Arvostelu: Captain America: The First Avenger

Mia Meri

Captain America:
The First Avenger (2011)

Vuonna 2000 ilmestyneen X-Men-elokuvan suurin saavutus oli, ettei se vastoin kaikkea todennäköisyyttä ollutkaan huono. Menestyksen innoittamana Marvelin supersankarisarjakuvista on tehty yhä uusia elokuvia. Joukossa on hyviä elokuvia kuten Thor ja X-Menin jatko-osat, keskinkertaisia kuten Iron Manit, umpihuonoja elokuvia kuten Daredevil, Elektra ja Ihmenelos-leffat sekä sellaisia mestariteoksia, jotka olisivat loistavia jopa ilman sarjakuvataustaansa kuten X-Men: First Class. Kapteeni Amerikan (Chris Evans) oma elokuva Captain America: The First Avenger ei onneksi ole huono, mutta monia ongelmia siinä on, jotka uhkaavat pilata koko elokuvan.

Elokuvan taustat

Kuten Thor-elokuva myös Kapteeni Amerikka on tehty alustukseksi tulevalle Kostajat-elokuvalle. Päätarkoituksena on esitellä yksi Kostajien sankareista, joten elokuvan juoni ei suorastaan yllätä: se kertoo Kapteeni Amerikan syntytarinan.

Kapteeni Amerikan tekeminen on kuitenkin ollut varmasti hankalaa, sillä alunperin hahmo luotiin propagandavälineeksi toisen maailmansodan aikaan. Hahmon roolista kertoo paljon se, että ensimmäisen lehtensä kannessa Kapteeni Amerikka näytetään vetämässä Hitleriä lättyyn. Propagandalle tyypilliseen tapaan Kapteeni Amerikasta tehtiin myös kaiken hyvän perikuva, täydellinen amerikkalainen sotilas, jossa yhdistyi kaikki kaunis ja ihailtava, siinä missä natsit edustivat tietysti kaikkea pahaa maailmassa. Seuranaan Kapteeni Amerikalla oli tietysti pikkupoika Bucky, mikä sopi hyvin sarjakuvaan, jota tehtiin sotivan maan pikkupojille. Sodan jälkeen Kapteeni Amerikkaa ei propagandassa enää tarvittu ja hän liittyi Kostajiin, jossa toimii edelleen.

Supersotilas Steve Rogers karnevaalikiertueensa
välitauolla seuranaan Peggy Carter.

Kapteeni Amerikan suurin ongelma on, ettei hahmo kehittynyt yhtään sotien jälkeen vaan täydellisenä kiiltokuvapoikana Kapteeni Amerikka on yksi supersankarimaailman tylsimmistä hahmoista. Rautamies on sentään salajuoppo ja Thor välillä jopa typerän ylimielinen jumala. Kapteeni Amerikka on vain Kapteeni Amerikka. Valitettavasti myös elokuvassa kompastutaan juuri tähän ongelmaan. Kun Steve Rogers on onnistuttu muuntamaan Kapteeni Amerikaksi, hän on vain Kapteeni Amerikka ja hahmon kehitys loppuu kuin seinään. Saavutettuaan "kapteeni-amerikkauuden" hahmosta katoaa kaikki mielenkiinto ja koko loppu elokuva tuntuu olevan pakollista hoidetaanpas-tämä-leffa-nyt-jotenkin-pakettiin-ja-Kapteeni-Amerikka-jäihin rymistelyä.

Kapteeni Amerikka on syntynyt!

Toinen potentiaalinen Kapteeni Amerikan historiasta kumpuava ongelma on hahmon propagandistinen alkuperä. Kuten nimikin viittaa, Kapteeni Amerikka on Amerikan vertauskuva ja kuten arvannette, se ei aina ole kaikkein mukavin rooli hahmolle. Marvelin kunniaksi on tosin sanottava se, että he ovat ihailtavasti irrottaneet Kapteeni Amerikan edustamastaan maasta ja tehneet tästä enemmänkin niiden arvojen ja ihanteiden vertauskuvan, joita Amerikan toivottaisiin edustavan. Tämä näkyi esimerkiksi Activisionin konsolipelissä Marvel Ultimate Alliance 2, jossa Kapteeni Amerikka nousee hallitusta vastustavien kapinallisten johtoon vastustaessaan mutanttien ja supersankarien rekisteröimislakeja, siinä missä Rautamies päätyi johtamaan hallituksen joukkoja. Onneksi myös elokuvan tekijät ovat tajunneet jättää Kapteeni Amerikan propagandistisen taustan omaan arvoonsa (siitä tehdään jopa ihastuttavasti pilaa elokuvassa) ja keskittyneet korostamaan ihanteita, joita hahmo edustaa. Pahimmissa peloissani ehdin jo kuvitella Kapteeni Amerikan liehuvan Amerikan lipun edessä pommien räjähdellessä taustalla pahimpaan Bush juniorin aikaiseen tyyliin.

Monta leffaa yhdellä iskulla

Kapteeni Amerikan elokuvan tekijöiden kolmas suuri ongelma on ollut materiaalin paljous, mihin elokuva myös lopulta kaatuu. Captain America: The First Avenger -elokuvassa on kokonaista kolme isompaa tarinaa, yksi pienempi ja monta pientä hahmoja muka syventävää kohtausta.

Steve Rogers ennen superseerumia.

Ensimmäinen tarina kertoo siitä kuinka pienestä ja sairaalloisesta Steve Rogersista tuli supersotilas. Elokuva käyttää paljon aikaa kuvatessaan ruipeloa Rogersia, joka yritetään kuvata ihanteellisena ihmisenä, mutta joka ainakin omaan silmääni vaikutti enemmän heikkoälyiseltä kuin hyveellisyyden perikuvalta. Lisäksi käsikirjoittajat olivat siunanneet hahmoa niin huonoilla "vitsikkäillä" heitoilla, että niskavillani ovat edelleen kuin permanentin jäljiltä.

Elokuvan toinen tarina näyttää miten supersotilas Steve Rogersista lopulta kasvaa Kapteeni Amerikka. Pakko kehua tekijöitä siitä, ettei superseerumi itsessään tee Rogersista Kapteeni Amerikkaa, vaan se on arvonimi, joka hänen pitää saavuttaa sankaruutensa kautta.

Punakallo.

Elokuvan kolmas suuri tarina kertoo, kuinka Kapteeni Amerikka taistelee perinteistä arkkivihollistaan Punakalloa (Hugo Weaving) vastaan. Tämä juonikuvio on itsessään jo niin iso ja monimutkainen, että siitä olisi saanut vallan mainiosti oman elokuvansa. Valitettavasti koko juonikuvio on jouduttu puristamaan niin pieneen tilaan, että se onnistuu näyttämään joko väkinäiseltä (vihjaukset Punakallon henkilöydestä) tai sitten juonen eteneminen joudutaan käsittelemään niin nopeasti ja ohimennen, että en meinannut toisellakaan katsomalla tajuta, miten Kapteeni Amerikka sai selville Punakallon päämajan sijainnin (vinkki: se tapahtuu samassa kohtauksessa, jossa Tommy Lee Jonesin hahmo syö pihvin - luulisin).

Peggy Carter.

Pienempänä juonena läpi koko elokuvan kulkee elokuvan ainoan naishahmon Peggy Carterin (Hayley Atwell) ja Kapteeni Amerikan välinen suhde. Sinänsä perinteisen asetelman ainoa hyvä puoli on Peggy Carterin hahmo. Siinä missä elokuvan miehet ovat hieman höpsöjä ikuisia poikia, Peggy osoittaa enemmän selkärankaa ja "oomphia" kuin koko miesjoukkio yhteensä. Elokuvan hienoimmassa hetkessä Peggy lähtee pommi-iskun tehneen Hydran (Punakallon johtama iso paha järjestö) agentin perään ja ampuu pakoautoa niin esimerkillisen kylmän rauhallisesti ja tappavalla tarkkuudella, että itse T-800 olisi kateellinen sitä seuratessaan. Toinen hieno piirre Peggyssä on se, että hän osoittaa ihastumisen merkkejä Steve Rogersiin jo silloin kun Rogers on "vain" oma itsensä ilman superseerumin vaikutuksia. Hienoa, että elokuvan tekijät ovat huomanneet tällä tavalla antaa arvoa enemmän varsin komearaamisen hahmon henkisille ominaisuuksille kuin ulkoisille.

Dum Dum Dugan.

Tämän lisäksi elokuvaan oli tungettu vielä myöhemmin YPKVV:ssä (engl. S.H.I.E.L.D., jota johtaa Samuel L. Jacksonin esittämä Nick Fury) toimivia B-sarjan sankareita kuten Dum Dum Dugan (aivan loistava Neal McDonough) joukkoineen sekä alkuperäisen sarjakuvan nuori poika Bucky, joka elokuvassa onkin täysi-ikäinen nuorukainen (Sebastian Stan), joka tapetaan leffassa kuin vahingossa.

Katsoessani Kapteeni Amerikkaa en voinut olla miettimättä, että vaikutti siltä, että elokuvasta olisi vallan helposti saatu kaksikin elokuvaa. Kuka tietää, ehkä se olikin ollut käsikirjoittajien alkuperäisen ideana, mutta sitten tuotantoyhtiölle olikin jo tullut kiire saada Kostajat-elokuva ulos ja kaksi Kapteeni Amerikka -elokuvaa tungettiin yhdeksi. Valitettavasti ratkaisu ei ole onnistunut vaan elokuva jää hajanaiseksi ja siitä jää puuttumaan selkeä loppuhuipennus. Sääli sinänsä, koska täyteenpakattua juonta lukuunottamatta kyseessä on hyvin tehty elokuva, josta olisi voinut jopa tulla loistava. Hahmot on hyvin roolitettu, vaatetus ja ajankuva hyvin toteutettu ja Kapteeni Amerikan asukin niin hyvin uudelleensuunniteltu, ettei sitä ehtinyt edes huomata "vääräksi" elokuvassa.

Johtopäätös

Kapteeni Amerikka on ihan viihdyttävä elokuva eikä se huonokaan ole, mutta jos supersankareilla ei ole sijaa sydämessäsi, niin älä vaivaudu. Elokuvan ainoa kohokohta, joka sai minunkin sukkani pyörimään jaloissa, oli lopputekstien jälkeen näytetty ensi vuonna ilmestyvän Kostajat-elokuvan traileri, joka lupaa niin suurta nörttigasmia, ettei sellaista ole koettu sitten sen ensimmäisen v. 2000 X-Menin.

Arvosana: 3/5 nörttityttöä!

Käy myös katsomassa Mia Merin oma blogi Oh Remy!, jossa Mia käy läpi Marvelin supersankarisarjakuvakokoelmaansa.

Kaikki tässä kirjoituksessa käytetyt kuvat ovat Marvelin omaisuutta.

Naiskuva, naiskirjailijat ja naisnörtin arkkityyppi klassikkokirjallisuudessa

Ines "Heetteri" Lukkanen

Varoitus lukijalle: käytän tässä tekstissä ilmauksia “nörtti” ja “klassikko” hieman vapaammin kuin mihin moni on tottunut. Mikäli aiheesta syntyy väittelyä, toivon ettei se johdu näiden kahden sanan tulkinnasta.

Valtaosa kirjailijoista ennen 1900-luvun puoliväliä oli miehiä, kunnes naiset alkoivat kuroa sukupuolijakaumaa umpeen. Osaksi miesvaltaisuudesta johtuen naiskuva klassisessa kirjallisuudessa oli usein parhaimmillaankin epämääräinen, välillä jopa pelottavan paljon sen kaltainen kuin Melvin Udall tuhahtaa elokuvassa Elämä on ihanaa: “I think of a man, and I take away reason and accountability.” Klassisen kirjallisuuden naiset ovat dramaattisia, herkkiä, ailahtelevaisia, epäloogisia olentoja joita tuntuvat ohjailevan oikulliset, mystiset luonnonvoimat joita on mahdoton ennustaa, mutta joita voi toisinaan lahjoa. 

"Loistava tulevaisuus" (Great Expectations) kirjan kuvitusta.

Ajatellaanpa vaikka Charles Dickensin kammottavaa Neiti Havishamia ja tämän adoptoimaa Estellaa teoksessa Loistava tulevaisuus. Heistä molemmat ovat näennäisen tunnekylmiä, sadistisia ja vailla minkäänlaista inhimillisyyttä, aivan kuin he kuuluisivat täysin toiseen lajiin kuin kirjan herttainen ja oikeudentuntoinen päähenkilö Pip. Toisessa ääripäässä ovat sinänsä miellyttävät naishahmot kuten Alexander Dumas nuoremman Kamelianainen -kirjan kurtisaani Marguerite, joka kuitenkin jää lähinnä etäiseksi ja eteeriseksi raamiksi jostakin houreisesta ihanteesta sen sijaan että olisi uskottava, samaistuttava henkilöhahmo.

Naiset eivät käsittääkseni juuri kirjoittaneet maailmankirjallisuuden klassikoita kuin vasta 1800-luvulle tultaessa, ja tällöinkin nämä kirjat saivat usein ansaitsemansa arvostuksen melko vastahakoisesti tai vasta postuumisti. Korkeintaan he sepustivat jotakin kotitalousläheistä tietokirjallisuutta, muotiartikkeleita tai romanttista hömppää toisille naisille.

 

George Eliot, oikealta nimeltään Mary Anne Evans.

...Paitsi pseudonyymien eli salanimien alla. Oletko koskaan kuullut Mary Anne Evansista? Et varmaankaan, mutta nimi George Eliot saattaa jo herättää mielikuvia tai soittaa kelloja. Louisa MayAlcott ja Brontën sisarukset ovat muita esimerkkejä pseudonyymien käyttäjistä, jotka tahtoivat että heidän tekstinsä otettaisiin vakavasti. Oli miten oli, naiset kirjoittivat, ja vieläpä usein nimenomaan naisista. Monien heidän kirjojensa päähenkilöt eivät juurikaan pyörtyilleet tai metsästäneet epätoivoisesti aviomiestä. Sivut eivät suinkaan täyttyneet loputtomista tanssiaiskuvauksista ja teekutsuista, ainakaan ilman jotakin juonellista funktiota. Romantiikka syntyi sukulaissielujen kohtaamisesta, intohimoisista riidoista ja epätodennäköisistä pareista.

 

Useat naiskirjailijat olivat, kuten heidän kirjojensa erikoiset sankarittaretkin, oman aikansa vastineita nörttitytöille jotka menestyivät siinä mikä oli ollut etupäässä miesten kenttää. Alcott, joka ei koskaan mennyt naimisiin, kirjoitti tyttökirjansa pohjaten sen keskushenkilöt omaan perheeseensä. Perheen poikamaisen, räiskähtelevän Jo -tytön Alcott pohjasi itseensä. L.M. Montgomeryn Vihervaaran Anna ja Uudenkuun Emilia ovat niin ikään tyttökirjojen rakastetuimpia sankarittaria, koska heissä oli jotakin erikoista verrattuna muihin tyttöihin. Heillä oli nimittäin palava kiinnostus joko johonkin tiettyyn harrastukseen tai maailman ihmeisiin ylipäätään. He tavoittelivat tietoa ja kyvykkyyttä sen vuoksi että se oli heille ominaista. 

Jane Austen

Jane Austenin kenties tunnetuin naishahmo, Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksen Elizabeth Bennet ja Järki ja tunteet -opuksen Dashwoodin sisarukset ovat myös erinomaisia esimerkkejä sankarittarista joiden nokkeluus, neuvokkuus ja uskottavuus puhuttelevat meitä nykyajan nörtti- ja geekkityttöjä. Heistä oli kirjoitettu epätäydellisiä ihmisiä, mutta yhdenkään heistä pahin heikkous ei ollut hänen sukupuolensa tai oletettavasti siihen väistämättä kuuluvat taipumukset. Jotkut meistä nyt vain ovat ujoja, jotkut kömpelöitä, jotkut liian suorasanaisia, jotkut liian tunteellisia, toiset tunteensa kieltäviä ja yliloogisia tai jotakin muuta. Tämä koskee koko ihmiskuntaa. Päähenkilöiden tasapainottelu heikkouksien ja vahvuuksien välillä sekä kehityksen kautta tapahtuva matka kohti parempaa minää ja jotakin tiettyä tavoitetta ovat vähintäänkin yhtä tärkeä osa kirjaa kuin heidän ympärillään tapahtuvat asiat.

Rivien välistä voi lukea myös yhteiskunnan asenteiden muutosta. Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä vähemmän nk. “oppinut nainen” on ollut kauhistus tai epänormaali ilmiö, ja kulunutta lausetta “pilaat silmäsi tuolla kirjoihin tuijottamisella” nähtiin teoksissa yhä harvemmin. Austenin ja muiden naispuolisten aikalaiskirjoittajien sekä tyttökirjojen sankarittaret muokkasivat seuraavien sukupolvien tyttöjen käsitystä itsestään ja mahdollisuuksistaan. Mitä lähemmäksi 1800-luvun loppua tultiin, sitä yleisemmäksi kävivät naisten nimet kirjojen selkämyksissä kynäilijöiden ominaisuudessa, ja sitä yleisemmäksi kävivät myös määrätietoiset ja voimakkaat sankarittaret. Ei tarvinnut olla radikaalifeministi tai kaduilla marssiva suffragetti voidakseen muuttaa maailmaa.

Kirjailijanaisilla ja heidän luomuksillaan on varmasti ollut vaikutusta myös meihin 2000-luvulla eläviin hengenheimolaisiin. He kannustavat sadan vuodenkin takaa seuraamaan polkua joka tuntuu omimmalta, vaikka se ei aina olisi vailla haasteita. Nämä haasteet ovat varmasti vaihtaneet vaatteita vuosien saatossa, mutta saman periksiantamattoman "can do" -hengen soisi säilyvän edelleen. Naisten kirjoittamien teosten sivuilta voi lisäksi lukea aitoa sisaruutta, jossa omien saavutustensa vuoksi ei ole välttämätöntä tallata muiden yli tai vähätellä heitä. Kirjojen sankarittaret ovat ajattomia, positiivisia roolimalleja.

Nyt tulee turpaan kaikille, myös isälle ja äidille!

Tiina Laine

Alkuun varoitus. Artikkeli sisältää juonipaljastuksia. Te jotka haluatte katsoa elokuvat Joulu yö, murha yö (Silent night, deadly night, 1984), Paholaispukki (Santa’s slay, 2005) sekä Rare Exports (2010) neitseellisinä, jättäkää tämä blogiteksti lukematta!

Joulun lähestyessä elokuvateatterien ohjelmistot täyttyvät erinäisistä jouluelokuvista. Ne voi jakaa kolmeen tyylilajiin. On lasten elokuvat, jossa joulupukki on kuin onkin olemassa, ja joulun taika ah niin aitoa. Sitten löytyy romanttisia draamakomedioita, jossa joulupukki ei niinkään ole se tärkein asia, vaan se kuka saa ja kenet. Oli juoni mitä tahansa, niin hartaan musiikin lomassa lumisade yhdistyy jouluvaloihin luoden huokailtavan romanttisen hetken.

Kolmas joululeffaryhmä ovat mustat komediat sekä väkivaltaelokuvat. Lyttään nämä kaksi genreä yhteen, koska kumpikin laji nostaa ideansa samasta lähteestä. Jos joulupukki onkin olemassa, niin ainakaan se ei ole se Coca Cola -mainoksen iloinen ukkeli. Muutenkin joulu on kaikkea muuta kuin iloinen perhejuhla. Todella raa’asti yleistäen kyseiset elokuvat ovat ironisia pohdintoja yhdestä läntisen maailman suosituimmasta juhlasta. Tähän kolmanteen tyylilajiin paneudun nyt syvemmin, koska se on omaa sydäntäni lähellä.

Aloitetaan pikaisilla juonikertauksilla:

Joulu yö, murha yö on elokuva Billystä, joka joutuu todistamaan kuinka joulupukiksi pukeutunut rikollinen murhaa hänen vanhempansa. Traumaattisia kokemuksia piiskataan Billystä pois katolisessa orpokodissa ja kaiken tuloksena hän sekoaa ja aloittaa yhden yön pituisen murha-aallon joulupukiksi pukeutuneena.

 Joulu Yö, Murha yö -elokuvan traileri YouTubessa.

Paholaispukki kertoo Nicolaksesta, joka saa tietää että joulupukki onkin oikeasti demoni, joka hävittyään vedon enkelille on joutunut olemaan kiltti ja jakamaan lahjoja lapsille viimeiset tuhat vuotta. Mutta nyt lupaus on täytetty, ja joulupukki aloittaa vahan perinteensä Surmien yön.

 Paholaispukki -elokuvan traileri YouTubessa.

Rare Exports on suomalainen panos genreen. Siinä Korvatunturille, 486 metrin syvyyteen, on kätketty joulun tarkimmin varjeltu salaisuus. Salaisuuteen törmää Pietari. Pietari, hänen isänsä ja isän kaverit laittavat joulupukin ruotuun sekä kehittelevät itselleen uuden bisnesmuodon.

 Rare Exports -traileri YouTubessa.

Kaikki kolme esimerkkielokuvaani ovat erilaisia, mutta niillä on myös paljon yhteistä. Jokaisessa elokuvassa pyöritään joulupukin ympärillä, ne haluavat irvailla iloiselle lastenjuhlalle, ja ne sisältävät jonkin verran väkivaltaa. Kattokäsitteenä voisi käyttää sanaa ironia, joka Nykysuomen sanakirjan mukaan on epäsuoraa ivaa, ja jolla ”pyritään paljastamaan vikoja, puutteita ja epäkohtia saattamalla ne naurunalaisiksi siten, että ne esitetään päinvastaisina.” Ironia on osa karnevalismia, jolla horjutetaan hierarkiaa, käännetään valtasuhteet ylösalaisin, ja ravistellaan pysähtyneitä asetelmia. Näiden elokuvien nimeäminen ironiaksi, ei tarkoita, että pitäisin niitä kaikki onnistuneina esimerkkeinä. Tämän pohdinnan jätän kiltisti muille.

Joulu yö, murha yö edustaa Psykon kaltaista kauhuelokuvaperinnettä. Murhaajan henkilökuvaa rakennetaan vakavalla naamalla, ja kaikelle on selkeät syy-seuraus-suhteet. Se on myös Halloweenin jatkamaa perinnettä, missä Psykon vakavuus yhdistetään nuoriin, ja seksiä sekä väkivaltaa hieman vielä lisäillään. Eräs huvittava yksityiskohta on, että kukaan elokuvan naisista ei käytä rintaliivejä.

Joulu yö, murha yön käsikirjoitus on saattanut oikeasti olla hyväkin. Idea tuntuu edelleenkin tuoreelta, käänteet toimivilta ja henkilögalleria monipuoliselta. Toteutus taas - no, se on sitä, mitä on tilattu. Näyttelijäkaarti on b-leffojen ja televisiosarjojen porukkaa. Ohjaajan visio tuntuu olleen suunnilleen: ”tän pitäisi olla kaamee juttu, lisätään siihen jälkikäteen Psykosta huonosti lainattu musa, mutta koska meillä ei ole varaa sinfoniaorkesteriin niin kuin Hitchcockilla, niin tehdään se syntsalla. Kyllä se toimii”.

Alun perin näin elokuvan filmifestivaaleilla alkuperäisenä filmikopiona. Nyt muistinvirkistämistä varten sain käsiini vain version, johon hyväntahtoisesti oli lisätty mukaan poistettua kuvamateriaalia. Luultavasti on ajateltu, että kuvat on silputtu pois vääryydellä, mutta niinhän se ei mene. Vain yksi kohtaus raaistui lisämateriaalista (mikä sekään ei ole kuvan lisäystä puhtaasti puolustava asia). Muuten jouduin katselemaan löysää kerrontaa, ja surullista näyttelijän työtä. Elokuvat kun leikataan tarkoituksella tietynlaisiksi. Sen lisäksi, että leikkausta määrittävät tekniset asiat kuten huomiopiste, liikkeen jatkuuvuus ja kuvakoot, sillä myös luodaan myös rytmi ja tunnelmat. Usein jopa kokonaisia kohtauksia jätetään pois, koska ne vain eivät toimi leikkauksellisesti tai elokuvan kokonaisuutta ajatellen. Tähän väliin siis elokuvakatsojan rukous uusintapainosten julkaisijoille: jättäkää se elokuva sellaiseksi kuin se on julkaistu, olkaa kiltit.

Ystäväni totesi Joulu yö, murha yön jälkeen: ”Ei se ollut niin huono kuin odotin”, ja päädyn olemaan samaa mieltä. Elokuvan voi katsoa ehkäpä esimerkkinä alalla kiertävästä sanonnasta ”hyvästä käsikirjoituksesta saa kuka tahansa aikaiseksi vähintään keskiverron elokuvan, mutta huonosta ei kukaan saa edes sitä.”

Mistä päästäänkin mainosti Paholaispukki -elokuvaan, jossa tuskin on ollut synopsista suurempaa käsikirjoitusta. Elokuvalla on kyllä ollut rahaa kohtuullisesti käytössä, ja efektit ovat siedettäviä. Todellisuudessahan koko juoni on rakennettu vapaapainija Bill Goldberg ympärille. Hän pääsee näyttävästi riehumaan, rikkomaan paikkoja ja mättämään ihmisiä turpaan. Tätä kannattelemaan on ympätty kristillinen, täysin joulupukin myytin ulkopuolinen kehyskertomus. Tapahtumat sijoittuvat USA:n pikkukylään ja kehyskertomus Norjaan, "koska onhan se jo tosi pohjoisessa ja siellähän niitä kirkkojakin poltetaan". Juonta kuljetaan sen verran kuin on tarvis väkivaltamusiikkivideoiden välissä. Eli kaiken kaikkiaan viihteellinen kokemus, kun haluaa heittää aivot narikkaan ja naureskella esimerkiksi sille, että ihmiset asuvat kylässä nimeltä Hell, ovat asehulluja, ja päähenkilönuorukainen on joskus toivonut joululahjaksi leikkikeittiötä.


Rare Exports on suomalainen panos kuvaukseen erilaisesta joulusta. Tarina pohjautuu lyhytelokuviin, jotka kuka vaan voi käydä katsomassa Youtubesta hakusanalla Rare Exports. Siinä missä nämä lyhytelokuvat ovat mustanhuumorin teräväreunaisia kuurankukkasia, pitkä elokuva on kokenut silotuksen. Syynä lienee se, että ikäraja on haluttu hilata K13:sta. Suomalaista elokuvateollisuutta vaivaa ajattelu, jonka mukaan ”jotta saadaan ihmisiä paljon katsomaan elokuvia, niin ei kohdenneta sitä kenellekään, jolloin se sopii kaikille.” Käytännössä tämä tarkoittaa tylsää huttua, josta kukaan ei innostu.

No, Rare Exports ei kuitenkaan ole tylsää huttua, vaan ihan hauska ja mustaa huumoria monipuolisesti viljelevä seikkailu, jossa reaalimaailman eksyy fantasian elementtejä vinksahtaneiden tonttujen muodossa. Lopussa kiitos seisoo, ja jotain saadaan räjäytettyäkin. Huumori iski itseeni näistä kolmesta parhaiten, ja välillä tuli tällaiselle herkistelijälle myös tippa silmäkulmaan. Suosittelen kyllä, hyvä on.

En jaa elokuville minkäänlaisia pisteitä tai tähtiä, koska en koe mielekkääksi arvioida elokuvia niin typistetyllä tavalla. Paholaispukin tekijät eivät varmastikaan ole kuvanneet strippibaarin tuhopolttoa Oscarit silmissä kiiluen, eikä Rare Exportsin ole tarkoituskaan olla yhteiskunnallinen interventio elämän subtekstiin, vaan viihteellinen irvistys sille kaikelle konventionalismille, mitä jouluun kuuluu. Siksi ei myöskään voi verrata vaikkapa Vinters Bones -elokuvaa ja Joulu yö, murha yötä toisiinsa, ja miettiä, että mitenkäs nämä nyt näihin viiteen tähteen asettuvat. Niinpä jätän sen lukijan varaan. Jos joululaulut, yhteishenki, iloiset hymyt, karkkivärit ja suklaakasat alkavat valua korvista ulos, niin suosittelen kyseisiä elokuvia joulun välipäiville.



(Otsikko on lainattu M.A. Nummisen kappaleesta Joulupukki puree ja lyö)

Aikamatkailua huviksi ja hyödyksi

N.M. Niskanen

Ajassa matkustaminen on jo kauan herättänyt ihmisissä mielenkiintoa ja intohimoa. Ensimmäinen tunnistettava aikamatka on Intialaisessa Mahabharatassa, joka on tiettävästi kirjoitettu joskus 700 ja 300 eaa välillä. Yhdessä sen tarinoista kuningas Revaita menee taivaaseen tapaamaan luoja-olento Brahmaa ja saapuessaan takaisin maan pinnalle havaitsee satojen vuosien kuluneen huolimatta omasta havainnostaan, että vain muutama päivä oli kulunut. Ensimmäinen tunnistettu tarina, jossa ajassa matkaaminen on tarinan merkityksellisin osa on vuonna 1781 julkaistu Anno 7603 ja tämä lieneekin ainoa meriitti, jota kyseisellä teoksella on. H.G. Wellsin teos Time Machine (julkaistu vuonna 1895) puolestaan taitaa olla ensimmäinen kerta, jolloin ajassa matkustamiseen on käytetty jonkinlaista ajassa liikkuvaa liikennevälinettä.

Mikä siinä sitten niin kiinnostaa? Omasta mielestäni aikamatkailulle näyttäisi olevan neljä suurta motivaattoria. Ensimmäinen on yksinkertaisesti tutkimuksenhalu, Star Trekin kuuluisan moton mukaan "... to boldly go where no man has gone before." Tarpeemme nähdä uusia asioita, paikkoja ja maailmoja tuntuu olevan loppumaton. Ihmiset ovat kautta aikojen edenneet kauemmas lähipiiristään, valloittaen aluksi lähiympäristönsä, oman mantereensa ja lopulta meret ennen maan kamaralta poistumistaan. Vaikuttaisi väistämättömältä, että ennemmin tai myöhemmin yrittäisimme valloittaa myös ajan.

Toinen tärkeä motivaattori on selkeästi tiedonjano. Tämä tietysti liittyy erottamattomasti tutkimusmatkailuunkin, mutta on mielestäni selkeästi erillinen siitä. Connie Williksen viime vuonna julkaistu kaksiosainen kirja Blackout/All Clear kertoo aikamatkaavista historioitsijoista, jotka ovat keskittyneet toisen maailmansodan tapahtumien ja tunnelmien raportoimiseen. Historian tutkimuksen suurin ongelma on aina ollut se, että usein ajan kuluessa säilyy vain osa tiedosta ja sekin yleensä vain tietystä näkökulmasta. Näin ollen aikamatkaaminen tai jopa YouTube-ateisti AronRa:n ehdottama aikakamera tarjoaisivat historiantutkijoille mahdollisuuden saada vastauksia, joita ei ole mahdollista saada muilla keinoin. Muuttuisiko käsitys esimerkiksi Kreikkalaisesta mytologiasta, jos Odysseus olisi todellinen henkilö?

Kolmas syy aikamatkailulle on yksinkertaisesti turismi. Ennemmin tai myöhemmin kaikille ihmisen keksinnöille löydetään kaupallista käyttöä. Kuten Michael Faradayn huhutaan sanoneen tutkimuksestaan sähkön parissa: "Jonain päivänä tulette verottamaan sitä." Ja kukapa nyt ei haluaisi osallistua sopivasta hinnasta alkuperäiseen Shakespearen näytökseen tai adrenaliininarkkarina johonkin monista valittavista sodista ja taisteluista?

Viimeisen motivaattorin uskoisin olevan halu muuttaa historiaa tai tulevaisuutta. Terminaattori-sarja pohjautuu täysin sille, että dystopisesta tulevaisuudesta lähetetään murhaaja tappamaan tuleva vastarinnan johtaja. Pelisarja Red Alert tavoittelee muutosta toisen maailmansodan lopputulokseen kun taas tv-sarja Quantum Leap laittaa päähenkilön hyppimään henkilöstä toiseen, korjatakseen jonkun suuren tapahtuman tämän henkilön elämässä, yrittäen löytää reittiä kotiin. Useimmissa tarinoissa menneisyyden muuttaminen kuitenkin epäonnistuu täysin. Terry Pratchettin Night Watchissa historia korjaa itse itsensä, kun taas Connie Williksen kirjassa historia ottaa aikamatkailijat osaksi itseään.

Kuva: Corvin Zahn, Institute of Physics, Universität Hildesheim, Space Time Travel (http://www.spacetimetravel.org/)

Kyseessä ei kuitenkaan välttämättä ole täysin teoreettinen aktiviteetti. Stephen Hawking on esittänyt teorioita, kuinka ajassa matkaaminen voisi olla mahdollista. Hän on esittänyt kolme eri vaihtoehtoa; valoa nopeammin matkaaminen, madonreiän laajentaminen ja LHC:n (Large Hadron Collider) käyttäminen. En tässä ryhdy tiivistelemään Hawkingin sanoja, sillä yllä linkitetty artikkeli on hyvinkin lukemisen arvoinen. Tiede kuitenkin etenee jatkuvasti ja Hawkingin olettamuksia on mahdollisesti viimeisen kahden kuukauden aikana todistettu vääriksi. CERNissä Sweitsissä on kahdessa erillisessä kokeessa päästy tulokseen, jonka mukaan neutriinot pystyisivät matkaamaan valoa nopeammin. Kyseessä on niin tuore ja niin perustavanlaatuisia muutoksia aiheuttava tulos, että se on toistaiseksi hyvinkin kiistanalainen.

Itselleni kaikkein kiinnostavin sovellus aikamatkailuun tulee avaruustutkimuksen yhteydessä. Auringosta seuraavaksi lähin tähti, Gliese 710, sijaitsee hieman yli yhden valovuoden päässä. Hiljattain löydetylle, maapallon kaksosena raportoidulle Keppler 22b planeetalle on jopa 600 valovuotta. Jotta todellisesta avaruusmatkustamisesta saadaan toteuttamiskelpoista, tarvitaan jonkinasteista aikamatkailua yhdistettäväksi perinteisempään propulsioon ja sama pätee tottakai myös kommunikaatioon avaruuden valtavien välimatkojen yli.

Tulevaisuus näyttää, koska aikamatkailusta tulee todellisuutta. Epäilemättä sen tapahtuessa sitäkin tullaan verottamaan.

Ladies Who Net-Work

  
                                                                                                                                              Mia R.

A few weeks ago I had an opportunity to take part in an event organized by a new, exciting Helsinki-based women's network, FutureFemale. Going in, I had no idea what to expect. Women and networking? Embarrassing stereotypes on closed cliques centered around Tupperwares came to mind. Admit it, the image flashes before your eyes as well, dear reader. But alas, the stereotypes were bound to be cracked.

The event turned out to be a lovely evening of intriguing lectures on digital technology and communication. The theme of the day was "Smart online marketing", and speakers such as Google's Jonna Toikka gave advise on the latest developments regarding this topic. No question was unwelcomed, and the atmosphere was warm and friendly. Technology, you see, is not just a man's world anymore. Did you know, that Facebook today has as much global users (800 million) than the whole internet of 2004?
Fascinating, isn't it?

Connections, power and networking. This equation has long been the playing field of professional men, and it has been believed that women are not even capable of such comrade pursuits. The cliches of women not helping each other on the stony road of career are abundant. But the fact remains that without connections in this day and age, it is extremely hard to pursue a professional path.

Established in 2010, FutureFemale is designed as a platform for women "to share, mentor, learn, connect, contribute and enable the next generation of excellence via informal and interactive get-togethers, workshops and seminars". There are no age or title limits, if you are a woman and interested in technology, that is fine. Men have tried to enter these meetings, but this is prohibited. Even the speakers are ladies.

Founders of "FutureFemale": Hanna Manninen, Annikki Laine and Krista Järvinen.

But the strict entry policy was temporarily abolished due to a joint pre-Christmas party with ArcticStartup on December 1st. The drinks were provided by the courtesy of rantapallo.fi, and they sure were fruity. But of course, Christmas coming or not, the main idea was to mingle, jingle and meet people. One new rising Finnish start up, Blaast, is eagerly accepting new talent. (Software engineers in need of a new and shiny job can contact them immediately.) Even some brave men were seen in the premises, such as Olli Oksanen from Heiaheia.com. 

Olli Oksanen/HeiaHeia

Although the drinks were fine, the location  splendid, the people intriguing...
I was still missing the mood of the women-only event. Until next time, see you there, fellow FF´s.

3D-tulostin, mikä ja miksi?

 Joanna Kurki

Lupasin kirjoittaa tähän blogiin jutun itse kokoamastani 3D-tulostimesta, koska tuon tapaiset laitteet ovat vielä kotikäytössä aikamoisen harvinaisia. Teknisten ominaisuuksien selittämien pohjamutia myöten olisi tietenkin ihanan nörttiä, mutta luulen että suurempi kysymys on monille: Miksi? Miksi joku tuollaista laitetta rakentelisi, mitä sillä oikein tehdään, ja onko siitä yleensä mihinkään?

Mutta aloitetaan sieltä teknisestä puolesta ensin kuitenkin. Eli kyseessä on Emaker-Huxley -laite, jonka rakennussarjan ostin viime kesäisestä IndieGogo-kampanjasta. Tilaukset toimitettiin ostojärjestyksessä, ja ollessani numerolla #295 viimeisten joukossa, sain osat lokakuussa. Rakentelin laitetta omaan tahtiini. Marraskuun toisella viikolla sain sen toimimaan ja tulostamaan haluamiani esineitä. Huxy, kuten tulostintani kutsun, on noin 30 cm suuntaansa oleva rakennelma, joka painaa sellaiset kolme kiloa.

RepRap-tyyppisen 3D-tulostimen toimintaperiaate on varsin yksinkertainen. Laite käyttää tasalaatuista  muovitankoa (PLA tai ABS) lähtömateriaalina. Muoviaines kuumennetaan sulaksi ja pursotetaan liikuteltavalle tulostusalustalle haluttuun muotoon 0.35 mm:n suulakkeen läpi. Tulostus tehdään kerroksittain, siten että yksittäisen kerroksen vahvuus on 0.2-0.4 mm. Huxyn tulostusala on 140*140*100 mm, joka riittää varsin monipuolisesti erilaisten taide- ja tarve-esineitten tekoon.

Laitteen käyttömahdollisuuksista puhuttaessa täytyy tunnustaa, että näin uuden asian ollessa kyseessä en voi todellakaan vielä tietää kaikkea mahdollista. Voin vain olettaa, että aika näyttää laitteelle uusia käyttötarkoituksia, jotka ilmenevät omalla ajallaan. Näin sopivasti joulun alla ajattelin esitellä pari ajankohtaan sopivaa mahdollista käyttötarkoitusta laitteelle - eli itsetehtyjä joulukortteja ja joululahjoja. 

Olen kautta aikain ollut varsin heikko itse askartelemaan mitään lahjoiksi sopivaa, koska en omaa yleisempien pehmeitten pakettien tekoon tarvittavia käden taitoja. Kutominen, virkkaaminen ja vastaavat ovat aina onnistuneet väistämään minua (tai minä niitä?),  eivätkä korttinikaan ole olleet mitenkään erityisiä. Lahja-askartelun taitoni eivät ole pahemmin kehittyneet, mutta jotain yksilöllistä ja suhteellisen uniikkia sentään saan tälle vuodelle kuoriin ja paketteihin laitettua.

Ensin valmistetaan tulostimella kauniita jouluisia kuvioita valkoisesta ja kirkkaasta muovista. Sen jälkeen kiinnitetään kuviot kauden teemaan sointuvaan punaiseen pohjaan liimalla. Lisätään jouluiset toivotukset käsin tekstaten hopeanvärisellä kynällä, ja taatusti yksilöllinen kortti on postittamista vaille valmis.

Saatuani kortit valmiiksi, mietin muutamaa läheistä ystävää, joille halusin tehdä jotain hieman isompaa jouluksi. Ensimmäisenä vastaan tuli oikein mukava enkelifiguuri, joka sopii vaikka joulukuusen koristeeksi. Hetken aikaa mietin, että lisäisinkö enkelin sisälle vielä led-valaistuksen, mutta taidan sen jättää johonkin tulevaan projektiin. Enkelillä on kuitenkin korkeutta noin 10 senttimetriä, ja sen valmistumiseen meni useampi tunti.

Kaikkien tässä nähtävillä olevien esineitten 3D-mallit ovat muiden suunnittelemia ja mallit ovat avoimen lisenssin alaisia. Niiden tarkemmat tiedot löytyvät Thingiverse-sivustolta. Olen myös suunnitellut ja valmistanut joitakin kokonaan omia 3D-kappaleita, mutta jouluteemaan sopivia niissä ei vielä ole. Suunnitteluun sopivista ohjelmista ja niiden käytöstä voisi kirjoittaa paljonkin, mutta koska en ole niiden kanssa mitenkään erityisen kokenut, jätän sen puolen mielelläni tässä vaiheessa väliin. Mikäänhän ei estä palaamasta tähän uudelleen mikäli kiinnostusta löytyy?


 * * *

Ai niin, oli unohtua se Miksi -osuus. Eli mikä saa nörtin innostumaan uudesta teknisestä vempeleestä, jonka saa vielä itse koota ja säätää kuntoon? Tiedä en, mutta sen voin sanoa, että laitteesta on jo tässä vaiheessa ollut minulle paljon enemmän iloa kuin saman rahan käyttämisestä vaikkapa kosteisiin ravintolailtoihin. Mutta jokaiselle jotakin, enkä realistisesti usko, että tämän tapaiset tulostimet yleistyvät ihan yhdessä yössä. Toisaalta näkisin, että laitteilla on kuitenkin hyvin menekkiä, ja olettaisin että valmiita 3D-tulostimia tullaan lähivuosina näkemään myös kotiharrastajille sopivassa hintaluokassa.

Kehitysaskeleena ja ideana tulevasta: Tuttavani ehti jo kysymään, että osaako tämä laite tehdä esimerkiksi joulupipareita tai edes pursottaa ne sokerikuorrutteet valmiille pipareille. Valitettavasti ei vielä, enkä varmaan tälle joululle ehdi tuon tapaista virittämään, mutta muutaman aiheeseen sopivan piparkakkumuotin tässä ehtisi suunnitella ja valmistaa. Ja sitten oli se yksi rannerengas ja ihan ihanan geometrinen vaasi... Anteeksi vaan, pitää mennä.

Hyviä Jouluja kaikille.



Lisätietoja RepRap-laitteista.
Joanna Kurjen oma blogi DIYTao, josta löytyy lisää asiaa 3D-tulostuksesta.

"Ei nimi nörttiä pahenna, jos ei nörtti nimeä"

Anitta Kiviranta

Me Nörttityttöblogin kirjoittajat olemme keskustelleet blogimme lyhyen historian aikana Facebook-ryhmässämme paljon internet-etiketistä, anonyymistä kommentoinnista sekä siitä, uskaltaudummeko kirjoittamaan tähän blogiin omilla nimillämme vai nimimerkillä. Itse olen alusta asti ollut omilla nimillä kirjoittamisen kannalla, vaikka olenkin luvannut, että myös incognitona kirjoittavien nörttityttöjen tekstejä voidaan tässä blogissa julkaista. Alla oleva mielipidekirjoitukseni pohjautuu osittain aiemmin Nörttityttöblogin Facebook-keskusteluryhmässä julkaisemaani kannanottoon. Olen kuitenkin päivittänyt sitä myöhempien keskustelujemme valossa.

Olen viime vuosina kallistunut yhä vahvemmin sille kannalle, että olisi hyvä, jos ihmiset esiintyisivät internetissä pääosin omilla nimillään - aivan niin kuin muuallakin yhteiskunnassa. Internetin anonyymeistä keskusteluista tulee helposti huutoäänestyksiä ja vihapuheiden pesiä, joissa keskustelijat räkättävät varjoihin kätkeytyen kärjistyksiä ja suoranaisia herjoja, jollaisista tuskin kukaan omalla nimellään kehtaisi tulla tunnetuksi. Naamion suojassa on myös helppoa esittää mutuja faktoina ilman minkään valtakunnan lähteitä.

Nettikeskusteluja lueskellessani olenkin usein miettinyt, että mielipiteitä, joita ei kehtaa esittää omalla nimellään ei ehkä ylipäätään tarvitsisi esittää. (Oma lukunsa sitten ovat ne oman elämänsä mielipidejohtajat, jotka nimellään ja kasvoillaan haluavat julistaa internetissä esimerkiksi rasismin ja homofobian ilosanomaa.)

Jouduin blogimme ylläpitäjän ominaisuudessa sensuroimaan edellisen tässä blogissa julkaistun kirjoitukseni yhteydestä joitakin lukijakommentteja, jotka sisälsivät törkeää kielenkäyttöä ja joko minuun tai tämän blogin kirjoittajiin yleensä kohdistettuja vihapuheita. Kaikki poistetut kommentit oli kirjoitettu anonyymeinä.

Kannatan aina moniäänisiä väittelyjä, joiden uskon voivan avartaa keskustelun molempien osapuolien ajattelua. Kirjoitinkin edellisen nörttityttöblogaukseni osittain tarkoituksellisen provosoivaksi juuri keskustelua ja väittelyäkin lietsoakseni.

Väiteltäessä kaikkien osapuolien olisi kuitenkin tärkeää muistaa, että asiat taistelevat, eivät ihmiset. Vaikka toinen keskustelija olisi mielestäsi rajustikin väärässä, se ei oikeuta sinua käyttäytymään agressiivisesti häntä kohtaan. Jos et kykene menestymään väittelyssä sortumatta alatyyliin, argumenttisi eivät ilmeisesti ole riittävän vahvoja, eikä mielipiteesi siis lepää kovinkaan vakaalla perustalla. Loppupeleissä nimetön ja asiaton huutelu siis osuu omaan nilkkaan; se antaa keskustelijasta kuvan sääliönä, joka ei pysty eikä uskalla puolustaa näkemyksiään asiallisesti ja omalla nimellään.

Useimmille nettikirjoittelijoille olisi siis hyväksi asettaa rima sille tasolle, että omat porinat kehtaisi julkaista omalla nimellään. Valitettavasti anonyymit trollit myös ruokkivat yleistä anonymiteetin varjoihin kätkeytimistä internetissä. Aggressiivisten nimettömien kommenttien jälkeen jotkut Nörttityttöblogin (tulevista) kirjoittajista alkoivatkin arastella keskusteluryhmässämme, uskaltanevatko he sittenkään julkaista ajatuksiaan tässä blogissa omilla nimillään. Reaktio on ymmärrettävä, mutta mielestäni murheellinen. Pelon maantiede rajaa naisten ja tyttöjen (sekä toki myös väkivaltaa kaihtavien miesten ja poikien) liikkumavapautta jo aivan tarpeeksi hämärillä kaduilla ja puistoissa. Toivoisin, että internetissä meillä kaikilla olisi vapaus olla omia itsejämme pelotta.


Ymmärrän toki, että yksityiselämästään voi haluta blogata nimimerkin suojissa. Itsekin olen joskus suunnitellut esimerkiksi seksiblogia (toteuttamatta jäi, toistaiseksi), jossa olisin pohdiskellut seksiin liittyviä myyttejä, mutta mahdollisesti kertonut myös omista seksikokemuksistani, ehkä arvostellut seksivälineitä tai esitellyt mielestäni tasokasta pornoa. Tämän tyyppistä blogia minäkin olisin varmaan mieluimmin kirjoittanut alter egon suojissa.

Tarve anonyymiin esiintymiseen sosiaalisessa mediassa voi toki kummuta myös halusta erottaa työelämä vapaa-ajasta, halusta suojella läheisiään turhalta julkisuudelta tai vaikkapa siitä, että omaa elämää varjostaa ja rajoittaa joku henkilökohtainen stalkkeri.

Aiemmin minäkin kirjoitin nimimerkillä myös omaa kulttuuriblogiani Happamia! . Pohdiskelin kuitenkin usein, verhoudunko nimimerkkiin todellisesta tarpeesta suojella yksityisyyttäni, vai noudattaessani kyseenalaistamatta tavanomaista blogikonventiota. Miksen lopulta voisi sanoa omalla nimelläni, että olen taas kutonut villasukat, Inception oli minusta loistava elokuva, mutta Eräs joulutarina taas ei oikein meikäläistä koskettanut? Joku Arnaud Desplechinin fani voi toki hermostua, mutta ehkä meistä ei olisi tullut bestiksiä muutenkaan. En oikein jaksa uskoa, että sen paremmin Nörttityttöjen kuin Happamien vihaisimmatkaan lukijat tulisivat kolkuttelemaan kotioveani. Näin ollen blogaan myös omassa blogissani nykyisin omalla nimelläni ja kasvoillani.

Internetissä räväkämmätkin kannanotot uppoavat sitä paitsi sellaiseen tietomereen, ettei niistä yleensä joudu tekemään laajemmin tiliä, jollei satu olemaan todellinen julkkis tai Perussuomalaisten kansanedustaja. Itse annoin runsas vuosi sitten melko harkitsemattomasti nimeni ja kasvoni Facebook-kampanjalle, jossa kannustin ihmisiä puristelemaan tissejä. Tempaus, jonka kuvittelin jäävän lähinnä kaveripiirin sisäisen vitsin tasolle, poiki minulle yllättäen 15 minuuttia julkisuutta; jokusen Google-osuman ja yhden hävyttömyyttäni parjaavan HS:n nettikolumnin, jossa toimittaja Virpi Salmi jätti nimeni armollisesti mainitsematta.

Kauhistelin hetken, tunnetaanko minut tästä lähin aina "sinä tissityttönä". Suurimmalta osalta tuttavapiiriäni koko juttu olisi kuitenkin jäänyt huomaamatta, jos en olisi siitä itse vaahdonnut. Kaikki kaverini suhtautuivat Facebook-aktivisimiini positiivisesti. Yksikään korkeakouluopettajani tai työnantajani ei ole kommentoinut hetkellistä "kohujulkisuuttani" mitenkään. Luulenpa, etteivät he ole yksinkertaisesti huomanneet, vaikka todisteet tissikampanjoinnistani tarttuvatkin edelleen Google-haravaan. Se siitä siis. Opin, että internetissä voi räksyttää kaikenlaista myös real life -identiteetillään "jäämättä kiinni".

Omalla nimellä esiintyminen nostaa kuitenkin niin blogikirjoituksen kuin Facebook-ryhmänkin journalistista arvoa. Epäilenpä, olisiko esimerkiksi rintasyövänehkäisykampanjani ylittänyt pikku-uutiskynnystä, jos ryhmällä ei olisi ollut tukenaan nimeäni. Ilman nimeäni toimittajat eivät nimittäin olisi voineet soittaa minulle kysyäkseen, olenko oikeasti olemassa, ja tajuanko, mitä olen juuri tullut tehneeksi. Kukaan toimittaja tusin olisi uskaltanut kirjoittaa aiheesta (omalla nimellään) mitään edes nettiin ilman sen vertaista taustatutkimusta, että olen todellinen henkilö.

Huomaan itse suhtautuvani vakavammin ja kunnioittavammin blogeihin, joiden kirjoittajat esiintyvät omalla nimellään. Rohkea nimellä esiintyminen nostaa eteenkin hyvän amatöörikirjoittajan helposti samaan kastiin perinteisten sanoma- ja aikakausilehtien pakinoitsijoiden kanssa. Onhan heidänkin uskallettava kirjoittaa omilla nimillään - silloinkin, kun tietävät, että heidän mielipiteensä voivat nostattaa myrskyn vesilasiin.

Tällaista journalistista arvokkuutta haalisin mieluusti myös nörttityttöblogillemme mahdollisimman paljon. Minusta olisi hienoa osoittaa, että me nörttitytöt uskallamme "vastata huutoomme". Siksi aion itse kirjoittaa nörttityttöblogissa omalla nimelläni, ja kannustan siihen myös kaikkia muita, joille se suinkin sopii. Useimmat kirjoittajamme ovatkin omalla nimellä kirjoittamiseen jo sitoutuneet. Kunnioitan myös niitä, jotka omista syistään ovat päättäneet pysyä nimimerkin takana.

Seuraavaksi heitän haasteen rohkeasta omalla nimellä esiintymisestä lukijoillemme! Kun seuraavan kerran kommentoit tätä ja muita blogimme kirjoituksia, tai ylipäätään mitä tahansa internet-keskustelua, mieti hetki uskaltaisitko sittenkin julkaista sanasi omalla nimelläsi. Jos ajatuksissasi ja ilmaisutavassasi ei mielestäsi ole mitään hävettävää, mikset uskaltaisi?

Sallimme blogissamme jatkossakin myös anonyymit (esitarkastetut) kommentit. Blogiin on kuitenkin helppo jättää kommentteja omallakin nimellään, myös kirjautumatta mihinkään erilliseen palveluun. Klikkaa vain kommenttilootan lähettäjätiedoista kohtaa "Nimi/URL-osoite". URL-osoiteelle varatun kentän voi jättää tyhjäksi, jos ei omista omaa kotisivua, blogia tai julkista sosiaalisen median profiilia. Jos jokin noista löytyy, ei kentän täyttämistä kuitenkaan kannata arastella. Linkin kautta voi saada omille ajatuksilleen lisää lukijoita ja kommentteja. Ja siitähän sosiaalisessa mediassa juuri on kyse, eikös nörtit? ;-)

Kirjoituksen yhteydessä julkaistut naamiokuvat on linkitetty tähän kontekstiin creative commons -lisenssillä, ja ne on koottu seuraavista lähteistä: http://fashionablygeek.com/hats/masked-in-flight-laser-cut-parchment-gas-masks/attachment/parchment-gas-mask/ , http://digitalis.nwp.org/collection/distributed-identities-curating-our-onli, http://punkrockpsychic.com/uncategorized/what-mask-are-you-wearing/ sekä http://www.lava360.com/photography/goddess-behind-the-mask-65-mysterious-eyes/ Kuvat poistuvat tältä sivustolta, mikäli ne poistetaan alkuperäiskonteksteistaan. Kannattaa klikkailla linkkejä, jos hienot naamiokuvat kiinnostavat!

NaNoWriMo

Laura Hurskainen

On marraskuun 28. päivä, maanantai. Istun junassa matkalla Hämeenlinnasta Helsinkiin, joka kestää melko tarkalleen tunnin ja kahdeksantoista minuuttia. Siinä ajassa kirjoittaisi suunnilleen päivän sanat, jolloin jäisi koko loppupäivä aikaa muulle elämälle: olisi kouluprojektia, kuutisen larppihahmoa viimeisteltäväksi sekä ties vaikka sosiaalistakin kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Olisi, mutta milloinpa olisin ollut fiksu tai edes filmaattinen ajanhallitsija...

 

Joulukuun ensimmäiseen minuuttiin on aikaa 58 tuntia ja seitsemäntoista minuuttia, sanoja 41 518. Tämän vuoden NaNoWriMo –tekstini on siis edeltäjiään paremmassa vaiheessa, joten uskaltanen käyttää junamatkan tarjoaman kirjoitusajan Nörttityttöblogin hyväksi.

National Novel Writing Month eli NaNoWriMo: tuo jokaisen ajanhallintaan kyvyttömän kirjoittajan paras ystävä sekä pahin painajainen. Tarkoituksena on kirjoittaa 50 000 sanaa marraskuun aikana, noin 1667 sanaa vuorokaudessa niille jotka pyrkivät säännölliseen ja tasaiseen etenemiseen. Allekirjoittaneen sekä monen kohtalotoverin marraskuuhun mahtuu monta nollan sanan vuorokautta joita sitten paikkaillaan reippaan kuuden tuhannen sanan spurttipäivillä. 

Siinä onkin NaNoWriMon, tai tuttavallisemmin nanon, ainoa tavoite ja päämäärä: 50 000 sanaa kuukaudessa. Tekstin laadulla ei ole, eikä epävirallisten sääntöjen mukaan saa olla, mitään merkitystä: editointi alkaa aikaisintaan joulukuussa eikä yhtä ainutta lausetta nanostaan ole koskaan pakko näyttää kenellekään ellei niin halua. Kukaan ei myöskään ole tarkistamassa marraskuun aikana tai sen jälkeen, onko niitä sanoja kirjoitettu vai ei, kyse on kilpailusta itseään vastaan. Julkaisuintoisille jää marraskuusta käteen tulevan menestysromaanin ensimmäinen vedos sekä uutta varmuutta projektin loppuunsaattamiselle. 

Perfektionisteille NaNoWriMo antaa mahdollisuuden sanoutua irti sisäisestä kriitikostaan kuukaudeksi ja vain kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa ja deadlineja vihaaville nanoilu tarjoaa mahdollisuuden harjoittaa kurinalaisuuttaan. Niille, joilla on päässään tuhatkunta ideaa muttei aikaa, inspiraatiota tai koskaan oikeaa hetkeä ryhtyä tuumasta toimeen NaNoWriMo antaa joukoittain(1) kanssakirjoittajia jotka potkivat eteenpäin, iloitsevat onnistumisista ja seinän tullessa vastaan auttavat ideoinnissa. 

Ennen kaikkea, NaNoWriMo antaa hyvän ulkoisen motivaation viimein kirjoittaa se mielessä pitkään ollut tarina, juonentynkä, tapahtumasarja – mikä tahansa – sanoiksi. Sääntöihin kuuluu kirjoittaa fiktiivinen, yhtenäinen romaani jota ei ole aloittanut koskaan ennen, mutta voittajabannerin sekä diplomin saa puhtaasti NaNoWriMon omien sivujen sanalaskurin vahvistaessa kuukauden sanamääräksi 50 000 tai enemmän. 

Vuosittain löytyykin kapinallisia, jotka kirjoittavat novellikokoelmia ja runoja, jotkut jopa pohjaa gradulleen tai muulle faktapohjaiselle sekä suuritöiselle tekstilleen. Tänäkin vuonna suomalaisiin nanottajiin kuuluu niitä, joiden henkilökohtaisena tavoitteena on saada edes kymmenesosa sanamäärästä kasaan sekä niitä, joille 50 000 sanaa on aivan liian vähän: Vuoden 2011 NaNoWriMon korviini kantautunut kunnianhimoisin suomalainen tavoite on kirjoittaa 300 000 sanaa marraskuun aikana. (Ja näin joulukuun puolelta todettakoon, että hyvältä näyttää: 285 034 sanaa kirjattuna ennen joulukuun ensimmäisen ensimmäistä minuuttia. 

Allekirjoittanut kuuluu siihen porukkaan, jolle kirjoittajatapaamiset, suomalaisten nanoilijoiden irc-kanava(2) sekä NaNoWriMon virallisten sivujen keskustelualueet ovat elintärkeitä. Nautin kirjoittamisesta, mutta tapaan viivytellä kaiken aloittamista joskus vuosiakin enkä sitten aloitettuani kykene jatkamaan kun teksti ei luonnistukaan ensiyritämällä yhtä täydellisesti kuin vuosikaudet mielessäni kuvittelin. Tarvitsen kanssakärsijöitä potkimaan persuuksille kun suunnittelen luovuttavani, omalla nanosivullani kasvavia päivittäisiä sanamääräpalkkeja motivoimaan kun tekstin laatu ei sitä tee sekä marraskuun ensimmäistä päivää ylipäätään aloittaakseni.

Bonuksena sähköpostiin tai vaihtoehtoisesti NaNoWriMon sisäiseen postiin saapuu viikoittain eri kirjailijoiden kannustuspuheita, joista on ollut paljon apua rämmintään pois toisen viikon vihaan nanoani –suosta. (Neil Gaiman! Philip Pullman! Lemony Snicket!)

Tämän vuoden nanoni on edistynyt parhaiten koskaan, paitsi sanamäärällisesti myös laadullisesti. Ensimmäinen yritykseni oli liian kunnianhimoinen sekä suunnittelematon, saldona muutamia hyviä ajatuksia, muutama sana päälle voittorajan ja yllättävä huomio siitä että saatan sittenkin osata kirjoittaa dialogia. Viime vuonna keskityin niin paljon kanssakirjoittajien tapailuun, puolivuotisen opiskeluvaihdon suunnitteluun sekä muuttoon etten päässyt kuin viidesosaan vaadituista sanoista – ja nekin kymmenisen tuhatta sanaa voittanevat laadullisesti ensimmäisen vuoden yritelmäni.  

Tänä vuonna nanossani on dystopista Suur-Helsinkiä, pohjoisinta osaa Euroopan Hallitukselle kuuluvasta alueesta sekä niin korkea rajamuuri ettei sen yli näe kuin Stadionin tornista – jos onnistuu saamaan luvat sinne kiivetäkseen. Kuusi päähenkilöä, joista kolme näkee omituisia unia, viisi sotkeutuu epämääräiseen (sekä täysin suunnittelemattomaan) ihmissuhdedraamaan ja joista yksi, salaliittoteoristi Aleksei, oli suunniteltu informantti-sivuhahmoksi eikä rakkaan raivostuttavaksi päähenkilöksi joka kuljetti tarinaa omin luvin minne sattui. Kahdeksan nollapäivää, runsaasti inspiraatiota keskiyön jälkeen sekä ensimmäistä kertaa tunne siitä, että tätä tekstiä voisi joskus koettaa muokata julkaisukelpoiseksikin.

Olen kirjoittanut tätä blogimerkintää maanantaista saakka ja nyt, kirjoitettuani viimeiset kolme ja puoli tuhatta sanaa keskiviikkoiltana loppuun sekä oltuani erossa koko touhusta eilisen, päätin voittaa itseni toistamiseen ja valmistua ennen pyydettyä päivämäärää. NaNoWriMon aikaansaamia omituisuuksia tämäkin: joulukuun ensimmäiset viikot tapaavat olla koko syksyn ahkerinta aikaa kun mieli on vielä kirjoita tai kuole –vaihteella.

NaNoWriMo 2011 päättyi allekirjoittaneen osalta hyvin: Kirjoitettuja sanoja 50 445, obsessiivisen kirjoitusinnon vuoksi täysin feilattuja opiskeluun liittyviä deadlineja 1, #nanowrimolla valvottuja öitä noin 20 ja tuhoutuneita, kadonneita tai muuten vain ongelmatisoituneita nanotiedostoja 0. Ensimmäisen vuoden morkkiksesta ei jälkeäkään, jo näin joulukuun toisena päivänä houkuttelee ajatus Marraskuu –työnimellä kulkevan tiedoston avaamisesta ja läpiluvusta.

Suomen NaNoWriMottajat kirjoittivat tänä vuonna 24 885 198 sanaa, 5 000+ sanaa enemmän per henkilö kuin kilpasisaremme Californian Sacramentosta. Leikkimielinen, foorumeita sekä vauhdikkaimmillaan myös Sacramenton Facebook –ryhmää elävöittänyt Suomen ja Sacramenton nanoilijoiden välinen sota, tutummin Word War III (kolmas lajiaan kun on) päättyi jo toista kertaa voittoomme. 

Kaikenkaikkiaan NaNoWriMos of year 2011 kirjoittivat 3 073 231 148 sanaa, lahjoittivat seuraavan vuoden Young Writers Programin sekä NaNon kulujen kattamiseksi 697 274,67 euroa ja valmistautunevat editoimaan romaanejaan joulukuun ajan. Ennen marraskuuta 2012 on mahdollisuus osallistua huhtikuussa Script Frenzyyn (kirjoita sataliuskainen käsikirjoitus kuukaudessa!) ja niin kesä- kuin elokuussakin Camp NaNoWriMoon (romaani kuukaudessa joka ei olekaan marraskuu!) ja ties mihin kaikkeen muuhun. Ennen sitä voittajat tosin kuittaavat hienot diplominsa, voittajabannerinsa ja niin, muokkaavat marraskuun tuotoksiaan luettavaan kuntoon. (Tietenkin.) Tämän lisäksi NaNoWriMon viralliset sponsorit, Scrivener sekä CreateSpace julkaisevat omat palkintonsa voittaneille nanottajille.

Suomessa taidetaan kokoontua vielä joulukuun ajan epäsäännöllisesti miitteihin, tavataan marraskuun aikana löydettyjä kavereita ihan muuten vain  ja ainakin allekirjoittaneen tietokonerutiineihin pääsi marraskuun aikana livahtamaan myös irc. Ensi vuoden lokakuussa ryhdytäänkin taas suunnittelemaan seuraavaa NaNoWriMoa, pre-miittailemaan innokkaimpien kanssa ja suunnittelemaan sotastrategioita vuoden 2012 alueellisten sanasotien voittamiseksi.

Tervetuloa mukaan ensi vuonna, kirjoittaja! Mukaan mahtuu sosiaalisia miittihörhöilijöitä, irkkinikkiensä takaa osallistuvia hiljaisia sekä niitäkin, jotka eivät koskaan foorumeille tai irkkiin kirjoita. Meitä kaikkia yhdistää halu tuottaa sanoja romaania (tai kapinallisemmin vaikka sitä gradua) varten kolmenkymmenen vuorokauden ajan marraskuussa 2012.

 

---

(1) Suomen foorumeille rekisteröitynyt tänä vuonna 2225 käyttäjää, virallista kokonaisosallistujamäärää en onnistunut sivuilta bongaamaan.

(2) #nanowrimo B2 IRC –verkossa (irc.b2irc.net) 

SuomenNaNottajien irc-kanava (webchat)

Amazon Kindle - Bibliofiilin painajainen?

 N.M. NISKANEN

Lienee järkevintä aloittaa tämä tarina siitä, että olen toivoton bibliofiili. Rakastan kirjoja, en pelkästään niiden sisältämien tarinoiden takia, vaan myös niiden muodon, hajun ja olemuksen takia. Katselen kuvia kauniista kirjastoista parantaakseni huonoa päivää. Äkkinäisempi voisi kuvitella, että Kindle ja muut e-lukijat ovat pahin painajaiseni, mutta se on kaukana totuudesta.

Ensikosketukseni sain Kindleen viime jouluna ja se on seurannut sen jälkeen mukanani pitkin maita ja mantuja. Huolimatta rakkaudestani fyysisiä kirjoja kohtaan, en tiedä enää mitä tekisin ilman sitä. Kun mieheni halusi lainata laitettani lukeakseen sille ostamani kirjan, syntyi helposti päätös hankkia talouteen toinen samanlainen.

Tämä lienee turhaa, kun kyseessä on nörttityttöjen blogi, mutta; Kindle on Amazon-verkkokaupan e-kirjalukija. Se on toteutettu e-ink teknologialla, joka on lähinnä painettua tekstiä luettavuudeltaan, mitä nykyisillä näytöillä päästään. Suomeen myytävissä versioissa on wi-fi, mutta ei 3G yhteyttä. Se on kevyt, aiemmin 200-300 grammaa, nykyisessä versiossa se painaa vain 170 grammaa, eli vähemmän kuin karkkipussi. Tämä tarkoittaa, että sitä voi helposti käyttää yhdellä kädellä, joka helpottaa käyttöä esimerkiksi ruuhkaisissa liikennevälineissä. Kindle tukee tiedostotyypeistä Amazonin omaa AZW-dokumenttiformaatin lisäksi PDF-, Word, MOBI (tosin vain suojaamattomassa muodossa) ja HTML-dokumentteja sekä useita kuva- ja ääniformaatteja. Tänä syksynä julkaistuun neljännen sukupolven Kindleen mahtuu yhtäaikaisesti noin 1400 kirjaa.

Kuten jo mainitsinkin, oma Kindleni on jatkuva kumppanini. Sen parhaat puolet ovat tottakai helposti arvattavia; lomamatkalle lähtiessä saa mukaan paitsi jo ostamansa kirjat kuin myös jatkuvan pääsyn Amazonin laajaan valikoimaan ja se vie laukusta tilaa vähemmän kuin mukaan tarvittavat hiustenhoitotuotteet. Koska ostan usein ammattikirjallisuudesta fyysisen kirjan ja PDF-version, minulla on aina töissä mukanani enemmän ammattikirjallisuutta kuin pystyisin mitenkään kuljettamaan ilman e-lukijaa. Metron ollessa myöhässä, saan hetken uppoutua hyvään kirjaan ilman pelkoa kohdan katoamisesta jos pudotan sen (kovin kauas ei kuitenkaan kannata pudotella). E-ink on silmille huomattavasti hellempi lukea kuin tietokoneen näyttö tai erikseen valaistulta laite - kuten puhelin tai tabletti.

Niin mukava kuin e-lukija onkin fiktiivisen kirjallisuuden lukemiseen, se todella loistaa ammattikirjallisuuden ja oppikirjojen lukemisessa. Kindlessä tulee sisäänrakennettuna sanakirja, joka pystyy selostamaan useimmat tunnetut henkilöt, tapahtumat sekä sanat lyhyellä sanakirjamerkinnällä. Se sallii myös muistiinpanojen tekemisen kuhunkin kirjaan, jotka se säilyttää omassa kansiossaan, mahdollistaen kyseisen kohdan helpon löytämisen. Vanhemmille lukijoille positiivinen asia lienee Kindle-kirjojen sulava tekstin koon muuttaminen niin suureksi että lukeminen on helppoa. Yhtäkkiä suuritekstisten kirjojen valikoima on kasvanut valtavaksi.

Valitettavaa Kindlessä on se, että sillä ei voi lukea suomenkielisiä e-kirjoja. Suomalaiset kustantajat käyttävät kaikki kopiosuojausteknologioita, useimmat jopa eri suojaustapoja. Omaan elämääni tämä vaikuttaas kuitenkin huomattavan vähän, koska ylivoimaisesti suurin osa kaikesta lukemastani kirjallisuudesta on englanniksi. Ne harvat suomalaiset kirjat, jotka luen, ostan mielelläni fyysisinä kappaleina.

Kaiken tämän jälkeen voisi kuvitella, että perinteiset kirjat ovat todellisessä ahdingossa. Itse en usko niiden koskaan häviävän kokonaan, vaikka muutoksia epäilemättä onkin vielä edessäpäin. Douglas Adamsia lainatakseni; mikään ei ole niin hyvä olemaan kirja, kuin kirja. Mutta omasta mielestäni Kindle on hyvä korvike, kun fyysinen tila alkaa loppua.

Nörttityttöyden monet kasvot

ANITTA KIVIRANTA

Kun kerroin aviomiehelleni suunnittelevani nörttityttöblogin perustamista, hän vastasi: "Mutta ethän sä mikään nörtti ole." Kysyin närkästyneenä, miten niin muka en. "Sä olet seksikäs, sosiaalinen, etkä sä ees oo mikään koodari", puolisoni listasi avuliaasti. Siinäpä ennakkoluuloja kumottavaksi. Päätökseni blogiyhteisön luomisesta suomalaisille giikkitytöille ja -naisille vahvistui entisestään.

Vaikka parempi puoleni tapansa mukaan halusi vain härnätä minua, moni liittänee edelleen nörtteihin lähinnä negatiivisia mielikuvia. Nörttien uskotaan olevan epäsosiaalisia tai sosiaalisessa outoudessaan sietämättömiä, rumia tai ainakin tyylitajuttomia, epäliikunnallisia sohvaperunoita. Stereotypian mukaan nörtit ovat kiinnostuneita ainoastaan normi-ihmisille käsittämättömistä aiheista, kuten ohjelmointikielistä sekä niistä scifi-tuotoksista, joista ei vielä ole onnistuttu tuotteistamaan valtavirtamarkkinoille soveltuvia kassamangneetteja. Seksi on tässä kuvitelmassa jotain, mistä nörtti voi vain haaveilla - todennäköisesti jonkin kolmitissisen ja monilonkeroisen vieraan valtakunnan edustajan kanssa.

Nörttityttö on kahta kummempi olio, sillä perinteisesti nörttiyttä on pidetty miehisen kulttuurin alalajina. Paradoksaalisesti stereotypian mukaan nössöt ja hintelät nörttipojat nähdään epämiehekkäinä machokulttuurin vastakohtina, mutta heidän mielenkiinnon kohteitaan kuten tietotekniikkaa, scifiä, videopelejä, sarjakuvia, kauhuleffoja, pienosmallien rakentelua tai vaikkapa elektronista musiikkia on kuitenkin pidetty - ja pidetään usein edelleen - poikien harrastuksina. Klassisesta nörttikulttuurista innostunut tyttö on kummajainen nörttikummajaistenkin keskellä. Nörttipiireissäkään ei aina ole osattu olla varmoja, pitäisikö tyttöjen ja naisten tunkemisesta nörttiaktiviteettien piiriin olla innoissaan vai kauhuissaan.

Nyky-yhteiskunnassa yhä useammat aikoinaan nörtteilyksi julistetut aktiviteetit ovat kuitenkin valuneet vaivihkaa valtavirtakulttuurin piiriin, osaksi jokaisen taviksen elämää. Kukapa nykyään ei roikkuisi tunteja internetissä ja katsoisi televisiosta HBO:n kuuminta uutta scifi-konventioilla leikittelevää tv-sarjaa. Aika harva enää ajattelee, että sarjakuvat ovat vain nössöjen pikkupoikien huvia, eikä tosimies pelaa mitään ihmeen videopelejä. Itsensä nimittäminen nörtiksi onkin nyt silleen vähän niiku itseironisesti oikeestaan aika siistiä. Samaan tahtiin nörttikulttuurin yleisen olkkarikelpoistumisen myöstä myös nörttityttöys saavuttanut ennennäkemättömän kukoistuskauden.

Vuosituhannen vaihteessa "giikkityttöys" nousi suorastaan trendiksi. Eteenkin englanninkielisessä maailmassa "geek girl" on pyritty lanseeraamaan nörttitytön päivitetynä, hyvännäköisenä, seksikkäänä ja sosiaalisena versiona. Monet geek-tytöistä kirjoitetut lehtiartikkelit jämähtävätkin päivittelemään sitä, että nörttiharrasteista kiinnostunut tai peräti nörttiammatissa työskentelevä nainen todella voi näyttää pysäyttävän hyvältä. On toki aina yhtä hauskaa, kun vahvasankaiset silmälasit julistetaan kauden kuumimmaksi asusteeksi. Nörttityttöydessä on kuitenkin kyse paljon enemmästä.

Yhä useampien naisten identifioituessa avoimesti giikeiksi ja nörteiksi myös käsitys siitä, mikä kaikki voi olla nörttiä, on vähitellen alkanut muuttua. Tyypillisten nörttityttöharrastusten kaanoniin kuuluu jokunen miesnörttien keskuudessa harvinaisempi mielenkiinnon kohde kuten Jane Austenin ja muiden klassisten naiskirjalijoiden tuotannon hypettäminen, kutominen, vintage-ikäisten My Little Ponyjen tai jopa Barbien keräily ja kunnostus (vertaa nörttipoikien viehtymys figuurien, vanhojen action manien ja robottikärääsän keräämisen - joita tietysti myös nörttityttö voi harrastaa), palvova suhde kissoihin, koiriin ja hevosiin sekä cup cake -leivosten askartelu - noin muutamia mainitakseni.

Myös sporttityttöjen ja nörttityttöjen välinen raja-aita huojuu rajusti. Vähintään kamppailulajit, tanssipelit, roller derby, astanga-jooga, ratsastus, nyrkkeily, tennis ja tankotanssi lukeutuvat geek girl -liikuntalajeihin. Miksei siis mikä tahansa muukin?

Nörttityttöyden kentän laajentuessa alakulttuurin ääripäät ajautuvat entistä kauemmas toisistaan. Mikä siis enää yhdistää nörttityttöjä, jos oikeastaan mikä tahansa voi olla nörttiä?

Keskeistä kaikessa nörtteilyssä on kiinnostus ja innostus. Nörtit janoavat tietoa ja haluavat oppia aina uusia taitoja omalla nörtteilyn alallaan. Modernissa tietoyhteiskunnassa nörtteily on selviytymistaito. Nörtti osaa etsiä tietoa, arvioida kriittisesti faktoina esitettyjen väitteiden uskottavuutta, poimia tarvitsemansa ja ottaa kiinnostuksen kohteistaan kaiken irti. Herääkin kysymys, miten nykymaailmassa edes voi pärjätä olematta ainakin vähän nörtti?

Ihminen, joka suhtautuu intohimoisesti johonkin elämän osa-alueeseen, innostuu helposti myös uusista asioista. Niinpä nörttityttöjen kiinnostuksen kohteet leviävätkin sosiaalisina tartuntoina. Larppaajanörttitytön ja käsityönörttitytön kohdatessa on hyvin tyypillistä, että larppaaja oppii kutomaan asusteita larppiasuihinsa ja käsityönörtti lupautuu lähtemään mukaan ensilarppiinsa. Stereotypian vastaisesti nörtit ovatkin hyvin sosiaalisia; ainakin, kun kohdalle osuu toinen nörtti, jolla on tarpeeksi kiinnostavaa nörttitietoa jaeattavanaan.

Kun nörttitytöt kohtaavat ja ryhtyvät yhdessä määrittelemään nörttityttöyttä, myöskään ideologisilta yhteentörmäyksiltä ei voida välttyä. Pian tämän blogin syntysanojen jälkeen Facebookin Geek Women Unite! (Finland) -ryhmässä sikisi kiivas keskustelu nörttityttöyden suhteesta feminismiin. Toisille naisille nörttityttöys on luonnollinen tapa toteuttaa omaa feminististä ajattelua, toisille taas "feminismi" on kirosana, joka ei assosioidu todellisen tasa-arvon tavoitteluun vaan naisten etuoikeuksien ajamiseen miesten oikeuksien kustannuksella.

Mainittu kiista palautuu ennemminkin feminismin kuin nörttityttöyden merkitykseen, joten jätän sen myöhempien nörttityttöblogaajien ratkottavaksi. Tässä todettakoon vain, että sen paremmin nörttityttöys kuin feminismikään ei ole uskonto tai koulukunta, jonka jäsenten on oltava kaikesta yhtämielisiä tai noudatettava jostakin ylempää annettuja sääntöjä. Jokainen nörttityttö on itse vapaa määrittelemään, mitä nörttityttöys juuri hänelle tarkoittaa. Toivon, että jaksamme suvaita toistemme erilaista nörtteilyä.

Tämän blogin keskeinen tavoite on saattaa nörttityttöjä yhteen, tarjota foorumi omien nörtteilyn kohteiden esittelylle ja muiden nörttien kiinnostuksen kohteisiin tutustumiselle. Samalla toivon meidän voivan yhdessä laajentaa entisestään käsitystä nörttityttöyden monimuotoisuudesta.

Luvassa onkin todella monipuolinen ja mielenkiintoinen nörttityttöjä kiinnostavia aiheita laidasta laitaan; korkeakirjallisuudesta tietokonepeleihin ja uusimpaan tietotekniikkaan, kamppailulajeista käsitöihin ja Harlekiini-pokkareista armeijamuistoihin. Blogaamaan on ilmoittautunut  jo yli 20 eri aloilla työskentelevää, opiskelevaa ja nörtteilevää tyttöä ja naista. Ensi kesään mennessä blogimme todistaneekin kiistattomasti, että naisnörttejä työskentelee paitsi koodareina myös lukemattomissa muissa mielenkiintoisissa tehtävissä peruskouluopettajista ja kirjastonhoitajista leffakuvaajiksi ja sarjakuvapiirtäjiksi.

Nörttityttöblogi päivittyy jatkossa säännöllisesti joka maanantai ja torstai. Maanantaisin on luvassa artikkeleja erilaisista harrastuksista ja ammateista sekä nörttityttömäisestä vinkkelistä maailman menoa tarkastelevia kolumneja ja pakinoja. Torstaisin taas Nörttitytöt arvostelevat ja esittelevät leffoja, kirjoja, pelejä, laitteita, sarjiksia ja ylipäätään kaikkea nörttityttöjä kiinnostavaa, puffaavat mielenkiintoisia tapahtumia ja pakinoivat ehkä vielä vähän lisää. Kannattaa siis pysyä mukana!