Pelimaailma on tehty pojille. Sen voi muuttaa.

Joonas Laakso

1. Maailmani ja pelit

Artikkelin kuvituksena on käytetty artikkelissa
mainittujen pelien kansikuvia.
Kaikkien kuvien lähde: Wikipedia.

Minulla meni pitkään ymmärtää, että omassa maailmassani olisi mitään vialla. Olen syntynyt ja kasvanut juuri siihen ryhmään, jota varten kaikki on tehty - keskiluokkainen, keskimittainen ja -painoinen, valkoinen, nuori ja mies. Totta kai pelien maailma on houkuttanut minua. Se on tehty minulle. Pojille.

Iän ja kokemuksen karttuessa aloin kuitenkin turhautua peleihin, koska niin paljon kuin niitä rakastinkin, ne eivät kasvaneet kanssani. Elokuvat, kirjallisuus ja jopa sarjakuvat menivät viuhuen ohi pelien pysähtyneestä meiningistä. Pelit alkoivat vaikuttaa lapsellisilta, niin paljon kuin niitä rakastinkin. Niitä oli vaikea puolustaa, kun ne jatkuvasti osoittivat keskenkasvuisuutensa. Muu media, taide ja viihde kommentoivat maailmaa, jossa elin. Ne olivat luonteva osa yhteiskuntaa. Mutta pelit ylpeilivät sillä, miten erillisiä ne olivat.

Yritin ymmärtää, mikä oli pielessä, mutta en saanut siitä kiinni ennen kuin vuosia myöhemmin, kun yritin ymmärtää, miksei alalla ole enempää naisia töissä.

2. Juntti peilissä

Ongelmakohtia on monia. Lähdin kirjoittamaan tätä siitä näkökulmasta, että naisten puute alalla on isoin yksittäinen ongelma, mutta ei se ole totta. Pahin on jääräpäinen kiinnittyminen junttiuteen. Pelit ovat tyhmiä ja suorastaan ylpeitä siitä. Ihannepeli on Michael Bayn Transformers: iso, äänekäs, tyhmä kuin saapas, kaupallisesti merkittävä, ajattelemattomuudessaan loukkaava… ja vain poikien tykkäämä.

Tästä seuraa monia ongelmia, jotka häiritsevät enemmän tai vähemmän riippuen omasta maailmankuvastasi: pöyristyttävä väkivallan ihailu, viehtymys tekniikkaan itsearvona, ihmissuhteiden täydellinen poissaolo, yksioikoinen poliittinen maailmankuva, naisten marginalisoiminen ja esineellistäminen, haluttomuus käsitellä mitään muita konflikteja kuin aseellisia. Useissa juonellisissakaan peleissä ei edes ole draamaa - hahmot eivät kehity mihinkään tai kiinnosta ketään. Hyvä TV-mainos pitää sisällään enemmän tunnetta kuin moni tuntien pituinen peli.

Olisiko tässä yhteensä tarpeeksi syitä siihen, mikseivät pelit houkuttele naisia alalle? Sitä on kuitenkin vaikea hyväksyä, koska ystävistäni hyvin suuri osa on naisia ja melkein kaikki heistä pelaavat ja pitkälti ihan samoja pelejä kuin miehetkin.

3. Miksi se on näin?

Mistä tämä pelien henkinen alennustila sitten johtuu? Pelien tekeminen on omalaatuinen sekoitus teknistä suorittamista ja luovaa työtä. Ihmisiä ja ongelmia on niin paljon, että pelillä pitää olla poikkeuksellisen voimakas luova johtaja, jotta lopputuloksesta välittyisi mitään muuta kuin kompromissien kompromisseja. Pelien tekeminen on kallista ja siksi riskejä halutaan välttää. Kun pelin tekeminen on päivästä päivään toinen toistaan vaikeampien ongelmien ratkaisemista ja mahdottomalta tuntuvia teknisiä haasteita, kysyy melkoista luonteen lujuutta keskittyä mihinkään muuhun kuin helppoihin ratkaisuihin, silloin kun sellaisia on tarjolla. Ja kyllähän siihen alimpaan rimaan yltää aina.

En siis usko, että pelien tyhmyys ja ajattelemattomuus johtuisi siitä, että niitä tekee joukko nuoria miehiä, jotka eivät mistään paremmasta osaisi edes uneksia. Päinvastoin, pelejä tehdään ainoastaan sisäisellä palolla, josta pystyisi ammentamaan vaikka mitä. Pelien tekemisen todellisuus ja arki on vain sellainen, että rajoja on vaikea ylittää. Se, että tekijät ovat nuoria miehiä, pahentaa ongelmaa, muttei aiheuta sitä.

Olen miettinyt paljon, miten omiin peleihini saisi enemmän syvyyttä tai edes vältettyä ne pahimmat helpot ratkaisut, joilla teemme itsestämme osan ongelmaa. Pieleen mennään kun päätökset tehdään sen mukaan, mitä kuvitellaan mahdollisimman laajan yleisön haluavan. Loppujen lopuksi yleisö haluaa vain tuntea jotain. Sen pitää löytyä sisältä. Jos teet peliä, josta olet ylpeä ja johon olet laittanut jotain itsestäsi, ollaan jo oikealla tiellä. Ei pidä katua mitään.

4. Vuorovaikutus yleisön kanssa

Tekijät eivät ole vastuussa kaikista ongelmista. Suuri osa palapeliä on itseasiassa yleisö.

Markkinointi ja yleisö vaativat tiettyä, totuttua tapaa esittää asioita. On asioita, joista ei ole sopivaa puhua. Kukaan ei halua kyseenalaistaa tai miettiä vaihtoehtoja - ei yleisö, media, eikä varsinkaan markkinointikoneisto, mutta hyvin harva pelien kehittäjäkään tekee sitä lounaskeskusteluita syvällisemmin. Uskotaan, ettei kukaan halua dialogia pelien syvemmästä sisällöstä ja siten kukaan ei aloita keskustelua.

Toimittajat, blogaajat ja yleisö voivat vaikuttaa hyvin paljon siihen, miten pelejä käsitellään ja sitä kautta myös tehdään. Ihan jokaisen fanin pitäisi vaatia enemmän, eikä tyytyä taskulämpimään. Jos joku tekee jotain, mistä pidätte, kertokaa se. Palautetta tulee yllättävän vähän tekijöille asti - poislukien poikien kiukuttelu, jos jokin ei miellytä. Jokainen kehittäjä elää päiviä yhdellä yleisöstä tulleella kehulla.

On näkökulmia, joista käsin pelejä ei ole lähestytty vielä ollenkaan. Pelejä ei ole tehty vanhoille tai köyhille. On paljon kipeitä aiheita, joita käsitteleviä pelejä ei tulla näkemään kauppojen hyllyillä vielä vuosiin, vaikka se on OK muille taidemuodoille. Kun Heavy Rainissa vaihdettiin vauvalle vaippaa, tarinoiden mukaan moni lopetti pelaamisen siihen, vaikka se muuten oli tyylipuhdas trilleri.

Meillä ei vielä ole Hurt Lockereita tai Oscareita kahmivaa puheenvuoroa vähemmistöjen puolesta Transformersin ohessa. Tässä mielessä pelit ovat vielä kaukana edes Hollywoodin monimuotoisuudesta.

5. Naiset

Mutta palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, pelialalla on tosiaan hyvin vähän naisia. Meillä ei ole töissä yhtään, enkä tunne kotimaisesta skenestä kuin kolme. Maailmalla tilanne alkaa näyttää jo hieman paremmalta ja Suomi hiihtää perässä paitsi siksi, että olemme niin teknisiä, niin myös siksi, että kotimainen pelimaailma on vielä niin pieni ja suljettu yhteisö. Se aukeaa hitaasti.

En kuitenkaan usko, että terveellä sukupuoli-tasapainollakaan ratkaistaisiin näitä isoja ongelmia. Se auttaisi varmasti siihen, että peleissä näkyisi nykyistä vähemmän naurettavan yksiulotteisia naiskuvia ja olisi vähemmän suoranaista eksploitaatiota. Mutta se ei vielä sinällään auta siihen, että kaikki muutkin kuin naishahmot ovat onnettomia karikatyyrejä, eikä millään peleissä ole väliä aikuisen ihmisen elämässä. Tuntuu, että naisten puutetta alalla käytetään tekosyynä henkiselle laiskuudelle.

6. Hall of fame

Pelejä, joita ei ole tehty vain pojille: Heavy Rain, Rez, Final Fantasyt, LittleBigPlanetit, Rock Bandit, Professor Laytonit. Tämä ei tarkoita, että ne olisivat erityisen hyviä kaikkien alan ongelmien ratkomisessa tai immuuneja videopelien kasvukivuille, mutta niiden alin yhteinen nimittäjä ei ole 15-vuotias poika, jolla ei ole tyttöjä kavereina.

Koska viimeksi jäit miettimään pelin sanomaa suhteessa omaan elämääsi? Minulle kävi niin eilen, kun pelasin The Walking Deadin kolmannen episodin. Vaikka se on “zombie-peli”, se ei pelkää käsitellä pelaajaa tuntevana ihmisenä. Itseasiassa pelin koko sisältö on matka omiin tunteisiin. Vastaavaa on tehnyt hyvin miehinen gangsteriräiskintä Kane & Lynch ja kuulemma varsin macho erikoisjoukkoräiskintä Spec Ops: The Line. Pelit voivat siis pysyä tutuissa, helposti myytävissä ympyröissään ja silti kohdella yleisöään arvokkaasti. Pitää vaan uskaltaa jättää pikkupoikien pelit sikseen.

*****
Kirjoittaja tekee videopelejä työkseen ja huvikseen.

Videotaiteesta... nörttitytön tunnustuksia vol 1.

Tiina Laine  

Videobloggaus, jossa pohdiskelen suhtautumistani videotaiteeseen.

Osia:
käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, äänet: Mika Korhonen

Nörttitytön tunnustuksia vol 1: 

käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus: Tiina Laine

kameraoperaattori, äänet: Mika Korhonen 

Me heviseireenit, koloratuuriprinsessat ja metalliharpyijat

Ines Lukkanen

Suomessa on väkilukuun suhteutettuna eniten metallibändejä maailmassa. Olemme siis maailman epävirallinen metallipääkaupunkimaa, joka näkyy siinä, miten raskaammasta musiikista on tullut osa valtavirtaa. Toisessa ääripäässä isot nimet reissaavat kiertue-elämän pyörteissä, kun taas toisessa päässä toiveikkaat bändiuntuvikot lähettelevät herttaisen karuja demojaan suurille levy-yhtiöille.

Miten sitä sitten tyttöpolosta tulee keikkalavojen kuluttaja ja audiofiili? No, itse kasvoin suvussa jossa musiikki oli useille meistä tärkeää. Isäni isä lauloi kuorossa pitkälti yli seitsemänkymppiseksi, oma isäni soittaa kitaraa, ja serkuistani valtaosa taitaa jonkin instrumentin hyvin. Meistä olisi saanut kasaan juuri sellaisen ärsyttävän Von Trapp/Kelly Family -tyylisen laulavan perheen, jos ketään olisi kiinnostanut tehdä niin. (Onneksi tällaiselta kauhealta kohtalolta kuitenkin vältyttiin.)

Lita Ford ei vällää vaikket diggaiskaan

Sellaiset artistit ja yhtyeet kuten Kate Bush, Queen, Jethro Tull, Black Sabbath, Uriah Heep, Santana, David Bowie, Electric Light Orchestra, Leonard Cohen ja Genesis olivat osa lapsuuttani kaiuttimien äärellä, kiitos vanhempieni suurehkon levykokoelman. Ensimmäinen biisi jonka osasin ulkoa englanniksi nelivuotiaana oli Dire Straitsin "Money for Nothing". Jo silloin lauloin paljon, ja erityisen suurta hupia oli järjestää Alice Cooper -rock-konsertteja My Little Ponyilleni. Muistan edelleen kun ala-asteella valtaosa luokan tytöistä innostui New Kids On The Blockista, ja minä valitsin niistä jonkun satunnaisen takarivin jannun “suosikikseni” ihan vain että saisin olla rauhassa asian suhteen. Kävin toki varhaisteininä läpi karmaisevan nolon dancepop-vaiheen, mutta lopulta palasin ruotuun ja raskaamman musiikin pariin vähitellen.

Kasvaessani olin esiintynyt erilaisissa pienmusikaaleissa ja laulanut kuorossa, mutta liityin ensimmäiseen oikeaan bändiini jotakuinkin 18-vuotiaana. Sen jälkeen yhtyeitä tuli ja meni, kunnes vuonna 2006 satuin olemaan levyvierailija doom/down tempo-orkesterille nimeltä Saattue. Bändin kitaristi-säveltäjä oli jo pitkään halunnut aloittaa projektin, jonka vaikutteet tulivat Anathemalta ja Opethilta, ja siitä sai alkunsa nykyinen kokoonpanoni, Embassy of Silence. Olin vihdoin niin sanotusti “tullut kotiin” musiikillisesti, ja materiaali haastoi minut sekä sanoittajana, säveltäjänä että laulajana.

Koska tämän blogikirjoituksen ydinkysymys taitaa kuitenkin lopulta olla “Minkälaista on olla ainoa nainen metallibändissä?” voisin yrittää käsitellä asiaa joltakin kantilta. Erään poppoon naislaulaja vastasi taannoin kysmykseen jotain tyyliin “se voi olla tosi raskasta etenkin kiertueilla, olisipa yhtyeessä toinenkin nainen pitämässä minulle seuraa.” En oikein ymmärtänyt aluksi, mitä ihmettä hän tarkoitti. Kaikki tarvitsevat yksityisyyttä ja rauhoittumisaikaa silloin tällöin, siitä ei liene epäilystäkään, mutta kun minua hämmensi tämän neidin kerta kaikkinen tarve nimenomaan naisseuralle.

Olen itse viihtynyt yhtä lailla naisten ja miesten kanssa aina, kun kiinnostuksen kohteet ja huumorintaju ovat pelanneet yhteen. En voi kieltää, etteikö tietynlaisesta jätkämäisyydestä ole etua siinä, että tuntee olonsa kotoisaksi bändissä, jossa muut jäsenet ovat miehiä. Kun musiikki on kaikille se pääasia, se edesauttaa jäsenten keskinäisen kemian toimivuutta todella paljon. Tietysti ymmärrän senkin, ettei kaikkia kiinnosta alituiseen kertoa tai kuunnella tarinoita, jotka pyörivät ruumiintoimintojen ja sukuelinten ympärillä, vaikka olisikin oluenhuuruinen pitkätukkamuusikko. En koe useinkaan saavani mitenkään erityistä kohtelua sukupuoleni vuoksi – roudaan kamaa keikoille, laitan rahaa yhteisiin kuluihin ja ilmestyn bänditreeneihin siinä missä muutkin, eikä vaatteiden vaihtaminen samassa tilassa bändiläisten kanssa ole kiusallista. Minulle kettuillaan ja minä kettuilen takaisin, hölmöily ja huono läppä ovat musiikin lisäksi se liima, joka pitää bändin kasassa.

Jennifer Battenkin revittelee täböllä.

Kolikon toisena kääntöpuolena pidän lempi-inhokkitermiäni, eli niinkutsuttua “Female-fronted metallia”. Naislauluvetoisesta metallista on väkisin väännetty oma genrensä. Vaikka yhtyeillä ei olisi keskenään mitään muuta yhteistä kuin se että niiden vokalistilla sattuu olemaan sama sukupuoli, ne laitetaan yleensä huoletta FFM-lokeroon. Vaikka toinen yhtye soittaisi brutaalia death-metallia ja mikin takana riehuisi örisevä raivotar, kun taas toinen pumppu vetäisi nahkahousu-samettimekko-oopperaheviä , niin ei – sieltä se lätkä kuitenkin läiskähtää otsaan. Viimeistään näin käy markkinointivaiheessa, jos bändi ei ole varovainen. Tai ehkä jotkut orkesterit sitten häpeilemättä ratsastavat tällä ominaisuudella, en tiedä. Itseäni on aina korvennut vietävästi, jos meitä on jossain tituleerattu FFM:ksi, kun se ei todellakaan vielä kerro mitään musiikistamme. Jotenkin yleinen mielikuva naisvetoisesta metallista on a) Nightwish tai b) Within Temptation. Mitään rankempaa tai progressiivisempaa ei yleensä osata odottaa, mikä on todella suuri sääli, sillä meitä akkavokalisteja on laidasta laitaan siinä missä miehiäkin.

Keikoilla ja tapahtumissa tutustuu paljon muihin kokoonpanoihin, ja vaikka tuntuu että bändejä perustetaan joka puolella hirvittävää tahtia, niin taidan tuntea vain kourallisen naisia metalliorkestereiden keulakuvina tai muina jäseninä. Sitten kuitenkin Tuskassa ja Finnish Metal Expossa ämmiä ja jässiköitä köpittelee vastaan yleisön jäseninä jotakuinkin yhtä paljon. Elävätkö ennakkoluulot edelleen kanssasiskoissa ja -veljissä niin vahvoina, että ne estävät naismuusikoita hakeutumaan kitararäimeen ja mahtipontisuuden äärelle? Vaikka en henkilökohtaisesti aiemmin mainitsemani kollegani tavoin (kärjistäen) valikoi seuraani sukupuolikeskeisesti, toivoisin silti, että naiset rohkeammin uskaltautuisivat tälle edelleen kovin miehiselle saarekkeelle rikkomaan tabuja ja harhakuvitelmia. Olemme jo osa metalliskeneä muinakin kuin bändäreinä ja faneina – siitä vaan kitaran/basson/mikin varteen tahi rumpujen/synan/rokkaavan didgeridoon ääreen ja toimeksi! (Lahjattomuuden tunnetusti voi peittää oikealla asenteella.)

Mutta kun sillä on ne tissitkin...

Tiina Laine

Kuva: innovate360
( http://www.flickr.com/photos/innovate360/ )

Naisten asema työelämässä leimahtaa aina tasaisin ajoin uutisotsikoihin. Viimeisin isompi keskustelu alkoi, kun kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhimäki kannatti lain säätelemiä sukupuolikiintiöitä listautuneiden yritysten hallituksiin. Sinällään meillä Suomessa asia on jo hienosti hoidossa ilman lain määrittelemää pakkoa. Asia on tiivistetty hyvin Leena Linnainmaan kolumnissa enkä siksi käy sitä sen tarkemmin tässä läpi. Heti alkuun huomioisin, että kysymys on sukupuolikiintiöstä, ei ”naiskiintiöstä”. Se tarkoittaa, että hallituksessa on oltava kumpaakin sukupuolta edustettuna, ei mistään ”tehdään kaikista hallituksista naisvaltaisia ja sitten asiat ovat hyvin”-kiintiöstä.

Keskustelun leimahtaessa kiintiöitä vastustavilla tuntuu olevan kaksi pääargumenttia:
   
      1. Jos ihmisiä valitaan kiintiöperusteella, ei valita parasta.
      2. Jokainen on oman onnensa seppä, eivätkä kiintiöt kuulu vapaaseen markkinatalouteen.

 ”Jos ihmisiä valitaan kiintiöperusteella, ei valita parasta”. Kyseinen argumentti lähtee ajatuksesta että on olemassa jokin objektiivinen paras, joka voidaan valita. Näinhän asia ei ole. Työpaikkaan/johtoon/hallitukseen ei valita ”parasta” vaan sopivin. Ja kuka sitten on sopivin? Riippuu paljolti siitä mitä painotetaan valinnassa. Tätä varten on kehitetty monenlaisia työkaluja, joilla voidaan etsiä se työryhmää parhaiten täydentävä henkilö. Itselleni ylemmän AMK-tutkinnon suorittajana tehtiin Thomas-analyysi oppimismielessä. Analyysi on kehitetty tutkimaan ihmisen työminän ja minäkuvan välisiä eroja ja hahmottamaan miten henkilö käyttäytyy paineen alla. Tarkoitus on, että työtiimeihin saadaan erilaisia ihmisiä oikeassa suhteessa tasapainottamaan toisiaan ja siten pääsemään parempaan lopputulokseen. Thomas-analyysi on siis vain yksi monista työkaluista.

Kuitenkin aina loppujen lopuksi työntekijän valitsee ihminen. Ja hän valitsee sen ihmisen, jonka kokee sopivimmaksi työtehtävään. Tässä onkin 1. argumentin heikoin linkki. Jos työntekijän valitsisi tietokone, voitaisiin mahdollisesti päästä jonkinlaiseen laskennalliseen parhauteen. Kun päätöksen tekee ihminen, törmätään siihen tosiasiaan että ihminen ei kykene tekemään päätöksiä puhtaalla logiikalla ja ”järjellä”. Haluamme kovasti uskoa että asia on toisin. Meillä on uskonnollisfilosofisia koulukuntia, jotka pyrkivät todistamaan asian olevan niin, mutta kun tullaan faktojen luo, paljastuu ikävä tosiasia. Meillä on esihistorialliset aivot ja ne käyttävät ihan omaa logiikkaansa, pyrkien ensisijaisesti pitämään meidät hengissä.

Uskon että koska aivomme pyrkivät pitämään meidät elossa, on kaikki uusi ja meille vieras automaattisesti ikävää ja kielteistä. Tästä on toki poikkeuksia. Yritysmaailmassa heitä kutsutaan nopeiksi adaptoijiksi, joita yritetään löytää ja houkutella mukaan aina, kun jokin uusi ja mullistava asia tuodaan kaupallisuuden piiriin. He ovat innokkaita kokeilemaan ja heiltä puuttuu ihmisille tyypillinen muutosvastarinta. Mutta lajina, hengissä selviytymisemme kannalta, on hyvä että he ovat vähemmistössä. Emme olisi päässeet savannin aroilta kovin kauas, mikäli maistelisimme kaikkea jännää vastaan tulevaa, toivottaisimme vieraat eläimet ja lajit iloisesti illallispöytäämme ja kokeilisimme ennen monsuunikautta täysin uutta asumismuotoa. Toisaalta olemme myös aina tarvinneet näitä "uutta kokeilevia" -ihmisiä. Hädän hetkellä, kun tuttu elämäntapa on romuttumassa, on pakko löytää uusia keinoja selviytyä.

Kuva: Victor1558
(http://www.flickr.com/photos/76029035@N02/)

Ne jotka tässä kohtaa edelleen mutisevat logiikasta ja järjestä itsensä johtamisessa, haastan pieneen kokeeseen. Seuraavan viikon ajan kaupassa käydessäsi et saa valita yhtään tuttua merkkiä koriisi. Suomessa elintarvikeala on niin valvottu, ettei ole mitään järkiperusteista syytä olla kokeilematta viikon verran jotain "uutta" tuotetta. Ne ovat varmasti yhtä turvallisia ja sisältävät samat ravintoaineet, kuin tututkin merkit. Arvaan että kauppaan päästyäsi ajatus alkaa tuntua typerältä ja keksit vähintään sata järkevää syytä jättää koe kesken. Pulssisi saattaa hieman kohota ja ehkäpä jopa hikoilet. Kuitenkin kyse on niin mitättömästä asiasta kuin mitä syöt seuraavan viikon ajan. Entä jos sinun pitää valita yritykseesi uusi johtotason työntekijä?

Miten tämä liittyy sukupuolikiintiöihin? Palatakseni vastustajien argumenttiin 1, sopivimman henkilön valitseminen kohtaa aina valitsijan oman mukavuusalueen. Jos työpaikka on aina ollut miesvaltainen, nainen edustaa työntekijänä tuntematonta elementtiä. Freudin termiä käyttääkseni ID kirkuu kauhusta jossain taka-alalla kun työntekijää valitseva henkilö yrittää järkiperustein selittää itselleen miksi mies on hakijana kuitenkin sopivampi työpaikalle kuin nainen. Sama tilanne toki koskee, mikäli hakija on maahanmuuttaja, ”erilaisen” näköinen tai muuten vaan valitsijan mielestä outo. Kuitenkin tänä päivänä liikutaan postmodernissa yritysmaailmassa, jossa pyritään jatkuvaan uudistumiseen ja luovaan talouteen. Eikö silloin tärkeintä olisikin uskaltaa rikkoa vanhoja käytäntöjä ja ottaa se uusi ja outo näkökulma mukaan myös johtotasolle? Hypätä sinne Siniselle merelle muutenkin kuin strategiaselvityksissä?

Koska ihmisinä pyrimme stabiliuuteen ja tuttuuteen, niin päästäänkin siihen että pakko on aina siivittänyt läpimurtojamme kehityksessä. Kilpailu ruuasta pakotti tulemaan puusta alas, luonnonkatastrofit ja populaation lisääntyminen levittäytymään laajemmalle sekä tottumaan uusiin oloihin jne. Nykyään täällä länsimaisessa lintukodossa luonnon sanelemia pakkoja on kovin vähän. Olemme aikoja sitten päässeet tilaan jossa enemmistön ihmisistä ei tarvitse käyttää suunnattomia määriä energiaa perustarpeiden tyydyttämiseen. On ollut mahdollista siirtää tuo energia aineettomaan hyötykäyttöön. Ihmisen jatkuvan kehittymisen tähän pisteeseen on mahdollistanut oman älykkyyden kasvattaminen ulkoisin verkostoin, joita edustaa ensin puhuttu kieli, sitten kirjoittamaan oppiminen ja nyt olemmekin jo ubiikkiyhteiskunnassa. Ryhmässä me olemme älykkäämpiä, vaikka suomalainen sanonta ja omat kokemuksemme monesti muuhun viittaavatkin. Me voimme muuttaa hienot ajatukset pakoksi eli laiksi ja säännöksiksi. Kauniit ajatukset kun on vaikea saada mukavuudenhalun ja tiedostamattomien vastustuksiemme takia muuten käytäntöön. Laki on aina yhteisön sopimus pelisäännöistä ja pelisäännöt muokataan sopimaan meihin ja meidän aikaamme. Eivätkä pelisäännöt koskaan ole pelkästään hauskoja, muutenhan niitä ei edes tarvitsisi kirjoittaa ylös.

Ja mitä tulee argumenttiin 2. Me emme ole ”tabula rasa” syntyessämme, emmekä elä tyhjiössä. Emme siis pysty yksin vaikuttamaan elämämme kulkuun vaan olemme sosiaalisessa vuorovaikutuksessa aina ja kaikkialla, myös silloin kun päätämme erakoitua kotiin. Olemme yhteisöjen jäseniä ja sellaisina yhteisön vaikutuksen alaisia. Me emme synny maailmaan tasa-arvoisina, mutta yhteiskunnan (eli meidän) tulee pyrkiä siihen että saamme mahdollisimman tasa-arvoisen kohtelun. Tosin itse pyrkisin pois tasapäistävästä tasa-arvosta, jossa kaikkia kohdellaan täysin saman lailla ja pyrkisin tasa-arvoon, jossa jokaista kohdellaan niin että hänellä on parhaat mahdollisuudet menestyä.

Screwing the Crew - pohjoismainen larppi polyamoriasta

Minna Heimola

Aiemmin tässä blogissa Anna Björkqvist on kirjoittanut larppaamisesta yleensä ja erään hovipelin järjestelyistä erityisesti. Kuten Anna artikkelissaan kertoo, tavallisin tapa järjestää larppi on suunnitella ja kirjoittaa pelin hahmoja pitkähkön ajan kuluessa. Pelaajat saavat hahmot siis valmiina. Pelaajat tekevät toki hahmotekstistä omia tulkintoja ja pelaavat hahmojaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisten pelaajien ja hahmojen sekä pelinjohdon kenties järjestämien tapahtumien kanssa, mutta hahmon taustat ja roolit pelissä ovat pitkälti pelinjohtajien luomus. Usein hahmoilla on salaisuuksia, jotka pyritään pitämään mahdollisimman visusti piilossa toisilta pelaajilta ennen peliä, jotta syntyisi mahdollisimman dramaattinen efekti, jos tai kun salaisuus paljastuu pelissä.

Larpin voi kuitenkin järjestää toisinkin, ja viime vuosina pohjoismaisessa roolipeliskenessä on kokeiltu erilaisia tapoja järjestää roolipelejä ja larppeja. Samalla pelien aiheet ovat usein vakavoituneet ja peleissä on käsitelty entistä enemmän yhteiskunnallisia teemoja esimerkiksi fantasiamaailmaan tai goottilaiseen kauhuun eläytymisen sijaan. (Joitakin näistä viime vuosien pohjoismaisista peleistä on esitelty Jaakko Stenrosin ja Markus Montolan toimittamassa Nordic Larp -kirjassa.)

Yksi esimerkki pohjoismaisista peleistä on Screwing the Crew, jonka materiaalit ovat kirjoittaneet Elin Nilsen ja Trine Lise Lindahl. Englanninkieliset pelimateriaalit ovat vapaasti netistä ladattavissa, ja niitä hyödyntäen voi kuka tahansa järjestää oman larpin. Larpin teemana ovat avoimet suhteet ja polyamoria. (Polyamoria tarkoittaa tässä "kaikkien osapuolten yhteisymmärrykseen perustuvia intiimejä, seksuaalisia ja romanttisia suhteita joissa on enemmän kuin kaksi osapuolta tai joissa osapuolilla on rinnakkain useampia rakkaus- tai seksisuhteita".) Polyamoriaa käsiteltiin pelissä eri puolilta erilaisten ja eri tilanteissa olevien hahmojen kautta. Osallistuin viime syksynä pelin peluutukseen, jonka järjestäjät olivat Suvi Korhonen ja Santeri Virtanen.

Yleensä larppimateriaalit sisältävät paljonkin yksityiskohtaista, pelin tapahtumiin suoranaisesti liittymätöntä nippelitietoa hahmon lapsuudesta. Myös hahmon nimi, ikä ja sukupuoli (joka yleensä määrittyy pelaajan sukupuolen mukaan) sekä muut perustiedot on tiiviisti lyöty lukkoon, kun pelaaja saa hahmon (yleensä 1-3 viikkoa ennen peliä).

Screwing the Crew'ssa on kuitenkin lähdetty liikkeelle erilaisista lähtökohdista; ensinnäkin hahmot jaettiin pelaajille näiden toiveiden mukaisesti vasta pelipaikalla. (Koska peli sijoittui nykypäivään ja tavalliseen kerrostaloasuntoon, myös pelipaikaksi sopi hyvin toisen pelin järjestäjistä koti Töölössä.)

Toiseksi, kun materiaalit olivat jo olemassa, pelin järjestäjien tehtäväksi jäivät "vain" käytännön järjestelyt: pelin ajankohdan ja paikan päättäminen, pelin mainostaminen, pelaajien rekrytointi ja pelin tarjoiluiden hankkiminen.


Kolmanneksi hahmokuvaukset ovat pelimateriaalissa vain muutaman rivin mittaisia, ja pelkistävät hahmon roolin pelissä hyvin tiiviisti. Esimerkiksi itse pelasin kirjaimella L merkittyä hahmoa, josta kuvauksessa kerrottiin vain, että tämä eli parisuhteessa toisen hahmon, K:n, kanssa, ja vaikka nimenomaan K oli halunnut suhteesta avoimen, hän olikin hyvin mustasukkainen, kun L:kin oli aloittanut sivusuhteen toisen hahmon kanssa. Koska hahmojen sukupuoliakaan ei oltu speksattu, pelaajat saivat valita haluamansa hahmon sukupuolesta riippumatta. Tämän hahmojaon tuloksena meidän pelautuksessamme olikin useampi homo- tai lesbopari. (Hahmojaossa pyrittiin mahdollisuuksien mukaan huomioimaan kuitenkin sekin, jos joku olisi kokenut homo- tai lesbosuhteen pelaamisen jotenkin kiusalliseksi.)

Lyhyiden hahmokuvausten lisäksi pelimateriaalissa olikin käsitelty poikkeuksellisen kattavasti pelin rakennetta ja hahmojen tarkemman suunnittelun eri vaiheita. Hahmojaon jälkeen pariskuntaa pelaavat pelaajat keskustelivat keskenään ja saivat luoda itse hahmonsa taustat; nimet, työ- tai opiskelualat, harrastukset, sekä hahmojen välisen suhteen yksityiskohdat.

Hahmojen suhteiden vyyhti. Kuva: Suvi Korhonen.

Tämän jälkeen pelaajat kertoivat nämä hahmonsa perustiedot kaikille muillekin pelaajille esittelykierroksen aikana. Sitten alettiin luoda lisää suhteita hahmojen välille hauskalla villalankametodilla, jossa pelaajien väliin kertyvät langansäikeet kuvasivat hahmojen linkittymistä toisiinsa. Nämä suhteet eivät välttämättä olleet rakkaus- tai seksisuhteita, vaikka polyamoriaa ja vapaita suhteita kuvaavasta pelistä olikin kyse, vaan yhdessä suunniteltu hahmojen välinen suhde saattoi olla myös opiskelu- tai työtoveruus, toimiminen samassa järjestössä, yhteinen harrastus tai sukulaisuussuhde.

Itse peli käynnistyi kahden hahmon järjestämillä päivälliskutsuilla. Tämä osuus sujui aivan samalla tavoin kuin useimmat muutkin larpit: pelaajat tekivät ja sanoivat sen, mitä heidän hahmonsakin tekivät ja sanoivat. Mukana oli kuitenkin kaksi hahmojen syventämiseen tarkoitettua mekaniikkaa. Kesken pelin saattoi kilistää joko omaansa tai toisen pelaajan lasia, jolloin kyseinen pelaaja sanoi ääneen, mitä hänen hahmonsa todella ajatteli. Lisäksi puhaltamalla kynttilän sammuksiin saattoi aloittaa takaumajakson, jossa 2-3 pelaajaa pelasivat muutaman minuutin jakson hahmojensa aiemmasta elämästä.

Pelissä iso osa ajasta kului hahmoina käytyihin keskusteluihin niinkin tavanomaisista aiheista kuin asunnot, sisustaminen, matkailu ja ruoka. Peliohje kannusti silti etenkin pelin lopussa hahmojen välisten konfliktien esiintuomiseen - ja kaikenlaista draamaa syntyikin. Esimerkiksi oman hahmoni parisuhdekriisi näkyi kyllä varsin selvästi muillekin hahmoille, mutta se ei saanut lopullista ratkaisuaan, vaan jäi huojuvaksi.

Pelin jälkeen oli debrief, jossa kukin kertoi lyhyesti oman pelinsä kohokohdat hahmonsa kannalta. Koska pelaajia oli niin vähän, debrief ei venynyt liian pitkäksi, kuten isoissa larpeissa helposti käy. Ohjatun debriefin jälkeen pelin tapahtumien purku jatkui vapaamuotoisesti, kuten yleensäkin pelien jälkeen.

Kokonaisuutena peli toimi hyvin. Vaikka minulla oli mielestäni teemasta ihan hyvät taustatiedot - polyamoria ei ole tuttavapiirissäni mitenkään tuntematon ilmiö, ja olin perehtynyt asiaan mm. lukemalla alan mainion klassikon The Ethical Slut -kirjan, pelikokemus oli silti avartava ja selvensi erilaisten parisuhteiden käytännön dynamiikkaa mielenkiintoisella tavalla: innokkaimmillakin polyamorikoilla on myös epävarma ja mustasukkainen puolensa, ja paatuneimmatkin yksiavioiset pohtivat joskus, olisiko ruoho vihreää aidan toisellakin puolella. Tämänkaltaiset pelit lisäävät varmasti suvaitsevuutta erilaisia ihmisiä kohtaan. Suvaitsevaisuus onkin usein ollut yhteiskunnallisia tai muuten vakavampia teemoja käsittelevien larppien keskeinen teema ja tavoite; hyvänä esimerkkinä tästä on myös taannoin Helsingissä järjestetty larppi, jossa pelaajat pelasivat turvapaikanhakijoita.

Pelin käytännön järjestelyt toimivat hyvin, ja oli hauska päästä pelaamaan ilman larppeihin usein liittyvää puvustusvaivaa - koska peli sijoittui nykyaikaan ja hahmoja ei saatu etukäteen, ei ollut myöskään mitään painetta etsiä erityisiä vaatteita peliä varten.

Keittiössä on parhaat bileet. Kuva: Anne Liljeström.

Vaikka Screwing the Crew -pelimateriaali on varsin pelkistetty, juuri yksinkertaisuus tekee siitä innovatiivisen. Materiaali on riittävän suppeaa, jotta pelaajilla on mahdollisuus myös osallistua laajemmin hahmonsa luomiseen. Polyamoria-tematiikka sekä hahmojen sukupuolien jättäminen pelimateriaalissa auki tekee pelistä samalla mielenkiintoisella tavalla sukupuolineutraalin niin hahmojen kuin pelissä esiintyvien parisuhteidenkin suhteen.

Kunnioitusta herättävää on myös se, että Nilsen ja Lindahl ovat julkaisseet pelimateriaalinsa verkossa, jossa se on kaikkien hyödynnettävissä. Pelin voi materiaalin pohjalta järjestää kuka tahansa kiinnostunut. Nähtäväksi jää, uskaltautuvatko sen avulla myös ennen larppausta harrastamattomat kokeilemaan oman pelin järjestämistä.

Tätinörttiys on häiriö

Outi Lammi

Lupasin pohtia sitä, miten tätinörttiys istuu kulttuurisiin kuviin keski-ikäisestä naisesta. Tästä ei pidä kuitenkaan säikähtää. Tiedossa ei ole laadullisen tutkimuksen jargonia, merkitysrakenteita ja teemoja. Tämä setti vedetään toisenlaisessa tyylilajissa.

Photo courtesy of sethmeranda 

Alkajaisiksi on kai syytä kertoa, että olen tietoinen Nörttitytöt-blogissa käydystä termikeskustelusta ja tunnustan suosiolla, että käytän sanaa nörtti väärin ja teen sen aivan tahallani. Twitter-tilini englanninkielisessä esittelytekstissä kerron olevani geek lady, mutta geek-sanan suomennos nyt vaan on korni.


Nörttiyteni tai jos nyt sitten  ihan tarkkoja ollaan, giikkiyteni, perusta on osittain siinä, että olen patalaiska ja mukavuudenhaluinen. Siksi olen suunnattoman innostunut aina kun löydän sovelluksia tai keksin sovellusten käyttötapoja, jotka auttavat tekemään asioita vaivattomammin ja antavat täten lisäaikaa vielä mukavammille asioille. Olisiko tämä nyt jonkinlaista life hackingia (se joka keksii tuolle termille hyvän suomennoksen, saa erityismaininnan jossakin tulevaisuudessa tai rinnakkaistodellisuudessa ehkä-julkaistavissa muistelmissani). Toinen intohimoni on PowerPoint-halvauksen estäminen.

Tätinörtti on täysin itseironinen nimitys. Täti viittaa siihen, että kuuluun 40+ osastoon ja nörttiyden ironia on siinä, että saan usein kuulla olevani “nörtti” tai kuuluvani johonkin merkilliseen lahkoon “te tekniikkaihmiset”, vaikka en ole tippaakaan kiinnostunut tekniikasta. Muodolliselta koulutukseltanikin olen pesunkestävä humanisti ja kasvatustieteilijä. Tekniikka sinänsä on minusta suunnattoman unettavaa, se kiva juttuhan ovat sovellukset ja appsit. Tätinörtti-nimityksen  ironisuus taas on siinä, että tätihän ei voi olla nörtti eikä oikein edes giikkikään, koska hänen pitää olla valmis rientämään avuksi ja uhrautumaan aina kun lähipiirin hyvinvointi tai mukavuudenhalu sitä edellyttävät.

Kesällä löysin anoppilasta 2000-luvun alussa julkaistun Kotilieden, jossa haastatellut 40+ naiset valittivat muuttuneensa läpinäkyviksi. Lue: Miehet eivät vislaa perään. Naistenlehdet ovat merkittävä kulttuuristen mielikuvien tuottaja, olipa niiden maailmankuvasta ja sisältöjen syvällisyydestä mitä mieltä hyvänsä. Katsotaanpa mitä saadaan saaliiksi kun selataan tuoretta Sara-lehteä, joka on julistautunut 40+ -ryhmän äänenkannattajaksi: Hienoa! Tädin ei tarvitse pukeutua jakkupukuihin vaan hänen liikkumavaransa on paljon laajempi. Myöskään ruoanlaiton ei tarvitse olla prioriteetti numero yksi - helpotus! Miehetkin voivat vislata perään, jos ottaa kehitystehtäväkseen puumanaiseuden. Mutta melko tavanomaisissa asioissa pitäisi pysyä mahtuakseen Sara-lehden profiiliin. Samalla linjalla liikkuu Gloria-lehti. Välillä nostetaan roolimallliksi joku tieteen alalla kunnostautunut tutkijanainen, mutta muuten pyöritään avainsanoissa vaatekaappi, kosmetologi, kampaaja, lifting, kauneusleikkaus, botox, ruokamuoti, luksusturismi, valtavirtakulttuuri, selluliitti, pms ja vaihdevuodet.  

No eihän vaatteissa, kengissä tai pms-oireiden hoitamisessa ole mitään pahaa, mutta arvelen kuitenkin, että suurin osa lehden lukijoista tekee itsensä tälläämisen ohella tietotyötä. Täten he myös käyttävät tietotekniikkaa sekä työssään että vapaa-ajallaan. Laitteet näkyvät lehdissä lähinnä asusteina. Joskus olen havainnut laimean yrityksen kirjoittaa sosiaalisesta mediasta. Eikö naaman liftingin ohella tietotyötaitojen kohentamiseenkin voisi edes kehottaa, vaikka aiheen tunnetuksi tekeminen ei julkaisun päätehtävä olisikaan? Lehdissä kyllä sivutaan työuraan liittyviä asioita, joten kyse ei voi olla siitäkään, että haluttaisiin jättää lehti joksikin työn ulkopuoliseksi saarekkeeksi. Jos suoraan sanon, niin naistenlehtien maailmankuvat ovat pahasti ajastaan jäljessä.

Photo courtesy of brutapesquisa

Naistenlehtiä laajemmassa todellisuudessa stereotypiat tytöistä ja naisista tietotekniikan käyttäjinä ovat toki muuttuneet niistä ajoista kun aloitin IT-tukitehtävissä 90-luvulla. Mm. kotikaupungin tietokonekauppiaat tietävät jo, että kaupan syntyminen on todennäköisempää, mikäli ei ryhdy puhumaan pääni yli ostosreissulle mukaan sattuneelle aviomiehelle. Myös asiakkaat tuntuvat pitävän ihan luonnolliseen maailmanjärjestykseen kuuluvana sitä, että kouluttaja on aikuisen iässä oleva naisihminen.

Ihmisten on kai helpompi käsitellä yksittäistapauksia, mutta yleinen keskustelu tietotekniikasta, iästä ja osaamisesta junnaa merkillisen yksipuolisena. Se huolestuttaa sisäistä kasvatustieteilijääni, koska luutuneet asenteet tulevat mm. olemaan yksi este eläkeiän päästä toteutuvalle työurien pidentämiselle.  Ikätutkijat sanovat, että ikään liittyvät käsitykset muuttuvat vanhanaikaisiksi heti muodostuttuaan koska jokainen uusi sukupolvi luo niitä uudestaan itse elämällä. Käsitysten aataminaikuisuutta ei ehkä huomaa muu kuin se jota ne koskevat, koska muille yksinkertainen luokittelu on helpoin tie. Onko tietäväisempää kuin Y-sukupolveen kuuluva julkkis, joka on päästetty kolumnistiksi tuomaan avarakatseisuutensa hedelmiä muidenkin luettavaksi. Asiantuntevasti hän kehottaa “ikääntyviä apps-kammoisia työntekijöitä” hakeutumaan nuorempien diginatiivien oppiin. Justiinsa. Tunnen monta parikymppistä, joilta oppisin mahdottomasti uutta ja aivan yhtä monta, joille leikepöydän Liitä määräten -toiminto on extreme-laji. Toisaalta esimerkiksi Taloussanomien ja Kauppalehden ikäkirjoittelun kunniaksi on sanottava, että sukupuoleen liittyvä ahdasmielisyys ei sanottavasti häiritse, vaikka keski-ikäiset akat kuulemma kovasti kiukuttelevatkin työpaikolla.

Jos nyt ammattiympyröissä useimmat kestävät sen, että täti innostuu appseista ja softasta enemmän kuin kakkuresepteistä ja liftingvoiteista niin suurin osa sukulaisista ja ns. maallikkotuttavista ovat ymmällään. Ne, joille netti on vierasta ja pelottavaa, näkevät minut saatanasta seuraavana. Ei ole harvinaista, että hihaani liimaudutaan jupisemaan netin kamaluudesta. Onko niin, että kun moraalin peruskallioksi mielletty täti-ihminen puhuu kukkahattunsa lierin varjosta vaarallisen netin ja hömppäyhteisöpalveluiden puolesta, se on liian ahistavaa. Y-sukupolven nettimyönteisyys on helpompi ohittaa vähätellen “nuorten juttuna”. Ehkä tätinörtti asettaa myös paineita antamalla vaivalloisen mallin, sillä onhan yleisille ikään liittyville käsityksille antautuminen helppoa. Annetaan vain periksi sohvan seireenikutsulle kun lehdessäkin sanotaan, että aivot alkavat muuttua muusiksi jo 45-vuotiaana. Eihän kaikkien tarvitse mitenkään erityisesti hurahtaa, mutta ei pidä kitistä ikäsyrjinnästä jos Microsoft Word 2.0 oli viimeisin uusi asia, jonka suostui opettelemaan.

Me tädit kuitenkin jaksamme heilua ja nörttäilläkin. Tämä tätsä poistuu nyt tuolin ja näppäimistön välistä pelaamaan pari kierrosta äkälintuja - parasta päännollausta, koska siitä ei tule krapulaa eikä silmäpusseja.