Night Visions Maximum Halloween 3012

Sanna Haukkala

Kiinnostaisiko nähdä elokuvia puolen vuorokauden ajan? Tai viettää Halloween-viikko tuijotellen uusia pimeämmän puoleisia elokuvia vihdoinkin isolta kankaalta? Molemmat onnistuvat mainiosti perinteisellä Night Visions -elokuvafestivaaleilla, jotka pidetään tänä vuonna 31.10–4.11.2012 jo viidettätoista kertaa. 

Helsinkiläinen elokuvafestivaali ovat kahdesti vuodessa aktivoituva kauhu- ja eksploitaatioharrastajien vakiokinkerit, jossa elokuvien lisäksi on paljon tekijävieraita ja sivutapahtumia. Syksyisin järjestettävä Maximum Halloween on keskittynyt näistä kahdesta festivaalista enemmän uusiin elokuviin, keväinen Back to Basics sisältää enemmän vanhoja harvinaisia klassikoita. Näiden lisäksi festivaaliaikaan on monenlaisia musiikkiklubeja ja jopa kauhuaiheinen työpaja, jossa on saanut viime vuosina väkertää monenlaisia leffaörkkejä. 

Game of Werewolves (Lobos de Arga)

Elokuvavalikoimassa festivaaleilla on kauhun lisäksi myös joitain trillereitä ja jännityselokuvia, sekä festivaalin ilmapiiriin sopivia muita uusia elokuvia joita ei normaalilevityksessä pääse näkemään. Tänä syksynä Night Visionsin painopiste uusien elokuvien kohdalla on Espanja, josta on kerätty monia tuoreita genreteoksia (mm. Sleep Tight, Torrente 4, Rec-sarjan kolmas osa, Game of Werewolves). Muita mielenkiintoisia uusia elokuvat ovat esimerkiksi God Bless America, sekä

italialaistunnelmainen Berberian Sound Studio ja neogiallo Tulpa. Clive Barkerin Nightbreedista uudelleensaksittua The Cabal Cut -versiota ei varmasti näe missään muualla Suomessa kuin Night Visionsissa.

Dokumentti Room 237
käsittelee Hohtoa (kuva: Wikipedia)

Festivaali luottaa tällä kerralla vahvasti myös John Watersin nimeen, ohjaajan kahden vanhan elokuvan (Pink Flamingos, Desperate Living) lisäksi hän on sivuroolissa mustassa komediassa Excision. Näiden lisäksi itse ”roskan paavi” on tulossa Helsinkiin stand up -keikalle viikkoa ennen varsinaista elokuvatapahtumaa. Toinen mainittava sivutapahtuma on Paul Verhoevenin saapuminen myös samalla viikolla Helsingin kirjamessuille esittelemään uutta kirjaprojektiaan, Night Visionsiin hän saapuu sen sivussa esittelemään klassikkonsa RoboCopin ohjaajan versiota lauantaina 27.10 Bio Rexiin.

Klassikkoelokuvat, etenkin klassikkokauhu ovat edelleen Night Visionin sydän. Vaikka esityskopiot välillä saattavat olla kuluneita jo hailakan pinkeiksi, on ihan eri tunnelma päästä katsomaan Hohto (tosin digikopiona), Shogun Assassin tai The Howling valkokankaalta kuin kotona digirinkeliltä. Muutamana vuonna Night Visionsissa on järjestetty myös Finlandia-gaala, jossa näytetyt elokuvat suurimmaksi osaksi ovat nähtävissä vain festivaaleilla tai elokuva-arkiston harvoissa näytöksissä. Tämän vuoden suomiklassikko on sotaisen synkkiä uhkakuvia maalaileva MP - Minä pelkään.   

Elokuvafestivaalina näin vakikävijän silmin Night Visions poikkeaa ainakin yhdellä tapaa muista syksyn festareista: kävijät pyrkivät melkein poikkeuksetta katsomaan niin paljon elokuvia kuin vain pystyvät ja festivaalien kohokohta on vuodesta vuoteen koko yön lauantaista sunnuntaihin kestävä elokuvaputki. Tunnelma ja kävijäjoukko tiivistyvät yön muuttuessa aamuksi välillä jopa tuskallisesti, astuminen lopulta sunnuntaiseen aamupäivään palkitsee melkein enemmän kuin viimeisten elokuvien luotettavan hämmentävä tunnelma. 

Elmer elokuvasta Brain Damage
(tekijä Jessica Koivistoinen, kuva Sanna H.)

Elokuvateatterin jonossa alkuillasta usein kuulee ihmisten puhuvan etteivät he jaksaisi katsella näin montaa elokuvaa putkeen (yölipulla pääsee seitsemään näytökseen), mutta pelko pois, se on vain varustautumisesta kiinni. Evääksi ei kannata ottaa liikaa sokeria tai kofeiinia, vaan naposteltavaksi myös jotain ravinteikasta purtavaa. Päivärytmin tökkiminen kohti iltaa päiväunien avulla on myös osoittautunut oivalliseksi apukeinoksi. Kaiken varalle kannattaa varata edes yksi nukkumaslotti (elokuva, jonka hennoo torkkua vaikka kokonaan läpi) ja mukavat kiristämättömät vaatteet. Klassisin moka putkittamisessa on tietenkin ryömiä elokuvateatteriin suoraan baarista, yleensä humalassa elokuvien katsomisesta pimeässä salissa seuraa vain ennenaikainen mahalasku nukkumatin maahan.

Lippuja elokuvanäytöksiin ja sivutapahtumiin saa Night Visionsin sivuilla olevasta verkkokaupasta ja Finnkinon teattereista, sarjalippujen ostopaikat kannattaa varmistaa festivaalien nettisivuilta www.nightvisions.info. Kannattaa myös huomioda, että sarjalipuilla yksittäisten elokuvien hinnat tippuvat irtolippuja alemmiksi ja sarjalipuilla myös saa varmemmin paikan yksittäisistä näytöksistä! Muutamankin leffan katsomisella voi päästä jo fiilistelemään NV-tunnelmaa, tämän vuoden Back to Basics -tapahtumasta ovat tapahtumajärjestäjät tehneet jopa videokoosteen. Halloween-sunnuntaina olevaan Nörttityttöjen kuukausittaiseen kokoontumiseen saa leffoista varmasti pätevää puhuttavaa.

Kuvat ja video: Night Visions, ellei toisin mainita

Misfits - antisankarit haalareissa

Sanna Haukkala

Huom! Tästä Misfits-sarjan esittelystä piti tulla innokkaan fanin puffaus sarjan julkaisuista ja vinkkaus seurata uutta neljättä kautta, mutta viikko ennen bloggauksen julkaisupäivää sain kuulla että Misfits onkin tulossa tv:stä syyskuun alusta lähtien. Upeaa toimintaa Yleltä Doctor Who -uusintojen jälkeen! Parempi näin, todellakin! 

Alisha, Curtis, Kelly, Nathan ja Simon.

- What if we are meant to be, like, superheroes?
- You lot, superheroes? No offence, but in what kind of fucked-up world would that be allowed to happen?

Räävi ja hersyvä tv-sarja populaarikulttuurin kyllästämille nuorille aikuisille; tästä syystä Misfitsiä (2009– ) on siteerattu Heroesin ja Skinsin ristisiitokseksi Buffyn huumorintajulla. On kuitenkin pakko huomauttaa, että vaikka sarja onkin Iso-Britanniasta, ja sisältää ripauksen scifi-maailmaa, se ei ole lapsille soveltuva tai kiltti kuin Doctor Who. Eräs sarjaan tutustuttamani sanoikin sarjaa yllättävän rääviksi ja tätä arvostelua kirjoittaessani jouduin varmistamaan Nörttityttöjen blogiryhmältä, miten “aikuismateriaaliin” pitäisi suhtautua. Sarja sisältää rutkasti kiroilua, huumeiden viihdekäyttöä, verta, väkivaltaa ja tietenkin vielä seksiä: Suomessa lähetysikäraja on K-16, joten tässä varoitukset lukijoille mitä on tulossa. Itsetarkoituksellinen mässäily tylsistyttää yllättävän nopeasti ja Misfitsissä ei onneksi ole kyse siitä. Tämä ollut minulle pahin aikuisiän fanitussarja sitten Angelin, ennen Tohtoria ja Torchwoodia, mopon karkaaminen kunnolla käsistä ei ollut kovinkaan kaukana.

Nämä eivät ole työtrikoot.

Misfits on lähtökuvioltaan melko yksioikoinen: joukko nuoria aikuisia joutuu laittamaan oranssit työhaalarit päälle yhdyskuntapalvelun merkeissä (suurimmalla osalla on lisäksi ASBO, Anti-Social Behaviour Order, rangaistus jolla ojennetaan paheksuttavasta käytöksestä), ensimmäisen työpäivän aikana salamoivan myrskyn yhteydessä jokainen saa "supervoiman", joka liittyy jollain tavalla hahmon persoonallisuuteen. 

Pissismäinen Kelly (Lauren Socha), joka on ylihuolehtivainen toisten mielipiteistä, saa telepaattiset voimat. Huumeiden hallussapidosta kiinni jäänyt pikajuoksijalupaus Curtis (Nathan Stewart-Jarrett) pystyy siirtymään ajassa taaksepäin. Kevytkenkäinen ja hemmoteltu Alisha (Antonia Thomas) huomaa yhtäkkiä saavansa kosketuksen voimalla kenen tahansa pasmat täysin sekaisin. Piinallisen ujo ja estynyt Simon (Iwan Rheon) pystyy muuttumaan näkymättömäksi ja mitään häpeämätön moottoriturpa Nathan (Robert Sheehan) ei näytä saaneen mitään näkyviä voimia. 

Ainoa oranssi vaatekaappale, jonka huolisin kaappiini.

Kenellekään uudet voimat eivät tuo valtaa, tiukkoja trikoita tai muuttumista lepakkokartanon oloneuvokseksi: oranssit haalarit on kiskottava niskaan joka aamu vaikka voimat tuntuvat vain tuovan lisää ongelmia. Lisäksi nuorten yhteiskuntapalveluksen valvojilla tuntuu olevan vaikeuksia pysyä elossa, ukkosmyrsky on tehnyt tepposet muihinkin ympärillä oleviin ihmisiin. Sarja ei kulje massiivisten spoilerien voimalla, mutta niiden vältteleminen parantaa melkoisesti yllätysmomenttien tehoa ja katseluelämystä.

Sarjaa on tehty tällä hetkellä kolme kautta ja neljäs on tulossa Iso-Britanniassa loppusyksystä. Sarjan luoja Howard Overman on samaa sukua Joss Whedonin ja Russell T Daviesin kanssa siinä mielessä, että populaarikulttuuriviittaukset lentelevät tiuhaan ja faniyhteisöä vuorotellen itketetään ja vihastutetaan anteeksipyytelemättömillä hahmokuvioilla. Sarjan huumori on alleviivaavan rääviä (toistan tätä tarkoituksella!) ja jotkut hahmot välillä luupäisen rasittavia, mutta silti kokonaisuus on tähän mennessä ollut onnistunutta tunteiden ääripäiden vuoristorataa kaikilla kausilla. 

Minne kiire, Alisha?

Kaksi ensimmäistä kautta ovat ehdottoman suositeltavia ja kolmas kausi on sekin ihan katsottava, muttei yhtä naseva kuin aiemmat kaudet. Isoin ero kolmannen ja edeltävien kausien välillä on fanien rakastaman Nathanin jääminen pois, vaikka tilalle tullut Rudy (Joseph Gilgun) on täysin Nathanin tyhjiön täyttävä mielipuoli. 

Odotan itse neljännen kauden alkamista innokkaasti vaihdoksista huolimatta, Skins-teinisarjan tyyli vaihtaa koko hahmokaarti muutaman kauden välein saattaaa olla ihan toimiva ratkaisu. Lisukkeena uuden kauden odotteluun ovat edellisinä kausina mielenkiintoisesti rakennetut hahmojen Twitter-tilit, joissa jaksojen pyöriessä hahmot elivät omaa elämäänsä fanien kanssa välillä keskustellen. Sarjan musiikeista kootut Spotify-listat muistuttavat erinomaisesti, miksi sarjaa jaksaa myös kuunnella, sävelletyn musiikin lisäksi lisenssikappaleet ovat nappivalintoja.

Rauhallinen hetki, oikeassa reunassa Rudy.

Kakkoselta alkavia ensimmäisiä kausia (joissa on yllättävän vähän jaksoja: kuusi, seitsemän ja kahdeksan) odotan vähän sekavissa merkeissä, luonnollisesti sarjassa jossa hahmot puhuvat paitsi nuorisokieltä sekä vahvoilla murteilla tekstityksen laatu saattaa olla ratkaiseva miten sarjan sisältöä ymmärtää. Etenkin Kellyn paksu chav-englanti on huumorin kohteena jo itsessään, toivon vain ettei sitä käännetä sanasta sanaan vaikka stadin slangiksi! Ongelmana saattavat olla myös runsaslukuiset, ihanat brittikirosanat, joiden vastineiden etsiminen Suomen kielestä on tuskaisen epätoivoista touhua. The Avengers -elokuvassa olleen Lokin herrasmieskirosanan tunnistaneet varmasti ymmärtävät ongelman luonteen. 

Uskallan suositella Misfitsia melkein kaikille, jotka eivät pelästy sarjan särmäistä luonnetta ja mustaa huumoria, kiiltokuvamaisuus on hiekkapaperilla hiottu yhtä tyylikkääksi kuin tapahtumaympäristönä olevat betonilähiöt. Vähän samantyylisellä kentällä liikkuvia elokuvia Misfitsin kanssa ovat esimerkiksi supersankariparodiat Super ja Kick-Ass, sekä vakavahenkisempi Chronicle. En edes yritä välttää kliseiden lausumista, sarja on täyttä klassikkoainesta ja silkkaa mannaa nörttikatsojille.

Nörttityttöpisteet:

Täydet pisteet ilman mutinoita. Monkey slut!

Kuvat: E4

Elokuvaharrastamisesta kohti hörhöytymistä

Sanna Haukkala

Elokuvien katsominen on näitä juttuja, joissa jokainen voi sanoa olevansa jonkun tason harrastaja. Elokuvissa käynti on suurelle osalle ihmisiä samanlainen virkistyskeino kuin vaikka konserteissa käyminen, mutta varsinainen geek-tason mestaruus liittyy musiikin kuuntelun tavoin tietynlaiseen pakkomielteisyyteen. Itse puhun mielelläni hörhöilystä, koska sana paitsi sulautuu Suomen kieleen paremmin kuin irtonainen geek, se myös viestii tiettyä positiivisuutta. Hörhöt eivät liene yhtä pelottavia kuin vaikka elokuvahulluiksi huudeltavat tyypit.

Hörhöyteen vihkiytyminen lienee kaikille joilla on pakkomielteisiä harrastuksia: kiinnostuksen jälkeen huomaa vain etsivänsä lisää ja lisää tietoa, kaivautuvansa syvemmälle uusiin kaninkoloihin. Vaikka lausahdus onkin tuskallisen ylikäytetty, uusien juttujen etsiminen nykyisin internetin aikakaudella on sanoinkuvaamattoman helppoa verrattuna kaukolainattuihin Verikekkereihin tai parhaat gore-kuvituksensa menettäneeseen lähikirjaston Mustaan peiliin. Tosin nykyisin on mittaamattomasta tietovirrasta osattava etsiä: kukaan ei valmiiksi kuratoi tietoa avohyllyihin nenän eteen ellet tiedä mistä etsiä. Omassa teini-iässäni kirjastosta sai lainattua videokasetteja, mutta pikkukirjaston kokoelmat eivät todellakaan sisältäneet edes (kauhu)elokuvien klassikkoja. Lapsena tavasin Roger Moorea ja James Bondia Roope-setä -lehden takakanteen ja ihastelin siskoni nauhoittamia toimintaleffoja Betamaxeilta, ennen kuin näin ensimmäisen elokuvan elokuvateatterissa seitsemän ikäisenä (elokuva oli muuten Pieni Merenneito). Viimeistään sen jälkeen oma tieni täyteen hörhöyteen oli täysin selvä. Kauhun ja piengenret löysin vasta teini-ikäisenä ja myöhemmin, lukiossa olisin saattanut päästä kiertävien kopiokasettien maailmaan jos olisin tuntenut oikeat tyypit. Nykyisin nuo oikeat tyypit löytyisivät varmaan parilla klikkauksella, mutta aikoinaan lyöttäytyminen puolituttujen poikien seuraan olisi ollut melkoinen mahdottomuus ujolle tytölle. Kun lopulta kuulin jonkun omistamasta Bad Tasten ties monennenko sukupolven kopiokasetista, oli se jo ehtinyt kadota lainaringistä.

Elokuviin myös täysin hullaantuneita ihmisiä on tietenkin olemassa, siitä nautittavimpana todistusaineistona on Cinemania-dokumentti vuodelta 2002. Suosittelen sen katsomista etenkin leffaillassa: dokumentin päähahmot ovat täysin omissa nitraattiriittoisissa kuplissaan eläviä putkittajia. Heidän elämänsä on New Yorkin elokuvaohjelmistojen sovittamista päivittäiseen kalenteriin, ilman päivätyön rasitetta. Dokumentin ainoa naishahmo, herttaiselta mummolta vaikuttava Roberta on elokuvakrääsää aggressiivisuuteen asti keräävä himohamsteri. Hän on kuitenkin täysin yksi muiden joukossa, muut hahmot ovat samaa tasoa tai ylikin meneviä irti elämästä -karikatyyreja. Naisharrastajien vähyys elokuvapiireissä on vieläkin pienoinen mysteeri: esimerkiksi Night Visions -elokuvafestivaaleilla naiskatsojien määrä on selvästi noussut niin että väliajoilla vessassa käyminen ei ole naisten puolella enää niin jonotonta kuin vielä muutamia vuosia sitten. Ehkä kyse on initiaatiosta, poikien on helpompi jakaa toisilleen tietoa etenkin goresta ja splatterista muiden räävien juttujen ohessa, kun taas tyttöjen oletetaan välttelevän moisia juttuja – vaikka Noidan käsikirja on täysin tietyn sukupolven yhteinen traumatisoija sukupuoleen katsomatta.

Hörhöilyn ja “normaalin” katselemisen välillä on silti kuilu, jonka ylittänyt moppaa muut kiinnostuksen kohteet menemään elokuvilla. Katselemisen sivussa hörhöyttään voi syventää hakemalla tietoa elokuvajulisteista, -musiikista, -tallenteista, -historiasta, eri genreistä tai vaikka oheistuotteista. Välillä pelkkien genrejen sisälläkin on tarkkoja lahkoja: itse olin typertynyt saadessani brittiläiseltä kirjekaveriltani lahjaksi Star Trek -lehden, vaikka hän tiesikin minun olevan kiinnostunut vain Star Warsista. Lisäksi nykyisen retroaallon muututtua jo valtavirran viihteeksi (etenkin scifissä muutos on ollut huomattava) kovan linjan harrastajat kaivavat poteroaan syvemmälle, pienempien niche-kiinnostusten pariin. Vaihtoehtoisista Drive-elokuvan julisteista ja kansista päätellen videoinnostus saattaa olla seuraava laajempien piirien nouseva juttu, tähän mennessä videoharrastajat ovat olleet todella marginaalista joukkoa. Videoinnostus iski minullekin suurimmaksi osaksi nostalgian siivittämänä, kotoa löytyneet vanhat vuokrakasetit ovat kellarinhajuinen tuulahdus täysin erilaisesta Suomesta, videolain ja räävittömien julkaisijoiden aikakaudelta. Osa vanhemmista harrastajista selvästi ostaa takaisin palasia menneestä lapsuudestaan, kasetteja joiden lainaamiseen he eivät saaneet vanhemmiltaan lupaa.

Elokuviin liittyvästä tekniikasta kiinnostuminen on yksi hörhöyden alalajeja, elokuvien esittämisen tekniikasta niiden levittämiseen. Kotiteatterien esiinmarssi 1990-luvun alussa lisäsi yleisen hifistelyn yhtälöön. Blu-ray -levyjä edeltävä hifistelyformaatti oli Laserdisc, joka kalliina esitysmuotona jäi USA:n ja Japanin ulkopuolella melko pienen harrastajakunnan keräilyformaatiksi. Paitsi elokuvien katsomisesta, myös niiden keräilystä voisi tehdä The Six Stages of Movie Geek Evolution -tyylisen kuvauksen. Elokuvien katsominen on silti hörhöilyn ydin, joskin katsomisformaatti on alkanut menettää merkitystään. Perinteisimmät harrastajat vannovat selluloidin ja nitraatin välkkyvän viehätysvoiman nimeen, mutta elokuvateattereidenkin muuttuessa digitaalisten formaattien esittäjiksi ero elokuvateatterin ja kotiteatterin välillä on hapertunut.

Elokuva on edelleen sosiaalinen media katselutapojen muutoksista huolimatta, joten harrastajakunnan sukkuloidessa yhä enemmän digitaalisessa keskusteluympäristössä ehkä rajoitteet harrastajien välillä madaltuvat entisestään. Netissä on tietty edelleen suoranaista misogyniaa liikkeellä aivan kuten elokuvissa itsessäänkin voi olla, mutta hörhöilyn esteenä ei ole enää entisiä fyysisiä rajoituksia. Toivoisinkin, että naiset uskaltautuisivat entistä enemmän seuraamaan omia kiinnostuksen kohteitaan välittämättä toisten mielipiteistä tai oletetuista normeista, kuin myös tarttumaan ennakkoluulottomasti vähemmän tuttuihin elokuvahistorian lankoihin. Perehtymisen genre-elokuviin ei tarvitse tarkoittaa jämähtämistä pelkästään niihin, kuten eräs arvostettu elokuva-arvostelija minut tyypitteli sen jälkeen kun satuin olemaan haastateltavana 1950-luvun roskaelokuvista. Jotkin genre-elokuvien aihepiirit kuten zombit, vampyyrit tai scifi ovat jo arkipäiväistyneet täysin valtavirran tuotteiksi tai ainakin harrastajien peruskauraksi giallojen tapaan, mutta loputon monipuolisuus ja kahlattavien elokuvien tuhoton määrä ovat tämän hörhöilyn ehtymätön reaktori.

Elokuva-aiheisia kirjoituksiani on löydettävissä säännöllisen epäsäännöllisesti Elokuvaroskaa-blogin lisäksi myös Elitisti-verkkolehdestä.