Joulukalenterin luukku 9: Joulun odotetuimmat pelit pukinkonttiin!

 Mia Meri

Tänäkin jouluna Joulupukille lähtevissä kirjeissä yksi suosituimmista lahjatoiveista on jokin tietty video- tai tietokonepeli. Vanhemmille, jotka eivät itse pelaa, lasten lahjatoiveet lähentelevät salatiedettä ja kauppaan mennään ostoksille muistilapun kanssa: "Kaksi purkkia käärmeensilmiä, kolme rupikonnan rupea ja yksi Black Ops, kiitos." Tämän artikkelin tarkoituksena on valottaa joulun odotetuimpien tietokone- ja videopelien sisältöjä ja auttaa vanhempia päättämään onko se lahjalistan ykkösenä loistava K-18 peli sittenkään se paras lahja sille 12-vuotiaalle nappulalle.

Ikärajoista

Olen itse sitä koulukuntaa, joiden mielestä ikärajat ovat hyvä apukeino päättämään sopiiko jokin kyseinen peli tietyn ikäiselle lapselle. Toki jokainen lapsi on yksittäistapaus ja jotkut lapset kykenevät käsittelemään haastavampia pelejä kuin toiset, mutta toisaalta siinä näkyy myös vanhempien vastuu. Mielestäni vanhempien tulisi seurata millaisia pelejä heidän lapsensa pelaavat. Enkä tarkoita sitä, että vilkuillaan sohvalta lehden takaa kun lapsi ampuu vihollisjoukkoja sotapelissä vaan sitä että oikeasti paneudutaan siihen maailmankuvaan, jota peli levittää. Voi olla, että kaikkein "haitallisin" aineisto löytyykin pelin välianimaatioista ja siitä tavasta, jolla pelihahmot puhuvat vihollisistaan. Kannattaa myös tarkkailla miten sadistinen peli on, mässäileekö se väkivallalla vai onko vihollisen tappo "vain todettu fakta".

Pitää myös ottaa huomioon, että väkivalta ei ole ainoa asia, joka vanhempien tulisi tiedostaa pelejä ostaessaan. Monissa peleissä käsitellään myös teemoja, joiden käsittelyyn lapsilla ei yksinkertaisesti vielä elämänkokemus riitä. Esimerkiksi parin vuoden takaisessa Heavy Rainissä (K-18) tutkittiin lapsia tappavaa sarjamurhaajaa hyvin karun tarinan kautta, jossa käytettiin huumeita, koettiin ja tehtiin väkivaltaa sekä nähtiin lasten kuolevan. Kuitenkin verrattuna ammuskelupeleihin kyseinen peli oli väkivaltaisuudessaan hyvin kesyä tavaraa ja usein meinaan unohtaa, että pelissä todellakin on mahdollisuus hyvin väkivaltaisiin kohtiin.

Ja tietenkin pitää muistaa se, että K-18 pelien ikäraja on sitova ikäraja! K-18 peliä ei saa myydä eikä luovuttaa alle 18-vuotiaan käyttöön. Kuten eräs pelikaupassa työskentelevä ystäväni asian ilmaisi, kun jotkin vanhemmat alkavat kritisoida sitä, että hän ei myy peliä alaikäisen käyttöön hän kysyy haluaisiko vanhempi samantien kartongin tupakkaa ja pullon Koskenkorvaa pelin kyytipojaksi. Kyseessä ON sama asia! Pelaajien keski-ikä on tällä hetkellä yli 30 vuoden tietämillä. PELIT EIVÄT OLE VAIN LAPSILLE!
 
Täsmennys: Vuoden 2012 alusta lähtien kaikki ikärajat ovat sitovia! Aikuisen kanssa pelejä voi tosin pelata kolme vuotta alaikäisenä, mutta vastuu on vanhemman eikä tämä jousto koske K-18-pelejä.

Joulun toivotuimmat hittipelit

Heti alkuun on todettava, että en ole itse pelannut yhtäkään näistä peleistä enkä siksi sano mitään siitä onko peli hyvä vai huono. Aion ainoastaan esitellä tämän joulun odotetuimpia pelejä sekä kertoa millaisesta pelistä on kyse ja minkä ikärajan se on saanut. Ja, koska en ole itse pelannut pelejä, tietoni perustuvat täysin eri pelimedioista keräämiini tietoihin sekä Joonas Laakson (Kiitos avusta!) tietämykseen joten peleissä voi olla ikäviä tai positiivisia yllätyksiä, joista en ole tietoinen. Siksi, jos olette pelanneet jotain näistä peleistä, arvostaisin suuresti jos jakaisitte kokemuksianne peleistä kommenttiosiossa.

Assassin's Creed III - K-18

Supersuosittu historiallinen salamurhaajapeli, jossa sattuneesta syystä ihmisiä kuolee ja paljon. Kuitenkin tappaakseen pelaajalta vaaditaan kärsivällisyyttä ja kekseliäisyyttä. Pelimaailma on iso, mielenkiintoinen ja historiallisesti tarkasti tutkittu ja käsittelee kohteitaan kuten esimerkiksi Amerikan alkuperäisasukkaita kunnioittaen. Realistista väkivaltaa.

Call of Duty Black Ops 2 - K-18

Maailman suosituimman videopelisarjan uusin osa, jonka kaikki haluavat. Peli on supernopeatempoinen ja aggressiivinen sotilasräiskintä. Peliä pelataan verkossa ja käytännössä pelissä vain tapetaan muita pelaajia. Hyvin realistista väkivaltaa ja naamalle käyvää. Ainakin aiemmat osat olleet äärifasistisia, militaristisia ja oikeistolaisia. Ei todellakaan lapsille sopiva, mutta hyvin tehty pelisarja.

Dance Central 3 - K-12

Jos talossasi on Xbox 360 ja Kinect niin Dance Centralin aiemmat osat lienevät jo tuttuja. Pelissä siis tanssitaan ennalta annettua koreografiaa ja peli arvostelee suoritusta. Kunto kasvaa ja tanssitaidot paranevat ainakin Xboxin mielestä. Ikärajaa korottaa lähinnä laulujen sanat, mutta jos piltti ei osaa englantia niin asia ei _ehkä_ ole ongelma. Toisaalta koreografiat voivat mennä pienimmiltä ohitse.

Dishonored - K-18

Salamurhaajapeli Assassin's Creedin tyyliin, mutta ensimmäisestä persoonasta kuvattuna (AC kolmannesta eli näet pelihahmon) joten eläytyminen hahmon tekemisiin on juuri sen verran omakohtaisempaa. Sijoittuu supersynkkään fantasiamaailmaan. Pelin etenemiselle on oleellista oman ratkaisun keksiminen ja kuulemma pelin voi läpäistä tappamatta ketään. Pelissä on kaksijakoinen palkitsemissysteemi. Toisaalta jos et tapa ketään peli pysyy kilttinä, mutta toisaalta tappamisesta on tehty mahdollisimman tyydyttävää. En siis menisi luottamaan, että oma lapsi keksii pasifistisimman pelityylin jos tämän pelin saa käteensä.

Epic Mickey 2: The Power of Two - K-7

Kuulemma erittäin hyvä jatko-osa aiemmin ansioituneelle pelille. Pelissä Mikki  ja Oswald-jänis seikkailevat Disneyn historiassa ja kohtaavat siellä vanhoja ja melkein unohtuneita hahmoja ja yrittävät ratkoa heidän ongelmiaan. Puzzleja, toimintaa ja tasoloikkaa. Peli on tehty lapsille, mutta aikuiset saavat siitä ehkä enemmän irti historian puolesta. Voisi olla hyvä peli, jota voi pelata lapsen kanssa.

Far Cry 3 - K-18

Hyvin suosittu pelisarja, mutta ei kyllä lapsille sopiva. Teemoina siviilien tappamista ja mielisairautta. Kuiten aiemmissa osissa myös Far Cry 3:ssa seikkaillaan avoimessa pelimaailmassa. Joku on kuvaillut sitä jopa Skyrimiksi pyssyillä, mutta aika paljon nihilistisemmästä maailmasta on kyse.

FIFA 13 - K-3

Jalkapalloa ja joka vuosi uusilla pelaajilla ja pikkaisen parannellulla pelimekaniikalla. Hyvin tekninen peli siinä mielessä, että vaikka pelissä ei mitään pahaa tapahdu, ellei oman suosikkijoukkueen häviötä sellaiseksi lasketa, niin peli on kyllä sen verran haastava etteivät sitä ihan pienet osaa pelata.

Forza Horizon - K-12

Kilpa-ajoa Coloradon avoimilla teillä. Upeita autoja upeissa maisemissa. Peli mukautuu hyvin pelaajan tyylin mukaan joko kaahailuun tai simulaatioon. Sopii lapsille, joskin tietysti autoilla ajetaan reipasta ylinopeutta. Peli ei kuitenkaan kannusta rellestämään eli vauhdista huolimatta tiellä olisi hyvä pysyä.

Guild Wars 2 - K-12

Vaikka tämä on jo vähän vanhempi peli, niin todennäköisesti silti pukinkonttiin toivottu. Kyseessä on netissä pelattava peli, MMO, jossa pelaaja seikkailee maailmassa ja tappaa siinä sivussa hirviöitä pelikavereiden kanssa. Raikas fantasiateema, ei kuukausimaksuja (ei siis pakota pelaamaan jatkuvasti) ja loputtomasti pelattavaa. Hyvää on se, että MMO-pelien tyyliin pelaajat muodostavat kiltoja pelin sisällä mikä edesauttaa kommunikaatio- ja yhteistyötaitoja, mutta huonona puolena on se, että pelaajat ovat ihmisiä ja siten tekevät myös typeryyksiä.

Halo 4 - K-16

Supersuositun pelisarjan uusin osa. Vaikka kyseessä on räiskintäpeli niin kohteet ovat ulkoavaruuden olioita ja pyssyt epärealistisia ja värimaailma ja juoni sen verran scifi-epärealistista, että peliä ei varmasti pysty sekoittamaan todellisuuteen. Siten myös ammuskelua on helpompi sietää, koska se ei tule naamalle eikä ole "todellista".

Hitman Absolution - K-18

Jälleen salamurhaajapeli, jossa tällä kertaa kaljupäinen mies nykypäivässä menee ja tappaa realistisessa maailmassa. Pelissä on tunnetusti hyvin vastenmielisiä tapahtumia ja henkilöhahmoja ja karu maailmankuva. Myös pelin mainoskampanjat ovat keränneet valtavan määrän negatiivista mainetta, mihin pelin julkaisija ei ole vastannut kovin vakuuttavasti. Jos tästä voi mitään päätellä niin pelissä aivät ainakaan ole arvot kohdallaan.

NHL 13 - K-12

Ihan kuten FIFA, mutta lajina jääkiekko. Korkeamman ikärajan selittää se, että ihan niinkuin oikeassakin maailmassa niin myös NHL:ssä peli menee välillä nyrkkeilyotteluksi. Jälleen kyseessä on taktinen peli, jonka hallinta vaatii opettelua.

Ni no Kuni: Wrath of the White Witch (tammikuussa) - K-12

Studio Ghiblin kanssa yhteistyössä tehty japanilainen roolipeliseikkailu. Hienot hahmot, kauniit maisemat, ja tyypilliseen Ghiblin animaatioiden tyyliin pääosassa on nuori poika, joka opettelee taikuutta ja etsii kuollutta äitiään. Peli ei aivan ehdi jouluksi, mutta ehkä Joulupukki voi luvata toimittaa pelin heti kun se tulee kauppoihin.

Need for Speed - Most Wanted - K-7

Need For Speed on pitkään jatkunut autopelisarja. Arcadepeli-tyyliin kaahailua avoimessa kaupunkimaastossa hienoilla urheiluautoilla. Kuulemma olisi todella hyvä jos pidit Burnout Paradisesta, jota peli muistuttaa.

New Super Mario Bros U - K-3

Uudelle Nintendon WiiU-konsolille tehty tasohyppely vanhaan kunnon Mario-tyyliin. Varmaan taas syödään sieniä ja hypitään kilpikonnia littaan, mutta silleensä hyvällä tavalla. :D

Paper Mario: Sticker Star - K-3

DS-käsikonsolille tehty suositun sarjan jatko-osa. Paperinohut tarra-Mario seikkailee roolipelissä. Toimintaroolipeli.

Professor Layton And the Miracle Mask - K-7

Professori Laytonin seikkailut jatkuvat ja tällä kertaa kolmiulotteisina. Layton on salapoliisihahmo, joka visaisia aivopähkinöitä selvittämällä etenee suuremmassa juonessa. Jos kotoa ei löydy 3DS:ää niin Laytonin aiemmat osat ovat aivan yhtä hyviä ja toimivat vanhoilla DS:illä.

The Walking Dead Series - K-18

Suosittuun TV-sarjaan ja sarjakuvaan perustuva seikkailupeli, jossa viimeiset ihmiset yrittävät selvitä zombien valtaamassa maailmassa. Kuten parhaisiin zombie-elokuviin kuuluu zombit ovat lopulta ne pienin paha kun ihmiset yrittävät taistella selviytymisestään. Hyvin rankkoja teemoja ja ihmisiä syödään elävältä.

ZombiU - K-18

WiiU:n ensimmäisestä persoonasta kuvattu zombie-peli, jossa mätkit itse epäkuolleita tosikuolleiksi. Syystäkin K-18.

XCOM: Enemy Unknown - K-18

Vuoropohjaista taktiikkaa, jossa ihmiset puolustautuvat avaruuden hyökkääjiä vastaan. Tyyli sarjakuvamainen, mutta ikärajasta päätellen siis hyvin väkivaltainen. Tämä tuli hieman yllättäen, sillä olimme Joonaksen kanssa luulleet, että peli olisi K-12, mutta Pegin mukaan pelissä on äärimmäistä väkivaltaa. Koska emme ole itse peliä pelanneet emme tiedä mikä tarkalleen ikärajan on nostanut noin korkeaksi. Ei siis lapsille.

Kuten huomaatte, tänä jouluna suurin osa suosikkipeleistä on K-18 ja syystä. Tässä on kuitenkin loistavaa se, että jos sinua vanhempana ahdistavat väkivaltaiset pelit, voit aina vedota lakiin, sillä K-18 pelejä EI SAA antaa alaikäisille. Mutta jos sinulla ei sinänsä ole mitään räiskintäpelejä vastaan niin joukossa on myös Halo 4 (K-16), joka on varmasti suosittu ja katu-uskottava teinien keskuudessa.

Kannattaa myös muistaa, että nykyään lähes jokaisesta pelistä on saatavilla ilmainen demo kokeiltavaksi, joten jos tuntuu, ettet ihan tiedä sopisiko peli sinulle tai lapsellesi niin aina voi kokeilla. Pyydä vaikka sukusi nörttityttöä pelaamaan peliä puolestasi jos pelin pelaaminen ei sinulta itseltäsi tunnu sujuvan.

Lisää tietoa pelien ikärajoista saat osoitteesta: http://www.pegi.info/fi/

Hyvää ja painajaisvapaata joulua kaikille!

(edit 9.12.2012 klo 12.55: Need For Speed - Most Wantedin ikäraja on K-7 eikä K-12.) 

(edit 9.12.2012 klo 13.05: Lisätty täsmennys ikärajoista. Kiitos, Rami Sihvo!)

Pelimaailma on tehty pojille. Sen voi muuttaa.

Joonas Laakso

1. Maailmani ja pelit

Artikkelin kuvituksena on käytetty artikkelissa
mainittujen pelien kansikuvia.
Kaikkien kuvien lähde: Wikipedia.

Minulla meni pitkään ymmärtää, että omassa maailmassani olisi mitään vialla. Olen syntynyt ja kasvanut juuri siihen ryhmään, jota varten kaikki on tehty - keskiluokkainen, keskimittainen ja -painoinen, valkoinen, nuori ja mies. Totta kai pelien maailma on houkuttanut minua. Se on tehty minulle. Pojille.

Iän ja kokemuksen karttuessa aloin kuitenkin turhautua peleihin, koska niin paljon kuin niitä rakastinkin, ne eivät kasvaneet kanssani. Elokuvat, kirjallisuus ja jopa sarjakuvat menivät viuhuen ohi pelien pysähtyneestä meiningistä. Pelit alkoivat vaikuttaa lapsellisilta, niin paljon kuin niitä rakastinkin. Niitä oli vaikea puolustaa, kun ne jatkuvasti osoittivat keskenkasvuisuutensa. Muu media, taide ja viihde kommentoivat maailmaa, jossa elin. Ne olivat luonteva osa yhteiskuntaa. Mutta pelit ylpeilivät sillä, miten erillisiä ne olivat.

Yritin ymmärtää, mikä oli pielessä, mutta en saanut siitä kiinni ennen kuin vuosia myöhemmin, kun yritin ymmärtää, miksei alalla ole enempää naisia töissä.

2. Juntti peilissä

Ongelmakohtia on monia. Lähdin kirjoittamaan tätä siitä näkökulmasta, että naisten puute alalla on isoin yksittäinen ongelma, mutta ei se ole totta. Pahin on jääräpäinen kiinnittyminen junttiuteen. Pelit ovat tyhmiä ja suorastaan ylpeitä siitä. Ihannepeli on Michael Bayn Transformers: iso, äänekäs, tyhmä kuin saapas, kaupallisesti merkittävä, ajattelemattomuudessaan loukkaava… ja vain poikien tykkäämä.

Tästä seuraa monia ongelmia, jotka häiritsevät enemmän tai vähemmän riippuen omasta maailmankuvastasi: pöyristyttävä väkivallan ihailu, viehtymys tekniikkaan itsearvona, ihmissuhteiden täydellinen poissaolo, yksioikoinen poliittinen maailmankuva, naisten marginalisoiminen ja esineellistäminen, haluttomuus käsitellä mitään muita konflikteja kuin aseellisia. Useissa juonellisissakaan peleissä ei edes ole draamaa - hahmot eivät kehity mihinkään tai kiinnosta ketään. Hyvä TV-mainos pitää sisällään enemmän tunnetta kuin moni tuntien pituinen peli.

Olisiko tässä yhteensä tarpeeksi syitä siihen, mikseivät pelit houkuttele naisia alalle? Sitä on kuitenkin vaikea hyväksyä, koska ystävistäni hyvin suuri osa on naisia ja melkein kaikki heistä pelaavat ja pitkälti ihan samoja pelejä kuin miehetkin.

3. Miksi se on näin?

Mistä tämä pelien henkinen alennustila sitten johtuu? Pelien tekeminen on omalaatuinen sekoitus teknistä suorittamista ja luovaa työtä. Ihmisiä ja ongelmia on niin paljon, että pelillä pitää olla poikkeuksellisen voimakas luova johtaja, jotta lopputuloksesta välittyisi mitään muuta kuin kompromissien kompromisseja. Pelien tekeminen on kallista ja siksi riskejä halutaan välttää. Kun pelin tekeminen on päivästä päivään toinen toistaan vaikeampien ongelmien ratkaisemista ja mahdottomalta tuntuvia teknisiä haasteita, kysyy melkoista luonteen lujuutta keskittyä mihinkään muuhun kuin helppoihin ratkaisuihin, silloin kun sellaisia on tarjolla. Ja kyllähän siihen alimpaan rimaan yltää aina.

En siis usko, että pelien tyhmyys ja ajattelemattomuus johtuisi siitä, että niitä tekee joukko nuoria miehiä, jotka eivät mistään paremmasta osaisi edes uneksia. Päinvastoin, pelejä tehdään ainoastaan sisäisellä palolla, josta pystyisi ammentamaan vaikka mitä. Pelien tekemisen todellisuus ja arki on vain sellainen, että rajoja on vaikea ylittää. Se, että tekijät ovat nuoria miehiä, pahentaa ongelmaa, muttei aiheuta sitä.

Olen miettinyt paljon, miten omiin peleihini saisi enemmän syvyyttä tai edes vältettyä ne pahimmat helpot ratkaisut, joilla teemme itsestämme osan ongelmaa. Pieleen mennään kun päätökset tehdään sen mukaan, mitä kuvitellaan mahdollisimman laajan yleisön haluavan. Loppujen lopuksi yleisö haluaa vain tuntea jotain. Sen pitää löytyä sisältä. Jos teet peliä, josta olet ylpeä ja johon olet laittanut jotain itsestäsi, ollaan jo oikealla tiellä. Ei pidä katua mitään.

4. Vuorovaikutus yleisön kanssa

Tekijät eivät ole vastuussa kaikista ongelmista. Suuri osa palapeliä on itseasiassa yleisö.

Markkinointi ja yleisö vaativat tiettyä, totuttua tapaa esittää asioita. On asioita, joista ei ole sopivaa puhua. Kukaan ei halua kyseenalaistaa tai miettiä vaihtoehtoja - ei yleisö, media, eikä varsinkaan markkinointikoneisto, mutta hyvin harva pelien kehittäjäkään tekee sitä lounaskeskusteluita syvällisemmin. Uskotaan, ettei kukaan halua dialogia pelien syvemmästä sisällöstä ja siten kukaan ei aloita keskustelua.

Toimittajat, blogaajat ja yleisö voivat vaikuttaa hyvin paljon siihen, miten pelejä käsitellään ja sitä kautta myös tehdään. Ihan jokaisen fanin pitäisi vaatia enemmän, eikä tyytyä taskulämpimään. Jos joku tekee jotain, mistä pidätte, kertokaa se. Palautetta tulee yllättävän vähän tekijöille asti - poislukien poikien kiukuttelu, jos jokin ei miellytä. Jokainen kehittäjä elää päiviä yhdellä yleisöstä tulleella kehulla.

On näkökulmia, joista käsin pelejä ei ole lähestytty vielä ollenkaan. Pelejä ei ole tehty vanhoille tai köyhille. On paljon kipeitä aiheita, joita käsitteleviä pelejä ei tulla näkemään kauppojen hyllyillä vielä vuosiin, vaikka se on OK muille taidemuodoille. Kun Heavy Rainissa vaihdettiin vauvalle vaippaa, tarinoiden mukaan moni lopetti pelaamisen siihen, vaikka se muuten oli tyylipuhdas trilleri.

Meillä ei vielä ole Hurt Lockereita tai Oscareita kahmivaa puheenvuoroa vähemmistöjen puolesta Transformersin ohessa. Tässä mielessä pelit ovat vielä kaukana edes Hollywoodin monimuotoisuudesta.

5. Naiset

Mutta palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, pelialalla on tosiaan hyvin vähän naisia. Meillä ei ole töissä yhtään, enkä tunne kotimaisesta skenestä kuin kolme. Maailmalla tilanne alkaa näyttää jo hieman paremmalta ja Suomi hiihtää perässä paitsi siksi, että olemme niin teknisiä, niin myös siksi, että kotimainen pelimaailma on vielä niin pieni ja suljettu yhteisö. Se aukeaa hitaasti.

En kuitenkaan usko, että terveellä sukupuoli-tasapainollakaan ratkaistaisiin näitä isoja ongelmia. Se auttaisi varmasti siihen, että peleissä näkyisi nykyistä vähemmän naurettavan yksiulotteisia naiskuvia ja olisi vähemmän suoranaista eksploitaatiota. Mutta se ei vielä sinällään auta siihen, että kaikki muutkin kuin naishahmot ovat onnettomia karikatyyrejä, eikä millään peleissä ole väliä aikuisen ihmisen elämässä. Tuntuu, että naisten puutetta alalla käytetään tekosyynä henkiselle laiskuudelle.

6. Hall of fame

Pelejä, joita ei ole tehty vain pojille: Heavy Rain, Rez, Final Fantasyt, LittleBigPlanetit, Rock Bandit, Professor Laytonit. Tämä ei tarkoita, että ne olisivat erityisen hyviä kaikkien alan ongelmien ratkomisessa tai immuuneja videopelien kasvukivuille, mutta niiden alin yhteinen nimittäjä ei ole 15-vuotias poika, jolla ei ole tyttöjä kavereina.

Koska viimeksi jäit miettimään pelin sanomaa suhteessa omaan elämääsi? Minulle kävi niin eilen, kun pelasin The Walking Deadin kolmannen episodin. Vaikka se on “zombie-peli”, se ei pelkää käsitellä pelaajaa tuntevana ihmisenä. Itseasiassa pelin koko sisältö on matka omiin tunteisiin. Vastaavaa on tehnyt hyvin miehinen gangsteriräiskintä Kane & Lynch ja kuulemma varsin macho erikoisjoukkoräiskintä Spec Ops: The Line. Pelit voivat siis pysyä tutuissa, helposti myytävissä ympyröissään ja silti kohdella yleisöään arvokkaasti. Pitää vaan uskaltaa jättää pikkupoikien pelit sikseen.

*****
Kirjoittaja tekee videopelejä työkseen ja huvikseen.

Confessions of a Skyrim Addict, or: Looking for love in several wrong places

Mia Meri

Zamiilat, the leading lady of this story.
(All images are screencaptures from the game.)

"Wait here." "Ok, be careful now." I looked at him, nodded, and turned my back to him. I had spent close to four hundred hours in this world, had advanced to level 54 and was basically invincible - with my armour on, that is. Now I had left all my armour and weapons with a stranger and was going to leave the safety of the city behind me with nothing on but my party clothes. I was afraid. I felt naked.

I remember the time I first met Erik. He was just a young farmer at Rorikstead who dreamed of becoming an adventurer with no real assets to back up his big dream. I felt pity for him and bought him his very first armour. The next time we saw he was sitting in his home town pub begging me to take him along. I must admit, I didn't think he'd make it, but at least I might be able to take care of him since he was adamant at leaving his town whether I took him along or not. Besides, he was not bad looking and had a pleasant voice and that's important. You can always cover up the ugly parts under a layer of armour, but an annoying voice - you just can't escape it.

Erik the Slayer from Rorikstead.

Soon I grew accustomed to him and I noticed I enjoyed adventuring a lot more when he tagged along. He was great company, never complaining about the distance we traveled. Only when he entered caves he sometimes voiced out his worry for our safety, but with him by my side I knew nothing could harm me underground and together we ventured deeper within.

After some time adventuring together, I felt something more than just friendship for him. I put on my amulet of Mara, a sign that I was looking for marriage, but he just stared at me and stuck to his normal lines of friendship. He acted like he didn't even see it. But I didn't give in. I kept on wearing it, hoping he was just gathering his courage to ask me the words I so longed to hear. But nothing. I felt disappointed and puzzled. Had I done something wrong?

Not that much later I got involved with the Thieves Guild. The guys seemed shady at first, but quite soon I found my stomach tingling every time my contact person Brynjolf came to talk to me. I have always had a weak spot for bad guys and this shady guy in his black leather straps outfit, long auburn hair, and the square jaw of a true nord was definitely to my liking. Soon, though, he asked me to move towards the usual newcomers' routine and ask for missions from other guys at the guild. My stomach sunk, I didn't want to give him up. I don't know why, but I was almost daring myself as I put on my amulet of Mara defiantly and walked up to him - almost as if to show Erik I wasn't affected by his lack of interest towards me. I'd like to think he was at least a bit worried or maybe even jealous of me. Brynjolf looked at me and had a civilized yet quite neutral conversation with me and walked away. It started to look as if he was deliberately avoiding me. That bastard!

I walked out of the guild hall to sell some extra weapons to the blacksmith at Riften. We had already become sort of friends and he often waved me away telling me to come back as I was "quite welcome" there. I hadn't thought much of it. But this time, still deep in my thoughts of bitter rejection, I was almost struck speechless when the man, a human, started the usual conversations by pointing out my amulet of Mara I had forgot on. "Are you looking for a marriage?" he asked. "Yes?" I almost said it out loud until I understood what he meant! I had already been rejected twice with no explanation why, and now this man was giving me signals he was ready and willing to marry me. I had to think fast. I thought he was a very nice gentleman, but he was crudely built like all the smiths in Skyrim. Marrying him would mean cheap or maybe even free armour, but was it worth getting married to a person I had no feelings for? Erik was standing right behind me looking at me, all silent. He had rejected me. Brynjolf had just rejected me and started to avoid me. The blacksmith was waiting, looking straigth at me. I tried to think of a good answer, but the only things I could come up were "yes, I'll marry you" and "not a chance". I didn't want to hurt his feelings and I didn't want to be so blunt in rejecting him - God knows I knew how that felt. I decided to pretend I'd never heard his words, just walked away from the conversation pretending I was more surprised I had still that amulet of Mara on. "Oh silly me, I forgot that was on!" and put it in my pocket. He never mentioned it again, but I was still "a good friend" to him and "quite welcome" there so I think there were no hard feelings.

The legend of the Dragonborn.

Horny stewards and racist stereotypes

I must admit that the question of race did come up in my mind during this time. You see, I am a khajiit or a "cat" as some of the more racist soldiers like to point out. The racist stereotypes sit in hard in Tamriel - the land which Skyrim is a part of. Just because I'm a khajiit, many seem to think I'm automatically a "sneak thief". They are correct, of course, since I'm now the leader of the Thief's Guild, but I kept hearing that even before I had even joined the guild! But I did wonder if Erik and Brynjolf didn't want to marry me because of my race.

Then again, I'll rather have them think of me as a friend than have the reaction of some other people. You see, I'm also a Thane, a high and respected title given to those well accomplished people of Skyrim, in almost all the provinces of Skyrim. I do have a lot of money (and not all of it is stolen). With the title of Thane I have also received Housecarls, stewards, to take care of my belongings while I'm away from the many houses I own in almost all the capitals of Skyrim. And out of those Housecarls every singe one has sent some amorous vibes towards me. Since I don't even spend that much time in my homes I can't help but think they want to marry me only because I'm rich and a Thane rather than for me. I have started to avoid the housecarls all together and even when I sleep in my bed I keep Erik by my side.

Oh, one more slap to my face from Erik! You see, I have a double bed in all my houses and I do feel quite funny sleeping in it while Erik stays awake, standing in guard. I know he must be so tired and I thought, without any dubious scheming from my part, that he could just as well sleep in my bed. At first he seems so eager to comply, almost running towards that bed, but as soon as I even take one step towards the same bed - I promise, hands strictly to myself! - he turns back and takes his usual position far away from my bed. Ok, OK! So he finds even the thought of sleeping in the same bed with me, a CAT, too disgusting! Fine! Be that way! Stand there and stay awake while I SLEEP!

Zamiilat going after a dragon.

Skyrim: at the brink of a civil war, devastated by dragons

As I said, I'm Thane in the many provinces of Skyrim and I have taken the business of helping out people in wherever I go, trying to make Skyrim a safer place to live. But dark times are upon us. We are at the brink of a civil war between the occupying Imperials and the native Stormcloaks led by the famous Ulfrick himself. The problem is, even though I have tried to stay neutral I fear I have to make the choice sooner or later. Should I side with the Imperials or the Stormcloacks? Both sides have their own downside. I wish they could somehow make peace and side together against the Thalmor, high elves who have outlawed the worship of Talos, the dragon killer. And what's up with the dragons? Lately we have had dragon attacks all over Skyrim even though they were suppose to be extinct. Why have they returned and why has the Dragonborn, me, emerged right now? And to be honest, I don't even remember how I got to that carriage in the first place with the captured Ulfrick. I'm starting to wonder if I'm even a real person or maybe something Ulfrick just conjured up.

Thalmor, ready to attack, when I discovered they had murdered their prisoner.

"For what is crazier than a cat on skooma?"

Having spent so many hours in Skyrim I have started to notice the lines between the real world and the game disappearing. Not that I would mistake this real world with the video game or somehow lose myself in the game, but I notice that when characters in Skyrim talk to me I have to answer them in the real world. "It's a fine day with you around." "God day to you, too, lovely." "_Do_ come back." "Freak," I murmur under my breath. Belathor of Whiterun is always trying to be so suave. Nasty little man. And I also have that special bond with Erik. Sometimes he gets lost and I go on searching him, calling his name, and cursing that man out loud. Why does he always have to get lost! He can't jump. He doesn't understand the concept of sneaking and sniping enemies from the safety of shadows. He's so hotheaded. Once the battle begins he just has to go running there waving his dragonbone club - I made that for him. <3 That man has no brains sometimes! That's when I have to start shooting the bad guys before they get to him. Even with his dragonbone armour he's no match for a large group of bandits. Or maybe he is, but I can't bear to think something bad would happen to him. I'm responsible for his safety. Sometimes, when I know I'm going to attack a fortress full of people, I leave him a bit further away and tell him to wait for me. He looks at me and I can see the hurt in his eyes that I do not allow him to join me in the battle, but I know it's for the best.

Shrine of Talos.

The biggest flaw in the game

Even though I love Skyrim, this place still has its weird failings, like the economics. In the beginning I was, of course, really poor and had a hard time getting enough money to buy better armour. But quite soon, I learned to make better armour and potions myself than what I can get from anywhere else so I don't really need that money for anything anymore. And once I learned to make armour, I could make more armour to sell and soon I learned to put small enchantments on them, which make them even more valuable. I just keep on getting money and quite soon I noticed the storekeepers don't even have enough money to buy all the stuff I bring to them, because the items are so ridiculously expensive. I think it was in Morrowind where you had to keep repairing your armour and weapons or they'd break down for good, but in Skyrim once you make them they keep in perfect shape forever, which means once you buy an item it's yours forever.

Also the skill system has similar problems. In the beginning each and every skill perk you get is critical to your survival. And of course you have your eyes on that jewel of a perk you can get only if you have the required skill a full 100. But by the time you get that skill you don't really need the perk anymore. My first skill of hundred was sneaking (what can I say, I _am_ a coward) but I find most of the sneaking perks unnecessary with my high sneaking skill. The only 100 skill perk I need all the time is smithing, because then you can make dragonbone armour and weapons and you can't buy those from stores. But other than that I can't figure out what to do with the new top perks.

But thankfully those are not things that would ruin the game. It just means that once you are hooked you can put all your energy into exploring the world and finding all the stories hidden in there.

Just one strange bug from the game: Louis Letrush times five.

Loving the Skyrim

I have spent over 400 hours in Skyrim since January 2012 and have finished almost all of the quests - the game generates a never ending supply of smaller quests, and I have finished quite a load of those, too. During the stressed out spring semester in the university I used to practice "dragon killing therapy". I would spent the days reading and late in the evening I would reward myself with one hour play time during which I tried to clear out either one dungeon or kill at least one dragon before going to bed. Still after 400 hours the game keeps having its hold on me. There are still vast areas I haven't explored. I still keep finding new caves and small points of interest from places I thought I had explored thoroughly.

The reason I love Skyrim is that you can see the creators have put their heart into the game. The caves are not just caves. They have stories of their own. You might find a camp inside with a diary telling of an unfortunate adventurer, who just happened to pick the wrong cave and writes how he keeps hearing strange noices. Deeper in the cave you find his dead body having been imprisoned by the blind Falmer.

I think the best part of Skyrim is that it seems like a real world. I love the fact that I can climb on top of a mountain and far, far away I can see other mountains, cities beneath them and old ruins drawn against the evening sky. I can see deer graze on the fields below and see them hunted down by a wolf pack. I can be walking on a road and see a path marked with cairns. Do I want to follow the path or continue on the main road? I might meet bards on the road in search for new songs, or a mysterious khajiit called M'aiq the Liar. Or I can follow Thalmor guards, who have imprisoned a Stormcloak rebel and find the hidden Thalmor Headquarters. Skyrim is such a rich world it seems real. And the world changes. I once emptied a fortress taken over by bandits, and the next time I came by there were fewer bandits there, but the third time I passed it the place had been taken over by Stormcloaks.

Skyrim. In front: Dragon Bridge and the village.
Far back: Solitude, capital and the seat of the High King.

But now I hear Erik calling me. He has just got a letter from his dad in Rorikstead. They said they saw a dragon near the village invoke another dragon to life. Sorry, gotta run!

*****
Mia Meri does not recommend Skyrim for anyone, because it's too addictive and can cause an emotional hangover if consumed in excessive portions. But if you want to experience something similar, try spanking yourself while eating your favourite ice cream on a rollercoaster ride until you throw up, at the same time feeling sick and laughing uncontrollably at the vomit's funny trajectory.

Nörttitytöt arvostelevat: Ready Player One

Maria Alatalo

Ready Player One on amerikkalaiskirjailija Ernest Clinen esikoisromaani, joka julkaistiin suomennettuna elokuussa 2012. Kirjan tarina sijoittuu dystopiseen tulevaisuuteen, tarkalleen ottaen vuoteen 2044, jolloin maapallon elinolosuhteet ovat energiakriisin ja ilmaston lämpenemisen seurauksena todella surkeat. Ihmiskunnan sivilisaatio on hyvää vauhtia rapistumassa ja suurin osa maapallon väestöstä viettääkin kaiken hereilläoloaikansa kirjautuneena sisään eksentrisen neron James Donovan Hallidayn kehittämään OASIS-virtuaalimaailmaan. OASIS on yhdistelmä mmo-pelejä, internetkulttuuria ja Second Lifen kaltaisia virtuaalitodellisuuksia, jossa ainoastaan käyttäjän mielikuvitus määrittää toiminnan rajat. Sisäänkirjautuneet henkilöt muun muassa shoppailevat, matkustavat vieraille planeetoille, käyvät koulua, juhlivat, pelaavat videopelejä ja harrastavat seksiä.

Gummerus. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka.

Pelisuunnittelija Hallidayn kuotua koko maailma saa tietää, että jonnekin virtuaalitodellisuuden lukemattomista maailmoista on piilotettu pääsiäismuna. Tarkemmin sanottuna OASIS-todellisuuteen on piilotettu kolme avainta, ja ensimmäinen käyttäjä, joka ratkaisee näiden avainten mysteerin perii koko OASIS-virtuaalimaailman omistavan yrityksen ja sen mukana tulevan valtavan omaisuuden. Selvittääkseen pääsiäismunan arvoituksen käyttäjän täytyy kuitenkin ratkaista valtava määrä 1980-luvun populaarikulttuuriin liittyviä vihjeitä ja yksityiskohtia, kuten lausua täydellisesti Monty Pythonin vuorosanoja ja muistaa toissijaisia yksityiskohtia kasarivideopeleistä. 

Kun tieto Hallidayn mittaamattomasta perinnöstä leviää OASIS-käyttäjien tietoon, käynnistyy valtava pääsiäismunajahti. Jahtiin osallistuvat sekä yksityiskäyttäjät ympäri maailmaa että pahisfirma IOI, joka on omistanut kokonaisen yksikön ja valtavasti resursseja pääsiäismunajahtiin tarkoituksenaan muuttaa virtuaalimaailman käyttäminen maksulliseksi ja poistaa anyonymiteetin mahdollisuus.

Kirjan protagonisti on 17-vuotias Wade Watts, joka monen muun kurjissa taloudellisissa ja sosiaalisissa oloissa elävän henkilön tavoin viettää valveillaoloaikansa kirjautuneena sisään virtuaalitodellisuuteen. Hallidayn pääsiäismunan löytämisestä on tullut Wadelle suoranainen pakkomielle, ja hän kuluttaa päivänsä kahlaten läpi 1980-luvun klassikkosarjojen ja -elokuvien vuorosanoja sekä pelaten aikakaudelle tyypillisiä videopelejä. Waden onnistuttua ratkaisemaan pääsiäismunan arvoituksen ensimmäisen vaiheen jahti käynnistyy ennennäkemättömällä tavalla ja sekoittaa Waden elämän täysin.

***

Ernest Cline ja DeLorean. Kuva: Dan Winters.

Ernest Cline kävi promoamassa kirjaansa syyskuussa Helsingissä ja Mia Meri kävi Nörttityttöjen edustajana moikkaamassa häntä. Tapaamispaikkana oli baari Helsingin keskustassa ja juttukavereina scifi-harrastajia.  (Teksti: Mia Meri)

Tapaamisessa Cline kertoi lapsuudestaan. Hän on kotoisin Teksasin Austinista ja hänen perheensä oli hyvin uskonnollinen. Jo nuorena Cline oli kiinnostunut nörttiaiheista, joten mm. loitsuja sisältävä Dungeons & Dragonsin sääntökirja herätti kauhua suvun keskellä. Siitä huolimatta roolipelit veivät nuorta miestä kuten myös videopelit.

Kirjassaan Ready Player One on runsaasti viittauksia 1980-luvun populaarikulttuuriin ja Cline kertoi aiheiden kummuneen suoraan hänen omasta lapsuudestaan. Videopelien ja roolipelien lisäksi Cline kulutti myös paljon elokuvia ja touhusi tietokoneiden kanssa. Cline kertoi, että kirjaansa varten hän oli tehnyt jonkin verran tutkimusta videopelien historiasta, mutta käsitykseni mukaan suurimmaksi osaksi kaikki populaarikulttuurin viittaukset olisivat tulleet häneltä itseltään ilman sen suurempaa taustatyötä. Samat nörttiharrastukset ovat edelleen Clinella sydäntä lähellä. Hänellä on oma D&D-peliporukkansa loistavalla pelinjohtajalla, ja populaarikulttuuria tulee yhä edelleen kulutettua paljon.

Kirjaa promotessaan Ernest Clinelle oli tullut yllätyksenä se, että kaikkialla hänen tapaamansa ihmiset tuntuivat kuluttaneen juuri näitä samoja pelejä, bändejä, elokuvia ja TV-sarjoja kuin hänkin nuorena. Hän kuvitteli, ettei kukaan olisi ollut kiinnostunut hänen oman nuoruutensa merkkiteoksista, mutta se olikin sitä samaa populaarikulttuuria, jota koko läntinen maailma tuntui kuluttaneen 1980-luvulla.

Tulevaisuudessa Clinella on jo mielessä uusia projekteja, mutta sopimussyistä hän ei asiasta voinut mitään kertoa. Sen sijaan julkista tietoa on se, että Ready Player Onen leffaoikeudet on jo myyty Warner Borthersille ja Cline itse oli muokannut sen käsikirjoituksen, mutta varsinaista elokuvaa saatetaan silti joutua odottamaan vuosia.

Kuva: Mia Meri.

Tapaamisen perusteella Ernest Cline vaikutti oikein leppoisalta kaverilta, joka sujuvasti jutteli kokonaisen pöytäseurueen kanssa kerrallaan. Suunnilleen samanikäisessä seurassa ja pahojen roolipeli-scifi-videonörttien keskuudessa hän ihmettelikin, että hän ei ole vielä koskaan löytänyt yhtä samanhenkistä porukkaa kuin missä hän nyt oli. Ja juttu kulkikin lennokkaasti. Välillä joku ojensi Clinelle kirjan singeerattavaksi ja hän kysyi: "Star Wars vai Star Trek?" ja vastauksesta riippuen hän kirjoitti aiheeseen liittyvän tervehdyksen kirjaan. Kysyttäessä hän itse myönsi olevansa enemmän Star Wars-miehiä, muytta myönsi saman tien, että hänen oman elämänsä uskomattomin ja nörtein hetki oli se, kun hän sai käsiinsä Wil Wheatonin lukeman Ready Player Onen, jota hänen oli pakko kuunnella DeLorean-autossaan. Voiko mitään mahtavampaa edes toivoa?!

    

   ***

Tätä artikkelia varten kolme Nörttityttöä arvosteli Ready Player One-romaanin.

Ann-Catrin Sundelin:

I lemmed it.

Tämä siis tarkoittaa, että minä en lukenut kirjaa loppuun asti. Ai miksi? Tässä tulee minun syyni: Alkukankeuden jälkeen pääsin vauhtiin, kiinnostuin maailmasta sekä Waden elämästä ja ystävyyssuhteista. Mutta jonkun matkan luettuani kirja tuntui yhtäkkiä nimienpudotteluleikiltä. Välillä tuntui kun kirjailijoita, pelejä, elokuvia ja TV-sarjoja mainittiin enemmän vain koska pystyttiin, kun että se olisi vienyt tarinaa eteenpäin. Tämä lannisti minun innostustani. Innostukseni lukea kirja kokonaan loppui kuivaan toisen tason alkuun. Tarina ei kulkenut eteenpäin vaikka kuinka yritti lukea. Ensimmäinen taso oli tarinaltaan kiinnostava, mutta sen ympärille oli kirjoitettu paljon ylimääräistä krääsää, ainakin tämä on minun mielipiteeni. Toisella tasolla en enää saanut sitten tarinasta kiinni, enkä tiedä miksi.

Katsotaan, ehkä jossain vaiheessa yritän taas, mutta tässä vaiheessa näyttää siltä että tämä kirja ei ollut minulle.

Maddie Hentunen:

Uskaltaisin väittää, että jokainen nörtti on osallistunut joskus sellaiseen mielikuvitustoimintoon, jonka päämääränä on pelastaa maailma. Ainahan se skenaario tulee vastaan tietokonepeleissä, sarjakuvissa ja larpeissa. Ready Player Onessa klassinen asetelma siirretään metatasolle, sillä virtuaalitodellisuuspelin panoksena on maailman tulevaisuus sekä sähköisessä että konkreettisessa muodossa. Paha IOI-yhtiö romuttaisi pelin voitettuaan OASIS-maailman avoimuusperiaatteet ja maailman kurjistuminen jatkuisi, sillä yhtiö käyttäisi voittamansa miljardit oman hyötynsä tavoitteluun.

Kirja-arvosteluissa harvoin sanotaan mitään näin suorasukaista, mutta minä rakastuin Ready Player Oneen ihan toden teolla. Se on ylistyslaulu nörttiyden ennakkoedellytykselle, innostumiselle, ja käsittelee hieman mustavalkoisen maailmankuvan ja yksinkertaisen premissin välityksellä tärkeitä eettisiä kysymyksiä. Onko virtuaalimaailmassa lakeja ja moraalia? Jos sinulla on valta tehdä mitä vain, mitä teet? Kiinnostavaa on myös virtuaalimaailmaan vetäytymisen ymmärtäminen, mutta toisaalta oikean todellisuuden parantamiseen rohkaiseminen.

OASIS itse on tietysti jokaisen nörtin märkä päiväuni. Pelkästään ajatus siitä, että voisin ottaa osaa omiin suosikkielokuviini, omistaa X-Wing Fighterin, käydä historiasimulaatiossa tai pelata lempparipelejäni pelin sisältä saa minut kehräämään. Clinen kerronta on sujuvaa ja hahmot nörttiydessään uskottavia. Klassinen 'lopussa hyvä voittaa' -loppuratkaisu, jossa ystävyys, suvaitsevaisuus ja pienen ihmisen yrittäminen palkitaan, on kuorrutus kakun päällä. Ernest Cline on epäilemättä nörttien aatelia.

Ainoat miinukset, jotka suostun havaitsemaan liittyvät käännökseen. J. Pekka Mäkelä on tehnyt erittäin hyvää työtä, mutta jotkut päätökset hämmentävät. Laulunsanat olisin jättänyt alkukielelle esim. Kjell Westön romaanien tapaan, sillä kohderyhmä (oletettavasti suomenkieliset nuoret aikuiset ja aikuiset, etenkin nörtteilyyn taipuvaiset 80-lukunostalgikot) varmasti osaa englantia tai käännöskoneen käytön. Itse OASIS-maailman käännös (Ontologisesti Aistit Sulauttava Ihmiskeskeinen Simulaatio) on myös mielestäni tarpeeton ja pakostakin hieman kömpelö. Kertomus sijoittuu Yhdysvaltoihin, joten alkukielisen nimen ilmoittaminen olisi riittänyt.

Viimeinen käännöskukkanen liittyy kirjassa usein esiintyvään lausahdukseen "PELI PÄÄTTYNYT". Pelasin itse 80-luvun lapsena fanaattisesti tietokone-, arcade- ja pelikonsolipelejä, enkä muista koskaan nähneeni kyseistä lausetta. Sen sijaan alkukielinen GAME OVER tuli tutuksi, ja se olisi varmasti ollut täysin ymmärrettävä myös Ready Player Onen kontekstissa.

Muuten J. Pekka Mäkelä ja tietokoneslangin kääntämisessä avustanut Jyrki J. J. Kasvi ovat tehneet upean työn. Mitä tulee itse Ernest Clineen, hän ei olisi voinut kirjoittaa vaikuttavampaa esikoisromaania. Hänestä kuullaan vielä.

Ernest Cline Helsingissä syyskuussa. Kuva: Mia Meri.

Maria Alatalo

Ensimmäinen asia, joka Ready Player Onen kohdalla pisti silmään oli todella upea kansikuvitus. Tuomo Parikan retrohenkinen kansitaide tekee todellakin oikeutta kirjan kasarikulttuurin fanitukselle.

Kirjan perusidea kuulosti mielenkiintoiselta, sillä tykkään sekä scifistä, retrosta että tietenkin videopeleistä ja lopulta luinkin kirjan parissa päivässä. Hilpeyttä tosin herätti pääsiäismunajahtiin osallistuvan henkilön kutsuminen "munastajaksi" (engl. gunter), sillä mielleyhtymää Studio Julmahuviin oli mahdotonta välttää. Nauruntyrskähdysten saattelemana jatkoin lukemista eteenpäin (kyllä, olen juuri näin keskenkasvuinen), ja ilokseni huomasin, että kirjassa käytetty tietokonepeleihin liittyvä erityissanasto oli taidokkaasti käännetty.

Ready Player One kuitenkin lässähti melko nopeasti, sillä maailma ja aikakausi, johon tarina sijoittuu on kovin kliseinen. Dystopia energiakriiseineen oli tympeä ja tylsä eikä kirjailijalla selkeästi ollut suurempaa kiinnostusta tehdä vuoden 2044 maailmasta uskottava. Kirja vaikuttaa enemmän tarinalta, joka olisi kuulunut sijoittaa nykyaikaan, sillä uskottavuus Clinen tulevaisuuskuvauksesta on kaukana. Sen sijaan kaikki paukut säästettiin OASIS-virtuaalitodellisuuden kuvaamiseen, mikä onkin Ready Player Onen parasta antia. Tekstistä kuultaa läpi kirjailijan jopa lapsenomainen innostus kasarikulttuuriin ja tässä mielessä kirja onkin nörtin märkä uni.

Eniten romaanissa kuitenkin tökki päähenkilön ärsyttävyys ja täysi persoonattomuus. Wade on kokoelma kaikkia nörtteihin liittyviä stereotypiopita: hän on introvertti, ylipainoinen, tietokonepelien yksityiskohdilla brassaileva finninaama, jolle vastakkainen sukupuoli on täysi arvoitus. Kaikki nämä attribuutit olisivat voineet vielä toimiakin mikäli niiden vastapainoksi olisi lukijalle tarjoiltu uskottavalta tuntuva persoona. Wade on kuitenkin pelkkä nörttistereotypia, stock photo man. Samoin kirjan sukupuoliroolit ovat melko tympeitä ja selkeästi täysin toissijaisia kirjan kasarinostalgialle.

Jään kuitenkin mielenkiinnolla osottamaan kirjan elokuvasovituksta, sillä uskon, että tarina voisi hyvinkin toimia valkokankaalla.

***

Baaritiskille ja peliohjain käteen

Antti Kiviranta

Vaikka videopelit, virvokkeet ja hyvä seura kulkevat käsi kädessä, harvalle tulisi mieleen lähteä illalla kapakkaan pelikavereita hakemaan. Jyväskylän keskustassa tämä kuitenkin onnistuu: Bar Launch mainostaa itseään uuden ajan pelikahvilana. "Palvelukonseptina tämä muistuttaa enemmän biljardisalia tai keilahallia kuin klassista pelikahvilaa", Mikko Jokipii kuvailee ojentaessaan tiskin yli Xbox-ohjaimen ja -pelilevyn.

Tytöt vastaan pojat.

90-luvun lopulla nettikahviloiden synty mahdollisti myös pelikahvilat – nopea verkko ja suorituskykyinen rauta johti uuteen lanipelaamisen muotoon, jossa pelaajat tai kokonaiset klaanit ottivat toisistaan mittaa myös ulkoverkossa. Pelikahviloiden kulta-aikaa Suomessa oli kaksituhattaluvun puoliväli, kun taas laajakaistan yleistyminen, MMO-pelit ja yleensäkin verkkopelien muuttuminen maksullisiksi ovat viime vuosina ajaneet monta pelikahvilaa alas.

"Oon ite taustaltani PC-pelaaja, mutta en koskaan oikein tajunnut sitä meininkiä, että istutaan passiivisesti rivissä ja tuijotetaan näyttöruutua hämärässä huoneessa kuulokkeet päässä. Mä olin 2008 Aucklandissa, Uudessa Seelannissa GTA4:n julkaisun aikaan ja kävin siellä Red vs. Blue -baarin yötapahtumassa, ja innostuin siellä tästä ideasta", Jokipii muistelee. "Se oli videopelibaari: ei selvästikään maailman tuottavin liikeidea, mutta jotakin kehitettävää siinä oli suomalaiseen ympäristöön." Bar Launchin täytettyä kaksi vuotta mies on omien sanojensa mukaan "voipunut". "Ei tällä hyvää liksaa tee, mutta mä oon humanistirenttu, ja tykkään tästä sosiaalisesta nuoriso- ja kulttuuripuolen aspektista, tässä pääsee jutteleen ihmisten kanssa ja vaikuttamaan hyvällä."

Pelibaareille ja -kahviloille on oma kysyntänsä ja käyttäjäkuntansa, mutta silti keskeinen haaste on asiakkaiden houkutteleminen kotisohvilta liikkeelle. Videopelaaminen on vasta viime vuosina noussut esiin sosiaalisena ilmiönä. "Paras tapa karkottaa asiakkaat on hoitaa asiakaspalvelu huonosti", Jokipii selittää. "Tärkeintä tässä on juuri se, että heti ovesta sisään kävellessä suurelle yleisölle aukeaa tää idea: täällä saa juoda kaljaa, jutella ja pelata videopelejä. Voihan sitä tehdä kotonakin, mutta tästä tekee erikoisen se kokonaisuus ja ne ihmiset jotka täällä viettää aikaa."

Tyttöjen tiistai – Häikäilemätöntä markkinointia vai vilpitöntä tasa-arvoistamista? 

Vilma Hakola ja Juulia Hakunti tutustuvat Bar Launchin pelivalikoimaan.

Yksi Launchin jäsenille suunnatuista teemapäivistä on nimeltään Tyttöjen tiistai. Baarin nettisivuilla komeilee kuvaus:"Tytöt pelaavat ilmaiseksi, kyllä – ilmaiseksi." Tilastollisesti yli puolet videopelaajista ovat vielä miespuolisia, joten teemapäivän voi nähdä positiivisena diskriminaationa ja eriarvoisuuden torjumisena. "Mua suruttaa, kun on valtava määrä tyttöjä, jotka ei oo päässy sisälle siihen maailmaan. Peli mediana voi liikuttaa tavalla, jolla moni muu ei pysty. Monesti mä yritän tuputtamalla tuputtaa kavereilleni pelejä, jotka sai mut itkemään", Jokipii kertoo.

"Silti se roolijako koetaan vielä niin itsestäänselvyytenä, että isät ostaa pojilleen pelikonsoleita ja tytöille sitten jotain muuta. Vaikka kyllä mulla on paljon kavereita joiden tyttäret pelaa ihan yhtä paljon kuin niiden pojat. Ehkä kun mennään kymmenen vuotta eteenpäin, niin tilanne on tasaisempi. Sitä virhettä ei silti saa tehdä, että typistää naiset satunnaispelaajien mielikuvan alle, koska ei ole mitään mitä pelaamisesta innostuneet naiset vihaa enemmän."

Toisaalta Jokipii itsekin myöntää, että naisasiakkailla houkuttelu on maailman sivu kuulunut joka ikisen baariliikeyrityksen markkinointimenetelmiin. "Onhan se totta, että tyttöjen perässä tulee aina jostain jännästä syystä jätkiä, mutta en mä siinä mitään ihan suoraa syy-seurausvaikutusta näe. Aluksi oli teemasunnuntaipäiviä, silloin tällöin laitoin ihan kaikki pelit ilmaiseksi. Sitten tuli kokeitua Tyttöjen tiistaita, ja siitä on vähitellen kehittynyt perinne. Osallistujamäärä on paljon kiinni siitä, miten sitä tulee Facebookissa muistuteltua. Joskus unohtuu mainitsematta, kun ei se ole niinkään ansainnallista vaan enemmänkin kulttuuriteko. Joskus on talo täynnä tyttöjä pelaamassa, joskus ei yhtään."

"Ehkä jopa yhdeksän kymmenestä kävijästä tulee kaverin kanssa. Jätkiä tulee enemmän yksin, mutta pääasiassa tulee jätkäporukoita ja tyttöporukoita. Jos tulee tyttö-poikapari, ne pyrkii yleensä valitteen jonkun vaarattoman pelin, jota kumpikaan ei oo koskaan pelannu, ettei se mee liian kilpailuksi. Mutta keskenään tytöt on valmiita opetteleen uusia pelejä ja käyttämään paljon aikaa vaikka Left4Deadin tahkoamiseen. Moni täällä Tyttöjen tiistaina käyvä on tosi HC-pelaajia."

"Ja saattaa käydä niinkin, että ne poikakaverit hyppää pelaamaan änäriä omalla porukallaan ja tytöt jää sitten siihen pyörittelemään silmiä kädet puuskassa ilman mitään tekemistä. Silloin mä tarjoan niille vaikka Street Fighterin tai jonkun muun pelin, jossa on matala oppimiskynnys ja johon pääsee heti sisään. Sitten ne pelaa innoissaan sen tunnin ja lähtee täältä hymy naamalla."

Lisää Mikko Jokipiin ja Bar Launchin väen ajatuksia ja kokemuksia baaritiskiltä voi lukea blogista http://barlaunch.blogspot.fi/

Tietokonepelit pienten lasten kanssa

Elina Arponen

Mieheni ja minä olemme molemmat töissä peli-alalla, joten ihan luonnollisesti meillä kotona pelataan paljon. Meillä pelataan kaikenlaisia pelejä, lautapeleistä pihapeleihin, mutta keskityn tässä nyt tietokonepeleihin. Poikamme täyttää elokuussa neljä vuotta. Hän on pelannut iPad:illa kaksivuotiaasta lähtien ja tässä matkan varrella on ollut monenlaisia suosikkipelejä.

Amos, melkein 3 vuotta

Ensimmäiset pelit olivat lähinnä värejä ja eläimiä. Kun painaa eläimen kuvaa, se päästää äänen: Lehmä ammuu ja niin edelleen. Väreillä pystyi myös sormella piirtämään. Ongelmana näissä oli, että useimmiten kieli oli englanniksi. Amos oppikin muutamia sanoja englantia ja kertoi, että eläin hänen hiiritossuissaan oli mouse.

Myös palapelit kiinnostivat jo varhain ja kiinnostavat edelleen. Ipadille on saatavilla monia erilaisia palapelisovelluksia. Jotkin lasten pelit ovat myös brändättyjä esimerkiksi Disneyn Cars ja ToyStory tai Miina ja Manu -tarinat. Näissäkin kiinnostavinta tuntui olevan interaktiivisuus eli kun tarinan keskellä tuli palapeli tai joku muu interaktiokohta. Tietysti etenkin englanninkielisissä Disney peleissä tarinaosiot kiinnostivat melko vähän.

Amos oppi hyvin nopeasti itse löytämään ja avaamaan iPadista haluamansa sovellukset. Käyttöä pitää tietysti edelleen jonkun verran valvoa, esimerkiksi youtubea ei lapsi voi katsella yksinään. Hyvin nopeasti myös lukitsimme kaikki sovellukset niin, ettei niitä voi helposti poistaa. Tämä tehtiin sen jälkeen kun Amos poisti Angry Birds pelin ja kaikki isin tallentuneet kolmen tähden tulokset kaikista kentistä siinä samalla.

Tällä hetkellä Amoksella on muutama ehdoton suosikkipeli.

Kenties yllättäen Amos pitää paljon ”mörköpelistä” eli Gesundheit-pelistä . Tämä on oikeastaan aikuisille tarkoitettu peli haastavuudessa, mutta teemaltaan ja sisällöltään harmitonta. Kentissä kulkee pieni possu, joka aivastelee (Amoksen kielellä ätsyttää) pieniä vihreitä palleroita, joilla on tarkoitus ohjailla möröt ansoihin. Amos osaa itse pelata kaikki sellaiset kentät, joissa möröt eivät voi päästä suoraan possun kimppuun. Muissa kentissä hän tarvitsee apua, mutta on erittäin kiinnostunut pelaamaan peliä aikuisen kanssa. Kerran pelasin kenttiä läpi tunnin verran putkeen, ja Amos katseli vierestä erittäin intensiivisesti. Hän ymmärtää aina, milloin on turvallista kävellä ja haluaa silloin itse hakea bonus-tähtiä tai kulkea teleporteista.

Gesundheit

Ehkäpä pitkäaikaisin suosikki peli on 123 Kids Fun Games HD. Tämäkin on vain englanniksi, mutta sisältää paljon pieniä pelejä, joissa osassa kielellä ei ole mitään merkitystä. Osa peleistä on myös opettavaisia, ja niissä on numeroita ja muotoja. Amos pelaa myös kirjainpelejä, vaikka tällöin pitääkin arvata, että auto ja äännetty ”car” pitää laittaa C-kirjaimen kohdalle, eikä A:han niin kuin auto. Jos ei muuta niin kokeilemalla löytyy oikea. 123 Kids on saanut viimeisen vuoden aikana paljon päivityksiä ja uusi pikkupelejä, joten senkin vuoksi mielenkiinto lienee säilynyt.

123 Kids Fun Games HD

Uusi suomalainen tuttavuus on Kapu Toysin valmistama Kapun Metsä. Tämä on pienille lapsille suunnattu virtuaalinen metsä, jossa jokaisesta eläimestä aukeaa hieman erilainen tehtävä ratkottavaksi. Amos ymmärsi melko nopeasti, miten eri kentät toimivat. Käyttöliittymä onkin erittäin lapsiystävällinen ilman turhia lisänappeja, eikä tarvitse oikeastaan mitään kieltä selittämään itseään. Amos on tykännyt esitellä peliä myös kavereilleen.

Kapun Metsä