Supersankarisarjakuvat, osa 1:kuinka minusta tuli minä eli tarina väärästä tytöstä

Mia Meri

Tällä tytöllä on salaisuus.
Mia v. 1984.

Synnyin 35 vuotta sitten maailmaan ja jalkovälini perusteella minut määriteltiin tytöksi. Tuon lokeroinnin kautta yhteiskunta asetti minulle joukon odotuksia, jotka onnistuin mokaamaan vähän joka vaiheessa. Olin vääränlainen lapsi ja olin saava tuntea sen nahoissani.

Vietin ensimmäiset vuoteni yksityisessä päivähoidossa, jossa ainoa leikkikaverini oli ikäiseni poika. Hänen kanssaan leikimme vaivattomasti niin autoilla kuin nukeillakin. Kotona lempileluni oli automatto, jota pitkin muovieläimet ja autot seikkailivat, ja legoista loin matolle suuria kaupunkeja. Viikonloppuisin tätini luona leikin siskoni vanhoilla nukeilla ja luin siskoni sarjakuvia. Siskoni sarjakuvien joukossa oli valtavirran sarjakuvia Masista Nakke Nakuttajaan, mutta joukossa oli myös kaksi Teräsmies-sarjakuvaa 1980-luvun alusta.

Teräsmies 11/1983:
Robin joutuu friikin yllättämäksi sirkuksessa!

Toisessa lehdessä Teräsmies taisteli valloilleen päässyttä valkosolua vastaan ja sinkosi sen lopulta jonnekin kiertoradalle. Pidin tarinaa jännittävänä, mutta hieman pöljänä.

Mutta se toinen sarjakuva - se vangitsi sieluni. 1980-luvun alussa Teräsmies-lehdessä julkaistiin myös Lepakkomiehen seikkailuja ja meneillään oli Batmanin ns. grim and gritty -kausi. Ensimmäisessä tarinassa seikkaili Robin, joka sijoittui synkeään friikkisirkukseen, jossa Teräsmies oli vankina, hypnotisoituna toimimaan sirkuksen voimamiehenä. Fyysiset kuvat, synkät värisävyt ja kuvakieli imivät minut täysin mukaansa.

Toisessa seikkailussa pääosassa oli Lepakkomies harmaassa repaleisessa viitassaan, teräväkulmaisessa hupussaan ja hansikkaissa, joita koristivat sahalaitaiset ulokkeet. Tarinassa iljettävä, korruptoitunut poliisi ampuu Lepakkomiestä, joka verta valuvana, seinistä tukea hakien pakenee Lepakkoluolaan hovimestarinsa Afredin hoidettavaksi.

Ahmin tarinaa silmilläni ja mielikuvituksessani etsin kuville selitystä, sillä en vielä osannut lukea kunnolla. Lehden lopussa oli vielä mainos Lepakkomiehen erikoisjulkaisusta, jossa mainostettiin Robinin kuolemaa. Kansikuvassa Lepakkomies huusi polvillaan murtuneena, ja taustalla joku nainen seisoi mystisenä ja hivenen ivallisena. Tuijotin kuvia lukemattomien tuntien ajan. Verta valuva hansikas. Lihaksikas käsivarsi. Vaaralliset, terävät piirteet. Kuolemanvaara. Olin totaalisen myyty ja luin sarjakuvan yhä uudelleen ja uudelleen.

Teräsmies 11/1983:
Paha poliisi ampuu Lepakkomiestä selkään!

Sukupuolirooleista

Elämäni oli hyvää kunnes koitti päivä, jolloin vuoden vanhempi hoitokaverini lähti kouluun ja minä jouduin julkiseen päiväkotiin vuodeksi. Oli aika oppia sukupuolirooleista ja mitä niiden rikkomisesta seuraa. Päiväkodissa laki meni niin, että tytöt leikkivät keskenään kotia ja pojat keskenään hiekkalaatikolla autoilla tai junaradalla. Sukupuolet kohtasivat vain vessassa, jolloin pojat yrittivät kurkkia tyttöjä pissalla, ja päiväunien aikaan, jolloin tytöt ja pojat vilauttelivat toisilleen.

En ymmärtänyt yhtään, missä mentiin ja pidin toisten käytöstä omituisena. En osannut leikkiä kotia niin kuin tyttöjen kuuluu. Olin liian villi ja itsenäinen tytöksi. Seisoin tuntikaupalla junaradan ja autojen vieressä katsoen poikien leikkejä, mutten päässyt leikkiin mukaan, koska olin tyttö. Ei liene mikään yllätys, etten saanut siellä ystäviä.

Ala-asteelle mennessä olin jo oppinut vieroksumaan muita lapsia. Tiesin, miten julmia lapset voivat olla, jos et seuraa heidän sääntöjään. Heti ekalla kouluviikolla sukupuolten väliset raja-aidat vedettiin selviksi. Pojista saa poikabakteereja, joten heidän kanssaan ei saanut olla missään tekemisissä. Tytöt leikkivät keskenään. Piste. Autoradalla, He-Man-tarroja keräilemällä ja Kissiä fanittamalla ei kavereita tehty. Vaikka sain muutaman hyvän ystävän, olin auttamattoman ulkopuolinen kaikesta ja ylä-asteelle asti yritin välillä naurettavin keinoin sulautua massaan ja mm. piirsin käteeni sydämen ja keskelle "Joe" vain kuuluakseni jengiin. Muut tytöt kuitenkin huomasivat heti vedätykseni ja sen, ettei minulla ollut hajuakaan, kuka tai mikä Joe oli.


Kaksoiselämää supersankarien tähden

Parissa vuodessa olin oppinut hyvin tarkkaan sen, että jos et ollut kuten kaikki muut, olit pielessä ja sinut tuli korjata, tai olit ainakin vapaata riistaa kaikille epävarmoille ja sadistisille pikkuhirviöille, joita kutsuttiin myös nimellä "luokkatoverit". Muutuin näkymättömäksi.

Kotona tilanne ei ollut juuri koulua parempi enkä tuntunut täyttävän mitään minuun kohdistettuja odotuksia. Pakenin ulkomaailmaa kirjoihin, sarjakuviin ja tietokonepeleihin.

Ryhmä-X 7/1988

Eräänä kesänä 1980-luvun lopulla, juuri ennen purjehduskautta, olin antikvariaatissa tutkimassa sarjakuvia, kun käteeni osui omituinen sarjakuva. Kannessa oli nainen, joka kohosi ilmaan valonsäteiedn keskeltä, ja mies, joka kyyristeli edessä palaen. Kannessa oli sitä samaa voimaa, jonka tunnistin siskoni vanhoista Teräsmies-sarjakuvista. Ostin lehden heti ja sinä kesänä ei maailmaani enää muuta mahtunut.

Lehti oli Ryhmä-X 7/1988 ja tarinassa Alfalentue ja Ryhmä-X joutuivat kieron Asgardin jumalan Lokin juonien uhriksi. Sinä kesänä aloitin supersankarisarjakuvien keräämisen. Kiersin kaikkia tuntemiani antikvariaatteja etsien lehtiä, joita minulla ei jo ollut. Huomasin myös, että Marvelin supersankarisarjakuvalehtiä ilmestyi parhaimmillaan peräti neljää eri sorttia ja niitä myytiin kaikissa lähikaupoissa ja R-kioskeissa. Fakta kuitenkin oli, että jos He-Manin fanittaminen ja Kissin kuuntelu ei ollut tytöille ok, eivät sitä varmasti olleet supersankarisarjakuvatkaan. Tarvittiin suunnitelma.

Asuin sopivasti hieman syrjässä suuresta osasta luokkatovereitani, joten minua lähimpänä sijainnut R-kioski oli hyvä paikka ostaa sarjakuvia. Kuitenkin samoilla kulmilla liikkui myös yksi pahimmista kiusaajistani eikä aina voinut olla aivan varma, miten muut minulle tuntemattomat lapset ja nuoret reagoisivat, jos näkisivät tytön ostamasta supersankarisarjakuvia. Myös aikuisten ihmisten paheksuvat katseet ja järkytys "vääränlaisesta tytöstä" pelotti. Riskit olivat siis suuret, mutta lehdet oli pakko saada, joten laadin suuret sotasuunnitelmat lehtien hankkimiseksi.

Lähdin yleensä ostamaan sarjakuvia sellaiseen aikaan, jolloin oli pienin todennäköisyys törmätä kehenkään tuttuun matkalla. Joskus saatoin jopa lintsata koulusta päästäkseni lehtiostoksille. Matka lähimmälle Ärrälle ei ollut pitkä, mutta se oli täynnä vaaroja.
Ensinnäkin piti kulkea yleisesti käytössä ollutta alikulkutunnelia junaradan toiselle puolelle ja sen jälkeen ohittaa aukio ja päästä kioskille, joissa molemmissa norkoili usein nuoria. Ja lopuksi koskaan ei voinut olla varma milloin Ärrällä olisi joko vanhempiensa kanssa tai yksin asioilla joku tuttu.
Poljin pyörälläni Ärrälle kuin varkain, pyörittelin mielessäni tekosyitä ja selityksiä siltä varalta, että joku tuttu tulisi vastaan ja kysyisi mitä olin tekemässä.
Pälyilin Ärrän sisälle pyörää lukitessani, ettei siellä ollut ketään. Jos oli, esitin muistaneeni juuri, että minun piti mennä kauppaan tai kirjastoon. Jos reitti oli selvä, hipsin sisään, nappasin sarjakuvalehden ja suurta häpeää tuntien maksoin ostokseni, tungin sen takin alle piiloon tai muovipussiin ja poljin pikavauhtia kotiin.

Nyt aikuisena koko tapahtumaketju ja pelkoni kuulostavat absurdin ylimitoitetulta, mutta lapsena pelkoni olivat tosia minulle. Pelkäsin tosissani, että minut hakattaisiin tai ostamani lehdet revittäisiin silmieni edessä tai joutuisin jälleen armottoman pilkkaamisen kohteeksi koulussa ja menettäisin ne vähäisetkin ystävyyssuhteeni. Koin olevani täysin yksin, ainoana tyttönä koko maailmassa, joka luki supersankarisarjakuvia. Ilman ystäviä ja ennen internetiä ainoat todisteet muista supersankarisarjakuvia lukevista tytöistä tulivat lehtien kirjepalstoilta, joissa hyvin, hyvin harvoin näkyi kirjeitä, joiden allekirjoittajina oli tyttöjä.


Kaapista ulostulon vuodet

Yläasteella olin jo luopunut kaikesta toivosta kuulua toisten joukkoon ja murrosiän myötä aloin etsiä omaa paikkaani maailmassa. Hankin supersankarisarjakuvanikin entistä uhmakkaammin ja julkisemmin. Huomasin myös, että jos kävin kaupassa joka lauantaiaamu isäni kanssa, hän maksoi lehteni muiden ostosten ohessa. En edelleenkään mainostanut sarjakuvaharrastustani julkisesti, mutten enää erityisesti salannut asiaa.

Ryhmä-X 11/1985:ssa John Byrne piirsi
teini-ikäisen Kittyn harjoittelemassa puolapuilla.

Selvimmin supersankarisarjakuvat heijastuivat piirroksissani. Olin lapsesta lähtien ollut hyvä piirtäjä ja jossain vaiheessa aloin harjoitella ihmisten piirtämistä John Byrnen piirroksia matkien. Kun Jim Lee alkoi piirtää Ryhmä-X:ää, aloin matkia hänen piirrostyyliään ja opettelin liikkeiden ja ilmeiden piirtämistä.
Ihailin erityisesti Stormia, jolla niihin aikoihin oli irokeesi, ja piirsin häntä usein. Myös Spiraalin kuusi kättä kiehtoivat minua loputtomasti ja opettelin hänen avullaan käsivarsien ja olkapäiden piirtämistä. 1990-luvulla Marvelin supersankarisarjakuvissa alkoi näkyä myös aivan naurettavia lihasmassoja miehillä, mutta niistä huolimatta onnistuin myös opettelemaan miesten anatomiaa ja aloin hahmottaa lihasten ja nivelten suhteita toisiinsa.

Kesti lukioon asti kunnes tapasin ensimmäisen ihmisen, joka suhtautui positiivisesti supersankarisarjakuviini. Tapasin nykyisen aviomieheni lukiossa ja olin sangen hämmästynyt kun valtavan sarjakuvakokoelmani nähdessään hän ei juossutkaan ulos talosta kauhusta huutaen ja kädet ilmassa heiluen, vaan totesi jopa hivenen innostuen, että hänestä oli mahtavaa, että minä luin supersankarisarjakuvia. (Tässä kohdassa tarinaa voitte kuvitella minut tippumassa erinäisiltä objekteilta tuolista lähtien.)


Hän oli ylpeä nörtti

Vaikka mieheni on suhtautunut aina positiivisesti supersankarisarjakuvaharrastukseeni, meni minulta silti monta vuotta myöntää asia julkisesti. Vaikka valtavirran sarjakuvia lukevat kaikki ikään ja sukupuoleen katsomatta, yhtään marginaalisempien sarjakuvien lukeminen oli vielä 1990-luvulla sangen harvinaista etenkin tyttöjen keskuudessa. Kuitenkin supersankarisarjakuvien ongelmana oli se, että siinä missä esimerkiksi Sandman oli suhteellisen "aikuista" tarinankerrontaa, supersankarisarjakuvia tuskin voi kutsua kovin syvällisiksi sarjakuviksi ja mielessäni kummittelivat edelleen lapsuuden torjutuksi tulemisen tunteet.

Ryhmä-X 2/1995:n kannessa herkkua! Iiih!

Vasta yliopistossa opiskellessani, mahdollisesti yhdessä giikeimmistä laitoksista koko maassa, löysin joukon naisia, joista suuri osa oli jollain tavalla nörtähtäneitä ja tavallista avarakatseisempia. Ympäristössä, jossa jokainen uskaltaa olla oma itsensä, ja jossa olin muutenkin varmistanut maineeni tietokonepelinörttinä, uskalsin vihdoin paljastaa olevani suuri Marvelin supersankarisarjakuvien ystävä. Kuinka ollakaan ympäriltä löytyi heti muutama poika, jotka jakoivat kiinnostukseni, sekä muutamia naisia, jotka myönsivät kuolanneensa Roguen ja Gambiitin flirttailua Ryhmä-X:ssä tuntikausien ajan.

Yksi syy kaapista ulostulemiseeni oli tietysti se, että olen jo sen verran vanha ja kärttyinen, etten oikeastaan jaksa enää välittää siitä, mitä ulkopuoliset minusta miettivät, vaikka luenkin supersankarisarjakuvia julkisesti.

Sitäpaitsi julkisesta supersankarisarjakuvien lukemisesta seuraa aina välillä hauskaakin. Esimerkiksi viime kesänä lukiessani kotibussissani Ryhmä-X:ää vuodelta 1985, eräs kazakstanilainen pikkupoika nauratti koko bussia häätämällä äitinsä vierestäni päästäkseen itse lukemaan sarjakuvaani olkani yli. Suomea hän ei osannut, mutta englantia juuri sen verran, että saimme luettua kahdestaan lehden loppuun samalla, kun poika osoitteli minulle lehden hahmoja ja kertoi: "Phoenix, she is really bad." Kävi ilmi, että poika oli tutustunut supersankareihin vain elokuvien kautta, eikä hän ollut koskaan lukenut supersankarisarjakuvia, joten hänelle Feeniks näyttäytyy pahana hahmona. Siinä kotimatkan aikana ehdimme vaihtaa mielipiteet kaikista näkemistämme elokuvista, supersankareista ja naureskelimme lopuksi vielä 80-luvun hiusmuodillekin.

Onkin hassua, että sarjakuvat, jotka lapsuudessani erottivat minut kaikista muista, toimivat nykyään minua ja mm. Kazakstanissa asuvaa poikaa yhdistävänä tekijänä. Oikeastaan se on aika kivaa. <3

***
Keskiviikkona aion kertoa enemmän supersankarisarjakuvaharrastuksestani sekä siitä, millaista on olla nainen supersankarisarjakuvien maailmassa.

***
Lisää Mian supersankariseikkailuista voit lukea hänen blogistaan Oh Remy!