Pelimaailma on tehty pojille. Sen voi muuttaa.

Joonas Laakso

1. Maailmani ja pelit

Artikkelin kuvituksena on käytetty artikkelissa
mainittujen pelien kansikuvia.
Kaikkien kuvien lähde: Wikipedia.

Minulla meni pitkään ymmärtää, että omassa maailmassani olisi mitään vialla. Olen syntynyt ja kasvanut juuri siihen ryhmään, jota varten kaikki on tehty - keskiluokkainen, keskimittainen ja -painoinen, valkoinen, nuori ja mies. Totta kai pelien maailma on houkuttanut minua. Se on tehty minulle. Pojille.

Iän ja kokemuksen karttuessa aloin kuitenkin turhautua peleihin, koska niin paljon kuin niitä rakastinkin, ne eivät kasvaneet kanssani. Elokuvat, kirjallisuus ja jopa sarjakuvat menivät viuhuen ohi pelien pysähtyneestä meiningistä. Pelit alkoivat vaikuttaa lapsellisilta, niin paljon kuin niitä rakastinkin. Niitä oli vaikea puolustaa, kun ne jatkuvasti osoittivat keskenkasvuisuutensa. Muu media, taide ja viihde kommentoivat maailmaa, jossa elin. Ne olivat luonteva osa yhteiskuntaa. Mutta pelit ylpeilivät sillä, miten erillisiä ne olivat.

Yritin ymmärtää, mikä oli pielessä, mutta en saanut siitä kiinni ennen kuin vuosia myöhemmin, kun yritin ymmärtää, miksei alalla ole enempää naisia töissä.

2. Juntti peilissä

Ongelmakohtia on monia. Lähdin kirjoittamaan tätä siitä näkökulmasta, että naisten puute alalla on isoin yksittäinen ongelma, mutta ei se ole totta. Pahin on jääräpäinen kiinnittyminen junttiuteen. Pelit ovat tyhmiä ja suorastaan ylpeitä siitä. Ihannepeli on Michael Bayn Transformers: iso, äänekäs, tyhmä kuin saapas, kaupallisesti merkittävä, ajattelemattomuudessaan loukkaava… ja vain poikien tykkäämä.

Tästä seuraa monia ongelmia, jotka häiritsevät enemmän tai vähemmän riippuen omasta maailmankuvastasi: pöyristyttävä väkivallan ihailu, viehtymys tekniikkaan itsearvona, ihmissuhteiden täydellinen poissaolo, yksioikoinen poliittinen maailmankuva, naisten marginalisoiminen ja esineellistäminen, haluttomuus käsitellä mitään muita konflikteja kuin aseellisia. Useissa juonellisissakaan peleissä ei edes ole draamaa - hahmot eivät kehity mihinkään tai kiinnosta ketään. Hyvä TV-mainos pitää sisällään enemmän tunnetta kuin moni tuntien pituinen peli.

Olisiko tässä yhteensä tarpeeksi syitä siihen, mikseivät pelit houkuttele naisia alalle? Sitä on kuitenkin vaikea hyväksyä, koska ystävistäni hyvin suuri osa on naisia ja melkein kaikki heistä pelaavat ja pitkälti ihan samoja pelejä kuin miehetkin.

3. Miksi se on näin?

Mistä tämä pelien henkinen alennustila sitten johtuu? Pelien tekeminen on omalaatuinen sekoitus teknistä suorittamista ja luovaa työtä. Ihmisiä ja ongelmia on niin paljon, että pelillä pitää olla poikkeuksellisen voimakas luova johtaja, jotta lopputuloksesta välittyisi mitään muuta kuin kompromissien kompromisseja. Pelien tekeminen on kallista ja siksi riskejä halutaan välttää. Kun pelin tekeminen on päivästä päivään toinen toistaan vaikeampien ongelmien ratkaisemista ja mahdottomalta tuntuvia teknisiä haasteita, kysyy melkoista luonteen lujuutta keskittyä mihinkään muuhun kuin helppoihin ratkaisuihin, silloin kun sellaisia on tarjolla. Ja kyllähän siihen alimpaan rimaan yltää aina.

En siis usko, että pelien tyhmyys ja ajattelemattomuus johtuisi siitä, että niitä tekee joukko nuoria miehiä, jotka eivät mistään paremmasta osaisi edes uneksia. Päinvastoin, pelejä tehdään ainoastaan sisäisellä palolla, josta pystyisi ammentamaan vaikka mitä. Pelien tekemisen todellisuus ja arki on vain sellainen, että rajoja on vaikea ylittää. Se, että tekijät ovat nuoria miehiä, pahentaa ongelmaa, muttei aiheuta sitä.

Olen miettinyt paljon, miten omiin peleihini saisi enemmän syvyyttä tai edes vältettyä ne pahimmat helpot ratkaisut, joilla teemme itsestämme osan ongelmaa. Pieleen mennään kun päätökset tehdään sen mukaan, mitä kuvitellaan mahdollisimman laajan yleisön haluavan. Loppujen lopuksi yleisö haluaa vain tuntea jotain. Sen pitää löytyä sisältä. Jos teet peliä, josta olet ylpeä ja johon olet laittanut jotain itsestäsi, ollaan jo oikealla tiellä. Ei pidä katua mitään.

4. Vuorovaikutus yleisön kanssa

Tekijät eivät ole vastuussa kaikista ongelmista. Suuri osa palapeliä on itseasiassa yleisö.

Markkinointi ja yleisö vaativat tiettyä, totuttua tapaa esittää asioita. On asioita, joista ei ole sopivaa puhua. Kukaan ei halua kyseenalaistaa tai miettiä vaihtoehtoja - ei yleisö, media, eikä varsinkaan markkinointikoneisto, mutta hyvin harva pelien kehittäjäkään tekee sitä lounaskeskusteluita syvällisemmin. Uskotaan, ettei kukaan halua dialogia pelien syvemmästä sisällöstä ja siten kukaan ei aloita keskustelua.

Toimittajat, blogaajat ja yleisö voivat vaikuttaa hyvin paljon siihen, miten pelejä käsitellään ja sitä kautta myös tehdään. Ihan jokaisen fanin pitäisi vaatia enemmän, eikä tyytyä taskulämpimään. Jos joku tekee jotain, mistä pidätte, kertokaa se. Palautetta tulee yllättävän vähän tekijöille asti - poislukien poikien kiukuttelu, jos jokin ei miellytä. Jokainen kehittäjä elää päiviä yhdellä yleisöstä tulleella kehulla.

On näkökulmia, joista käsin pelejä ei ole lähestytty vielä ollenkaan. Pelejä ei ole tehty vanhoille tai köyhille. On paljon kipeitä aiheita, joita käsitteleviä pelejä ei tulla näkemään kauppojen hyllyillä vielä vuosiin, vaikka se on OK muille taidemuodoille. Kun Heavy Rainissa vaihdettiin vauvalle vaippaa, tarinoiden mukaan moni lopetti pelaamisen siihen, vaikka se muuten oli tyylipuhdas trilleri.

Meillä ei vielä ole Hurt Lockereita tai Oscareita kahmivaa puheenvuoroa vähemmistöjen puolesta Transformersin ohessa. Tässä mielessä pelit ovat vielä kaukana edes Hollywoodin monimuotoisuudesta.

5. Naiset

Mutta palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, pelialalla on tosiaan hyvin vähän naisia. Meillä ei ole töissä yhtään, enkä tunne kotimaisesta skenestä kuin kolme. Maailmalla tilanne alkaa näyttää jo hieman paremmalta ja Suomi hiihtää perässä paitsi siksi, että olemme niin teknisiä, niin myös siksi, että kotimainen pelimaailma on vielä niin pieni ja suljettu yhteisö. Se aukeaa hitaasti.

En kuitenkaan usko, että terveellä sukupuoli-tasapainollakaan ratkaistaisiin näitä isoja ongelmia. Se auttaisi varmasti siihen, että peleissä näkyisi nykyistä vähemmän naurettavan yksiulotteisia naiskuvia ja olisi vähemmän suoranaista eksploitaatiota. Mutta se ei vielä sinällään auta siihen, että kaikki muutkin kuin naishahmot ovat onnettomia karikatyyrejä, eikä millään peleissä ole väliä aikuisen ihmisen elämässä. Tuntuu, että naisten puutetta alalla käytetään tekosyynä henkiselle laiskuudelle.

6. Hall of fame

Pelejä, joita ei ole tehty vain pojille: Heavy Rain, Rez, Final Fantasyt, LittleBigPlanetit, Rock Bandit, Professor Laytonit. Tämä ei tarkoita, että ne olisivat erityisen hyviä kaikkien alan ongelmien ratkomisessa tai immuuneja videopelien kasvukivuille, mutta niiden alin yhteinen nimittäjä ei ole 15-vuotias poika, jolla ei ole tyttöjä kavereina.

Koska viimeksi jäit miettimään pelin sanomaa suhteessa omaan elämääsi? Minulle kävi niin eilen, kun pelasin The Walking Deadin kolmannen episodin. Vaikka se on “zombie-peli”, se ei pelkää käsitellä pelaajaa tuntevana ihmisenä. Itseasiassa pelin koko sisältö on matka omiin tunteisiin. Vastaavaa on tehnyt hyvin miehinen gangsteriräiskintä Kane & Lynch ja kuulemma varsin macho erikoisjoukkoräiskintä Spec Ops: The Line. Pelit voivat siis pysyä tutuissa, helposti myytävissä ympyröissään ja silti kohdella yleisöään arvokkaasti. Pitää vaan uskaltaa jättää pikkupoikien pelit sikseen.

*****
Kirjoittaja tekee videopelejä työkseen ja huvikseen.

Nörttitytöt ampumaradalla

Nina Niskanen, Mia Meri & Henna Teitto

Mia ja Henna keskittyvät

Eräänä toukokuisena lauantaina kerääntyi tiettyyn Helsingin Albertinkadulla sijaitsevaan rakennukseen normaalia erikoisemman näköistä porukkaa. He olivat saapuneet sinne kokeilemaan käsiaseilla ammuskelua Helsinki Shooting Clubin henkilökunnan ohjauksella. Kyseessä oli yksityistilaisuus, johon osallistuvat saivat valita oman budjettinsa ja mukavuustasonsa mukaan asevalikoimasta kolme eri luokkaa; .22 kaliiberin aseet, 9mm aseet ja koko asevalikoima, johon kuului mm. Desert Eagle ja .500 kaliiberin Smith & Wesson revolveri.

Kolme nörttityttöä vaihtelevilla aseenkäyttökokemuksilla jakaa siis nyt mietteitään tuosta toukokuisesta päivästä.


Nina Niskanen


Aseenkäyttökokemus: Rajoittuu täysin vesipistooleihin ja First Person Shooter - peleihin.


Tämä koko tapahtuma taisi saada alkunsa siitä, että mä tajusin joku päivä etten ole koskaan ampunu oikeella aseella. Tämähän ei tietenkään Helsinkiläisessä toimistossa istuvalle ohjelmoijalle välttämättä olisi suurikaan ongelma, jos en harrastaisi kirjoittamista. Ja koska en koskaan oppinut kirjoittamaan sitä romantiikkaa, on ihan todennäköistä, että hahmoni joskus tarvitsevat aseita. Utelias kun olen, ryhdyin sitten selvittämään miten sitä pääsisi kokeilemaan. Sopivasti googlettamalla "ampuminen Helsinki" löytyikin ensimmäisten joukossa HSC:n ensikertalaisille tarkoitettu esittelykierros. Ja koska joukossa on voimaa ja kaveripiiriin kuuluu ihanan erikoisia persoonallisuuksia lähdin ensimmäisenä kyselemään oliko muita kiinnostuneita. Ja niitähän löytyi. 


Ampuminen oli mulle, ja puheista päätellen myös monille muille joukostamme, kaiken kaikkiaan monin tavoin yllättävä kokemus. Noir-kirjoja teininä ahmineena odotukset aseiden potkimisen suhteen oli väännetty aivan liian pitkälle kaakkoon. Aasiin verrattavissa aseista olivat korkeintaan jokaiselle Clint-fanille tuttu Magnum .44 sekä jytymmät Desert Eagle ja Smith & Wesson .500 revolveri. 

Nina kuuntelee korvasuojista huolimatta

Meteliä niissä kylläkin riitti kaikissa. Paljon enemmän kuin osasin odottaa. Yllättävintä oli, että jostain syystä kavereiden aseet kuulostivat kova-äänisemmiltä. Tämä huolimatta siitä, että niitä ammuttiin kauempana omista korvista kuin omaa asetta. Ampumisen aiheuttama lämpötilanmuutos piippuun tuli myös yllätyksenä. Ampumamme viisi ammusta/kierros eivät juurikaan vaikuttaneet piipun lämpötilaan, joka suureksi riemukseni tuhoaa täysin uskottavuuden muuten ihan viihdyttävän Shoot 'em Upin inhokkikohtaukselta (ei sillä, että ko elokuva olisi muutenkaan kovin realistinen). 


Ammuin lähes koko asevalikoimalla, ottaen jokaisella kierroksella eri aseen. Tuli kokeiltua kaikenlaista 9mm pistooleista tuohon aiemmin mainittuun .44 Magnumiin. Mukana oli myös pieni noir-leffoista tuttu tyttörevolveri. Omiin suosikkeihin jäi pysyvästi Jericho 941 pistooli, joka jostain syystä sopi omaan käteeni  parhaiten ja sen huomasi selkeästi myös maalitaulusta. Tyttörevolveri oli todella ikävä ampua, koska siitä oli jopa minun pienellä kädelläni vaikeaa saada kunnollisen tuntuista otetta. 


Kaikkein eniten yllätti kuitenkin oma reaktioni aseisiin. Ampuminen tuntui jännityksestä huolimatta jotenkin häiritsevän luonnolliselta. Olin jatkuvasti kyllä tietoinen, että nyt on sitten itsellä ja jotakuinkin kaikilla ympärilläni kädessä esineet, joiden väärinkäyttö johtaa vakaviin vammoihin ja jopa kuolemaan. Havaitsin kuitenkin pelkääväni ainoastaan suurempia revolvereita (.44 Magnum ja .500 S&W).  Ja niistäkin ainoastaan jälkimmäinen sai vakavissaan harkitsemaan perääntymistä. Tiedä sitten mitä se kertoo minusta.


Viimeiseksi täytyy vielä kehua HSC:n ohjaajia. Jo ensimmäisestä yhteydenotosta miehet olivat ystävällisiä, asiantuntevia ja kaikin tavoin ammattimaisia. Paikan päällä sama käytös jatkui ja he onnistuivatkin taitavasti vähentämään jännittyneimpienkin osallistujien hermostumista. Kuin huomaamatta he myös jatkuvasti varmistivat, että vahinkoja tai väärinkäytöksiä ei aseiden kanssa tapahtuisi. Loppujen lopuksi molemmat ohjaajat osoittautuivat sangen mukaviksi ihmisiksi... joilla on ilmeisesti ase jatkuvasti kannossa. 


Mia Meri

Asevalikoiman revolverit ja muut erikoisaseet

Aseenkäyttökokemus: Vaihto-oppilasvuotenani Alaskassa 1993-94 aloin harrastaa pienoiskiväärillä kilpa-ampumista kouluni "iltapäiväkerhossa". Voitin osavaltion mestaruuden, mikä on uskomatonta, koska en ollut koskaan aiemmin koskenutkaan aseeseen. Suomeen palattuani harjoittelin hetken aikaa, mutta harjoituksiin meni kuusi tuntia matkoineen, joten lopetin. Olen halunnut jatkaa ampumaharrastusta siitä lähtien. Käsiaseella en ollut koskaan ampunut.


Kun Nina kyseli Facebookissa ampumisesta kiinnostuneiden perään, olin heti haukkana mukana, sillä olen kaivannut ampumista siitä lähtien kun lopetin sen 1990-luvun puolivälissä. Minulle pienoiskiväärillä ampuminen oli aina lähes meditatiivinen kokemus jossa kaikki elämän murheet ja stressit unohtuivat pariksi tunniksi. Ehkä teinivuosien angsteissa rauhoittumistauko teki hyvää, sillä rakastan edelleen ruudin ja aseöljyn tuoksua.


Tosiaan, tarkkusammunnassa ei sovi hoppuilla vaan se vaatii täydellistä keskittymistä ja rahoittumista. Oma rituaalini meni siten, että puin ensimmäiseksi nahkatakkini ylleni (nahkatakki tukee ja auttaa pitämään asennon), kävin hakemassa hiuslenkin kaapistani toiselta puolelta koulua, palasin ruokasaliin, missä ampumaratamme sijaitsi, laitoin suojalasit ja kuulosuojaimet paikoilleen. Sen jälkeen nostin aseen paikoilleen ja pujotin käteni asetta tukevan lenkin ympärille. Ranteeni poksuvat nykyään, koska pingotin aseen hihnan niin tiukasti ranteeseeni, mutta se oli tarpeen, jotta ase pysyy varmasti paikoillaan. Otettuani ampuma-asennon nostin aseen hartiaani vasten, latasin siihen luodin ja nojasin poskeni aseen puiseen perään. Tässä vaiheessa aseöljyn tuoksu tunkee nenään pyöreänä, hieman makeana ja rauhoittavana. Tähdätessä koko maailma kutistuu mustaksi pisteeksi maalitaulussa ja kaikki muu katoaa. Kun tähtäys on valmis on aika poistaa viimeisetkin häiriöt. Pidätä hengitystä. Laske sydämenlyönnit. Ammu. Laukaus pitää onnistua sijoittamaan sydämenlyöntien väliin, sillä ase heilahtaa aina sydämen lyödessä. Hengitystä voi pidättää enintään kolmen tai neljän sydämenlyönnin ajan, sillä sen jälkeen sydän alkaa lyödä nopeampaa ja keho täristä eikä ampuminen enää onnistu ennen kuin keho on rauhoittunut. Parasta irtautumista maailmasta, siis.

Asevalikoiman ysimilliset

En oikein tiennyt mitä odotin käsiaseella ampumiselta, mutta huomasin jännittäväni tilannetta ihan villisti. Tavallaan pelkäsin kuinka pahasti aseen rekyyli tuntuisi kun se ei enää ohjautuisi hartiaan vaan suoraan käsiin. Lisäksi mahdollisuus päästä ampumaan pitkästä aikaan jännitti kauheasti.


Ensimmäinen positiivinen yllätys oli se, miten mukavia Helsinki Shooting Clubin kouluttajat olivat. Olin pelännyt körmyjä, asehulluja punaniskoja, mutta molemmat kouluttajat olivat rentoja, täyspäisiä ja harvinaisen luotettavan oloisia. Aseiden kanssa toimiessa turvallisuus on ensisijaisen tärkeää, sillä aseilla saa ihmisiä hengiltä yrittämättäkin. Olen itsekin ampunut kerran vahingossa tajuamatta mitä oikeastaan tapahtui, mutta onneksi ammuin vain lattiaan, olin harjoituksissa ja ase tietysti kohti maalitauluja. Olin juuri nostamassa sitä tähdätäkseni kun ase yhtäkkiä laukesi. Siksi olin hyvin tyytyväinen siihen, että asekoulutuksessamme kiinnitettiin erityisesti huolta turvallisuuteen ja kouluttajat olivat koko ajan haukkana vahtimassa miten pidimme aseita ja mihin niiden piiput osoittivat vaikka ne olivat (oletettavasti) tyhjiä. Olo pätevien kouluttajien keskellä oli hyvin turvallinen.


Mitä itse ampumiseen tuli, niin siinä kaikki odotukseni menivät ihan pieleen. Kyllähän se pienoiskiväärikin potkii, mutta saman kaliiperin käsiase - jep, se potkii. Varsinkin kun ammuin yhtään isommilla aseilla aloin ihan oikeasti pelätä, että ase lipeää otteestani ja etteivät voimani riitä sen pitämiseen. Aivan lopuksi, kun ammuimme vielä Desert Eaglellä ja .500 Smith & Wessonilla, toinen kouluttajista tuli onneksi avuksi pitämään asetta, sillä ne olisivat kyllä lentäneet kaaressa.

Toinen yllätys oli se, että pelästyin aseen rekyyliä ja toisten aseiden ääniä niin pahasti. Pienimmillä aseilla sain pidettyä hermoni kasassa, mutta jo asteen suuremmilla aseilla jouduin pitämään taukoa, että sain käsieni tärinän haltuun. Lisäksi sain stressihien pintaan sellaista vauhtia, että turvalasini menivät jo parista luodista ihan huuruun, joten jouduin "ripustamaan" ne ilmaan kuulosuojainten sangan avulla, jotta ilmanvaihto lasieni sisällä pelasi. Ja jännä ilmiö oli sekin, että kun naapurissa ammuttiin isoilla kaliipereilla, säpsähdin aina kyseisten aseiden ääntä kun luulin sen tulevan omasta aseestani, jolla olin ampumassa. Välillä tunsin kasvoillani jopa pienen paineaallon naapurin aseen lauetessa.

Vaikka olin selvästi ihan jännän lähteillä ampuessa ja adrenaliinia veressä oli pienen armeijan tarpeisiin, aion ehdottomasti jatkaa ampumista, sillä se ei varmasti jännitä enää yhtä paljon seuraavalla kerralla kun tietää mitä tuleman pitää. Voin myös kertoa, että zombie-apokalypsin tullessa minut kannattaa jättää katolle sniputtamaan, koska käsiaseella olin ihan susihuono yhtä kilpa-asetta lukuunottamata. Laitan sen kyllä täysin jännityksen piikkiin. Ja lopuksi pakko mainostaa, että täällä USA:ssa Joonas, joka muuten oli loistava ampuja ja ensikertalainen, ja minä olemme menossa ampumaradalle ja toivottavasti pääsen demoamaan pienoiskivääritaitojani siellä.



Henna Teitto


Aseenkäyttökokemus: Pikkuveljen impukalla leikkiminen ja tuttavien muovikuula-aseiden ihastelu.

Vammoittakaan ei selvitty

Jo useamman vuoden ajan olen ollut kateellinen miesten polttareista. Lähinnä siitä, että niissä tehdään usein jotain siistiä, kuten mennään ampumaan. Kateuteni lisäksi olen potenut huonoa omatuntoa joka ainoan kerran, kun silmäni osuvat How To Survive Zombie Apocalypse-kirjaan. Olen hävettävän huonosti valmistautunut zombien hyökkäyksen varalta. Minulla ei ole hakkua eikä sorkkarautaa, enkä osaa edes käsitellä asetta!


Kunnes eräänä päivänä pari kuukautta sitten juttelin Ninan kanssa Twitterissä ja paljastin haluni oppia zombien ampumisen jalon taidon. Nina kertoi suunnitteilla olevasta "opintoretkestä" ampumaradalle ja kysyi, haluaisinko tulla mukaan. Voi pojat halusinko! Innosta pomppien ilmoittauduin mukaan.


Ratapäivänä intoni oli selkeästi muuttunut jännitykseksi. En ollut koskaan ampunut ilmakivääriä kummemmalla aseella. HSC:n pojat aloittivat perehdyttämällä meitä siihen, miten aseita tulee käsitellä ja miten radalla toimitaan. Perehdytystä seuratessa jännittämisen lisäksi alkoi jopa hieman pelottaa. Onko liian myöhäistä perua?!


Perehdytyksen aikana radat oli valmisteltu meitä varten. Ensimmäinen kierros meni hieman paniikinomaisesti räiskiessä. Jaoin radan toisen osallistujan kanssa. Meidän taulumme oli asetettu päällekkäin ja minua ohjestettiin ampumaan alempaan tauluun. Tuo ohjeistus tosin meni minulta hieman ohi korvatulppien ja kuulosuojaimien ansiosta ja aloitin ensimmäisen kierrokseni ampumalla ylempään tauluun! Kun olin ampunut viimeisen luodin, laskenut aseen alas ja hengähtänyt, tajusin että nyt meni ihan vikaan. Pahoittelut siitä! Sen jälkeen tähtäilin kovasti omaan tauluuni, vaikkei ne osumat ihan sinne tainneet kaikki mennäkään. Tähtääminen oli minulle se vaikein osuus. Käytän silmälaseja hajataiton takia, enkä oikein osannut päättää kumpi silmä toimisi paremmin tähtäyksessä. Parin ei-niin-onnistuneen kierroksen jälkeen toinen ohjaajista neuvoi ottamaan silmälasit pois, jos se helpottaisi asiaa. Joten ammuskelin muutaman kierroksen ilman silmälaseja, mutta ei sillä oikein tuntunut olevan vaikutusta. Kunnes viimeiselle kierrokselle laitoin rillit takaisin päähän ja johan osui paremmin.

Innokasta jonottelua ennen ensimmäistä kierrosta.

Aloitimme .22 kaliiberisilla pistooleilla, joilla ammuimme muutaman kierroksen. Sen jälkeen pääsimme kokeilemaan järeämpiä aseita. Itse halusin vielä enemmän varmuutta, joten jatkoin .22 kaliiberisilla, kunnes sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta siirtyä 9millisiin. Ensimmäiset laukaukset 9millisillä aiheuttivat pieniä säikkypomppuja. Vaikkeivat ne nyt niin kamalasti potkaisseet, niin silti kädet heilahtivat niin reippaasti, että en osannut yhtään arvata osuinko tauluun vai en. 9mm aseista ehdin kokeilla vain kolmea. Nimimuistini on surkea, mutta sen osaan sanoa, että yksi niistä oli samanlainen ase, jota nykyinen James Bond käyttää. Sitä oli ihan mukava käyttää, jos nyt niin voi aseesta sanoa. Harmi, että aika tuntui loppuvan kesken! Olisin mielelläni kokeillut muitakin 9mm paukuttimia. Rohkeuteni ei taitaisi riittää jykevämpiin aseisiin kuitenkaan. Vaikka olivathan ne aika siistin näköisiä.


Kaikenkaikkiaan kokemus oli positiivinen, jännityksestä ja pelosta huolimatta. Ensikosketus käsiaseisiin ei jättänyt mitään kammoa. Itseasiassa kiinnostaisi mennä uudestaan. Mitään mestariampujaa minusta ei todellakaan tullut. Mutta ehkä harjoituksen kanssa tähtäyskin paranisi. Zombie apocalypsen varalta pitänee kuitenkin investoida siihen hakkuun, varmuuden vuoksi.

Kompromissien Elokuva-Suomi

                                                                                                                   Tiina Laine

Kirjoittajasta: Työsketelen media-alan tuotantoyhtiössä ja opiskelen korkeamman asteen tutkintoa mediatuottamisesta. Vaikka työkokemusta alalta onkin kertynyt mitä kirjavimmin, en ole vielä päässyt tuottamaan yhtään pitkää elokuvaa, mutta seuraan alaa aktiivisesti ja ehkäpä muutamassa vuodessa päästään siihenkin käsiksi. Olen alun perin valmistunut käsikirjoittajaksi ja kuvaajaksi medianomin papereilla.

Alun perin minun piti kirjoitella tämä blogi jostain ihan muusta, mutta edellisen videotaidepostaukseni kommenteissa ollut lausahdus ”Tuntuu vähän hassulta että miksi viilattu laatu ja sisältö olisivat jotenkin toisensa poissulkevia” on pyörinyt päässäni ja ajattelin käyttää tämänkertaisen paikkani argumentin pohtimiseen.

Lyhyesti vastattuna viilattu laatu ja hyvä sisältö eivät tietenkään ole toisensa poissulkevia. Aina silloin tällöin törmää todella hienoihin elokuviin tai videotaideteoksiin, joissa viimeisenpäälle hiottu kuvan ja äänen laatu kohtaa sisällön joka onnistuu koskettamaan. Teoksen koskettavuus kun itselleni on hyvän sisällön mittari. En sillä tarkoita että sen tarvitsisi olla surullinen tai synkkä. Myös hauska tai hullunkurinen voi liikauttaa sisälläni jonkin rattaan uuteen asentoon ja mahdollistaa ainakin hetkeksi sen, että maailman näkee hieman toisin. Pidempi vastaus onkin sitten loppu postaus. Puhun tässä elokuvasta, koska se on minulle tutumpi muoto kuin videotaide, mutta palaan myös siihen lopussa. Lisäksi rajaan kirjoituksen pitkän elokuvan maailmaan, koska se on lukijoille varmasti tutuin AV-alan muoto ja kaikkien lajien kattaminen tekisi tekstistä pitkän ja itseääntoistavan, sillä samoilla säännöillä pelataan oikeastaan kaikissa AV-alan tuotannoissa

Elokuvan viilatun laadun ja mielenkiintoisen sisällön yhdistäminen on mahdollista ja siihen tulee aina pyrkiä. Se ei kuitenkaan ole helppo tehtävä. Itse uskon ettei ole sattumaa että hyvin monen suureksi elokuvaksi luokitellun teoksen ohjaajat kuuluvat luokaan ”jääräpäinen egomaanikko, joka ei tule toimeen kenenkään kanssa”. Miksi? Koska viilattu laatu ja omaperäinen sisältö tarvitsevat yhdistyäkseen ohjaajan joka sietää painetta eikä välitä ketä suututtaa matkalla. Ja miksi näin? Koska elokuvan tekeminen on aivan järjettömän kallista touhua.

Suomessa pitkän elokuvan keskimääräinen budjetti on 2 miljoonaa euroa. Se kuulostaa hurjalta, mutta on itseasiassa naurettavan pieni summa, kun vertaa monien muiden maiden elokuvien budjetteja. Siltikin suomalainen elokuva tuottaa väistämättä tappiota, sillä 5 miljoonan ihmisen kansassa ei riitä tarpeeksi katsojia maksamaan elokuvan kuluja. Meillä elokuva onkin valtion rahoittamaa elokuvasäätiön kautta. Tai itseasiassa säätiö rahoittaa vain kolmanneksen. Lisäksi tarvitaan kanavaosto (enimmäkseen YLE, joskus myös MTV3 ja Nelonen). Kanavat maksavat toisen kolmanneksen rahasta. Loppu kolmannes on tuotantoyhtiön vastuulla ja se revitään sponsoreilta, apurahoista, levityksestä sekä tuottajan, taiteellisesti vastaavien ja työharjoittelijoiden selkänahasta. Ja vaikka kyseinen summa saataisiinkin kasaan, niin se ei siltikään vastaa todellisia kustannuksia.

Yritän laittaa 2 miljoonaa perspektiiviin, jotta ymmärtäisitte miksi sanon sen olevan naurettavan pieni. Elokuvan teko jakautuu kolmeen perusvaiheeseen: esituotanto (käsikirjoitus ja kuvausten suunnittelu), kuvaukset sekä jälkituotanto (kuva- ja äänileikkaus, efektit, online yms.). Elokuva työllistää tuona aikana noin 150 ihmistä. Kaikki eivät työskentele koko aikaa, osa esimerkiksi vain kuvausten ajan. Käsikirjoittajan työt loppuvat kun käsikirjoitus hyväksytään tuotantoon. Henkilöstön määrä vastaa suomalaisen keskisuuren yrityksen henkilöstön määrää. Keskisuuren yrityksen liikevaihdon määritellään 10–45 miljoonaa euroa vuodessa. Elokuva siis työllistää keskisuuren yrityksen verran ihmisiä 2 miljoonalla eurolla. Suurin osa työllistyy noin puoleksi vuodeksi (mutta esimerkiksi käsikirjoittajan, tuottajan ja ohjaajan työ kestää vähintään vuoden). Kuka tahansa voi laskea, ettei suhde ole millään tavalla järjellinen, eikä kyseinen summa kata kaikkia kuluja. Ja nyt puhutaan vasta palkkakuluista, jotka ovat kylläkin suurin kuluerä, mutta noin 2/3 budjetin kokonaiskustannuksista. Lisäksi elokuva pitää lavastaa ja puvustaa. Pitää olla paikka jossa kuvata oli se sitten studio tai lokaatio. Sähköt, vesi, vakutuukset, kalusto, kuljetukset jne. Eli rahaa on vähän, mutta sillä on pärjättävä. Tämä johtaa siihen että kompromissejä on tehtävä kompromissien perään.

Kompromissit ovat yksi suurin syy siihen miksi viilattu laatu ja hyvä sisältö on vaikea toteuttaa. Kun pitää tehdä valintoja siitä mihin satsataan ja mihin ei, on viilattu laatu helpompi valinta. Sitä on helppo arvottaa ja nähdä lopputuloksessa, sekä se on verrattavissa suoraan käytettyyn rahaan. Hyvä sisältö taas on riskialtista. Se on herkkä tilanteelle ja vaatii aikaa (siis enemmän rahaa). Ja mikään ei takaa että se onnistuu vaikka kaikki olisi tehty ”oikein”. Elokuvassa sisältö on niin monen asian summa. Pitää olla hyvä käsikirjoitus, ohjaaja joka tietää mitä haluaa, hyvin roolitetut näyttelijät, jotka osaavat ilmaista halutun asia jne. Koko kuvausryhmän pitää toimia synkronoidusti yhteen.

Toinen kompromissien aiheuttaja on se, että 2 miljoonaa, vaikka ei olekaan riittävä summa, on suuri summa heittää hukkaan. Ja mitä enemmän kulutetaan rahaa, sitä enemmän on ihmisiä jotka vahtivat sen käyttöä. ”Mitä useampi kokki, sen huonompi soppa” sanonta sopii erinomaisesti taiteen tekemiseen. Rahakirstun vartijat haluavat olla varmoja ja varmuus tuottaa monesti tylsää sisältöä. Kun säätiöstä kerrotaan mitä he haluavat tukea, kanavaostaja kertoo mitä heidän kanavansa katsojat haluavat katsoa ja tuottaja kertoo mitä heidän tuotantoyhtiönsä haluaa tuottaa ja mihin ylipäätään on varaa, on ohjaajan egon oltava järkyttävän kokoinen, jotta hän pystyy seisomaan näkemyksensä takana. Ja aina silloin tällöin kaikki kolme haluavat vähän eri asioita. Ja taas ollaan tilanteessa, jossa viilattu laatu on ainakin se mitä kaikki haluavat. Sisältö, no siinä mennäänkin sitten alueelle mielipiteet ja makuasiasta. Ei kukaan halua huonoa sisältöä eikä kukaan varmasti missään totea että viis sisällöstä, kunhan kuva on nättiä. Itseasiassa kaikki ovat varmasti sitä mieltä että sisältö on tärkein, kun sitä kysytään. Mutta kuten jo aikaisemmin totesin, se on se suurin riskialue ja monesti se halutaan kääriä kuplamuoviin ja varmistaa että se sopii kaikille, kaikkialla ja aina. Rosoisuus ja voimakas oma ääni ovat kuitenkin niitä asioita, jotka tekevät elokuvasta hyvän ja joka on nähtävissä kaikissa elokuvien klassikoissa, joissa on vielä onnistuttu tuottamaan hiottua laatua.

Laadukas sisältö vaatii myös rahan ja ajan lisäksi osaamista. Yleisesti puhutaan huippuosaajien kohdalla 10 000 tunnin säännöstä. Se tarkoittaa että tarkasteltaessa minkä tahansa lajin huippuosaajan harjoitusmääriä ennen huipulle pääsyä, keskimääräinen tuntimäärä nousee 10 000 tuntiin. Elokuva on heikossa asemassa muihin taiteenlajeihin nähden Suomessa, koska meillä ei ole elokuvataiteen perusopetusta. Meillä on onneksi innokkaita harrastajia sekä yksittäisiä toimijoita ja kunnan nuorisotyöntekijöitä. Nämä tarjoavat mahdollisuuden päästä käsiksi elokuvan kieleen jo nuorempana. Tosiasia kuitenkin on, että kuvataiteen, musiikin, teatterin ja tanssin saralla laadukkaaseen ja valvottuun opetukseen pääsee jo 5-vuotiaana. Elokuvataiteen opetus alkaa noin 15–19-vuotiaana jos pääsee sisään johonkin kouluun. Yritä siinä sitten kuroa kasaan 10 000 harjoitustuntia. Kun vielä äärimmäisen harva ohjaaja pääsee tekemään elokuvan vuodessa ja jokainen pitää saada rahoituskoneiston läpi, niin kokeellisuus ja riskinotto, jotka olisivat harjoituksen kannalta tärkeitä jää hyvin vähäiseksi. Koska rahaa on jaettavaksi vähän, jo ensimmäisen teoksen pitäisi olla hyvä. Ainakin mikäli mielii päästä tekemään seuraavaa elokuvaa.

Ja miten tämä liittyy videotaiteeseen? Videotaiteen puolella rahoitus on kuvataiteen rahoitusta, eikä kukaan suomalainen videotaiteilija saa 2 miljoonan euron budjettia käyttöönsä. Itseasiassa heidän rahoituksensa voi olla esimerkiksi kolmen kuukauden työskentelyapuraha 4500€. Se jo itsessään puhunee asian puolesta. Toisaalta he saavat käyttää tuon 4500€ juuri niin kuin itse haluavat, vaikka kuvaamalla uima-altaassa liikkuvaa vettä. 

Videotaiteesta... nörttitytön tunnustuksia vol 1.

Tiina Laine  

Videobloggaus, jossa pohdiskelen suhtautumistani videotaiteeseen.

Osia:
käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, äänet: Mika Korhonen

Nörttitytön tunnustuksia vol 1: 

käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus: Tiina Laine

kameraoperaattori, äänet: Mika Korhonen 

Mutta kun sillä on ne tissitkin...

Tiina Laine

Kuva: innovate360
( http://www.flickr.com/photos/innovate360/ )

Naisten asema työelämässä leimahtaa aina tasaisin ajoin uutisotsikoihin. Viimeisin isompi keskustelu alkoi, kun kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhimäki kannatti lain säätelemiä sukupuolikiintiöitä listautuneiden yritysten hallituksiin. Sinällään meillä Suomessa asia on jo hienosti hoidossa ilman lain määrittelemää pakkoa. Asia on tiivistetty hyvin Leena Linnainmaan kolumnissa enkä siksi käy sitä sen tarkemmin tässä läpi. Heti alkuun huomioisin, että kysymys on sukupuolikiintiöstä, ei ”naiskiintiöstä”. Se tarkoittaa, että hallituksessa on oltava kumpaakin sukupuolta edustettuna, ei mistään ”tehdään kaikista hallituksista naisvaltaisia ja sitten asiat ovat hyvin”-kiintiöstä.

Keskustelun leimahtaessa kiintiöitä vastustavilla tuntuu olevan kaksi pääargumenttia:
   
      1. Jos ihmisiä valitaan kiintiöperusteella, ei valita parasta.
      2. Jokainen on oman onnensa seppä, eivätkä kiintiöt kuulu vapaaseen markkinatalouteen.

 ”Jos ihmisiä valitaan kiintiöperusteella, ei valita parasta”. Kyseinen argumentti lähtee ajatuksesta että on olemassa jokin objektiivinen paras, joka voidaan valita. Näinhän asia ei ole. Työpaikkaan/johtoon/hallitukseen ei valita ”parasta” vaan sopivin. Ja kuka sitten on sopivin? Riippuu paljolti siitä mitä painotetaan valinnassa. Tätä varten on kehitetty monenlaisia työkaluja, joilla voidaan etsiä se työryhmää parhaiten täydentävä henkilö. Itselleni ylemmän AMK-tutkinnon suorittajana tehtiin Thomas-analyysi oppimismielessä. Analyysi on kehitetty tutkimaan ihmisen työminän ja minäkuvan välisiä eroja ja hahmottamaan miten henkilö käyttäytyy paineen alla. Tarkoitus on, että työtiimeihin saadaan erilaisia ihmisiä oikeassa suhteessa tasapainottamaan toisiaan ja siten pääsemään parempaan lopputulokseen. Thomas-analyysi on siis vain yksi monista työkaluista.

Kuitenkin aina loppujen lopuksi työntekijän valitsee ihminen. Ja hän valitsee sen ihmisen, jonka kokee sopivimmaksi työtehtävään. Tässä onkin 1. argumentin heikoin linkki. Jos työntekijän valitsisi tietokone, voitaisiin mahdollisesti päästä jonkinlaiseen laskennalliseen parhauteen. Kun päätöksen tekee ihminen, törmätään siihen tosiasiaan että ihminen ei kykene tekemään päätöksiä puhtaalla logiikalla ja ”järjellä”. Haluamme kovasti uskoa että asia on toisin. Meillä on uskonnollisfilosofisia koulukuntia, jotka pyrkivät todistamaan asian olevan niin, mutta kun tullaan faktojen luo, paljastuu ikävä tosiasia. Meillä on esihistorialliset aivot ja ne käyttävät ihan omaa logiikkaansa, pyrkien ensisijaisesti pitämään meidät hengissä.

Uskon että koska aivomme pyrkivät pitämään meidät elossa, on kaikki uusi ja meille vieras automaattisesti ikävää ja kielteistä. Tästä on toki poikkeuksia. Yritysmaailmassa heitä kutsutaan nopeiksi adaptoijiksi, joita yritetään löytää ja houkutella mukaan aina, kun jokin uusi ja mullistava asia tuodaan kaupallisuuden piiriin. He ovat innokkaita kokeilemaan ja heiltä puuttuu ihmisille tyypillinen muutosvastarinta. Mutta lajina, hengissä selviytymisemme kannalta, on hyvä että he ovat vähemmistössä. Emme olisi päässeet savannin aroilta kovin kauas, mikäli maistelisimme kaikkea jännää vastaan tulevaa, toivottaisimme vieraat eläimet ja lajit iloisesti illallispöytäämme ja kokeilisimme ennen monsuunikautta täysin uutta asumismuotoa. Toisaalta olemme myös aina tarvinneet näitä "uutta kokeilevia" -ihmisiä. Hädän hetkellä, kun tuttu elämäntapa on romuttumassa, on pakko löytää uusia keinoja selviytyä.

Kuva: Victor1558
(http://www.flickr.com/photos/76029035@N02/)

Ne jotka tässä kohtaa edelleen mutisevat logiikasta ja järjestä itsensä johtamisessa, haastan pieneen kokeeseen. Seuraavan viikon ajan kaupassa käydessäsi et saa valita yhtään tuttua merkkiä koriisi. Suomessa elintarvikeala on niin valvottu, ettei ole mitään järkiperusteista syytä olla kokeilematta viikon verran jotain "uutta" tuotetta. Ne ovat varmasti yhtä turvallisia ja sisältävät samat ravintoaineet, kuin tututkin merkit. Arvaan että kauppaan päästyäsi ajatus alkaa tuntua typerältä ja keksit vähintään sata järkevää syytä jättää koe kesken. Pulssisi saattaa hieman kohota ja ehkäpä jopa hikoilet. Kuitenkin kyse on niin mitättömästä asiasta kuin mitä syöt seuraavan viikon ajan. Entä jos sinun pitää valita yritykseesi uusi johtotason työntekijä?

Miten tämä liittyy sukupuolikiintiöihin? Palatakseni vastustajien argumenttiin 1, sopivimman henkilön valitseminen kohtaa aina valitsijan oman mukavuusalueen. Jos työpaikka on aina ollut miesvaltainen, nainen edustaa työntekijänä tuntematonta elementtiä. Freudin termiä käyttääkseni ID kirkuu kauhusta jossain taka-alalla kun työntekijää valitseva henkilö yrittää järkiperustein selittää itselleen miksi mies on hakijana kuitenkin sopivampi työpaikalle kuin nainen. Sama tilanne toki koskee, mikäli hakija on maahanmuuttaja, ”erilaisen” näköinen tai muuten vaan valitsijan mielestä outo. Kuitenkin tänä päivänä liikutaan postmodernissa yritysmaailmassa, jossa pyritään jatkuvaan uudistumiseen ja luovaan talouteen. Eikö silloin tärkeintä olisikin uskaltaa rikkoa vanhoja käytäntöjä ja ottaa se uusi ja outo näkökulma mukaan myös johtotasolle? Hypätä sinne Siniselle merelle muutenkin kuin strategiaselvityksissä?

Koska ihmisinä pyrimme stabiliuuteen ja tuttuuteen, niin päästäänkin siihen että pakko on aina siivittänyt läpimurtojamme kehityksessä. Kilpailu ruuasta pakotti tulemaan puusta alas, luonnonkatastrofit ja populaation lisääntyminen levittäytymään laajemmalle sekä tottumaan uusiin oloihin jne. Nykyään täällä länsimaisessa lintukodossa luonnon sanelemia pakkoja on kovin vähän. Olemme aikoja sitten päässeet tilaan jossa enemmistön ihmisistä ei tarvitse käyttää suunnattomia määriä energiaa perustarpeiden tyydyttämiseen. On ollut mahdollista siirtää tuo energia aineettomaan hyötykäyttöön. Ihmisen jatkuvan kehittymisen tähän pisteeseen on mahdollistanut oman älykkyyden kasvattaminen ulkoisin verkostoin, joita edustaa ensin puhuttu kieli, sitten kirjoittamaan oppiminen ja nyt olemmekin jo ubiikkiyhteiskunnassa. Ryhmässä me olemme älykkäämpiä, vaikka suomalainen sanonta ja omat kokemuksemme monesti muuhun viittaavatkin. Me voimme muuttaa hienot ajatukset pakoksi eli laiksi ja säännöksiksi. Kauniit ajatukset kun on vaikea saada mukavuudenhalun ja tiedostamattomien vastustuksiemme takia muuten käytäntöön. Laki on aina yhteisön sopimus pelisäännöistä ja pelisäännöt muokataan sopimaan meihin ja meidän aikaamme. Eivätkä pelisäännöt koskaan ole pelkästään hauskoja, muutenhan niitä ei edes tarvitsisi kirjoittaa ylös.

Ja mitä tulee argumenttiin 2. Me emme ole ”tabula rasa” syntyessämme, emmekä elä tyhjiössä. Emme siis pysty yksin vaikuttamaan elämämme kulkuun vaan olemme sosiaalisessa vuorovaikutuksessa aina ja kaikkialla, myös silloin kun päätämme erakoitua kotiin. Olemme yhteisöjen jäseniä ja sellaisina yhteisön vaikutuksen alaisia. Me emme synny maailmaan tasa-arvoisina, mutta yhteiskunnan (eli meidän) tulee pyrkiä siihen että saamme mahdollisimman tasa-arvoisen kohtelun. Tosin itse pyrkisin pois tasapäistävästä tasa-arvosta, jossa kaikkia kohdellaan täysin saman lailla ja pyrkisin tasa-arvoon, jossa jokaista kohdellaan niin että hänellä on parhaat mahdollisuudet menestyä.

Ohjelmointikieliä aloittelijoille

N.M. Niskanen

Kuva: Ramotion Blog (http://www.flickr.com/photos/ramotion/)

Huolimatta siitä, että useampikin nörttitytoistämme on joko huvikseen tai ammatikseen ohjelmoija, ei tässä blogissa ole vielä aikaisemmin ollut juurikaan puhetta ohjelmoinnista. Näinpä ajattelin täyttää tämän aukon antamalla pikakurssin ohjelmointikielien ihmeelliseen maailmaan. Muutaman huomion jälkeen on jokaisesta ohjelmointikielestä malli ns Hello Worldistä. Se on (yleensä, ei nyt puhuta APL:stä) yksinkertaisin ohjelmaesimerkki; ohjelma, joka ajaessaan tulostaa ruudulle tekstin "Hello World".

Assembly
Assembly on askel ylöspäin Matrixista tutuista ykkösistä ja nollista. Se näki päivänvalon 50-luvulla ja sitä käytetään pääasiassa esimerkiksi mikroprosessorien ohjelmointiin. Sen tarjoamat toiminnot ovat kohtuullisen yksinkertaisia ja näin ollen se on (ainakin teoreettisesti) helppo oppia. Assemblyllä on kuitenkin äärimmäisen helppoa tehdä suuria ohjelmointivirheitä, kuten loputtomia kiertoja ja monimutkaisemman ohjelman koodin lukeminen on vähintäänkin rasittavaa.

Hello World:

title   Hello World!                             (hello.asm)

dosseg
.model small
.stack 100h

.data
message db 'Hello, World!',0dh,0ah,'$'

.code
main  proc
      mov    ax,@data
      mov    ds,ax

      mov    ah,9
      mov    dx,offset message
      int    21h

      mov    ax,4C00h
      int    21h
main  endp
end   main

COBOL
COBOL on ohjelmointikielien torakka. Se näki alkunsa 1959 ja COBOL-sovellukset luultavasti jatkavat pyörimistään maailmanlopun jälkeenkin niin kauan kuin virtaa vain riittää. Ja kun koneet käynnistyvät uudelleen, ne aloittavat taas pyörimisen. COBOL on tuskallista ylläpitää ja kehittää, alkaen siitä, että kääntäjät ovat edelleen pääasiassa kaupallisia. Sen tekstinkäsittelykyky on surkea. Se on myös äärimmäisen tehokas ja kykeneväinen käsittelemään massiivisia määriä tapahtumia, joka tekee siitä edelleen suositun esimerkiksi pankkimaailmassa.

Hello World (RM/1 kääntäjälle):

000100 IDENTIFICATION DIVISION.
000200 PROGRAM-ID.     HELLOWORLD.
000300
000400*
000500 ENVIRONMENT DIVISION.
000600 CONFIGURATION SECTION.
000700 SOURCE-COMPUTER. RM-COBOL.
000800 OBJECT-COMPUTER. RM-COBOL.
000900
001000 DATA DIVISION.
001100 FILE SECTION.
001200
100000 PROCEDURE DIVISION.
100100
100200 MAIN-LOGIC SECTION.
100300 BEGIN.
100400     DISPLAY " " LINE 1 POSITION 1 ERASE EOS.
100500     DISPLAY "Hello world!" LINE 15 POSITION 10.
100600     STOP RUN.
100700 MAIN-LOGIC-EXIT.
100800     EXIT.

C
C kehitettiin vuosien 1969 ja 1973 välillä. Se suurilta osin korvasi Assemblyn sulautettujen järjestelmien koodauskielenä. Sulautettuja järjestelmiä ovat monet, joita ei helposti tule ajatelleeksi hallinnoitavan ohjelmistolla; autojen mottorin hallinta, jarrut, luistonesto, televisiot ja koodasipa entinen opettajani C:llä joskus työkseen sprinklerijärjestelmiäkin. Oma kokemukseni C:stä on, että se on paljon helpompi oppia kuin Assembly huolimatta sen laajemmasta komentovalikoimasta, mutta se voi johtua siitäkin, että olen sillä tavalla vain vähän outo.

Hello World:

#include <stdio.h>
int main(void)
{
  printf("Hello world!");
  return 0;
}

C++
C++ saapui kuvioihin 1983, käytännössä C:n laajennetuna versiona. C++ tarjosi C-kieleen luokkamallin ja tyypitykset, joka helpotti esimerkiksi tekstin käsittelyä. Se on C:tä korkeamman tason kieli, niin sanottu keskitason kieli , koska se yhdistää sekä korkean tason, että alhaisen tason ominaisuuksia. Käytännössä esimerkiksi C++:lla on mahdollisuus tehdä fyysisen muistin varauksia, mutta se ei ole välttämätöntä. Monet pelit koodataan edelleen C++:llä, kuin myös tietokoneeseen liitettävien laitteiden ajurit ja muut vastaavat.

Hello World (huomattavaa on, että edellinen C:n esimerkki toimii myös C++:na, kunhan .c-tiedostomuodon vaihtaa .cpp-tiedostomuodoksi) :

#include <iostream.h>
int main(void)
{
  cout << "Hello world!" << endl;
  return 0;
}

Java

Kuva: Hillary Hartley (http://www.flickr.com/photos/hillaryandanna/)

Jos COBOL on ohjelmointikielien torakka, on Java ohjelmointikielien aasi. Sen tultua kuvioihin 1995 se on pitkälti vallannut maailman. Tähän on kaksi syytä; ensinnäkin Java on alusta lähtien ollut täysin ilmainen niin kirjastojen kuin kääntäjänkin suhteen ja toisekseen se toi mukanaan JVM:n eli Java Virtual Machinen. Kaikki Javalla tehdyt ohjelmat pyörivät JVM:n päällä, poistaen niiltä tarpeen keskustella alla olevan käyttöjärjestelmän kanssa. Tämä tarkoittaa, että Javalla kerran tehty ohjelma ainakin teoreettisesti (ja yleensä myös käytännössä) pyörii missä tahansa käyttöjärjestelmässä, joka oli tuolloin lähes ennen kuulumatonta. Vuosien varrella tämä aasi on kuitenkin lihonut ja hidastunut ja keksinyt omia erikoisia ja rasittavia oikkujaan. Se on silti erittäin laajasti erilaisissa liiketoimintaohjelmistoissa käytössä ja näin ollen kokeneella Java-ohjelmoijalla riittää työn puolesta kysyntää riesaksi asti.

Hello world:

 class Hello {
   public static void main(String[] args) {
     System.out.println("Hello world!");
   }
 }

C#
Vuonna 2001 julkaistiin .Net alusta ja sen myötä C#-ohjelmointikieli. Sitä juhlittiin monissa piireissä Javan tappajana; kevyempänä, nopeampana, helpompana, puhtaampana olio-ohjelmointikielenä. Toisissa piireissä tätä Microsoftin kehittämää kieltä taas kutsuttiin kalpeaksi kopioksi Javasta. C#:lla graafisten käyttöliittymien tekeminen on suoraan sanottuna mukavaa, varsinkin verrattuna Javaan. Toisin kuin Java, C# mahdollistaa nykyään myös funktionaalisen ohjelmoinnin, joka on yksinkertaistettuna paluuta lähemmäs datan matemaattista käsittelytapaa. Ajan kuluessa myös C# on hidastunut, joskin se on myös kehittynyt Javaa nopeammin ja pidemmälle. Se on oppinut Javalta virtuaalikoneajattelua, joskin oman kokemukseni mukaan (josta on myönnettävästi jo jonkin verran aikaa) se ei suju aivan yhtä saumattomasti.

Hello world:

public class Hello1
{
   public static void Main()
   {
      System.Console.WriteLine("Hello, World!");
   }
}

Ruby
Ruby esiteltiin maailmalle 1995, mutta se pysyi pitkään pelkästään yliopistomaailmassa. Vasta Rails-kehikon saavuttua vuoden 2005 aikoihin räjähti Ruby todella laajan yleisön tietoisuuteen. Toisin kuin tässä aiemmin mainitut kielet, Ruby on dynaamisesti tyypitetty kieli, joka tarkoittaa, että kerran luotuun olioon voidaan laittaa millaista dataa tahansa ilman erillisiä toimenpiteitä. Tämä ei välttämättä kuulosta merkittävältä, mutta takaan, että jokainen Javan ClassCastExceptioneita päivitellyt sai tuikkeen silmiinsä kuultuaan tuon ensimmäisen kerran. Ruby on vahvimmillaan selainsovellusten kehityksessä. Esimerkiksi alkeellisen verkkokaupan pystyttäminen nollasta vie noin kymmenen minuuttia Ruby on Railsillä, kun taas esimerkiksi Javalla siihen saattaa mennä päiväkausia. Nopeasti nähtävien tulosten ja helpon ymmärrettävyyden takia Ruby on saavuttanut alaa ns Ensimmäisenä Ohjelmointikielenä ja esim Future Female on Suomessa järjestänyt kurssitusta kielen alkeisiin niin sanotusti pystymetsästä saapuville.


Hello world:

puts 'Hello world'

Scala
Scala, henkilökohtainen suosikkini (jota pääsen kuitenkin käyttämään työssäni aivan liian harvoin), saapui estradille 2003. Se on alusta alkaen suunniteltu hyödyntämään parhaita puolia sekä olio-ohjelmoinnista, että funktionaalisesta ohjelmoinnista. Sen pääasiallisena alustana toimii niin hyvässä kuin huonossakin JVM ja se toimiikin (lähes) saumattomasti aikaisempien Java-ohjelmien kanssa. Scalasta on tehty myös versio .Net alustalle ja se pyörii nätisti myös Android-puhelimissa. Kuten Ruby, myös Scala on laajasti ja jopa pääasiallisesti käytössä selainten hallitsemassa maailmassa. Monet suositut sivustot on toteutettu joko osittain tai kokonaan Scalalla, hyvinä esimerkkeinä vaikka Twitter, Foursquare ja Guardianin verkkosivusto. Scalalle saatavilla oleva Lift-kehikko tarjoaa samat nopeasti nähtävät tulokset, jotka Ruby saavuttaa, kun taas JVM tai (.Net, jos sattuu olemaan sinne päin kallellaan) tarjoaa jämäkkyyttä ja laajennettavuutta.

Hello world:

  object HelloWorld {
    def main(args: Array[String]) {
      println("Hello, world!")
    }
  }

Useita katkeria taisteluita on väännetty netin keskustelupalstoilla, pubeissa ja kaikkialla missä useampi kuin yksi ohjemoija kerääntyy siitä, mikä ohjelmointikieli onkaan kaikkein paras. Ja jos totta puhutaan, ainakin tämä ohjelmoija on onnistunut väittelemään aiheesta myös ihan yksinäänkin. Tärkein asia, joka ohjelmointikielistä kannattaa kuitenkin muistaa on, että ne ovat loppujen lopuksi työkaluja. Vaikka se olisikin mahdollista, Rubylla ei välttämättä kannata lähteä tekemään pankkien taustajärjestelmiä, eikä Cobolilla verkkokauppaa. Ohjelmointikielien kirjo on laaja ja tuskin kukaan pystyy oppimaan käyttämään kaikkia. Tämä setti on vain esimerkki minulle tutuimmista ohjelmointikielistä ja siitä puuttuu monia tärkeitä ja laajasti käytettyjä ohjelmointikieliä (Lisp, Haskell, APL, Smalltalk, PHP, F# ja monia muita), joista joku muu varmasti mielellään jatkaa juttua.

Identiteettikriisissä

Reetta Järvenpää

Tässä blogissa on jo aiemmin käsitelty nörttiyden moninaista olemusta. Jotkut ihmiset tuntuvat olevan kiivastuneita siitä, että me blogin kirjoittajat haluamme ymmärtää nörtti-termin mahdollisimman laajasti. Toinen ihmetystä herättänyt asia on kirjoittajien sukupuoli. Puhutaan huomiohuorauksesta ja haarojen levittelystä.

Ihmisen identiteetti on mielenkiintoinen asia. Haluaisinkin heittää kriitikoille kysymyksen. Kumpi on tärkeämpää identiteettiä määriteltäessä, millaisena muut sinut näkevät, vai millaiseksi itse tunnet itsesi?

Nörttitytön nopat

Itse pidän itseäni nörttinä. Harrastan roolipelaamista. Minulla on tällä hetkellä seitsemän noppasettiä - jokaiseen peliin oma, vaikka suurinta osaa voisi varsin hyvin pelata yhdellä ja samalla setillä. Kirjahyllyni on täynnä fantasiaa, scifiä ja kauhua, sarjakuvia, roolipelien sääntökirjoja sekä media-alan oppikirjoja. Unelmoin, että joskus minulla on huone, jonka seinät on vuorattu kirjoilla. Hihittelen t-paidalle, jonka rinnassa lukee NPC.

Pidän itseäni feministinä. Netin "nainen takaisin keittiöön" -vitsit ärsyttävät suunnattomasti, samoin naisvaltaisten alojen palkkakehitys sekä videopelien ja sarjakuvien epärealistiset naiskuvat. Vaadin oikeutta käyttää korkeita kenkiä ja lyhyttä hametta ilman, että perääni huudellaan törkeyksiä tai että tuntemattomat käyvät käsiksi. Itken lukiessani tarinoita tyttöjen pakkoavioliitoista, ympärileikkauksista tai kunniamurhista. Ärähdän välittömästi, jos tuntematon mies tytöttelee minua.


Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan pidä minua nörttinä. Perinteisen IT-nörtin muottiin en tosin mahdukaan. En irkkaa ja olen muutenkin huono tietotekniikan kanssa. Niin huono, että usein tietokoneet ja älypuhelimet kieltäytyvät toimimasta, jos olen samassa huoneessa (en liioittele, kysykää kavereiltani). Kynä-paperipelaamiseen ei juurikaan kulu rahaa, ja koska en vielä omista sitä NPC-paitaa, nörttiyteni ei näy päällepäin sitäkään vähää.

Minua ei myöskään pidetä feministinä, sillä en ole potkimassa nivusiin jokaista miestä, joka sattuu vilkaisemaan rintamustani. Vastustan sukupuolikiintiöitä, eikä kohtuni ole minulle Vapaudut Vankilasta -kortti. Päinvastoin. Keittiövitsejä enemmän minua suututtavat ihmiset, jotka käyttävät sukupuolta tekosyynä huonolle käytökselleen, tai mitätöivät toisen ihmisen hänen sukupuolensa perusteella. Minulle feminismi ei tarkoita miesten polkemista, vaan tasa-arvon tavoittelua. Egalitarismi on mielestäni typerä ja keinotekoinen termi.

Sen sijaan minua pidetään goottina ja/tai hevarina, mikä tuntuu kummalliselta, sillä en itse tunnista itseäni kummastakaan termistä. Myönnän, kuuntelen metallimusiikkia, mutta myös paljon muunlaista. Vaatteeni ovat väritykseltään melko tummia ja farkuissani on niittivyö, mutta siihenpä se jää. En värjää hiuksiani hevareille tyypilliseen tapaan tummaksi. Tunnen miehiä, joilta kestää minua kauemmin laittautua baariin. Kuljen julkisesti useammin tuulihousuissa kuin korsetissa, ja tanssin varsin mielelläni myös muuten kuin heiluttamalla tukkaani.

Joten mikä minä sitten olen? Nörtti vai hevari? Feministi vai vain nainen? Yksi jätkistä vai huomiohuora? Kenen mielipiteellä loppujen lopuksi on merkitystä?

Ma-ke-pe

- on Nörttityttöjen uusi julkaisurytmi.

Totesimme lauantaipäivitysten saavan säännöllisesti hieman vähemmän lukijoita kuin ma- ja to-päivitysten. Ilmeisesti nörttitytöilläkin siis on viikonloppuisin elämää internetin ulkopuolella. Näin ollen päätimme uudistaa julkaisurytmimme tahtiin ma-ke-pe. Samalla pyrimme selkeyttämään entisestään eri julkaisuslottien sisältöä.

Maanantaisin julkaisemme jatkossakin ensisijaisesti nörttityttöjen ja -naisten harrastusten ja ammattien esittelyjä sekä muita faktapitoisia artikkeleita esimerkiksi tieteestä, tekniikasta, kulttuurista ja maailmanmenosta. Maanantaiaiheita voivat siis olla erimerkiksi larp-harrastuksen esittely, kertomus erään nörttitytön työstä pelisuunnittelijana, egyptologian esiintymistä populaarikultturissa esittelevä artikkeli tai vaikkapa juttu, jossa pohditaan, millaista on hyvä johtajuus.

Keskiviikkoisin julkaisemme jatkossa hieman maantaijuttuja "filosofisempia" pohdintoja ja kolumneja nörttityttöjä mietittävistä ilmiöistä ja asioista. Keskiviikkojutut voivat olla puhdasta mutuilua tai vaikka tutkimustietoon pohjautuvaa pohdiskelua. Keskiviikkojutuissa kuitenkin korostuu vielä maanantaita enemmän kirjoittajan omat aihetta koskevat mielipiteet ja tuntemukset. Keskiviikkoslottiin sopivat siis esimerkiksi pohdiskelut siitä, miten kasvattaa tyttärestään pesunkestävä nörtti, tai miksi "geek girl" on merkittävä pornokonventio, ja miten se vaikuttaa reaalimaailmamme nörttityttöjen ja -poikien suhteisiin. Keskiviikkoihin mahtuu myös fanitusihkutusta. Jos sinulla on vahva mielipide ja loistavat perustelut sille, kumman omaksi mieluummin antautuisit, Eric Northmanin vai Bill Comptonin, anna palaa ja ilmoittaudu keskiviikkolistallemme Facebookissa.

Perjantaisin julkaisemme arvosteluja ja esittelyjä erilaisista laitteista, peleistä, kirjoista, elokuvista, sarjakuvista ja muista populaarikulttuurin tuotteista. Perjantaisin myös puffataan tulevia sekä rapostoidaan menneistä nörttityttöjä kiinnostavista tapahtumista. Perjantaisin saatetaan käyttää Nörttityttöjen virallista arvosteluasteikkoa, mutta saatetaan myös olla käyttämättä, kirjoittajan fiiliksen mukaan.

Julkaisuslottien sisällöt selkeytyvät jatkossa vähitellen - ainakin seuraavan kuukauden ajan sloteissa saatetaan julkaista myös kamaa, joka periaatteessa sopisi paremmin jonnekin muualle, koska emme halua kohtuuttomasti siirrellä kirjoittajien dead lineja.

Voit itse varata vuoron mihin tahansa julkaisulistaamme Facebookissa!

Kaikkiin listoihin voi ilmoittautua kirjoittajaksi liittymällä Nörttityttöjen Facebook-ryhmään. Ryhmästä löytyy kullekin julkaisulistalle dokumentti, jota kirjoittajat voivat vapaasti editoida lisätäkseen itselleen kirjoitusvuoron listan jatkoksi. Kirjoitusvuoron lähestyessä Nörttityttöjen yhteisömanageritiimi ottaa kirjoittajaan yhteyttä. Ryhmässä aiheista voi myös keskustella muiden kirjoittajien kanssa. Toivomme, että yhteisön uudet jäsenet esittelisivät itsensä ja kiinnostuksen kohteensa ryhmän seinällä. Facebookiin kuulumattomat kirjoittajat voivat ilmoittautua kirjoittajiksi myös suoraan Nörttityttöjen sähköpostiin geekgirlfinlandia(a)gmail.com . Toivomme kuitenkin, että ilmoittautumiset tapahtuisivat jatkossa pääosin FB-ryhmän kautta.

Toivomme uuden julkaisurytmimme, ja uudistettujen julkaisuslottien miellyttävän lukijoitamme! Toivotamme edelleen myös uudet kirjoittajat tervetulleiksi ryhmäämme!


Kuvat on lisätty tähän kontekstiin creative commons -lisenssillä. Ne ovat linkkejä alkuperäisiin konteksteihinsa, ja poistuvat tästä blogista, mikäli ne poistetaan alkuperäisyhteydestään.