Näytetään tekstit, joissa on tunniste pöytäroolipelit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pöytäroolipelit. Näytä kaikki tekstit

perjantai 3. elokuuta 2012

Nörttitytöt tykkää Myrskyn sankareista

Kuva pölläisty melko omin luvin Myrskyn sankareiden Indiegogo-rahoitussivulta.
Klikkaa itsesi sinne ja osallistu pelitalkoisiin!

Myrskyn sankarit on suomenkielinen helposti lähestyttävä roolipeli 9-13-vuotiaille. Ideana on luoda roolipeli, jonka kautta uuden sukupolven on kävevä päästä roolipeliharrastuksen makuun. Roolipelin toteuttaminen ei kuitenkaan ole ilmaista puuhaa, ja niinpä pelisuunnittelija Mike Pohjola kerääkin parasta aikaa yleisöltä projektilleen rahoitusta osoitteessa indiegogo.com/myrskynsankarit . Osarahoittajille on luvassa maukkaita palkintoja, mikäli peliprojekti saadaan toteutettua. Myrskyn sankarit on tarkoitus julkaista vuoden 2013 Ropeconissa.
Nörttitytöt on mukana tukemassa Myrskyn sankarit -projektia ja sen varainkeruuta. Vastineeksi Mike Pohjola on luvannut Nörttitytöille, että peliin kirjoitetaan vahvoja ja aktiivisia naishahmoja. Haluamme yhdessä varmistaa, että uuden sukupolven nörttitytöille löytyy samaistuttavaksi muitakin rooleja kuin pelastettavan prinsessan osa. Jatkossa Nörttitytöt myös testaa Myrskyn sankarit soveltuvalla nörttityttäristä ja äideistä koostuvalla ryhmällä - ja tietysti raportoi testipelikokemuksista Nörttitytöt-blogissa.
Nörttityttöjen kirjoittajat kokoamaan keskuudestaan mahdollisimman mukavan summan Myrskyn sankareiden rahoitukseen - tähtäämme yhdessä ainakin Morgana le Fey -tason lahjoitukseen. Käytännön syistä olemme päätyneet siihen, että lahjoitamme itse kukin rahaa Myrskyn sankareille yksityishenkilöinä, mutta kannustaaksemme toisiamme pidämme yhdessä kirjaa siitä, kuinka paljon olemme yhteensä lahjoittaneet.

Myös sinulla on mahdollisuus tulla mukaan tekemään kotimaista roolipelihistoriaa ja tukea Myrskyn sankareita sopivaksi katsomallasi summalla. Huomaa, että esimerkiksi 25 dollarin lahjoituksella varmistat itsellesi oman Myrskyn sankarit -pelipaketin. Jos et itse ole ropettaja, tässäpä vaikka loistava joululahjaidea vuoden 2013 pukinkonttiin.



Myrskyn sankarit -projekti herätti keskustelua Nörttityttöjen kirjoittajaryhmässä viime viikolla. Ensin jaettiin Indiegogo-linkkiä ja innostettiin muita osallistumaan projektin rahoitukseen, mutta jo pian heräsi spekulaatio siitä, miten "nörttityttöystävällinen" suunnittelilla oleva peli mahtaa olla. Mike Pohjola ehtikin jo ilmaista pelin sivuilla, että myös tyttöpelaajat pyritään ottamaan huomioon Myrskyn sankareiden suunnittelussa. Nörttitytöt päättivät kuitenkin lähestyä maestro Pohjolaa vielä henkilökohtaisesti tarjoutua yhteistyöhön.

Mainittakoon, että Myrskyn sankarit -keskustelun sivujuonteena Nörttitytöt pohtivat nyt yhdistyksen perustamista, jotta meidän olisi jatkossa helpompi kerätä rahaa Myrskyn sankareiden kaltaisiin oivallisiin avustuskohteisiin. Päätöstä yhdistyksen perustamisesta ei vielä kuitenkaan ole tehty. Tällä kertaa toteutamme käytännön syistä keksinäisen varainkeruumme niin, että itse kukin käy tekemässä yksityislahjoituksen Indiegogon sinäänsä loistavasti toimivalla rahoitussivulla.

Myrskyn sankareiden Indiegogo-sivulla on loistavasti tietoa projektin taustoista ja päämääristä. Sivulla on muun muassa eritelty, mihin projektiin kerätyt rahat tullaan käyttämään. Lähinnä on kyse pelin painokustannuksista - pelityöryhmän palkkoihin Indiegogon rahoista ei käytetä penniäkään, sillä tiimi on mukana lähinnä rakkaudesta roolipeleihin.

Myrskyn sankareiden mainitaan ammentavan vaikutteita ainakin Robin Hoodista, Kuningas Arthurin tarinoista, Narniasta, Tähtien sodasta ja Hiidenpadasta. Tämän listan äärellä varmasti herahtaa vesi kielellä jokaiselle tosinörtille. Lapsille suunnatun kotimaisen roolipelin tarpeesta Pohjola sanailee seuraavasti: "Kun minä olin nuori, oli saatavilla suomenkielisiä fantasiaroolipelejä, jotka oli suunnattu ensikertalaisille. Kokonainen sukupolvi aloitti ropettamaan punalaatikko-D&D:llä. Nyt aloittamaan pääsee vain, jos ymmärtää puhelinluettelon oloisen englanninkielisen sääntökirjan. Haluan, että Ropeconissa 2013 julkaistaan yhteisön rahoittama suomenkielinen 9-13-vuotiaille suunnattu pöytäroolipeli, jossa on paljon siistiä seikkailumeininkiä, ja joka innostaa uuden sukupolven roolipelaamaan." Onkin huomattavaa, että Myrskyn sankareiden rahoittajat ovat mukana tukemassa paitsi suomalaista roolipelikulttuuria myös lasten ja nuorten kulttuuria ylipäätään. Tasokkaita varhaisnuorille suunnattuja pelejä ei ole koskaan liikaa.

Varaton nörtti voi tukea projektia myös jakamalla siitä tietoa kavereilleen Facebookissa, Twitterissä ja niin edes päin tai esimerkiksi puhumalla paikallisen pelikaupan, kirjaston tai peruskoulun tilaamaan ennakkopelistä oman kappaleensa. Toisaalta viiden euron lahjoitus irtoaa jo pienestäkin nörttibudjetista.

Myrskyn sankareilla on myös oma blogi osoitteessa http://myrskynsankarit.wordpress.com/ .

Osoitetaan suomalaisen nörttiyhteisön voima ja kerätään yhdessä varat Myrskyn sankareiden julkaisuun! Muista kertoa tästä myös mummille ja sille naapurin söpölle pikkunörttitytölle!

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Aikamatkustuksen ongelmat roolipeleissä

Gabriel Kirkland: "Minä vaan matkustan ajassa."
Chula Fletcher: "Siistiä!"
Gabriel Kirkland: "Usko minua, se ei ole siistiä."
Gabriel Kirklandin (Martti Huusko) ja Chula Fletcherin (Siri Kotajärvi) keskustelu Ajoissa-roolipelissä.

Niin kauan kun olen tiennyt niiden olemassaolosta, olen rakastanut aikamatkustustarinoita. Aihetta on tässä blogissa jo ansiokkaasti käsitellyt Nina Niskanen kirjoituksessaan Aikamatkailua Huviksi ja Hyödyksi, joten aion omassa kirjoituksessani rajoittua käsittelemään ongelmia, joita aikamatkustus tarinaelementtinä saattaa aiheuttaa roolipeleissä.

Olen yhdessä aviomieheni Kim Blomqvistin kanssa vetänyt 17.9.2009 alkaen taikuudella ja yliluonnollisilla elementeillä höystettyyn mutta esimerkiksi historialtaan ja poliittisilta tapahtumiltaan täysin omaa maailmaamme muistuttavaan universumiin sijoittuvaa roolipeliä. Kampanjan nimi on – kuinkas sattuikaan – Ajoissa. Koska olemme toivoneet pelaajien voivan osallistua pelimaailman luontiin, olemme pyrkineet säilyttämään yhteyden todelliseen maailmaan ja sen historiaan mahdollisimman suurena. Pelaajat ovatkin osallistuneet yhteiseen illuusion luomiseen tuomalla peliin yksityiskohtaisuutta esimerkiksi pelin aikana tehdyillä Google-hauilla ja linkittämällä mielestään kiinnostavia artikkeleja ja uutisia pelisarjan Facebook-ryhmään.

Alusta alkaen on ajalla, siihen tehdyillä muutoksilla sekä aikamatkustuksella ollut tärkeä osa kampanjassamme. Vaikka olen harrastanut roolipelejä 26 vuoden ajan, olen toistaiseksi törmännyt aikamatkustukseen vain yhdessä toisessa roolipelissä, Petri Leinosen mainiossa Vuosisata-kampanjassa. En ole kuitenkaan perehtynyt Vuosisadan aikamatkustukseen erityisen syvällisesti, joten rajoitun tässä kirjoituksessa käsittelemään Ajoissa-kampanjassa ilmentyneitä aikamatkustuksen aiheuttamia tarinallisia ja maailmankuvallisia ongelmia. Pyrin myös oman kokemukseni ja pohdintojeni pohjalta tekemään yleistyksiä aikamatkustuksen käytöstä roolipeleissä.

Yleiskäsitteitä: kausaliteetti ja paradoksi

Kuva: Maria Blomqvist
Useimmat aikamatkustusaiheiseen fiktioon tutustuneet lienevät törmänneet sellaisiin ilmiöihin kuin syy-seuraussuhde (kausaliteetti) ja paradoksi. Kausaliteetti lienee jokaiselle itsestäänselvä: se kuvastaa kahden tapahtuman suhdetta, esimerkiksi tilannetta, jossa jokin tapahtuma aiheuttaa toisen tapahtuman. Esimerkiksi Paluu tulevaisuuteen -elokuvasarjan päähenkilö Marty McFly on olemassa, koska hänen vanhempansa tapasivat ja saivat hänet. Aikamatkustukseen yhdistettynä paradoksi puolestaan on ilmiö, jossa esimerkiksi jonkin menneisyydessä sattuneen tapahtuman johdosta syy-seuraussuhde rikkoutuu. Fiktion laatija usein päättää, missä määrin hänen luomansa maailma sietää historian muuttamista ja/tai paradokseja ja mitä niistä seuraa.

Pelimaailman aikakäsitys

Mikäli pelinjohtaja roolipelimaailmaa luodessaan suunnittelee mahdollistavansa pelissä aikamatkustuksen, tulisi hänen pohtia, millainen on ajan rakenne hänen maailmassaan. Lähdemateriaalina voi käyttää erilaisia fiktiossa esiintyviä malleja. Jos erilaisten vaihtoehtojen pohdinta uhkaa käräyttää aivot, voi englanninkielisestä aikamatkailua käsittelevästä Wikipedia-artikkelista hakea apua:  
Teen oman jaotteluni Wikipedian artikkelin pohjalta.

1. Yksi, muuttumaton aikalinja

Tässä mallissa historia on jatkumo, johon muutosten tekeminen on mahdotonta – tai sitten aikamatkaajien tekemät muutokset sisältyvät jo valmiiksi historiaan. Tällainen aikakäsitys esiintyy esimerkiksi Connie Willisin Tuomiopäivän kirjassa.

Oman näkemykseni mukaan tämä vaihtoehto on erityisesti roolipeleissä kaikkein vaikein: useimmat tuntemani pelaajat haluavat itse aktiivisesti vaikuttaa pelimaailmaan, eikä pelkästään historian katsominen ilman että mihinkään saisi koskea tyydytä varmastikaan kovinkaan monen pelaajan uteliaisuutta. Myös vaihtoehto, etttä kaikki pelaajahahmojen tekemiset sisältyisivät jo valmiiksi historiaan asettaa hahmojen vapaan tahdon kyseenalaiseksi. Elokuvassa tai kirjassa tällainen aikakäsitys sen sijaan toimii mainiosti.

2. Yksi aikalinja, jonka muuttaminen on mahdollista (Muovailuvaha-aika)

Kuva: Maria Blomqvist
Tässä mallissa aika on kuin muovailuvahaa: se sallii muutosten tekemisen, mutta muutosten tekijä joutuu vastaamaan seurauksista. Jos tällaista aikamallia noudattavassa maailmassa tekee siis aikamatkan ja käy tappamassa äitinsä, syntyy paradoksi, jonka seurauksena aikamatkaaja itse ei voisi olla olemassa. Tällainen aikamalli löytyy esimerkiksi Paluu tulevaisuuteen -elokuvista. Ajoissa-universumin aikamalli on myös tällainen - ainakin pelaajahahmojen tämänhetkisen osaamisen perusteella.

Tässä vaihtoehdossa maailman luojan on päätettävä, miten paljon aikalinjaa voi muuttaa ja mitä muutoksista seuraa. Joissain tämän mallin variaatioissa pienemmät muutokset ovat helppoja, mutta aikalinja "vastustaa" suuria muutoksia (vaikkapa samalla tavoin kuin kohdassa 1. Ajoissa-universumissa paradoksi syntyy, jos pelaajahahmot vaikuttavat liikaa olosuhteisiin, jotka mahdollistavat aikamatkan tekemisen. Palaan paradoksin seuraamuksiin tuonnempana.

Ajoissa-universumi sietää jonkin verran menneisyyden muuttamista, mutta sillä on seurauksensa. Olemme esitelleet pelaajille yhdentekeviltä vaikuttaneita menneisyydessä tapahtuneita muutoksia, joilla on kuitenkin ollut kauaskantoiset seuraukset. Esimerkiksi eräässä tapahtumasarjassa vuonna 1892 varakas nuori mies palkkasi juopotteluun taipuvaisen ajurin juoksemaan päin kahta nuorta neitokaista saadakseen sitten "pelastettua" neitokaiset inhottavan juopon kynsistä. Saamillaan rahoilla kävi ajuri ostamassa väkijuomia, minkä seurauksena hän ajoi vain tunnin kuluttua erään nuoren naisen päälle tuhoisin seurauksin. Tämä nuori nainen oli erään hahmojen rakkaan ystävän esiäiti ja niinpä hahmojen kauhuksi heidän ystävänsä ja kaikki hänen vaikutuksensa maailmaan lakkasivat olemasta olemassa. Elleivät hahmot olisi ensimmäisellä pelikerralla tehneet yhdessä muistiloitsua, eivät he olisi edes enää muistaneet ystäväänsä saatika kaivanneet tätä.

3. Rinnakkaiset aikalinjat

Kuva: Maria Blomqvist
Rinnakkaiset aikalinjat ovat olemassa yhtä aikaa eivätkä suoranaisesti vaikuta toistensa olemassaoloon. Aikamatkaajien toiminnan seurauksena voi myös syntyä uusia aikalinjoja. Tämän teorian voi erottaa muovailuvaha-aikateoriasta helposti pohtimalla, mitä tapahtuisi, jos aikamatkaaja matkaisi rinnakkaiseen aikalinjaan ja tappaisi äitinsä. Rinnakkaisten aikalinjojen mallissa ei syntyisi paradoksia: aikamatkaaja olisi peräisin toisesta aikalinjasta, jossa hänen äitinsä olisi synnyttänyt hänet ja hän olisi yhä olemassa.
Rinnakkaisia aikalinjoja esiintyy esimerkiksi Star Trek -universumissa. Myös Ajoissa-universumissa ne ovat olemassa, ikään kuin taustalla ja niihin on viitattu pelissäkin. Pelaajahahmot ovat teoretisoineet sivuittaissiirtymistä, toisin sanoen matkoista aikalinjojen välillä. Kunhan pelaajahahmojen kyvyt aikamatkailuun kasvavat, tulemme käyttämään tätä mallia, ainakin silloin kun hahmot matkaavat aikalinjojen välillä eivätkä omassa aikalinjassaan.

Näkemykseni mukaan sekä muovailuvaha-aika että rinnakkaiset aikalinjat toimivat roolipeleissä mainiosti, vaikka muovailuvaha-ajan kohdalla pelinjohto (ja pelaajat) joutuvatkin vaivaamaan päätään enemmän kuin rinnakkaisten aikalinjojen mallissa vältellessään paradokseja ja pohtiessaan tekojensa seuraamuksia. 

Aikalinjan muutoskitka

Tämä on oma termini, jonka olen keksinyt kuvaamaan niitä aikalinjassa vallitsevia voimia, jotka pyrkivät pitämään aikalinjan tilan mahdollisimman muuttumattomana. Kaikkein rajoittavin versio on sellainen, jossa aikamatkaajat ovat kuin varjoja: he eivät voi koskea mihinkään eivätkä muuttaa mitään. Toinen versio on sellainen, jossa edes heidän päähänsä ei pälkähdä muuttaa mitään – tai sitten heillä on pakonomainen tarve olla muuttamatta mitään. Kuten sanoin jo yhden muuttumattoman aikalinjan mallin kohdalla, ovat nämä mielestäni roolipeleissä varsin huonosti toimivia ratkaisuja, varsinkaan, jos pelin on tarkoitus käsitellä pääasiallisesti aikamatkailua.

Joissain maailmoissa aikalinjat ovat ikäänkuin eräänlaisia entiteettejä, joilla on omia sisäisiä puolustusjärjestelmiään muutoksia vastaan. Tällaisia ovat esimerkiksi Petri Leinosen Vuosisata-kampanjan ajan vartijat, varsin pelottavat hirviöt, joilla on alati levenevä ja ahnas hymy. Ajoissa-universumissakin ajan muuttumattomuudella on vartijansa, mutta ne eivät ole hahmojen silmille näkyviä – vain niiden vaikutukset näkyvät. Käsittelen niitä seuraavassa.

Paradoksin synty ja seuraukset

Kuva: Maria Blomqvist
Jos aikamalli ei salli historian muuttamista (Yhden muuttumattoman aikalinjan malli) ei paradokseja pitäisi olla luvassa. Useimmiten niiden syntyminen on ehkäisty jo ennakolta. Roolipelissä tämä vaihtoehto saattaa kuitenkin saada pelaajat syyttämään pelinjohtajaa kiskotuksesta, toisin sanoen siitä, että pelinjohtaja määrää heidän hahmojensa tekemisen (engl. railroad). Paradoksit ovatkin ilmiö, joka kiusaa aivan erityisesti muovailuvaha-aikamallin maailmoja. Jokainen ensimmäisen Paluu tulevaisuuteen -elokuvan nähnyt tietää varmasti, ainakin yhden tavan, jolla aikalinja voi reagoida paradoksiin. Roolipelimaailmaa luovan pelinjohtajan kannattaa jo etukäteen pohtia, millaiset toimet aiheuttavat paradoksin juuri hänen roolipelimaailmassaan – ja mitä siitä voisi seurata.
 
Ajoissa-universumissa esiintyy kahdenlaisia reaktioita paradoksiin: pienistä paradokseista tai suuren paradoksin lähestymisestä varoittavat aika-anomaliat. Pelaajahahmoille ne ovat usein ilmentyneet outoina ilmiöinä: hahmo saattaa esimerkiksi peiliin katsoessaan nähdä itsensä vääristyneenä, hahmojen kimppuun käyvät mustat ilmapallot jne. Suurempi paradoksi sen sijaan sysää pelaajahahmot pois aikalinjaa sotkemasta, ajan ja avaruuden ulkopuolelle.

Koska sekä minusta että miehestäni oli tylsää ajatella hahmojen lilluvan ikuisesti jonkinlaisessa ajattomuuden limbossa, päätimme hieman piristää pistettä ajan ja avaruuden ulkopuolella Douglas Adamsin Maailmanlopun ravintolan henkisellä paikalla. Niinpä pelaajahahmot löysivätkin itsensä pimeältä kujalta vastapäätä upeaa teatterilta tai ravintolalta näyttävää rakennusta, jonka oven päällä luki Lost Souls. Se on paikka, jota osa pelaajahahmoista on oppinut rakastamaan ja osa vihaamaan.

Aikamatkan käytännön toteutus

Aikamatkustuksen käytännön toteutuksesta löytyy populaarikulttuurissa useita eri esimerkkejä alkaen Paluu tulevaisuuteen -elokuvasarjan hopeanvärisestä De Laureanista ja jatkuen Aikamatkustajan vaimon maailmassa esiintyvään geneettisen mutaation aiheuttamaan tahattomaan siirtymiseen ajassa ja päättyen Harry Potterissa esiintyvään ajankääntäjään. Roolipeliä varten kehittelemässämme universumissa aikamatkustus on ainakin tähän mennessä tapahtunut vaativalla maagisella rituaalilla, joka on saanut nimekseen Aikaportti. Toimiakseen Aikaportti-rituaali vaatii voimallisen loitsijan lisäksi Kohtion sekä takaisinpaluun mahdollistavan Aika-ankkurin. Kohtio voi olla mikä tahansa esine: esimerkiksi vuonna 1892 virkattu pitsiliina, Oxford Journal -sanomalehti, pelaajahahmon päällysvaatteet, toisen pelaajahahmon muistot ja puhelinsoitto ovat tähän mennessä toimineet kohtioina. Kohtio määrittää sen, mihin aikaan ja paikkaan hahmot loitsun seurauksena siirtyvät. Pahaksi onneksi kohtio tuhoutuu loitsussa, joten pelaajahahmot ovat saaneet kantapään kautta oppia, että se kannattaa valita huolella. Aika-ankkurina on puolestaan toiminut ikivanha kristallipallo, jossa on velhon sielu.

Vaikka emme ole edes yrittäneet selittää aikamatkustuksen mahdollisuutta tieteellisesti, olemme kuitenkin yrittäneet pitää konsistentteina maailmankuvan sekä säännöt, joilla maailma toimii. Olemme saaneet havaita, että kun yhdistetään maailma, jonka sääntöjä pelaajat ja heidän hahmonsa vasta tutkivat, voimallinen aikamatkustuksen salliva taikuus sekä pelaajien pursuava luovuus ollaan pian tilanteessa, jossa pelinjohtajien on välillä harottava hiuksiaan ja pyöriteltävä silmiään yrittäessään ymmärtää, mitä on tapahtumassa, koska, kenelle ja miksi – ja ennen kaikkea, mitä seurauksia siitä on tulevaisuudessa.
Koska useimmat roolipelaajat ovat valtavan kekseliäitä ja koska he nauttivat päästessään itse jättämään jälkensä pelimaailmaan, löytävät he helposti ja nopeasti tapoja muuttaa menneisyyttä. Itse näkisin yhtenä aikamatkustusta käsittelevän roolipelin suurimmista ongelmista jonkinlaisen tasapainon löytämisen: Toisaalta pelaajilla tulisi olla mahdollisimman paljon vaikutusvaltaa pelimaailmaan ja tarinaan – ja toisaalta hahmojen tulisi voida kohdata haasteita ja vaaroja.

META-tason ongelmat

Roolipelaajat ovat ihmisiä – ja kuten ihmiset yleensä, he kiintyvät hahmoihinsa. Hahmot, mikäli he ovat inhimillisiä, ovat pelinsisäisesti perimänsä ja historiansa tuloksia, ja pelin ulkoisesti luonnollisesti joko pelinjohtajan ja/tai pelaajan laatimia. Heidän ominaisuutensa voidaan kuvailla sanallisesti tai sitten heidän ominaisuuksiaan kuvataan hahmolomakkeella (engl. Character sheet). Tiedän, että kampanjamme pelaajille olisi lähes kolmen vuoden pelirupeaman jälkeen varmasti tuskallista, mikäli heidän hahmolleen tapahtuisi pysyvästi jokin sellainen muutos, joka muuttaisi oleellisesti tapaa, jolla he ovat tottuneet hahmoa pelaamaan, hahmon kuolemasta puhumattakaan.

Itse näen roolipelit ennen kaikkea yhteisenä tarinankerrontaprojektina. Vaikka olemmekin itse luoneet Ajoissa-universumin pääpiirteet, ovat pelaajat antaneet meille todella paljon materiaalia alkaen sivuhenkilöistä (ei-pelaajahahmo, EPH, NPC), organisaatioista ja rakennuksista ja päättyen mainioihin historian anekdootteihin ja artikkeleihin. Minulle on hyvin tärkeää säilyttää luottamuksellinen suhde pelaajiin ja, mikäli mahdollista, häivyttää rajaa pelaajien ja pelinjohtajien välillä.

Vaikka hahmojen toiminnan ja kohtalon roolipelissä ei pitäisi vaikuttaa pelaajienvälisiin ja pelaajien ja pelinjohdon välisiin suhteisiin, vaikuttaa se usein. Pelaajamme tuskin olisivat tyytyväisiä, jos pyrkisimme etsimään kaikki mahdolliset tilaisuudet vahingoittaa heidän hahmojaan. Itse en edes näe sitä pelinjohtajan tehtävänä. Pelinjohtajan kuuluu tehdä roolipelistä mahdollisimman mielenkiintoinen ja kertoa yhdessä pelaajien kanssa mahdollisimman innostava tarina ja luonnollisesti se tarkoittaa myös sitä, että pelaajahahmojen tulee kohdata vastuksia, mutta niiden tulisi olla hahmon taitoihin nähden sellaisessa suhteessa, että hahmot voivat selviytyä niistä.

Olemme havainneet, että aikamatkustus on toisinaan varsin vaivalloista. Joskus on hankalaa luoda yhtä aikaa hyvää tarinaa, pitää maailma konsistenttina ja maailmansisäiset lainalaisuudet voimassa ja sallia pelaajien toimia. Pelkään, että pelaajamme ovat toisinaan turhautuneet, kun eivät ole voineet vaikuttaa tapahtumiin niin suoraan kuin heidän olisi tehnyt mieli. Toisaalta pelaajien luovuus on ollut myös riemastuttavaa. Esimerkkinä toimikoon kampanjamme ensimmäinen aikamatka.

Pelaajat olivat teoretisoineet tuntikaupalla ajan olemuksesta eivätkä he tienneet vielä, millaista teoriaa olimme päättäneet noudattaa. Niinpä he päättivät päädyttyään osallistumaan hyvin tärkeiden taikaesineiden huutokauppaan, että he olisivat jättäneet itselleen viestin ja että varakas Gabriel Kirkland olisi siirtänyt itselleen valmiiksi taikaesineiden ostamiseen tarvittavat rahat. Meistä pelinjohtajista suunnitelma oli mainio, joten näin tapahtui. Jälkeenpäin pelaajahahmot arvelivat kuitenkin, ettei koko aikamatkaa olisi tarpeen suorittaa. Tässä vaiheessa alkoi aikalinjaa koossapitävä voima aiheuttaa anomalioita heidän kiusakseen. Niinpä heidän ei auttanut muu kuin tehdä vaadittu aikamatka. Seurueen kokenein taikuuden tuntija, nerokas William Sweetlove harmistui perusteellisesti, joi itsensä humalaan – ja humalaisen tuurilla onnistui kiskomaan itsensä ja ystävänsä halki ajan ja saapumaan juuri oikeaan paikkaan ja aikaan viikkoa aikaisemmin.
Itseäni on erityisesti viehättänyt se, miten arkisuus yhdistyy aikamatkailun kaltaiseen mystiseen ilmiöön. Pelaajat ovat suunnitelleet, mitä pakkaavat mukaan ja huolehtineet, etteivät heidän hahmonsa jätä menneisyyteen mitään sellaista, mikä saattaisi aiheuttaa ongelmia. He ovat kiroilleet viktoriaanisen Englannin muodollisuutta ja naisten rajoittuneita mahdollisuuksia toimia ja nähneet jopa painajaisia pelistä. Itse toivon, että saan kokea vielä monta monituista hetkeä aikamatkailun ja roolipelaamisen parissa – ja että muutkin pelinjohtajat innostuvat tarttumaan tähän jännittävään ja hauskaan aiheeseen.


maanantai 18. kesäkuuta 2012

Nörttityttö roolipelaa

Minna Heimola

Tässä artikkelissa käsittelen yksinomaan pöytäroolipelaamista, eli pöydän ääressä tapahtumaa pelaamista, johon usein (joskaan eivät aina) kuuluvat hahmolomakkeet, nopat ja pelimaailmaailmaa ja/tai pelin sääntöjä esittelevät kirjat, mutta jossa ei pukeuduta hahmon vaatteisiin kuten liveroolipeleissä. Yksi pelaajista on pelinjohtaja, joka kuvailee pelimaailmaa ja viime kädessä ratkaisee, mitä pelissä tapahtuu; muut pelaavat kukin omaa hahmoaan.

Roolipelaamisesta on netti pullollaan erilaisia esittelyjä ja kuvauksia, niin roolipelaamisesta yleensä kuin yksittäisistä peleistä. Yleiskuvaus siitä, mitä roolipelaaminen on, löytyy esimerkiksi Alter Ego ry:n sivuilta. Pelejä, pelinjohtajia ja pelaajia on monenlaisia; pelit voivat sijoittua fantasiamaailmaan, menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Tässä jutussa keskityn kuitenkin omiin kokemuksiini, ja painopiste on nimenomaan teemassa nörttityttö roolipelaa - miten ehkä sukupuoleni on näkynyt suunnittelemissani peleissä ja niiden teemoissa. Puhun ensisijaisesti nimenomaan pelinjohtajana, sillä viime vuosina olen huomattavasti enemmän vetänyt pelejä kuin pelannut niissä. Tarkoitukseni ei ole stereotypisoida muita naisia, vaan puhun jatkossa lähinnä itsestäni, vähäisemmässä määrin peleissäni olleista (nais)pelaajista.

Väkivalta ja sen seuraukset

Pinkki noppa sivustolta
http://4iphonewallpapers.com/  

Kun pelissä on naisia, niin keskitytään enemmän ihmissuhteiden pelaamiseen kuin taistelemiseen. Tämä stereotypia pitää paikkaansa ainakin omissa peleissäni, vaikka tietysti on vaikea sanoa, mikä merkitys on sukupuolella ja mikä henkilökohtaisilla preferensseillä. Toki peleissäni, genrestä riippuen, on myös taisteluita, ja noppiakin yleensä heitetään. Silti taistelumanööverien yksityiskohtaiset kuvailut ovat minusta yleensä aika tylsiä, enkä niihin yleensä kulutakaan merkittäviä määriä aikaa tai luovuutta. Sääntöjärjestelmien yksityiskohtien kahlaaminenkaan ei ole minulle koskaan ollut roolipeleissä pääasiassa, ja mieluummin vain heitän noppaa ja siitä päättelen seuraukset sumealla logiikalla kuin käytän kesken pelisession puoli tuntia sääntökirjaa lukien.

Peleissäni taisteluissa ovat tärkeintä niiden seuraukset: tärkeämpää kuin se, kuinka paljon kukin sai pisteissä mitattua vauriota, on se, mitä väkivallasta seuraa. Haavoittuiko joku pelaajahahmoista, ja miten se vaikuttaa hänen toimintaansa jatkossa? Kuoliko taistelussa joku, ja mitä seurauksia - henkisiä, sosiaalisia, juridisia - sillä on? Joutuiko joku mukaan taisteluun vasten parempaa tietoaan, vakaumustaan, tai toisen hahmon tekemisten seurauksena, ja mitä siitä seuraa?


Tapoja ja komediaa


Pelini eivät ole kuitenkaan mitään pelkkää synkkyyttä moraalisten ongelmien parissa, pikemminkin päinvastoin. Historialliset ja vaihtoehtohistorialliset pelini ovat usein genreltään paljolti tapakomediaa: erilaisten kulttuurien kohtaaminen johtaa herkullisiin ja huvittaviin väärinkäsityksiin ja absurdeihin selkkauksiin. Edellä mainitut väkivallan seurauksetkin voivat poikia absurdia huumoria, kuten juuri viimeisimmässä pelissäni. Yksi pelaajahahmoista, brittiläisen imperiumin tiedustelupalvelun upseeri, oli junaryöstöyrityksen yhteydessä saanut ampumahaavan hartiaansa, ja toinen hahmo, porukan lääkäri, oli määrännyt hänet tiiviiseen vuodelepoon. Haavoittunut sankari oli kuitenkin luonteeltaan helposti tylsistyvä ja lisäksi kova naistenmies, joten hän salaa karkasi heti, kun muiden silmä vältti, läheiseen baariin olutta juomaan ja naisseuraa iskemään. Muut pelaajahahmot sitten perään huolissaan siitä, ettei haavoittunut kaveri joudu vaikeuksiin tai puolikuntoisena tappeluun, tai muuten paljastu (hahmot halusivat pitää matalaa profiilia, sillä kaksoisagentit olivat heidän jäljillään).


Muutenkin olen ottanut peleihini sekä tiedostaen että tiedostamatta vaikutteita romanttisen komedian genrestä ihmissuhdesotkuineen, väärinkäsityksineen ja tungettelevine sukulaisineen. Näin roolipelaamista voikin pitää erittäin tyttömäisenä harrastuksena, siinä missä romanttisen komedian genren elokuviakin :)

Sukupuolet ja seksuaalisuudet


Macho Women with Guns - yleensä
peleissämme näkyy kuitenkin enemmän
ns. tavallisia naisia :) Kuvan lähde
http://images.geeknative.com
Pelieni pelaajissa on usein ollut naisia puolet, tai jopa kaikki, kuten parhaillaan pyörivässä agenttiseikkailupelissäni. Näin on itsestäänselvää, että myös hahmoista monet ovat naisia, ja peleissä on hyvinkin erilaisia naishahmoja. Kun pelaajat ovat itsekin joko naisia tai aikuisia naisten kanssa säännöllisesti pelaavia miehiä, naishahmot ovat yleensä realistisia tai ainakin pelimaailmaan nähden kohtuullisen uskottavia; minibikineihin pukeutuvia miestennielijä-amatsoneja ei juuri näy. (Sitten on kyllä erikseen peli nimeltä Macho Women with Guns, jos haluaa päästä revittelemään noilla stereotyypeillä...)


Useimmille tuntemilleni roolipelaaville naisille on myös kohtuullisen luontevaa pelata mieshahmoa, jos pelimaailma sitä vaatii, tai muuten vain vaihtelun vuoksi. Pöytäpelaaminen tarjoaa aina mahdollisuuksia kokeilla monenlaisia hahmoja, kun pelaajan ulkoinen olemus tms. ei aseta rajoja samalla tavoin kuin liveroolipeleissä. Kun ihmissuhteet ovat peleissäni usein keskeinen teema, ja siihen liittyvät myös romanttiset ja eroottiset suhteet, niin säännöllisesti pelaajat pelaavat myös hahmoja, joiden seksuaalinen suuntautuminen on heidän omastaan poikkeava. Seksuaaliseen tai sukupuoliseen vähemmistöön kuuluvan hahmon pelaaminen pelimaailmassa, jossa suhtautuminen poikkeavuuksiin on meidän maailmaamme huomattavasti jyrkempi, voi olla avartavaa ja tuoda peliin mielenkiintoista lisämaustetta, kun hahmoryhmä yrittää suhtautua poikkeavaan toveriinsa, jonka taipumukset mahdollisesti johtavat tämän vaikeuksiin. Näin kävi muun muassa taannoisessa pelissäni, jossa yksi hahmoista oli biseksuaali hermafrodiitti; muiden hahmojen mielestä tämä oli aivan ok, mutta syrjäisemmillä ja takapajuisemmilla seuduilla muut hahmot joutuivat jatkuvasti suojelemaan tätä ennakkoluuloisempien paikallisten vihalta.

Loppusanat



Tässä kirjoituksessani olen tietoisesti käsitellyt pelejäni hyvin yleisellä tasolla. Niitä, jotka harrastavat roolipelejä, saattaa kuitenkin kiinnostaa, mitä pelejä me sitten pelaamme. Itse pidän eniten peleistä, joissa nykypäivään tai historiaan on mausteeksi lisätty yliluonnollisia elementtejä tai joku muu twisti; suosikkipelejäni ovatkin Cthulhu, World of Darkness -pelit (etenkin Werewolf, Mage ja Changeling) sekä erilaiset omat kyhäelmät, kuten parhaillaan käynnissä oleva steampunk-teknologioilla maustettu viktoriaaniseen aikaan sijoittuva peli, jossa pelaajat pelaavat agentteja. Scifi-pelejä pelaan vain harvoin, mutta poikkeus vahvistaa säännön: yksi suosikkejani on GURPS Vorkosigan. Paitsi että se perustuu kirjoihin, joita rakastan (niistä ehkä joskus toiste tässä blogissa), niin siinä on pääelementtinä juuri erilaisten kulttuurien kohtaaminen, joka tarjoaa erittäin hedelmällisiä mahdollisuuksia herkullisiin väärinkäsityksiin ja sekaannuksiin. Nämä ovat pelaamisen suola. 

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Ensikosketus figupeleihin


Jokunen viikko takaperin poikaystäväni puhui minut ympäri kokeilemaan figupelaamista.

Figu- tai miniatyyripelit ovat pienillä ”muoviukoilla” pelattavia sota-/strategiapelejä, joita pelataan yhtä tai useampaa vastustajaa vastaan. Pelipöytä imitoi sotatannerta raunioneen ja maastonmuotoineen, miniatyyrit eli figut muodostavat erikokoisia ja –vahvuisia yksiköitä, joita pelaajat liikuttavat pöydällä. Armeijojen ja yksiköiden vahvuutta kuvataan pisteillä, esimerkiksi 100 pisteen peli tarkoittaa sitä, että kukin pelaaja saa käyttää 100 pistettä armeijansa tekemiseen. Mitä vahvempi yksikkö, sitä enemmän pisteitä se maksaa. 
Perinteiseen roolipelitapaan hyökkäysten osumiset ja vahingot heitetään nopilla. Periaatteessa tarkoituksena on tuhota vastustajan armeija, mutta pelissä voi olla lisäksi kerättäviä kohteita tai suoritettavia tehtäviä tuomassa haastetta ja vaihtelua. 

Warmachine 6.3.2012 Cygnar (sininen) vastaan Khador (punainen)
Olen pelannut pöytäroolipelejä noin kuusi vuotta. Figupeleissä minua on aina kammottanut liikkuvien osien määrä ja pelin persoonattomuus. Olisiko sama pelata shakkia? Poikaystäväni – pitkän linjan figuttaja – kuitenkin pyysi kauniisti, joten suostuin kokeilemaan hänen kanssaan vastajulkaistua War Path -peliä. 

War Pathin aloituspaketti sisältää pienet armeijat örkkejä (Marauders) ja kääpiöitä (Forge Fathers). Örkkejä on reilusti enemmän ja ne ovat nopeampia, mutta niiden ampumiskyky on vähintäänkin onneton. Kääpiöt puolestaan ovat parhaimmillaan päästessään ampumaan suojan takaa, mutta heikoilla lähitaistelussa.

Ensimmäiset ottelut pelattiin 2x2-jalan kokoisella pöydällä. Oikea pelikoko on 4x4-jalkaa, mutta koska War Path oli kummallekin tuntematon peli, päätimme aloittaa pienesti. Pienessä pöydässä oli se hyvä puoli, että peli eteni nopeasti, ja kumpikin pelaaja pääsi kokemaan kaikenlaisia tilanteita. Toisaalta peli todellakin oli ohi muutamassa vuorossa, eikä figumäärältään suurempi örkkiarmeija meinannut mahtua pöydälle. 

Ensimmäisen pelin pelasin örkeillä. Yllätyksekseni en ottanut turpiin läheskään niin pahasti kuin alkuun pelkäsin, vaan onnistuin jopa aiheuttamaan tuhoa raunioiden takaa ammuskelevissa kääpiöissä. Noppasääntöjen logiikka löytyi myös yllättävän nopeasti - tosin sääntöjä piti silti selata tiuhaan. Valitettavasti en enää muista pelin kulkua vuoro vuorolta, joten yksittäisen pelin selostaminen jää johonkin toiseen kertaan. 

Nopat eivät olleet kovin suosiollisia...
En vihannut War Pathia. Itse asiassa, totuteltuani pari ottelua kynä-paperi-peliä suurempaan kokonaisuuteen, aloin suorastaan nauttia sen tarjoamasta taktisesta haasteesta. War Pathin aloituspaketin armeijat ovat sen verran pienet, etteivät vuorojen pituudet veny mahdottomiin. Isommalla pöydällä pelistä sai vielä enemmän irti. 

Positiivisen kokemuksen rohkaisemana olen sittemmin testannut myös Privateer Pressin Warmachinea. Warmachinen yksiköt ovat pienempiä, mutta niillä on enemmän ominaisuuksia, joten mahdollisuuksia ja liikkuvia osia oli jälleen pelottavan paljon. Steampunk-henkinen maailma on kuitenkin kiehtova ja persoonallinen, ja ruokkii mukavasti mielikuvitusta. Warmachinessa komentajan eli Warcasterin kyvyt ja ominaisuudet vaikuttavat yksiköiden toimintaan, joten peli on mielestäni lähempänä perinteistä roolipeliä kuin figupeliä. 

Yltääkö lyömään? No yltäähän se.
Kokeilematta minulla on edelleen figupelien markkinajohtaja GamesWorkshopin Warhammer tai Warhammer 40k. Kumpaakin olen tosin pelannut kynällä ja paperilla, eikä systeemi ole sytyttänyt. Liikaa numeroita ja nopanheittoa, liian mustavalkoinen maailma ja aivan liian vähän hahmon persoonan kehitystä ja tarinan kerrontaa. Olen myös kuunnellut tuttavapiirissäni olevien figupelaajien keskusteluja 40k:sta, ja mielikuva pelistä on juuri se persoonaton ”armeijat rynnivät ja ampuvat ja sitten heitetään noppaa ja lopulta toinen häviää” –skenaario, joka minua alun perin kaikessa figupelaamisessa on aina ahdistanut. Luulenkin, että jätän valtavat Warhammer-armeijat suosiolla muiden hallittaviksi. 

Figupelaaminen vaikuttaa olevan yhden sortin elämäntapa. Siihen kun kerran hurahtaa, haluaa aina ostaa lisää yksiköitä armeijaansa/armeijoihinsa. Toinen puoli figuttamista on miniatyyrien maalaus, johon saa kulumaan aikaa tuntikausia. Ja pitäähän pelipöydänkin sisältää erilaisia maastoja ja esteitä. Pöytiä voi ostaa maaleja vaille valmiina tai askarrella alusta asti itse. Itse en usko menettäväni sydäntäni figupeleille. Itse pelaaminen on toki mukavaa, mutta nautin kuitenkin enemmän tarinankerronnasta kuin suurien kokonaisuuksien hallinnasta.