tiistai 6. maaliskuuta 2012

Miten kasvattaa tytöstä pesunkestävä nörtti


... ja kasvaa itsekin siinä sivussa

Ellen olisi ollut syntymänörtti olisi kaikki saattanut alkaa tästä. Koska tämä aloitus kuulostaa (ainakin minusta) varsin dramaattiselta, kuvitelkaamme, että tämä todella oli kaiken alku.

Kuvitelkaa minut, hieman yli 30-vuotias huolestunut aika tavallisen näköinen nainen istumassa neurologin vastaanotolla. Takana ovat pitkät lastenpsykiatrin, psykologin, yleislääkärin ja fysioterapeutin suorittamat tutkimukset. Tyttäreni, 5-vuotias rauhallinen lapsi, on täysin uppoutunut selailemaan Aku Ankkaa. Hän istuu hieman kumarassa matalalla puisella lastentuolilla keskellä pehmolelujen, lastenkirjojen ja nukkejen muodostamaa sekamelskaa. Lastenneurologi vilkaisee häntä hymyillen. "Hänessä ei ole mitään vikaa", hän sanoo ystävällisesti. "Kunpa tietäisittekin miten paljon hänen kaltaisiaan lapsia tänne lähetetään... Lapsia, joilla on epätasainen lahjakkuus- tai temperamenttiprofiili tai vain epätavalliset kiinnostuksenkohteet..." Hän huokaisee ja sanoo sitten hyvin painokkaasti. "Ei teillä ole mitään hätää. Tyttärenne on nörtti."

Nörttiys ei ole mitattavissa oleva suure eikä sille ole määritetty yksikköä. Totta puhuakseni olen toisinaan a) toivonut, että ihmisille voitaisiin määrittää nörttiysindeksi ja b) että nörttiyden yksikkö olisi jotain todella härmistyttävän viileää; haluaisin päästä sanomaan "Nörttiysindeksini on 90 Whedonia". Virallisesti määritellyn nörttiysindeksin puutteessa joudun kuitenkin joka päivä olemaan tekemisissä vaikeasti määriteltävän ilmiön kanssa: pohtimaan sekä omaa nörttiyttäni että tyttäreni nörttiyttä ja sitä, miten parhaiten osoittaa arvostusta molempia kohtaan. Ajatus nörttiyden määrittelystä kuulostaa yritykseltä pyydystää jääpala haarukalla, mutta yritetäänpä silti.

70-luvulla syntyneenä muistan yhä ajan, jolloin termi "nörtti" ensimmäisen kerran ilmestyi mediaan. Tuolloin nörtit olivat poikkeuksetta ylipainoisia tai hyvin alipainoisia, henkilökohtaisen hygieniansa laiminlyöviä, epämuodikkaita rillipäisiä colajuomilla, pitsalla ja perunalastuilla itsensä elättäviä tietokoneen ääressä kaiken valveillaoloaikansa kuluttavia nuoria miehiä. Naiset olivat heille vain tarunhohtoinen fantasioinnin kohde, yhtä todellinen ilmiö kuin fenix-lintu. Itseironisimmat noista nörttimiehistä saattoivat ostaa itselleen rintanpin, jossa luki "Roolipelissä sinullakin voi olla tyttöystävä". Koska satuin olemaan henkilökohtaisesta hygieniastani huolta pitävä nuori nainen en kyennyt samaistumaan tuohon kuvaan, vaikka taoinkin Nethackin läpi useita kertoja, uppouduin fantasia- ja science fiction – kirjallisuuteen ja rakastin roolipelejä. Minulla ei ollut sanan "outo" lisäksi muita sanoja kuvaamaan sitä mitä olin – ja "outo" on todella viheliäinen sana kuvaamaan epävarmaa nuorta naista, joka haluaisi epätoivoisesti löytää ystäviä ja kokea kuuluvansa johonkin.

Ellen olisi liittynyt Suomen Tolkien-seura ry:hyn saattaisin kuvitella vieläkin, että "outo" on oikea sana kuvaamaan minua. Yhdistystoiminnan kautta tutustuin mielenkiintoisiin ja mahtaviin ihmisiin, jotka harrastivat yllätyksekseni samoja asioita kuin minä. Uskon, että monet teistä lukijoista ovat kokeneet saman tunteen kuin minä: oli kuin värikylläinen paratiisi täynnä kukkia ja hedelmiä olisi puhjennut sisälleni paikkaan, jossa oli aiemmin ollut autiomaa. Ympärilläni oli yhtäkkiä ihmisiä, joiden kanssa saatoin keskustella Keski-maan haltioiden sukupuista, ommella keskiaikatyylisiä vaatteita ja heittäytyä nauttimaan yhdessä kerrotuista tarinoista omassa roolipelimaailmassani.

Kehittymässä oleva nuorten, usein entisten koulukiusattujen nuorten ja nuorten aikuisten muodostama hörhökulttuuri (tällä nimellä muistan sitä tuolloin usein kutsutun) sai myös vastavoimia: mediassa esiintyi kauhutarinoita itsemurhan tehneistä tai mielenterveytensä menettäneistä roolipelaajista, joilla "rooli oli jäänyt päälle". Erityisesti äärikristityt kunnostautuivat tämän uuden alakulttuurin vastustajina leimaten roolipelaajat saatananpalvojiksi yhdysvaltalaisten esikuviensa innoittamina. Tällaiset loukkaavat yleistykset ja monien kokema lähipiirin ymmärtämättömyys saivat "hörhöt" lyöttäytymään tiiviimmin yhteen. Omakin maailma jakautui "meihin" ja "mundiksiin", ihmisiin, joiden ei edes kannattanut odottaa ymmärtävän mitään mistään tärkeästä.

Minulla ei ole tarkkaa käsitystä siitä, missä vaiheessa "hörhökulttuurista" tuli nörttikulttuuria, jonka valtavirta kykeni vähitellen sulattamaan paremmin. Peter Jacksonin Taru Sormusten herrasta -elokuvat nostivat ainakin yhden useimpien "hörhöjen" rakastaman teoksen parrasvaloihin ja suuren yleisön fanitettavaksi. Keskelle tätä alakulttuurin ja valtakulttuurin hidasta kohtaamista syntyi tyttäreni.

Vannon, etten yrittänyt ehdoin tahdoin muokata tyttärestäni erityisen nörttimäistä – itse asiassa päin vastoin. En pystynyt itse muuttumaan aivan tavalliseksi keskivertoihmiseksi, mutta yritin parhaani tehdäkseni tyttärestäni edes ulospäin sellaisen. Minun on tunnustettava, että oman nörttimäisyyteni näkeminen tyttäressäni oli varsin tuskallista. On eri asia naureskella nyarlathotep-pehmolelua halailevalle vauvalle kuin seurata sivusta, miten oma kömpelö lapsi saa ensimmäiset silmälasinsa nelivuotiaana. Silmieni alla tyttäressäni toteutui paljon nörttimäisiksi miellettyjä ominaisuuksia: hän oli jo viisivuotiaana todella kiinnostunut matematiikasta ja luonnontieteellisistä ilmiöistä, hän jaksoi nököttää paikallaan tuntikausia kokoamassa 100-palaisia palapelejä ja toisaalta hän oli ikätasoaan selvästi kömpelömpi. Minun oli pakko todeta, että pyrkimykseni muokata lapsestani mahdollisimman "normaali" oli epäonnistunut pahasti. Jäljelle jäi vain vaihtoehto hyväksyä sekä oma nörttiyteni että hänen nörttiytensä ja ryhtyä valtaamaan tilaa ja arvostusta molemmille.

Tyttärelleni, toisin kuin minulle, oma minuus on itsestäänselvä ja hyvä tila, jota hän ei ole ainakaan toistaiseksi alkanut kyseenalaistaa. Hän tietää olevansa erilainen kuin muut lapset, mutta hän havainnoi myös muiden lasten keskinäisiä eroja. Tyttäreni kohdalla olen havainnut, miten valtavan suuri merkitys opettajien ja koulun henkilökunnan toiminnalla on. Siinä missä itse jouduin suorastaan kidutetuksi on tyttäreni löytänyt ystäviä ja tulee mitä ilmeisimmin hyväksytyksi.

Nörttilapsen kasvattamisen haasteet lienevät pääsääntöisesti samat kuin lapsen kasvattamisessa yleensä: Miten tukea parhaiten lapsen itsearvostusta? Miten kehittää lapsen sosiaalisuutta? Päämääränä lienee joka tapauksessa koettaa auttaa lasta kasvamaan aikuiseksi, jolle tavallinen elämä ei aiheuta pääsääntöisesti ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Tämä pitää sisällään kaiken perustaitojen, kuten siivoamisen, ruoanlaiton ja kaupassakäynnin perusteiden hallinnasta aina sosiaalisen elämän kiemuroissa selviämiseen – ja myös kenties sen tärkeimmän, toimeen tulemisen itsensä kanssa. Jokainen meistä on elossa ollessaan varsin pysyväisluonteisesti naimisissa kehonsa, temperamenttinsa ja tapojensa kanssa.

On nörttilapsen kasvattamisessa myös omat haasteensa. Oma nörttilapseni on suuressa määrin älyllisesti suuntautunut, omaa norsun muistin ja kahmaloittain kärsivällisyyttä. Niinpä tutustuessani hänen kanssaan nörttikulttuurin helmiin joudunkin usein vastailemaan hämmentäviin kysymyksiin. "Äiti, muistatko, kun lupasit viime viikolla selittää minulle, mikä on tesserakti. Voisimmeko katsoa sitä nyt?" "Äiti, minun käy sääliksi Anakin Skywalkeria. Johtuiko hänen muuttumisensa Darth Vaderiksi siitä, että muut vaativat häneltä niin paljon?" Usein havaitsen itsekin olevani oman tietämykseni äärirajoilla etsiessäni hänelle ymmärrettäviä vastauksia.

Kaikkein vaikeinta ainakin minulle kasvattajana on ollut luottaa lapseeni, siihen, että hän selviytyy itse. Vaikeaa on myös nähdä oma riittämättömyytensä ja pakottaa itsensä kasvamaan, kohtaamaan vastoinkäymisiä ja yrittämään selviytyä niiden keskellä. En ole hyvä pitämään puoliani eikä ole tyttärenikään, mutta me opettelemme yhdessä.

Nörttikulttuurissa on paljon sellaista minulle todella tärkeää, jonka haluaisin siirtää eteenpäin tyttärelleni: rakkaus kirjallisuuteen, syvälliset ystävien kanssa käydyt keskustelut kirjallisuudesta, kriittinen asenne lukemiseen, lähdekriittisyys, mahdollisuus työstää vaikeita asioita fiktion avulla ja kehittää itseään esimerkiksi roolipelien tai larppaamisen avulla - lukuisista aivan mahtavista kirjoista, elokuvista ja tietokonepeleistä puhumattakaan. Ihminen oppii vain harjoittelemalla sopivaa vastusta käyttäen ja tarjoamansa viihdearvon lisäksi olen havainnut roolipelit ja larpit oiviksi minuuden harjoituskentiksi. Tyttäreni on vasta ottamassa ensimmäisiä askelia noiden harrastusten parissa, mutta jo nyt huomaan havainnoivani peleissä ilmeneviä tilanteita eri tavalla asetuttuani myös kasvattajan rooliin. Luotanko pelaajiin tarpeeksi? Annanko heille tarpeeksi mahdollisuuksia vaikuttaa peliin? Jaanko kaikille yhtä paljon huomiota? Kuuntelenko kaikkia? Olen saanut huomata, ettei kasvattaminen ole vain yksipuolinen ilmiö vaan kuin pöytätennistä: jatkuvia edestakaisin lentäviä palloja, korjausliikkeitä, harha-askeleita...

Olen osallistunut tyttäreni kanssa useampaan larppiin. Puolen vuoden ikäisenä hän konttaili ympäri lattioita Kevätmetsän valtakunta -eloroolipelissä, 3-vuotiaana hän maisteli rosvopaistia larpissa nimeltä Punainen lanka, pihlajapuu, jossa kuuluin pelinjohtoon. Toissavuonna päätimme lähteä yhdessä pelaamaan kun Rajakatse-kampanjassa tarjoutui mahdollisuus ottaa myös lapsia jatkumon kevätpeliin. Sama toistui viime vuonna ja toivottavasti myös tänä vuonna. Tyttäreni nauttii noista päivistä fantasiamaailmassa täysillä. Ensimmäisessä Rajakatse-pelissään hän ryhtyi kehittelemään omia juoniaan eläytyen pienen orpotytön hahmoonsa. Olin antanut hänelle koruksi suurehkon kristallikiteen, joka riippui nahkanauhassa. Se kourassaan silmälasipäinen tyttöseni kulki hahmon luota toisen luo kertoen etsivänsä tietoa hahmonsa vanhemmista. "Ainut muisto, joka heiltä jäi minulle, on tämä kristalli", hän selitti. Viime vuonna orpotyttöhahmo sai nimenkin: Heinä. Odotan jännityksellä, miten Heinä kehittyy hahmona tyttäreni kasvaessa. Tällä hetkellä tyttäreni odottaa jo kovasti Rajakatseen kevätpeliä, mahdollisuutta nauttia fantasiamaailman tunnelmasta ja kypsentää ruokansa nuotiolla.

Tyttäreni on aina rakastanut eläytymistä ja näyttelemistä. Päiväkotinsa kevätjuhlassa muistan hänen eläytyneen juustopalaa nokassaan pitäneen korpin osaan siinä määrin turkkalaisesti, että muovisen juustonpalan lisäksi hänen suustaan roiskui myös aimo annos sylkeä. Näytelmät ovat aina olleet hänelle vuoden kohokohtia. Koulun näytelmäprojekteissa hän on aina vapaaehtoinen esiintymään ja eläytymään ja vaikuttaa nauttivan siitä täysin rinnoin. Niinpä larppaaminen ja roolipelaaminen vaikuttaisivat hänelle varsin lupaavilta harrastuksilta ainakin tällä hetkellä.

Tuskin maltan odottaa sitä, että pääsen kokemaan tyttäreni kanssa monia omaan nörttiyteeni liittyviä huippuhetkiä: katsomaan Tähtien sota -elokuvat (olen tosin kuullut monien katsoneen ne jo nuorempienkin lasten kanssa), nauttimaan Buffysta ja Star Trekistä, lukemaan Harry Potter -kirjat loppuun... Lista on onneksi pitkä ja kasvaa yhä.

Kaikkein eniten toivon kuitenkin sitä, että kasvettuaan aikuiseksi tyttäreni voi olla suurin piirtein tyytyväinen itseensä.

16 kommenttia:

  1. Tämä kirjoitus on aivan ihana! <3 Miljoonat kiitokset. Hirmuisen tuttuja tuntemuksia heräsi (kuten ajatus omasta syvällisestä outoudesta verrattuna "taviksiin") ja on erittäin hienoa, että on nörttiäitejä, jotka noin herkkävaistoisesti kasvattavat uutta nörttisukupolvea! :)

    VastaaPoista
  2. <3.

    Tähtien Sodista oheinen artikkeli inspiroi ainakin meikäläistä.

    Totisesti, maailma muuttuu ja näemmä parempaan aina välillä. Vielä kun nörttikyynisyyden ja "sarkasmin" onnistuu välttämään, niin hyvä tulee.

    VastaaPoista
  3. Hieno, hieno kirjoitus tärkeistä asioista :)

    VastaaPoista
  4. Aivan valtavan ihana artikkeli, ja hienoa kuulla että nörttiyttä mietitään tältäkin kantilta. Kiitos! :)

    VastaaPoista
  5. Keskiviikko tuli tällä viikolla aikaisin. ;-) Mutta ei se mitään. Tämä on loistava ja liikuttava teksti, kiitos siitä Maria.

    Minäkin olen toisen polven nörtti, vaikka olen syntynyt jo 80-luvulla. Voisin joskus kirjoitella enemmänkin siitä, millaista oli kasvaa kahden bibliofiilisen-scifisti-tolkienisti-leffafriikki-tiedeharrastaja-besserwisser-humanistin kirjahyllyjen täyttämässä kodissa. Vanhempani eivät ehkä ole itse identifioineet itseään varhaisnuorista asti nörteiksi, mutta minulle on ollut kasvaessani aika selvää, että kuulun geek- ja nörttikulttuurin piiriin "syntyperäisenä" jäsenenä. On ollut hauska nähdä, että minulla ja veljelläni on "toisenpolven nörtteinä" ollut myös jotain annettavaa vanhemmillemme; he ovat keski-ikäisinä löytäneet tiensä muun muassa Finnconeihin meidän perässämme. ;-)

    Jos ja kun itse lisäännyn haluan luonnollisesti välittää nörttikulttuurin helmet myös omille lapsilleni. Odotan vanhemmuudelta oikeastaan eniten sitä, että pääsisin lukemaan hobiteista, Narniasta, muumeista ja vampyyriestä omalle jälkikasvulleni - aivan niin kuin äitini aikanaan luki minulle. Puolisollani puolestaan taitaa olla jo leffasivistyslista luonnosasteella, vaikkei lastenteosta ole vielä sovittu mitään varmaa.

    VastaaPoista
  6. Lapsuudessani ruokapöytäkeskustelujen tueksi kaivettiin myös usein eksatia tietoa aikansa Wikipediasta eli 18-osaisesta Weilin-Göösin Kodin suuresta tietosanakirjasta. Tämä on ehkä ollut nörttivanhempieni sivistyskodin välittämistä opeista tärkein; kun et tiedä, ota selvää. Älä usko kuulopuheisiin.

    VastaaPoista
  7. Pahoittelen minulle sattunutta kömmähdystä: olen vetänyt yli kaksi vuotta yhdessä mieheni kanssa aikamatkustusta käsittelevää roolipelikampanjaa ja nähtävästi sillä on ollut vaikutuksensa... Vakavasti ottaen tein väsyneenä virheen. Kun huomasin sen, oli oloni jokseenkin tällainen: http://fokit.wordpress.com/2012/03/06/717/

    Kommentit ovat olleet todella rohkaisevia. Itse olisin hyvin kiinnostunut kuulemaan muidenkin kokemuksia nörttinä elämisestä ja suhteesta muihin ihmisiin. Olisipa todella mielenkiintoista lukea Anitta Kivirannan muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Uskon, että ne auttaisivat minuakin ymmärtämään tytärtäni vielä paremmin.

    VastaaPoista
  8. Mainio kirjoitus.

    "[T]aoinkin Nethackin läpi useita kertoja".

    Sulomusiikkia korville.

    VastaaPoista
  9. Maria, kiitos aivan ihanasta kirjoituksestasi! <3

    Sun tyttäresi täytyy olla ihan älyttömän fiksu ikäisekseen jos se pohtii jo tuon ikäisenä esim. Darth Vaderin taustoja. Ei mulle olisi tullut koskaan edes mieleen pohtia asiaa tuolta kantilta noin nuorena. Tosin eipä ollut minun nuoruudessani 1-3 osiakaan eivätkä vanhemmat tarpeeksi nörttejä opettamaan maailman näkemistä toisesta vinkkelistä. ;)

    Selitys viimeiseen lauseeseen: Olen vakaasti sitä mieltä, että roolipelaaminen auttaa ymmärtämään paremmin ihmisten käytöstä. Kun yrittää pohtia, mitä hahmoni tekee seuraavaksi, siinä tulee väistämättä pohdiskeltua, miksi ihmiset tekevät asioita niin kuin tekevät ja mitkä asiat heitä motivoivat. Ja samalla tulee myös pohdisttua omaa suhtautumista asioihin. Esim. Marian tytär on varmasti orpotytön rooliaan varten tai sen seurauksena joutunut käsittelemään miltä tuntuisi jos ei olisi vanhempia ja mikä on omien vanhempien merkitys elämässä pienelle tytölle. Osittain varmaan surullista, mutta toisaalta varmaan lohdullistakin jos hahmolla on ollut muita aikuisia tukemassa esim. adoptiavanhemman roolissa -> näkee ettei orponakaan jää yksin vaan aina voi saada/luoda uuden perheen ympärilleen.

    VastaaPoista
  10. Roolipelien kasvatuksellinen ja itsetutkiskeluun sopiva luonne ansaitsisi enemmänkin huomiota. Itse olen ihan tietoisesti tutkinut oman psyyken eri puolia erilaisten hahmojen kautta ja toisaalta rakentanut pelinjohtajana tilanteita sitä varten, että pelaajille tarjoutuisi vastaavia mahdollisuuksia.

    Jännä toi huomio tietokirjallisuudesta. Musta tuntuu että mun luonteeseen on vaikuttanut paljon se, että lapsuudessa ruokapöydän takana oli seinän kokoinen maailmankartta, jota tutkiskeli pitkät tovit joka ikinen päivä. Siihen kun yhdistää ahkeran roolipelaamisen, niin sitä on miettinyt juttuja paljon eri maailman kolkkien asukkaiden näkökulmasta. Usein on kuullut mielipiteitä siihen suuntaan, miten lapsia pitää suojella pahalta maailmalta, mutta mielikuvitus toimii myös reaalimaailman ymmärtämisessä.

    VastaaPoista
  11. Yksi tyttäreni parhaista ystävistä on Etelä-Afrikasta adoptoitu lapsi. Orpotytön roolin jälkeen tyttäreni on tosiaan keskustellut kanssani orpoudesta ja tullut pohtineeksi siinä sivussa myös, millaista hänen ystävänsä elämä on. En ole sivuainetta enempää perehtynyt kasvatustieteisiin, mutta uskoisin, että asioiden käsittely fiktion kautta tapahtuu paljolti myös alitajuisesti niin, ettei suurin osa tuntemuksista koskaan nouse tietoisuuteen asti. Asiasta olisi joka tapauksessa hyvin mielenkiintoista saada lisää tietoa joltakulta, joka on esimerkiksi tutkinut larppaamisen tai roolipelien käyttöä opetuksessa.

    Kiitos avartavista kommenteista. Enpä ollut tullut edes ajatelleeksi, miten tärkeää orpouden (siis mm. hylätyksi tulemisen) käsittely olisi. Monissa saduissa ja vanhoissa lastenkirjoissahan vanhempien sairastumista tai kuolemaa käsitellään: esimerkiksi Hannu ja Kerttu hylätään metsään, Lumikilla on paha äitipuoli, Tuhkimon isä kuolee ja äitipuoli pääsee rellestämään... Aiheesta voisi saada mielenkiintoisen roolipelin tai larpin.

    Kotonamme on myös kolme karvaista opettajaa kertomassa hylätyksi tulemisesta ja elämästä sen jälkeen: kissoistamme kolme on löytökissoja.

    VastaaPoista
  12. Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Jotenkin minäkin löysin tuosta itseni, vaikka en siinä mielessä olekaan nörtti, että tietokone- ja roolipelit ovat jääneet minulta löytämättä. Mutta sain ekat (voimakkaat) simälasini kuusivuotiaana, olin hyvin ujo ja viihdyin palapelien ja kirjojen ääressä hyvin pienestä asti (ja edelleen). Onneksi minulla oli äitini, jonka kanssa jakaa harrastukseni kirjallisuuteen, kun ikätovereista vastaavaa seuraa ei löytynyt. Aikuisena olen uskaltanut seistä omilla jaloillani ja puolustaa sitä mihin uskon, ymmärtää erilaisuutta ja uskoa hyvään ihmisessä. Ja olen tajunnut, että äitini on auttanut minua löytämään valtavan syvän ja rikkaan maailman jakaessaan kanssani kiinnostuksen kirjallisuuteen, psykologiaan, filosofiaan. Se henkinen ja moraalinen perintö merkitsee enemmän kuin mikään rahallinen perintö voisi ikinä merkitä.

    Elli

    VastaaPoista
  13. Hei Elli, ei nörtin ole pakko harrastaa tietokone- tai roolipelejä. Meistä Nörttitytöistä löytyy montakin, jotka eivät harrasta kumpaakaan, vaan nöräävät siitäkin edestä jollakin muulla alueella. Kirjallisuus, psykologia, filosofia ja palapelit riittävät kyllä mallikkaasti. ;-) Tuo mitä kirjoitat itsestäsi kuulostaa minusta kyllä hyvinkin nörtiltä - jos niin itse haluat ajatella.

    VastaaPoista
  14. Ihan todella hyva teksti! Loysin tasta myos itseni, ihan jo ekasta kappaleesta lahtien.

    VastaaPoista
  15. Tätä oli kerrassaan aivan ihanaa lukea! ♥

    VastaaPoista
  16. Tämä oli todella ihana ja liikuttava kirjoitus. En itse lapsena ollut varsinaisesti "nörtti" siinä mielessä, mitä tytärtäsi kuvailet, mutta tunsin silti aina oloni ulkopuoliseksi. Olin se ulkomailla asunut tyttö, joka osasi pienestä pitäen useita vieraita kieliä eikä hävennyt puhua niitä ja loistaa niissä koulussa. En ollut urheilullisesti lahjakas, vaikka liikunnasta periaatteessa pidinkin ja pidän yhä. Olin tiedonhaluinen, valmis sanomaan mielipiteeni ja valmis väittelyyn luokalla, jossa tällaiset ominaisuudet sallittiin vain pojille tai luokan kovistytöille. Tykkäsin kertoilla kaikenlaisia juttuja, en ollut hiljainen hissukka, vaikka kovasti sitä roolia yritettiin minulle luokkatovereitteni toimesta tuputtaa.

    Onneksi minulla oli ja on yhä perhe, joka rohkaisee olemaan oma itsensä. Nyt aikuisena olen vasta löytämässä paikkani maailmassa, ja tavallaan olen iloinen siitä ettei lapsuus ja nuoruus ollut helppoa aikaa. Se on opettanut kestämään vastoinkäymisiä ja tutustumaan itseensä.

    Maria, tyttärellesi tulee käymään elämässä hyvin. Mistä tiedän tämän? Koska sinä uskot häneen, tuet häntä ja autat häntä kasvamaan tasapainoiseksi aikuiseksi.

    VastaaPoista

Kotisivu on muuttanut osoitteeseen geekgirls.fi. Kaikki vanhat (ja uudet) artikkelit kommentteineen löydät uudesta sivusta.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.