Joulukalenterin luukku 11: Doctor Whon jouluspesiaalit

Elisa Wiik

 

Lähde: BBC.co.uk

Doctor Who on brittiläinen science fiction-sarja, joka on saanut alkunsa jo 1960-luvulla. Vuonna 2005 alkoi sarjan uusi kulta-aika kun se palasi televisioon lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen. Sarjan pääosassa on Tohtori, rotunsa viimeinen jäsen joka on omistanut elämänsä seikkailulle, universumin tutkimiselle ja pulaan joutuneiden auttamiselle. Hän matkustaa ajan ja avaruuden halki avaruusalus Tardiksessa, joka näyttää ulkoapäin 60-luvun poliisipuhelinkioskilta. Matkakumppanina hänellä on aina vähintään yksi ihminen, joskus useitakin. Kuoleman hetkellä Tohtorilla on kyky regeneroitua uudeksi Tohtoriksi, jolla on erilaiset kasvot ja osittain persoonallisuuskin, mutta edellisten Tohtorien muistot.

Monien tv-sarjojen tuotantokausissa otetaan joulu jotenkin huomioon, mutta Doctor Whon jouluspesiaalit ovat aivan omaa luokkaansa. Siinä missä tavallinen Doctor Whon jakso kestää noin 45 minuuttia, joulun erikoisjaksot ovat tunnin pituisia, joskus jopa ylikin. Useassa erikoisjaksossa on mukana myös kuuluisia näyttelijöitä vierailemassa. Jaksojen katsojaluvut ovat vaihdelleet 9.4 miljoonasta 13.3 miljoonaan ja useana vuonna jouluspesiaali on ollut päivän toiseksi katsotuin ohjelma Isossa Britanniassa.

Sarjan jouluspeliaalit ovat aika uusi perinne, sillä ensimmäinen niistä esitettiin vasta vuonna 2005 sarjan uuden version ensimmäisen ja toisen kauden välissä. Tosin jo vuoden 1965 joulupäivänä esitetyssä jaksossa oli kohtaus, jossa juhlistetaan joulua, mutta jakso ei ole varsinaisesti jouluspesiaali. Yleensä joulun erikoisjaksot ovat ajoitettu kausien välille, tänä vuonna ensimmäistä kertaa erikoisjakso on keskellä kuluvaa kautta. Uuden version ensimmäisen Tohtorin näyttelijä, Christopher Eccleston ei ikävä kyllä saanut ollenkaan omaa joulujaksoa. Tähän mennessä esitetyistä joulujaksoista Tohtoria on näytellyt neljässä spesiaalissa David Tennant ja kahdessa Matt Smith.

Seuraavaksi esittelen lyhyesti jokaisen erikoisjakson perusasetelman, ilman suurempia spoilereita. Omat suosikkini ovat Voyage of the Damned, Christmas Carrol sekä the Doctor, the Widow and the Wardrobe.

The Christmas Invasion

Lähde: BBC.co.uk

Tohtori on juuri regeneroitunut uuteen hahmoonsa, kun maata uhkaa avaruusolentojen invaasio. Suurimman osan ajasta Tohtori makaa regeneraation jälkeisessä koomatilassa joten jakso keskittyy Tohtorin matkakumppanin Rosen, hänen poikaystävänsä Mickeyn ja äitinsä Jackien edesottamuksiin. Isossa osassa on myös Britannian pääministeri Harriet Jones, joka on tuttu edelliseltä kaudelta.

Jakso on aika tiukasti sidoksissa edelliseen kauteen ja viittaa sen tapahtumiin useasti, joten katsoja voi olla jonkin verran pihalla jos ei ole edellisiä jaksoja nähnyt. Jakson tapahtumat sijoittuvat joulukuun loppuun ja erityistä jouluisuutta jaksoon tuovat robottijoulupukit sekä tappajajoulukuusi. Jaksossa myös käydään jouluostoksilla ja syödään jouluateria. Itse en tästä jaksosta suuremmin välitä, koska Tohtoria näytetään niin vähän. En oikein pidä Rosesta ja en todellakaan pidä hänen äidistään tai poikaystävästään joten heidän laittaminen jakson keskiöön ei minua jaksa innostaa.

The Runaway Bride

Lähde: BBC.co.uk

Jakson alussa Tardikseen materialisoituu nainen hääpuvussaan. Yrittäessään palata häihinsä Donna Noble joutuu robottijoulupukin sieppaamaksi ja häävastaanotolla joulukuusi yrittää tappaa häävieraat. Tohtori ja Donna yrittävät selvittää, miksi pukit ovat Donnan perässä ja saavat selville suunnitelman, joka jälleen kerran uhkaa Lontoon ja koko maailman joulurauhaa. Donna Noblea esittää koomikko Katherine Tate ja Donnan hahmo palaa sarjaan neljännellä kaudella, kun hänestä tulee Tohtorin matkakumppani.

Pidän Donnan hahmosta ja hänen asenteestaan. Hän onkin hyvin suuressa roolissa tässä jaksossa ja kaikki tapahtumat pyörivät hänen ympärillään. Joulu on tosin tässä jaksossa vähän sivuroolissa pukeista ja kuusesta huolimatta. Jakson pahin ongelma on sen pääpahis, joka on aivan kamalasti toteutettu. Pahiksen maneerit ja tapa puhua ovat tahattoman koomisia ja juustoisia, senpä takia uhkaa on vaikea ottaa tosissaan.

Voyage of the Damned

Lähde: BBC.co.uk

Kun luksusavaruusristeilijä Titanic törmää Tardikseen, Tohtori kiinnostuu aluksesta ja hyppää sen kyytiin salamatkustajana. Eipä aikaakaan, kun risteilijän mekaaniset turistioppaat menevät epäkuntoon ja alkavat tappaa matkustajia. Mutta onko kyseessä sittenkään pelkkä vika, vai onko enkelirobottien murhanhimon takana suurempi suunnitelma?

Ennen kuin asiat menevät pieleen, pääsevät osa matkustajista vierailemaan maapallolla ja tietenkin Lontoossa. Kohtauksessa viitataan hauskasti edellisten joulujaksojen tapahtumiin, kun Tohtori kysyy lehtikauppiaalta miksi kadut ovat niin autioita. Suurin osa lontoolaisista on lähtenyt joulun ajaksi maalle, kun kahtena edellisenä jouluna on tapahtunut kaikenlaista kamalaa. Lehtikauppias paljastuu seuraavalla kaudella olleen tulevan matkakumppanin, Donna Noblen isoisäksi. Tohtorin apuna jaksossa toimii Kylie Minoguen esittämä tarjoilijatar Astrid. Astridin lisäksi toiminnassa on mukana useita sivuhahmoja, jotka on kirjoitettu hyvin pidettäviksi sekä hauskoiksi. Avaruusristeilijä on upea tapahtumapaikka ja sisustettu sopivan yltäkylläisesti.

The Next Doctor

Lähde: BBC.co.uk

Tämä oli ensimmäinen jouluspesiaali, jonka (edes osittaisena) tapahtumapaikkana ei toimi nykypäivän Lontoo. Sen sijaan seikkailu tapahtuu Lontoossa vuonna 1851 kun Tohtori törmää mieheen, joka myös väittää olevansa Tohtori. Yhdessä Tohtorit alkavat selvitellä katoamistapauksia, joihin liittyvät Tohtorin vanhat viholliset, Kybermiehet.

Tapahtumapaikkana 1800-luvun Lontoo on mielenkiintoinen ja puvustus on aivan ihanaa! Jakson alkupuolisko kuluu ihmetellessä, että onko Tohtorin tapaama mies oikeasti Tohtori vai jotain muuta. Kun tähän asiaan on saatu selvyys, loppu onkin aikamoista rymistelyä, ehkä turhankin kanssa. Jakso ei ole erityisen jouluisa, asiat vain sattuvat tapahtumaan joulun aikoihin. Oletetun toisen Tohtorin matkakumppanina toimiva Rosita jää hyvin pieneen sivurooliin ja ainakin minua häiritsi suunnattomasti hänen hiuksensa, jotka näyttivät huonolta peruukilta.

A Christmas Carol

Lähde: BBC.co.uk

Tohtorin ystävien, Amyn ja Roryn, häämatka uhkaa mennä pieleen, kun heitä kuljettava avaruusristeilijä on vaarassa tuhoutua. Uhkaavan tuhon syy on sähköinen pilvi, joka roikkuu läheisen planeetan yllä. Pilveä kontrolloi planeeltalta käsin vanha ja katkera ukko ja kun hän kieltäytyy auttamasta, Tohtorin täytyy matkustaa menneisyyteen muuttamaan hänen mielenlaatunsa. Inspiraation tähän suunnitelmaansa hän saa Charles Dickensin romaanista Saiturin Joulu. Jakson saituria, Kazran Sardickia, näyttelee Michael Gambon joka on tuttu erityisesti Dumbledoren roolista Harry Potter-elokuvista.

On virkistävää, että tämä joulujakso tapahtuu aivan muualla kuin Lontoossa. Kokonaan uusi planeetta tuo ihmeen tuntua ja ilmassa uivat kalat ovat hauska idea! Monella aikatasolla liikkuva juoni on mielenkiintoinen ja koskettava ja uusien hahmojen kohtalosta välittää. Vaikka Saiturin Joulu on tuttu tarina, jakson versio siitä on tarpeeksi erilainen että se jaksaa kiinnostaa ja yllättää. Tämä on Matt Smithin Tohtorin ensimmäinen jouluspesiaali ja hän suoriutuu siitä erittäin hyvin. Amya ja Rorya ei kovin paljon jaksossa näy, mutta sekin tuo hyvää vaihtelua tavallisiin jaksoihin.

The Doctor, the Widow and the Wardrobe

Lähde: BBC.co.uk

Vuoden 1941 jouluaattona Tohtori haluaa ilahduttaa häntä aiemmin auttaneen Madgen perhettä. Kun juuri leskeytynyt Madge ja hänen kaksi lastaan lähtevät viettämään joulua sukulaisten omistamaan taloon Dorsettiin, hän esittää sukulaisten talonmiestä ja on valmistellut talon heitä varten. Yöllä perheen poika ei voi vastustaa hehkuvaa isoa joululahjaa ja avaa sen salaa ennen aikojaan. Lahjan sisältä paljastuu portaali lumiseen metsään, jonne poika katoaa. Kun muut lähtevät häntä etsimään, varsinainen seikkailu alkaa.

Jakso on ottanut hyvin paljon vaikutteita C.S Lewisin Velho ja Leijona-romaanista, jopa nimeä myöten (The Lion, the Witch and the Wardrobe). Minua se ei ainakaan haitannut, sillä Narnia-elokuvat kuuluvat minulla jouluun ja ovat täynnä joulun taikaa. Tämä jakso on suosikkini, sillä se on ehkä kaikkein jouluisin joulujakso.
Tohtorin ilo ja innostus on tarttuvaa kun hän esittelee lastenhuonetta ja koko talo vaikuttaa mahtavalta paikalta viettää joulua. Maaginen metsä on ihana ja juuri sopivasti pelottava. Kyseessä on tunnelmallinen jakso, jossa ei ole koko maapallo vaarassa mutta silti sattuu ja tapahtuu.

Jaksossa vilahtavat myös brittiläiset koomikot Bill Bailey ja Arabella Weir. Ensiksi mainittu on tuttu ainakin ihanasta nörttisarjasta Spaced (Avaruuden tuntua).

Lähteet:
Wikipedia
BBC.co.uk

Misfits - antisankarit haalareissa

Sanna Haukkala

Huom! Tästä Misfits-sarjan esittelystä piti tulla innokkaan fanin puffaus sarjan julkaisuista ja vinkkaus seurata uutta neljättä kautta, mutta viikko ennen bloggauksen julkaisupäivää sain kuulla että Misfits onkin tulossa tv:stä syyskuun alusta lähtien. Upeaa toimintaa Yleltä Doctor Who -uusintojen jälkeen! Parempi näin, todellakin! 

Alisha, Curtis, Kelly, Nathan ja Simon.

- What if we are meant to be, like, superheroes?
- You lot, superheroes? No offence, but in what kind of fucked-up world would that be allowed to happen?

Räävi ja hersyvä tv-sarja populaarikulttuurin kyllästämille nuorille aikuisille; tästä syystä Misfitsiä (2009– ) on siteerattu Heroesin ja Skinsin ristisiitokseksi Buffyn huumorintajulla. On kuitenkin pakko huomauttaa, että vaikka sarja onkin Iso-Britanniasta, ja sisältää ripauksen scifi-maailmaa, se ei ole lapsille soveltuva tai kiltti kuin Doctor Who. Eräs sarjaan tutustuttamani sanoikin sarjaa yllättävän rääviksi ja tätä arvostelua kirjoittaessani jouduin varmistamaan Nörttityttöjen blogiryhmältä, miten “aikuismateriaaliin” pitäisi suhtautua. Sarja sisältää rutkasti kiroilua, huumeiden viihdekäyttöä, verta, väkivaltaa ja tietenkin vielä seksiä: Suomessa lähetysikäraja on K-16, joten tässä varoitukset lukijoille mitä on tulossa. Itsetarkoituksellinen mässäily tylsistyttää yllättävän nopeasti ja Misfitsissä ei onneksi ole kyse siitä. Tämä ollut minulle pahin aikuisiän fanitussarja sitten Angelin, ennen Tohtoria ja Torchwoodia, mopon karkaaminen kunnolla käsistä ei ollut kovinkaan kaukana.

Nämä eivät ole työtrikoot.

Misfits on lähtökuvioltaan melko yksioikoinen: joukko nuoria aikuisia joutuu laittamaan oranssit työhaalarit päälle yhdyskuntapalvelun merkeissä (suurimmalla osalla on lisäksi ASBO, Anti-Social Behaviour Order, rangaistus jolla ojennetaan paheksuttavasta käytöksestä), ensimmäisen työpäivän aikana salamoivan myrskyn yhteydessä jokainen saa "supervoiman", joka liittyy jollain tavalla hahmon persoonallisuuteen. 

Pissismäinen Kelly (Lauren Socha), joka on ylihuolehtivainen toisten mielipiteistä, saa telepaattiset voimat. Huumeiden hallussapidosta kiinni jäänyt pikajuoksijalupaus Curtis (Nathan Stewart-Jarrett) pystyy siirtymään ajassa taaksepäin. Kevytkenkäinen ja hemmoteltu Alisha (Antonia Thomas) huomaa yhtäkkiä saavansa kosketuksen voimalla kenen tahansa pasmat täysin sekaisin. Piinallisen ujo ja estynyt Simon (Iwan Rheon) pystyy muuttumaan näkymättömäksi ja mitään häpeämätön moottoriturpa Nathan (Robert Sheehan) ei näytä saaneen mitään näkyviä voimia. 

Ainoa oranssi vaatekaappale, jonka huolisin kaappiini.

Kenellekään uudet voimat eivät tuo valtaa, tiukkoja trikoita tai muuttumista lepakkokartanon oloneuvokseksi: oranssit haalarit on kiskottava niskaan joka aamu vaikka voimat tuntuvat vain tuovan lisää ongelmia. Lisäksi nuorten yhteiskuntapalveluksen valvojilla tuntuu olevan vaikeuksia pysyä elossa, ukkosmyrsky on tehnyt tepposet muihinkin ympärillä oleviin ihmisiin. Sarja ei kulje massiivisten spoilerien voimalla, mutta niiden vältteleminen parantaa melkoisesti yllätysmomenttien tehoa ja katseluelämystä.

Sarjaa on tehty tällä hetkellä kolme kautta ja neljäs on tulossa Iso-Britanniassa loppusyksystä. Sarjan luoja Howard Overman on samaa sukua Joss Whedonin ja Russell T Daviesin kanssa siinä mielessä, että populaarikulttuuriviittaukset lentelevät tiuhaan ja faniyhteisöä vuorotellen itketetään ja vihastutetaan anteeksipyytelemättömillä hahmokuvioilla. Sarjan huumori on alleviivaavan rääviä (toistan tätä tarkoituksella!) ja jotkut hahmot välillä luupäisen rasittavia, mutta silti kokonaisuus on tähän mennessä ollut onnistunutta tunteiden ääripäiden vuoristorataa kaikilla kausilla. 

Minne kiire, Alisha?

Kaksi ensimmäistä kautta ovat ehdottoman suositeltavia ja kolmas kausi on sekin ihan katsottava, muttei yhtä naseva kuin aiemmat kaudet. Isoin ero kolmannen ja edeltävien kausien välillä on fanien rakastaman Nathanin jääminen pois, vaikka tilalle tullut Rudy (Joseph Gilgun) on täysin Nathanin tyhjiön täyttävä mielipuoli. 

Odotan itse neljännen kauden alkamista innokkaasti vaihdoksista huolimatta, Skins-teinisarjan tyyli vaihtaa koko hahmokaarti muutaman kauden välein saattaaa olla ihan toimiva ratkaisu. Lisukkeena uuden kauden odotteluun ovat edellisinä kausina mielenkiintoisesti rakennetut hahmojen Twitter-tilit, joissa jaksojen pyöriessä hahmot elivät omaa elämäänsä fanien kanssa välillä keskustellen. Sarjan musiikeista kootut Spotify-listat muistuttavat erinomaisesti, miksi sarjaa jaksaa myös kuunnella, sävelletyn musiikin lisäksi lisenssikappaleet ovat nappivalintoja.

Rauhallinen hetki, oikeassa reunassa Rudy.

Kakkoselta alkavia ensimmäisiä kausia (joissa on yllättävän vähän jaksoja: kuusi, seitsemän ja kahdeksan) odotan vähän sekavissa merkeissä, luonnollisesti sarjassa jossa hahmot puhuvat paitsi nuorisokieltä sekä vahvoilla murteilla tekstityksen laatu saattaa olla ratkaiseva miten sarjan sisältöä ymmärtää. Etenkin Kellyn paksu chav-englanti on huumorin kohteena jo itsessään, toivon vain ettei sitä käännetä sanasta sanaan vaikka stadin slangiksi! Ongelmana saattavat olla myös runsaslukuiset, ihanat brittikirosanat, joiden vastineiden etsiminen Suomen kielestä on tuskaisen epätoivoista touhua. The Avengers -elokuvassa olleen Lokin herrasmieskirosanan tunnistaneet varmasti ymmärtävät ongelman luonteen. 

Uskallan suositella Misfitsia melkein kaikille, jotka eivät pelästy sarjan särmäistä luonnetta ja mustaa huumoria, kiiltokuvamaisuus on hiekkapaperilla hiottu yhtä tyylikkääksi kuin tapahtumaympäristönä olevat betonilähiöt. Vähän samantyylisellä kentällä liikkuvia elokuvia Misfitsin kanssa ovat esimerkiksi supersankariparodiat Super ja Kick-Ass, sekä vakavahenkisempi Chronicle. En edes yritä välttää kliseiden lausumista, sarja on täyttä klassikkoainesta ja silkkaa mannaa nörttikatsojille.

Nörttityttöpisteet:

Täydet pisteet ilman mutinoita. Monkey slut!

Kuvat: E4

Muistoja Xena-conista 2012

Maria Pirseyedi

Riippumatta siitä onko nörtti vai ei, 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun nahka-asuinen TV-sankaritar Xena on monille tuttu. Mytologisessa maailmassa ulkoisia vääryyksiä ja sisäisiä ristiriitojaan vastaan taistellut hahmo nousi symboliksi monille aikansa puheenaiheille, näistä päällimmäisinä naisenergia sekä seksuaalivähemmistöjen oikeudet. Oma fanisuhteeni kyseiseen soturiprinsessaan alkoi joskus ala-asteen ensimmäisillä luokilla eli juuri tuolla 90-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, jolloin sarja oli muotoutumassa Hercules: The Legendary Journeysin spin-offista omaksi ilmiökseen. Ruotimatta sieltä alkanutta ja aina nykyhetkeen kestävää ihailujatkumoa sen enempää hyppään yläasteaikaan, jolloin löysin internetin ihmemaasta Xena Online Communityn.

Kyseisellä keskustelupalstalla pääsin vaihtamaan ajatuksia lempijaksoistani ja hahmojen edesottamuksista, mutta mikä tärkeämpää, pääsin osalliseksi lämpimästä yhteishengestä ja sain monta upeaa ystävää. Monet heistä tapasin oikeassa elämässä vuosia myöhemmin, tarkemmin ottaen tammikuussa 2012, kun matkustin Xena Conventioniin Los Angelesin Burbankiin. Perjantaista sunnuntaihin kestäneessä tapahtumassa tapahtui huikean paljon, ja ohessa antamani katsaus jää väkisinkin suppeaksi keskittyen vain muutamaan kiinnekohtaan.

Näistä aivan ensimmäisenä on korostettava viikonlopun yleisen ilmapiirin huomattavinta elementtiä, joka oli loistava ryhmähenki. Heti tapahtumapaikkana toimineeseen hotelliin saapuessani huomasin aulan täyttyvän iloisista jälleennäkemisistä. Paikalle kerääntyneiden ihmisten joukossa sisäiset ryhmät olivat kuitenkin häilyviä, ja monet liikkuivat avoimin mielin seurueiden välillä. Tapaan oli helppo liittyä ja ensikertalaisuudestani huolimatta tunsinkin pääseväni yhteisön osaksi jo ensimmäisten päivien aikana: jos tapahtumaa edeltäneenä torstaina pääsin ensikosketuksiin uusien tuttavuuksien kanssa ja perjantaina tutustuin yhä uusiin ihmisiin, niin lauantaina tuskin enää edes muistin, että olin lähtenyt tapahtumaan yksin. Viikonlopun aikana syntyikin monia uusia ystävyyssuhteita.

Varsinaisen ohjelman ytimessä oli erilaisia esiintymisiä sarjan tekijöiltä. Eräät viettivät lavallaoloaikansa luentotyyliin, toiset yleisön kanssa rupatellen, jotkut taas rakensivat aivan omanlaisensa shown. Näistä hauskimpiin kuuluivat hulvaton Inside the Actors Studio -haastattelusessio, jossa Claire Stansfield ja Tim Omundson pukeutuivat rooliasujensa värisiin kylpytakkeihin ja vastailivat kysymyksiin kuin hahmonsa Alti ja Eli konsanaan; Michael Hurstin (Iolaus) hame-esiintyminen hurmaavana Widow Twankyna sekä Xenan ja Gabriellen eli Lucy Lawlessin ja Renée O'Connorin näyttelemä kiihkeä vaihtoehto sarjan mielipiteitä jakavalle päätösjaksolle. Tapahtuman muita ohjelmamuotoja olivat muun muassa erilaiset huutokaupat, taidokkaita asuluomuksia esitellyt pukukilpailu, monet videot sekä fanien ennakkopyynnöstä järjestetty kymmenen vuotta aikaisemmin edesmenneen Kevin Smithin (Ares) kaunis muistohetki.

Päätapahtuman ohessa järjestettiin spesiaalia ohjelmaa erilaisia erikoislippuja vastaan. Mahdollisuuksia oli muun muassa tiettyjen näyttelijöiden ohjaamiin ryhmäliikuntatunteihin, illallistilaisuuksiin sekä henkilökohtaisiin kohtaamisiin sarjan tähtien kanssa.

 

Itse tapaamistani ensimmäinen oli Hudson Leick, joka esiintyi Callisto-hahmollensa uskollisesti ilkikurisena ja nauratti lavalla ollessaan yleisöä pikkutuhmilla vitseillä. Viikonlopun aikana hän otti osaa mahdollisimman moniin tilaisuuksiin ja ilmaantui toisinaan jopa varsinaisen ohjelman ulkopuolella ihan vain hengailemaan fanien luokse. Suurin ero sarjan hurjaan soturittareen olikin se, että Hudson oli roolinsa ulkopuolella seesteinen, huomattavan helposti lähestyttävä, ja tapaamisemme perusteella myös todella kiva.

Kysymys tosin herää, miksi ilmeet vihjaisivat minun olevan,

kaikista sarjan hahmoista, jotenkin samalla aaltopituudella Calliston kanssa.

Toinen kohtaamiseni oli Renéen kanssa, jolla on ollut tapana pukeutua fanitapaamisten ajaksi erilaisiin sarjasta tuttuihin rooliasuihin. Tämänkertaisen asuvalinnan suhteen kävi loistava tuuri: vastassa oli hymyilevä Renée klassisessa, jo lapsuusmuistojen ajalta tutussa Gabrielle-asussa sauvoineen ja kuuluisine ”vihreine urheilurintsikoineen”.

Huomion kiinnittivät myös asun paljastamat ilmiömäiset vatsalihakset.

Tapahtuman huipennuksena odotti lopulta sunnuntaina kohtaaminen Lucyn kanssa (ja kyllä, tämä tarkoittaa sitä, että olin ollut odotuksensekaisessa on-off-paniikissa koko viikonlopun). Astelin tilanteeseen yhdessä ystäväni Sarahin kanssa, joka teki minulle korvaamattoman palveluksen jakamalla tapaamiseen oikeuttavan lippunsa kanssani - ne kun olivat menneet loppuun kuukausia aikaisemmin vain hetki ennen kuin ehdin hankkia sellaisen itselleni. Edetessäni hänen vieressään jonossa en voinut uskoa todeksi, mitä oli tapahtumassa: olimme matkalla tapaamaan, hyvänen aika sentään, Xenaa!

Kun vuoromme sitten koitti, Lucy aloitti tervehtien meitä iloisesti. Hän piti keskustelua yllä ja teki tilanteen niin rennoksi kuin se ihmeellistä hetkeä elävälle fanille nyt vain voi olla. Hänen olemuksensa oli sekoitus haastatteluista tuttua hauskaa ja reipasta persoonaa sekä toisaalta juuri sitä tiettyä Xenan hahmosta välittyvää rentoa varmuutta: Kävi mielessä, että ihan sama mitä nurkan takaa nyt tulisi, niin eipä siinä oikeastaan pelottaisi.

Vuoden 2012 Xena con oli alunperin suunniteltu lajinsa viimeiseksi ja oli nimettykin sen mukaisesti The Final Journeyksi. Asiasta oli kuitenkin tapahtuman alla tehty jonkinlaista mielipidemittausta fanien keskuudessa. Jatkoa toivoneet palautteet sekä tämänvuotinen yleisömenestys tekivät tehtävänsä: Viikonlopun aikana varmistui, että Xena con järjestettäisiin sittenkin vielä ensi vuonna.

Itse en laske sen varaan, että pääsisin osallistumaan siihen. Silti tiedän, että jos tieni sattuisi viemään tuolle puolen maailmaa, niin siellä odottaisi taas iloinen ja vastaanottava yhteisö. Minäkin pääsisin nyt osaksi niistä hyvän mielen jälleennäkemisistä, joita ensi askelillani hotellin aulassa hieman kadehtien seurasin - ja toisaalta saisin mahdollisuuden antaa oman panokseni siihen, että uudet ensikertalaiset pääsisivät samalla tavoin nopeasti huomaamaan olevansa yhtä arvostettu osa yhteisöä kuin vanhat konkarit.

Kuvassa vasemmalta oikealle: 

Sarah, Lucy sekä allekirjoittanut iloinen kulkuri

- matkabloggaava nörttityttö Maria

Konseptointi ja Prototypointi - Käyttäjä innovaattorina ja tuotekehittäjänä Osa 2/2

Tiina Laine 

Tämä blogikirjoitus pohjautuu minun ja Metsämarja Aittokosken Ylemmän AMK:n mediatuottaja koulutuksen esseeseen ”Mediatuotteiden ja palveluiden kehittäminen; ValoAurinko Tuotanto osk”

ValoAurinko on tuotantoyhtiö (jossa työskentelen), joka aloitti toimintansa vuonna 2004 lastenkulttuuriin ja –mediaan erikoistuneena yrityksenä. ValoAuringon toiminta-ajatuksena oli tuottaa ”uuden ajan sisältöjä uuden ajan asiakkaille”. ValoAuringon keskeiset tuotteet ovat lapsille suunnatut mediasisällöt, tärkeimpinä Kollikallion Skidit (MTV 3 2005), Leffatuutti zurbaani (YLE 2006) ja Jotain rajaa (YLE 2012). Toinen keskeinen toimintalinja on soveltava elokuva, alkujaan lapsille suunnatut omien elokuvien työpajat, joihin perustuukin tv-sarja Leffatuutti zurbaani.

Still elokuvasta Kollikallion Skidit  (ValoAurinko 2005)

Osana kehittämisstrategiaamme kokeilimme palvelumuotoilua uuden mediakonseptin muokkaamisessa. kyseinen Rockitude-konsepti on alkuaan kehitelty aikana, jolloin en itse työskennellyt ValoAuringossa. Tuottaja-käsikirjoittaja Metsämarja Aittokioski kertoo sen synnystä näin:

”Rockitude sai alkunsa: pitää olla musiikkiohjelma, joka näyttää sen kaiken! Joka vie treenikämpille, takahuoneisiin, biisintekosessioihin ja demoäänityksiin. Fanien julisteliimauskierroksille, koliseviin keikkabusseihin ja hikisille klubikeikoille. Että musiikki on asenteesta kiinni, niin kuin elämäkin. Elämän, rockin ja hien makuinen musaohjelma.

Ensimmäiseksi pidimme idean pohjalta yhteisen ideointipalaverin, jossa mukana olivat lisäkseni erilaisissa bändeissä soittanut ja laajasti eri musiikin genreihin perehtynyt Antti Aittokoski sekä kaksi ValoAuringossa tuolloin työskennellyttä käsikirjoitusharjoittelijaa. Syvensimme ajatusta: bändit hakisivat ohjelmaan esittelyvideoiden kautta ja joka jaksossa olisi bändimaailmaan liittyvä tehtävä: treenikämpän tuunaus, biisin teko, keikkabussin fiksaus tai musavideotuotanto.  Roolitimme muut esiintyjät juontajiksi, sparraajiksi ja kenttäjuontajaksi. Mukaan tulisi myös bändiläisten ja fanien itse kuvaamaa materiaalia ja juonirakenteesssa kilpailussa etenemiseen vaikuttaa fanien aktiivisuus.  Nimi sekä slogan nousivat esille hyvin pian ja nimen keksivät harjoittelijat: Rockitude – asenne ratkaisee. Nettisivujen rooli osana konseptia nousi keskiöön alusta lähtien. siellä esitellään bändejä ja niiden biisejä, fanit pääsevät kokoontumaan ja yleisö voi seurata tilannetta sekä rahoittaa haluamaansa bändiä kilpailussa.”

Ohjelma-ideaa esiteltiin muutamalle kanavalle ja vaikka jonkin verran oli kiinnostusta, niin aika ei ollut oikea. Suuri nettisisältö koettiin hankalaksi ja älypuhelimet olivat vielä kalliita ja vain vähemmistön käytössä. Rockitude jäi hetkeksi ideat-kansioon ja sitä kyllä kehiteltiin, mutta rauhaksiin. Tämän vuoden strategiapalverissa nostimme konseptin uudestaan esiin ja päätimme ottaa sen suhteen viimeisen ponnistuksen. Palvelumuotoilu sopi hyvin uudeksi näkökannaksi. Nopealla prototypoinnilla ja ”tulos tai ulos”- mentaliteetilla päätimme kokeilla mitä tapahtuu.

Rockitude-konsepti esittelyä nuorille.

Saadaksemme uutta verta kokonaisuuteen, kutsuimme joukon nuoria tutustumaan konseptointiin ja ideoimaan kanssamme sisältöä. Nuoret olivat ikähaarukassa 16-20v. ja he edustivat mediakonseptin katsojien ikähaarukkaa. Rockitudea voisi pitchata Voicen, Big brotherin ja Duudsonit Tuli Taloon ohjelmien yhdistelmän serkuksi. Rockitude ei kuitenkaan ole vain televisiosarja. Sen on tarkoitus näkyä ja kuulua kaikkialla mediassa. Niin peleinä, nettisivuilla kuin somessa. Palvelumuotoilun asenteen mukaisesti me emme piilottele ideaa tuotantoyhtiön salatuilla servereillä, vaan otamme käyttäjiä mukaan suunnitteluun. Saan myös kirjoittaa siitä näin blogiin, vaikka ohjelmaa ei vielä olekaan ostettu eikä tuotettu. Me haluamme kuulla ideoita niiltä, joille ohjelma suunataan, nyt. Katsojapalaute on myöhässä, kun ensin on laitettu suuri kasa euroja tuotantoon.

Ideoiden varastamista tuntuu eniten pelkäävän ihmiset, jotka eivät ole koskaan joutuneet todella myymään niitä. Silloin nimittäin iskee realiteetit nopeasti vastaan. Ideoiden varastamista suurempi ongelma on omien ideoiden saaminen esille ja että joku innostuisi niistä. Ideat eivät ole ainutkertaisia eivätkä uniikkeja, vaikka keksijästä niin tuntuisikin. Vielä ei osata tieteen keinoin määrittää, mikä se on joka saa tiettynä aikana ja hetkenä ihmiset keksimään samakaltaisen idean erillään toisistaan. Jotkut sanovat ette ”se on ilmassa”. Tiedemaailmassa on väläytelty termiä ”lajin kollektiivinen tietoisuus”, Platon pohdiskeli asiaa osana ideamaailmaansa. Joka tapauksessa tiedetään paljon esimerkkejä, jossa samaan aikaan maailman eri kolkilla on lähtenyt kehittymään samansuuntaisia ideoita. Yhtenä esimerkkinä voisi toimia Marimekon Unikot, jotka Maija Isola kehitteli Marimekolle 1964. Samaan aikaan Andy Warhol maalasi tauluja aiheena Flowers. Yhdennäköisyys on hämmästyttävä. Armin Unikkojen esimalli löytyy kuitenkin jo hänen taulustaan,  joka on päivätty muutama vuosi aiemmin. Kyseistä taulua Warhol ei ole voinut nähdä, koska sitä ei oltu julkisesti näytetty missään. Netittömänä aikakautena nämä kaksi taiteilijaa eivät mitenkään ole voineet kopioda toisiltaan ja silti idea on sama.

Alkuperäistä ideaa tärkeämpää onkin se mitä idealla tehdään. Ne jotka saavat ideansa oikeaan aikaan esille ja oikealla tavalla, luovat jotain uutta ja orginellia. Palvelumuotoilu on yksi hyvä vaihtoehto muuttaa ideointiprosessi selkeäksi toimminnaksi, joka luo suuntaviivat organisoituun työskentelyyn ja siten valmiiseen palveluun. Itseäni lähellä oleva esimerkki hyvästä ideasta, joka jää vain siksi, hyväksi ideaksi, tulee ValoAuringosta. Vuonna 2004 ValoAuringossa ideoitiin monimediallista sisältöä ohjelmaan. Yhtenä ideana esille nousi lautapeli, jota voisi pelata kännykässä. Mukana oleva ohjelmoija kuitenkin tyrmäsi idean typeränä. ”kuka nyt haluaisi pelata kännykällä lautapelia.” Sen sijaan että ideaa olisi vastustuksesta huolimatta viety eteenpäin tai etsitty ohjelmoija, joka lämpenee idealle, se hautautui muiden joukkoon ja unohtui. Nyt voi vain huokaillen miettiä minkälaisen rahoituspohjan kyseinen tuote olisi voinut luoda ValoAuringon nykyiselle toiminnalle, mikäli se olisi julkaistu silloin edelläkävijänä ja aallonharjalla. Mutta turha jäädä voivottelemaan mennyttä. Uusia ideoita kehiin vaan ja tällä kertaa pitää jaksaa nousta kehätyrmäyksestä uudestaan pystyyn.

Mitä sitten tapahtui Rockituden ideointisessiossa? Aluksi puhuimme yleisesti siitä, mitä kukakin televisiosta katsoo ja mistä musiikista tykkää. Meille ei tullut minään yllätyksenä että kyseisessä ikäryhmässä television katselu on hyvin vähäistä. Aikaa vietetään mieluummin netissä kuin television ääressä. ”Sitä käy katsomassa Youtubessa yhden linkatun videon ja klikkaa sitten seuraavan aiheesta suositellun ja sitten seuraavan. Ja ennekuin huomaakaan on roikkunut videoita katsellen kaksi tuntia netissä.” Lause on yhdeltä ryhmään osallistubeelta nuorelta. Siksi meille onkin tärkeää, että konseptin sisälle on rakennettu moimediallisuus. Jos emme ensin tavoitakaan katsojaa perinteisen televisioslotin kautta, niin ehkä saamme napattua hänet mukaan somen linkityksellä ja katsomaan lopulta jakson vaikka kanavan nettisivuilta. Nopeasti voisi ajatella että mihin oikeastaan edes tarvitsee sitä perinteistä televisioesitystä. Lyhyesti vastattuna siellä on edelleen tuotantoraha, mainosraha sekä status. Niidenkin ihmisten parissa, jotka eivät televiota katso, ”televisosta tuttu” kertoo että kyseessä on jotain laadukasta ja ammattilaisen tekemää. Hieman samalla tavalla kuin sanomalehtiartikkeli on aina ”luotettava” lähde, mutta nettiartikkeli välttämättä ei.

Yksi versio konseptiesittelystä.

Keskustelun tarkoitus oli rentouttaa osallistujia. Antaa heidän kertoa mielipiteensä. Tästä siirryimme konseptiesittelyyn. Mietimme pitkään missä kohtaa konsepti kannattaa esitelllä. Se kuitenkin rajaa ideointia, kun on jokin pohja johon nojata. Toisaalta meillä oli ajatus siitä mitä halusimme ja rajattu aika ideointiin. Oli siis järkevämpää tässä vaiheessa antaa raamit ja pohja jonka sisällä tehdä vapaata ideointia. Nuoret saivat kommentoida layouttivaihtoehtoja ja heitellä ajatuksia sekä tunnelmia, joita ne nostivat esiin. Tässä kohtaa pyrimme esittelemään vaihtoehtoja mahdollisimman neutraalisti ja siten että ilmaan tulevat ajatukset ja sanat otettiin vastaan ilman ylimääräisiä signaaleja siitä, mitä me itse asiasta ajattelimme. Huvittavaa oli huomata oma ikääntymisensä, kun revityt sanomalehti kirjaimet eivät tuoneet osalle odotettua punk-vaikutelmaa. Itse liitän ne siihen välittömästi. Sex pistols -analogia oli nuorille liian kaukainen, eikä siten auennut. Tosin joukossa olevalle punkkarille se taas oli täysin selvä viittaus.  

Ideapöytätyöskentely vauhdissa.

Kun nuorille oli hahmoteltu minkätyyppisestä ohjelmasta on kyse, teetätimme heillä maanantain blogikirjoituksessa esittelemäni ideapöydät-työskentelyn. Meillä oli neljä pistettä: Mitä sisältöä haluaisit nettisivuille,  minkälaista peliä haluaisit teemasta pelata, kenet/mitä/missä haluaisit ohjelmassa nähdä ja mitä haluaisit bändien joutuvat tekemään. Ohjeeksi annoimme että jokaisella jaksolla on käytössä 5 miljoonaa tuotantorahaa ja maailman parhaat tekijät, joten mikään ei ole mahdotonta. Kirjoitusaikaa oli 3 minuuttia per piste ja sitten oli vaihto seuraavaan pisteeseen.

Ideapöytätyöskentelyn jälkeen jaoimme nuoret ryhmiin ja laitoimme heidät valitsemaan netti- ja peliosuudesta yhden idea ja protoamaan sen meille. Protoamisessa tarkoitus on rakentaa fyysinen elementti, joka vastaa idean reaalitoteutusta. Käytettävissä on kaikki huoneesta läytyvä sekä askartelutarvikkeet. Annoimme protoamiselle aikaa puoli tuntia, jonka jälkeen ryhmät esittelivät omat ideansa kaikille. Toiset saivat esittää kysymyksiä, kritiikkiä ja kehuja prototyypistä. Me tilanteen ohjaajat kirjoitimme kynä sauhuten keskustelua muistiin.

Nettisivuprototypointia

Kaiken kaikkiaan ideointisessio oli erittäin onnistunut ja käytämme sitä varmasti vastaisuudessakin uusien palveluprosessien muotoilussa. Yhtenä tärkeimmistä elementeistä onnistumisessa pidän osallistuneen ryhmän heterogeenisyyttä. Vaikka ikäjakauma oli suppea kohderyhmäjaottelun vuoksi, niin musiikkimaut, elämäntilanteet ja arvot olivat hyvin erilaisia. Se mahdollisti ideoiden sekoittumisen. Samaan aikaan oli tärkeää musiikin vakavuus ja toisaalta siihen liimailtiin elementtejä hyvinkin kevyistä ohjelmaformaateista ja huumorista. Suurin osa nuorista vastusti nykyisin musiikki ohjelmissa valloilla olevaa kilpailutyyppiä, jossa pudotetaan raa’asti ihmisä pois. He nimesivät sen yhdeksi suurimmaksi syyksi mikseivät kyseisiä ohjelmia katso. Nuoret halusivat ohjelmalta yhteisöllisempää otetta ja suurempia kaaria. He halusivat mahdollisuuden seurata samoja ihmisä niin mokien hetkellä kuin onnistumisissa. Saimmekin heiltä todella loistavia ideoita kilpailuhengen säilyttämiseen ilman raakoja pudotuspelejä.

Palvelumuotoilu on yksi työkalu ja tällähetkellä se kuumin juttu, jota hoetaan kaikissa koulutuksissa. Saattaa olla että muutaman vuoden päästä puhutaan jostain muusta, mutta työkaluna se on mielestäni käyttämisen arvoinen.

Ja vielä loppuun lainaus, johon haluan uskoa koko sydämmestäni: 

"Sometimes, the only realists are the dreamers." - Paul Wellstone

Konseptointi ja Prototypointi - Käyttäjä innovaattorina ja tuotekehittäjänä osa 1/2

Tiina  Laine

Tämä blogikirjoitus pohjautuu minun ja Metsämarja Aittokosken Ylemmän AMK:n mediatuottaja koulutuksen esseeseen ”Mediatuotteiden ja palveluiden kehittäminen; ValoAurinko Tuotanto osk”

Palvelumuotoilu on uusiosana, joka on johdettu muotoilusta. Aikaisemmin on muotoiltu esineitä; tuoleja, lautasia, verhoja, sateenvarjoja, kumisaappaita ja kännyköitä.  siirtyessämme yhä enemmän teollisesta yhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan, siirtyy painopiste esineiden muotoilusta palveluiden muotoiluun.

Mitä on palvelumuotoilu? Siinä yhdistyy hullu luovuus, tulevaisuuden ennustaminen ja asiakkaan kuuntelu. Jotta yritys pärjää kilpailussa, sen on hiottava palvelustaan asiakaskuntaa innostava ja tarpeen täyttävä. Parhaimmillaan tarve on sellainen, jota kukaan ei ole aikaisemmin tullut edes ajatelleeksi, mutta tullessaan markkinoille se tuntuu itsestäänselvyydeltä.  Henry Fordin väitetään todenneen: 

Jos olisin kysynyt mitä ihmiset haluavat, he olisivat vastanneet, että nopeampia hevosia.

Palvelumuotoilun ytimessä on uusien palveluideoiden ja -konseptien suunnittelu sekä olemassaolevan palvelun kehittäminen. Pitää suunnitella palveluprosessi: se miten tarjotaan, on vähintään yhtä tärkeää, kuin mitä tarjotaan. Palveluprosessissa huomioidaan koko tuotantoketju: mitä palvelu sisältää ja missä järjestyksessä asiat tapahtuu. Etsitään palvelupisteet, eli tilanteet jossa asiakas kohdataan ja varmistetaan että jokainen niistä on strategian mukainen. Palveluympäristössä huomioidaan myös koko ketju tuotannosta asiakkaalle. Ja sen pitää sisältää tarina. Ei ole sattumaa, että Ikea kertoo kalustonsa nimeämisen lähteneen 17-vuotiaan Ingvar Kampradin lukihäiriöstä. Lukihäiriön takia hän muisti esineiden nimet paremmin kuin tuotekoodit.  Eli palvelumuotoilun tuloksena mikään lopullisessa tuotoksessa ei ole sattumaa. Tieto ja prosessi pitää pystyä havainnollistamaan muillekin ja sekin myyvästi. Inforafiikkaan onkin hyvä panostaa.

Palvelumuotoilun prosessikaavio.
Uuden informaation
myötä ollaan valmiit palaamaan askelia taaksepäin 

Vaikka tekstin alussa totesinkin, että palvelumuotoilussa pyritään tarjoamaan jotain, mitä ihmiset eivät edes tiedosta haluavansa, niin palvelumuotoilussa käyttäjä on kuitenkin arvostettu voimavara. Hänet tulee ottaa mukaan jo kehittelyvaiheeseen. Yhtenä esimerkkinä tästä toimii ohjelmoinnissa käyttetty scrum, josta Riikka Karhu kirjoitti Nörttitytöissä 21. maaliskuuta. Nopea prototypointi ja käyttäjäpalaute mahdollistaa paremman tuotteen. Harva ostaja olettaa nykyään, että julkaistava ohjelmisto olisi valmis. Se ostetaan keskeneräisenä ja sitä päivitetään sitä mukaan kun virheitä havaitaan.  Se tekee ohjelmistosta joustavamman. Onhan yritykselle paljon halvempaa antaa kuluttajien toimia testaajina, kuin siihen palkattujen työntekijöiden. Kun ohjelmaa testataan oikeassa elämässä, saadaan myös tietoa joka muuten jäisi pimentoon. Kalliit ja hitaasti työstetyt ohjelmistot kosahtavat huomattavasti näyttävämmin kuin pienet, joustavat ja jatkuvasti päivittyvät. Tästä löytyy hyvä artikkeli Suoman kuvalehdeltä.

Nopea prototypointi on kuumasana ohjelmistomaailman lisäksi myös palvelumuotoilun puolella. On kannattavampaa saada hyvä idea esille ja myyntiin nopeasti, sekä valmistautua muokkaamaan sitä kuluttajien toiveiden mukaisesti. Kuluttaja ei koe tätä puolivillaiseksi tekemiseksi vaan itseasiassa todella hyväksi asiakaspalveluksi, jossa hänen toiveitaan kuunnellaan. Mediapuolella scrum on samaan aikaan toiminnassa ja toisaalta hyvinkin kaukana ideaalista. Harvoin tuotantoyhtiön kannattaa tuottaa televisio-ohjelmaa loppuun omalla rahalla ja tarjota sitä sitten kanaville, joiden tarpeita se ei sitten ehkä palvelekaan. Järkevämpää on myydä idea ja lähteä kehittelemään ohjelmaa yhdessä. Tällöin se saadaan räätälöityä kanavalle sopivaksi ja mikäli tuotantokausia tehdään lisää, niin katsojaa kuunnellaan. ”Ai, tästä hahmosta tykättiin, no nostetaanpas se suurempaan osaan ja tuo voi sitten joutua vaikka auto-onnettomuuteen kun sitä ei jaksa kukaan seurata.” Toisaalta elokuva, televisiosarja tai muu media-alan tuotos valmistellaan hyvin hiljakseen, lähes salaa loppukäyttäjältä. Innokkaimmat fanit saavat viitteitä tulevasta pieninä tiedon-murusina ja lopullinen tuotos lanseerataan suurella volyymilla valmiina. Tällöin käyttäjän rooliksi jää valinta: tykkään/en tykkää.

Käyttäjätutkimuksen suhteen Av-ala näyttäytyy vanhakantaisena: ideat nousevat käsikir-joittaja-auteurin päästä, käsikirjoittaja esittelee ideansa tuottajalle tai kanavaostajalle. Ideoinnissa ja käsikirjoituksen arvon ja potentiaalin arvioinnissa on keskeistä se, kuka kirjoittaja on ja onko hänellä työskentelyyn vaadittavaa sitkeyttä ja kurinalaisuutta. Tv-kanavan tilaajan henkilökohtainen mielipide on hyvin vahvassa roolissa. Kirjoittajan pitäisi ideoida ja kohdistaa sisältöä juuri tuolle yhdelle henkilölle, mikä vääjäämättä supistaa ideoiden kirjoa ja vähentää variaatioita. Harva alan ulkopuolella oleva tietää että pitkien-elokuvien lopullisesta rahoituksesta, eli siitä minkälainen elokuva pääsee tuotantoon, päättää noin kymmenen ihmistä. He toimivat kaikkien suomalaisten puolesta makutuomareina ja portinvartijoina. Tarkoitus ei ole pelkästään kristisoida asiaa, kyseiset henkilöt ovat laajasti kouluttautuneita ja pyrkivät tekemään päätökset avoimesti. Lisäksi heitä raamittaa valtion hallinnolta tulevat säädökset ja tavoitteet sekä kanavien hallitusten määräykset.

Kuten totesin, idean myynnin kohdalla loppukäyttäjätutkimusta arvostetaan hyvin vähän, ehkäpä taideaspektiin nojaten. Mediapuolella ongelma aiheutuu palvelun ja taiteen ristiriidasta. Onko kyseessä taideteos, jolloin sen sisällöstä ei tarvitsekaan tehdä palvelumuotoilua vai onko se käyttäjille tarkoitettu palvelu? Elokuvataiteessa raja on useimmiten selkeä. Televisiosarjojen kohdalla se on huomattavasti häilyvämpi.

Palvelumuotoilussa on paljon muitakin haasteita, joiden yli pitää päästä. Kopiointi ja matkiminen (myös bencmarking) johtavat tuotteeseen, joka on jo markkinoilla ja joiden kehittäjät luultavasti kehittelevät jo jotain uutta. Harmaa perustekeminen ja rohkeuden puute tuottavat palveluja, jotka ehkäpä ovat varmoja, mutta tylsyys ei koskaan myy. Nokian nykyhetken tilannetta arvioitaessa puhutaan paljon siitä että työstettiin varmaa. Aple työsti mielenkiintoista ja uutta. Aplen Iphone ei ehkä toimi yli 5 pakkasasteessa, mutta kun se toimii, se on kiinnostava ja asiakkaan mieltä kutkuttava. Myös byrokratia tappaa tunnetusti kaiken luovuuden ja uutuus aspekti hävitään samantien. Kun kaikki pitää hyväksyttää tiukassa valvontaketjussa, aikaa kuluu ja varmuus vie voiton.  ”Tämä nyt ainakin menee talousosaston johdolla läpi”. Kolmantena suurena haasteena ovat vanhentuneet toimintavat ja vanhentunut osaaminen. Ne eivät voi koskaan synnyttää uutta. Jatkuva kouluttautuminen tarkoittaa muutakin kuin koulunpenkillä istumista. Pitää olla korvat ja silmät auki. Imeä sisäänsä uusinta tietoa ja kokeilun halua ja mikäli verkostot ovat pienet, ei uusin tieto alaltasi koskaan pääse sinulle asti.

Miten sitten toimii palvelumuotoilussa yhteisöllinen suunnittelu ja käyttäjien osallistaminen? Metodeja on monta, ja niiden tuntemus mahdollistaa metodien käytön oikealla hetkellä tilanteen vaatimien raamien mukaan. Nopeasta prototypoinnista jo mainitsinkin. Lisäksi kannattaa osallistaa käyttäjät suunnitteluprosessiin yhteisten suunnittelusessioiden avulla, jossa yhdistetään alan asiantuntijat ja tulevan palvelun käyttäjät samanpöydän ääreen. Tärkeää näissä tilanteissa on poistaa osallistujilta hierarkia ja statukset. Palvelun käyttäjä ja asiantuntija ovat samalla viivalla ja heidän mielipiteensä yhtä tärkeitä. Luovassa prosessissa vapaa assosiointi on kaiken kulmakivi eikä se ole mahdollista, mikäli tilanteeseen liittyy valtakysymyksiä tai byrokratiaa.

By HikingArtist.com

Erilaisia ideoinnin esteitä ovat juuri valtafiltteri (kuka saa päättää mikä idea on hyvä), arvofiltteri (tiedostamattomat arvot, maailmankuvat ja asenteet), kulttuurifiltteri, järjestelmäfiltteri (hallinto ja byrokratia), ammattifiltteri (yksilö ideoi vain oman ammatillisen näkemyksensä sisällä) ja mukavuusfiltteri (emme halua poistua mukavuusalueelta ja ottaa riskiä tulla nolatuksi). Henkilön, joka vetää ideointisessiota tulee olla tietoinen näistä filttereistä ja auttaa ihmisiä pois niistä. Tähän on kehitetty avuksi erilaisia ideointitekniikoita. Esimerkiksi ”kuusi ajatteluhattua” metodissa, jokaiselle osaanottajalle annetaan rooli, jonka kautta hänen on tarkasteltava ideaa. Rooleja voi olla talous, negatiivisuus, positiivisuus, realismi jne.  Tällöin yksilö keskittyy yhteen filtteriin ja saattaa päästää irti muista. Ideapöytä-metodissa taas yksilöllä on lyhyt hetki aikaa kirjoittaa suurelle paperille kaikki tiettyyn kysymykseen liittyvät mieleen tulevat asiat. Tekstiä ei itendifioida eikä nimetä ja samaan aikaan voi samaan paperiin olla kirjoittamassa monta ihmistä. Lyhyt aika, yksilötyöskentely sekä ajatusten anonyymiys mahdollistavat filttereiden unohtamisen. Kun emme ehdi punnita jokaista sanaa, eikä meidän tarvitse pelätä että se tyrmätään, niin ideoimme vapaasti.

Alternative futures-yrityksen Jari Koskinen esitteli Aalttoyliopiston polkukoulutusluennolla heidän käyttämän huonojen ideoiden-metodin, jossa ihmiset saavat ideoida vain huonoja ideoita. Tällöin annamme tilaa ajatuskuluille, jotka muuten nopeasti itse tyrmäismme noloina, tyhminä tai toteutuskelvottomina, emmekä päästäisi koskaan niitä suusta ulos. Kuitenkin näissä ideoissa voi piillä jotain hienoja helmiä tai vihjeitä hyvään ideaan.  

Palvelumuotoilu on siis ihan oma alansa, johon on kehittynyt metodeja ja strategioita. Keskiviikkona kerron kuinka ValoAuringossa palvelumuotoilu toimii käytännössä ja miten käyttäjätutkimusta sovellettiin Rockitude-mediakonseptin hiomisessa.

Mikäli palvelumuotoilu kiinnostaa, niin siitä on kirjoitettu hyviä kirjoja mm. Innovaatioprosessista Jim Solatien kirjassaIdeasta arvonlisäykseksi. Lisäksi kannattaa seurata mainitsemani Jari Koskisenblogia 

Arvostelussa: Ryhmä-X vuonna 1992

Ilosanoma kaikelle sarjakuvakansalle: Marvel teki hienosti ja laittoi 90-luvun Ryhmä-X-piirrettynsä ilmaiseksi nettiin! Kun huomasin sarjan tulleen ilmaisjakeluun ajattelin katsoa yhden osan piirrettyä ihan vain kokeilumielessä, valmiina puremaan hammasta yhteen kauhean piirrosjäljen tai ääniefektien kohdalla. Sarja osoittautuikin positiiviseksi yllätykseksi.

Lapsena muistan katsoneeni vielä Teinimutanttikilpikonnia suhteellisen tyytyväisenä. Senkin piirrostyylissä oli kuitenkin jo jotain, mistä en kauheasti edes lapsena pitänyt. Omalla kohdallani piirrettyjen katsominen loppui sinä päivänä, kun Prätkähiiret alkoi näkyä TV:stä. Muistan ainoastaan inhonneeni sarjan piirrostyyliä ja huonoa ääninäyttelemistä niin paljon, että päättelin olevani ylipäänsä liian vanha piirretyille. Aikuisiällä olen nostalgiamielessä yrittänyt katsoa joitain lapsuusvuosien piirrettyjä kuten Olipa kerran elämää ja 80 päivässä maailman ympäri -piirrossarjaa, jotka olivat lempiohjelmiani lapsena, mutta nyt vanhempana koin niiden tarinankerronnan ja varsinkin ääniefektit sietämättömiksi. Siksi olinkin todella positiivisesti yllättynyt, että Ryhmä-X:n piirretyssä en huomannut mitään vastaavaa.

X-Men: The Animated Seriesiä tehtiin yhteensä seitsemän kautta ja 76 jaksoa vuosina 1992 - 1997. Wikipedian mukaan se on pitkäikäisin Marvelin supersankareista tehdyistä piirrossarjoista. En tiedä, onko sarjaa koskaan nähty Suomen televisiossa (IMDB:n mukaan sarja olisi tullut Suomessa videolle 1996), koska niihin aikoihin, kun sarja olisi tuotu Suomen televisioon, olin vaihto-oppilaana Alaskassa ja muutenkin lopettanut piirrettyjen katsomisen.

Ryhmä-X:n taustaa

Wolverinen heikkous; japanilaiset naiset.

Marvelin supersankariguru Stan Lee loi Ryhmä-X:n vuonna 1963. Sarjan kantavana teemana on alusta asti ollut suvaitsevaisuus ja ihmisoikeudet. Ryhmä-X koostuu mutanteista; ihmisistä, joiden geeneissä tapahtunut mutaatio on antanut heille mitä erilaisimpia supervoimia. Ryhmä-X, johtajanaan professori Charles Xavier, yrittää edistää ihmisten ja mutanttien välistä rauhaisaa yhteiseloa maailmassa, jossa tavalliset ihmiset pelkäävät ja vainoavat mutantteja. Pelon ja vainon ilmapiiristä nousee myös mutantteja, jotka päättävät käyttää mutanttivoimiaan taistellakseen ihmisiä vastaan tai kostaakseen heille tehdyt vääryydet. Näin toimii muun muassa Magneto.

Ryhmä-X:ssä on nähty viittauksia eri vähemmistöjen oikeustaisteluihin tasa-arvoisesta asemasta valtaväestöön nähden. Selkeimpänä ovat näkyneet viittaukset rasismia ja anti-semitismiä vastaan, mutta myös vähemmistöseksuaaliryhmien oikeuksia on sarjassa nähty puolustettavan. Ryhmä-X:ssä on myös suvaitsevaisuuden nimissä uskallettu kommentoida oikean maailman tapahtumia. Esimerkiksi vuoden 2001 New Yorkin terrori-iskujen jälkeen, aikana jolloin islaminpelko oli huipussaan, Ryhmä-X:ään liittyi afganistanilainen musliminainen Dust (Sooraya Qadir).

Ryhmä-X on aina ollut hyvin suosittu supersankariryhmä. Suomessa sitä julkaistiin mm. Kostajat- ja Hulk-lehdissä. Suomessa Ryhmä-X sai oman lehtensä vuonna 1984, ja sarjaa on julkaistu siitä lähtien eri nimikkeiden alla. Ryhmä-X:ää julkaisee Suomessa Egmont.

Kaikki tutut hahmot mukana edessä ja takana

Peto, Ryhmä-X:n virallinen lukutoukka.
Takana Wolverin, Kyklooppi ja Xavier.

Ryhmä-X:n 1990-luvun kokoonpanossa ja siten myös piirrossarjassa toimivat Kyklooppi (Scott Summers), Feeniks (Jean Grey), Storm (Ororo Munroe), Peto (Henry "Hank" McCoy), Rogue, Wolverine (Logan) sekä 90-luvun kokoonpanon tunnusomaisimmat hahmot eli Gambiitti (Remy LeBeau) ja Jubilee (Jubilation Lee) sekä joukon johtaja professori Charles Xavier. Piirrossarjassa Ryhmä-X:ssä seikkailee myös lyhyen aikaa uusi, osittain uudelleenkierrätetty hahmo Morph, jonka taitona on muodonmuuttaminen Mystikon tapaan. Heidän lisäkseen sarjassa seikkailee myös sivuosissa, pahiksina sekä taustan "kasvottomina mutantteina" valtava joukko Marvelin muita supersankareita. Esimerkiksi Genoshaa koskevassa juonikuviossa taustalla näkyvät Mystikko, joka myöhemmin esiintyy sarjassa yhtenä pääpahiksista, sekä Thunderbird, melko tuntematon ja lyhytikäinen hahmo alkuperäisestä Ryhmä-X-kokoonpanosta 70-luvulta.

Ryhmä-X-piirretyn ehdottomasti paras puoli on se, että se tuntuu ihan oikealta Ryhmä-X:ltä. Kaikki hahmot ovat uskollisia sarjakuville ja käyttäytyvät ja puhuvat juuri niin kuin heidän kuuluukin.

Iiik! Ei kai se pussaa?!

Rogue on piirretyssäkin kovaksi keitetty nuori nainen, joka vetää turpiin ketä tahansa. Samalla hän on kuitenkin valmis uhraamaan paljon voidakseen koskettaa toista ihmistä. Roguen erikoiskyky on imeä toisen ihmisen elämä ja muistot kosketuksen voimalla. Liian pitkä kosketus voi johtaa jopa kuolemaan. Roguen tilannetta pahentaa tietysti - ihan niin kuin sarjakuvissakin - komea Gambiitti, jonka kanssa Roguella on niin kuumat paikat, että Ryhmä-X-sarjakuvalehtien sivut ovat varmasti hiiltyneet useammallakin tytöllä romanssin käänteitä seuratessa.

Ja ihan niin kuin sarjakuvissa Jubilee on teini, joka keltaisessa takissaan ja pinkeissä aurinkolaseissaan seikkailee Wolverinen lähes isällisessä suojeluksessa. Myös piirrossarjassa Wolverinen ja Jeanin välillä on sellaista kemiaa, että itku pääsee ja silti - ihan niinkuin sarjakuvissakin - Jean valitsee Scottin. Voi tuskaa!

Kuva 1: Wolverine: "Jean... <3"
Kuva 2: Wolverine, forever alone. :'(

Pahiksiahan siinä rynnii ruudun täydeltä.

Myös piirretyn pahikset ovat tuttuja sarjakuvien sivuilta ja uskollisia hahmoilleen. Magneto löytyy joukosta tietenkin ja on sarjakuvien mallin mukaisesti tarkemmin ajateltuna ihan hyvä tyyppi, joka vain lähestyy mutanttien ja ihmisten välistä konfliktia eri tavalla kuin Xavier. Siinä missä Xavier yrittää elää sovussa ihmisten kanssa, Magneto haluaa hallita ja pelotella ihmiset jättämään mutantit rauhaan. Miehet ovat piirretyssäkin ystäviä ja koko ajan pinnan takana muhii mahdollisuus, että Magneto sittenkin siirtyisi Ryhmä-X:n puolelle.

Toinen suuri pääpahis piirretyssä on Tuho, joka esiintyy läpi koko sarjan ja jota muunmuassa tulevaisuuden mutantti Piispa kera Ryhmä-X:n yrittää tuhota useammassakin sarjan jaksossa. Myös Sapelihammas, Herra Pahuus ja Mojo tekevät vierailuja sarjassa. Vakiopahiksina toimivat Vahdit, jotka uhkaavat niin mutantteja kuin ihmisiäkin niin tulevaisuudessa kuin nykyisyydessä - ihan niin kuin sarjakuvissa.

Juoni: jotain uutta, jotain vanhaa

Ryhmä-x:n piirrossarjan jaksot ovat noin 23 minuuttia pitkiä ja suurin osa niistä on itsenäisiä jakson tai parin pituisia seikkailuita. Hahmot kuitenkin kehittyvät tarinan edetessä. En huomannut seurata kovin tarkkaan kausien alkuja ja loppuja sarjaa katsoessani, mutta sain sellaisen kuvan, että joka kaudella on yksi laajempi juonikuvio, joka etenee pikkuhiljaa läpi koko kauden lyhyempien tarinoiden ohella.

Vahti tulevaisuuden maapallolla.

Ensimmäisellä kaudella sarjassa on selvästi yritetty luoda uusia seikkailuita Ryhmä-X:lle. Kuitenkin ensimmäisen kauden kolmanneksi ja toiseksi viimeisissä jaksoissa "Days of Future Past" osat 1 ja 2 mennään ensi kertaa suoraan sarjakuvista tuttuun samannimiseen tarinaan. Kyseessä on klassinen Ryhmä-X:n tarina, jossa tulevaisuuden Ryhmä-X:n rippeet lähettävät yhden joukostaan nykyaikaan estämään Pahojen Mutanttien Veljeskuntaa murhaamasta senaattori Kellyn. Jos murha tapahtuu, se ajaa ihmiset käynnistämään Vahdit, joiden pitäisi olla ratkaisu ns. "mutanttiongelmaan", mutta joista tuleekin ongelma koko ihmiskunnalle.

Vaikka piirrossarjassa tarinaa on muutettu aika paljon (sarjakuvassa kaikki tapahtuu 80-luvun alun Ryhmä-X:n kokoonpanolle ja Piispan sijaan tulevaisuudesta lähetetään sarjakuvassa ryhmän silloisen teinin Kitty Pryden tietoisuus nykyaikaan) on tarina silti tunnistettavissa. Nähtävästi tarina oli ollut sen verran suuri menestys, että tämän jälkeen piirrossarjassa sivutaan yhä useammin sarjakuvista tuttuja tapahtumia. Käsittelyyn joutuu niin Genoshan muka-mutanttiystävällinen paratiisisaari, Feeniksin ja Pimeän Feeniksin syntytarinat, Magneton Asteroidi M -kokeilu, Wolverinen menneisyyttä selventäviä klassikkotarinoita ja monta muuta pienempää tarinaa.

Mojo.

Kenties juuri kierrättämällä sarjakuvista tuttuja klassikkotarinoita Ryhmä-X -piirretty ei missään vaiheessa väsähdä eikä taso tipu omituiseksi koheltamiseksi. Vaikka mahtuu joukkoon tietysti huonompiakin jaksoja. Varsinkin tarinat, joissa Mojo esiintyy, joita ei onneksi ole kuin muutama koko sarjassa, ovat ärsyttäviä. En muista oliko Mojo sarjakuvissa yhtä rasittavasti esitetty kuin piirretyssä, mutta Mojo kuvastaa ainakin minulle juuri sitä pahinta 1990-luvun alun, kaikin puolin ärsyttävästi esitettyä hahmoa - rumasti piirretty ja ääninäytelty. Onneksi Mojoa lukuunottamatta sarjasta löytyy vain yksi ärsyttävä hahmo lisää, joka seikkailee vain kahden jakson verran ennen kuin jää aikaulottuvuuteen, mistä se löydettiinkin; kyseessä on muutenkin sarjan huonoimpia jaksoja.

Piirrossarja taattua 90-luvun laatua, sentään paremmasta päästä

Feeniks tuli kylään.

Ennen animen rantautumista länteen piirrettyjen hahmot pyrittiin piirtämään "realistisesti", mikä nopeasti ja halvalla piirretyissä sarjoissa tarkoitti välillä susirumia hahmoja. X-Men: The Animated Seriesin onneksi lähes kaikki sen hahmot ovat sarjakuvista tuttuja ja siten niille on kehittynyt myös vakiintunut ja helposti piirrettävä ulkomuoto. Ehkä sen ansiosta kaikki sarjakuvista tutut hahmot Mojoa lukuunottamatta on piirretty harvinaisen hyvällä maulla. Myös jokaiselle hahmolle on annettu oma ääninäyttelijänsä, joiden äänet myös sopivat hyvin hahmoille.

Ainoastaan Stormin matala naisääni tuntui omituiselta valinnalta, mutta ehkä sillä haluttiin ilmentää Stormin luontaista auktoriteettiä ja vakaata tahtoa, sillä luonnollisesti normaali naisääni ei siihen kykenisi. (Huomaa ironia.) Tästä huolimatta osan hahmoista äänet olivat niin samanlaiset, että epäilin sarjaa katsoessani, että suurin osa äänistä kuuluu samalle näyttelijälle. Ehkä kyseessä on vain suomalaisiin huonoihin dubbauksiin tottuneen sisäisen lapseni traumat, joissa ääninäyttelystä vastaavat aina ne samat 4 - 5 henkilöä noin 4 - 5 eri äänellään. Hyvää sarjassa oli myös se, ettei sitä oltu täytetty ihmeellisillä tehosteäänillä tai turhalla koheltamisella kuten monissa aikakauden piirrossarjoissa. Jaksoissa kerronta nojaa selvästi juoneen eikä minuutteja ole yritetty väkisin täyttää huonolla komiikalla.

Jubilee, oletko se sinä?

Erikoista on se, että aivan viimeisissä jaksoissa kesken 7. kauden sarjan piirtämisestä vastaava firma vaihtuu ja sen myötä piirrostyylikin. Piirrosjäljestä päätelleen viimeisten jaksojen piirrosjäljestä on vastannut jokin aasialainen yritys, sillä piirrosjälki alkaa muistuttaa animesta tuttua tyyliä. Samalla hahmot saavat myös uusintakäsittelyn ja esimerkiksi Jubilee tuntuu varttuvan varhaisteini-iästä lähes nuoreksi aikuiseksi ja hylkää samalla keltaisen takkinsa ja aurinkolasinsa.

Piirrossarja lapsille?

X-Men: The Animated Series on selvästi tehty lapsille, mutta onneksi sarjasta ei ole tehty niin "lapsellista" etteivätkö aikuisetkin siitä voisi nauttia. Ihan pienimmille lapsille sarjaa ei kuitenkaan ole suunnattu, sen verran siinä kuitenkin on väkivaltaa. Tosin väkivaltakin on muutettu lapsille sopivaan muotoon. Aseet ampuvat lasersäteitä lukuunottamatta niitä viimeisiä jaksoja, joissa piirtäjät olivat vaihtuneet. Veri ei valu lyödessä, eivätkä hahmot kuole. Esimerkiksi Pimeän Feeniksin tarinassa (juonipaljastus: maalaa teksti lukeaksesi sen) Shi'arien ja Ryhmä-X:n välinen tappelu, jonka lopuksi Jean Grey tappaa itsensä on käsikirjoitettu pois eikä Jean Greykään lopussa kuole kuten sarjakuvassa. Suomessa katsojien ikää rajoittaa sekin, että sarja on nähtävissä Marvelin sivuilla vain alkuperäiskielellä englanniksi ilman tekstityksiä, joten kaikkien pienimmät äidinkieleltään suomenkieliset eivät siitä mitään ymmärtäisikään.

Rahalla sarjan toki saa tekstitysten kanssa. Esimerkiksi Play.com myy sarjaa myös kokonaisuutena, joka tulee suomenkielisten tekstitysten kanssa ja sarjan ikärajaksi on merkitty PG (vastaa K-7), mutta Valtion elokuvatarkastamon mukaan se on sallittu kaikenikäisille (K-3). En oikeasti tiedä lapsista mitään, mutta ihan fiilispohjalta sanoisin, että sarja sopii paremmin jo koulunsa aloittaneille kuin ihan pikkuisille lapsille.

Lisäksi vinkkinä nuorille englannin opiskelijoille ja heidän vanhemmilleen: netistä katsottuna sarja voisi olla hyvä vaikka englannin harjoittamiseen, sillä se on selvästi artikuloitu ja sanasto on helppoa.

Johtopäätös

Rogue ja Gambiitti taistelun tiimellyksessä.

X-Men: The Animated Series on hyvä piirretty, jota kelpaa katsoa ilmaiseksi internetistä ja vieläpä ihan laillisesti. Se tavoittaa hyvin alkuperäisteosten hengen, on hyvin tehty ja kelpaa myös aikuisille. Alkuperäisen ideansa mukaisesti Ryhmä-X:n piirrossarja opettaa myös suvaitsevaisuutta erilaisuutta kohtaan ja sarjan naishahmot ovat Chris Claremontin luoman mallin mukaan voimakkaita, itsenäisiä ja samanveroisia hahmoja miesten rinnalla. Tässä siis hyviä esikuvia myös tytöille.

Kaltaiselleni lapsuuden Marvelin supersankarisarjakuvien parissa viettäneelle neidolle piirrossarja oli hauskaa, kevyttä katseltavaa. En ole varma sijoittaisinko sarjaan rahaa tai katsonko sen joskus uudelleen. Ja jos sarja ei olisi ollut ilmaiseksi katsottavissa en sitä varmasti olisi katsonutkaan ihan jo ennakkoluulojeni vuoksi. Kuitenkin sarja osoittautui huomattavasti paremmaksi kuin olin pelännyt, joten en osaa sanoa varmasti olisinko nykyisen tiedon valossa ollut valmis maksamaan sarjasta sen täyden hinnan. Mutta kaikenkaikkiaan kyseessä on kelpo tuote, mistä kertoo sekin, että katsoin sarjan alusta loppuun parissa viikossa.

Päädyn siis suosittelemaan piirrossarjaa kaikille supersankareista kiinnostuneille.

Arvosana: 3/5 nörttityttöä!

X-Men: The Animated Series (1992) löytyy täältä: http://bit.ly/zCHGxh

Marvelin kotivuilla on ilmaiseksi katsottavissa muitakin heidän sarjakuviaan ja piirrossarjojaan, joista saa parhaiten tietoa tykkäämällä heidän Facebook-sivuistaan. Ainakaan itse en vielä ole keksinyt muuta keinoa selvittää ilmaissisältöä heidän kotisivujen kautta kuin tuon ja satunnaisesti kokeilemalla.

***

Käy myös katsomassa Mia Merin oma blogi Oh Remy!, jossa Mia käy läpi Marvelin supersankarisarjakuvakokoelmaansa.


Kaikki tässä kirjoituksessa käytetyt kuvat ovat Marvelin omaisuutta.