Me heviseireenit, koloratuuriprinsessat ja metalliharpyijat

Ines Lukkanen

Suomessa on väkilukuun suhteutettuna eniten metallibändejä maailmassa. Olemme siis maailman epävirallinen metallipääkaupunkimaa, joka näkyy siinä, miten raskaammasta musiikista on tullut osa valtavirtaa. Toisessa ääripäässä isot nimet reissaavat kiertue-elämän pyörteissä, kun taas toisessa päässä toiveikkaat bändiuntuvikot lähettelevät herttaisen karuja demojaan suurille levy-yhtiöille.

Miten sitä sitten tyttöpolosta tulee keikkalavojen kuluttaja ja audiofiili? No, itse kasvoin suvussa jossa musiikki oli useille meistä tärkeää. Isäni isä lauloi kuorossa pitkälti yli seitsemänkymppiseksi, oma isäni soittaa kitaraa, ja serkuistani valtaosa taitaa jonkin instrumentin hyvin. Meistä olisi saanut kasaan juuri sellaisen ärsyttävän Von Trapp/Kelly Family -tyylisen laulavan perheen, jos ketään olisi kiinnostanut tehdä niin. (Onneksi tällaiselta kauhealta kohtalolta kuitenkin vältyttiin.)

Lita Ford ei vällää vaikket diggaiskaan

Sellaiset artistit ja yhtyeet kuten Kate Bush, Queen, Jethro Tull, Black Sabbath, Uriah Heep, Santana, David Bowie, Electric Light Orchestra, Leonard Cohen ja Genesis olivat osa lapsuuttani kaiuttimien äärellä, kiitos vanhempieni suurehkon levykokoelman. Ensimmäinen biisi jonka osasin ulkoa englanniksi nelivuotiaana oli Dire Straitsin "Money for Nothing". Jo silloin lauloin paljon, ja erityisen suurta hupia oli järjestää Alice Cooper -rock-konsertteja My Little Ponyilleni. Muistan edelleen kun ala-asteella valtaosa luokan tytöistä innostui New Kids On The Blockista, ja minä valitsin niistä jonkun satunnaisen takarivin jannun “suosikikseni” ihan vain että saisin olla rauhassa asian suhteen. Kävin toki varhaisteininä läpi karmaisevan nolon dancepop-vaiheen, mutta lopulta palasin ruotuun ja raskaamman musiikin pariin vähitellen.

Kasvaessani olin esiintynyt erilaisissa pienmusikaaleissa ja laulanut kuorossa, mutta liityin ensimmäiseen oikeaan bändiini jotakuinkin 18-vuotiaana. Sen jälkeen yhtyeitä tuli ja meni, kunnes vuonna 2006 satuin olemaan levyvierailija doom/down tempo-orkesterille nimeltä Saattue. Bändin kitaristi-säveltäjä oli jo pitkään halunnut aloittaa projektin, jonka vaikutteet tulivat Anathemalta ja Opethilta, ja siitä sai alkunsa nykyinen kokoonpanoni, Embassy of Silence. Olin vihdoin niin sanotusti “tullut kotiin” musiikillisesti, ja materiaali haastoi minut sekä sanoittajana, säveltäjänä että laulajana.

Koska tämän blogikirjoituksen ydinkysymys taitaa kuitenkin lopulta olla “Minkälaista on olla ainoa nainen metallibändissä?” voisin yrittää käsitellä asiaa joltakin kantilta. Erään poppoon naislaulaja vastasi taannoin kysmykseen jotain tyyliin “se voi olla tosi raskasta etenkin kiertueilla, olisipa yhtyeessä toinenkin nainen pitämässä minulle seuraa.” En oikein ymmärtänyt aluksi, mitä ihmettä hän tarkoitti. Kaikki tarvitsevat yksityisyyttä ja rauhoittumisaikaa silloin tällöin, siitä ei liene epäilystäkään, mutta kun minua hämmensi tämän neidin kerta kaikkinen tarve nimenomaan naisseuralle.

Olen itse viihtynyt yhtä lailla naisten ja miesten kanssa aina, kun kiinnostuksen kohteet ja huumorintaju ovat pelanneet yhteen. En voi kieltää, etteikö tietynlaisesta jätkämäisyydestä ole etua siinä, että tuntee olonsa kotoisaksi bändissä, jossa muut jäsenet ovat miehiä. Kun musiikki on kaikille se pääasia, se edesauttaa jäsenten keskinäisen kemian toimivuutta todella paljon. Tietysti ymmärrän senkin, ettei kaikkia kiinnosta alituiseen kertoa tai kuunnella tarinoita, jotka pyörivät ruumiintoimintojen ja sukuelinten ympärillä, vaikka olisikin oluenhuuruinen pitkätukkamuusikko. En koe useinkaan saavani mitenkään erityistä kohtelua sukupuoleni vuoksi – roudaan kamaa keikoille, laitan rahaa yhteisiin kuluihin ja ilmestyn bänditreeneihin siinä missä muutkin, eikä vaatteiden vaihtaminen samassa tilassa bändiläisten kanssa ole kiusallista. Minulle kettuillaan ja minä kettuilen takaisin, hölmöily ja huono läppä ovat musiikin lisäksi se liima, joka pitää bändin kasassa.

Jennifer Battenkin revittelee täböllä.

Kolikon toisena kääntöpuolena pidän lempi-inhokkitermiäni, eli niinkutsuttua “Female-fronted metallia”. Naislauluvetoisesta metallista on väkisin väännetty oma genrensä. Vaikka yhtyeillä ei olisi keskenään mitään muuta yhteistä kuin se että niiden vokalistilla sattuu olemaan sama sukupuoli, ne laitetaan yleensä huoletta FFM-lokeroon. Vaikka toinen yhtye soittaisi brutaalia death-metallia ja mikin takana riehuisi örisevä raivotar, kun taas toinen pumppu vetäisi nahkahousu-samettimekko-oopperaheviä , niin ei – sieltä se lätkä kuitenkin läiskähtää otsaan. Viimeistään näin käy markkinointivaiheessa, jos bändi ei ole varovainen. Tai ehkä jotkut orkesterit sitten häpeilemättä ratsastavat tällä ominaisuudella, en tiedä. Itseäni on aina korvennut vietävästi, jos meitä on jossain tituleerattu FFM:ksi, kun se ei todellakaan vielä kerro mitään musiikistamme. Jotenkin yleinen mielikuva naisvetoisesta metallista on a) Nightwish tai b) Within Temptation. Mitään rankempaa tai progressiivisempaa ei yleensä osata odottaa, mikä on todella suuri sääli, sillä meitä akkavokalisteja on laidasta laitaan siinä missä miehiäkin.

Keikoilla ja tapahtumissa tutustuu paljon muihin kokoonpanoihin, ja vaikka tuntuu että bändejä perustetaan joka puolella hirvittävää tahtia, niin taidan tuntea vain kourallisen naisia metalliorkestereiden keulakuvina tai muina jäseninä. Sitten kuitenkin Tuskassa ja Finnish Metal Expossa ämmiä ja jässiköitä köpittelee vastaan yleisön jäseninä jotakuinkin yhtä paljon. Elävätkö ennakkoluulot edelleen kanssasiskoissa ja -veljissä niin vahvoina, että ne estävät naismuusikoita hakeutumaan kitararäimeen ja mahtipontisuuden äärelle? Vaikka en henkilökohtaisesti aiemmin mainitsemani kollegani tavoin (kärjistäen) valikoi seuraani sukupuolikeskeisesti, toivoisin silti, että naiset rohkeammin uskaltautuisivat tälle edelleen kovin miehiselle saarekkeelle rikkomaan tabuja ja harhakuvitelmia. Olemme jo osa metalliskeneä muinakin kuin bändäreinä ja faneina – siitä vaan kitaran/basson/mikin varteen tahi rumpujen/synan/rokkaavan didgeridoon ääreen ja toimeksi! (Lahjattomuuden tunnetusti voi peittää oikealla asenteella.)