Elämäni nyyppänä - kokemuksia roolipeliharrastuksen aloittamisesta

Maria Blomqvist

Kuva: Maria Blomqvist

Ilma lepäsi kosteana ja kylmänä ympärilläni. Vaikka ulkona oli kesä, oli täällä, ikiaikaisen luolan kätkössä, ainainen talvi. Kallioperä kietoi minut nihkeään syleilyynsä. Värisin tahtomattani. Sininen kaapuni liimautui kiinni ihooni. Täällä olin aivan yksin niin kuin jokainen valtakunna loitsija ennen minua. Olin tullut suorittamaan hovivelhon antamaa mystistä tehtävää: minun oli omin neuvoin selvitettävä Loitsujen luolan arvoitus. Palkaksi saisin jonkin uuden taikavoiman, niin oli velho luvannut. Vaikka olin rohkeasti hyökännyt hirveän merikäärmeen kimppuun tulitaioin hetkeäkään epäröimättä en yhtäkkiä tiennytkään, mikä nyt neuvoksi. Kuin vastauksena sisäisiin kysymyksiini kuului kaukaa luolan syvyydestä käheä ääni. Se kimpoili luolan kosteista seinämistä. "Ken saapui Loitsujen luolaan?" se kysyi.

"En ole Ken, olen Barbie", vastasin. Samassa ankara kikatus hajotti viimeisetkin illuusion rippeet: ensimmäistä kertaa roolipelin pelinjohtamista kokeileva tyttäreni oli kellistynyt sohvalle peliin osallistuvan ystäväni viereen ja nauroi kasvot punaisina.

Elanorin suunnittelema fantasiamaailma
Kuva: Elanor Galkin Valokuva: Maria Blomqvist

Olen vetänyt yhdeksänvuotiaalle tyttärelleni Elanorille Keski-Maahan sijoittuvaa roolipeliä nyt kaksi kertaa. Pyrin tekemään seikkailuista tarkoituksellisen yksinkertaisia ja toiminnallisia. Tyttäreni oli itse suunnitellut hahmot: sinnikkään ja ahkeran keittiössä työskentelevän kääpiötytön ja hänen laiskan, mutta kekseliään ystävänsä. Ensimmäisessä seikkailuissa keittiöpiika Már ja hänen toverinsa Regin pelastivat Yksinäisen vuoren salaisen sisäänkäynnin löytäneiden örkkien invaasiolta ja toisella kertaa he estivät diplomaattisen skandaalin paljastamalla Yksinäisen vuoren lähistölle leiriytyneiden rosvojen suunnitelmaan ryöstää kallisarvoinen jalokivi, jota kääpiöretkue oli kuljettamassa ystävyyden osoitukseksi Synkmetsän haltioille. Näistä simppeleistä seikkailuista innostuneena suunnitteli tyttäreni oman pelinsä. Se sijoittui varsin perinteiseen satumaailmaan merihirviöineen, lohikäärmeineen ja peikkoineen. Hahmomme olivat ilmeisesti satumaailmaan päätyneitä Barbie-nukkeja. Oman hahmoni nimi oli Sini Barbie ja ystäväni miespuolisen ritarin nimi Timo Barbie. Kun kysyin tyttäreltäni pelin jälkeen, mitä hän oli ajatellut pelin vetämisestä vastasi hän, että kokemus oli ollut hauska. Erityisesti hän oli nauttinut mielikuvituksen käytöstä (eli "asioiden keksimisestä" hänen ilmaustaan käyttääkseni) ja pelaajien hassuttelusta.

Kokemuksia roolipeliharrastuksen aloittamisesta

Lohikäärme nimeltä Riiviö
Kuva: Elanor Galkin

"Pari ensimmäistä pelikertaa meni käytännössä siihen, että yritin ymmärtää, mitä pelissä tapahtuu, mitä noppia heitetään, kuinka paljon ja miksi. " Reetta Järvenpää

Kokemus aloittelijana olemisesta on universaali: jokainen meistä joutuu käymään sen läpi yhä uudelleen. Myös sananlaskut tuntevat ilmiön: "Ei kukaan ole seppä syntyissään"; "Tyvestä puuhun noustaan"; "Alku aina hankalin, lopussa kiitos seisoo". Kaikki nörtitkin ovat aloittaneet nöräämisensä jostakin. Päätin tyttäreni ensimmäisen pelinjohtokokemuksen innoittamana ryhtyä penkomaan nörttimäisten harrastusten syntysijoja ja kaivella esiin aloittelijavaiheen noloja salaisuuksia, hilpeitä mokia ja innostuksen hetkiä. Ilokseni useampi ystäväni vastasi haasteeseen ja kertoi omista kokemuksistaan. Keskityn tässä kirjoituksessa kokemuksiin roolipelaamisen tai larppaamisen aloittamisesta, sillä kaikki saamani vastaukset koskevat näitä harrastuksia.

Nuoret aloittelijat

Aloittipa roolipeliharrastuksensa sitten missä iässä tahansa on aluksi käytävä läpi sama hämmennys, joka yleensä liittyy minkä tahansa harrastuksen aloittamiseen. Monen roolipelin sääntö- ja termiviidakossa useammaltakin on mennyt sormi suuhun. Ihmetys, jota Reetta kuvaa ylempänä on kokemukseni mukaan hyvin yleinen. Nuorina roolipeliharrastuksen aloittaneet ystäväni eivät kuitenkaan antaneet outojen termien ja lomakkeiden hämmentää itseään, puhumattakaan kielimuurista. Ala-asteikäisenä Dungeons & Dragons -tyylisillä peleillä harrastuksensa aloittanut ystäväni Siri Kotajärvi muisteli huvittuneena sitä miten hän oli pelikavereidensa kanssa merkinnyt D&D:n hahmolomakkeeseen kohtaan THAC0 ("to hit armor class 0") aivan pokkana arvon 2000. Pääasia, että arvot olivat korkeita, hahmot sankarillisia, hirviöt hirvittäviä – ja mikä tärkeintä, kaikilla oli hauskaa.

Hahmoni Sini Barbie
Kuva: Elanor Galkin

Omat kokemukseni ovat paljolti samanlaisia kuin Sirillä. Innostuin roolipeleistä 11-vuotiaana, luettuani Tarun sormusten herrasta. Luonnollisesti innostuneena esittelin trilogian myös lähes omanikäisilleni serkkupojille ja hekin innostuivat siitä. Eipä aikaakaan, kun serkkuni olivat löytäneet Ruotsin-matkallaan kaupasta mielenkiintoisen pahvisen laatikon, jossa koreili kuva Sormuksen saattueesta sekä intoa nostattava nimi: Sagan om ringen. Mainittakoon, ettei kukaan meistä oikein osannut ruotsia, joten serkkujeni isä sai kyseenalaisen kunnian kääntää roolipelin sääntökirjan suomeksi. Vanhempi serkkuni kirjoitti isänsä suullista käännöstä käsin vihkoon. Ihailen edelleen serkkujeni ja heidän isänsä sinnikkyyttä ja muistelen huvittuneena tätä varsin luovaa käännöstä. Tuota vihkoa selaillen aloitimme ensimmäiset roolipelikokemuksemme. Vanhempi serkkuni toimi pelinjohtajan, minä ja nuorempi serkkuni olimme välillä hieman turhankin innokkaita pelaajia. Muista edelleenkin, miten intimme lisää seikkailua tunti toisensa jälkeen. Jos vanhempi serkkuni ei kyennyt heti keksimään jotain, hänellä oli tapana luoda meihin synkkä silmäys ja sanoa hyvin uhkaavasti: "... ja sitten te kuolitte." Se sai meidät aina vaikenemaan.

Anithlíni, hahmo ensimmäisestä
vetämästäni roolipelistä.
Kuva: Maria Blomqvist

Toisin kuin useimpien D&D-tyylisestä hack'n'slashista seikkailu-uransa aloittaneilla ystävilläni, oli hahmoillamme edes auttava taustatarina: pelasimme haltiasisaruksia. Ensimmäinen seikkailu sijoittui Keski-Maan 3. ajalle ja toinen 2. ajalle. Ehdimme kokea kantapään kautta myös monia aloittelevien roolipelaajien yleisiä kömmähdyksiä. Kuten kaikki MERPiä pelanneet tietävät, on uuden hahmon tekemisessä melkoinen vaiva. Serkkuni oli nähnyt paljon vaivaa laatimalla hahmokseen samoojamiehen, joka oli saanut nimen Tonq Macun. Aloitimme pelin ryminällä taistelemalla maantierosvoja vastaan. Harmi kyllä ei onnetar suosinut serkkuni uunituoretta hahmoa. Niinpä, kahden minuutin pelin jälkeen oli Tonq siirtynyt autuaammille samoilumaille. Serkkuni ei auttanut muu kuin tehdä uusi hahmo. Oli Tonqista sentään se hyöty, että myöhemmin hänen lukuisat veljensä, Tanq, Tenq, Tinq, Tunq ja Tynq saattoivat liittyä seuraamme. Nimigeneraattoreista ei tuolloin ollut vielä kuultukaan.

Muistan myös, miten pieni, aivan tavallinen jänis tappoi kokonaisen seurueellisen kokeneita seikkailijoita ennen kuin vanhempi serkkuni oivalsi, etteivät pienen eläimen hyökkäykset voineet ylittää tiettyjä vahinkoarvoja. Serkkuni näki myös paljon vaivaa suunnittelemalla meille jännittäviä seikkailuja. Usein tämä vaivannäkö palkittiin – muttei suinkaan aina. Serkkuni suunnitteli kerran äärimmäisen huolellisesti erään örkkipartion liikkeet ajankohtineen. Harmi vaan, että hahmot päättivät lähteä aivan toisaalle emmekä koskaan kohdanneet kyseistä örkkipartiota.

Ewárdine, hahmo ensimmäisestä
vetämästäni roolipelistä
Kuva: Maria Blomqvist

Tarkoitukseen suunniteltujen figuurien puutteessa käytimme taistelunmallinnuksessa apunamme Legoja. Meillä oli mallinnukselle tarkat säännöt: jos palikoista askarreltu susi tai wargi makasi vasemmalla kyljellä, se oli tajuton; jos oikealla, se oli kuollut. Minulla oli tapana koettaa piirtää kuvia hahmoistamme, mutta en ollut kovin taitava piirtäjä. Samoin kuin Siriä, minuakin kiinnostivat hahmojemme vaatteet ja korut. Halusin kuvitella seikkailun tapahtumat mahdollisimman tarkasti.

Dungeons & Dragonsin punainen laatikko oli varsin kova sana useimpien sukupolveni nuorena aloittaneiden roolipeliharrastajien keskuudessa. Punaisen laatikon sai vanhemmiltaan kinuttua myös ystäväni Hannu vuonna 1989. Hän päätyi toimimaan oman peliporukkansa (johon kuului myös hänen isänsä) pelinjohtajana. Hannun ja Sirin – kuten useimpien tuntemieni D&D:llä peliharrastuksensa aloittaneiden – ensimmäiset pelit olivat varsinaista luolastomättöä. Hahmot olivat paperinohuita; tärkeämpää kuin niiden taustat ja luonteenpiirteet olivat niiden ominaisuudet, taistelukyvyt, aseet ja haarniskat. Noina vuosina saivat varmasti monet hiidet, ruostehirviöt ja gelatiinikuutiot kyytiä. Advanced Dungeons & Dragonsiin siirtyminen oli Sirin peliryhmässä nostanut vähitellen esiin tarpeen luoda hahmoille taustatarinoita – ja samoin hahmojen taustoja ja draamaa painottanut pelinjohtaja.

Lapsena – tai varhaisnuorena – roolipeleiltä kaipasi eniten vauhdikkaita seikkailuja, hauskuutta ja kaveruutta. Nämä teemat toistuvat sekä omissa kokemuksissani, tyttäreni puheissa että lapsuudessaan roolipeliharrastuksen aloittaneiden Sirin ja Hannun kertomuksissa. Muistan itsekin miten mahtava kokemus oli jonkin vaivalloisen seikkailun päätteeksi päihittää hirveä hirviö ja löytää sen aarrekammiosta +2 miekka. Vetäessäni roolipelejä tyttärelleni yllätyin siitä, miten innokkaasti hänen hahmonsa oli tarttumassa miekkaan nitistääkseen örkkejä tai maantierosvoja. Hänelle tärkeintä oli selvästi se, että jotain merkittävää tapahtui ja seikkailun juoni eteni vauhdilla.

Aloittaminen lähellä aikuisikää

"Roolipelaamisessa parasta on mielikuvituksen ja eläytymiskyvyn käyttö sekä se, että sen avulla voi kokeilla valintoja, joita ei todellisessa elämässä koskaan tekisi ja hahmoja, jotka eroavat arvoiltaan suurestikin minusta itsestäni." Mia Meri

Nange, hahmo ensimmäisestä vetämästäni
roolipelistä
Kuva: Maria Blomqvist

Nörttityttöblogin kirjoittajilta saamani vastaukset kertoivat, miltä tuntuu aloittaa roolipelaaminen hieman vanhempana, lukioiässä tai aikuisena. Siinä missä roolipelaaminen on nuoremmille lapsille hauskaa ajanvietettä, joka mahdollistaa mielikuvituksen käytön ja tarjoaa hupaisia hetkiä kaverien kanssa, nousi lähempänä aikuisikää pelaamisen aloittaneiden kertomuksissa esiin seurustelun ja ihastumisen merkitys tekijänä, joka innosti aloittamaan roolipelaamiseen.

Mia Meri kertoo innostuneensa roolipeleistä, sillä hän oli nähnyt ihastuksensa, komean nuoren miehen, pelaavan Magic The Gatheringia koulun käytävällä. Mia ei tiennyt, ettei Magic The Gathering -keräilykorttipeli ole roolipeli ja hän yllättyikin kun kävi ilmi, että roolipelaaminen onkin jotain aivan erilaista. Onneksi hänen tiensä kävi loppujen lopuksi yksiin ihastuksen kanssa ja mieskin paljastui mainioksi roolipelaajaksi ja pelinjohtajaksi. Mia korostaa kuitenkin, että ellei hän olisi pitänyt roolipelaamisesta harrastuksen itsensä vuoksi ei hän olisi jaksanut jatkaa sitä vain saadakseen miehen. Mialle roolipelaaminen oli tärkeä innoittaja myös taiteentekoon.

Reetta Järvenpää kertoo aloittaneensa roolipelaamisen vuonna 2005, vaikka harrastus olikin kiinnostanut häntä jo aiemmin. Kun tarjoutui tilaisuus lähteä mukaan poikaystävän peliporukan uuteen peliin, hän lähti mieluusti. Reetta kuvailee kokemustaan hyväksi: ryhmä otti hänet ystävällisesti vastaan eikä hänen sukupuolestaan tehty numeroa, vaikka hän oli ainoa tyttö porukassa. Tuo ensimmäinen roolipeli, Shadowrunin 3. painos, sai aivan erityisen sijan hänen sydämessään. Reetta kertoo ihastuneensa Shadowrunin maailmaan ja pelin tarinallisiin elementteihin, mikä houkutteli hänet jatkamaan harrastusta. Tärkeä osuutensa oli myös mahtavalla peliporukalla, he saivat hänet tuntemaan itsensä tervetulleeksi. Ryhmässä rohkaistiin hahmokokeiluihin ja kun Shadowrun tuli tutuksi alkoivat muutkin pelit kiinnostaa. Reetta kertookin kokeilleensa tähän mennessä World of Darkness -sarjaan kuuluvista peleistä Magea ja Hunteria ja niiden lisäksi Warhammeria, Warhammer 40k:ia, RuneQuestia, Call of Cthulhua ja Dungeons & Dragonsia.

Hahmo vetämästäni
kampanjasta
Kuva: Maria Blomqvist

Olin siitä onnellisessa asemassa, että sain olla mukana ja osallisena kolmannen kertomuksensa jakaneen, Aino Harvolan, ensiaskelissa roolipelaamisen pariin. Aino kertoo kuulleensa roolipelaamisesta kavereiltaan, jotka olivat kuitenkin lopettaneet harrastuksen tai harrastivat pelaamista vain omissa vakituisissa porukoissaan. Ainoa itseään alkoi roolipelaaminen kiinnostaa vasta parikymppisenä. Tutustuttuani Ainoon päätin heti houkutella hänet mukaan roolipelaamaan. Onneksi sopiva pelikin löytyi nopeasti, olin näet luvannut vetää pelin, jossa hahmot olivat puhuvia kissoja. Tällä hetkellä Aino on mukana ystäväni vetämässä My Little Pony Friendship is Magic -sarjan maailmaan sijoittuvassa roolipelissä ja aloittamassa lokakuussa Call of Cthulhun pelaamisen.

Myös ystäväni Jonna Leinonen kertoi kokemuksistaan. Hänen kohdallaan larppaaminen tuli kuitenkin ensimmäisenä. Uskon, että monet meistä roolipeli- ja larp-harrastajista jakavat Jonnan näkemyksen siitä, että roolipeleissä hyvin tärkeää on se, että ne antavat mahdollisuuden asettua erilaisten hahmojen asemaan. Jonna kertoo kaipaavansa "elämyksiä toisen ihmisen rooliin astumisesta ja empatian kokemisesta kuvitteellisia hahmoja ja tilanteita kohtaan." Hän jatkaa, että itsestä irtautuminen auttaa opettajan työssä asettumaan erilaisten lasten asemaan ja pohtimaan, millaisilta näkökannoilta lapset kokevat päiväkodin tapahtumia.

Vaikka aloitinkin itse pelaamisen jo lapsena pääsin kunnolla pelinjohtamisen makuun vasta 19-vuotiaana. Liityttyäni Suomen Tolkien-seuran Helsingin paikallisjärjestö Telcontariin tutustuin todella mukaviin nuoriin, jotka yllätyksekseni harrastivat roolipelejä ja larppaamista. Ennen kuin huomasinkaan olin lupautunut vetämään Telcontarin jäsenistä koostuvalle ryhmälle omatekoiseen fantasiamaailmaan sijoittuvaa kampanjaa. En enää muista aivan kaikkia yksityiskohtia kampanjastamme, mutta uskon sen olleen aluksi hieman kömpelöä, mutta yhtä kaikki meillä oli varsin hauskaa. Roolipelien pelaamista ja vetämistä oppii vain harjoittelemalla ja opin noina vuosina paljon. Tärkeintä oli kuitenkin, että sain uusia ihania ystäviä ja roolipelaaminen ja larppaaminen avasivat tien vielä uusien ihanien ystävien pariin. Lopulta larpaaminen ja roolipelit johdattivat minut yhteen rakkaan aviomieheni kanssa.

Toivon, että tämä kirjoitus rohkaisee teitä pöytäroolipelaamisesta tai larppaamisesta kiinnostuneita ottamaan sen ratkaisevan askeleen ja lähtemään mukaan. Jokaisessa harrastuksessa on oma sanastonsa ja vaikka roolipelien säännöstöt ovatkin täynnä mitä kummallisimpia sana- ja muita hirviöitä pääsee neuvoa pyytämällä pitkälle. Sitä paitsi useimmat tuntemani roolipeli- ja larp-harrastajat ovat iloisia jokaisesta uudesta kasvosta.