Kinect - jumppasali nörtin olohuoneessa

Anitta Kiviranta

Suhteeni liikuntaan on lähtökohtaisesti hyvin samankaltainen kuin Tiina Laineella, joka kirjoitti nörttikuntoilusta blogiimme viime viikolla. Itse tosin harrastin kouluvuosina nörttimäisellä innolla balettia ja nykytanssia 1-3 kertaa viikossa. Koululiikuntaa kuitenkin inhosin, ja olin siinä surkea. Viimeisen lukionliikuntatunnin jälkeen vannoin pakkoliikunnan olevan osaltani ohi. Valitettavasti myös aktiivinen tanssiharrastukseni lopahti juuri samoihin aikoihin.

Parikymppisenä uskoin pärjääväni ihan hyvin hyötyliikunnalla, kuten koulumatkojen pyöräilemisellä, ja satunnaisella pomppimisella rock-keikoilla ja yökerhoissa. Kolmenkympin lähestyessä kulman takaa, olen kutienkin joutunut myöntämään, että hieman säännöllisempi treeni voisi tehdä veltostuneelle ja kremppaiselle keholle hyvää.

Tykkään edelleen tanssiliikunnasta, ja olenkin vuosien varrella kokeillut niin flamengoa, capoeiraa kuin zumbaa. Elämänrytmini on kuitenkin niin epäsäännöllinen, että uudet liikuntaharrastukseni ovat aina kaatuneet siihen, etten yksinkertaisesti ehdi (tai jaksa ja viitsi) käydä treeneissä tarpeeksi säännöllisesti. Jopa uimahalliin "ehtiminen" tarpeeksi usein tuntuu tuottavan minulle ongelmia. Lenkkipolulle sentään voisi periaatteessa mennä vaikka keskellä yötä liikuntainnon iskiessä - mutta lenkkeily on minusta ärsyttävää.

Kinect-sensori on Xbox 360 -pelikonsolin lisälaite,
joka mahdollistaa pelaamisen ilman erillistä ohjainta.
Kinect on lyhyessä ajassa mullistanut liikuntapeliteollisuuden.

Kuluneen vuoden aikana olen kuitenkin vihdoin alkanut kuntoilla säännöllisen epäsäännöllisesti - omassa olohuoneessani. Personal trainerinani toimii television yläpuolelle seinään kiinnitetty pieni kamera nimeltä Kinect. Kinectin ansiosta jään liikuntaan välillä suorastaan koukkuun - en aina malttaisi lopettaa kuntoilusessioitani, vaikka alkaa jo väsyttää ja huipata. On vaan niin hauskaa!

Käytän itse tätä nykyä treenaamiseen säännöllisimmin Kinectin Dance Central 2 ja Your Shape: Fitness Evolved -pelejä, joiden arvioimiseen keskityn tässä jutussa. Kinectille on toki olemassa iso joukko muitakin tanssi-, liikunta- ja kuntoilupelejä. Olen itse kolunnut läpi melkoisen kasan erilaisten tanssipelien demoja, ja pidän Harmonixin Dance Centralia näiden perusteella toimivimpana. Eteenkin liiketunnistuksen tarkkuus on Dance Centralissa aivan omalla tasollaan. Itse olen miellistynyt myös Dance Centralin animaatioon ja koreografioiden monipuolisuuteen ja mielenkiintoisuuteen.

Fitness Evolved -pelin talouteemme on puolestaan hankkinut aviomieheni. En ole kauhean perehtynyt Kinectin fitness-pelien kirjoon, mutta käsittääkseni Ubisoftin Fitness Evolved on markkinoiden kärjessä - ei toisin varmaan vähiten siksi, että peli ehti vallata tämän peliteollisuuteen ilmestyneen uuden "biologisen lokeron" ensimmäisenä.


Dance Central ja Dance Central 2

Kokeilin Kinectiä ja Dance Central -peliä itse ensikerran Digimessuilla syksyllä 2010. Olin heti myyty. Olin toki lukenut Kinectistä jo tuolloin paljon ennakkotietoja, mutta ällistyin silti liiketunnistimen tarkkudesta.

Dance Central -pelissä ei riitä, että pelaaja huitoo tanssiliikkeitä vähän sinne päin, vaan peli vaatii käsi- ja jalkaliikkeiden toistamista hyvin täsmällisesti ja oikeassa rytmissä. Esimerkiksi käden asennossa jopa 15 asteen virhe suhteessa oikeaan käden kulmaan voi johtaa siihen, ettei liike mene läpi parhaalla arvioinnilla. Myöskään askeeleen ottamista vasurilla, kun vuorossa on oikea jalka, ei anneta anteeksi. Dance Cental kykeneekin itseasiassa antamaan pelaajalle tarkempaa palautetta kuin ison tanssiryhmän opettaja - joka ei millään ehdi tsekata tanssin pyörteissä, tekevätkö kaikki tanssijat liikkeet koko ajan piirulleen oikein.

Kinect liittyi perheeseemme uutenavuotena 2011, mutta itse en silloin ehtinyt sitä pitkään testailla, sillä lähdin melkein samantien vaihtoon Englantiin. Palattuani kotiin hankin pian Kinectille Dance Central -pelin. Pelin kakkososa oli tuolloin jo ilmestynyt, mutta koska ykkönen oli halvempi, aloittelin sillä. Aika pian aloin kuitenkin kaivata kakkososaa.

Dance Central 1 on ihan kelpo tanssipeli sekin, mutta kakkososa ottaa entistä paremmin huomioon nimeomaan kuntoilijat. Dance Central 2:ssa on pitkä lista valmiiksi laadittuja "kunto-ohjelmia", joihin pelin biisejä ja koreografioita on koottu eri teemaisiksi soittolistoiksi. On esimerkiksi 10 minuutin ohjelma, jossa joutuu hyppimään ja pomppimaan oikein olan takaa ja toisaalta yli puolentunnin kokoelma temmoltaan hieman rauhallisempia kappaleita. Itse en ole vielä edes uskaltanut kokeilla pisintä yli 45 minuutin kuntoiluohjelmaa, vaan koostan oman treenini yhdistelemällä lyhempiä ohjelmia.

Kuntoilijan kannalta selkeä parannus suhteessa Dance Centralin ykkösosaan on se, että kakkososassa kalorilaskurin voi laittaa raksuttamaan pelin myös "Break It Down" -harjoitusmoodissa, jossa koreografioiden liikkeitä opetellaan yksitellen. Itse olen sen verran nörttimäinen perfektionisti, että haluan oppia ne simpuran liikkeet just eikä melkein, joten saatan tahkota biisejä tässä harjoittelumoodissa montakymmentä minuuttia putkeen. Kyllä siinä kuulkaas hiki tulee.

Dance Central 2:ssa on myös kaksinpelitila, jossa kaksi pelajaa voi mitellä taitojaan toisiaan vastaan samanaikaisesti. (Dance Centralin ekaosassa kaksinpeli toimi vuorotellen, mikä on huomattavasti tylsempää.) Kaksinpelin aikanakin kalorikulutusta mittaavaa laskuria voi pitää päällä. Itse en ole tästä ominaisuudesta vielä suuremmin hyötynyt, sillä olen taloutemme ainoa tanssiliikuntaan hurahtanut henkilö. Joissain bileissä pelin kaksinpelimoodin voisi kuitenkin pistää kunnon testiin.

Fitness-moodissa Dance Central 2 tosiaan arvioi koko ajan pelaajan kalorikulutusta ja myös ilmoittelee edistyksestä säännöllisin väliajoin. Toki kalorilaskurin saa päältäkin, jos haluaa vain nautiskella tanssimisen riemusta. Itse koen tanssipeliä pelatessani ensisijaiseksi motivaattorikseni pelin antaman arvion siitä, kuinka hyvin osasin koreografian. Dance Central antaa osaamisesta sekä välitöntä palautetta (esimerkiksi peli ympäristö muuttuu ja yleisö hurraa, jos pelaaja tanssii hyvin), että tähtiä ja pisteitä, jotka kertyvät biisin aikana, ja jotka esitellään vielä biisin lopuksi.

Dance Centralissa pelaaja voi valita mieleisensä useista pelihahmoista.
Oma suosikkini on nukkemaisen kaunis diiva miss Aubrey,
jota voisin cossata vaikka koko ensikesän. ;-)

Pelatessa mielialaani nostaa hyvä suoritus, mutta tarkkailen myös kalorimittaria. Pidän tavoitteena, että poltan yhden session aikana esimerkiksi 200 tai 300 kaloria - en siis anna itseni lopettaa, ennen kuin ennalta päättämäni kalorikulutustavoite on täynnä. Mikäli Dance Central 2:n kalorilaskuriin on luottamista, noin puolen tunnin tanssisession aikana palaa noin 150 kaloria ja 45 minuutissa rikki on yleensä jo noin 225 kaloria. Kalorikulutukseen vaikuttaa jonkin verran valittu pelin vaikeusaste sekä tietysti valittujen koreografioiden vaikeusaste ja rytmi. Laskelmassa ei käsittääkseni ole otettu huomioon, että airobisen liikunnan jälkeen kalorikulutus jatkuu vielä noin 30-60 minuuttia.

En itse tähtää kuntoilulla laihtumiseen - olen sitä onnekasta "luonnostaan hoikkaa" ihmistyyppiä - mutta kalorikulutuksen seuraaminen auttaa minua kuitenkin arvioimaan treenin tehokkuutta. Olen nörttinä kiinnostunut siitä, miten kalorikulutus varioi pelin eri vaikeusasteilla ja erilaisissa moodeissa. Myönnän joskus kirjoittelevani näitä tietoja muistivihkoon treenin päätteeksi. ;-)

Dance Centralin koreografiat ovat monipuolisia ja haastavia, mutta kuntoilua ajatellen heikkoutena voisi pitää niiden yksipuolista lihasrasitusta. Tanssi tapahtuu pää osin "ylätasossa suorilta jaloilta" eli koregrafioissa kyykistellään vain vähän, eikä lattiatasossa tapahdu mitään - koska Kinectin kamera tuskin pystyisi vielä seuraamaan tämän tyyppisiä liikkeitä. Lihasrasitus kohdistuukin siis pääosin pohkeille ja jonkinverran vatsalihaksille kun taas yläreisien, pakaroiden ja käsilihasten rasite jää vähäiseksi. Lihaskuntoa ajatellen Fitness Evolved onkin huomattavasti parempi vaihtoehto.


Your Shape: Fitness Evolved

Itse yleensä aloitan Kinect-treenisessioin Dance Centralin hauskan tanssiliikunnan parissa ja lihasteni lämmettyä lopettelen treenin Fitness Evolvedin parissa. Fitness Evolved jakautuu kolmeen pelimoodiin, joista keskeisin on Personal Trainer -osio (kunto-ohjelma). Tässä osiossa pelaaja joutuu ensin vastailemaan joukkoon omaa kuntoaan ja tavoitteitaan kartoittavia kysymyksiä ja tekemään pienen kuntotestin. Tällä perusteella peli tarjoaa pelaajalle joukkoa kunto-ohjelmia, joista pelaaja valitsee mieleisensä. Ohjelmilla on vähän korneja, mutta kieltämättä vetoavia nimiä, jotka lupailevat esimerkiksi täydellistä farkkupeppua tai bikinivartaloa. Ohjelma koostuu esimerkiksi kymmenestä päiväsessioista, ja ideana on, että pelaaja palaisi suorittamaan niitä säännöllisesti kunnes tavoite on saavutettu. Toki ohjelmaa voi vaihtaa myös kesken "treenikauden", jos aina samanlaisena toistuva harjoitus alkaa tympiä ennen kuin maagiset kymmenen treenikertaa ovat kasassa.

Pelaaja näkyy Fitness Evolvedissa "hologrammimaisena" hahmona,
josta "haihtuu" pelinaikana pikseleitä - ikään kuin energiaa palaisi.
Valmentajakseen voi valita joko miehen tai naisen
- paitsi fitness class -moodissa, jossa valmentajan
sukupuoli on ohjelmakohtainen.

Personal Trainerin lisäksi pelissä on Fitness Classeja (kuntoilutunteja), joista löytyy muun muassa rankkaa cardio boxingia ja joogaa muistuttavaa zen-treeniä. Kolmas osio koostuu pienistä liikuntapeleistä, joissa kootaan pisteitä hakkaamalla rikki virtuaalisia kuutioita, pyörittämällä virtuaalista hula-hula-vannetta ja niin edes päin. Kalorimittari raksuttaa tietysti kaiken aikaa ja ilmoittelee pelaajalle edistyksessä aivan kuten Dance Central 2:n fitness-moodissakin.

Henkilökohtaisen kokemukseni mukaan Fitness Evolvedissa kalorimittari tuntuu juoksevan hitaammin kuin Dance Centralissa - esim. puolessa tunnissa onnistun Fitness Evolvedin laskelmien mukaan polttamaan vain noin 110 kaloria, kun taas Dance Centralin kanssa samassa ajassa kuluu noin 150 kaloria. Kummankaan pelin kalorilaskuria tosin tuskin voi pitää täysin luotettavana, joten ero voi mahtua virhemarginaaliinkin.

Niin tai näin, Fitness Evolved pistää lihakset rutkasti kovemmalle kuin Dance Central. Siinä missä Dance Centralin koreografioihin sisältyy vähän kyykkyjä, Fitness Evolved ei joissain kunto-ohjelmissa paljon muuta teetäkään. Lisäksi ohjaimettomuus mahdollistaa käsipainojen käyttämisen Fitness Evolved -treenin tehostamiseksi. Monet kunto-ohjelmista on myös suunniteltu sillä ajatuksella, että käsipainoja käytettäisiin. Itse treenaan tyttömäisillä puolentoista kilon painoilla, mutta jo kymmenen minuutin Fitness Evolved -treenin jälkeen löydän hauislihakset hentoisista käsivarsistani aivan eri tavalla kuin normaalisti.

Moitittavinta Fitness Evolvedissa on paikoitellen heikko liikkeentunnistus. Itse koen, että esimerkiksi "Deadlift":ksi pelissä kutsuttuja eteenpäin taivutuksia ei yksinkertaisesti voi tehdä niin oikeassa rytmissä ja oikealla tavalla, että peli hyväksyisi suorituksen täydelliseksi. Myös pelin antama palaute on paikoitellen pahasti jäljessä pelin todellisista tapahtumista. Fitness Evolvedistakin on tosin julkaistu jo toinen osa, jossa näihin ongelmiin toivottavasti on puututtu. Itse tyydin vielä vanhaan versioon - ja vakuuttelemaan itselleni, että kyllä ne kalorit palaa ja lihakset kasvaa silloinkin, kun tuo tyhmä peli ei sitä rekisteröi.


Riittääkö Kinect nörtin liikuttajaksi?

Jos Kinectin liikuntapelien kanssa jaksaa rehkiä tarpeeksi säännöllisesti, kunto nousee varmasti ja kroppa kiinteytyy. Omasta olkkarista löytyvä kannustava liikuntamahdollisuus alentaa varmasti liikuntatreenin ryhtymisen kynnystä myös kaltaisellani nörtillä, joka ei viihdy lenkkipolun varrella eikä jotenkin muka ikinä vain "ehdi" jumpparyhmiin. On kätevää, kun tanssitreenit tai jumppatuokio ovat juuri silloin, kun itse haluan, eikä matkalla koskaan kastu räntäsateessa.

"Vieläks muistat kun muksuina pelattiin Dance Centralii?"
On vaikea kuvitella, millaisiksi liikuntapelit kehittyvät näiden
pikkunörttityttöjen aikuistuessa. Kuva: Gamesradar.com

Omassa olohuoneessa ei myöskään tarvitse miettiä, näyttääkö tanssin pyörteissä kenties aivan naurettavalta,  stressata, onko oma jumppa-asu ihan mummomainen tai nolostella muiden reaktioita, vaikka tekisikin kaikki liikkeet aluksi aivan väärin. Kinectin liikuntapelit kannustavat ja tsemppaavat, mutta pelin valmentajaääni ei varmasti hauku ja nolaa kömpelöintäkään kuntoilijaa.

Toisaalta en itse haluaisi jättää liikkumistani aivan kokonaan Kinectin varaan. Tykkään kovasti esimerkiksi uimisesta, ja ihanasti kannattelevaa, syleilevää ja koko kehoa tasapuolisesti rasittavaa vettä ei elementtinä pystyttäne simuloimaan videopelikonsolille vielä pitkään aikaan. Kinect ei myöskään pysty välittämään sitä tunnetta, kun kauniina ja vähän tuulisena kesäpäivänä viilettää polkupyörällä hiukset hulmuten ja tuntee, että voisi polkea väsymättä vaikka maailman ääriin.

Kinectin kamera tunnistaa muutenkin lähinnä pystyasennossa tehdyt liikkeet. Toisinaan täydennänkin Kinect-treeniä tanssitunneilta tutuilla vatsalihasliikkeillä, punnerruksilla, niskaseisonnalla, spagaatin venyttelyllä ja niin edes päin. Näitä Kinect ei vielä osaa mitata ja pisteyttää, mutta itse tiedän, että kehon kannalta liikunnassa olennaista olisi monipuolisuus.

Kinect sopii kuitenkin erinomaiseksi täydennykseksi muutenkin liikunnalliseen elämäntapaan. Minusta tuntuu, että Kinect on jopa innostanut minua liikkumaan enemmän muutenkin. Jotenkin liikunta tuntuu ylipäätään sitä keveämmältä, mitä enemmän sitä tekee. Dance Central on myös saanut minut miettimään, että ehkä ensi kesänä tai syksynä voisi taas kerran ilmoittautua johonkin "oikeaan" tanssiryhmään. Olisikohan se tällä kertaa aikuisbaletti, tankotanssi vai Bollywood-tanssi (jota tosin voisi treenata myös Fitness Evolvediin onlinena myytävässä laajennusosassa).

Kinect on nörttikodin kuntovärkkinä vähintään "todellinen nörttityttö". Suunnilleen saman arvosanan voisi antaa myös Dance Centralille ja Fitness Evolvedille.

Suosittelen Kinectiä tanssi- ja liikuntapeleineen kaikille kunnonkohotusta kaipaaville nörteille ja muillekin. Kinect hankinta kannattaa eteenkin, jos taloudesta löytyy jo muutenkin Xbox 360, ja jos telkkarin ja sohvan väliin jää sopivasti liikkumatilaa (noin 2,5 metriä lienee ehdoton minimi). Kinect on toki laitehankintana melko kallis - mutta niin on kuntosalikorttikin. Lisäksi Kinectille kehitetään koko ajan parempia ei-liikuntapelejä. Joskus myöhemmin voisin esitellä Nörttitytöissä esimerkiksi kauniin ja koukuttavan Child of Eden -pelin, joka taipuu oivallisesti Kinectille.

Iron Sky, Suomen paras elokuva?

Toimittajan huomio; elokuva herätti myös nörttityttöjen kesken suurta huomiota jo kauan etukäteen, joten normaalista tyylistä poiketen tällä kertaa on jutussa kaksi kilpailevaa näkökulmaa, jotka tarjoavat Joanna Kurki ja Anna-Maija Laine (molemmat on pidetty spoilerivapaina).

Joanna Kurki

Elokuvan teatterijuliste

Lyhyt versio: Menkää katsomaan Iron Sky, se on loistava, nörteille mieluisa elokuva ja ansaitsee tulla nähdyksi isolta kankaalta useammin kuin yhden kerran. Kuunatseja, maan poliitikkoja, avaruusaluksia, taisteluja, toimintaa, mielenkiintoisia hahmoja ja hyviä efektejä.

Pidempi Versio:  ;-)

Neljäs huhtikuuta (4.4.2012) teattereissa aloittanut Iron Sky on monella tapaa ennätyksellinen elokuva Suomessa. Elokuvan yli seitsemän miljoonan euron budjetti on suurin Suomessa kautta aikain, ja elokuva sisältää parhaat erikoisefektit joita maassamme on koskaan tehty. Elokuva on jo tuotannon aikana herättänyt laajaa huomiota myös ulkomailla ja se on saatu markkinoitua jo yli 80 maahan. Tärkeä osa elokuvan onnistunutta markkinointia on ollut tekijöiden aktiivinen toiminta netissä yhdessä aktiivisten tukijoiden kanssa.

Finnkino JKL sali 4 ennen esitystä

Tavanomaisista suomielokuvista poiketen, on Iron Sky saanut suuren määrän faneille suunnattuja ennakkoesityksiä ympäri maailman. Yksinomaan Suomessa kolme viikkoa kestäneen kiertueen aikana elokuvaa näytettiin kahdellakymmenellä eri paikkakunnalla täysille saleille.

Kävin itse katsomassa elokuvan ennakkonäytöksessä, joka järjestettiin Jyväskylässä  28. maaliskuuta Finnkinon saleissa 1 ja 4. Osana ennakkonäytöstä osallistujille järjestettiin mahdollisuus tavata elokuvan tekijöitä, kysellä elokuvasta, sekä saada mukaan signeeratut elokuvan julisteet ja T-paidat. Lisäksi elokuvaa tukenut Varusteleka oli tuonut paikalle kaksi tyylikkäästi pukeutunutta neitoa jakamaan pinssejä sekä Scho-ka-kola suklaata katsojille.

En halua suuremmin kertoa elokuvan juonesta tai kertoa parhaita kohtauksia, koska mielestäni jokaisen on parempi katsoa se itse ja nähdä tarinan kehittyminen sekä komedian onnistuminen. Lisäksi tiedän että tehosteita ja tarinaa on ennestään kehuttu suomalaisissa arvosteluissa riittämiin enkä pystyisi ylittämään sanoillani ammattikirjoittajien tekstejä. Mutta haluaisin erikseen mainiten ottaa esille Iron Sky -elokuvan oleellisen tärkeät ja voimakkaat naishahmot. Renate (Julia Dieze) on hyvään uskova opettaja Natsien kuutukikohdassa. Yhdysvaltain presidentti, Sarah Palinista (Stephanie Paul) kloonattu, joka haluaa varmistaa uudelleenvalintansa. Sekä presidentin vaalikampanjan johtaja Vivian Wagner (Peta Sergannt), jonka tehtävä näyttää likimain mahdottomalta.

Varustelekan markkinointia...

Tunnustan kursailematta, että tämän arvostelun kirjoittaja on tieteiskirjoista, -elokuvista ja avaruudesta innostunut nörtti, eli mitä luultavimmin olen juuri niitä ihmisiä, joille tämä elokuva osuu parhaiten kohdalleen. Ja vaikka joudunkin tunnustamaan että tämä(kään) elokuva ei ole täydellinen, on Iron Sky ainakin minun mielestäni selkeästi paras suomalainen elokuva jonka teattereissa muistan koskaan nähneeni. 
 
Elokuvan tekijöiden kertomusta ja katsojien kysymyksiä löytyy youtube-videosta, jonka ystäväni Irma Hirsjärvi yhdessä kanssani kuvasi elokuvanäytännön lopussa. Valitettavasti kuvanlaatu ei ole mitenkään kehuttava, mutta äänistä saa hyvin selvän. Pimeä elokuvateatteri ei ole sovelias paikka halvalle kädessä pidettävälle videokameralle.

*******

Anna-Maija Laine

Vuorensolan elokuva on ihailtava esimerkki siitä, että Suomessakin voidaan tehdä elokuvia, jotka eivät käsittele viinaa, kirvestä ja saunaa. Se raivaa tietä uudenlaisille elokuville ja rohkaisee (suomalaisille) epätyypillisempien elokuvagenrejen haltuunottoon. Mutta onko Iron Sky todellakin paras suomalainen elokuva kautta aikojen? Vastaus on tietenkin katsojan silmässä, ja oma silmäni sanoo, että näin ei ole.

Timo Vuorensola, Jarmo Puskala ja Tero Kaukomaa

Iron Sky saattaa olla komeaa katsottavaa kaikkine erikoistehosteineen ja viihdyttävää seurattavaa helposti lähestyttävän juonensa ansiosta. Elokuva kompastuu kuitenkin juuri siihen mihin ”melkein loistavat” elokuvat yleensäkin: käsikirjoitus takkuilee. Kaunis ulkokuori ei korvaa tarinan kangertelua ja sen valitettavaa laimeutta. Siinä missä Vuorensolan ensimmäinen elokuva Star Wreck vinoili onnistuneesti milloin millekin, on Iron Sky harmillisen turvallinen kutkuttavasta teemastaan huolimatta. En voi olla pohtimatta, onko suurempi budjetti ja sitä seurannut suurempi vastuu vähentänyt elokuvan mahdollista särmikkyyttä?

Tarinaa viedään eteenpäin dialogipainotteisesti ja vaikka se sisältää ilahduttavia yksityiskohtia kulkee elokuva - ja eteenkin sen alkupuolisko - kuin tyhjäkäynnillä. Paikoitellen laahaten etenevä tarina pääsee jälleen uuteen nousuun lopun avaruustaistelun aikana ja jokainen scifielokuvien ystävä odottaa tällöin saavansa makeaa mahan täydeltä. Askelittain eskaloituva loppuhuipennus tuntuu kuitenkin turhan tiiviiltä ja viimeistään tämä paljastaa elokuvan käsikirjoitukselliset ongelmat. Tarinan muut kohdat olisivat saattaneet kaivata tiivistämistä ja terävöittämistä, kun taas loppuhuipennuksella olisi voinut mässäillä pitempään. Kliimaksi antoi odottaa itseään ja päättyi liian nopeasti, ikävä kyllä.

Olkoonkin niin, ettei Iron Sky ole mielestäni paras suomalainen elokuva kautta aikojen, on se ilahduttava teos, joka osoittaa että suomalainen yleisö haluaa nähdä myös muuta kuin Hollywoodia ja Seliniä. Toivottavasti Iron Sky todella toimii tienraivaajana kotimaisen elokuvan kentällä, sillä uudet tuulet ovat aina tervetulleita.

Pääsiäisruokaa

Heidi Ocampo

Pääsiäisen kunniaksi kirjoittelen hieman ruuasta. Perusmenu suomalaisessa pääsiäispöydässä saattaisi näyttää tältä:

lampaanpaistia minttuhyytelön kanssa

keitettyjä perunoita

uppomunia

lämpimiä kasviksia

leipää

Lampaanpaistia minttuhyytelön kanssa

http://img.mtv3.fi/mn_kuvat/mtv3/koti/ohjelmat/makuja/ruokakuvat_husu_syksy2008/574207.jpg

Lihaa valmistaessa marinointi on yksi tärkeimmistä osavaiheista itse kypsennyksen ohella. Käytännössä se tarkoittaa yhtälöä: happo (viinietikka, sitruunamehu, viini)+öljy+makuaineet (mausteet, yrtit). Lihan marinoinnin tarkoitus, maustamisen lisäksi,  on mureuttaa lihaa rikkomalla kudoksia niin että lihaan saadaan enemmän mehevyttää kosteuden imukykyä lisäämällä.

Hyytelöt ovat syötäviä kolloideja. Ainesosat ovat erillään nesteessä pienenkokonsa ja sähkövarauksensa ansiosta. Proteiinit, sokerit ja pinta-aktiiviset aineet määrittävät hyytelön rakenteen. Kotikeittiössä hyytelön tekemiseen tarvitaan hyytelöimisaineita. Yleensä ne ovat polysakkarideja kuten tärkkelykset, pektiini ja agar-agar, mutta joukkoon mahtuu proteiinejakin kuten liivate.

Uppomunat

http://opencage.info/pics/files/800_5592.jpg

Uppomuna on viinietikka-vesiseoksessa keitetty kuoreton muna. Koko homma aloitetaan pyöräyttämällä pieni pyörre kiehuvaan veteen ja pudotetaan sinne yksi rikottu muna (mielellään ehjällä keltuaisella). Tämä pyörre estää valkuaisen ja keltuaisen eroamasta toisistaan keiton aikana. Viinietikkaa taas lisätään keitinveteen estämään valkuaisen hajoaminen. Viinietikka toimii valkuaisen proteiinien kypsymisen katalyyttinä eli nopeuttaa kypsymistä. Keitto aika on noin 2 min 30 s - 2 min 40 s. Tänä aikana munan valkuaiset denaturoituvat eli pitkät makromolekyylit hajoavat pienemmiksi (tässä tapauksessa) proteiineiksi. Munat menettävät liukoisuutensa ja muuttuvat kiinteiksi. Keittämisen jälkeen munat dipataan kylmään veteen kypsymisen pysäyttämiseksi.

Keitetyt perunat ja lämpimät kasvikset

http://umami.typepad.com/umami/images/2008/01/23/winter_lemon_salad.jpg

Kasviksia, erityisesti juureksia, kypsennetään lämmittämällä, jotta ne olisivat paremmin sulavia ruokia elimistöllemme. Maistamme, haistamme ja erityisesti näemme muutokset kasviksissa. Aluksi kasvisten väri kirkastuu ja mitä pidemmälle kypsennetään sitä murretummiksi värisävyt muuttuvat. Tämä johtuu siitä, että lämpölaajentaa kasvisten soluja ympäröiviä kaasuja, jotka pikku hiljaa alkavat haihtua ympäristöön. Prosessi voidaan pysäyttää jäähdyttämällä kasvikset. Toinen vaihtoehto on nopea kypsennys ja välittömästi kasvisten nauttiminen. Joskus aikoinaan keitinveteen lisättiin soodaa tai kuparilantteja. Sooda säilyttää vihreiden kasvisten värin korvaamalla klorofyllin vedyn magnesiumilla. Valitettavasti sooda hajottaa samalla kasvisten pektiinejä eli kasvikset muuttuvat mössöksi. Kuparilantit taas muuttavat kasvisten värisävyä sinisemmäksi, mutta rakenne pysyy hyvänä. Haittapuolena on että kuparisulfaatti aiheuttaa huonovointisuutta herkimmille.

Paremmin sulavuus lämpimillä kasviksilla perustuu selluloosa-kuidun hajoamiseen lämmitettäessä. Raakana tämä hiilihydraatti voi aiheuttaa turvotusta, piereskelyä ja pahoinvointia, joiden takia osa vitamiineista ja hivenaineista ei imeydy kunnolla. Myös itse kuumennusprosessi tuhoaa vitamiineja kuten c-vitamiinia, mutta toisaalta mm. porkkanoiden, tomaattien ja pinaattien antioksidanttienmäärät kasvavat. Esim. tomaattien lykopeeni, jota pidentään suurena anti-syöpäaineena.

Leipä

http://www.flickr.com/photos/jogi/304526995/

Perusleipä koostuu jauhoista, hiivasta, nesteestä ja suolasta. Kun hiiva yhdistetään jauhoihin ja veteen, syntyy taikina, jossa alkaa fermentointiprosessi. Hiivan entsyymit alkavat hajoittaa jauhojen tärkkelystä glukoosiksi. Muut entsyymit jatkavat glukoosin hajottamista hiilidioksidiksi ja etanoliksi. Jauhoista saadaan rakenne. Jauhojen sitkoisuusaste eli gluteiinin määrä vaikuttaa siihen kuinka jauhot tulevat säilyttämään rakenteensa. Gluteiini venyy ja vangitsee C02-kuplat joita syntyy hiivan nostattaessa taikinaa. Suola hidastaa entsyymien gluteiinin hajottamisprosessia. Taikinan noustua tarpeeksi, se laitetaan uuniin, jossa lämpö laajentaa hiilidioksidia entisestään taikinataskuissa, tehden leivästä vielä ilmavampaa.

The Artist

Riikka Karhu

"Who the hell wants to hear the actors talk?"  Harry Warner (1924)

Michel Hazanavicius'n The Artist on omituinen tuttavuus vuonna 2011 julkaistuksi elokuvaksi. Se on mustavalkoinen ja kaiken lisäksi lähes kokonaan mykkä. Kaikkea sitä, mistä on pyritty 1920-1930-lukujen vaihteesta lähtien eroon. Jostain syystä elokuva vetoaa, voittihan se 5 Oscaria (paras elokuva, paras ohjaus, paras musiikki, paras miespääosa, paras puvustus). Elokuva on hyvin, sanoisinko minimalistinen verrattuna tämän päivän elokuviin.

The Artistin lähtökohta on yksinkertainen. Eletään vuotta 1927, George Valentin (Jean Dujardin) on mykkäelokuvan kiiltävin tähti. Ei haittaa vaikka hänen tähdittämät elokuvat tuntuvat toistavan itseään, Valentin vetää silti salit täyteen. Hänen tähtensä on kuitenkin himmenemässä, kun äänielokuva valtaa mykkäelokuvan markkinat. Hänen kohtaa tiellään nousevan nuoren kasvon, Peppy Millerin (Bérénice Bejo). Kahden näyttelijän välille kehittyy romantiikkaa tihkuva ystävyys. Millerin ja Valentinin välillä kipinöi, mutta Hazanavicious ei alennu alleviivaamaan kahden päähahmon romanssia. Viattoman suorat vihjaukset riittävät.

Michel Hazanavicious on tehnyt hienoa työtä The Artistin ohjaajana. Hän saa näyttelijöistä irti sen kaiken, mitä vaaditaan, kun sanoja ei käytetä. Eikä niitä aina tarvitse. Nainen seisoo itkuisena aviomiehensä edessä ja katsojille näytetään teksti: "Olen onneton". Se kertoo tarpeeksi. Itse henkilökohtaisesti pidän mykkäelokuvista, niissä on oma tunnelmansa. Jotenkin tuntui silti oudolta ja uudelta istua elokuvateatterissa ja katsoa mykkäelokuvaa. Voin vain kuvitella miltä 1920-luvun ihmisistä tuntui katsoa ensimmäistä kertaa äänielokuvaa.

Ranskalaiset näyttelijät Jean Dujardin ja Bérénice Bejo ovat kuin suoraan 1920-luvun Hollywoodista. Heidän eleensä ja ilmeensä ovat täydelliset. Dujardin voitti aivan ansaitusti Oscarin. Hänen työnsä romahtavana tähtenä on uskomaton. Hän tuo katsojille kaiken sen ahdistuksen, joka Valentinin sisällä vähitellen kasvaa.

Vuonna 1927 julkaistu Jazz-laulaja oli ensimmäinen laajaan levitykseen päässyt äänielokuva. Tämä käynnisti vallankumouksen, jonka myötä mykkäelokuvista siirryttiin vähitellen äänielokuviin. Mietityttää kuinka moni mykkäelokuvatähti koki tosielämässä saman, mitä George Valentin käy The Artistissa läpi.

The Artist on piristävä ja rohkeasti erilainen. Täydet viisi nörttityttöä.

Nörtti kuntoilee?

Tiina Laine          

by: Ron Slattery

Kuulun nörttiryhmittymien viidakossa siihen lukutoukka-jaokseen, jolle 24h hyvän kirjan parissa vietettynä edustaa onnistunutta ajankäyttöä. Istun mieluummin lukemassa sankariteoista kuin itse niitä suorittaisin. Tämä toisaalta tuottaa sivussa ongelman: En ole kovin innostunut liikkuja ja urheilu saa sanana jo pieniä inhonväreitä kulkemaan selässäni. Tosin erilaisiin asioihin haksahtajana, nuoruudessani oli kausi kun seurasin SM-jääkiekkoa. Innostukseni kesti muutaman kauden ja huipentui Suomen MM-kultaan sekä lässähti totaalisesti seuraavan tappion jälkeen.

 Koska vietän aikaani mieluummin makuuasennossa tai istualleen mukavassa tuolissa, nenä kiinni kirjassa/katse vangittuna pikseleitä vilisevään tietokoneruutuun tai television siniseen maagiseen hehkuun, painoni ei koskaan ole ollut millään ”ihanne” tasolla. Tosin en ole varma mikä kyseinen taso on, mutta selkeästi olen ohittanut sen siinä vaiheessa kun vaatekaupasta ei enää löydy sopivia vaatteita. Vielä kun oma ammatti kuvaajana vaatii fyysistä kestävyyttä sekä kehon hallintaa, oli minun tunnustettava tosiasiana että takamus pitää nostaa penkistä ja energian kulutus saada tasolle, jossa se ylittää sisään laitetun määrän.

                     

Eli liikkua pitäisi, mutta miten? Jos minussa koskaan on ollut ripaus liikunnan ilosta kirmaavaa lasta, niin se katosi koululiikunnan myötä. Minulle liikunta tarkoittaa epämiellyttävää olotilaa, jossa suoritustasoni on naurettava ja olo sen jälkeen vielä kamalampi. Vieressä joku syntymästään siivet kantapäissä omaava pepsodenttihymy hokee että ”kyllä kunnon treenin jälkeen tuntuu niin hyvältä että”. Onneksi nykyään on nörtimpiä liikuntamuotoja joilla aloittaa, ilman että täytyy mennä julkisille paikoille itseään nolaamaan.

                     

XKCD: A webcomic of romance, sarcasm, math, and language. 

Xboxin Kinectiin tutustuin viime kesän alussa Turun Finncon-Animecon vapaaehtoisten järjestäytymisbileissä ja ihastuin. Kuulun PS ihmisiin, ja pelkkä Xboxin ohjaimen testailu on katkaissut tutustumiseni kyseiseen maailmaan. Xboxin ohjaimen jälkeen PS:n ohjain tuntuu sirouden ja keveyden huipentumalta (ja kyllä, tiedän että Xboxin ohjaimen väitetään olevan paljon parempi). Mutta Kinect; ei ohjainta ja se tottelee kehon liikkeitä uskomattomalla tarkkuudella. Järjestäytymisbileissä tanssin koko illan (toisin sanoen loikin pelin ohjeiden mukaan ja sohin käsilläni ympäriinsä). Hiki virtasi ja kuulin korvissani kunnon kasvavan kohisten. Tosin kyseessä saattoi olla myös valtimoitteni avunhuuto niiden yrittäessä pumpata happea ympäri kehoani.  Kinectista Anitta käsittääkseni kirjoittaa ihan oman jutun lähiaikoina, joten eipä siitä sen enempää.

                                           

by:Stephen Craven

Kotona harrastamani liikuntamuoto on myös tasapainolaudalla leikkiminen. Risti-istunnassa tasapainolaudan päällä ”korsetti” tiukalla ja ryhtisuorana istuminen on yllättävän tehokasta treeniä. Hiki ei tosin virtaa eikä syke nouse. Siinä keskitytään kehossa syvällä olevien lihasten aktivoimiseen. Kyseisillä lihaksilla on iso rooli esimerkiksi selän toimintaan. Itselläni käy helposti käsivarakuvauksen aikana väsyessä niin että selkä notkahtaa yliojennukseen. Tällöin keskinikamat joutuvat kannattelemaan ylävartalon sekä kameran painon. Pitkällä tähtäimellä se on reitti ikäviin selkäongelmiin, jota en kiitos vain halua. Tasapainolauta ei edes pahasti häiritse normaalielämääni. Olen ottanut tavaksi istua sillä samalla kun katselemme Bleachia. Yksi jakso kestää 20 minuuttia. Se on aika jonka juuri ja juuri jaksan istua ennen kuin kehoni pakottaa vaihtamaan asentoa ja rentouttamaan lihakset. Lukeminen minulta ei vielä onnistu, sillä laskiessani katseen kirjaan menetän tasapainon, eikä käsilihakseni vielä ole siinä kunnossa että jaksaisin pidellä kirjaa kasvojen tasolla kovin pitkään. Tosin täytynee ottaa sekin osaksi treeniä, niin hiljalleen ne käsivoimatkin kaiketi kehittyvät.

                      

Kuntoa kasvattavien pelien lisäksi kävelin ne pelottavat metrit läheiselle kuntosalille ja astuin sisään aivan uuteen maailmaan. Myin sieluni ja sitouduin ikuisiksi ajoiksi jäseneksi. Tätä vastaan minulle tehtiin kunto-ohjelma ja sain vapauden tulla ja mennä miten haluan sekä osallistua vaikka kaikille tarjottaville yhteistunneille. Jäsenkuntosaleista ensimmäisenä ihmisille tulee mieleen että ne ovat kalliita ja onhan se tavallaan totta. Itseltäni katoaa tililtä kerran kuussa 75€ siitä ilosta että käyn salilla. Toisaalta mikäli jaksan käydä viikossa 2-3 kertaa niin summa vastaa samaa jonka kuluttaisin kertamaksuina jo kaupungin ylläpitämälle kuntosalille.

                      

Kun Taxikuski t-paitani ja polvihousuiksi katkomani verkkarit istuvat hienosti ystäväpiirini tapaamisiin, niin salilla minulla on tunne että erotun joukosta hieman liikaa. En myöskään ollut tiennyt että vaaleanpunainen on taas trendiväri, mutta näin näyttäisi urheiluvaatteissa olevan. On hämmentävää että tasaisen harmaasti pukeutuvista ihmisistä kuoriutuu salilla kirkkaan värikkäisiin makkarankuoriin ahtautuvia liikuntaintoilijoita. Tosin sain myös huomata että pahimmat stereotypiat ja mielikuvat himoliikkujien asenteesta olivat omassa päässäni enemmän kuin tosielämässä. Salilla ihmiset keskittyvät omaan kuntoiluunsa ja ilmapiiri on ystävällinen ja rauhallinen. Saan kuntoilla ilman öykkäröiviä painonnostajia, nenänvarttaan pitkin katsovia, syömishäiriöisiä naisia ja puolimaratoniin liian tosikkomaisesti treenaavia kuntoilijoita.

                     

by: Andrea Vascellari 

Kuntosalilla olen nyt käynyt viime elokuusta säännöllisen epäsäännöllisesti ja pientä kohentumista on tapahtunut. Lisäksi olen koukussa kuntosalin infrapunasaunaan, jossa voin yhdistää kuntoilun jälkeisen rentoutumisen ja kirjan lukemisen. Infrapunasaunassa on kuivaa, siellä lämpö tuotetaan nimensä mukaisesti infrapunasätein vesihöyryn sijaan ja siksi lukeminen onnnistuu. Tosin asento kannattaa valita niin, ettei hikipisaroita tipahtele lehdille. Saunan toiminta perustuu siihen, ettei siellä ole tuskastuttavan kuuma vaan keho reagoi inforapunaan lämpenemällä ja hikoilemalla. Tuttavani totesi että se siis paistaa hiljalleen ihoa, mutta todellisuudessa se ei ole sen vaarallisempi kuin istua lämpötilaltaan hieman alle veden kiehumispisteen olevassa perussaunassa. Ehkäpä se on jopa hieman turvallisempi. 

                      

Nyt kun lumi on sulanut ja kesä muistuttelee olemassa olostaan ajatukset väistämättä suuntautuvat ulos. Olenkin jo kaivanut pyörän talviteloilta. Lenkkeily ei koskaan ole minulta sujunut. En käsitä mitä järkeä on juosta päättömästi ympäriinsä ilman että päätyy paikasta a paikkaan b. Hapenottokykyni on juostessa surkea ja nuorena rikkomani polvi alkaa nopeasti muistutella itsestään. Nyt kuitenkin huomasin että Iphonelle ja Androidille on saatavissa app nimeltä Zombies, Run! Ja ensimmäisen kerran elämässäni toivon että omistaisin jommankumman. Zombies, Runin idea on seuraavanlainen: Pelaat zombie apokalypsi peliä, jossa sinun yllättäen pitää pyrkiä pysymään elossa mahdollisimman pitkään. Lisäjujuna on että tarvittavia tavaroita saat juoksemalla oikeassa maailmassa lenkin, jonka ohjelma tallentaa kuin olisit juossut virtuaalimaailmassa ne hakemassa. Tavarat voit käyttää pelissä etenemiseen. Ja juostessa voi kuunnella kuulokkeilta peliin liittyvää juonta. Peli myös lupailee että mikäli juoksen liian hitaasti alkaa kuulokkeista kuulua zombien hengitystä. Sinua ajetaan takaa.

                      

Jos joku on kyseistä appia kokeillut, kuulisin mielelläni lisää sen toiminnasta. Tällä hetkellä tyydyn rukoilemaan että sen suosio nousee tasolle jossa se päätyisi myös Nokian puhelimeen, minulla kun ei tällä hetkellä ole mahdollista ostaa uutta puhelinta. Mutta uskon että peleihin helposti koukkuun jäävänä persoonana ja zombi apokalypsista aina yhtä paljon innostuvana, peli mahdollistaisi ihmeen ja saisin itseni tasaisesti lenkille.

                      

En usko että minusta koskaan kuoriutuu himoliikkujaa, mutta onneksi tekniikka jatkaa kehittymistä ja varmasti yhä enemmän on tarjolla pelien ja liikunnan yhdisteitä, jotka eivät vaadi supersosiaalista luonnetta sekä tapoja yhdistää kuntoilu osaksi muuta elämää. Tästä hyötyy eniten kaltaiseni elämän nautiskelijat ja hyvä niin. En usko että on joku liikunnalla saavutettava ihanne raja, johon päästyäni elämäni muuttuu täydelliseksi. Tärkeintä on että kunto ja paino ovat sillä tasolla jossa ne eivät haittaa olemista. Ja elämää pidentää varmasti eniten stressin vähentäminen, siis hyvä kirja kainaloon ja ei kun nauttimaan.

Nörttitytön perehdytys funktionaaliseen ohjelmointiin

 N.M. Niskanen

Mainitsin viimeksi ohjelmointikielistä kirjoittaessani, että Scala on tätä nykyä ehdoton suosikkini kaikista koskaan oppimistani ohjelmointikielistä. Tämä johtuu luultavasti siitä, että opetellessani Scalaa sain samalla myös oivalluksen funktionaalisesta ohjelmoinnista. Wikipedia määrittelee lyhyesti sen seuraavasti:

Funktionaalinen ohjelmointi eli funktio-ohjelmointi on ohjelmointiparadigma, joka perustuu matemaattisten funktioiden käyttöön ja tarkemmin lambdakalkyyliin.

Image via XKCD.

 Jep. Sama suomeksi kiitos. Neil deGrasse Tyson sanoo omasta alastaan (astrofysiikka) jotakuinkin seuraavaa; tämä on tarpeeksi vaikeaa ilman, että haastetta tarvitsee lisätä turhan vaikeilla sanoilla. Olen täysin valmis allekirjoittamaan saman ohjelmoinnista.


Joten, funktionaalinen ohjelmointi on tapa ohjelmoida, jossa dataa syötetään matematiikan tunneilta tuttuun tapaan funktioihin, jotka palauttavat samalla datalla aina saman tuloksen. Tämä saattaa vaikuttaa itsestäänselvältä, mutta pitkään ohjelmointi on käytännön elämässä pyörinyt lähinnä vuokaaviomaisten tilamuutosten ympärillä. Näin ollen metodi ei aina palauta samaa tulosta samalla datalla. Tai tarkemmin sanottuna, samalla oliolla. Funktiolla ei myöskään ole sivuvaikutuksia ympäristöönsä, koska se ei muuta käyttämänsä datan tilaa.

Funktionaalinen ohjelmointi eli pitkään ainoastaan akateemisessa maailmassa huolimatta siitä, että Grace Hopper kirjoitti ensimmäisen kääntäjän nimenomaan funktionaalisen ohjelmoinnin mahdollistamiseen. Nainen kun oli matemaatikko ja halusi vain laskea. Ohjelmien monimutkaistuessa samanaikainen suorittaminen (concurrency näin tutummin) on muodostunut ongelmaksi, johon funktionaalinen ohjelmointi on osoittautunut loistavaksi parannuskeinoksi.

Samanaikaisuus on todellinen ongelma, kun yhtäaikaisten käyttäjien määrä kasvaa kasvamistaan ja kaikilla on omat tietonsa, joihin muilla ei ole asiaa. Viimeisin tunnettu, erityisen vakava esimerkki lienee erään verkkopankin uudistuksen yhteydessä tapahtuneet käyttäjä-istuntojen sotkeutumiset. Useissa tapauksissa asiakkaat saivat aivan tuntemattomien asiakkaiden tietoja näkyviin omaan käyttöliittymäänsä, joka on selkein samanaikaisuusongelmien ilmentymä. Vastaavasti esimerkiksi verkkokauppa, jossa ostoskoriin ilmestyy tuotteita, joita sinne ei ole lisännyt tai poistuu tuotteita, joita sieltä ei ole poistanut. Nykyään useat sovelluskehikot hoitavat suuren osan näistä ongelmista automaattisesti (tai käytännössä pienellä konfiguraatiolla).

Funktionaalinen ohjelmointi tarjoaa vaihtoehdon raskaille sovelluskehikoiden tarjoamille samanaikaisuusratkaisuille muuttamalla arvot muuttumattomiksi. Kun tämä yhdistetään funktioiden läpinäkyvyyteen, poistuvat samanaikaisuusongelmat ikään kuin automaattisesti. Suurin ongelma monisäikeisten ohjelmien tekemisessä kun on nimenomaan muuttuvan, jaetun datan synkronointi. Kun data ei muutu, ei tätä ongelmaa enää ole.

Jotta tämä nyt ei menisi liian korkealentoiseksi, jatketaan esimerkeillä.
Alla on esimerkki Javalla (selkeän imperatiivinen kieli) kirjoitetusta Fibonacci-lukujen erottelusta:

// Fibonacci sarja, Java tyyliin
public void fibonacci(int iterations){
    int first = 0; 
    int second = 1;
 
    system.out.println(first + ", " + second);
    for (int i = 0; i < iterations; ++i) {
        system.out.println(", ");
        int sum = first + second;
        first = second;
        second = sum;
        system.out.println(sum);
    }

}
 
public void main(String[] args)
{
    fibonacci(10);
}

Vertailun vuoksi vastaava toiminto Scalalla (Scalalla on mahdollista ohjelmoida sekä imperatiivisesti, että funktionaalisesti, mutta alla oleva esimerkki on funktionaalisesta näkökulmasta):

lazy val fib: Stream[Int] = Stream cons(0, Stream.cons(1, fib.zip(fib.tail).map(p => p._1 + p._2)))

fib.take(10).print

 Molemmat esimerkit tulostavat kymmenen ensimmäistä lukua Fibonacci sarjassa, molemmissa määritellään ensimmäiset kaksi lukua sarjassa, mutta siihen yhtäläisyydet loppuvatkin. Java-esimerkki kierrättää for-loopissa kunkin iteraation ja tulostaa tuloksen. Scala-esimerkki puolestaan käyttää hyväkseen zip-funktiota, joka yhdistää kaksi listaa toisiinsa, tässä tapauksessa 0 ja 1 summat kymmenen sarjassa. Eli siis 0,1; 1,1; 1,2; 2,3; 3,5... jne. Map-funktio puolestaan soveltaa p => p._1 + p._2 funktion jokaiseen zipin tuottamaan lukuun. Lopuksi vielä take(10) hakee kymmenen ensimmäistä sarjan lukua.

Scalan esimerkissä tuolla funktiosarjalla voisi edelleen toteuttaa uusia funktioita tai sen voi rikkoa osasiinsa, joita on helppo muokata ja testata, pitäen kuitenkin toiminnallisuuden samana. Tuo funktiosarja, fib, on myös itsessään yksi arvo/muuttuja ja siten uniikki, kun taas Java-versio määrittelee neljä eri muuttujaa, joista kaikki aiheuttavat mahdollisen ongelmatilanteen samanaikaisessa suorittamisessa. Jos fibonacci-metodi olisi vain osa luokkaa, jota kutsuttaisiin jostain muualta, voisi kahden yhtäaikaisen kutsun tapahtuessa yksi käyttäjä saada esimerkiksi 10 ensimmäistä lukua, haluttuaan vain 5 ja päinvastoin.

Funktionaalisen ohjelmoinnin kauneus on mielestäni siinä, että funktiot ovat luotettavia. Ne tekevät aina täsmälleen samoin ja aina täysin loogisesti. Ne voi pilkkoa pienimpiin osasiinsa, jossa ne on helppo testata. Päivätyössäni kirjoitan pääasiassa imperatiivista koodia, joka toimii välillä epäloogisen tuntuisesti, koska olion tila on muuttunut jossain huomaamattomassa kohdassa. Metodit kasvavat usein mittaviksi ja niitä on vaikea pilkkoa hallittavan kokoisiksi ja testaaminen on ajoittain vaikeaa ja hiuksia repivän turhauttavaa. Jos palaan Neil deGrasse Tysonin ajatukseen, funktionaalinen ohjelmointi tekee vaikeasta kokonaisuudesta sen verran helpompaa meidän yksinkertaisille aivoillemme.

Rude, nude and epicurean - World of Warcraft ja Mists of Pandaria

   Saara Kokkonen

(http://us.media.blizzard.com/wow/media/artwork/wow-mop/wowx4-artwork-00-large.jpg)

Maailman suurimman ja pelatuimman verkkoroolipelin World of Warcraftin neljäs lisäosa odottaa  jo ihan nurkan takana. Vaikka virallisia julkaisupäivää ei olekaan vielä ilmoitettukaan, betatestien alkaminen yleensä tarkoittaa sitä, että jo muutaman kuukauden päästä pääsemme tositoimiin! Blizzconista 2011 alkaen odotettu Mists of Pandaria tuntuu herättävän pelaajapoolissa voimakkaita tunteita, eikä ehkä ihan syyttä. Kiinalaishenkiset pandamunkit, Pokemonia muistuttava pet combat ja luolastojen challenge modet tuntuvat jo nyt sekä ihastuttavan että vihastuttavan asiaan vihkiytyneitä.

Eniten odotetut muutokset lienevät uuden pelattavan contentin lisäksi uusi hahmoluokka, munkki, ja uusi rotu, pandarenit. Munkki on jo monesta muusta pelistä tuttu martial arts -inspiroitunut soturi, joka taistelee paljain käsin vihollisen heikkoihin kohtiin iskien. Paljain käsin tosin on liikaa sanottu - ainakin alustavien tietojen mukaan munkit kuitenkin käyttävät nahkaa varusteissaan ja aseita taistelussa. Blizzard on munkkien suhteen mennyt melko suoraan sieltä, missä aita kutittelee maanrajaa: luodaan uusi luokka, joka voi oikeastaan tehdä mitä vaan: tappaa vihollisia, ottaa iskuja vastaan ja parantaa ryhmäänsä - ja tämä kaikki täysin zenisti. Kiinnostuneena odotan, miten kehittäjät aikovat saada hahmoluokat balanssiin sekä pve- että pvp-puolella.

Pandarenit ovat tuttuja jo Warcraft III:sta. Pehmoeläintä muistuttavat jättiläispandat eivät varsinaisesti herätä mielikuvia suurina sotureina, mutta en olisi asiasta huolissani: pelaajat tuntuivat tottuvan nopeasti niin avaruuslonkeroihin (ok, kuka ei pidä avaruuslonkeroista?) kuin Mila Kuniksen näköisiin ihmissusineitokaisiinkin. Pandat ovat luonteva jatkumo Blizzardin lutuisemmalla linjalla, ja sitä samaa sarjaa on myös uusi pelin sisäinen peli, vanity pet combat. Aiemmin lemmikit ovat juosseet mukana tai odottaneet kiltisti häkeissään, mutta MoP:n myötä niiden kanssa voi vihdoin tehdä jotain. Lemmikin kykyjä voi kehittää, ja sillä voi haastaa toisen pelaajan tai jopa npc-hahmoja kaksintaisteluun. Viimein pieni Phoenix-lintuni pääsee näyttämään kyntensä!

Luolastojen challenge modet ovat hc-pelaajien kesken ehkä se odotetuin asia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pelaajien varusteet ja aseet tunetaan kaikki samalle tasolle, ja haasteiden selättäminen vaatii kommunikaatiota ja taitoa, silkalla paremmmalla varustuksella ei enää pärjää. Onkin kiinnostavaa nähdä, onnistuuko kehittäjätiimi vastaamaan pelaajien vaatimuksiin: sekä tarjoamaan kaikille saavutettavissa olevaa contenttia että pitämään vaativammat pelaajat tyytyväisinä. Challenge modejen suorittaminen tarjoaa pelaajille taas yhdenlaisia maagisia pisteitä, joilla voi hankkia hahmolleen uutta varustusta ja vanitya. 

Suurinta keskustelua lienee herättänyt se, että pandoilla ei ole varustuksensa alla mitään. Mitään muuta kuin paksu, koko vartalon kattava karvapeite siis. Bikinien puuttuminen on aiheuttanut polemiikkia muun muassa piilotettujen nännien luvatussa maassa, Yhdysvalloissa. Vaikka siellä varustuksen alla ei mitään näykään, alusvaatteiden puute on herättänyt massoissa hysteriaa. Miksi? Koska tissit tuntuvat edelleen myyvän, myös pehmopandan näköiseen munkkiin istutettuina.

(kuva: ©2004 Blizzard Entertainment, Inc. All rights reserved. World of Warcraft, Warcraft and Blizzard Entertainment are trademarks or registered trademarks of Blizzard Entertainment, Inc. in the U.S. and/or other countries.)