Miten kasvattaa tytöstä pesunkestävä nörtti

Maria Blomqvist

... ja kasvaa itsekin siinä sivussa

Ellen olisi ollut syntymänörtti olisi kaikki saattanut alkaa tästä. Koska tämä aloitus kuulostaa (ainakin minusta) varsin dramaattiselta, kuvitelkaamme, että tämä todella oli kaiken alku.

Kuvitelkaa minut, hieman yli 30-vuotias huolestunut aika tavallisen näköinen nainen istumassa neurologin vastaanotolla. Takana ovat pitkät lastenpsykiatrin, psykologin, yleislääkärin ja fysioterapeutin suorittamat tutkimukset. Tyttäreni, 5-vuotias rauhallinen lapsi, on täysin uppoutunut selailemaan Aku Ankkaa. Hän istuu hieman kumarassa matalalla puisella lastentuolilla keskellä pehmolelujen, lastenkirjojen ja nukkejen muodostamaa sekamelskaa. Lastenneurologi vilkaisee häntä hymyillen. "Hänessä ei ole mitään vikaa", hän sanoo ystävällisesti. "Kunpa tietäisittekin miten paljon hänen kaltaisiaan lapsia tänne lähetetään... Lapsia, joilla on epätasainen lahjakkuus- tai temperamenttiprofiili tai vain epätavalliset kiinnostuksenkohteet..." Hän huokaisee ja sanoo sitten hyvin painokkaasti. "Ei teillä ole mitään hätää. Tyttärenne on nörtti."

Nörttiys ei ole mitattavissa oleva suure eikä sille ole määritetty yksikköä. Totta puhuakseni olen toisinaan a) toivonut, että ihmisille voitaisiin määrittää nörttiysindeksi ja b) että nörttiyden yksikkö olisi jotain todella härmistyttävän viileää; haluaisin päästä sanomaan "Nörttiysindeksini on 90 Whedonia". Virallisesti määritellyn nörttiysindeksin puutteessa joudun kuitenkin joka päivä olemaan tekemisissä vaikeasti määriteltävän ilmiön kanssa: pohtimaan sekä omaa nörttiyttäni että tyttäreni nörttiyttä ja sitä, miten parhaiten osoittaa arvostusta molempia kohtaan. Ajatus nörttiyden määrittelystä kuulostaa yritykseltä pyydystää jääpala haarukalla, mutta yritetäänpä silti.

70-luvulla syntyneenä muistan yhä ajan, jolloin termi "nörtti" ensimmäisen kerran ilmestyi mediaan. Tuolloin nörtit olivat poikkeuksetta ylipainoisia tai hyvin alipainoisia, henkilökohtaisen hygieniansa laiminlyöviä, epämuodikkaita rillipäisiä colajuomilla, pitsalla ja perunalastuilla itsensä elättäviä tietokoneen ääressä kaiken valveillaoloaikansa kuluttavia nuoria miehiä. Naiset olivat heille vain tarunhohtoinen fantasioinnin kohde, yhtä todellinen ilmiö kuin fenix-lintu. Itseironisimmat noista nörttimiehistä saattoivat ostaa itselleen rintanpin, jossa luki "Roolipelissä sinullakin voi olla tyttöystävä". Koska satuin olemaan henkilökohtaisesta hygieniastani huolta pitävä nuori nainen en kyennyt samaistumaan tuohon kuvaan, vaikka taoinkin Nethackin läpi useita kertoja, uppouduin fantasia- ja science fiction – kirjallisuuteen ja rakastin roolipelejä. Minulla ei ollut sanan "outo" lisäksi muita sanoja kuvaamaan sitä mitä olin – ja "outo" on todella viheliäinen sana kuvaamaan epävarmaa nuorta naista, joka haluaisi epätoivoisesti löytää ystäviä ja kokea kuuluvansa johonkin.

Ellen olisi liittynyt Suomen Tolkien-seura ry:hyn saattaisin kuvitella vieläkin, että "outo" on oikea sana kuvaamaan minua. Yhdistystoiminnan kautta tutustuin mielenkiintoisiin ja mahtaviin ihmisiin, jotka harrastivat yllätyksekseni samoja asioita kuin minä. Uskon, että monet teistä lukijoista ovat kokeneet saman tunteen kuin minä: oli kuin värikylläinen paratiisi täynnä kukkia ja hedelmiä olisi puhjennut sisälleni paikkaan, jossa oli aiemmin ollut autiomaa. Ympärilläni oli yhtäkkiä ihmisiä, joiden kanssa saatoin keskustella Keski-maan haltioiden sukupuista, ommella keskiaikatyylisiä vaatteita ja heittäytyä nauttimaan yhdessä kerrotuista tarinoista omassa roolipelimaailmassani.

Kehittymässä oleva nuorten, usein entisten koulukiusattujen nuorten ja nuorten aikuisten muodostama hörhökulttuuri (tällä nimellä muistan sitä tuolloin usein kutsutun) sai myös vastavoimia: mediassa esiintyi kauhutarinoita itsemurhan tehneistä tai mielenterveytensä menettäneistä roolipelaajista, joilla "rooli oli jäänyt päälle". Erityisesti äärikristityt kunnostautuivat tämän uuden alakulttuurin vastustajina leimaten roolipelaajat saatananpalvojiksi yhdysvaltalaisten esikuviensa innoittamina. Tällaiset loukkaavat yleistykset ja monien kokema lähipiirin ymmärtämättömyys saivat "hörhöt" lyöttäytymään tiiviimmin yhteen. Omakin maailma jakautui "meihin" ja "mundiksiin", ihmisiin, joiden ei edes kannattanut odottaa ymmärtävän mitään mistään tärkeästä.

Minulla ei ole tarkkaa käsitystä siitä, missä vaiheessa "hörhökulttuurista" tuli nörttikulttuuria, jonka valtavirta kykeni vähitellen sulattamaan paremmin. Peter Jacksonin Taru Sormusten herrasta -elokuvat nostivat ainakin yhden useimpien "hörhöjen" rakastaman teoksen parrasvaloihin ja suuren yleisön fanitettavaksi. Keskelle tätä alakulttuurin ja valtakulttuurin hidasta kohtaamista syntyi tyttäreni.

Vannon, etten yrittänyt ehdoin tahdoin muokata tyttärestäni erityisen nörttimäistä – itse asiassa päin vastoin. En pystynyt itse muuttumaan aivan tavalliseksi keskivertoihmiseksi, mutta yritin parhaani tehdäkseni tyttärestäni edes ulospäin sellaisen. Minun on tunnustettava, että oman nörttimäisyyteni näkeminen tyttäressäni oli varsin tuskallista. On eri asia naureskella nyarlathotep-pehmolelua halailevalle vauvalle kuin seurata sivusta, miten oma kömpelö lapsi saa ensimmäiset silmälasinsa nelivuotiaana. Silmieni alla tyttäressäni toteutui paljon nörttimäisiksi miellettyjä ominaisuuksia: hän oli jo viisivuotiaana todella kiinnostunut matematiikasta ja luonnontieteellisistä ilmiöistä, hän jaksoi nököttää paikallaan tuntikausia kokoamassa 100-palaisia palapelejä ja toisaalta hän oli ikätasoaan selvästi kömpelömpi. Minun oli pakko todeta, että pyrkimykseni muokata lapsestani mahdollisimman "normaali" oli epäonnistunut pahasti. Jäljelle jäi vain vaihtoehto hyväksyä sekä oma nörttiyteni että hänen nörttiytensä ja ryhtyä valtaamaan tilaa ja arvostusta molemmille.

Tyttärelleni, toisin kuin minulle, oma minuus on itsestäänselvä ja hyvä tila, jota hän ei ole ainakaan toistaiseksi alkanut kyseenalaistaa. Hän tietää olevansa erilainen kuin muut lapset, mutta hän havainnoi myös muiden lasten keskinäisiä eroja. Tyttäreni kohdalla olen havainnut, miten valtavan suuri merkitys opettajien ja koulun henkilökunnan toiminnalla on. Siinä missä itse jouduin suorastaan kidutetuksi on tyttäreni löytänyt ystäviä ja tulee mitä ilmeisimmin hyväksytyksi.

Nörttilapsen kasvattamisen haasteet lienevät pääsääntöisesti samat kuin lapsen kasvattamisessa yleensä: Miten tukea parhaiten lapsen itsearvostusta? Miten kehittää lapsen sosiaalisuutta? Päämääränä lienee joka tapauksessa koettaa auttaa lasta kasvamaan aikuiseksi, jolle tavallinen elämä ei aiheuta pääsääntöisesti ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Tämä pitää sisällään kaiken perustaitojen, kuten siivoamisen, ruoanlaiton ja kaupassakäynnin perusteiden hallinnasta aina sosiaalisen elämän kiemuroissa selviämiseen – ja myös kenties sen tärkeimmän, toimeen tulemisen itsensä kanssa. Jokainen meistä on elossa ollessaan varsin pysyväisluonteisesti naimisissa kehonsa, temperamenttinsa ja tapojensa kanssa.

On nörttilapsen kasvattamisessa myös omat haasteensa. Oma nörttilapseni on suuressa määrin älyllisesti suuntautunut, omaa norsun muistin ja kahmaloittain kärsivällisyyttä. Niinpä tutustuessani hänen kanssaan nörttikulttuurin helmiin joudunkin usein vastailemaan hämmentäviin kysymyksiin. "Äiti, muistatko, kun lupasit viime viikolla selittää minulle, mikä on tesserakti. Voisimmeko katsoa sitä nyt?" "Äiti, minun käy sääliksi Anakin Skywalkeria. Johtuiko hänen muuttumisensa Darth Vaderiksi siitä, että muut vaativat häneltä niin paljon?" Usein havaitsen itsekin olevani oman tietämykseni äärirajoilla etsiessäni hänelle ymmärrettäviä vastauksia.

Kaikkein vaikeinta ainakin minulle kasvattajana on ollut luottaa lapseeni, siihen, että hän selviytyy itse. Vaikeaa on myös nähdä oma riittämättömyytensä ja pakottaa itsensä kasvamaan, kohtaamaan vastoinkäymisiä ja yrittämään selviytyä niiden keskellä. En ole hyvä pitämään puoliani eikä ole tyttärenikään, mutta me opettelemme yhdessä.

Nörttikulttuurissa on paljon sellaista minulle todella tärkeää, jonka haluaisin siirtää eteenpäin tyttärelleni: rakkaus kirjallisuuteen, syvälliset ystävien kanssa käydyt keskustelut kirjallisuudesta, kriittinen asenne lukemiseen, lähdekriittisyys, mahdollisuus työstää vaikeita asioita fiktion avulla ja kehittää itseään esimerkiksi roolipelien tai larppaamisen avulla - lukuisista aivan mahtavista kirjoista, elokuvista ja tietokonepeleistä puhumattakaan. Ihminen oppii vain harjoittelemalla sopivaa vastusta käyttäen ja tarjoamansa viihdearvon lisäksi olen havainnut roolipelit ja larpit oiviksi minuuden harjoituskentiksi. Tyttäreni on vasta ottamassa ensimmäisiä askelia noiden harrastusten parissa, mutta jo nyt huomaan havainnoivani peleissä ilmeneviä tilanteita eri tavalla asetuttuani myös kasvattajan rooliin. Luotanko pelaajiin tarpeeksi? Annanko heille tarpeeksi mahdollisuuksia vaikuttaa peliin? Jaanko kaikille yhtä paljon huomiota? Kuuntelenko kaikkia? Olen saanut huomata, ettei kasvattaminen ole vain yksipuolinen ilmiö vaan kuin pöytätennistä: jatkuvia edestakaisin lentäviä palloja, korjausliikkeitä, harha-askeleita...

Olen osallistunut tyttäreni kanssa useampaan larppiin. Puolen vuoden ikäisenä hän konttaili ympäri lattioita Kevätmetsän valtakunta -eloroolipelissä, 3-vuotiaana hän maisteli rosvopaistia larpissa nimeltä Punainen lanka, pihlajapuu, jossa kuuluin pelinjohtoon. Toissavuonna päätimme lähteä yhdessä pelaamaan kun Rajakatse-kampanjassa tarjoutui mahdollisuus ottaa myös lapsia jatkumon kevätpeliin. Sama toistui viime vuonna ja toivottavasti myös tänä vuonna. Tyttäreni nauttii noista päivistä fantasiamaailmassa täysillä. Ensimmäisessä Rajakatse-pelissään hän ryhtyi kehittelemään omia juoniaan eläytyen pienen orpotytön hahmoonsa. Olin antanut hänelle koruksi suurehkon kristallikiteen, joka riippui nahkanauhassa. Se kourassaan silmälasipäinen tyttöseni kulki hahmon luota toisen luo kertoen etsivänsä tietoa hahmonsa vanhemmista. "Ainut muisto, joka heiltä jäi minulle, on tämä kristalli", hän selitti. Viime vuonna orpotyttöhahmo sai nimenkin: Heinä. Odotan jännityksellä, miten Heinä kehittyy hahmona tyttäreni kasvaessa. Tällä hetkellä tyttäreni odottaa jo kovasti Rajakatseen kevätpeliä, mahdollisuutta nauttia fantasiamaailman tunnelmasta ja kypsentää ruokansa nuotiolla.

Tyttäreni on aina rakastanut eläytymistä ja näyttelemistä. Päiväkotinsa kevätjuhlassa muistan hänen eläytyneen juustopalaa nokassaan pitäneen korpin osaan siinä määrin turkkalaisesti, että muovisen juustonpalan lisäksi hänen suustaan roiskui myös aimo annos sylkeä. Näytelmät ovat aina olleet hänelle vuoden kohokohtia. Koulun näytelmäprojekteissa hän on aina vapaaehtoinen esiintymään ja eläytymään ja vaikuttaa nauttivan siitä täysin rinnoin. Niinpä larppaaminen ja roolipelaaminen vaikuttaisivat hänelle varsin lupaavilta harrastuksilta ainakin tällä hetkellä.

Tuskin maltan odottaa sitä, että pääsen kokemaan tyttäreni kanssa monia omaan nörttiyteeni liittyviä huippuhetkiä: katsomaan Tähtien sota -elokuvat (olen tosin kuullut monien katsoneen ne jo nuorempienkin lasten kanssa), nauttimaan Buffysta ja Star Trekistä, lukemaan Harry Potter -kirjat loppuun... Lista on onneksi pitkä ja kasvaa yhä.

Kaikkein eniten toivon kuitenkin sitä, että kasvettuaan aikuiseksi tyttäreni voi olla suurin piirtein tyytyväinen itseensä.