007 Skyfall

Riikka Karhu

Sanon tämän kaikella kunnioituksella ja puhtaasti rakkaudella. Uskokaa tai älkää, tämän tarkoitus ei ole provosoida yhtään ketään: James Bond on maailman hurmaavin ja ihanin sovinisti. Myönnetään, hänella on charmia, joka puree naisiin ja, niin halutessaan, hän osaa kohdella naisia todella kunnioittavasti. Pääasiassa naiset ovat hänelle kuitenkin objekteja, ja hän osaa olla oikea sika. Tästäkin huolimatta minä pidän Bondista hahmona.

Olen katsonut Bond-elokuvia alakoululaisesta asti. Tuolloin Roger Moore oli mielestäni aivan paras Bond-näyttelijä ikinä, sillä pidin Mooren poikamaisesta huumorista. Moore oli vielä pitkälle aikuisikäänikin suosikki, kunnes näin Casino Royalen (2006). Daniel Craig toi Bondin hahmoon aivan uutta syvyyttä. Jotain sellaista, mitä itse Sean Connerykään ei saanut mukaan. Bond ei ollut enää pelkkä agentti, joka ajautui ihmeellisten esineiden kanssa aina vain uusiin seikkailuihin. Bondilla oli tausta, hänestä huokui lievää angstia, jonka hän peittää hyvin kylmien hermojensa taakse. Daniel Craigissa yhdistyvät kaikki hyvä, mitä muista Bond-näyttelijöistä vain voi saada irti. Mikä parasta: Daniel Craigin Bondin ei tarvitse piiloutua kaikkien hienojen vempainten taakse. Pierce Brosnanin Bond-elokuvien ongelmaksi muodostuivat nuo kaiken maailman vimpaimet, jotka veivät ainakin minulta huomion tarinasta.

Odotin varmasti monen tapaan monta vuotta innolla uutta Bond-elokuvaa, joka tosin viivästyi useaan otteeseen tuotantoyhtiön taloudellisten ongelmien takia. Tuntuu, kuin Quantum Of Solacesta (2008) olisi jo ikuisuus. Nyt viimein Skyfall sai ensi-iltansa. Ei voi sanoa sen olleen mikään yllätys, kun Skyfall nousi menestykseksi.

Skyfallin lähtöasetelma on kiinnostava: Bond ammutaan, kun hän yrittää saada takaisin MI6:lta varastetun listan, jolta löytyvät kaikki järjestön peitetehtävissä työskentelevät agentit. (Mainitaan tähän väliin, että mieleni teki noiden ensimmäisten viiden minuutin jälkeen todeta teatterissa kovaan ääneen, että "No, sepä oli lyhyt elokuva.") Bond saa mahdollisuuden aloittaa elämänsä alusta, mutta palaa takaisin vanhaan elämäänsä nähtyään uutisissa, kuinka MI6:n rakennukseen oli tehty pommi-isku. Bondin tehtäväksi tuleekin pitää M (Judi Dench) turvassa parhaansa mukaan.

Judi Dench on ihana M. Virkistävää nähdä ikääntynyt näyttelijä, joka ei ole kiristänyt kasvojaan luonnottomiksi. Javier Bardem puolestaan on hyytävä ja limainen elokuvan pahiksena, hakkerointiin erikoistuneena Silvana.

Q (Ben Whishaw) ja James Bond (Daniel Craig)

Hakkerointi näyttelee myös yhtä elokuvan päärooleista. Tämä aspekti tuo Bondit lähemmäksi todellista maailmaa. Kuten Q (Ben Whishaw) sanoo Bondille, he eivät enää keskity räjähtäviin mustekyniin. Sotaa ei käydä enää pelkästään asein, sillä huono tietoturva saattaa koitua suuremmaksi uhaksi yhteiskunnalle. Parhaiten suojatuillekin palvelimille voidaan murtautua, jos vain aikaa ja osaamista löytyy. Viime aikoina on tullut esiin turhan monta tosielämän tapausta, jossa erilaisten foorumien salasanat on vuodettu nettiin. Useiden suomalaisten yritysten tietoturvat eivät välttämättä ole niin hyvällä tolalla kuin voisivat. Auringon voimalla toimiva lasersäde ei välttämättä ole niin realistinen uhka kuin kattava tietomurto.

Mielestäni Casino Royale on edelleen ehkä paras Bond-elokuva, joka on tehty. Skyfall kuitenkin lukeutuu parhaiden joukkoon. Se on viihdyttävä ja pitää mukana otteestaan ja kertoo enemmän Bondista hahmona, kuin muut elokuvat yhteensä. Sitä en kyllä ymmärrä, miten en heti keksinyt lopussa paljastettua pientä yksityiskohtaa. Se oli niin ilmiselvä, se olisi pitänyt älytä heti!

007 Skyfall antaistee neljä nörttityttöä.

Nörttitytöt haluavat myös onnistella 50-vuotiasta James Bondia!

Disneyn Tähtien sota

- pimeä uhka vai sittenkin mahdollisuus?

Anitta Kiviranta

Moni scifisti räpytteli silmiään lukiessaan ensikertaa viime viikolla Internetissä kulovalkean tavoin levinneen uutisen, jonka mukaan Disney on ostanut Lucasfilmsin ja luvannut julkaista uuden Tähtien sota -elokuvan jo vuonna 2015. Itsekin epäilin hetken uutisankkaa, mutta totta se nyt vain näyttää olevan. Sisäistettyäni sen mahdottomana pidetyn tosi asian, että Tähtien sota -saaga jatkuu uudella täyspitkällä leffaosalla, jaan nyt kaikkien maailman muiden Tähtien sota -nörttien kanssa yhteisen hämmennyksen; pitäisikö nyt hihkua riemusta vai ripotella päällensä tuhkaa?

Tähtien sodan isä George Lucas on aiemmin tullut tunnetuksi suorastaan kontrollifriikkimäisyydestä vahtiessaan, että Tähtien sodan monipuolinen maailma ja valtava henkilöhahmokaarti esitetään oikein muun muassa Tähtien sota -elokuvien valtavassa oheismateriaalimeressä. George Lucas on luonut käsittämättömän omaisuuden nimenomaan elokuviensa oheistuotteilla. Juuri oheistuotemarkkinat ovat tietysti myös perimmäinen syy siihen, että Disney on hankkinyt Lucasfilmsin omistukseensa huikealla 4,05 miljardilla dollarilla. Monet Tähtien sota -fanit pelkäävätkin, että uusi elokuva on Disneylle puhtaasti rahastuskeino, eikä elokuvan sisältöön olla valmiita panostamaan riittävästi.

George Lucas lähtee eläkkeelle
- tällä kertaa ihan oikeasti.

Lucas ansaitulle eläkkeelle

Vaikka Lucaskin on aina ollut markkinamiehiä, fanit ovat luottaneet siihen, että hän tekee Tähtien sota -elokuvat sydämellä ja huolehtii siitä, että myös oheistuotteina syntyneet, niin sanottuun "Tähtien sodan laajennettuun universumiin" sijoittuvat,  Tähtien sota -kirjat, -pelit, -sarjakuvat ja niin edes päin kunnioittavat Tähtien sota -elokuvien henkeä. Joissakin fanien keskusteluissa Tähtien sotaa koskevista oikeuksistaan luopuva Lucas onkin nyt leimattu "petturiksi," ikään kuin hän olisi viimeinen jedi, jonka tehtävä on ikiaikaisesti vartioida Tähtien sota -kaanonia.

George Lucas ilmoitti kuitenkin jo viime toukokuussa jäättäytyvänsä eläkkeelle Lucasfilmsistä. Eläkkeellejäämisilmoitus sivuutettiin mediassa melko vähällä huomiolla, sillä Lucas on höpissyt eläkkeelle jäämisestä viime vuosina useaan otteeseen kykenemättä aiemmin kuitenkaan täysin irtautumaan Lucasfilmsin toiminnasta. Lucas on kertonut haluavansa ohjata eläkevuosinaan harrastemielessä kokeellisia elokuvia vailla stessiä niiden kaupallisesta menestyksestä. Jokainen luovalla alalla työskentelevä ihminen varmasti tunnistaa tämän haaveen. George-setä on tehnyt pitkän uran viihde-elokuvien parissa, suokaamme hänelle vapaus toteuttaa täysillä taiteellisia ambitioitaan elämänsä iltaruskon ajan.


Kohti uusia tähtiseikkailuja

Lucasfilmsin fuusioituminen Disneyyn on luonnollisesti selitettävissä puhtaasti kaupallisten intressien valossa. Hyvänsuovasti voisi kuitenkin ajatelle, että on George Lucasilta tavallaan suorastaan jaloa "testamentata" Tähtien sodan maailma eteenpäin uusille tekijöille nyt, kun hän itse ei enää halua jatkaa tarinan kertomista. Tähtien sota on kasvanut valtavaksi ilmiöksi ja inspiroinut lukemattomia ihmisiä. Olisi sääli, jos George Lucas veisi Tähtien sodan eläkkeelle ja (aikanaan) hautaan mukanaan.

Falumpaset on yksi kymmenistä Tähtien sotien
fiktiivisistä elikoista.

Tähtien sodan kuusi episodia purkittavat eeppisen scifioopperan kahden sukupolven sodasta ja hyvän ja pahan valtataistelusta sikäli definitiivisesti, että seitsemättä jatko-osaa tälle samalle tarinakokonaisuudelle on kieltämättä aika vaikea kuvitella. Samaan aikaan Tähtien sodan maailman vetovoima on kuitenkin aina perustunut nimenomaan tarinan maailman uskomattomaan diversiteettiin. Kun samaan maailmaan mahtuu olioita ewokeista twi'lekeihin, jokseenkin mikä tahansa tuntuu mahdolliselta. Itse lumouduin pienenä nörttityttönä juuri Tähtien sota -elokuvissa vilisevien humanoidirotujen ja erilaisten otusten kirjosta sekä kaikista niistä ihmeellisistä maailmoista, joissa Tähtien sota -saagassa piipahdellaan. Sepittelin päässäni Tähtien sota -fanifiktioita jo kauan ennen kuin olin koko termiä kuullutkaan.

Pieni sisäinen nörttityttö minussa toivoisinkin, että seitsemännen Tähtien sodan käsikirjoittajat veisivät tarinan mahdollisimman kauas sinäänsä jo loppuun käsitellyn tupla-trilogian tapahtumista ja sijoittaisivat uuden seikkailun jollekin Tähtien sodan laajennetun universumin toistaiseksi kartoittamattomammalle laidalle ja ajanjaksolle. Sillä tavoin katsojat voisivat päästä jälleen uuteen Tähtien sota -seikkailuun, mutta olemassa olevan saagan sisäiseen logiikkaan ei tarvitsisi sekaantua.

Hiekkaiselta planeetaltaan huimaan avaruusseikkailuun
repäistävän pikku robotin tarinaa on syystä verrattu
erään hiekkaiselta  planeetaltaan huimaan avaruus-
seikkailuun kiskaistavan nuoren pojan tarinaan.

Spekuloitaessa Tähtien sodan tulevaisuutta Disneyn käsissä, kannattaa myös muistaa, että Disney osti aikoinaan juuri Lucasfilmsistä irtautuneen Pixarin jo vuonna 2006. Tämän jälkeen Disney Pixar on tuottanut muun muassa elokuvat Ratatouille, WALL-E, Up, Toy Story 3 ja Brave. Mikäli uuden Tähtien sota -elokuvan käsikirjoituksellinen taso vastaa mitä tahansa näistä elokuvista tai edes niin ikään Disneyn tuottaman Pirates of the Carribean -sarjan alkuperäistä trilogiaa, Tähtien sota -faneilla ei ole hätäpäivää.

Ja ollaanpa nyt rehellisiä; kuka nörtti ei haluaisi nähdä C-3PO:a ja R2-D2:ta valkokankaalla vielä kerran? Kun asiaa hetkenkin ajattelee, robokaksikkohan sopii Disney Pixar -universumiin kuin nenä naamaan. Vai kuka muka voi vastustaa tätä näkyä?

Kaikki kuvat Wikipediasta.

Kirjoittaja leikki pienenä metsässä ewokkia, meikkasi teininä huulensa ainakin vuoden Amidala-tyyliin
ja äänestäsi milloin tahansa presidentiksi ennemmin Jar-Jar Binksiä kuin Aku Ankkaa.

EDIT 9.11.2012 klo 12.06 

Oli ihan pakko tulla lisäämään tämän jutun loppuun nörttityttöystäväni Maria Blomqvistin Facebook-wallin kautta tänään löytämäni YouTube-video, koska se oli ainakin minun aamuni pelastus. Prinsessa Leia on nyt Disney-prinsessa! (Niin on tarkasti ottaen tietysti Amidalakin - taitaapa olla ensimmäinen kerta, kun Disney-universumissa on kaksi sukupolvea samaa kuninkaallista sukua olevaa prinsessaa edustettuna.) Mahtava biisi muuten. Jos Disney tekee uusia Star Wars -animaatioita vaadin, että niissä on laulua! Paljon laulua.

Night Visions Maximum Halloween 3012

Sanna Haukkala

Kiinnostaisiko nähdä elokuvia puolen vuorokauden ajan? Tai viettää Halloween-viikko tuijotellen uusia pimeämmän puoleisia elokuvia vihdoinkin isolta kankaalta? Molemmat onnistuvat mainiosti perinteisellä Night Visions -elokuvafestivaaleilla, jotka pidetään tänä vuonna 31.10–4.11.2012 jo viidettätoista kertaa. 

Helsinkiläinen elokuvafestivaali ovat kahdesti vuodessa aktivoituva kauhu- ja eksploitaatioharrastajien vakiokinkerit, jossa elokuvien lisäksi on paljon tekijävieraita ja sivutapahtumia. Syksyisin järjestettävä Maximum Halloween on keskittynyt näistä kahdesta festivaalista enemmän uusiin elokuviin, keväinen Back to Basics sisältää enemmän vanhoja harvinaisia klassikoita. Näiden lisäksi festivaaliaikaan on monenlaisia musiikkiklubeja ja jopa kauhuaiheinen työpaja, jossa on saanut viime vuosina väkertää monenlaisia leffaörkkejä. 

Game of Werewolves (Lobos de Arga)

Elokuvavalikoimassa festivaaleilla on kauhun lisäksi myös joitain trillereitä ja jännityselokuvia, sekä festivaalin ilmapiiriin sopivia muita uusia elokuvia joita ei normaalilevityksessä pääse näkemään. Tänä syksynä Night Visionsin painopiste uusien elokuvien kohdalla on Espanja, josta on kerätty monia tuoreita genreteoksia (mm. Sleep Tight, Torrente 4, Rec-sarjan kolmas osa, Game of Werewolves). Muita mielenkiintoisia uusia elokuvat ovat esimerkiksi God Bless America, sekä

italialaistunnelmainen Berberian Sound Studio ja neogiallo Tulpa. Clive Barkerin Nightbreedista uudelleensaksittua The Cabal Cut -versiota ei varmasti näe missään muualla Suomessa kuin Night Visionsissa.

Dokumentti Room 237
käsittelee Hohtoa (kuva: Wikipedia)

Festivaali luottaa tällä kerralla vahvasti myös John Watersin nimeen, ohjaajan kahden vanhan elokuvan (Pink Flamingos, Desperate Living) lisäksi hän on sivuroolissa mustassa komediassa Excision. Näiden lisäksi itse ”roskan paavi” on tulossa Helsinkiin stand up -keikalle viikkoa ennen varsinaista elokuvatapahtumaa. Toinen mainittava sivutapahtuma on Paul Verhoevenin saapuminen myös samalla viikolla Helsingin kirjamessuille esittelemään uutta kirjaprojektiaan, Night Visionsiin hän saapuu sen sivussa esittelemään klassikkonsa RoboCopin ohjaajan versiota lauantaina 27.10 Bio Rexiin.

Klassikkoelokuvat, etenkin klassikkokauhu ovat edelleen Night Visionin sydän. Vaikka esityskopiot välillä saattavat olla kuluneita jo hailakan pinkeiksi, on ihan eri tunnelma päästä katsomaan Hohto (tosin digikopiona), Shogun Assassin tai The Howling valkokankaalta kuin kotona digirinkeliltä. Muutamana vuonna Night Visionsissa on järjestetty myös Finlandia-gaala, jossa näytetyt elokuvat suurimmaksi osaksi ovat nähtävissä vain festivaaleilla tai elokuva-arkiston harvoissa näytöksissä. Tämän vuoden suomiklassikko on sotaisen synkkiä uhkakuvia maalaileva MP - Minä pelkään.   

Elokuvafestivaalina näin vakikävijän silmin Night Visions poikkeaa ainakin yhdellä tapaa muista syksyn festareista: kävijät pyrkivät melkein poikkeuksetta katsomaan niin paljon elokuvia kuin vain pystyvät ja festivaalien kohokohta on vuodesta vuoteen koko yön lauantaista sunnuntaihin kestävä elokuvaputki. Tunnelma ja kävijäjoukko tiivistyvät yön muuttuessa aamuksi välillä jopa tuskallisesti, astuminen lopulta sunnuntaiseen aamupäivään palkitsee melkein enemmän kuin viimeisten elokuvien luotettavan hämmentävä tunnelma. 

Elmer elokuvasta Brain Damage
(tekijä Jessica Koivistoinen, kuva Sanna H.)

Elokuvateatterin jonossa alkuillasta usein kuulee ihmisten puhuvan etteivät he jaksaisi katsella näin montaa elokuvaa putkeen (yölipulla pääsee seitsemään näytökseen), mutta pelko pois, se on vain varustautumisesta kiinni. Evääksi ei kannata ottaa liikaa sokeria tai kofeiinia, vaan naposteltavaksi myös jotain ravinteikasta purtavaa. Päivärytmin tökkiminen kohti iltaa päiväunien avulla on myös osoittautunut oivalliseksi apukeinoksi. Kaiken varalle kannattaa varata edes yksi nukkumaslotti (elokuva, jonka hennoo torkkua vaikka kokonaan läpi) ja mukavat kiristämättömät vaatteet. Klassisin moka putkittamisessa on tietenkin ryömiä elokuvateatteriin suoraan baarista, yleensä humalassa elokuvien katsomisesta pimeässä salissa seuraa vain ennenaikainen mahalasku nukkumatin maahan.

Lippuja elokuvanäytöksiin ja sivutapahtumiin saa Night Visionsin sivuilla olevasta verkkokaupasta ja Finnkinon teattereista, sarjalippujen ostopaikat kannattaa varmistaa festivaalien nettisivuilta www.nightvisions.info. Kannattaa myös huomioda, että sarjalipuilla yksittäisten elokuvien hinnat tippuvat irtolippuja alemmiksi ja sarjalipuilla myös saa varmemmin paikan yksittäisistä näytöksistä! Muutamankin leffan katsomisella voi päästä jo fiilistelemään NV-tunnelmaa, tämän vuoden Back to Basics -tapahtumasta ovat tapahtumajärjestäjät tehneet jopa videokoosteen. Halloween-sunnuntaina olevaan Nörttityttöjen kuukausittaiseen kokoontumiseen saa leffoista varmasti pätevää puhuttavaa.

Kuvat ja video: Night Visions, ellei toisin mainita

Rakkautta&Anarkiaa, osa 2

Riikka Karhu

20.-30.9.2012 Helsingissä järjestettiin Rakkautta&Anarkiaa-elokuvafestivaalit. Käsittelen tässä artikkelissani festivaalien elokuvatarjontaa.

Järjestyksessään 25. Rakkautta&Anarkiaa-festivaalit tarjosivat tuttuun tapaan jälleen kerran kaikille kaikkea. Festivaaleilla elokuvat jaetaan aina muutamaan teemaan, jotka käsittelevät milloin mitäkin; naisasiat ja poliittiset elokuvat ovat jo muutaman vuoden ajan kuulleet vakikuvastoon. Tänä vuonna tartuttiin myös rankkoihin aiheisiin, kuten naisten hyväksikäyttöön Egyptissa (Cairo 678) ja prostituutiota (Meet The Fokkens).

Kokonaisuudessaan festivaalien tarjonta oli hyvä eikä tuottanut pettymystä. Henkilökohtaisesti pidin enemmän viime ja toissa vuoden tarjonnoista. Tämän vuoden tajuntaa järisyttävä helmi jäi puuttumaan. Yksi festivaalin kohokohdista taisi olla kohua aiheuttanut suomalais-virolaista tuotantoa ollut Suomen Marsalkka. Näytös oli loppuunmyyty ja, kuulemani mukaan, paikalle oli pyydetty useampi järjestyksenvalvoja. Ei huolta, jos missasit näytöksen. Elokuva on vielä tovin ajan katseltavissa Yle Areenalta ja löytyy täältä: Suomen Marsalkka.

Festivaalien tarjonnasta nousi esiin yksi äärimmäisen kiehtova tapaus, joka minun oli yksinkertaisesti pakko nähdä: venäläisen Mikhail Brashinskyn ohjaama Shopping Tour. Elokuvassa venäläinen nuorekas äiti lähtee teini-ikäisen poikansa kanssa shoppailumatkalle juhannusta viettävään Suomeen. Elokuva oli piristävä ja opetti ainakin minulle täysin uusia juhannusperinteitä: Ensin juostaan ympäriinsä alasti, sen jälkeen syödään ulkomaalainen. Tälle ruokalistalle päätyvät myös venäläiset sankarimme, jotka yrittävät taistella henkensä edestä. Hauska ja yllättävä ratkaisu, joskin suomalaisten näyttelijöiden työskentely on hieman kehnoa. Kannattaa katsoa, mikäli sattuu pitämään kannibaaleista ja zombeista.

Järkyttynyt venäläisäitimme elokuvassa Shopping Tour

Toinen mieleeni positiivisena jäänyt elokuva oli Jack Blackin tähdittämä tositapahtumiin perustuva Bernie, Richard Linklaterin ohjaus. Elokuva kuvaa dokumentinomaisesti Berniestä ja kertoo, kuinka pienen teksasilaiskaupungin suosituin asukas vahingossa tappaa vanhan leskirouvan. Bernie on sysimusta komedia, mustempaa saa hakea. Näyttelijöiden työ on asiallista, mikä sai ainakin minut kyseenalaistamaan huumorin: saako tälle edes nauraa? Kyllä saa, sen verran absurdista tarinasta on kyse.

Kolmas elokuva, jonka haluan nostaa esiin, oli kroatialainen Branko Schmidtin ohjaama Vegetarian Cannibal. Elokuvassa gynekologi Danko Babic tekee laittomia abortteja lahjuksia vastaan. Elokuva ei sovi herkille, sillä se ravistelee moraalikäsityksiä. Babicilla niitä ei ole, vaikka hän yrittää muuta esittääkin. Pääosaa esittänyt René Bitorajac oli festivaalien vieraana ja vastasi näytöksen jälkeen yleisön kysymyksiin. Bitorajac kertoi, että hän otti roolin vastaan sen haasteellisuuden takia; Näyttelijän mielestä hahmossa ei ollut mitään positiivista. Elokuvan on tarkoitus lyödä katsojia suoraan kasvoille. Korruptio on kuin mätäpaise muuten kauniissa ympäristössä. Kieltämättä, Babic näyttäytyi ainakin minun silmiini elokuvan alussa hyvinkin karsimaattisena ja komeana hahmona. Lopussa en voinut sietää koko hahmoa ollenkaan. Ainakin elokuva herätti ajatuksia.

Kaiken kaikkiaan festivaaleista jäi jälleen kerran hyvä olo. En ihmettele yhtään, kun ystäväni kutsuu Rakkautta&Anarkiaa-festivaaleja vuoden kohokohdaksi, sellainen se todellakin on! Vuoden päästä olen tavalla tai toisella jälleen mukana menossa. Luultavasti taas vapaaehtoisena, vaikka kovasti uhosin tämän jäävän viimeiseksi kerraksi.

Laittakaa siis jo kalenteriin merkintä: Helsinki International Film Festival - Rakkautta&Anarkiaa 19.-29.9.2013!

Lisätietoa http://hiff.fi/

Rakkautta&Anarkiaa, osa 1

Riikka Karhu

20.-30.9.2012 Helsingissä järjestetään Rakkautta&Anarkiaa-elokuvafestivaalit. Käsittelen tässä artikkelissa lyhyesti, mistä festivaaleissa on oikein kyse, sekä omasta historiastani festivaalien parissa. 5.10. on tiedossa katsaus festivaalin elokuvallisiin kohokohtiin.

20.9. potkaistiin käyntiin järjestyksessään jo 25. Rakkautta&Anarkiaa-elokuvafestivaalit virallisemmin Helsinki International Film Festival. Kyseessä on Suomen suurin elokuvafestivaali, jonne tulee tarjontaa eri puolilta maailmaa. Festivaalit perustettiin vuonna 1988 ja pääpaino tuolloin oli aasialaisessa elokuvassa. Nykyisin festivaalit tarjoavat katsojille elokuvataiteen teoksia esimerkiksi Kroatiassta ja Thaimaasta, eli alueilta, joita ei muuten levitetä Suomen teattereihin. Elokuvia esitetään 14 salissa; vuonna 2011 festivaalivieraita oli yli 54 000.

Itse olen ollut menossa mukana jo neljä vuotta. Helsingissä asuessani (talvella tulee seitsemän vuotta täyteen) olen aina halunnut käydä kyseisillä festivaaleilla, mutta jotenkin se aina aikaisemmin jäi. Sitten talvella 2009 sain sähköpostiini ilmoituksen, jossa etsittiin DocPoint-dokumenttielokuvafestivaaleille vapaaehtoisia. Pääsin mukaan ja näin keksin itselleni uuden harrastuksen. Saman vuoden loppukesästä aloitin vapaaehtoistyöt ensimmäistä kertaa myös R&A-ympyröissä.

Vapaaehtoistöihin kuuluu erilaisia tehtäviä. Olen tehnyt julisteiden jakelua, lehtien jakelua, istunut festivaali-infossa jakamassa festivaalipasseja vieraille sekä tehnyt kohdemarkkinointia. Olen jopa esiintynyt zombina vuoden 2010 festivaalitrailerissa:

Tänä vuonna minun oli tarkoitus tehdä sekä kohdemarkkinointia että istua festivaali-infossa. Niin valitettavaa kuin se onkin, minulla on myös koulua ja töitä festivaalien aikaan. Jotain piti pudottaa pois, tällä kertaa se oli festivaali-infossa työskentely. Kieltämättä outo olo, kun ei tule istuttua Lasipalatsilla tänä vuonna ollenkaan.

Minä vuoden 2011 R&A-festivaali-infossa, kuva Lea Hult

Miksi kannattaa mennä elokuvafestivaaleille vapaaehtoiseksi? Yksinkertaisesti sen takia, että se on mukavaa. Ihmiset ovat kaltaisiani elokuvafaneja, joten heidän kanssa on helppo keksiä keskusteltavaa. On mukava kuulla, mitä joku toinen on käynyt katsomassa, ehkä se voisi kiinnostaa itseäni. Aikaa festivaalityöskentely ei ole minulta koskaan vienyt liikaa. Hyvin ehtii käydä elokuvissa, oma ennätykseni elokuvien katselussa taitaa olla vähän yli 20 elokuvaa. Olen kuullu, että jotkut ovat ehtineet käydä katsomassa sen 30-40 elokuvaa.

Festivaaleille pääsee helposti vapaaehtoiseksi, sillä suurissa tapahtumissa kaikki apu on aina tarpeen. Aikaisempien vuosien vapaaehtoiset kontaktoidaan touko-kesäkuussa. Uusien vapaaehtoisten rekrytointi alkaa hieman myöhemmässä vaiheessa kesää. Itseä kiinnostavat tehtävät voi valita jo hakuvaiheessa. Halutessaan vapaaehtoisen ei tarvitse tehdä yhtään vuoroa festivaalien aikana, jolloin jää enemmän aikaa elokuville. Tällöin kyllä jää helposti myös paitsi siitä suurimmasta festivaalihumusta, joka käy etenkin festivaalin alkuvaiheilla kuumana.

Festivaalit ovat tämän vuoden osalta jo voiton puolella. Vielä on muutama päivä aikaa elokuvalle. Nostan pari kiinnostavaa tapausta esille, jos tarjontaan ei ole aikaa tutustua:

Perjantai 28.9. klo 18:30 Kino Engel 1: 18 Meals-leffaillallinen. Liput ovat hieman normaalia kalliimmat (49 euroa), mutta hinta sisältää elokuvan sekä illallisen leffan jälkeen. Erilaisesta elokuvakokemusesta on siis kyse.

Lauantai 29.9. klo 14:00 Orion: Clip. Serbialainen elokuva Jasnasta, joka rakastaa itseään, itsensä kuvaamista ja poikaa nimeltä Djole. Elokuva aiheutti ilmestyessää kohua Serbiassa, sitä väitettiin sovinistiseksi teinipornoksi.

Sunnuntai 30.9. klo 16:00 Kino Engel 1: Bully. Dokumenttielokuva Yhdysvaltojen koulukiusatuista.

Lisätietoa ja elokuvien näytösajat: http://hiff.fi/ 

Vuoden 2011 Rakkautta&Anarkiaa-festivaaliblogi: http://rakkauttaanarkiaa.blogspot.fi/

Rakkautta&Anarkiaa Facebookissa: http://www.facebook.com/helsinkifilmfestival

Vieläkö videovuokraamoja tarvitaan?

Reetta Järvenpää

Piratismin haitoista puhutaan paljon. Piratismi aiheuttaa tulomenetyksiä niin elokuvateollisuudelle kuin dvd-kauppiaillekin. Kun laittomaan lataamiseen lisätään verkon lailliset jakelukanavat, alkavat vanhat videvuokraamot olla vaikeuksissa. Onko elokuvien vuokraaminen kuoleva elinkeino?

Musiikki- ja pelialat ovat tarttuneet nettipiratismin haasteeseen panostamalla kopiosuojausten sijaan laillisiin ja ennen kaikkea kuluttajan kannalta helppoihin lataus- ja streamaus-palveluihin. Steamin ja Spotifyn tyyliset latauspalvelut ovat yksinkertaisia käyttää ja hinnaltaan edullisia. Elokuvateollisuus tulee hitaasti mutta varmasti perässä, ja parin viimevuoden aikana Suomeenkin on lanseerattu useampi internetin välityksellä toimiva videovuokraamo.   

Petri Salo on ollut Oulun Videokeitaassa töissä vuodesta 2000 alkaen. Sitä ennen hän oli pitkään vuokraamon kanta-asiakas. ”Videovuokraamoilla menee nykyään päin persettä”, hän täräyttää. Salon mukaan netin vaikutus elokuvavuokraamoihin on valtava. Lisäksi ihmisten ajankäyttö on muuttunut. ”En tiedä, mitä ihmiset sitten oikein tekevät, kun ei muka ole aikaa, eikä jakseta kävellä tänne asti”. ’Tänne asti’ tarkoittaa tässä tapauksessa noin seitsemän korttelia Oulun ydinkeskustasta etelään.

Ainakin videovuokraamoissa on hyvät irtokarkkivalikoimat.
Kuva: Reetta Järvenpää

Tyypillinen Videokeitaan asiakas on Salon mukaan vanhempi, ehkä yli 45-vuotias, joka ei välttämättä ymmärrä internetin päälle niin paljon kuin nuoremmat. Monet tulevat lasten tai lastenlasten kanssa hakemaan elokuvia, sillä suomenkielisiä lastenelokuvia internetistä ei juurikaan löydy. Dvd-hyllyn selaaminen on monien mielestä nopeampaa ja, etenkin pienten lasten kanssa, helpompaa kuin internetin loputtoman valikoiman perkaaminen.

Älytelevisioiden markkinoilletulon myötä myös verkossa toimivat elokuvavuokraamot ovat lisääntyneet. Kuluttajalla on kaukosäätimen napin takana käytössään koko palveluntarjoajan elokuvavalikoima. Maksaminen hoituu joko kiinteällä kuukausimaksulla tai kertavuokralla, joka useimmiten veloitetaan internet-laskun yhteydessä. Koska raha ei vuokraushetkellä liiku, vuokraaminen tuntuu ilmaiselta. Elokuva on valmiina omassa televisiossa, eikä sitä tarvitse erikseen lähteä palauttamaan, jolloin myöhästymissakkojakaan ei voi saada. Yksinkertaista ja vaivatonta.

Filmtown-ketjun toimitusjohtaja Tero Nurmisen mukaan elokuvavuokraamoille on edelleen kuitenkin kysyntää. ”Internetin tultua arvioitiin, että sanomalehdet ja kirjastot loppuvat muutamassa vuodessa. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Kaikesta maailman kaupasta 85% tehdään edelleen kivijalasta ja niin on tälläkin alalla”.

Fyysisellä dvd:llä on jotain etuja nettilataamiseen nähden. ”Kuluttaja tietää tasan tarkkaan mitä saa”, Salo kertoo. Esimerkiksi suomenkielisiä tekstityksiä ei piraattielokuvista välttämättä ole. Samoin äänen ja kuvan laatu on varmasti hyvää. Netin haasteeseen vastaaminen on silti vaikeaa, ja paitsi Videokeitaalla, myös muilla vuokraamoilla tulevaisuus näyttää synkältä. ”Kai tässä pitäisi itsekin mennä nettiin”, Salo pohdiskelee. 

Nurmisen mielestä videovuokraamojen pahimpia kilpailijoita eivät ole niinkään internetin lailliset latauspalvelut, vaan piratismi. ”Laiton lataaminen on merkittävin ongelma. Arvioidaan, että Suomessa vuokrataan noin 10 miljoonaa elokuvaa vuodessa. Netistä ladataan elokuvia laittomasti samassa ajassa 12 miljoonaa kertaa. Siinäpä haastetta lailliselle nettivuokraamiselle! Kuka maksaa tuotteesta, jonka on tottunut saamaan veloituksetta teatteriensi-iltapäivänä ilman 4 kuukauden ikkunaa?”, Nurminen puuskahtaa.

Toimiiko Avatar 3D:nä nyös levyltä? Entä  torrenttina?

Vaikka elokuvien lataaminen netistä onkin laitonta, kiinnijäämisen riski on on yksittäisen elokuvan lataajalla käytännössä olematon. Vuonna 2010 tehdyn tutkimuksen mukaan noin kolmasosa internetistä laittomasti ladatusta materiaalista olisi ostettu laillisesti, ellei ilmaista vaihtoehtoa olisi tarjolla. Näin ollen piratismin aiheuttamat tappiot ovat vuosittain noin 335 miljoonaa euroa. Lukuun sisältyy niin musiikin, elokuvien kuin pelienkin laiton lataaminen.

Norjassa vuonna 2009 tehdyn tutkimuksen mukaan ihmiset, jotka latasivat musiikkia internetistä – joko laillisesti tai laittomasti – myös ostivat musiikkia kymmenen kertaa todennäköisemmin, kuin muut. Tutkimuksessa haastateltiin lähes 2000 yli 15-vuotiasta norjalaista. Niitä vastaajia, jotka sanoivat maksavansa musiikista, pyydettiin myös esittämään todisteet ostoksistaan.

Salo myöntää itsekin lataavansa elokuvia netistä silloin tällöin. ”Lähinnä sellaisia, joita ei ikipäivänä julkaista Suomessa. Mutta mieluummin silti ostan, mikäli sellaisia harvinaisuuksia joskus jostain dvd:nä löytyy”. Nettilataaminen on myös osa asiakaspalvelua. Aikaisemmin Videokeitaalle lähetettiin uusista dvd-julkaisuista kauppiaskappaleet ennakkoon katsottavaksi, enää kauppiaskappaleita ei saa. ”Uutuuselokuvat pitää katsoa etukäteen, jotta osaa sitten kertoa niistä asiakkaille ja vastata kysymyksiin”, Salo kertoo.

Pomot vaitonaisina

Piratismitilastoja on Internet pullollaan, ja esimerkiksi TorrentFreak kertoo sivuillaan viikoittain ladatuimmat elokuvat. Lisäksi LYHTY – Luovan Työn Tekijät ja Yrittäjät teettää parin vuoden välein tutkimuksen piratismiin ja tekijänoikeuksiin liittyvistä asenteista sekä tietoisuudesta. Laillisista lataus- ja streamauspalveluista ei kuitenkaan löydy numerotietoa. Jopa se, kuinka paljon Suomessa on latauspalveluita, jää hämäräksi. Tilaston löytäminen siitä, paljonko laillisista palveluista yhteensä ladataan elokuvia, osoittautui mahdottomaksi löytää.

Saadakseni tietoa nettilataamisen vaikutuksista videovuokraamoihin valtakunnallisella tasolla, lähetin Suomen tunnetuimman videovuokraamoketjun Videofirma Makuunin talousvastaava Päivi Jormalaiselle sähköpostin, jossa pyysin häntä vastaamaan muutamaan kysymykseen elokuvien nettilataamisen vaikutuksista elokuvavuokraamoihin. Vastausta ei kuulunut, joten lähetin uuden kyselyn sähköpostiin. Vastaukseksi sain vain tiedon, että kysymykseni on lähetetty eteenpäin, mutta Jormalainen ei kertonut, kenelle oli viestini lähettänyt. En siis voinut soitella perään, kun vastauksia ei tullutkaan.

Päätin kokeilla seuraavaksi Filmtownia. Makuunin tapauksesta viisastuneena soitin toimitusjohtaja Tero Nurmiselle etukäteen ja kysyin, olisiko hänellä aikaa ja kiinnostusta vastata sähköpostihaastatteluun. Nurminen suostui, ja annoin sähköpostivisetissäni hänelle reilun viikon vastausaikaa. Kun vastauksia ei määräajan lähestyessä näkynyt, lähetin hänelle vielä muistutusviestin. Ei mitään. Viikko antamani päivämäärän jälkeen soitin Nurmiselle uudestaan, aikoiko hän vastata. Nurminen sanoi projektin olleen niin iso, ettei hän ollut jaksanut vastata mitään. Totesin, että ei siinä nyt niin montaa kysymystä ole, minkä jälkeen Nurminen pyysi minua lähettämään kysymykset vielä kerran, hän yrittäisi vastata jotain.

HBO:n hittisarjaa voi pian katsella Suomessa
myös laillisesti, ilman kuukausien odottelua.

Isojen ketjujen johtohenkilöiden asenne ihmetyttää. Olin kuvitellut, että aihe kiinnostaisi ja herättäisi tunteita isojen firmojen johtajissa. Elokuvien lataaminen internetistä kuitenkin vaikuttaa suoraan heidän firmojensa menestymiseen ja sitä kautta heidän omaan toimeentuloonsa. Luulin, että he nimenomaan haluaisivat vastata ja kertoa näkemyksiään alan nykytilasta ja tulevaisuudesta. Tämä olisi ollut loistava tilaisuus herättää keskustelua ja mahdollisesti jopa sympatiaa asiakkaissa. Olin väärässä.

Kesällä sain muuton yhteydessä itselleni uuden nettiliittymän, jonka mukana tuli parin kuukauden ilmainen kanavapaketti ja kymmenen ilmaista elokuvaa operaattorin omasta elokuvavuokraamosta. Täytyy myöntää, kaukosäätimellä tapahtuva vuokraus on helppoudessaan houkuttelevaa.

Suomalaiset internetvuokraamot ovat kuitenkin vielä lapsen kengissä. Olohuoneeni vuokraamosta ei esimerkiksi pysty hakemaan elokuvia nimen perusteella. Lisäksi elokuvat eivät suinkaan ole kaikki samassa läjässä, vaan jakeluyhtiöillä on omat ”hyllynsä”, joista löytyvät sitten genrejaottelut ja lopulta aakkosjärjestys. Samassa ajassa, jonka käytän elokuvan etsimiseen nettivuokraamosta, ehdin kävellä lähimpään videovuokraamoon ja takaisin. Nettivuokraamossa ei myöskään ole henkilökuntaa, jolta kysyä, onko hakemani elokuva edes valikoimassa. Idea on hyvä, mutta toteutus vielä ontuu. Odotankin innolla, että pääsen testaamaan Netflixin ja HBO:n latauspalvelut.

Muutama fakta:

• Viikolla 37 kolme ladatuinta elokuvaa olivat TorrentFreakin mukaan Men In Black 3, Prometheus ja Snow White and the Huntsman. Kaikki kolme elokuvaa saivat teatteriensi-iltansa tänä kesänä, eikä niistä mikään ole vielä ehtinyt dvd-levitykseen.
• Maailman eniten ladattu elokuva on James Cameronin Avatar, jota on ladattu noin 21 miljoonaa kertaa maailmanlaajuisesti. Avatar on myös taloudellisesti maailman parhaiten menestynyt elokuva lähes kolmen miljardin dollarin lipputuloilla. 
• Filmtownin vuokratuimpien elokuvien listan kärjessä olivat 17.9.2012 The Avengers, Hungergames – Nälkäpeli ja Safe.
• Vuonna 2011 joka viidennessä taloudessa ladattiin piraattielokuvia internetistä, vaikka 85% kansasta tietää toiminnan laittomaksi.
• Fyysinen piratismi on nykyään vähäistä. Vain 2%:ssa kotitalouksista on vuoden sisällä ostettu Suomessa piraattilevyjä, -elokuvia tai - tietokonepelejä ja vain 3% on tuonut sellaisia mukaan ulkomaanmatkalta.
• Vielä kaksi vuotta sitten piraattien levittämisen netissä hyväksyi 31% 15-24 -vuotiaista, nyt sen hyväksyy enää 11%.

Lähteet: www.imdb.com, www.filmtown.fi/vuokratuimmat-elokuvat, www.kulttuuri.net/gallupit/piratismitutkimus_2011, www.kulttuuri.net/gallupit/piratismin_tuomat_menetykset_2010, www.guardian.co.uk/music/2009/apr/21/study-finds-pirates-buy-more-music, www.digilelut.fi/avainsanat/piratismi/, http://antipiracy.fi/piratismi/, http://news.cnet.com/8301-1023_3-57372324-93/top-10-pirated-movies-in-the-world-infographic/

Seth MacFarlene: Ted (2012)

Anitta Kiviranta

Eräs nörttitytöistämme joutui perumaan blogivuoronsa henkilökohtaisten kiireiden vuoksi, jolloin minulle tarjoutui poikkeuksellinen mahdollisuus arvostella blogissamme ajankohtaista elokuvaa. Kävin viime viikon torstaina katsomassa ohjaaja-käsikirjoittaja Seth MacFarlanen esikoiselokuvan Ted. Se oli vallan viihdyttävä komedia, muttei silti kohoa suosikkileffojeni top-kymppiin.

Via Filmofilia.com

Ted on tarina kolmikymppisestä autokauppiaasta nimeltä John Bennett (Mark Wahlberg). John Bennett on ihan tavallinen kaveri, joka elää ihan tavallista pitkitettyä teini-ikää - lukuunottamatta, että hänen bestiksensä on elävä ja puhuva nallekarhu nimeltä Ted (äänenä Seth MacFarlene itse). Ted on herännyt maagisesti henkiin parikymmentä vuotta aikaisemmin yksinäisen ja kiusatun pikku John Bennettin hartaasta toiveesta. Sittemmin suloinen nallekarhu on kasvanut omistajansa mukana rääväsuiseksi ja vastuuttomaksi työttömäksi ex-julkkikseksi. Ted ja John viettävät aikaansa yhdessä pössyttelemällä, tissuttelemalla ja tuijottamalla Flash Gordonia. Tedin ja Johnin ystävyys rassaa Johnin kuvankaunista ja työssään menestyvää tyttöystävää Loria (Mila Kunis), joka kaipaisi Johnilta vahvempaa sitoutumista parisuhteeseen ja aikuismaisempaa käytöstä ylipäätään. Lori on vakuuttunut siitä, että John pystyisi parempaan, kunhan nallekarhu vain häipyisi kuvioista.

MacFarlane ammentaa komediansa siis sinäänsä melko tyypillisestä bestis vs. tyttöystävä -asetelmasta, jota on tuttu muun muassa elokuvista You, Me and Dupree (2006) ja Shaun of the Death (2004). Elävän nallekarhun asettaminen rääväsuisen tyhjäntoimittajabestiksen rooliin tuo toki tarinaan tuoreen twistin. Muuten nuorenmiehen kasvutarina huolettamaan sinkkuelämään jämähtäneestä ylikasvaneesta pojasta vastuulliseksi parisuhteen osapuoleksi onkin rakennettu vähän turhankin tutuista aineksista. 

Nörttityttöplussaa irtoaa siitä, että antagonistinen tyttöystävä Lori ei ole yksiulotteinen mäkättäjä vaan empaattinen ja aktiivinen hahmo. Geek-viittaukset Tähtien sotaan ja Flash Gordoniin jäävät tosin Lorilta ymmärtämättä, mutta hän suhtautuu poikien (tai no, miehen ja nallekarhun) juttuihin parhaansa mukaan rennosti ja reilusti. Pohjimmiltaan keskeinen ongelma tuntuukin olevan, että Ted ja John sulkevat Lorin keskenäisten juttujensa ulkopuolelle. Lori ja Ted siis kilpailevat Johnin ajasta ja huomiosta toisiaan vastaan.

Isoin osa Tedin huumorista on verbaalista; käsikirjoittaja MacFarlenen sitcom-tausta kuuluu selvästi dialogissa, mikä on pelkästään hyvä asia. Vitsit ja intertekstuaaliset viittaukset ovatkin elokuvan parasta antia. Räävitön, mutta hellyttävä nallekarhu naurattaa ja suhdekuvaus liikuttaakin. Itse kuitenkin koin elokuvan ongelmaksi draamallisen jännitteen puutteen ja liiallisen ennustettavuuden. 

Johnin ja Tedin välit kärjistyvät elokuvan puolivälin paikkeilla trailerissakin nähtyyn tappelukohtaukseen, josta kuitenkin jää uupumaan todellinen väkivallan tuntu. Ainakin minusta tuntui hankalalta uskoa, että nallekarhu todella voisi satuttaa oikeasti isoa miestä, ja tappelukohtauksen rajut äänitehosteet tuntuivatkin kohtaukseen nähden yliampuvilta eivätkä oikein istuneet kuvaan. Samankaltainen ongelma oli myöhemmässä takaa-ajakohtauksessa, jossa Tediä jahtavat hullu mies ja hänen poikansa, jotka haluavat saada Tedin omakseen. Takaa-ajokohtaus ei tuntunut kovin pelottavalta ja oli toteutettu leikkauksellisestikin oudon hitaasti. Vaarantuntu jäi tavoittamatta ja elokuvan loppuratkaisukin oli melko kaikessa söpöydessään melko antikliimaksinen.

Laulajatar Norah Jones, Flash Gordon -näyttelijä Sam J. Jones ja pitkän linjan näyttelijä Tom Skerritt tekevät Tedissä cameo roolit, joista varsinkin Sam J. Jonesin suoritus varsin hulvaton. Norah Jonesin fanien ei kuitenkaan kannata raahautua elokuvateatteriin siinä toivossa, että pääsisivät nauttimaan idolinsa musiikista; Jonesin laulua kuullaan elokuvassa vain vajaan kappaleen verran. Muuten Jonesin pieni piipahdus leffassa on kyllä sangen viehättävä.

Päänäyttelijät Walhberg, MacFarlene ja Kunis vetävät roolinsa hyvin, ja elokuva onkin varsin viihdyttävää ja hauskaa katseltavaa. Maailmaa tämä ei kuitenkaan järisytä. Elokuvan päätyttyä löysin itseni pohdiskelemassa, mikseivät leffat koskaan kerro tarinoita naisista, jotka joutuvat uhraamaan BFF:nsä, koska mies haluaa sitoutua, eikä enää kestä katsella tyttöjen biletystä?

Nörttityttöjen virallisella arvosteluasteikolla

annan Tedille kolme nörttityttöä. Se on siis

"ihan kiva naapurin tyttö". Leffan on ihan hauska

ja sen katsoo kyllä aikansa ratoksi ihan mielellään

varsinkin hyvässä seurassa. Toisaalta jos haluat katsoa

elämässäsi tästä teemasta vain yhden elokuvan, kannattaa

katsoa ennemmin se Shaun of the Death, joka on oikeasti superhyvä.

Sori nyt vaan, MacFarlene.

Espoo Ciné 17.-26.8.2012

Espoo Ciné on vuodesta 1990 alkaen Espoossa järjestetty kansainvälinen elokuvafestivaali, joka järjestetään supisuomalaiseen tapaan suurilta osin vapaaehtoisvoimin. Tänäkin vuonna Cinéä puuhaamassa on 50-70 vapaaehtoistyöntekijää ja tapahtuman järjestäjänä toimii Espoon elokuvajuhlat ry. Helsinkiläisiä seikkailijoita Espooseen kyydittää Kampista lähtevä Ciné-bussi, joten kotiseutumatkailuakaan ei tarvitse niin kovin pelätä.

Kovasikajuttu (kuva: Espoo Ciné)

Kaltaistani tasa-arvointoilijaa, fantasianörttiä ja dokumenttinarkkia Ciné on hemmotellut aina. Tänäkin vuonna festivaaleilla on omat kategoriansa muun muassa sateenkaarielokuville (Pink Zone), dokkareille, lastenelokuville ja eri Euroopan maiden elokuville. Ciné onkin historiansa aikana keskittynyt lähinnä uuteen eurooppalaiseen elokuvaan, vaikka poikkeuksiakin näytöslistasta löytyy.

Ei festareilta tähtiloistoakaan puutu: omista elokuvistaan tulevat kertomaan mm. "Tanskan legendaarisin tuottaja" Peter Aalbæk Jensen sekä saksalainen ohjaaja Hans-Christian Schmid. Festivaalin aikana voi osallistua myös Jensenin pitämään seminaariin sekä katsella ilmaisia elokuvaesityksiä WDC-paviljongissa Helsingin Punavuoressa designpääkaupunkivuoteen liittyen.

Tämän vuoden leffatärppejä on ihan kauhean vaikea valita lähinnä siitä syystä, että kiinnostavia elokuvia on niin paljon. Cinén valikoimassa on tänä vuonna hurjat 111 elokuvaa, jotka esitetään kymmenen päivän aikana keskimäärin kahdesti. Tässä kuitenkin oma täysin puolueellinen valikoimani - jos et ehdi muuta, katso ainakin nämä:

1. Brave / Urhea (Mark Andrews & Brenda Chapman)

Brave (kuva: Espoo Ciné)

Cinén perinteeksi on muodostunut uuden Pixar-elokuvan esittäminen, ja tämänvuotinen Brave vaikuttaa juuri nörttityttökohderyhmälle suunnitellulta. Animaation pääosassa on puna- ja omapäinen kuninkaantytär Merida, joka käyttelee jousta kätevästi ja uhmaa perinteitä. Skottiaksentin ystäville luvassa on vajaa parituntinen eargasm.

2. Poulet aux prunes / Chicken with Plums (Marjane Satrapi & Vincent Paronnaud)
Sarjakuvanörtti minussa fanittaa Marjane Satrapia armottomasti, joten tämä leffa on must see -osastoa. Satrapi on iranilaissyntyinen nainen ja sarjakuvataiteilija, jonka tuotantoon itse tutustuin Persepolis-nimisen, Satrapin omaa lapsuutta käsittelevän sarjakuvaromaanin myötä. Poulet aux prunes perustuu Satrapin samannimiseen sarjakuvaan ja on formaatiltaan osittain perinteistä elokuvaa ja osittain animaatiota.

3. Elokuvan matka kuuhun -kaksoisnäytös / A Cinematic Trip to the Moon
Curiosityn matka Marsiin on täydellinen tausta tälle historialliselle tuplanäytännölle. Legendaarinen Georges Mélièsin tieteiselokuva Le voyage dans la Lune (Matka kuuhun) esitettiin ensimmäistä kertaa restauroidussa muodossaan viime vuoden Cannesin elokuvajuhlilla. Tämä alunperin vuonna 1902 tehty värielokuva löydettiin vasta hiljattain lähes toivottomasti tuhoutuneena, mutta sankarirestauroijat työskentelivät 18 vuotta palauttaakseen elokuvan entiseen loistoonsa. Jokaisen scifidiggarin tulee nähdä tämä elokuva. Leffan ensimmäisen näytöksen ääniraidoittaa livenä hillitön Cleaning Women, joten näytös on taatusti uniikki. Ennen näytöksiä esitetään Serge Brombergin ja Eric Langen dokumentti Le voyage Extraordinaire, joka kertoo restauroinnin sankaritarinan.

4. Les Invisibles / Näkymättömät (Sébastien Lifshitz)

 Harold's Going Stiff (kuva: Espoo Ciné)

Sateenkaariosastoa edustaa dokumentti maailmansotien välillä syntyneistä naisista ja miehistä, jotka henkensä uhalla pysyivät ulkona kaapista. Jos haluat nähdä todellista rohkeutta, katso tämä dokkari.

5. Harold's Going Stiff (Keith Wright)
Luulitko että zombieista on jo otettu kaikki irti? Väärin! Brittihuumorin ja epäkuolleiden ystäviä hemmotellaan Méliès d'Argent -fantasiaelokuvakilpailuun osallistuvalla elokuvalla herttaisesta vanhuksesta, josta tulee herttainen zombie.

5 elokuvaa, joita äitisi ei halua sinun katsovan

Riikka Karhu

Tämä artikkeli ei sisällä juonipaljastuksia, mutta osa artikkelissa mainituista elokuvista sisältää materiaalia, joka saattaa järkyttää herkimpiä katsojia. Katsominen siis omalla vastuulla.

"Kaikkea roskaa se sinäkin katsot", sanoi äitini, kun nuorempana tein tuttavuutta kauhuelokuviin. Äiti kyllä peruisi sanansa noiden aikojen elokuvista, jos tietäisi minkälaisia elokuvia olen sittemmin katsonut. Roskaa se hänen mielestään on edelleen, kuten varmasti monen muunkin. Jostain syystä saan aina selitellä omaa elokuvamakuni, kun kerron pitäväni elokuvista, jotka aiheuttavat kohua ja järkyttävät tarkoituksella katsojia.

Sanotaan vaikka näin, että minä pidän elokuvista ja katson oikeastaan kaikenlaisia elokuvia. En yleensä jätä elokuvaa katsomatta sen takia, että siinä näkyvä materiaali ei välttämättä ole niin mukavaa. Elokuvat ovat yksi intohimoistani ja suhtaudun niihin vakavasti. Saatan käyttää pitkiä aikoja pelkästään siihen, että tutustun jonkun elokuvan taustoihin, joten voin väittää tietäväni niistä edes jotain. Sen lisäksi, että kirjoitan tässä nyt kattavaa perustelua kohahduttaville elokuville, käyn myös läpi tämän aiheen elokuvahistoriaa lyhyesti.

Viatonta ja tahatonta kohua

Elokuvien avulla on osattu aiheuttaa kohua jo aivan alusta asti. D. W. Griffith julkaisi vuonna 1915 elokuvansa Kansakunnan synty, jota syytettiin jo ilmestyessään avoimesta rasismista ja sitä on pidetty syyllisenä Ku Klux Klanin uuteen nousuun. Ohjaaja itse pyrki eroon rasimin leimasta ja ohjasi vuotta myöhemmin ilmestyneen elokuvansa Suvaitsemattomuus. Kansakunnan synnyn pääosan esittäjä Lillian Gish oli kuolemaansa asti sitä mieltä, ettei elokuva ollut rasistinen kuvaus. Niin tai näin, Kansakunnan synty on tärkeä merkkipaalu elokuvahistoriassa. Elokuvassa käytettiin ensimmäistä kertaa sellaisia tekniikoita kuten lähikuvia, kamera-ajoja sekä muita editointimenetelmiä, joita pidämme nykyelokuvassa itsestäänselvyytenä. Kansakunnan synty on kuitenkin siitä mielestä erikoinen tapaus, että kaikesta kohusta ja aiheuttamastaan pahennuksesta huolimatta se oli menestys jo ilmestyessään.

Freaks -kummajaiset

Kauhuelokuvissa on yritetty jo useita kymmeniä vuosia tuoda katsojille nähtäväksi jotain, mitä kukaan muu ei ole koskaan ennen näyttänyt elokuvissa. Jotain sellaista, mikä saa katsojat haukkomaan henkeään. Tähän Ted Browning tähtäsi elokuvallaan Freaks - kummajaiset (1932). Browning palkkasi näyttelijöiksi paljon - miten sen nyt sanoisi - kummajaisia. Jotenkin on vain hieno näky, kun kädetön ja jalaton mies ottaa tulitikun rasiasta ja sytyttää tällä tupakan. Tänäkin päivänä on ihmisiä, jotka eivät mielellään halua nähdä sairaan tai oudon näköisiä ihmisiä. Asenteet 30-luvulla olivat varmasti jyrkemmät; ihmiset kokivat elokuvan vastenmieliseksi. Freaks on tämän päivän mittapuilla kevyt kauhuelokuvaksi, mutta ilmestyttyään se joutui sensuurin alle. Suomessa elokuva oli pitkään kiellettyjen listalla ja sai televisiossa ensi-iltansa vasta vuonna 1995.

Freaks on sanomaltaan loppujen lopuksi hyvin kaunis elokuva, jonka arvostus ei ole varmaan vieläkään niissä lukemissa kuin sen pitäisi. 2000-luvun asenteiden kuvittelisi olevan vähemmän jyrkät kuin 1930-luvun, mutta vieläkin erilaisuus saa ihmiset enemmän tai vähemmän puolustuskannalle. En millään tahdo uskoa, että erilaisten ihmisten näyttäminen on ollut ainoa vastenmielisyyttä aiheuttanut tekijä tällä elokuvalla. Elokuvassa on kaksi keskeistä hahmoa, Hans (Harry Earles) ja Frieda (Daisy Earles). Frieda on koko elokuvan ajan rakastunut Hansiin. Erikoisen tilanteesta tekee se, että näyttelijät ovat sisaruksia. Ei hätää, esimerkiksi suutelemista ei hahmojen välillä tapahdu. Omituista sen katsominen on silti, en sitä kiellä.

Tarkoituksella pahennusta

Pier Paolo Pasolini 1940-luvun alkupuolella

Elokuvahistorian järkyttävimmät ja eniten kohua aiheuttaneet elokuvat tehtiin 70- ja 80-luvuilla. Pier Paolo Pasolinin Salò eli Sodoman 120 päivää (1975) kuuluu edelleen niihin elokuviin, joita en ole voinut katsoa aivan kokonaan (pari kohdan yli piti hypätä), en ole myöskään edes yrittänyt katsoa sitä uudelleen. Elokuva perustuu markiisi de Saden samannimiseen kirjaan vuodelta 1785. Elokuvassa 1700-luvun hahmot on tuotu 1940-luvun fasistiseen Italiaan, jossa neljä ylempään luokkaan kuuluvaa miestä, jotka kaappaavat joukon ihmisiä miesten leluiksi ja jatkuvaa nöyryyttämistä varten. Kuten Freaks'kin, Sodoman 120 päivää kiellettiin heti ilmestyttyään useissa maissa. Suomessa elokuva pääsi levitykseen vuonna 2001, kun elokuvien sensuuria koskeva kielto kumottiin.

Pasolinin Sodoman 120 päivää on vaikuttanut minuun varmaan enemmän kuin yksikään muu elokuva. En oikeastikaan pystynyt nukkumaan elokuvan katsomisen jälkeen ja se kummitteli mielessäni varmaan pari viikkoa. Elokuvan poliittinen sanoma on kuitenkin vahva ja sain sysättyä näkemäni pois mielestäni. Erikoista on, että oma reaktioni tähän oli niin vahva, mutta kaksi ystävääni eivät kokeneet sitä niin vahvasti. Samat ystävät totesivat Marttyyrien (2008) jälkeen, etteivät koskaan enää lähde elokuviin kanssani. Sodoman 120 päivän piti olla ensimmäinen osa Pasolinin kehittämää kuoleman trilogiaa (hän oli jo aikaisemmin julkaissut elämän trilogian, johon kuului vuosien 1971-1974 välillä julkaissut Decamerone, Canterburyn tarinoita ja Tuhat ja yksi yötä), ja jälkimmäiset osat olisivat kiinnostaneet minua myös. Ohjaaja kuitenkin murhattiin ennen Sodoman 120 päivän ensi-iltaa eikä rikosta ole vieläkään selvitetty.

1970- ja 80-luvut olivat eksploitaation kulta-aikaa. Eksploitaatio on elokuvan lajityyppi, joka pitää sisällään erilaisia alalajeja. Yhteistä elokuville on se, että niissä pyritään tuomaan mahdollisimman järkyttävää materiaalia, seksiä ja väkivaltaa, ihmisten katsottavaksi. Elokuvat tuotettiin usein halvalla, jotta voitto saataisiin maksimoitua. Toisin sanoen, elokuvantekijät tekivät tarkoituksella roskaa. Yksi ehkä eniten pahennusta herättäneistä eksploitaation alalajeista ovat kannibaalielokuvat lippulaivanaan Ruggero Deodaton Cannibal Holocaust vuodelta 1980. Elokuva kiellettiin heti ilmestyttyään yli 50 maassa ja useissa sitä sensuroitiin raskaasti. Kuten Sodoman 120 päivääkin, Cannibal Holocaustin Suomen ensi-ilta oli vasta vuonna 2001. Ohjaaja Deodato joutui myös oikeudessa todistamaan, ettei kuvauksissa oikeasti vahingoitettu näyttelijöitä. Vielä tänäkin päivänä Cannibal Holocaust on yksi kiistellyimmistä elokuvista. Tästäkin huolimatta se on epävirallisten tietojen mukaan edelleen yksi kansainvälisesti menestyneimmistä italialaisista elokuvista.

Oma kosketukseni Cannibal Holocaustiin ei ollut niin paha, kuin ennalta pelkäsin. Olin tutustunut elokuvaan todella tarkkaan ja tiesin tasan mitä odottaa. Tavallaan se vähän pilasi tunnelmaa, mutta olen tyytyväinen omaan ratkaisuuni. Katsoin elokuvan ystäväni kanssa, joka totesi, ettei Cannibal Holocaust ole elokuva, vaan suoritus. Omalla tavallaan hän oli oikeassa, mistään kevyestä ensitreffien elokuvasta ei ole kyse.

Cannibal Holocaustin merkitys elokuvahistorialle on myös olemassa. Elokuvassa kuvataan fiktiivistä dokumenttia, jota markkinoidaan aitona. Joidenkin väitteiden elokuva olisi toiminut mukaan Blair Witch Projectin (1999) esikuvana ja jossain määrin myös innoittajana.

A Serbian Film

Eksploitaatiota ja shokkereita on yleensä tehty Italiassa, Japanissa ja Yhdysvalloissa. Oman mausteensa genreen antoi serbialainen ohjaaja Srdjan Spasojevic vuonna 2010 julkaistessaan elokuvansa A Serbian Film. Elokuvassa eläkkeelle jäävä pornonäyttelijä ottaa vastaan viimeisen roolin eksentrisen ohjaajan projektissa. Elokuva kuuluu siihen sarjaan, että kaikki likaiset yksityiskohdat, joita siitä saattaa jotain kautta kuulla, ovat luultavasti totta. Ei siis mikään sellainen elokuva, jota kannattaa suositella yhtään kenellekään.

Kävin katsomassa elokuvan lokakuussa 2010 järjestetyllä Night Visions festivaaleilla. Aivan kuten Cannibal Holocaustin kanssa, olin tutustunut elokuvaan ennen sen katsomista, joten mikään ei tullut yllätyksenä. Jos olisin katsonut elokuvaa kotona, olisin saattanut jättää sen kesken. Tai katsonut lyhyissä osissa. Pokka ei kuitenkaan riittänyt kävellä salista ulos kesken elokuva festivaaleilla, joiden on tarkoitus esittää ihmisille kauhu- ja kulttielokuvia. Yllättävää kyllä, Sodoman 120 päivää oli minulle shokeeraavampaa katsottavaa kuin A Serbian Film. Ehkä olen karaistunut vuosien saatossa.

Miksi tällaista roskaa oikein tehdään?!

Kellopeliappelsiini

Vastaus yllä olevaan kysymykseen on yksinkertainen: Roskalle riittää kysyntää, vaikkei sitä heti uskoisi. Näitä elokuvia katsovat tavalliset ja älykkäät ihmiset, jotka eivät ole kokeneet mitään järisyttävää traumaa lapsena. Moraalipaniikki on silti hieno asia ja on helppo syyttää elokuvia. Vuonna 1972 Kellopeliappelsiinin (1971) väitettiin ajaneen 16-vuotiaan brittiläispojan pahoinpitelemään ja tappamaan toisen teinipojan. Tämä tapaus johti siihen, että Kellopeliappelsiinin esittäminen kiellettiin Iso-Britanniassa vuosiksi. Julkiseen levitykseen elokuva vapautettiin vasta vuonna 1999 ja vuonna 2001 Kellopeliappelsiini esitettiin ensimmäisen kerran brittiläisellä televisiokanavalla. Vuosien 1972-1999 välillä elokuvaa oli lähes mahdoton nähdä missään päin Iso-Britanniaa.

Pelkkä moraalipaniikin ja pahennuksen aiheuttaminen ei ole kuitenkaan se ainoa syy, miksi kyseenalaisia elokuvia tehdään. Itse asiassa, en muista nähneeni yhtään tämän alalajin elokuvaa, joissa ei olisi kriittistä sanomaa mukana. Kuten mainitsin Sodoman 120 päivää on erittäin poliittinen elokuva. Se on hieno kuvaus ihmisyyden rappeutumisesta, kun eletään äärimmäisen vallan alla. Valta muuttaa ihmistä, vääristää maailmankuvaa. Ihminen ajattelee olevansa kaikkivaltias, joka saa kaiken, muut ovat vain pelinappuloita, joille saa tehdä mitä haluaa. Pahimmillaan valta on mätäpaise, syöpä, joka pilaa yhteiskunnan.

Yleensä elokuvien kritiikki kohdistetaan suoraan yhteiskuntaa kohtaan. Ehkä tämä sivistynyt, länsimainen yhteiskunta ei olekaan se ainoa oikea vaihtoehto? Cannibal Holocaust päättyy lauseeseen "I wonder who the real cannibals are." Srdjan Spasojevic kertoi tehneensä A Serbian Filmin vastalauseena Serbian ankaraa sensuuripolitiikkaa kohtaan. Sinänsä ironista, sillä elokuva kiellettiin useissa maissa tai se pääsi levitykseen vasta rankan sensuurin jälkeen.

Hiljainen kritiikki ei kuulu, siksi se pitää huutaa. Katsojat saadaan kyseenalaistamaan omat moraalikäsityksensä, kun heille näytetään suorasukaista seksiä, väkivaltaa ja... jätän sanomatta mitä muuta, muuten tätä blogia ei voi enää pitää ikärajattomana. Ongelmana on kuitenkin se, että katsojat jäävät helposti tuijottamaan väkivaltaa ja paheksuvat sitä. Ei nähdä oikeaa viestiä, metsää puilta.

En missään nimessä tarkoita, että kaikkien tulisi olla avoimempia ja katsoa äkkiä kaikki shokkielokuvat läpi aikajärjestyksessä, vanhimmasta uusimpaan. Tiedän kyllä, että kaikki eivät pidä kaikesta. Itse en voi sietää suurinta osaa romanttisista komedioista. Kaikki eivät kestä kauhuelokuvia, miksi sitten pitäisi katsoa sellaisia elokuvia, jotka saavat sen karaistuneimmankin katsojan voimaan heikosti? Elokuvien on tarkoitus nostattaa tunteita pintaan ja shokeeraavan materiaalin käyttö on hyvä tapa saada huomiota. Aina parempi, jos elokuva kielletään kokonaan. Kielletyt asiat eivät kiehdo pelkästään 5-vuotiaita ja teini-ikäisiä.

Lähteet:
IMDb
Wikipedia

Kuvat Wikipediasta.