Pelimaailma on tehty pojille. Sen voi muuttaa.

Joonas Laakso

1. Maailmani ja pelit

Artikkelin kuvituksena on käytetty artikkelissa
mainittujen pelien kansikuvia.
Kaikkien kuvien lähde: Wikipedia.

Minulla meni pitkään ymmärtää, että omassa maailmassani olisi mitään vialla. Olen syntynyt ja kasvanut juuri siihen ryhmään, jota varten kaikki on tehty - keskiluokkainen, keskimittainen ja -painoinen, valkoinen, nuori ja mies. Totta kai pelien maailma on houkuttanut minua. Se on tehty minulle. Pojille.

Iän ja kokemuksen karttuessa aloin kuitenkin turhautua peleihin, koska niin paljon kuin niitä rakastinkin, ne eivät kasvaneet kanssani. Elokuvat, kirjallisuus ja jopa sarjakuvat menivät viuhuen ohi pelien pysähtyneestä meiningistä. Pelit alkoivat vaikuttaa lapsellisilta, niin paljon kuin niitä rakastinkin. Niitä oli vaikea puolustaa, kun ne jatkuvasti osoittivat keskenkasvuisuutensa. Muu media, taide ja viihde kommentoivat maailmaa, jossa elin. Ne olivat luonteva osa yhteiskuntaa. Mutta pelit ylpeilivät sillä, miten erillisiä ne olivat.

Yritin ymmärtää, mikä oli pielessä, mutta en saanut siitä kiinni ennen kuin vuosia myöhemmin, kun yritin ymmärtää, miksei alalla ole enempää naisia töissä.

2. Juntti peilissä

Ongelmakohtia on monia. Lähdin kirjoittamaan tätä siitä näkökulmasta, että naisten puute alalla on isoin yksittäinen ongelma, mutta ei se ole totta. Pahin on jääräpäinen kiinnittyminen junttiuteen. Pelit ovat tyhmiä ja suorastaan ylpeitä siitä. Ihannepeli on Michael Bayn Transformers: iso, äänekäs, tyhmä kuin saapas, kaupallisesti merkittävä, ajattelemattomuudessaan loukkaava… ja vain poikien tykkäämä.

Tästä seuraa monia ongelmia, jotka häiritsevät enemmän tai vähemmän riippuen omasta maailmankuvastasi: pöyristyttävä väkivallan ihailu, viehtymys tekniikkaan itsearvona, ihmissuhteiden täydellinen poissaolo, yksioikoinen poliittinen maailmankuva, naisten marginalisoiminen ja esineellistäminen, haluttomuus käsitellä mitään muita konflikteja kuin aseellisia. Useissa juonellisissakaan peleissä ei edes ole draamaa - hahmot eivät kehity mihinkään tai kiinnosta ketään. Hyvä TV-mainos pitää sisällään enemmän tunnetta kuin moni tuntien pituinen peli.

Olisiko tässä yhteensä tarpeeksi syitä siihen, mikseivät pelit houkuttele naisia alalle? Sitä on kuitenkin vaikea hyväksyä, koska ystävistäni hyvin suuri osa on naisia ja melkein kaikki heistä pelaavat ja pitkälti ihan samoja pelejä kuin miehetkin.

3. Miksi se on näin?

Mistä tämä pelien henkinen alennustila sitten johtuu? Pelien tekeminen on omalaatuinen sekoitus teknistä suorittamista ja luovaa työtä. Ihmisiä ja ongelmia on niin paljon, että pelillä pitää olla poikkeuksellisen voimakas luova johtaja, jotta lopputuloksesta välittyisi mitään muuta kuin kompromissien kompromisseja. Pelien tekeminen on kallista ja siksi riskejä halutaan välttää. Kun pelin tekeminen on päivästä päivään toinen toistaan vaikeampien ongelmien ratkaisemista ja mahdottomalta tuntuvia teknisiä haasteita, kysyy melkoista luonteen lujuutta keskittyä mihinkään muuhun kuin helppoihin ratkaisuihin, silloin kun sellaisia on tarjolla. Ja kyllähän siihen alimpaan rimaan yltää aina.

En siis usko, että pelien tyhmyys ja ajattelemattomuus johtuisi siitä, että niitä tekee joukko nuoria miehiä, jotka eivät mistään paremmasta osaisi edes uneksia. Päinvastoin, pelejä tehdään ainoastaan sisäisellä palolla, josta pystyisi ammentamaan vaikka mitä. Pelien tekemisen todellisuus ja arki on vain sellainen, että rajoja on vaikea ylittää. Se, että tekijät ovat nuoria miehiä, pahentaa ongelmaa, muttei aiheuta sitä.

Olen miettinyt paljon, miten omiin peleihini saisi enemmän syvyyttä tai edes vältettyä ne pahimmat helpot ratkaisut, joilla teemme itsestämme osan ongelmaa. Pieleen mennään kun päätökset tehdään sen mukaan, mitä kuvitellaan mahdollisimman laajan yleisön haluavan. Loppujen lopuksi yleisö haluaa vain tuntea jotain. Sen pitää löytyä sisältä. Jos teet peliä, josta olet ylpeä ja johon olet laittanut jotain itsestäsi, ollaan jo oikealla tiellä. Ei pidä katua mitään.

4. Vuorovaikutus yleisön kanssa

Tekijät eivät ole vastuussa kaikista ongelmista. Suuri osa palapeliä on itseasiassa yleisö.

Markkinointi ja yleisö vaativat tiettyä, totuttua tapaa esittää asioita. On asioita, joista ei ole sopivaa puhua. Kukaan ei halua kyseenalaistaa tai miettiä vaihtoehtoja - ei yleisö, media, eikä varsinkaan markkinointikoneisto, mutta hyvin harva pelien kehittäjäkään tekee sitä lounaskeskusteluita syvällisemmin. Uskotaan, ettei kukaan halua dialogia pelien syvemmästä sisällöstä ja siten kukaan ei aloita keskustelua.

Toimittajat, blogaajat ja yleisö voivat vaikuttaa hyvin paljon siihen, miten pelejä käsitellään ja sitä kautta myös tehdään. Ihan jokaisen fanin pitäisi vaatia enemmän, eikä tyytyä taskulämpimään. Jos joku tekee jotain, mistä pidätte, kertokaa se. Palautetta tulee yllättävän vähän tekijöille asti - poislukien poikien kiukuttelu, jos jokin ei miellytä. Jokainen kehittäjä elää päiviä yhdellä yleisöstä tulleella kehulla.

On näkökulmia, joista käsin pelejä ei ole lähestytty vielä ollenkaan. Pelejä ei ole tehty vanhoille tai köyhille. On paljon kipeitä aiheita, joita käsitteleviä pelejä ei tulla näkemään kauppojen hyllyillä vielä vuosiin, vaikka se on OK muille taidemuodoille. Kun Heavy Rainissa vaihdettiin vauvalle vaippaa, tarinoiden mukaan moni lopetti pelaamisen siihen, vaikka se muuten oli tyylipuhdas trilleri.

Meillä ei vielä ole Hurt Lockereita tai Oscareita kahmivaa puheenvuoroa vähemmistöjen puolesta Transformersin ohessa. Tässä mielessä pelit ovat vielä kaukana edes Hollywoodin monimuotoisuudesta.

5. Naiset

Mutta palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, pelialalla on tosiaan hyvin vähän naisia. Meillä ei ole töissä yhtään, enkä tunne kotimaisesta skenestä kuin kolme. Maailmalla tilanne alkaa näyttää jo hieman paremmalta ja Suomi hiihtää perässä paitsi siksi, että olemme niin teknisiä, niin myös siksi, että kotimainen pelimaailma on vielä niin pieni ja suljettu yhteisö. Se aukeaa hitaasti.

En kuitenkaan usko, että terveellä sukupuoli-tasapainollakaan ratkaistaisiin näitä isoja ongelmia. Se auttaisi varmasti siihen, että peleissä näkyisi nykyistä vähemmän naurettavan yksiulotteisia naiskuvia ja olisi vähemmän suoranaista eksploitaatiota. Mutta se ei vielä sinällään auta siihen, että kaikki muutkin kuin naishahmot ovat onnettomia karikatyyrejä, eikä millään peleissä ole väliä aikuisen ihmisen elämässä. Tuntuu, että naisten puutetta alalla käytetään tekosyynä henkiselle laiskuudelle.

6. Hall of fame

Pelejä, joita ei ole tehty vain pojille: Heavy Rain, Rez, Final Fantasyt, LittleBigPlanetit, Rock Bandit, Professor Laytonit. Tämä ei tarkoita, että ne olisivat erityisen hyviä kaikkien alan ongelmien ratkomisessa tai immuuneja videopelien kasvukivuille, mutta niiden alin yhteinen nimittäjä ei ole 15-vuotias poika, jolla ei ole tyttöjä kavereina.

Koska viimeksi jäit miettimään pelin sanomaa suhteessa omaan elämääsi? Minulle kävi niin eilen, kun pelasin The Walking Deadin kolmannen episodin. Vaikka se on “zombie-peli”, se ei pelkää käsitellä pelaajaa tuntevana ihmisenä. Itseasiassa pelin koko sisältö on matka omiin tunteisiin. Vastaavaa on tehnyt hyvin miehinen gangsteriräiskintä Kane & Lynch ja kuulemma varsin macho erikoisjoukkoräiskintä Spec Ops: The Line. Pelit voivat siis pysyä tutuissa, helposti myytävissä ympyröissään ja silti kohdella yleisöään arvokkaasti. Pitää vaan uskaltaa jättää pikkupoikien pelit sikseen.

*****
Kirjoittaja tekee videopelejä työkseen ja huvikseen.

Konseptointi ja Prototypointi - Käyttäjä innovaattorina ja tuotekehittäjänä Osa 2/2

Tiina Laine 

Tämä blogikirjoitus pohjautuu minun ja Metsämarja Aittokosken Ylemmän AMK:n mediatuottaja koulutuksen esseeseen ”Mediatuotteiden ja palveluiden kehittäminen; ValoAurinko Tuotanto osk”

ValoAurinko on tuotantoyhtiö (jossa työskentelen), joka aloitti toimintansa vuonna 2004 lastenkulttuuriin ja –mediaan erikoistuneena yrityksenä. ValoAuringon toiminta-ajatuksena oli tuottaa ”uuden ajan sisältöjä uuden ajan asiakkaille”. ValoAuringon keskeiset tuotteet ovat lapsille suunnatut mediasisällöt, tärkeimpinä Kollikallion Skidit (MTV 3 2005), Leffatuutti zurbaani (YLE 2006) ja Jotain rajaa (YLE 2012). Toinen keskeinen toimintalinja on soveltava elokuva, alkujaan lapsille suunnatut omien elokuvien työpajat, joihin perustuukin tv-sarja Leffatuutti zurbaani.

Still elokuvasta Kollikallion Skidit  (ValoAurinko 2005)

Osana kehittämisstrategiaamme kokeilimme palvelumuotoilua uuden mediakonseptin muokkaamisessa. kyseinen Rockitude-konsepti on alkuaan kehitelty aikana, jolloin en itse työskennellyt ValoAuringossa. Tuottaja-käsikirjoittaja Metsämarja Aittokioski kertoo sen synnystä näin:

”Rockitude sai alkunsa: pitää olla musiikkiohjelma, joka näyttää sen kaiken! Joka vie treenikämpille, takahuoneisiin, biisintekosessioihin ja demoäänityksiin. Fanien julisteliimauskierroksille, koliseviin keikkabusseihin ja hikisille klubikeikoille. Että musiikki on asenteesta kiinni, niin kuin elämäkin. Elämän, rockin ja hien makuinen musaohjelma.

Ensimmäiseksi pidimme idean pohjalta yhteisen ideointipalaverin, jossa mukana olivat lisäkseni erilaisissa bändeissä soittanut ja laajasti eri musiikin genreihin perehtynyt Antti Aittokoski sekä kaksi ValoAuringossa tuolloin työskennellyttä käsikirjoitusharjoittelijaa. Syvensimme ajatusta: bändit hakisivat ohjelmaan esittelyvideoiden kautta ja joka jaksossa olisi bändimaailmaan liittyvä tehtävä: treenikämpän tuunaus, biisin teko, keikkabussin fiksaus tai musavideotuotanto.  Roolitimme muut esiintyjät juontajiksi, sparraajiksi ja kenttäjuontajaksi. Mukaan tulisi myös bändiläisten ja fanien itse kuvaamaa materiaalia ja juonirakenteesssa kilpailussa etenemiseen vaikuttaa fanien aktiivisuus.  Nimi sekä slogan nousivat esille hyvin pian ja nimen keksivät harjoittelijat: Rockitude – asenne ratkaisee. Nettisivujen rooli osana konseptia nousi keskiöön alusta lähtien. siellä esitellään bändejä ja niiden biisejä, fanit pääsevät kokoontumaan ja yleisö voi seurata tilannetta sekä rahoittaa haluamaansa bändiä kilpailussa.”

Ohjelma-ideaa esiteltiin muutamalle kanavalle ja vaikka jonkin verran oli kiinnostusta, niin aika ei ollut oikea. Suuri nettisisältö koettiin hankalaksi ja älypuhelimet olivat vielä kalliita ja vain vähemmistön käytössä. Rockitude jäi hetkeksi ideat-kansioon ja sitä kyllä kehiteltiin, mutta rauhaksiin. Tämän vuoden strategiapalverissa nostimme konseptin uudestaan esiin ja päätimme ottaa sen suhteen viimeisen ponnistuksen. Palvelumuotoilu sopi hyvin uudeksi näkökannaksi. Nopealla prototypoinnilla ja ”tulos tai ulos”- mentaliteetilla päätimme kokeilla mitä tapahtuu.

Rockitude-konsepti esittelyä nuorille.

Saadaksemme uutta verta kokonaisuuteen, kutsuimme joukon nuoria tutustumaan konseptointiin ja ideoimaan kanssamme sisältöä. Nuoret olivat ikähaarukassa 16-20v. ja he edustivat mediakonseptin katsojien ikähaarukkaa. Rockitudea voisi pitchata Voicen, Big brotherin ja Duudsonit Tuli Taloon ohjelmien yhdistelmän serkuksi. Rockitude ei kuitenkaan ole vain televisiosarja. Sen on tarkoitus näkyä ja kuulua kaikkialla mediassa. Niin peleinä, nettisivuilla kuin somessa. Palvelumuotoilun asenteen mukaisesti me emme piilottele ideaa tuotantoyhtiön salatuilla servereillä, vaan otamme käyttäjiä mukaan suunnitteluun. Saan myös kirjoittaa siitä näin blogiin, vaikka ohjelmaa ei vielä olekaan ostettu eikä tuotettu. Me haluamme kuulla ideoita niiltä, joille ohjelma suunataan, nyt. Katsojapalaute on myöhässä, kun ensin on laitettu suuri kasa euroja tuotantoon.

Ideoiden varastamista tuntuu eniten pelkäävän ihmiset, jotka eivät ole koskaan joutuneet todella myymään niitä. Silloin nimittäin iskee realiteetit nopeasti vastaan. Ideoiden varastamista suurempi ongelma on omien ideoiden saaminen esille ja että joku innostuisi niistä. Ideat eivät ole ainutkertaisia eivätkä uniikkeja, vaikka keksijästä niin tuntuisikin. Vielä ei osata tieteen keinoin määrittää, mikä se on joka saa tiettynä aikana ja hetkenä ihmiset keksimään samakaltaisen idean erillään toisistaan. Jotkut sanovat ette ”se on ilmassa”. Tiedemaailmassa on väläytelty termiä ”lajin kollektiivinen tietoisuus”, Platon pohdiskeli asiaa osana ideamaailmaansa. Joka tapauksessa tiedetään paljon esimerkkejä, jossa samaan aikaan maailman eri kolkilla on lähtenyt kehittymään samansuuntaisia ideoita. Yhtenä esimerkkinä voisi toimia Marimekon Unikot, jotka Maija Isola kehitteli Marimekolle 1964. Samaan aikaan Andy Warhol maalasi tauluja aiheena Flowers. Yhdennäköisyys on hämmästyttävä. Armin Unikkojen esimalli löytyy kuitenkin jo hänen taulustaan,  joka on päivätty muutama vuosi aiemmin. Kyseistä taulua Warhol ei ole voinut nähdä, koska sitä ei oltu julkisesti näytetty missään. Netittömänä aikakautena nämä kaksi taiteilijaa eivät mitenkään ole voineet kopioda toisiltaan ja silti idea on sama.

Alkuperäistä ideaa tärkeämpää onkin se mitä idealla tehdään. Ne jotka saavat ideansa oikeaan aikaan esille ja oikealla tavalla, luovat jotain uutta ja orginellia. Palvelumuotoilu on yksi hyvä vaihtoehto muuttaa ideointiprosessi selkeäksi toimminnaksi, joka luo suuntaviivat organisoituun työskentelyyn ja siten valmiiseen palveluun. Itseäni lähellä oleva esimerkki hyvästä ideasta, joka jää vain siksi, hyväksi ideaksi, tulee ValoAuringosta. Vuonna 2004 ValoAuringossa ideoitiin monimediallista sisältöä ohjelmaan. Yhtenä ideana esille nousi lautapeli, jota voisi pelata kännykässä. Mukana oleva ohjelmoija kuitenkin tyrmäsi idean typeränä. ”kuka nyt haluaisi pelata kännykällä lautapelia.” Sen sijaan että ideaa olisi vastustuksesta huolimatta viety eteenpäin tai etsitty ohjelmoija, joka lämpenee idealle, se hautautui muiden joukkoon ja unohtui. Nyt voi vain huokaillen miettiä minkälaisen rahoituspohjan kyseinen tuote olisi voinut luoda ValoAuringon nykyiselle toiminnalle, mikäli se olisi julkaistu silloin edelläkävijänä ja aallonharjalla. Mutta turha jäädä voivottelemaan mennyttä. Uusia ideoita kehiin vaan ja tällä kertaa pitää jaksaa nousta kehätyrmäyksestä uudestaan pystyyn.

Mitä sitten tapahtui Rockituden ideointisessiossa? Aluksi puhuimme yleisesti siitä, mitä kukakin televisiosta katsoo ja mistä musiikista tykkää. Meille ei tullut minään yllätyksenä että kyseisessä ikäryhmässä television katselu on hyvin vähäistä. Aikaa vietetään mieluummin netissä kuin television ääressä. ”Sitä käy katsomassa Youtubessa yhden linkatun videon ja klikkaa sitten seuraavan aiheesta suositellun ja sitten seuraavan. Ja ennekuin huomaakaan on roikkunut videoita katsellen kaksi tuntia netissä.” Lause on yhdeltä ryhmään osallistubeelta nuorelta. Siksi meille onkin tärkeää, että konseptin sisälle on rakennettu moimediallisuus. Jos emme ensin tavoitakaan katsojaa perinteisen televisioslotin kautta, niin ehkä saamme napattua hänet mukaan somen linkityksellä ja katsomaan lopulta jakson vaikka kanavan nettisivuilta. Nopeasti voisi ajatella että mihin oikeastaan edes tarvitsee sitä perinteistä televisioesitystä. Lyhyesti vastattuna siellä on edelleen tuotantoraha, mainosraha sekä status. Niidenkin ihmisten parissa, jotka eivät televiota katso, ”televisosta tuttu” kertoo että kyseessä on jotain laadukasta ja ammattilaisen tekemää. Hieman samalla tavalla kuin sanomalehtiartikkeli on aina ”luotettava” lähde, mutta nettiartikkeli välttämättä ei.

Yksi versio konseptiesittelystä.

Keskustelun tarkoitus oli rentouttaa osallistujia. Antaa heidän kertoa mielipiteensä. Tästä siirryimme konseptiesittelyyn. Mietimme pitkään missä kohtaa konsepti kannattaa esitelllä. Se kuitenkin rajaa ideointia, kun on jokin pohja johon nojata. Toisaalta meillä oli ajatus siitä mitä halusimme ja rajattu aika ideointiin. Oli siis järkevämpää tässä vaiheessa antaa raamit ja pohja jonka sisällä tehdä vapaata ideointia. Nuoret saivat kommentoida layouttivaihtoehtoja ja heitellä ajatuksia sekä tunnelmia, joita ne nostivat esiin. Tässä kohtaa pyrimme esittelemään vaihtoehtoja mahdollisimman neutraalisti ja siten että ilmaan tulevat ajatukset ja sanat otettiin vastaan ilman ylimääräisiä signaaleja siitä, mitä me itse asiasta ajattelimme. Huvittavaa oli huomata oma ikääntymisensä, kun revityt sanomalehti kirjaimet eivät tuoneet osalle odotettua punk-vaikutelmaa. Itse liitän ne siihen välittömästi. Sex pistols -analogia oli nuorille liian kaukainen, eikä siten auennut. Tosin joukossa olevalle punkkarille se taas oli täysin selvä viittaus.  

Ideapöytätyöskentely vauhdissa.

Kun nuorille oli hahmoteltu minkätyyppisestä ohjelmasta on kyse, teetätimme heillä maanantain blogikirjoituksessa esittelemäni ideapöydät-työskentelyn. Meillä oli neljä pistettä: Mitä sisältöä haluaisit nettisivuille,  minkälaista peliä haluaisit teemasta pelata, kenet/mitä/missä haluaisit ohjelmassa nähdä ja mitä haluaisit bändien joutuvat tekemään. Ohjeeksi annoimme että jokaisella jaksolla on käytössä 5 miljoonaa tuotantorahaa ja maailman parhaat tekijät, joten mikään ei ole mahdotonta. Kirjoitusaikaa oli 3 minuuttia per piste ja sitten oli vaihto seuraavaan pisteeseen.

Ideapöytätyöskentelyn jälkeen jaoimme nuoret ryhmiin ja laitoimme heidät valitsemaan netti- ja peliosuudesta yhden idea ja protoamaan sen meille. Protoamisessa tarkoitus on rakentaa fyysinen elementti, joka vastaa idean reaalitoteutusta. Käytettävissä on kaikki huoneesta läytyvä sekä askartelutarvikkeet. Annoimme protoamiselle aikaa puoli tuntia, jonka jälkeen ryhmät esittelivät omat ideansa kaikille. Toiset saivat esittää kysymyksiä, kritiikkiä ja kehuja prototyypistä. Me tilanteen ohjaajat kirjoitimme kynä sauhuten keskustelua muistiin.

Nettisivuprototypointia

Kaiken kaikkiaan ideointisessio oli erittäin onnistunut ja käytämme sitä varmasti vastaisuudessakin uusien palveluprosessien muotoilussa. Yhtenä tärkeimmistä elementeistä onnistumisessa pidän osallistuneen ryhmän heterogeenisyyttä. Vaikka ikäjakauma oli suppea kohderyhmäjaottelun vuoksi, niin musiikkimaut, elämäntilanteet ja arvot olivat hyvin erilaisia. Se mahdollisti ideoiden sekoittumisen. Samaan aikaan oli tärkeää musiikin vakavuus ja toisaalta siihen liimailtiin elementtejä hyvinkin kevyistä ohjelmaformaateista ja huumorista. Suurin osa nuorista vastusti nykyisin musiikki ohjelmissa valloilla olevaa kilpailutyyppiä, jossa pudotetaan raa’asti ihmisä pois. He nimesivät sen yhdeksi suurimmaksi syyksi mikseivät kyseisiä ohjelmia katso. Nuoret halusivat ohjelmalta yhteisöllisempää otetta ja suurempia kaaria. He halusivat mahdollisuuden seurata samoja ihmisä niin mokien hetkellä kuin onnistumisissa. Saimmekin heiltä todella loistavia ideoita kilpailuhengen säilyttämiseen ilman raakoja pudotuspelejä.

Palvelumuotoilu on yksi työkalu ja tällähetkellä se kuumin juttu, jota hoetaan kaikissa koulutuksissa. Saattaa olla että muutaman vuoden päästä puhutaan jostain muusta, mutta työkaluna se on mielestäni käyttämisen arvoinen.

Ja vielä loppuun lainaus, johon haluan uskoa koko sydämmestäni: 

"Sometimes, the only realists are the dreamers." - Paul Wellstone

Konseptointi ja Prototypointi - Käyttäjä innovaattorina ja tuotekehittäjänä osa 1/2

Tiina  Laine

Tämä blogikirjoitus pohjautuu minun ja Metsämarja Aittokosken Ylemmän AMK:n mediatuottaja koulutuksen esseeseen ”Mediatuotteiden ja palveluiden kehittäminen; ValoAurinko Tuotanto osk”

Palvelumuotoilu on uusiosana, joka on johdettu muotoilusta. Aikaisemmin on muotoiltu esineitä; tuoleja, lautasia, verhoja, sateenvarjoja, kumisaappaita ja kännyköitä.  siirtyessämme yhä enemmän teollisesta yhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan, siirtyy painopiste esineiden muotoilusta palveluiden muotoiluun.

Mitä on palvelumuotoilu? Siinä yhdistyy hullu luovuus, tulevaisuuden ennustaminen ja asiakkaan kuuntelu. Jotta yritys pärjää kilpailussa, sen on hiottava palvelustaan asiakaskuntaa innostava ja tarpeen täyttävä. Parhaimmillaan tarve on sellainen, jota kukaan ei ole aikaisemmin tullut edes ajatelleeksi, mutta tullessaan markkinoille se tuntuu itsestäänselvyydeltä.  Henry Fordin väitetään todenneen: 

Jos olisin kysynyt mitä ihmiset haluavat, he olisivat vastanneet, että nopeampia hevosia.

Palvelumuotoilun ytimessä on uusien palveluideoiden ja -konseptien suunnittelu sekä olemassaolevan palvelun kehittäminen. Pitää suunnitella palveluprosessi: se miten tarjotaan, on vähintään yhtä tärkeää, kuin mitä tarjotaan. Palveluprosessissa huomioidaan koko tuotantoketju: mitä palvelu sisältää ja missä järjestyksessä asiat tapahtuu. Etsitään palvelupisteet, eli tilanteet jossa asiakas kohdataan ja varmistetaan että jokainen niistä on strategian mukainen. Palveluympäristössä huomioidaan myös koko ketju tuotannosta asiakkaalle. Ja sen pitää sisältää tarina. Ei ole sattumaa, että Ikea kertoo kalustonsa nimeämisen lähteneen 17-vuotiaan Ingvar Kampradin lukihäiriöstä. Lukihäiriön takia hän muisti esineiden nimet paremmin kuin tuotekoodit.  Eli palvelumuotoilun tuloksena mikään lopullisessa tuotoksessa ei ole sattumaa. Tieto ja prosessi pitää pystyä havainnollistamaan muillekin ja sekin myyvästi. Inforafiikkaan onkin hyvä panostaa.

Palvelumuotoilun prosessikaavio.
Uuden informaation
myötä ollaan valmiit palaamaan askelia taaksepäin 

Vaikka tekstin alussa totesinkin, että palvelumuotoilussa pyritään tarjoamaan jotain, mitä ihmiset eivät edes tiedosta haluavansa, niin palvelumuotoilussa käyttäjä on kuitenkin arvostettu voimavara. Hänet tulee ottaa mukaan jo kehittelyvaiheeseen. Yhtenä esimerkkinä tästä toimii ohjelmoinnissa käyttetty scrum, josta Riikka Karhu kirjoitti Nörttitytöissä 21. maaliskuuta. Nopea prototypointi ja käyttäjäpalaute mahdollistaa paremman tuotteen. Harva ostaja olettaa nykyään, että julkaistava ohjelmisto olisi valmis. Se ostetaan keskeneräisenä ja sitä päivitetään sitä mukaan kun virheitä havaitaan.  Se tekee ohjelmistosta joustavamman. Onhan yritykselle paljon halvempaa antaa kuluttajien toimia testaajina, kuin siihen palkattujen työntekijöiden. Kun ohjelmaa testataan oikeassa elämässä, saadaan myös tietoa joka muuten jäisi pimentoon. Kalliit ja hitaasti työstetyt ohjelmistot kosahtavat huomattavasti näyttävämmin kuin pienet, joustavat ja jatkuvasti päivittyvät. Tästä löytyy hyvä artikkeli Suoman kuvalehdeltä.

Nopea prototypointi on kuumasana ohjelmistomaailman lisäksi myös palvelumuotoilun puolella. On kannattavampaa saada hyvä idea esille ja myyntiin nopeasti, sekä valmistautua muokkaamaan sitä kuluttajien toiveiden mukaisesti. Kuluttaja ei koe tätä puolivillaiseksi tekemiseksi vaan itseasiassa todella hyväksi asiakaspalveluksi, jossa hänen toiveitaan kuunnellaan. Mediapuolella scrum on samaan aikaan toiminnassa ja toisaalta hyvinkin kaukana ideaalista. Harvoin tuotantoyhtiön kannattaa tuottaa televisio-ohjelmaa loppuun omalla rahalla ja tarjota sitä sitten kanaville, joiden tarpeita se ei sitten ehkä palvelekaan. Järkevämpää on myydä idea ja lähteä kehittelemään ohjelmaa yhdessä. Tällöin se saadaan räätälöityä kanavalle sopivaksi ja mikäli tuotantokausia tehdään lisää, niin katsojaa kuunnellaan. ”Ai, tästä hahmosta tykättiin, no nostetaanpas se suurempaan osaan ja tuo voi sitten joutua vaikka auto-onnettomuuteen kun sitä ei jaksa kukaan seurata.” Toisaalta elokuva, televisiosarja tai muu media-alan tuotos valmistellaan hyvin hiljakseen, lähes salaa loppukäyttäjältä. Innokkaimmat fanit saavat viitteitä tulevasta pieninä tiedon-murusina ja lopullinen tuotos lanseerataan suurella volyymilla valmiina. Tällöin käyttäjän rooliksi jää valinta: tykkään/en tykkää.

Käyttäjätutkimuksen suhteen Av-ala näyttäytyy vanhakantaisena: ideat nousevat käsikir-joittaja-auteurin päästä, käsikirjoittaja esittelee ideansa tuottajalle tai kanavaostajalle. Ideoinnissa ja käsikirjoituksen arvon ja potentiaalin arvioinnissa on keskeistä se, kuka kirjoittaja on ja onko hänellä työskentelyyn vaadittavaa sitkeyttä ja kurinalaisuutta. Tv-kanavan tilaajan henkilökohtainen mielipide on hyvin vahvassa roolissa. Kirjoittajan pitäisi ideoida ja kohdistaa sisältöä juuri tuolle yhdelle henkilölle, mikä vääjäämättä supistaa ideoiden kirjoa ja vähentää variaatioita. Harva alan ulkopuolella oleva tietää että pitkien-elokuvien lopullisesta rahoituksesta, eli siitä minkälainen elokuva pääsee tuotantoon, päättää noin kymmenen ihmistä. He toimivat kaikkien suomalaisten puolesta makutuomareina ja portinvartijoina. Tarkoitus ei ole pelkästään kristisoida asiaa, kyseiset henkilöt ovat laajasti kouluttautuneita ja pyrkivät tekemään päätökset avoimesti. Lisäksi heitä raamittaa valtion hallinnolta tulevat säädökset ja tavoitteet sekä kanavien hallitusten määräykset.

Kuten totesin, idean myynnin kohdalla loppukäyttäjätutkimusta arvostetaan hyvin vähän, ehkäpä taideaspektiin nojaten. Mediapuolella ongelma aiheutuu palvelun ja taiteen ristiriidasta. Onko kyseessä taideteos, jolloin sen sisällöstä ei tarvitsekaan tehdä palvelumuotoilua vai onko se käyttäjille tarkoitettu palvelu? Elokuvataiteessa raja on useimmiten selkeä. Televisiosarjojen kohdalla se on huomattavasti häilyvämpi.

Palvelumuotoilussa on paljon muitakin haasteita, joiden yli pitää päästä. Kopiointi ja matkiminen (myös bencmarking) johtavat tuotteeseen, joka on jo markkinoilla ja joiden kehittäjät luultavasti kehittelevät jo jotain uutta. Harmaa perustekeminen ja rohkeuden puute tuottavat palveluja, jotka ehkäpä ovat varmoja, mutta tylsyys ei koskaan myy. Nokian nykyhetken tilannetta arvioitaessa puhutaan paljon siitä että työstettiin varmaa. Aple työsti mielenkiintoista ja uutta. Aplen Iphone ei ehkä toimi yli 5 pakkasasteessa, mutta kun se toimii, se on kiinnostava ja asiakkaan mieltä kutkuttava. Myös byrokratia tappaa tunnetusti kaiken luovuuden ja uutuus aspekti hävitään samantien. Kun kaikki pitää hyväksyttää tiukassa valvontaketjussa, aikaa kuluu ja varmuus vie voiton.  ”Tämä nyt ainakin menee talousosaston johdolla läpi”. Kolmantena suurena haasteena ovat vanhentuneet toimintavat ja vanhentunut osaaminen. Ne eivät voi koskaan synnyttää uutta. Jatkuva kouluttautuminen tarkoittaa muutakin kuin koulunpenkillä istumista. Pitää olla korvat ja silmät auki. Imeä sisäänsä uusinta tietoa ja kokeilun halua ja mikäli verkostot ovat pienet, ei uusin tieto alaltasi koskaan pääse sinulle asti.

Miten sitten toimii palvelumuotoilussa yhteisöllinen suunnittelu ja käyttäjien osallistaminen? Metodeja on monta, ja niiden tuntemus mahdollistaa metodien käytön oikealla hetkellä tilanteen vaatimien raamien mukaan. Nopeasta prototypoinnista jo mainitsinkin. Lisäksi kannattaa osallistaa käyttäjät suunnitteluprosessiin yhteisten suunnittelusessioiden avulla, jossa yhdistetään alan asiantuntijat ja tulevan palvelun käyttäjät samanpöydän ääreen. Tärkeää näissä tilanteissa on poistaa osallistujilta hierarkia ja statukset. Palvelun käyttäjä ja asiantuntija ovat samalla viivalla ja heidän mielipiteensä yhtä tärkeitä. Luovassa prosessissa vapaa assosiointi on kaiken kulmakivi eikä se ole mahdollista, mikäli tilanteeseen liittyy valtakysymyksiä tai byrokratiaa.

By HikingArtist.com

Erilaisia ideoinnin esteitä ovat juuri valtafiltteri (kuka saa päättää mikä idea on hyvä), arvofiltteri (tiedostamattomat arvot, maailmankuvat ja asenteet), kulttuurifiltteri, järjestelmäfiltteri (hallinto ja byrokratia), ammattifiltteri (yksilö ideoi vain oman ammatillisen näkemyksensä sisällä) ja mukavuusfiltteri (emme halua poistua mukavuusalueelta ja ottaa riskiä tulla nolatuksi). Henkilön, joka vetää ideointisessiota tulee olla tietoinen näistä filttereistä ja auttaa ihmisiä pois niistä. Tähän on kehitetty avuksi erilaisia ideointitekniikoita. Esimerkiksi ”kuusi ajatteluhattua” metodissa, jokaiselle osaanottajalle annetaan rooli, jonka kautta hänen on tarkasteltava ideaa. Rooleja voi olla talous, negatiivisuus, positiivisuus, realismi jne.  Tällöin yksilö keskittyy yhteen filtteriin ja saattaa päästää irti muista. Ideapöytä-metodissa taas yksilöllä on lyhyt hetki aikaa kirjoittaa suurelle paperille kaikki tiettyyn kysymykseen liittyvät mieleen tulevat asiat. Tekstiä ei itendifioida eikä nimetä ja samaan aikaan voi samaan paperiin olla kirjoittamassa monta ihmistä. Lyhyt aika, yksilötyöskentely sekä ajatusten anonyymiys mahdollistavat filttereiden unohtamisen. Kun emme ehdi punnita jokaista sanaa, eikä meidän tarvitse pelätä että se tyrmätään, niin ideoimme vapaasti.

Alternative futures-yrityksen Jari Koskinen esitteli Aalttoyliopiston polkukoulutusluennolla heidän käyttämän huonojen ideoiden-metodin, jossa ihmiset saavat ideoida vain huonoja ideoita. Tällöin annamme tilaa ajatuskuluille, jotka muuten nopeasti itse tyrmäismme noloina, tyhminä tai toteutuskelvottomina, emmekä päästäisi koskaan niitä suusta ulos. Kuitenkin näissä ideoissa voi piillä jotain hienoja helmiä tai vihjeitä hyvään ideaan.  

Palvelumuotoilu on siis ihan oma alansa, johon on kehittynyt metodeja ja strategioita. Keskiviikkona kerron kuinka ValoAuringossa palvelumuotoilu toimii käytännössä ja miten käyttäjätutkimusta sovellettiin Rockitude-mediakonseptin hiomisessa.

Mikäli palvelumuotoilu kiinnostaa, niin siitä on kirjoitettu hyviä kirjoja mm. Innovaatioprosessista Jim Solatien kirjassaIdeasta arvonlisäykseksi. Lisäksi kannattaa seurata mainitsemani Jari Koskisenblogia 

Kompromissien Elokuva-Suomi

                                                                                                                   Tiina Laine

Kirjoittajasta: Työsketelen media-alan tuotantoyhtiössä ja opiskelen korkeamman asteen tutkintoa mediatuottamisesta. Vaikka työkokemusta alalta onkin kertynyt mitä kirjavimmin, en ole vielä päässyt tuottamaan yhtään pitkää elokuvaa, mutta seuraan alaa aktiivisesti ja ehkäpä muutamassa vuodessa päästään siihenkin käsiksi. Olen alun perin valmistunut käsikirjoittajaksi ja kuvaajaksi medianomin papereilla.

Alun perin minun piti kirjoitella tämä blogi jostain ihan muusta, mutta edellisen videotaidepostaukseni kommenteissa ollut lausahdus ”Tuntuu vähän hassulta että miksi viilattu laatu ja sisältö olisivat jotenkin toisensa poissulkevia” on pyörinyt päässäni ja ajattelin käyttää tämänkertaisen paikkani argumentin pohtimiseen.

Lyhyesti vastattuna viilattu laatu ja hyvä sisältö eivät tietenkään ole toisensa poissulkevia. Aina silloin tällöin törmää todella hienoihin elokuviin tai videotaideteoksiin, joissa viimeisenpäälle hiottu kuvan ja äänen laatu kohtaa sisällön joka onnistuu koskettamaan. Teoksen koskettavuus kun itselleni on hyvän sisällön mittari. En sillä tarkoita että sen tarvitsisi olla surullinen tai synkkä. Myös hauska tai hullunkurinen voi liikauttaa sisälläni jonkin rattaan uuteen asentoon ja mahdollistaa ainakin hetkeksi sen, että maailman näkee hieman toisin. Pidempi vastaus onkin sitten loppu postaus. Puhun tässä elokuvasta, koska se on minulle tutumpi muoto kuin videotaide, mutta palaan myös siihen lopussa. Lisäksi rajaan kirjoituksen pitkän elokuvan maailmaan, koska se on lukijoille varmasti tutuin AV-alan muoto ja kaikkien lajien kattaminen tekisi tekstistä pitkän ja itseääntoistavan, sillä samoilla säännöillä pelataan oikeastaan kaikissa AV-alan tuotannoissa

Elokuvan viilatun laadun ja mielenkiintoisen sisällön yhdistäminen on mahdollista ja siihen tulee aina pyrkiä. Se ei kuitenkaan ole helppo tehtävä. Itse uskon ettei ole sattumaa että hyvin monen suureksi elokuvaksi luokitellun teoksen ohjaajat kuuluvat luokaan ”jääräpäinen egomaanikko, joka ei tule toimeen kenenkään kanssa”. Miksi? Koska viilattu laatu ja omaperäinen sisältö tarvitsevat yhdistyäkseen ohjaajan joka sietää painetta eikä välitä ketä suututtaa matkalla. Ja miksi näin? Koska elokuvan tekeminen on aivan järjettömän kallista touhua.

Suomessa pitkän elokuvan keskimääräinen budjetti on 2 miljoonaa euroa. Se kuulostaa hurjalta, mutta on itseasiassa naurettavan pieni summa, kun vertaa monien muiden maiden elokuvien budjetteja. Siltikin suomalainen elokuva tuottaa väistämättä tappiota, sillä 5 miljoonan ihmisen kansassa ei riitä tarpeeksi katsojia maksamaan elokuvan kuluja. Meillä elokuva onkin valtion rahoittamaa elokuvasäätiön kautta. Tai itseasiassa säätiö rahoittaa vain kolmanneksen. Lisäksi tarvitaan kanavaosto (enimmäkseen YLE, joskus myös MTV3 ja Nelonen). Kanavat maksavat toisen kolmanneksen rahasta. Loppu kolmannes on tuotantoyhtiön vastuulla ja se revitään sponsoreilta, apurahoista, levityksestä sekä tuottajan, taiteellisesti vastaavien ja työharjoittelijoiden selkänahasta. Ja vaikka kyseinen summa saataisiinkin kasaan, niin se ei siltikään vastaa todellisia kustannuksia.

Yritän laittaa 2 miljoonaa perspektiiviin, jotta ymmärtäisitte miksi sanon sen olevan naurettavan pieni. Elokuvan teko jakautuu kolmeen perusvaiheeseen: esituotanto (käsikirjoitus ja kuvausten suunnittelu), kuvaukset sekä jälkituotanto (kuva- ja äänileikkaus, efektit, online yms.). Elokuva työllistää tuona aikana noin 150 ihmistä. Kaikki eivät työskentele koko aikaa, osa esimerkiksi vain kuvausten ajan. Käsikirjoittajan työt loppuvat kun käsikirjoitus hyväksytään tuotantoon. Henkilöstön määrä vastaa suomalaisen keskisuuren yrityksen henkilöstön määrää. Keskisuuren yrityksen liikevaihdon määritellään 10–45 miljoonaa euroa vuodessa. Elokuva siis työllistää keskisuuren yrityksen verran ihmisiä 2 miljoonalla eurolla. Suurin osa työllistyy noin puoleksi vuodeksi (mutta esimerkiksi käsikirjoittajan, tuottajan ja ohjaajan työ kestää vähintään vuoden). Kuka tahansa voi laskea, ettei suhde ole millään tavalla järjellinen, eikä kyseinen summa kata kaikkia kuluja. Ja nyt puhutaan vasta palkkakuluista, jotka ovat kylläkin suurin kuluerä, mutta noin 2/3 budjetin kokonaiskustannuksista. Lisäksi elokuva pitää lavastaa ja puvustaa. Pitää olla paikka jossa kuvata oli se sitten studio tai lokaatio. Sähköt, vesi, vakutuukset, kalusto, kuljetukset jne. Eli rahaa on vähän, mutta sillä on pärjättävä. Tämä johtaa siihen että kompromissejä on tehtävä kompromissien perään.

Kompromissit ovat yksi suurin syy siihen miksi viilattu laatu ja hyvä sisältö on vaikea toteuttaa. Kun pitää tehdä valintoja siitä mihin satsataan ja mihin ei, on viilattu laatu helpompi valinta. Sitä on helppo arvottaa ja nähdä lopputuloksessa, sekä se on verrattavissa suoraan käytettyyn rahaan. Hyvä sisältö taas on riskialtista. Se on herkkä tilanteelle ja vaatii aikaa (siis enemmän rahaa). Ja mikään ei takaa että se onnistuu vaikka kaikki olisi tehty ”oikein”. Elokuvassa sisältö on niin monen asian summa. Pitää olla hyvä käsikirjoitus, ohjaaja joka tietää mitä haluaa, hyvin roolitetut näyttelijät, jotka osaavat ilmaista halutun asia jne. Koko kuvausryhmän pitää toimia synkronoidusti yhteen.

Toinen kompromissien aiheuttaja on se, että 2 miljoonaa, vaikka ei olekaan riittävä summa, on suuri summa heittää hukkaan. Ja mitä enemmän kulutetaan rahaa, sitä enemmän on ihmisiä jotka vahtivat sen käyttöä. ”Mitä useampi kokki, sen huonompi soppa” sanonta sopii erinomaisesti taiteen tekemiseen. Rahakirstun vartijat haluavat olla varmoja ja varmuus tuottaa monesti tylsää sisältöä. Kun säätiöstä kerrotaan mitä he haluavat tukea, kanavaostaja kertoo mitä heidän kanavansa katsojat haluavat katsoa ja tuottaja kertoo mitä heidän tuotantoyhtiönsä haluaa tuottaa ja mihin ylipäätään on varaa, on ohjaajan egon oltava järkyttävän kokoinen, jotta hän pystyy seisomaan näkemyksensä takana. Ja aina silloin tällöin kaikki kolme haluavat vähän eri asioita. Ja taas ollaan tilanteessa, jossa viilattu laatu on ainakin se mitä kaikki haluavat. Sisältö, no siinä mennäänkin sitten alueelle mielipiteet ja makuasiasta. Ei kukaan halua huonoa sisältöä eikä kukaan varmasti missään totea että viis sisällöstä, kunhan kuva on nättiä. Itseasiassa kaikki ovat varmasti sitä mieltä että sisältö on tärkein, kun sitä kysytään. Mutta kuten jo aikaisemmin totesin, se on se suurin riskialue ja monesti se halutaan kääriä kuplamuoviin ja varmistaa että se sopii kaikille, kaikkialla ja aina. Rosoisuus ja voimakas oma ääni ovat kuitenkin niitä asioita, jotka tekevät elokuvasta hyvän ja joka on nähtävissä kaikissa elokuvien klassikoissa, joissa on vielä onnistuttu tuottamaan hiottua laatua.

Laadukas sisältö vaatii myös rahan ja ajan lisäksi osaamista. Yleisesti puhutaan huippuosaajien kohdalla 10 000 tunnin säännöstä. Se tarkoittaa että tarkasteltaessa minkä tahansa lajin huippuosaajan harjoitusmääriä ennen huipulle pääsyä, keskimääräinen tuntimäärä nousee 10 000 tuntiin. Elokuva on heikossa asemassa muihin taiteenlajeihin nähden Suomessa, koska meillä ei ole elokuvataiteen perusopetusta. Meillä on onneksi innokkaita harrastajia sekä yksittäisiä toimijoita ja kunnan nuorisotyöntekijöitä. Nämä tarjoavat mahdollisuuden päästä käsiksi elokuvan kieleen jo nuorempana. Tosiasia kuitenkin on, että kuvataiteen, musiikin, teatterin ja tanssin saralla laadukkaaseen ja valvottuun opetukseen pääsee jo 5-vuotiaana. Elokuvataiteen opetus alkaa noin 15–19-vuotiaana jos pääsee sisään johonkin kouluun. Yritä siinä sitten kuroa kasaan 10 000 harjoitustuntia. Kun vielä äärimmäisen harva ohjaaja pääsee tekemään elokuvan vuodessa ja jokainen pitää saada rahoituskoneiston läpi, niin kokeellisuus ja riskinotto, jotka olisivat harjoituksen kannalta tärkeitä jää hyvin vähäiseksi. Koska rahaa on jaettavaksi vähän, jo ensimmäisen teoksen pitäisi olla hyvä. Ainakin mikäli mielii päästä tekemään seuraavaa elokuvaa.

Ja miten tämä liittyy videotaiteeseen? Videotaiteen puolella rahoitus on kuvataiteen rahoitusta, eikä kukaan suomalainen videotaiteilija saa 2 miljoonan euron budjettia käyttöönsä. Itseasiassa heidän rahoituksensa voi olla esimerkiksi kolmen kuukauden työskentelyapuraha 4500€. Se jo itsessään puhunee asian puolesta. Toisaalta he saavat käyttää tuon 4500€ juuri niin kuin itse haluavat, vaikka kuvaamalla uima-altaassa liikkuvaa vettä. 

Videotaiteesta... nörttitytön tunnustuksia vol 1.

Tiina Laine  

Videobloggaus, jossa pohdiskelen suhtautumistani videotaiteeseen.

Osia:
käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, äänet: Mika Korhonen

Nörttitytön tunnustuksia vol 1: 

käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus: Tiina Laine

kameraoperaattori, äänet: Mika Korhonen 

Mutta kun sillä on ne tissitkin...

Tiina Laine

Kuva: innovate360
( http://www.flickr.com/photos/innovate360/ )

Naisten asema työelämässä leimahtaa aina tasaisin ajoin uutisotsikoihin. Viimeisin isompi keskustelu alkoi, kun kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhimäki kannatti lain säätelemiä sukupuolikiintiöitä listautuneiden yritysten hallituksiin. Sinällään meillä Suomessa asia on jo hienosti hoidossa ilman lain määrittelemää pakkoa. Asia on tiivistetty hyvin Leena Linnainmaan kolumnissa enkä siksi käy sitä sen tarkemmin tässä läpi. Heti alkuun huomioisin, että kysymys on sukupuolikiintiöstä, ei ”naiskiintiöstä”. Se tarkoittaa, että hallituksessa on oltava kumpaakin sukupuolta edustettuna, ei mistään ”tehdään kaikista hallituksista naisvaltaisia ja sitten asiat ovat hyvin”-kiintiöstä.

Keskustelun leimahtaessa kiintiöitä vastustavilla tuntuu olevan kaksi pääargumenttia:
   
      1. Jos ihmisiä valitaan kiintiöperusteella, ei valita parasta.
      2. Jokainen on oman onnensa seppä, eivätkä kiintiöt kuulu vapaaseen markkinatalouteen.

 ”Jos ihmisiä valitaan kiintiöperusteella, ei valita parasta”. Kyseinen argumentti lähtee ajatuksesta että on olemassa jokin objektiivinen paras, joka voidaan valita. Näinhän asia ei ole. Työpaikkaan/johtoon/hallitukseen ei valita ”parasta” vaan sopivin. Ja kuka sitten on sopivin? Riippuu paljolti siitä mitä painotetaan valinnassa. Tätä varten on kehitetty monenlaisia työkaluja, joilla voidaan etsiä se työryhmää parhaiten täydentävä henkilö. Itselleni ylemmän AMK-tutkinnon suorittajana tehtiin Thomas-analyysi oppimismielessä. Analyysi on kehitetty tutkimaan ihmisen työminän ja minäkuvan välisiä eroja ja hahmottamaan miten henkilö käyttäytyy paineen alla. Tarkoitus on, että työtiimeihin saadaan erilaisia ihmisiä oikeassa suhteessa tasapainottamaan toisiaan ja siten pääsemään parempaan lopputulokseen. Thomas-analyysi on siis vain yksi monista työkaluista.

Kuitenkin aina loppujen lopuksi työntekijän valitsee ihminen. Ja hän valitsee sen ihmisen, jonka kokee sopivimmaksi työtehtävään. Tässä onkin 1. argumentin heikoin linkki. Jos työntekijän valitsisi tietokone, voitaisiin mahdollisesti päästä jonkinlaiseen laskennalliseen parhauteen. Kun päätöksen tekee ihminen, törmätään siihen tosiasiaan että ihminen ei kykene tekemään päätöksiä puhtaalla logiikalla ja ”järjellä”. Haluamme kovasti uskoa että asia on toisin. Meillä on uskonnollisfilosofisia koulukuntia, jotka pyrkivät todistamaan asian olevan niin, mutta kun tullaan faktojen luo, paljastuu ikävä tosiasia. Meillä on esihistorialliset aivot ja ne käyttävät ihan omaa logiikkaansa, pyrkien ensisijaisesti pitämään meidät hengissä.

Uskon että koska aivomme pyrkivät pitämään meidät elossa, on kaikki uusi ja meille vieras automaattisesti ikävää ja kielteistä. Tästä on toki poikkeuksia. Yritysmaailmassa heitä kutsutaan nopeiksi adaptoijiksi, joita yritetään löytää ja houkutella mukaan aina, kun jokin uusi ja mullistava asia tuodaan kaupallisuuden piiriin. He ovat innokkaita kokeilemaan ja heiltä puuttuu ihmisille tyypillinen muutosvastarinta. Mutta lajina, hengissä selviytymisemme kannalta, on hyvä että he ovat vähemmistössä. Emme olisi päässeet savannin aroilta kovin kauas, mikäli maistelisimme kaikkea jännää vastaan tulevaa, toivottaisimme vieraat eläimet ja lajit iloisesti illallispöytäämme ja kokeilisimme ennen monsuunikautta täysin uutta asumismuotoa. Toisaalta olemme myös aina tarvinneet näitä "uutta kokeilevia" -ihmisiä. Hädän hetkellä, kun tuttu elämäntapa on romuttumassa, on pakko löytää uusia keinoja selviytyä.

Kuva: Victor1558
(http://www.flickr.com/photos/76029035@N02/)

Ne jotka tässä kohtaa edelleen mutisevat logiikasta ja järjestä itsensä johtamisessa, haastan pieneen kokeeseen. Seuraavan viikon ajan kaupassa käydessäsi et saa valita yhtään tuttua merkkiä koriisi. Suomessa elintarvikeala on niin valvottu, ettei ole mitään järkiperusteista syytä olla kokeilematta viikon verran jotain "uutta" tuotetta. Ne ovat varmasti yhtä turvallisia ja sisältävät samat ravintoaineet, kuin tututkin merkit. Arvaan että kauppaan päästyäsi ajatus alkaa tuntua typerältä ja keksit vähintään sata järkevää syytä jättää koe kesken. Pulssisi saattaa hieman kohota ja ehkäpä jopa hikoilet. Kuitenkin kyse on niin mitättömästä asiasta kuin mitä syöt seuraavan viikon ajan. Entä jos sinun pitää valita yritykseesi uusi johtotason työntekijä?

Miten tämä liittyy sukupuolikiintiöihin? Palatakseni vastustajien argumenttiin 1, sopivimman henkilön valitseminen kohtaa aina valitsijan oman mukavuusalueen. Jos työpaikka on aina ollut miesvaltainen, nainen edustaa työntekijänä tuntematonta elementtiä. Freudin termiä käyttääkseni ID kirkuu kauhusta jossain taka-alalla kun työntekijää valitseva henkilö yrittää järkiperustein selittää itselleen miksi mies on hakijana kuitenkin sopivampi työpaikalle kuin nainen. Sama tilanne toki koskee, mikäli hakija on maahanmuuttaja, ”erilaisen” näköinen tai muuten vaan valitsijan mielestä outo. Kuitenkin tänä päivänä liikutaan postmodernissa yritysmaailmassa, jossa pyritään jatkuvaan uudistumiseen ja luovaan talouteen. Eikö silloin tärkeintä olisikin uskaltaa rikkoa vanhoja käytäntöjä ja ottaa se uusi ja outo näkökulma mukaan myös johtotasolle? Hypätä sinne Siniselle merelle muutenkin kuin strategiaselvityksissä?

Koska ihmisinä pyrimme stabiliuuteen ja tuttuuteen, niin päästäänkin siihen että pakko on aina siivittänyt läpimurtojamme kehityksessä. Kilpailu ruuasta pakotti tulemaan puusta alas, luonnonkatastrofit ja populaation lisääntyminen levittäytymään laajemmalle sekä tottumaan uusiin oloihin jne. Nykyään täällä länsimaisessa lintukodossa luonnon sanelemia pakkoja on kovin vähän. Olemme aikoja sitten päässeet tilaan jossa enemmistön ihmisistä ei tarvitse käyttää suunnattomia määriä energiaa perustarpeiden tyydyttämiseen. On ollut mahdollista siirtää tuo energia aineettomaan hyötykäyttöön. Ihmisen jatkuvan kehittymisen tähän pisteeseen on mahdollistanut oman älykkyyden kasvattaminen ulkoisin verkostoin, joita edustaa ensin puhuttu kieli, sitten kirjoittamaan oppiminen ja nyt olemmekin jo ubiikkiyhteiskunnassa. Ryhmässä me olemme älykkäämpiä, vaikka suomalainen sanonta ja omat kokemuksemme monesti muuhun viittaavatkin. Me voimme muuttaa hienot ajatukset pakoksi eli laiksi ja säännöksiksi. Kauniit ajatukset kun on vaikea saada mukavuudenhalun ja tiedostamattomien vastustuksiemme takia muuten käytäntöön. Laki on aina yhteisön sopimus pelisäännöistä ja pelisäännöt muokataan sopimaan meihin ja meidän aikaamme. Eivätkä pelisäännöt koskaan ole pelkästään hauskoja, muutenhan niitä ei edes tarvitsisi kirjoittaa ylös.

Ja mitä tulee argumenttiin 2. Me emme ole ”tabula rasa” syntyessämme, emmekä elä tyhjiössä. Emme siis pysty yksin vaikuttamaan elämämme kulkuun vaan olemme sosiaalisessa vuorovaikutuksessa aina ja kaikkialla, myös silloin kun päätämme erakoitua kotiin. Olemme yhteisöjen jäseniä ja sellaisina yhteisön vaikutuksen alaisia. Me emme synny maailmaan tasa-arvoisina, mutta yhteiskunnan (eli meidän) tulee pyrkiä siihen että saamme mahdollisimman tasa-arvoisen kohtelun. Tosin itse pyrkisin pois tasapäistävästä tasa-arvosta, jossa kaikkia kohdellaan täysin saman lailla ja pyrkisin tasa-arvoon, jossa jokaista kohdellaan niin että hänellä on parhaat mahdollisuudet menestyä.

"Ei nimi nörttiä pahenna, jos ei nörtti nimeä"

Anitta Kiviranta

Me Nörttityttöblogin kirjoittajat olemme keskustelleet blogimme lyhyen historian aikana Facebook-ryhmässämme paljon internet-etiketistä, anonyymistä kommentoinnista sekä siitä, uskaltaudummeko kirjoittamaan tähän blogiin omilla nimillämme vai nimimerkillä. Itse olen alusta asti ollut omilla nimillä kirjoittamisen kannalla, vaikka olenkin luvannut, että myös incognitona kirjoittavien nörttityttöjen tekstejä voidaan tässä blogissa julkaista. Alla oleva mielipidekirjoitukseni pohjautuu osittain aiemmin Nörttityttöblogin Facebook-keskusteluryhmässä julkaisemaani kannanottoon. Olen kuitenkin päivittänyt sitä myöhempien keskustelujemme valossa.

Olen viime vuosina kallistunut yhä vahvemmin sille kannalle, että olisi hyvä, jos ihmiset esiintyisivät internetissä pääosin omilla nimillään - aivan niin kuin muuallakin yhteiskunnassa. Internetin anonyymeistä keskusteluista tulee helposti huutoäänestyksiä ja vihapuheiden pesiä, joissa keskustelijat räkättävät varjoihin kätkeytyen kärjistyksiä ja suoranaisia herjoja, jollaisista tuskin kukaan omalla nimellään kehtaisi tulla tunnetuksi. Naamion suojassa on myös helppoa esittää mutuja faktoina ilman minkään valtakunnan lähteitä.

Nettikeskusteluja lueskellessani olenkin usein miettinyt, että mielipiteitä, joita ei kehtaa esittää omalla nimellään ei ehkä ylipäätään tarvitsisi esittää. (Oma lukunsa sitten ovat ne oman elämänsä mielipidejohtajat, jotka nimellään ja kasvoillaan haluavat julistaa internetissä esimerkiksi rasismin ja homofobian ilosanomaa.)

Jouduin blogimme ylläpitäjän ominaisuudessa sensuroimaan edellisen tässä blogissa julkaistun kirjoitukseni yhteydestä joitakin lukijakommentteja, jotka sisälsivät törkeää kielenkäyttöä ja joko minuun tai tämän blogin kirjoittajiin yleensä kohdistettuja vihapuheita. Kaikki poistetut kommentit oli kirjoitettu anonyymeinä.

Kannatan aina moniäänisiä väittelyjä, joiden uskon voivan avartaa keskustelun molempien osapuolien ajattelua. Kirjoitinkin edellisen nörttityttöblogaukseni osittain tarkoituksellisen provosoivaksi juuri keskustelua ja väittelyäkin lietsoakseni.

Väiteltäessä kaikkien osapuolien olisi kuitenkin tärkeää muistaa, että asiat taistelevat, eivät ihmiset. Vaikka toinen keskustelija olisi mielestäsi rajustikin väärässä, se ei oikeuta sinua käyttäytymään agressiivisesti häntä kohtaan. Jos et kykene menestymään väittelyssä sortumatta alatyyliin, argumenttisi eivät ilmeisesti ole riittävän vahvoja, eikä mielipiteesi siis lepää kovinkaan vakaalla perustalla. Loppupeleissä nimetön ja asiaton huutelu siis osuu omaan nilkkaan; se antaa keskustelijasta kuvan sääliönä, joka ei pysty eikä uskalla puolustaa näkemyksiään asiallisesti ja omalla nimellään.

Useimmille nettikirjoittelijoille olisi siis hyväksi asettaa rima sille tasolle, että omat porinat kehtaisi julkaista omalla nimellään. Valitettavasti anonyymit trollit myös ruokkivat yleistä anonymiteetin varjoihin kätkeytimistä internetissä. Aggressiivisten nimettömien kommenttien jälkeen jotkut Nörttityttöblogin (tulevista) kirjoittajista alkoivatkin arastella keskusteluryhmässämme, uskaltanevatko he sittenkään julkaista ajatuksiaan tässä blogissa omilla nimillään. Reaktio on ymmärrettävä, mutta mielestäni murheellinen. Pelon maantiede rajaa naisten ja tyttöjen (sekä toki myös väkivaltaa kaihtavien miesten ja poikien) liikkumavapautta jo aivan tarpeeksi hämärillä kaduilla ja puistoissa. Toivoisin, että internetissä meillä kaikilla olisi vapaus olla omia itsejämme pelotta.


Ymmärrän toki, että yksityiselämästään voi haluta blogata nimimerkin suojissa. Itsekin olen joskus suunnitellut esimerkiksi seksiblogia (toteuttamatta jäi, toistaiseksi), jossa olisin pohdiskellut seksiin liittyviä myyttejä, mutta mahdollisesti kertonut myös omista seksikokemuksistani, ehkä arvostellut seksivälineitä tai esitellyt mielestäni tasokasta pornoa. Tämän tyyppistä blogia minäkin olisin varmaan mieluimmin kirjoittanut alter egon suojissa.

Tarve anonyymiin esiintymiseen sosiaalisessa mediassa voi toki kummuta myös halusta erottaa työelämä vapaa-ajasta, halusta suojella läheisiään turhalta julkisuudelta tai vaikkapa siitä, että omaa elämää varjostaa ja rajoittaa joku henkilökohtainen stalkkeri.

Aiemmin minäkin kirjoitin nimimerkillä myös omaa kulttuuriblogiani Happamia! . Pohdiskelin kuitenkin usein, verhoudunko nimimerkkiin todellisesta tarpeesta suojella yksityisyyttäni, vai noudattaessani kyseenalaistamatta tavanomaista blogikonventiota. Miksen lopulta voisi sanoa omalla nimelläni, että olen taas kutonut villasukat, Inception oli minusta loistava elokuva, mutta Eräs joulutarina taas ei oikein meikäläistä koskettanut? Joku Arnaud Desplechinin fani voi toki hermostua, mutta ehkä meistä ei olisi tullut bestiksiä muutenkaan. En oikein jaksa uskoa, että sen paremmin Nörttityttöjen kuin Happamien vihaisimmatkaan lukijat tulisivat kolkuttelemaan kotioveani. Näin ollen blogaan myös omassa blogissani nykyisin omalla nimelläni ja kasvoillani.

Internetissä räväkämmätkin kannanotot uppoavat sitä paitsi sellaiseen tietomereen, ettei niistä yleensä joudu tekemään laajemmin tiliä, jollei satu olemaan todellinen julkkis tai Perussuomalaisten kansanedustaja. Itse annoin runsas vuosi sitten melko harkitsemattomasti nimeni ja kasvoni Facebook-kampanjalle, jossa kannustin ihmisiä puristelemaan tissejä. Tempaus, jonka kuvittelin jäävän lähinnä kaveripiirin sisäisen vitsin tasolle, poiki minulle yllättäen 15 minuuttia julkisuutta; jokusen Google-osuman ja yhden hävyttömyyttäni parjaavan HS:n nettikolumnin, jossa toimittaja Virpi Salmi jätti nimeni armollisesti mainitsematta.

Kauhistelin hetken, tunnetaanko minut tästä lähin aina "sinä tissityttönä". Suurimmalta osalta tuttavapiiriäni koko juttu olisi kuitenkin jäänyt huomaamatta, jos en olisi siitä itse vaahdonnut. Kaikki kaverini suhtautuivat Facebook-aktivisimiini positiivisesti. Yksikään korkeakouluopettajani tai työnantajani ei ole kommentoinut hetkellistä "kohujulkisuuttani" mitenkään. Luulenpa, etteivät he ole yksinkertaisesti huomanneet, vaikka todisteet tissikampanjoinnistani tarttuvatkin edelleen Google-haravaan. Se siitä siis. Opin, että internetissä voi räksyttää kaikenlaista myös real life -identiteetillään "jäämättä kiinni".

Omalla nimellä esiintyminen nostaa kuitenkin niin blogikirjoituksen kuin Facebook-ryhmänkin journalistista arvoa. Epäilenpä, olisiko esimerkiksi rintasyövänehkäisykampanjani ylittänyt pikku-uutiskynnystä, jos ryhmällä ei olisi ollut tukenaan nimeäni. Ilman nimeäni toimittajat eivät nimittäin olisi voineet soittaa minulle kysyäkseen, olenko oikeasti olemassa, ja tajuanko, mitä olen juuri tullut tehneeksi. Kukaan toimittaja tusin olisi uskaltanut kirjoittaa aiheesta (omalla nimellään) mitään edes nettiin ilman sen vertaista taustatutkimusta, että olen todellinen henkilö.

Huomaan itse suhtautuvani vakavammin ja kunnioittavammin blogeihin, joiden kirjoittajat esiintyvät omalla nimellään. Rohkea nimellä esiintyminen nostaa eteenkin hyvän amatöörikirjoittajan helposti samaan kastiin perinteisten sanoma- ja aikakausilehtien pakinoitsijoiden kanssa. Onhan heidänkin uskallettava kirjoittaa omilla nimillään - silloinkin, kun tietävät, että heidän mielipiteensä voivat nostattaa myrskyn vesilasiin.

Tällaista journalistista arvokkuutta haalisin mieluusti myös nörttityttöblogillemme mahdollisimman paljon. Minusta olisi hienoa osoittaa, että me nörttitytöt uskallamme "vastata huutoomme". Siksi aion itse kirjoittaa nörttityttöblogissa omalla nimelläni, ja kannustan siihen myös kaikkia muita, joille se suinkin sopii. Useimmat kirjoittajamme ovatkin omalla nimellä kirjoittamiseen jo sitoutuneet. Kunnioitan myös niitä, jotka omista syistään ovat päättäneet pysyä nimimerkin takana.

Seuraavaksi heitän haasteen rohkeasta omalla nimellä esiintymisestä lukijoillemme! Kun seuraavan kerran kommentoit tätä ja muita blogimme kirjoituksia, tai ylipäätään mitä tahansa internet-keskustelua, mieti hetki uskaltaisitko sittenkin julkaista sanasi omalla nimelläsi. Jos ajatuksissasi ja ilmaisutavassasi ei mielestäsi ole mitään hävettävää, mikset uskaltaisi?

Sallimme blogissamme jatkossakin myös anonyymit (esitarkastetut) kommentit. Blogiin on kuitenkin helppo jättää kommentteja omallakin nimellään, myös kirjautumatta mihinkään erilliseen palveluun. Klikkaa vain kommenttilootan lähettäjätiedoista kohtaa "Nimi/URL-osoite". URL-osoiteelle varatun kentän voi jättää tyhjäksi, jos ei omista omaa kotisivua, blogia tai julkista sosiaalisen median profiilia. Jos jokin noista löytyy, ei kentän täyttämistä kuitenkaan kannata arastella. Linkin kautta voi saada omille ajatuksilleen lisää lukijoita ja kommentteja. Ja siitähän sosiaalisessa mediassa juuri on kyse, eikös nörtit? ;-)

Kirjoituksen yhteydessä julkaistut naamiokuvat on linkitetty tähän kontekstiin creative commons -lisenssillä, ja ne on koottu seuraavista lähteistä: http://fashionablygeek.com/hats/masked-in-flight-laser-cut-parchment-gas-masks/attachment/parchment-gas-mask/ , http://digitalis.nwp.org/collection/distributed-identities-curating-our-onli, http://punkrockpsychic.com/uncategorized/what-mask-are-you-wearing/ sekä http://www.lava360.com/photography/goddess-behind-the-mask-65-mysterious-eyes/ Kuvat poistuvat tältä sivustolta, mikäli ne poistetaan alkuperäiskonteksteistaan. Kannattaa klikkailla linkkejä, jos hienot naamiokuvat kiinnostavat!