Matkaraportti: Metalcamp 5-9.8.2012

Anna Björkqvist

Ljubljanan Dragon Bridge.
En ihan heti keksisi
hienompaa tunnusotusta
millekään kaupungille.

Koska musiikkinörtteilystä on jo ehtinyt ilmestyä useampikin postaus, liityn minäkin joukkoon kertomalla jotain omasta kesäisestä festarireissustani, josta kotiuduin haikein ja iloisin mielin muutama viikko sitten.

Olen siis joka kesä haaveillut lähteväni festareille jonnekin ulkomaille. Olin kuullut aika monessa yhteydessä, että Sloveniassa järjestettävä Metalcamp on kauniine maisemineen juuri se tapahtuma, jossa kannattaa vierailla. Kun sitten tarjoutui tilaisuus ottaa kesätöistä viikon loma, en aikaillut vaan ostin festarilipun ja lennot Ljubljanaan.

Vietin Ljubljanassa Metalcampia edeltävän viikonlopun ja lähdin lopulta sunnuntaina 5.8. taksilla suomalaisen seurueen kanssa kohti Tolminin kylää, johon on Ljubljanasta reilun kahden tunnin ajomatka. Ljubljana itsessään oli jo sellainen kaupunki, että siitä voisi kirjoittaa pienen romaanin verran tekstiä. Tyydyn kuitenkin tässä lähinnä suosittelemaan kaupunkia lämpimästi kaikille matkustamisesta innostuneille. Ljubljana oli jännittävä sekoitus jotain slaavilaista ja samalla hyvin eurooppalaista – ja ennen kaikkea kaunis ja täynnä elämää. Nähtävää olisi ollut pitemmäksikin aikaa kuin pelkäksi vajaaksi kolmeksi päiväksi.

Metalcampin jokimaisemia.

Sunnuntai meni taksimatkan jälkeen lähinnä asettuessa ja ihmetellessä Tolminin kauniita vuoristomaisemia. Festarirannekkeiden jonotuksessa meni suunnilleen kolme tuntia – taisimme sattua paikalle juuri pahimman ruuhkan aikaan. Rannekkeiden saamisen jälkeen oli vuorossa teltan pystytys, ja sitten uimaan! Alueen läpi solisi vuorilta lähtöisin virtaava joki, joka oli korkeintaan 10-asteista. 30-40 asteen paahteessa hyisen kylmään veteen pääseminen oli silti enemmän kuin tervetullutta. Jo teltan pystytyksessä tuli niin kamala hiki, että sen jälkeen uidessa tuli vietettyä oikeastaan melkein koko loppuilta.

Festarirannekejonossa... 

Konserttitunnelmia. Virolaisetkin arvostivat
Finntrollia.

Sanottakoon nyt tähän väliin, että en lähtenyt Metalcampiin bändien takia – muun muassa festaripaitaan isolla printatut pääesiintyjät Korn ja Machine Head eivät ole niitä suurimpia suosikkejani. Omia suosikkiyhtyeitä löytyi tarjonnasta ehkä muutama hassu ja niistäkin jätin osan väliin, koska lähdin juhlimaan ystävän häitä loppuviikosta ja festarini kestivät sen vuoksi muutaman päivän vähemmän kuin muulla seurueellamme. Ensimmäiset bändit aloittivat soittamisen maanantaina ja itse näin niistä… nolla. Tiistaina tuli sentään tarkistettua, että miten suomalaiset pärjäävät ulkomailla (Finntroll), sekä katsastettua ruotsalainen At the Gates. Keskiviikkona eli viimeisenä festaripäivänä ennen kotiinpaluutani (soitto jatkui lähtöni jälkeen vielä torstain ja perjantain) soittivat oikeastaan parhaat yhtyeet, jotka ehdin Metalcampin aikana nähdä. Sinfoninen metalli ei ole ehkä se genre, joka iskee allekirjoittaneeseen eniten, mutta Epica ja ihana Simone Simons on jotain sellaista, joita rakastan silti täydellä antaumuksella. Joten eturivi siis kutsui. Pakko tosin sanoa, että viime vuoden Tuskassa oli parempi miksaus ja muutenkin parempi keikka – Tolminissa koko konsertti uhkasi muuttua aika puuroiseksi. Omalta osaltani ilta päättyi Eluveitien konserttiin, jonka tunnelma oli jotain aika mieletöntä. Pilkkopimeässä laaksossa kirkkaasti valaistu lava ja täynnä virtaa riehuva yhtye tarjosivat melko loistavan päätöksen omalle festariviikolleni. Ja no, tulihan sitä Korniakin nyt katsottua muutama kappale. Voi nyt ainakin sanoa nähneensä sen.

Epica.

Luonnonpuiston kaunis rotkoalue.

Muilta osin festivaali sisälsi mm. viereisessä luonnonpuistossa vierailua, lisää joessa pulikointia, kaikkialta maailmasta Tolminiin saapuneisiin ihmisiin tutustumisia ja ennen kaikkea kansainvälistä festivaalitunnelmaa. Toisin sanoen siis viihdyin hyvin. Ihmiset olivat pääosin mukavia ja muutamia sanoja tuli vaihdettua niin slovenialaisten kuin saksalaistenkin kanssa. Kaukaisimmat vieraat taisivat olla jostain Uudesta-Seelannista asti. 

Jos olen ymmärtänyt oikein, festivaali järjestetään ensi vuonna eri nimellä samalla paikalla (korjatkaa jos olen väärässä). Suosittelen siis kauniista maisemista ja festivaalitunnelmista pitäviä suuntaamaan kesällä 2013 Tolminiin. En usko, että reissu jää kaduttamaan!

Nörttityttöjen intiaanikesähitit

Anitta Kiviranta

Mitä tehdä, jos joukko ihania ja tanssinhalusia nörttityttöjä saapuu yllättäen luoksesi viettämään intiaanikesän kuuminta viikonloppua? Ratkaisu on Nörttityttöjen kirjoittajien kokoama Spotify-lista Nörttityttökesä 2012. Listan kokonaispituus on huikeat 14 tuntia, ja genre-valikoima yltää heavystä purkkapoppiin ja iskelmästä anti-folkiin, joten kuunneltavaa riittää varmasti ja jokaiseen nörttimakuun löytynee jotakin.

Nörttityttöjen oman Spotify-listan idean keksi Maria Alatalo, joka kertoi huomanneensa aiemminkin, että yhteiset soittolistat ovat kätevä tapa tutustua uuteen musiikkiin. Nörttitytöt riensivät joukoin lisäämään omia suosikkibiisejään listaan, ja listasta tulikin varsin kirjava.

Kaikki listan biisit eivät varmasti ole kaikkien nörttityttöjen makuun, mutta ainakin itse olen jo löytänyt listan kautta pari uutta mielenkiintoista musiikillista tuttavuutta. (Myönnän tosin, että ihan koko listaa en ole vielä kerennyt edes kuunnella läpi. Olen itse sekä selaillut listaa ja kuunnellut biisin sieltä ja toisen täältä, että soittanut sitä vähä vähältä läpi alkupäästä edeten aina, kun minulla on ollut aikaa musiikin kuunteluun.) Hauskaa on, että listan kautta paljastuvat myös nörttityttöjen Spotify-tunnukset. Jos jonkun nörttitytön lisäämät kappaleet miellyttävät, löytyy lisääjän käyttäjänimeä klikkaamalla todennäköisesti lisääkin mielenkiintoista kuultavaa.

Listalla on tällä hetkellä huikeat 212 biisiä ja uusia lisäillään edelleen lähes päivittäin. Nostan tähän blogipostaukseen viiden listalla esiintyvän biisin musiikkivideot YouTubesta. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tämä otanta edustaa alle 3% koko soittolistan musiikista.

Smithin "Baby It's You"

on tuttu myös Tarantinon elokuvasta Death Proof

Ihana nörttityttö Felicia Day & Jason Charles Miller:

"Gamer Girl, Country Boy"

 Pink Pants: "Shoot the Zombies"

Heli Kajo: Jos mä kuolen nuorena

Glee on monien nörttityttöjen mieleen.

Näiden ja muiden soittolistan biisien myötä Nörttitytöt toivottaa kaikille lukijoille ihanaa intiaanikesää 2012!

Tuska Open Air

Yleisilmettä. Kuva: Riikka Karhu

Riikka Karhu

29.6.-1.7.2012 järjestettiin jo 15. Tuska Open Air-festivaali Helsingin Suvilahdessa. Jos joku ei sitä vielä tiennyt, niin kerrottakoon, että kyseessä on pohjoismaiden suurin raskaan musiikin festivaali. Itse olin kuudetta kertaa mukana menossa. Musiikin lisäksi Tuskasta on muodostunut minulle sosiaalinen tapahtuma, jossa näkee sellaisia kavereita ja tuttuja, joihin ei oikeastaan muualla edes törmää. Olen myös pitkään ollut sitä mieltä, että Tuska on Suomen aurinkoisin kesäfestari; lauantain pientä sadekuuroa lukuun ottamatta olin jälleen oikeassa. Auringonpolttamat olkapäät voivat todistaa sen!

Suvilahti osoittautui yllättävän hyväksi paikaksi järjestää festarit. Aiempina vuosina, kun olen ollut Tuskassa, festarit on järjestetty Kaisaniemessä, ja jotenkin oletin, ettei ole sitä voittanutta. Tietty Kaisaniemen ehdoton valtti oli, että alueelle sai tuoda muovipulloissa omia juomia. Jotenkin sitä ei kaivannut tuolla. Ehtipä enemmän nähdä bändejä ja juoda vähemmän alkoholia.

Perjantai 29.6.2012

Perjantaina festivaalin avasi suomalainen Profane Omen. Tämä oli neljäs kerta kun näin kyseisen bändin livenä. Profane Omenia on aina ilo katsoa. En muista heidän varmaan koskaan esiintyneen mitenkään järjettömän suuren yleisön edessä, mutta joka kerta he vetävät keikan kuin olisivat jättimäisen, loppuunmyydyn stadionin lavalla. Tuollaista menoa on ilo katsella, monet pidempään soittaneet ja enemmän mainetta keränneet bändit voivat ottaa oppia. Myös paikalle saapuneen yleisön meininki oli loistava. Hyvä fiilis tarttuu. En tiedä lähteekö Profane Omenin keikkojen hyvä meininki bändistä vai yleisöstä, mutta ne kyllä ruokkivat toisiaan.

Profane Omen. Kuva: Juha Muhli

Perjantain yksi itseäni kiinnostaneista bändeistä, eli Animals As Leaders joutui valitettavasti perumaan esiintymisensä. Syy perumiselle oli jotenkin antikliimaksinen: bändi yksinkertaisesti myöhästyi Suomen lennoltaan Yhdysvaltain päässä. Paikkaamaan valittiin hyvin lyhyellä aikataululla suomalainen Barren Earth. Kävin ystäväni kanssa hetken kuuntelemassa kyseistä bändiä ja... aika perusheviä. Tuskassa ei ole minun mielestäni oikeastaan koskaan esiintynyt mitään oikeasti huonoa bändiä (tai en ainakaan muista, jos on, niin en ole käynyt katsomassa), mutta muutama mitäänsanomaton kokoonpano kylläkin. Varmasti joku tätäkin lukeva pitää Barren Earthistä, mutta itse en sen koommin syttynyt.

Perjantai meni osittain ulkopuolella, jossa puhuttiin mukavia ja vähän huonompiakin juttuja. Pääesiintyjä Megadethin seuraaminen jäi myös kahteen, kolmeen biisiin. Megadeth ei säväyttänyt Tuskassa 2010 eikä se säväyttänyt Tuskassa 2012. Hyvin Dave Mustaine ja pojat rokkaa, mutta live-esiintymisestä puuttuu se jokin, joka saisi minut jaksamaan keikan seuraamista. Join siis parit taskulämpimät siiderit ulkopuolella ystävieni kanssa ja suuntasimme kohti Virgin Oil Co'ta ja Tuskan jatkoklubia. Jatkoklubilla esiintyi kolme bändiä: GAF, Ghoul Patrol sekä Moonsorrow. Kaksi ensimmäistä yhtyettä eivät jaksaneet kiinnostaa, mutta Moonsorrow oli kyllä kova. Omasta väsymyksestä huolimatta meininki Virgin Oilissa oli hyvä.

Nähdyt bändit:

Profane Omen (FIN)
Suidakra (GER)
Barren Earth (FIN)
Oddland (FIN)
Trivium (USA)
Megadeth (USA)

Jatkoklubilla:

GAF (FIN)
Ghoul Patrol (FIN)
Moonsorrow (FIN)

Lauantai 30.6.2012

Metsatöll. Kuva: Riikka Karhu

Lauantaina oli jaksettava uuteen nousuun ja se kannatti! Halusin ehdottomasti kuulla edes vähän etelänaapuriamme Metsatölliä. Minuun on näköjään iskenyt jonkinlainen folk metal-kuume, kun nämä jaksavat innostaa. Ihmettelenkin, miksi olen aiempina vuosina vältellyt Metsatöllin keikkoja ja esiintymisiä. Olin suoraan sanottuna ällistynyt. Olo oli luokkaa "noilla on bändissä tyyppi, joka soittaa metallia kanteleella! Ja nokkahuilulla! Ja säkkipillillä! Ja kahdella nokkahuilulla yhtä aikaa!" Pienestä sitä ihminen voikin vaikuttua noin suuresti. Noh, voin sanoa, että Metsatöll sai minusta uuden fanin itselleen.

Amoral. Kuva: Riikka Karhu

Koin outoa pakotusta mennä katsomaan Amoralia ja Ari "Hevi-Ari" Koivusta. Uskon, että Amoraliin liittyminen, oli Ari Koivusen uran kannalta järkevä veto. Tuskinpa Koivusen soolotuotanto olisi niin paljoa jaksanut kansaa kiinnostaa.

Oma kokemukseni Amoralin keikasta oli ristiriitainen. Melkein jopa tykkäsin musiikista. Sen tiesin, että Koivunen osaa laulaa, mutta yllättävän hyvin hän myös murisi. Se jokin jäi silti puuttumaan, nimittäin lavakarisma. Jäin vähän kaipaamaan jotain... jotain isompaa. Koivusen esiintyminen oli yllättävän amatöörimaista. Välispiikit eivät herättäneet sen suurempia tuntemuksia. Annoin kuitenkin armoa ja kuuntelin lähes koko keikan. Tuskakokemuksen jälkeen jäi sellainen olo, että Amoral toimii varmasti tosi hyvin levyllä, mutta keikalle en kyllä lähde.

Nörtti itse ja pakolliset heviposeeraukset. Kuva: Juha Muhli

Horna oli yksi sellainen bändi, joka sai allekirjoittaneessa aikaan vain suurta ärsytystä. En ole oikein koskaan lämmennyt black metallille eikä Horna muuttanut mieltäni. Hetken jaksoin seurata keikkaa, mutta ne maskit... Miksi? Kunhan vain kysyn. Sinällään minua ei murina ja örinä ja synkät sanat haittaa, mutta siinä vaiheessa, kun ihminen kutsuu itseään nimellä Lord Satanica Evertorture (en tiedä, kutsuuko kukaan oikeasti tuolla nimellään itseään) ja maalaa kasvoihinsa corpse-maskit tekoverellä korostettuna, niin siinä on jotain koomista. Enkä tarkoita sillä hyvällä tavalla. Tiedän, ei se oikeasti ole niin vakavaa.

Lauantain toinen suuri yllättäjä oli Insomnium. Muutama tuttavani on enemmänkin kuunnellut tätä bändiä, joten Insomnium oli nähtävä. Tällainen musiikki iskee minuun paremmin. Melodista, mutta silti asenteella tehtyä. Miehillä oli selkeästi hyvä meininki lavalla, mikä auttaa aina.

Insomnium. Kuva: Tatu Palo

Sabaton. Kuva: Tatu Palo

Lauantain pääesiintyjänä oli Ruotsin ykköspamppu Sabaton, neljäs kerta kun näin kyseisen bändin. En tiedä mikä siinä bändissä on, mutta jokin saa yleisön aina sekaisin, kun Sabaton on tulossa esiintymään. Jengi huusi ja pomppi ennen kuin Behemoth oli ehtinyt lopettaa viereisellä lavalla. Ehkä se jokin tulee siitä, että Sabatonin äijillä on aina todella hyvä meno lavalla. Tai ehkä se on se sotiin liittyvä lyriikka, jolla on helppo kosiskella omasta sotahistoriastaan ylpeää Suomen kansaa.

Sabaton ei taida enää olla Suomessa mikä tahansa bändi Ruotsista. Kuten armas poikaystäväni sanoi: "Ei tää oo keikka, tää on suoritus." En ainakaan muista että minkään muun bändin keikalla katsojat alkavat huutaa yhteen ääneen bändin nimeä jokaisen biisin välillä. Ennen keikkaa, ennen encorea ja keikan jälkeen kyllä. Huomasin itsekin keikan loppupuolella huutavan "Sabaton! Sabaton!" muun yleisön joukossa. Sabatonissa on sitä jotain, mitä olen muutaman bändin kohdalla tässä päivityksessä kaipaillut. Koko yhtye nauttii esiintymisestä, eikä menosta huomannut, että suurin osa yhtyeen jäsenistä oli vaihdettu.

Melkein toivon, että Ari Koivunen olisi jäänyt kuuntelemaan Sabatonin keikkaa. Joakim Brodén ei ole ehkä se paras hevilaulaja eikä paras ääntämään englantia, mutta hitto vieköön, sillä miehellä on lavakarismaa kymmenen muun esiintyjän edestä! Ei ole mikään ihme, että Sabaton on muutamassa vuodessa noussut pääesiintyjien kastiin. Jäämme siis odottamaan syksyn kiertuetta.

Sabaton. Kuva: Riikka Karhu

Nähdyt bändit:

Metsatöll (EST)
Amoral (FIN)
Mokoma (FIN)
Horna (FIN)
Insomnium (FIN)
Swallow The Sun (FIN)
Sabaton (SWE)

Sunnuntai 1.7.2012

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös Tuska. Sunnuntaina en ehtinyt aivan porttien avaamiseen ja näin pari kiinnostavaa bändiä jäi näkemättä. Apocalypticaa oli silti pakko päästä katsomaan. "Me ollaan Apocalyptica ja me soitetaan selloa, now how cool is that?" huusi Perttu Kivilaakso lavalla ja sai vastauksena huutokonsertin. Metallimusiikkia sellolla, tämä on yhdistelmä, joka sai lukioaikaisen uskonnonopettajanikin innostumaan raskaasta musiikista.

Apocalyptica. Kuva: Riikka Karhu

Tämä oli minulle kolmas kerta, kun näin Apocalyptican esityksen. Ensimmäinen kerta oli Lontoossa, kun olin vierailemassa ystäväni luona vuonna 2008. Täytyy sanoa, että kyseinen bändi ei ole menettänyt yhtään otetta esiintymiseen, mitä nyt kokoonpano on hieman muuttunut. Näille herroille pisteet omaperäisyydestä, kovin monella ei tule varmasti mieleen alkaa soittamaan Metallicaa sellolla ja nousta tämän jälkeen maailman maineeseen. Itse tosin odotin eniten Apocalyptican versiota Edvard Griegin In the Hall of the Mountain Kingistä, joka on yksi omista klassisen musiikin suosikeistani. Enkä joutunut pettymään.

Sunnuntai oli kokenut suurimman esiintyjämuutoksen. Lamb Of God joutui perumaan, sillä heidän laulaja joutui pidatetyksi Tsekeissä kuolemantuottamuksesta. Lamb Of Godin tilalle siirrettyyn Overkill, joka joutui yllättäen venyttämään settiään 60 minuutista noin 90 minuuttiin. Onneksi bändillä riitti biisejä, joten tuo 90 minuuttia tuli käytettyä varsin luontevasti.

Bob Malmström. Kuva: Riikka Karhu

Tuttavani suositteli Bob Malmströmiä, sillä hänen poikansa soittaa bassoa kyseisessä kokoonpanossa. Kävinkin ihan mielenkiinnosta katsomassa minkälainen meininki siellä oli. Olin yllättynyt. En osannut odottaa yhtyeeltä nimeltään Bob Malmström yhtään mitään, korkeintaan jotain semiyläluokkalaista aikuisrokkia. Vaan ei, miehillä oli oikein asenne meininki päällä. Nyky-punk istuu oikein hyvin Tuskan tunnelmaan. Hauska tuttavuus. Seurasin pari biisiä Bob Malmströmiä ja palasin takaisin katsomaan Overkilliä.

Finntroll. Kuva: Riikka Karhu

Overkillin paikkaa ei suinkaan jätetty tyhjäksi. Korvaavan bändin arvuuttelu oli omassa seurueessani kovaa, mutta kukaan ei osunut oikeaan. Itse olin enemmän kuin innoissani, kun kuulin, että Overkillin paikan otti Finntroll. Peikkoheviä! Ilmeisesti ei muutakaan yleisöä haitannut, sillä meno oli katossa! Yllätyin, kun yhtye ei soittanut ehkä tunnetuinta ja suosituinta biisiään, Trollhammarenia. En tiedä miten yleisö sen koki, yhdessä kohtaa kyseistä kappaletta vaadittiin nimittäin aika kuuluvasti. Ehkä Finntrollin jäsenet ovat kyllästyneet kyseiseen biisiin esittämiseen. Joka tapauksessa, Finntroll oli minulle loistava päätös tämän vuoden Tuskalle.

Nähdyt bändit:

Apocalyptica (FIN)
Skeletonwitch (USA)
Overkill (USA)
Bob Malmström (FIN)
Finntroll (FIN)

Tuska: http://www.tuska-festival.fi/
Tatu Palo: http://teditin.blogspot.fi/

Me heviseireenit, koloratuuriprinsessat ja metalliharpyijat

Ines Lukkanen

Suomessa on väkilukuun suhteutettuna eniten metallibändejä maailmassa. Olemme siis maailman epävirallinen metallipääkaupunkimaa, joka näkyy siinä, miten raskaammasta musiikista on tullut osa valtavirtaa. Toisessa ääripäässä isot nimet reissaavat kiertue-elämän pyörteissä, kun taas toisessa päässä toiveikkaat bändiuntuvikot lähettelevät herttaisen karuja demojaan suurille levy-yhtiöille.

Miten sitä sitten tyttöpolosta tulee keikkalavojen kuluttaja ja audiofiili? No, itse kasvoin suvussa jossa musiikki oli useille meistä tärkeää. Isäni isä lauloi kuorossa pitkälti yli seitsemänkymppiseksi, oma isäni soittaa kitaraa, ja serkuistani valtaosa taitaa jonkin instrumentin hyvin. Meistä olisi saanut kasaan juuri sellaisen ärsyttävän Von Trapp/Kelly Family -tyylisen laulavan perheen, jos ketään olisi kiinnostanut tehdä niin. (Onneksi tällaiselta kauhealta kohtalolta kuitenkin vältyttiin.)

Lita Ford ei vällää vaikket diggaiskaan

Sellaiset artistit ja yhtyeet kuten Kate Bush, Queen, Jethro Tull, Black Sabbath, Uriah Heep, Santana, David Bowie, Electric Light Orchestra, Leonard Cohen ja Genesis olivat osa lapsuuttani kaiuttimien äärellä, kiitos vanhempieni suurehkon levykokoelman. Ensimmäinen biisi jonka osasin ulkoa englanniksi nelivuotiaana oli Dire Straitsin "Money for Nothing". Jo silloin lauloin paljon, ja erityisen suurta hupia oli järjestää Alice Cooper -rock-konsertteja My Little Ponyilleni. Muistan edelleen kun ala-asteella valtaosa luokan tytöistä innostui New Kids On The Blockista, ja minä valitsin niistä jonkun satunnaisen takarivin jannun “suosikikseni” ihan vain että saisin olla rauhassa asian suhteen. Kävin toki varhaisteininä läpi karmaisevan nolon dancepop-vaiheen, mutta lopulta palasin ruotuun ja raskaamman musiikin pariin vähitellen.

Kasvaessani olin esiintynyt erilaisissa pienmusikaaleissa ja laulanut kuorossa, mutta liityin ensimmäiseen oikeaan bändiini jotakuinkin 18-vuotiaana. Sen jälkeen yhtyeitä tuli ja meni, kunnes vuonna 2006 satuin olemaan levyvierailija doom/down tempo-orkesterille nimeltä Saattue. Bändin kitaristi-säveltäjä oli jo pitkään halunnut aloittaa projektin, jonka vaikutteet tulivat Anathemalta ja Opethilta, ja siitä sai alkunsa nykyinen kokoonpanoni, Embassy of Silence. Olin vihdoin niin sanotusti “tullut kotiin” musiikillisesti, ja materiaali haastoi minut sekä sanoittajana, säveltäjänä että laulajana.

Koska tämän blogikirjoituksen ydinkysymys taitaa kuitenkin lopulta olla “Minkälaista on olla ainoa nainen metallibändissä?” voisin yrittää käsitellä asiaa joltakin kantilta. Erään poppoon naislaulaja vastasi taannoin kysmykseen jotain tyyliin “se voi olla tosi raskasta etenkin kiertueilla, olisipa yhtyeessä toinenkin nainen pitämässä minulle seuraa.” En oikein ymmärtänyt aluksi, mitä ihmettä hän tarkoitti. Kaikki tarvitsevat yksityisyyttä ja rauhoittumisaikaa silloin tällöin, siitä ei liene epäilystäkään, mutta kun minua hämmensi tämän neidin kerta kaikkinen tarve nimenomaan naisseuralle.

Olen itse viihtynyt yhtä lailla naisten ja miesten kanssa aina, kun kiinnostuksen kohteet ja huumorintaju ovat pelanneet yhteen. En voi kieltää, etteikö tietynlaisesta jätkämäisyydestä ole etua siinä, että tuntee olonsa kotoisaksi bändissä, jossa muut jäsenet ovat miehiä. Kun musiikki on kaikille se pääasia, se edesauttaa jäsenten keskinäisen kemian toimivuutta todella paljon. Tietysti ymmärrän senkin, ettei kaikkia kiinnosta alituiseen kertoa tai kuunnella tarinoita, jotka pyörivät ruumiintoimintojen ja sukuelinten ympärillä, vaikka olisikin oluenhuuruinen pitkätukkamuusikko. En koe useinkaan saavani mitenkään erityistä kohtelua sukupuoleni vuoksi – roudaan kamaa keikoille, laitan rahaa yhteisiin kuluihin ja ilmestyn bänditreeneihin siinä missä muutkin, eikä vaatteiden vaihtaminen samassa tilassa bändiläisten kanssa ole kiusallista. Minulle kettuillaan ja minä kettuilen takaisin, hölmöily ja huono läppä ovat musiikin lisäksi se liima, joka pitää bändin kasassa.

Jennifer Battenkin revittelee täböllä.

Kolikon toisena kääntöpuolena pidän lempi-inhokkitermiäni, eli niinkutsuttua “Female-fronted metallia”. Naislauluvetoisesta metallista on väkisin väännetty oma genrensä. Vaikka yhtyeillä ei olisi keskenään mitään muuta yhteistä kuin se että niiden vokalistilla sattuu olemaan sama sukupuoli, ne laitetaan yleensä huoletta FFM-lokeroon. Vaikka toinen yhtye soittaisi brutaalia death-metallia ja mikin takana riehuisi örisevä raivotar, kun taas toinen pumppu vetäisi nahkahousu-samettimekko-oopperaheviä , niin ei – sieltä se lätkä kuitenkin läiskähtää otsaan. Viimeistään näin käy markkinointivaiheessa, jos bändi ei ole varovainen. Tai ehkä jotkut orkesterit sitten häpeilemättä ratsastavat tällä ominaisuudella, en tiedä. Itseäni on aina korvennut vietävästi, jos meitä on jossain tituleerattu FFM:ksi, kun se ei todellakaan vielä kerro mitään musiikistamme. Jotenkin yleinen mielikuva naisvetoisesta metallista on a) Nightwish tai b) Within Temptation. Mitään rankempaa tai progressiivisempaa ei yleensä osata odottaa, mikä on todella suuri sääli, sillä meitä akkavokalisteja on laidasta laitaan siinä missä miehiäkin.

Keikoilla ja tapahtumissa tutustuu paljon muihin kokoonpanoihin, ja vaikka tuntuu että bändejä perustetaan joka puolella hirvittävää tahtia, niin taidan tuntea vain kourallisen naisia metalliorkestereiden keulakuvina tai muina jäseninä. Sitten kuitenkin Tuskassa ja Finnish Metal Expossa ämmiä ja jässiköitä köpittelee vastaan yleisön jäseninä jotakuinkin yhtä paljon. Elävätkö ennakkoluulot edelleen kanssasiskoissa ja -veljissä niin vahvoina, että ne estävät naismuusikoita hakeutumaan kitararäimeen ja mahtipontisuuden äärelle? Vaikka en henkilökohtaisesti aiemmin mainitsemani kollegani tavoin (kärjistäen) valikoi seuraani sukupuolikeskeisesti, toivoisin silti, että naiset rohkeammin uskaltautuisivat tälle edelleen kovin miehiselle saarekkeelle rikkomaan tabuja ja harhakuvitelmia. Olemme jo osa metalliskeneä muinakin kuin bändäreinä ja faneina – siitä vaan kitaran/basson/mikin varteen tahi rumpujen/synan/rokkaavan didgeridoon ääreen ja toimeksi! (Lahjattomuuden tunnetusti voi peittää oikealla asenteella.)