseen pois pojalta. Seurasi pieni kädenvääntö, jossa molemmat yrittivät kilvan kiskoa asetta itselleen. Myös aseen alunperin maasta poiminut poika liittyi mukaan auttamaan kaveriaan. Minä juoksin paikalle ja yritin käskeä poikia luopumaan aseesta ja menemään maahan. Kun tämä ei tehonnut, en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin tarttua itsekin kiinni aseeseen ja riuhtaistua sen pois. Tämän jälkeen molemmat pojat tottelivat ja menivät maahan makaamaan. Tilanne rauhoittui ja turvatarkastusta jatkettiin. Nämä kaksi poikaa opastettiin sivummalle ikään kuin eristykseen ja lopulta masentevan pitkän turvatarkastusjonon päähän aloittamaan kaiken alusta.

Tämä tilanne oli niin odottamaton, että meillä vapaaehtoisilla ei mitenkään olisi voinut olla valmista käsikirjoitusta siihen miten toimia. Oli pakko seurata vaistoa ja mennä virran mukana.

Erityisen mieleenpainuvan tilanteesta teki se miten siinä tavallaan kaksi toisistaan poikkeavaa pelin säännöstöä tai koodistoa kohtasivat. Meille vapaaehtoisillehan oli selkeästi opetettu, että koskea ei saa. Koskemattomuden oli tarkoitus taata kaikille turvallinen peli. Tähän logiikkaan nojaten olin koko ajan valmistautunut peliin niin, että siinä kaikki hoidettaisiin puhumalla. Mikäli hahmoni haluisi jonkun tekevän jotain, se tapahtuisi niin, että minä pyydän ja hän tekee. Ketään ei, esimerkiksi, paiskata väkisin maahan. Ennen pelin aloitusta pääsi kuitenkin käymään niin, että varsinaisille pelaajille, eli partiolasille, unohdettiin kertoa tästä säännöstä. Kenellekään meistä järjestäjistä ei tainnut jännityksestä johtuen tulla mieleenkään, että siitä pitäisi mainita - olimmehan me siitä kuitenkin tietoisia ja sitoutuneet noudattamaan sitä. Mehän tässä olimme ne, jotka vetävät peliä ja kontrolloivat sitä mitä tapahtuu.

Kuitenkin, koska peliin osallistuville partiolaisille ei oltu muistettu kertoa tätä sääntöä, ei se luonnollisestikaan kuulunut heidän peliä määritävään koodistoonsa. Siksi siinä hetkessä, kun pojat löysivät muoviaseen maasta, eivät he osanneet koodata tilannetta niin, että sen putoaminen olisi ollut vahinko ja että pelissä ei ollut tarkoitus reagoida siihen mitenkään. Sen sijaan he ajattelivat, että muoviase oltiin saatettu pudottaa maahan tarkoituksella ja että mikäli he haluaisivat eläytyä peliin, he saisivat tarttua tilaisuuteen. Niinpä kaksi koodistoa törmäsi ja seurasi hämmennyksen tila, jossa molemmat osapuolet joutuivat nopeatempoisessa ja kaoottisessa tilanteessa sovittamaan omat toimintatapansa yhteen ja löytämään jälleen yhteisen sävelen. Onneksi se lopulta löytyi: pojat huomasivat menneensä liian pitkälle ja ymmärsivät jatkossa hahmojensa rajat pelissä; me järjestäjät taas valpastuimme ja osasimme jatkossa olla varovaisempia ja selkeämpiä siitä mitä pelissä oli tarkoitus tehdä ja mitä ei. Päivä jatkui kaikkien osalta turvallisesti loppuun.



P.S. Sovellan pohdintoihini vapaasti Gregory Batesonin ja Erving Goffmanin teorioita kommunikaatiosta leikissä. Jos olet kiinnostunut asiasta, suosittelen tutustumaan seuraaviin opuksiin:

• Bateson, Gregory. Steps to an ecology of Mind. London: Paladin, 1973.
• Goffman, Erving. Frame Analysis: An Essay on the Organization ofExperience. 1974. Boston: Northeastern University Press, 1986.

EDIT: Oheinen videoinsertti laadittiin pari vuotta sitten Tampereella pelatusta Konfliktin keskeltä -pelistä.

The Spiral - enemmän kuin TV-sarja

Anna-Maija Laine
 

Maanantaina 3.9. alkoi YLE Fem -kanavalla uusi, eurooppalaisena yhteistyönä toteutettu tv-sarja The Spiral. Viisiosainen trilleri kertoo monikulttuurisesta taiteilijayhteisöstä ja heidän johtajastaan, kuuluisasta Arturosta. Taiteilijat päätyvät Arturon johdolla varastamaan kuusi kuuluisaa taideteosta kuudesta eurooppalaisesta museosta. Europol on kuitenkin Arturon ja kumppaneiden jäljillä, ja näin ollen on käsillä hyvin klassinen poliisi-rosvo -asetelma, joka saa tarinan edetessä uusia, mielenkiitoisia ulottuvuuksia.

Kansainvälisyys on tuotannossa varsin suuressa osassa, sillä siinä liikutaan sujuvasti eri puolilla Eurooppaa ja siinä esiintyy useita erimaalaisia hahmoja. Suomalaisväriä ruutuun tuovat Tommi Korpelan esittämä agentti Juha Virtanen sekä Elmer Bäckin näyttelemä suomenruotsalainen tietokonehakkeri/taiteilija Oskari. Sarjassa puhutaan myös luontevasti useita eri kieliä – aivan kuten Euroopassa oikeastikin. Tämä lämmitti ainakin allekirjoittaneen sydäntä. 

Mutta the Spiral ei ole pelkkä maanantai-illan trilleri. Se on enemmän kuin pelkkä tv-sarja, sillä se elää myös televisioruudun ulkopuolella. Sinä ja minä voimme osallistua sarjan tarinaan verkossa, kotona ja kadulla. The Spiral haastaa katsojansa olemaan enemmän kuin pelkkä katsoja.

The Spiral ei ole ensimmäinen laatuaan, mutta on siitä huolimatta varsin ainutlaatuinen. Se on kokonaisuus johon kuuluu tv-sarjan lisäksi myös verkossa ja kaduilla pelattava peli. Pelaajan tehtävä on paikantaa tarinan varastetut taideteokset, jotka liikkuvat postijärjestelmän avulla ympäri Eurooppaa. Paikantamiseen vaadittavia krediittejä voi kerätä suorittamalla peliin sisällytettyjä haasteita, jotka ovat yksinkertaisimmillaan tasohyppelypelejä ja haastavimmillaan ulkomaailmaan piilotettujen USB-tikkujen etsimistä. Pelaajat vaikuttavat myös televisiosarjan sisältöön, sillä pelin tehtävissä syntyneet taideteokset upotetaan sarjan jaksoihin. Lisäksi eniten pisteitä voittaneet pelaajat pääsevät palauttamaan tarinan varastetut taulut museoihin. 

Sarjan todentuntua lisää se, että sen ympärille on luotu aimo määrä hahmoja jotka elävät omaa elämäänsä sosiaalisissa medioissa. Näiden hahmojen esittämisestä vastaa joukko eurooppalaisia larppaajia. Heidän joukossaan on kourallinen suomalaisia. Pelaaja voi siis halutessaan myös roolipelata the Spiralin maailmaan kuuluvien hahmojen kanssa. 

The Spiral on todellisuuspeli, osallistava draama, jonka isosisko Sanningen om Marika poiki tekijöilleen Emmy -palkinnon. The Spiral ei ole aivan yhtä radikaali kuin isosiskonsa, sillä siinä missä Sanningen om Marika pyrki pitämään kiinni todellisuuspelien TINAG -säännöstä (”This is not a game”) niinkin lujasti, että se sai jotkin katsojat ja kriitikottakajaloilleen, on the Spiral avoimesti transmediaalinen fiktiosarja. Voin kuitenkin luvata, että the Spiralin fiktio vie mennessään jos siihen uskaltaa perehtyä. Tarinaan voi helposti uppoutua vaikka koko päiväksi pelaamalla, katsomalla taiteilijayhteisössä kuvattuja videoita ja roolipelaamalla tarinan hahmojen kanssa. Pelin maailmaan uppoutuessa on kuitenkin syytä olla tarkkana, sillä jokaisessa the Spiraliin liittyvässä sisällössä (video, verkkosivu, taideteos...) saattaa piillä piilotettu koodi, jonka avulla pelaaja saa kerättyä itselleen lisäkrediittejä pelaamista varten.

The Spiral on jotakin mihin jokaisen roolipeleistä, monimediaalisuudesta tai todellisuuspeleistä kiinnostuneen kannattaa tutustua. Ken tietää, onko koskaan enää luvassa mitään the Spiralin kaltaista? Tuotanto osoittaa kuitenkin olemassaolollaan että Euroopassa ollaan valmiita kokeilemaan uutta. Se, jos mikä on hatunnoston arvoinen asia.

The Spiral
Maanantaisin kello 22.00, Yle FEM

Tutustu täällä:  

Sarjan ensimmäinen jakso

http://thespiral.eu - Verkkopeli

The Warehouse's Artist Community - Taiteilijayhteisön Facebook -yhteisö

http://www.thespiraltheseries.com/ - Off-game tietoa sarjasta

https://www.facebook.com/groups/spiralrpg/ - Off-game tietoa roolipelaamisesta Facebookissa

Pääkaupunkiseudun ensimmäinen nörttityttötapaaminen

Maria Blomqvist

Minulla on kyseenalainen lahja työntää innokas nenäni kaikenlaisiin juttuihin – ja ennen kuin edes huomaan, olen taas puolivahingossa päätynyt järjestämään jotain. Niin kävi tälläkin kertaa, vaikka onneksi nörttityttötapaamisen sopiminen olikin varsin mutkatonta.

Pääkaupunkiseudun ensimmäinen nörttityttötapaaminen 9.9.2012

"Onpa nörtin näköistä porukkaa", kommentoitiin tätä kuvaa.

Pääkaupunkiseudun ensimmäinen nörttityttötapaaminen päätettiin järjestää Kiseleffin talon Ciao! Café & Winebar -kahvilassa kahdesta syystä: koska siellä on erillinen kabinettihuone – ja koska Ciao!-ketjun gelatot ovat jumalaisia. Seikka, johon en tullut kiinnittäneeksi huomiota tehdessäni tilavarausta oli se, että kahvila menee kiinni jo kello 17, joten meille jäi vain kolme tuntia aikaa nöräillä. Kuten moni teistä varmastikin tietää, kolme tuntia on varsin lyhyt aika yhteiseen nörtteilyyn. Kaiken kukkuraksi osoittautui, että kahvilaa oli vaikea löytää. No, koetan oppia virheistäni.

Osanottajia nörttityttötapaamisessa oli 12 – varsin mukava määrä. Tapaamisessa syntyi monenlaisia keskusteluja; aivan erityisesti keskustelimme julkisilla paikoilla tapahtuvasta häirinnästä. Aihe oli noussut vastikään pinnalle useamman blogikirjoituksen ja uutisen innoittamana. Tässä on yksi eniten keskustelua herättäneistä häirintää koskevista kirjoituksista: http://unwinona.tumblr.com/post/30861660109/i-debated-whether-or-not-to-share-this-story

Ensimmäinen tapaaminen varmisti arveluni: nörttitytöt ovat innostavaa, idearikasta ja todella mukavaa porukkaa. Innokasta keskustelua syntyi paljon. Toivon, että kaikenluonteiset nörttitytöt kokivat kuuluvansa porukkaan. Kokemukseni mukaan viihtymisen takaavat eriluonteiset ihmiset, jotka yhteiset kiinnostuksenkohteet ovat tuoneet yhteen.

Ideoimme myös nörttityttötoimintaa pääkaupunkiseudulle. Esiin nousi kaikenlaisia ajatuksia, tässä niitä listattuina:

• Tapahtuma lapsuudesta tutuille ulkoleikeille
• Kiipeilyä tai boulderointia
• Roolipeli-iltoja
• Lautapeli-iltoja
• Elokuvailtoja

Itse olen pohtinut esimerkiksi mahdollisuutta mennä yhdessä porukalla johonkin larppiin (vaikkapa Rajakatseeseen ensi vuonna), käsityö- ja askarteluiltoja, kokkaamista... Onko sinulla hyviä ideoita? Nyt olisi oiva aika esittää niitä, vaikkapa tämän artikkelin kommenteissa tai Nörttityttöjen Facebook-sivulla.

Tulevat pääkaupunkiseudun nörttityttötapaamiset

Sovimme alustavasti, että tapaamme kuukausittain vaihtuvassa paikassa aina jokaisen kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina kello 15. Paikka vaihtuu siksi, että koetamme löytää ihanteellista tapahtumapaikkaa, ja myös koska nörttitytöt ovat uteliaita ja kaipaavat vaihtelua.

Tulemme tiedottamaan tapahtumista mm. Facebookin Nörttitytöt-sivun sekä Geek Women Unite! (Finland) -ryhmän kautta. Mikäli olet kiinnostunut osallistumaan nörttityttötoimintaan, etkä ole sitä vielä tehnyt, käy siis tykkäämässä vaikkapa Nörttitytöt-sivusta!

Seuraava pääkaupunkiseudun nörttityttötapaaminen

Päivämäärä: Sunnuntai 7.10.2012

Kellonaika: Kello 15

Paikka: Oluthuone Milenka, Haapaniemenkatu 3-5

Tee-se-itse -tapahtuma

Monilla teistä tämän artikkelin lukijoista on varmasti kokemusta tapahtuman järjestämisestä, mutta koska soisin, että ihmiset tapaisivat toisiaan enemmän kasvotusten hauskan yhteisen tekemisen merkeissä, laadin tähän kokemattomammille tarkoitetut ohjeet pienimuotoisen tapahtuman organisoimisesta. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että tapahtumia on todella mukavaa järjestää innokkaan tiimin voimin. Tapahtuman järjestämiseen pätee sama sääntö kuin kaikkeen: vain tekemällä oppii. Virheistä ei kannata masentua vaan koettaa yhdessä ottaa niistä opiksi.

Mitä tapahtuman järjestämiseen tarvitaan? Neljä asiaa: idea, paikka, aika ja viestintää.

Idea

Idea on varmasti kaikille selkeä: se on tapahtuman konsepti. Millaisesta tapahtumasta on kyse? Nörttityttötapaamisessa oli tarkoitus tavata muita nörttinaisia kasvotusten, nauttia kahvilan antimista (erityisesti jäätelöstä), keskustella ja ideoida yhdessä tulevaa. Se oli oikein mukavaa ja samanlaiselle toiminnalle olisi varmaan tilausta muuallakin Suomessa.

Paikka

Paikkaa valitessa kannattaa miettiä muun muassa sitä, mitä aiotaan tehdä, miten helppoa kyseiseen paikkaan on löytää, miten paljon sinne mahtuu väkeä ja häiritseekö oma toiminta muita. Tässä tapauksessa halusimme tavata julkisessa, neutraalissa paikassa, jossa voisimme jutella keskenämme rauhassa. Kahviloissa tai ravintoloissa järjestetyissä tapaamisissa on luonnollisesti se negatiivinen puoli, että voidakseen oleilla niissä joutuu niissä käyttämään myös rahaa, mutta monille on pienempi kynnys tulla julkiselle paikalle kuin jonkun ventovieraan kotiin. Muitakin vaihtoehtoja on: esimerkiksi yliopistoilta, oppilaitoksilta ja vaikkapa seurakunnilta voi saada tiloja käyttöön. Tilan vuokraajat/tarjoajat saattavat kuitenkin asettaa ehtoja tilojen käytölle (esimerkiksi tapahtuman sisällölle tai alkoholitarjoilulle tapahtumassa).

Aika

Tapahtuma tarvitsee yhteisesti sovitun – tai ainakin kaikille viestitetyn – päivämäärän ja kellonajan. Itse olen havainnut Doodlen käteväksi työkaluksi päivämäärien sopimiselle. Ei välttämättä haittaa, vaikkeivät aivan kaikki pääsisikään paikalle. Doodle on monessa suhteessa käytännöllinen: sieltä näkee esimerkiksi suoraan, mitkä tapaamisaikavaihtoehdot sopisivat useimmille.

Doodle löytyy täältä: http://www.doodle.com/

Viestintä

Tapahtumasta kannattaa viestiä ajoissa kaikille, jotka haluaa paikalle. Mikäli on kyse avoimesta tapahtumasta, kannattaa sosiaaliseen mediaan, esimerkiksi Facebookiin, luoda erityinen tapahtumasivu, josta selviävät tapahtuman aika ja paikka. Tapahtumasivua luodessa kannattaa kiinnittää huomiota tapahtuman yksityisyysasetuksiin. Jos olet järjestämässä nörttityttöjen pyjamabileitä kotonasi, et välttämättä halua, että koko maailma tietää tapahtumasta.

Itse olen havainnut hyväksi metodiksi tapahtumien käynnistämiselle sen, että ensin sovitaan esimerkiksi Doodlea käyttämällä mahdollisimman monelle kiinnostuneelle sopiva yhteinen päivämäärä ja järjestetään tapaaminen, jossa asioista sovitaan kasvotusten. Vakioajankohta auttaa ihmisiä muistamaan tapahtuman, mikä lisää osanottajien määrää.

Instagram vs. Vignette

Riikka Karhu

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tai näin olen ainakin kuullut. Onhan se toki helpompi näyttää kuva siitä, kuinka jotkut älypäät ovat sotkeneet tien ketsupilla koko työmatkan varrelta kuin yrittää selittää sitä. Kuvat ovat muistoja koetusta ja nähdystä, jostain mihin on mukava palata jälkikäteen.

Instagramin käyttöliittymä, kuva Wikipediasta

En ole mikään ammattikuvaaja. Lähinnä omaksi ilokseni otan kuvia, mutta olen äärimmäisen laiska jakamaan niitä. Välillä se vain tuntuu ylitsepääsemättömän hankalalta ladata se kuva kameralta koneelle, lisätä Facebookiin, Twitteriin, Photobuckettiin tai mihin tahansa muualle. Sen takia olen kyllä ihan kiitollinen, kun on tarjolla valokuvasovelluksia, joiden avulla kuvien ottaminen ja jakaminen on helppoa. Testasin muutaman viikon ajan kahta valokuvasovellusta, Instagramia ja Vignetteä ihan saadakseni selville, kumpi on parempi harrastelijakäyttöön. Artikkelissa käytetyt valokuvat ovat minun ottamiani ellei toisin mainita. Testialustana on ollut pääasiassa luotettava Anteroni, eli HTC Desire, vähemmissä määrin myös Sansung Galaxy Tab.

Instagram on suosittu kuvasovellus, joka tuli markkinoille vuonna 2010. Kyseessä on suosituin valokuvasovellus yli 80 miljoonalla käyttäjällä. Suosio ei yllätä, Instagramilla saa tyylikkäitä kuvia suhteellisen vähällä vaivalla. Kuvan saa myös jaettua erilaisiin sosiaalisiin medioihin helposti ja nopeasti. Instagram on myös oma sosiaalinen mediansa, jossa voi seurata muiden käyttäjien kuvia. Blogiin sopivasti suosittelen etenkin hauskoja kuvia jakavaa nerds_doitbetter-tiliä.

Kuvien jakamiseen on kaksi vaihtoehtoa: kuvan voi joko ladata suoraan puhelimen tai tabletin omasta galleriasta tai ottaa kameralla. Hyvä, että on vaihtoehtoja. Kuvan voi ladata joko sellaisenaan maailmalle ihasteltavaksi, tai siihen voi lisätä tehosteita. Instagramin erikoisuutena ovat retrot tehosteet. Keskivertokuvista saa helposti hienoja.
 

Orava, tehosteilla. Otettu Instagramilla

Syksyn ensiruskaa Helsingissä, ei tehosteita

. Otettu Instagramilla

Kävin läpi arvosteluja, kun latasin Instagramin. Muutama käyttäjä arvosteli sovelluksen hieman hankalaa käyttöliittymää. Kieltämättä yhdyn tähän mielipiteeseen. Instagram oli etenkin ensimmäisellä käyttökerralla sekava ja hieman jopa omituinen. Vaati muutaman harjoitteluotoksen ennen kuin opin kunnolla hahmottamaan kuinka Instagram käytännössä toimii. Ja minä sentään pidän itseäni sen verran teknisenä ihmisenä, etten vähästä kavahda uusia sovelluksia tai laitteita. Instagram on mobiilisovellus, mutta jotenkin olettaisin, että web-käyttöliittymä olisi parempi. Tällä hetkellä web-käyttis on erittäin riisuttu ja käyttäjätilin hallinnointimahdollisuudet ovat äärimmäisen rajatut.

Vignetten käyttöliittymää, kuva Google Playsta

Vignette on enemmän kamerasovellus kuin Instagram. Vignettestä löytyy samat ominaisuudet kuin kameroista yleensäkin. Kuvan voi ottaa ilman salamaa tai salamalla, jopa videon ottaminen onnistuu. Vignettellä saa myös tehosteet päälle jo ennen kuvan ottamista. Kätevä ominaisuus, jos tietää haluavansa nimenomaan mustavalkoisen valokuvan.

Myös Vignettellä pystyy muokkaamaan valmiiksi laitteesta löytyviä kuvia. Näin vanhaan kuvaan voi saada kivat tehosteet ja hassut värit. Kuvien lataus on tosin muutaman painalluksen takana, mutta on muutoin vaivatonta.

Holga Style aita. Kuvattu Vignettellä.

Sovellus mahdollistaa kuvien jakamisen eri kanavien kautta, mutta kuvat pystyy tallentamaan myös mobiililaitteen omaan muistiin. Kuvat eivät siis sijaitse pilvessä, kuten Instagramissa. Hyvä asia ainakin minun näkövinkkelistäni tarkasteltuna. Koska kuvat ovat kiinteästi omalla laitteella, ne saa helpommin myös muuhun käyttöön. Vignettellä kuvien jakaminen on kuitenkin mielestäni hieman kömpelömpää kuin Instagramilla.

Kuvien muokkauksessa Vignette pesee Instagramin 6-0. Vignette tarjoaa enemmän vaihtoehtoja valokuvien tehosteisiin, lämmön ja kontrastin säätöön sekä kuvan yleiseen tyyliin. Kuvan saa normaaleissa väreissä, seepian sävyisenä, mustavalkoisena, retrosävyissä, negatiivina... Ihan hyvät vaihtoehdot noin mobiilikameralle. Vignetten käyttö vaatii jonkin verran totuttelua, sillä toimintoja on paljon. Jos yhtään osaa käyttää kameraa, käytännössä mitä tahansa pokkaria, osaa käyttää Vignetteä.

Snapshot telkkari. Kuvattu Vignettellä.

Omasta mielestäni Vignette tarjoaa paremman kameran sekä monipuolisemmat mahdollisuudet kuvankäsittelyyn kuin Instagram. Parhaan tuloksen saa yhdistämällä nämä kaksi sovellusta. Instagram nimittäin tunnistaa Vignetten pelkäksi kameraksi. Tällä tavalla saa käyttöönsä molempien sovellusten parhaat ominaisuudet: Vignetten kuvankäsittely ja Instagramin sosiaalinen ulottuvuus. Tulen ehdottomasti käyttämään sovelluksia yhdessä.

Redscale telkkari. Kuvattu Vignettellä.