Misfits - antisankarit haalareissa

Sanna Haukkala

Huom! Tästä Misfits-sarjan esittelystä piti tulla innokkaan fanin puffaus sarjan julkaisuista ja vinkkaus seurata uutta neljättä kautta, mutta viikko ennen bloggauksen julkaisupäivää sain kuulla että Misfits onkin tulossa tv:stä syyskuun alusta lähtien. Upeaa toimintaa Yleltä Doctor Who -uusintojen jälkeen! Parempi näin, todellakin! 

Alisha, Curtis, Kelly, Nathan ja Simon.

- What if we are meant to be, like, superheroes?
- You lot, superheroes? No offence, but in what kind of fucked-up world would that be allowed to happen?

Räävi ja hersyvä tv-sarja populaarikulttuurin kyllästämille nuorille aikuisille; tästä syystä Misfitsiä (2009– ) on siteerattu Heroesin ja Skinsin ristisiitokseksi Buffyn huumorintajulla. On kuitenkin pakko huomauttaa, että vaikka sarja onkin Iso-Britanniasta, ja sisältää ripauksen scifi-maailmaa, se ei ole lapsille soveltuva tai kiltti kuin Doctor Who. Eräs sarjaan tutustuttamani sanoikin sarjaa yllättävän rääviksi ja tätä arvostelua kirjoittaessani jouduin varmistamaan Nörttityttöjen blogiryhmältä, miten “aikuismateriaaliin” pitäisi suhtautua. Sarja sisältää rutkasti kiroilua, huumeiden viihdekäyttöä, verta, väkivaltaa ja tietenkin vielä seksiä: Suomessa lähetysikäraja on K-16, joten tässä varoitukset lukijoille mitä on tulossa. Itsetarkoituksellinen mässäily tylsistyttää yllättävän nopeasti ja Misfitsissä ei onneksi ole kyse siitä. Tämä ollut minulle pahin aikuisiän fanitussarja sitten Angelin, ennen Tohtoria ja Torchwoodia, mopon karkaaminen kunnolla käsistä ei ollut kovinkaan kaukana.

Nämä eivät ole työtrikoot.

Misfits on lähtökuvioltaan melko yksioikoinen: joukko nuoria aikuisia joutuu laittamaan oranssit työhaalarit päälle yhdyskuntapalvelun merkeissä (suurimmalla osalla on lisäksi ASBO, Anti-Social Behaviour Order, rangaistus jolla ojennetaan paheksuttavasta käytöksestä), ensimmäisen työpäivän aikana salamoivan myrskyn yhteydessä jokainen saa "supervoiman", joka liittyy jollain tavalla hahmon persoonallisuuteen. 

Pissismäinen Kelly (Lauren Socha), joka on ylihuolehtivainen toisten mielipiteistä, saa telepaattiset voimat. Huumeiden hallussapidosta kiinni jäänyt pikajuoksijalupaus Curtis (Nathan Stewart-Jarrett) pystyy siirtymään ajassa taaksepäin. Kevytkenkäinen ja hemmoteltu Alisha (Antonia Thomas) huomaa yhtäkkiä saavansa kosketuksen voimalla kenen tahansa pasmat täysin sekaisin. Piinallisen ujo ja estynyt Simon (Iwan Rheon) pystyy muuttumaan näkymättömäksi ja mitään häpeämätön moottoriturpa Nathan (Robert Sheehan) ei näytä saaneen mitään näkyviä voimia. 

Ainoa oranssi vaatekaappale, jonka huolisin kaappiini.

Kenellekään uudet voimat eivät tuo valtaa, tiukkoja trikoita tai muuttumista lepakkokartanon oloneuvokseksi: oranssit haalarit on kiskottava niskaan joka aamu vaikka voimat tuntuvat vain tuovan lisää ongelmia. Lisäksi nuorten yhteiskuntapalveluksen valvojilla tuntuu olevan vaikeuksia pysyä elossa, ukkosmyrsky on tehnyt tepposet muihinkin ympärillä oleviin ihmisiin. Sarja ei kulje massiivisten spoilerien voimalla, mutta niiden vältteleminen parantaa melkoisesti yllätysmomenttien tehoa ja katseluelämystä.

Sarjaa on tehty tällä hetkellä kolme kautta ja neljäs on tulossa Iso-Britanniassa loppusyksystä. Sarjan luoja Howard Overman on samaa sukua Joss Whedonin ja Russell T Daviesin kanssa siinä mielessä, että populaarikulttuuriviittaukset lentelevät tiuhaan ja faniyhteisöä vuorotellen itketetään ja vihastutetaan anteeksipyytelemättömillä hahmokuvioilla. Sarjan huumori on alleviivaavan rääviä (toistan tätä tarkoituksella!) ja jotkut hahmot välillä luupäisen rasittavia, mutta silti kokonaisuus on tähän mennessä ollut onnistunutta tunteiden ääripäiden vuoristorataa kaikilla kausilla. 

Minne kiire, Alisha?

Kaksi ensimmäistä kautta ovat ehdottoman suositeltavia ja kolmas kausi on sekin ihan katsottava, muttei yhtä naseva kuin aiemmat kaudet. Isoin ero kolmannen ja edeltävien kausien välillä on fanien rakastaman Nathanin jääminen pois, vaikka tilalle tullut Rudy (Joseph Gilgun) on täysin Nathanin tyhjiön täyttävä mielipuoli. 

Odotan itse neljännen kauden alkamista innokkaasti vaihdoksista huolimatta, Skins-teinisarjan tyyli vaihtaa koko hahmokaarti muutaman kauden välein saattaaa olla ihan toimiva ratkaisu. Lisukkeena uuden kauden odotteluun ovat edellisinä kausina mielenkiintoisesti rakennetut hahmojen Twitter-tilit, joissa jaksojen pyöriessä hahmot elivät omaa elämäänsä fanien kanssa välillä keskustellen. Sarjan musiikeista kootut Spotify-listat muistuttavat erinomaisesti, miksi sarjaa jaksaa myös kuunnella, sävelletyn musiikin lisäksi lisenssikappaleet ovat nappivalintoja.

Rauhallinen hetki, oikeassa reunassa Rudy.

Kakkoselta alkavia ensimmäisiä kausia (joissa on yllättävän vähän jaksoja: kuusi, seitsemän ja kahdeksan) odotan vähän sekavissa merkeissä, luonnollisesti sarjassa jossa hahmot puhuvat paitsi nuorisokieltä sekä vahvoilla murteilla tekstityksen laatu saattaa olla ratkaiseva miten sarjan sisältöä ymmärtää. Etenkin Kellyn paksu chav-englanti on huumorin kohteena jo itsessään, toivon vain ettei sitä käännetä sanasta sanaan vaikka stadin slangiksi! Ongelmana saattavat olla myös runsaslukuiset, ihanat brittikirosanat, joiden vastineiden etsiminen Suomen kielestä on tuskaisen epätoivoista touhua. The Avengers -elokuvassa olleen Lokin herrasmieskirosanan tunnistaneet varmasti ymmärtävät ongelman luonteen. 

Uskallan suositella Misfitsia melkein kaikille, jotka eivät pelästy sarjan särmäistä luonnetta ja mustaa huumoria, kiiltokuvamaisuus on hiekkapaperilla hiottu yhtä tyylikkääksi kuin tapahtumaympäristönä olevat betonilähiöt. Vähän samantyylisellä kentällä liikkuvia elokuvia Misfitsin kanssa ovat esimerkiksi supersankariparodiat Super ja Kick-Ass, sekä vakavahenkisempi Chronicle. En edes yritä välttää kliseiden lausumista, sarja on täyttä klassikkoainesta ja silkkaa mannaa nörttikatsojille.

Nörttityttöpisteet:

Täydet pisteet ilman mutinoita. Monkey slut!

Kuvat: E4