Seth MacFarlene: Ted (2012)

Anitta Kiviranta

Eräs nörttitytöistämme joutui perumaan blogivuoronsa henkilökohtaisten kiireiden vuoksi, jolloin minulle tarjoutui poikkeuksellinen mahdollisuus arvostella blogissamme ajankohtaista elokuvaa. Kävin viime viikon torstaina katsomassa ohjaaja-käsikirjoittaja Seth MacFarlanen esikoiselokuvan Ted. Se oli vallan viihdyttävä komedia, muttei silti kohoa suosikkileffojeni top-kymppiin.

Via Filmofilia.com

Ted on tarina kolmikymppisestä autokauppiaasta nimeltä John Bennett (Mark Wahlberg). John Bennett on ihan tavallinen kaveri, joka elää ihan tavallista pitkitettyä teini-ikää - lukuunottamatta, että hänen bestiksensä on elävä ja puhuva nallekarhu nimeltä Ted (äänenä Seth MacFarlene itse). Ted on herännyt maagisesti henkiin parikymmentä vuotta aikaisemmin yksinäisen ja kiusatun pikku John Bennettin hartaasta toiveesta. Sittemmin suloinen nallekarhu on kasvanut omistajansa mukana rääväsuiseksi ja vastuuttomaksi työttömäksi ex-julkkikseksi. Ted ja John viettävät aikaansa yhdessä pössyttelemällä, tissuttelemalla ja tuijottamalla Flash Gordonia. Tedin ja Johnin ystävyys rassaa Johnin kuvankaunista ja työssään menestyvää tyttöystävää Loria (Mila Kunis), joka kaipaisi Johnilta vahvempaa sitoutumista parisuhteeseen ja aikuismaisempaa käytöstä ylipäätään. Lori on vakuuttunut siitä, että John pystyisi parempaan, kunhan nallekarhu vain häipyisi kuvioista.

MacFarlane ammentaa komediansa siis sinäänsä melko tyypillisestä bestis vs. tyttöystävä -asetelmasta, jota on tuttu muun muassa elokuvista You, Me and Dupree (2006) ja Shaun of the Death (2004). Elävän nallekarhun asettaminen rääväsuisen tyhjäntoimittajabestiksen rooliin tuo toki tarinaan tuoreen twistin. Muuten nuorenmiehen kasvutarina huolettamaan sinkkuelämään jämähtäneestä ylikasvaneesta pojasta vastuulliseksi parisuhteen osapuoleksi onkin rakennettu vähän turhankin tutuista aineksista. 

Nörttityttöplussaa irtoaa siitä, että antagonistinen tyttöystävä Lori ei ole yksiulotteinen mäkättäjä vaan empaattinen ja aktiivinen hahmo. Geek-viittaukset Tähtien sotaan ja Flash Gordoniin jäävät tosin Lorilta ymmärtämättä, mutta hän suhtautuu poikien (tai no, miehen ja nallekarhun) juttuihin parhaansa mukaan rennosti ja reilusti. Pohjimmiltaan keskeinen ongelma tuntuukin olevan, että Ted ja John sulkevat Lorin keskenäisten juttujensa ulkopuolelle. Lori ja Ted siis kilpailevat Johnin ajasta ja huomiosta toisiaan vastaan.

Isoin osa Tedin huumorista on verbaalista; käsikirjoittaja MacFarlenen sitcom-tausta kuuluu selvästi dialogissa, mikä on pelkästään hyvä asia. Vitsit ja intertekstuaaliset viittaukset ovatkin elokuvan parasta antia. Räävitön, mutta hellyttävä nallekarhu naurattaa ja suhdekuvaus liikuttaakin. Itse kuitenkin koin elokuvan ongelmaksi draamallisen jännitteen puutteen ja liiallisen ennustettavuuden. 

Johnin ja Tedin välit kärjistyvät elokuvan puolivälin paikkeilla trailerissakin nähtyyn tappelukohtaukseen, josta kuitenkin jää uupumaan todellinen väkivallan tuntu. Ainakin minusta tuntui hankalalta uskoa, että nallekarhu todella voisi satuttaa oikeasti isoa miestä, ja tappelukohtauksen rajut äänitehosteet tuntuivatkin kohtaukseen nähden yliampuvilta eivätkä oikein istuneet kuvaan. Samankaltainen ongelma oli myöhemmässä takaa-ajakohtauksessa, jossa Tediä jahtavat hullu mies ja hänen poikansa, jotka haluavat saada Tedin omakseen. Takaa-ajokohtaus ei tuntunut kovin pelottavalta ja oli toteutettu leikkauksellisestikin oudon hitaasti. Vaarantuntu jäi tavoittamatta ja elokuvan loppuratkaisukin oli melko kaikessa söpöydessään melko antikliimaksinen.

Laulajatar Norah Jones, Flash Gordon -näyttelijä Sam J. Jones ja pitkän linjan näyttelijä Tom Skerritt tekevät Tedissä cameo roolit, joista varsinkin Sam J. Jonesin suoritus varsin hulvaton. Norah Jonesin fanien ei kuitenkaan kannata raahautua elokuvateatteriin siinä toivossa, että pääsisivät nauttimaan idolinsa musiikista; Jonesin laulua kuullaan elokuvassa vain vajaan kappaleen verran. Muuten Jonesin pieni piipahdus leffassa on kyllä sangen viehättävä.

Päänäyttelijät Walhberg, MacFarlene ja Kunis vetävät roolinsa hyvin, ja elokuva onkin varsin viihdyttävää ja hauskaa katseltavaa. Maailmaa tämä ei kuitenkaan järisytä. Elokuvan päätyttyä löysin itseni pohdiskelemassa, mikseivät leffat koskaan kerro tarinoita naisista, jotka joutuvat uhraamaan BFF:nsä, koska mies haluaa sitoutua, eikä enää kestä katsella tyttöjen biletystä?

Nörttityttöjen virallisella arvosteluasteikolla

annan Tedille kolme nörttityttöä. Se on siis

"ihan kiva naapurin tyttö". Leffan on ihan hauska

ja sen katsoo kyllä aikansa ratoksi ihan mielellään

varsinkin hyvässä seurassa. Toisaalta jos haluat katsoa

elämässäsi tästä teemasta vain yhden elokuvan, kannattaa

katsoa ennemmin se Shaun of the Death, joka on oikeasti superhyvä.

Sori nyt vaan, MacFarlene.