Ilmastoahdistus

Merli  Lahtinen

Päätä särkee usein. Tunnen ahdistusta. Juttelen kollegan kanssa, joka toteaa myös välillä haluavansa huutaa, koska tietää, että ei voi vaikuttaa asiaan. Jatkan erään artikkelin lukemista ja puolessa välissä totean asian: Ilmasto tulee häviämään tämän taistelun.

Aloitan kuitenkin alusta, muutama vuosi takaperin. Olin tähtitieteen opiskelija. Kuuluin laitoksemme planeettaryhmään. Pidin eteenkin lähiplaneettatutkimuksesta. Mars ja Venus olivat jännittäviä. Halusin tähtitieteilijäksi jo lukiossa. Kaikki tuo muu mahdollinen maailmankaikkeus kiehtoi, koska se oli itselle niin tuntematon ja valtava. Joskus mietin yömyöhään taivaalle tuijottaen kuinka ääretön avaruus vain voi olla, kunnes totesin, etten voi sitä ymmärtää. Opiskelin onnellisesti ja samalla tein paljon järjestöhommia, joiden kautta päädyin saamaan myös paljon tuttavia muista tiedekunnista.

Eräänä päivänä puhuin erään ympäristötieteen opiskelijan kanssa. Puhuin siitä miten olisi mielenkiintoista tehdä käsistä riistäytyneen kasvihuoneilmiön tutkimuksia Venuksen ilmastosta ja mallintaa niitä maata vastaaviksi, jolloin voisi saada enemmän tietää siitä miten kasvihuoneilmiö alkaa itse vahvistaa itseään. Kaverini totesi asiaan vain että "ai onko Venuksellakin ilmasto". Tämä ehkä ensimmäistä kertaa avasi silmäni kunnolla siitä, miten paljon hyötyä poikkitieteellisyydestä voisikaan olla. Ympäristötieteen opiskelija ei siis tiennyt, että on olemassa toinen planeetta, jolla kasvihuoneilmiö on riistäytynyt käsistä.

Tämän jälkeen aloin itse suuntautua enemmän pois tähtitieteestä ja ilmakehätieteen puolelle. Kävin kursseja kasvihuoneilmiöstä, ympäristöongelmista ja ilmakehän rakenteesta. Silti mieltä usein vaivasi poikkitieteellisen näkökulman puuttuminen kokonaan myös omista opinnoista. Jos edes lähitieteen tutkijat eivät tiedä missä mennään niin miten yksikään poliittinen päättäjä voisi asiasta osata päättää. Mitä minä voisin tehdä?

Opinnot etenivät tässä sivussa samalla kun tutustuin yhä laajempaan kirjoon eri alojen opiskelijoita. Sain oman työni kautta tutustua aivan mahtaviin opiskelijoihin ympäri suomen, jotka jollain tapaa opiskelevat ympäristöalaa. Olen käynyt antoisia keskusteluja yömyöhään siitä miten maailma pelastuisi. Nämä opiskelijat ovat mahtavia ja heidän kanssaan keskustellessa ahdistus usein häviää. Tulee pieni toivon pilkahdus, että ehkä sittenkin osataan tehdä jotain tai että ainakin nämä tulevat osaajat tekevät maailmasta paremman paikan.

Seuraavaksi puhun ilmastonmuutoksesta aivan täysin eri alan opiskelijan kanssa. Ensimmäiset kommentit olivat "Ei meillä ole mitään väliä, koska Kiina, koska Intia, ja koska ne saastuttaa ja me ei". Tämä tappaa tämän keskustelun lähes aina ja olen käynyt sen useaan otteeseen. Tämän jälkeen ihminen on hyvin vaikea saada enää kuuntelemaan asiaa. Mutta mitä jos joku olisi sanonut höyrykoneen keksijälle pienenä, että "Ei meidän kannata alkaa keksimään mitään kun tuolla muualla maailmassa ihmisiä on enemmän ja ei niitä kiinnosta meidän pienet keksinnöt". Itse näkisin sen olevan ensiarvoisen tärkeää, että Suomi jatkaa kasvihuonepäästöjen vähentämistä ja yrittää oikeasti päästä mahdollisimman hiilineutraaliin tilanteeseen, vaikka todellisuudessa se on mahdotonta. Kaikissa asioissa tarvitaan edelläkävijöitä, joiden esimerkin mukaan muut voivat sitten lähteä toimimaan. Pyörää ei tarvitse keksiä aina uudelleen. Siksi kaikelle pitää antaa mahdollisuus.

Ahdistus nousee nyt vähän, alkaa itkettää kuin surisin jonkun läheisen pitää sairautta. Vaikka hän näyttääkin vielä hyvinvoivalta tiedän, että sisältä hän on rikki, ja odotan vain sitä hetkeä kun jotain pahaa tapahtuu. Ilmastolle ei ole olemassa syöpähoitoja. Se on niin monimutkainen systeemi, etteivät edelleenkään ihmiset sitä ymmärrä läheskään kokonaan. Silti se on elinehto.

Päädyin viime kesäksi töihin yliopistolle tekemään gradua. Tällöin jouduin pohtimaan paljon tieteen etiikkaa ja yleensäkin tutkijan roolia yhteiskunnassa. Miten pieni tutkija voi pärjätä tässä maailmassa? Tutkija ei ole poliitikko eikä toisinpäin. Onko tämä oikeasti oikea ratkaisu? Miksi ihmiset, jotka ymmärtävät sen, mikä on maailmalle ympäristön kannalta parasta, eivät tee siihen liittyviä päätöksiä vaan ne, joilla ei ole hajuakaan siitä mitä eroa on säällä ja ilmastolla. Tutkijana on siis välillä hyvin vaikea miettiä sitä mikä on tärkeää ja mikä ei ja miten siitä kertoo suuremmalle yleisölle.  Ilmastonmuutosta tutkiessa tutkitaan kuitenkin asiaa, joka on ehkä kaikkein arkipäiväisin asia ihmisille, että on jo unohtanut miten arkipäiväistä se on. Vai eikö säästä voinutkin aina puhua vaikka tuntemattomien kanssa tuntikausia.

Tutkijan suhde politiikkaan on myös mielenkiintoinen. Kaikki tutkimushan pitäisi tehdä puolueettomasti, mutta aina jotenkin kummasti tutkimusten suurimmat rahoittajat ovat juurikin niitä tahoja, jotka haluavat vaikka todistaa ettei heillä ole mitään tekemistä asian kanssa, vaikka maalaisjärki sanoisi toisin. Siksi usein ihan perustutkimustakin kyseenalaistetaan ja ei periaatteessa edes haluta kuulla totuutta. Politiikkaa kuuluisi siis tehdä parhaiten vallitsevien käsitysten valossa. Tämän parempaan ei tiede pysty. Kuitenkin se kohta, jossa itsellä menee hermot on se kun kyseenalaistetaan tieteelliset faktat.

Otetaan esimerkkinä nyt ilmakehän hiilidioksidipäästöt. Tilastoja on hirveän helppo käyttää hyödyksi. Alla olevassa kuvassa on esitetty ilmakehän hiilidioksidipäästöjen määrä 800 000 vuoden takaa nykypäivään. Huomaatte, että ilmaston hiilidioksidipitoisuus on selkeästi vaihdellut hyvin samankaltaisesti moneen eri otteeseen maapallon ilmastohistorian aikana. Hiilidioksidimäärä nykypäivänä ei tunnu olevan mitenkään poikkeava.

Ainoa ongelma kuvassa on se, että siinä käsite ”nykypäivä” ei ole mitenkään selitetty. Jos yritätte alkaa katsoa kuvan pohjalta mitä vaikka viimeisen 200 vuoden aikana on tapahtunut, niin sitä on madotonta nähdä. Tämä kuva olikin hiilidioksidipäästöt vain 50-luvulle saakka. Otetaan nyt sama kuva, jossa näkyvät hiilidioksidipäästöt 2010-luvulle.

Yhtäkkiä kuvassa onkin reunassa valtavan pitkä viiva ylöspäin. Tämä kuvaakin viimeistä 60-vuotta. Noin sopivasti kuvaa vain leikkaamalla ja puhumalla käsitteestä ”nykypäivä” voidaan saada ihmiset uskomaan, että mitään luontaisesta poikkeavaa ei ole tapahtunut. Tämän vuoksi kannattaakin tukeutua vain luotettaviin tieteellisiin lähteisiin, eikä ihan mihin tahansa, mitä internetistä löytää.

Miksi minua nyt siis ahdistaa?

Koska muutos on hidasta. Luultavasti hyvin vähän tulee tapahtumaan omana elinaikanani vaikka pitäisi. Pahimmassa tapauksessa taas ei. Voin vain toivoa, että sillä mitä itse teen on myös jotain väliä ja ehkä joku edes kuuntelee. 

Maailman pitäisi saada Kiina ja muut kehittyvät valtiot hyppäämään yli hiilivoimavaiheesta ja siirtyä suoraan ydinvoimaan. Ydinvoimalaitosten lauhdevesien hyödyntämistä esimerkiksi kaukolämpöön tulisi tutkia. Aurinkopaneelien kehitystä myös infrapunasäteilyä vastaanottaviksi pitäisi kehittää.  Tuulivoiman tuottamiseen pitäisi antaa mahdollisuus ja unohtaa jos kaunis mökkimaisema menee nyt pilalle. Ja tähän joka toinen ympäristöaktivisti vastaa, että ei ydinvoimaa vaan tuulivoimaan pitäisi panostaa enemmän ja että siitä löytyy vielä pelastus. Jos totta puhutaan niin esimerkiksi Olkiluodon uusiessa yhden voimalaitoksensa turbiineista, saatiin laitoksen energiatehokkuutta kasvatettua yhtä paljon, kuin mitä kaikki suomen tuulivoimalat tuottavat yhteensä sähköä. Kyllä, uskon että tuulivoimasta saadaan vielä paljon irti, mutta kun mikään muu kuin ydinvoima ei tuota tarpeeksi sähköä kompensoidakseen sitä valtavaa määrää hiilivoimalaitoksia, joita maailmasta löytyy. Ja hiilidioksidipäästöt olisi pitänyt saada jo eilen kuriin. (Ja taas ahdistaa lisää kun ei kuitenkaan tätäkään ihmiset tajua)

Ahdistus on nyt jatkunut jo vuosia ja se saavutti huippunsa kesän aikana, tehdessäni gradua. Kirjoitin siihen viimeiseksi ekstrakappaleen, jota en kuitenkaan ottanut mukaan graduuni, koska se ei varsinaisesti liittynyt suoraan fysiikkaan. Kansainvälinen ilmastonmuutospaneeli (IPCC) on tehnyt neljä erilaista skenaariota, joiden mukaan ilmasto lämpenee tulevaisuudessa. Näistä malleista pienin ilmaston lämpeneminen eli kaksi astetta, saavutetaan nyt heti radikaaleilla kasvihuonekaasupäästövähennyksillä. Kaikkein pahin malli taas toteaa, että ihminen ei luultavasti opi ja ilmasto voi lämmetä Suomen korkeudella voi vuonna 2080 olla jopa 7 astetta lämpimämpää kuin nyt.

7 asteen lämpeneminen vaikuttaisi enemmän talvilämpötiloihin kuin kesän eli kovat pakkasjaksot katoaisivat lähes kokonaan. Hellejaksot yleistyisivät ja kasvukausi pitenee. Nämä eivät suoraan kuullosta ehkä ihan maailman kamalimmilta asioilta jos osataan varautua siihen millaiseksi Suomi muuttuu. Itse tein gradua liittyen energialähteisiin ja 7 asteen lämpötilan nousu tarkoittaisi sitä, että talvisin lämmityksen tarve pienenee, ja kesäisin viilennyksen tarve kasvaa. Myös kasvukauden pidentymisen myötä tarvitaan lisää energiaa viljelyksien ylläpitoon. Nämä tarkoittavat kaikki sähköä tuottavien energiamuotojen lisäämistä ja lämmityksen tarpeen pienenemistä. Monilla voimalaitoksilla elinikä on useita kymmeniä vuosia. Esimerkiksi hiilivoimala voi hyvin pyöriä 50 vuotta. Eli jos siis usko alkaa olla jo mennyt siihen, että voisimme oikeasti tehdä jotain ilmastonmuutoksen torjumiselle, niin yritetään edes aloittaa ajoissa siihen sopeutuminen. Ja näiden päätösten aika on nyt!  

Niin monessa eri asiassa jouduin vain toteamaan että ilmasto häviää.  Ilmasto on kuitenkin asia, joka on aina läsnä ja se on aina ollut maapallon muodostumisesta alkaen. Se on muuttunut vuosimiljoonien saatossa radikaalistikin, mutta kyllä se säilyy. Ekosysteemi on se, joka kärsii eli eliöt ja kasvit. Eli omituista kyllä, ahdistukseni helpottaa hieman, kun tajuan tämän asian. Ei ilmasto tule koskaan häviämään mitään, se muuttuu maapallon mukana. Sen mukana kulkee elämä ja mukautuu ilmaston mukaan.

Ilmasto ei häviä, ihminen häviää. Ehkä myös sitten ahdistus helpottaa.