Me heviseireenit, koloratuuriprinsessat ja metalliharpyijat

Ines Lukkanen

Suomessa on väkilukuun suhteutettuna eniten metallibändejä maailmassa. Olemme siis maailman epävirallinen metallipääkaupunkimaa, joka näkyy siinä, miten raskaammasta musiikista on tullut osa valtavirtaa. Toisessa ääripäässä isot nimet reissaavat kiertue-elämän pyörteissä, kun taas toisessa päässä toiveikkaat bändiuntuvikot lähettelevät herttaisen karuja demojaan suurille levy-yhtiöille.

Miten sitä sitten tyttöpolosta tulee keikkalavojen kuluttaja ja audiofiili? No, itse kasvoin suvussa jossa musiikki oli useille meistä tärkeää. Isäni isä lauloi kuorossa pitkälti yli seitsemänkymppiseksi, oma isäni soittaa kitaraa, ja serkuistani valtaosa taitaa jonkin instrumentin hyvin. Meistä olisi saanut kasaan juuri sellaisen ärsyttävän Von Trapp/Kelly Family -tyylisen laulavan perheen, jos ketään olisi kiinnostanut tehdä niin. (Onneksi tällaiselta kauhealta kohtalolta kuitenkin vältyttiin.)

Lita Ford ei vällää vaikket diggaiskaan

Sellaiset artistit ja yhtyeet kuten Kate Bush, Queen, Jethro Tull, Black Sabbath, Uriah Heep, Santana, David Bowie, Electric Light Orchestra, Leonard Cohen ja Genesis olivat osa lapsuuttani kaiuttimien äärellä, kiitos vanhempieni suurehkon levykokoelman. Ensimmäinen biisi jonka osasin ulkoa englanniksi nelivuotiaana oli Dire Straitsin "Money for Nothing". Jo silloin lauloin paljon, ja erityisen suurta hupia oli järjestää Alice Cooper -rock-konsertteja My Little Ponyilleni. Muistan edelleen kun ala-asteella valtaosa luokan tytöistä innostui New Kids On The Blockista, ja minä valitsin niistä jonkun satunnaisen takarivin jannun “suosikikseni” ihan vain että saisin olla rauhassa asian suhteen. Kävin toki varhaisteininä läpi karmaisevan nolon dancepop-vaiheen, mutta lopulta palasin ruotuun ja raskaamman musiikin pariin vähitellen.

Kasvaessani olin esiintynyt erilaisissa pienmusikaaleissa ja laulanut kuorossa, mutta liityin ensimmäiseen oikeaan bändiini jotakuinkin 18-vuotiaana. Sen jälkeen yhtyeitä tuli ja meni, kunnes vuonna 2006 satuin olemaan levyvierailija doom/down tempo-orkesterille nimeltä Saattue. Bändin kitaristi-säveltäjä oli jo pitkään halunnut aloittaa projektin, jonka vaikutteet tulivat Anathemalta ja Opethilta, ja siitä sai alkunsa nykyinen kokoonpanoni, Embassy of Silence. Olin vihdoin niin sanotusti “tullut kotiin” musiikillisesti, ja materiaali haastoi minut sekä sanoittajana, säveltäjänä että laulajana.

Koska tämän blogikirjoituksen ydinkysymys taitaa kuitenkin lopulta olla “Minkälaista on olla ainoa nainen metallibändissä?” voisin yrittää käsitellä asiaa joltakin kantilta. Erään poppoon naislaulaja vastasi taannoin kysmykseen jotain tyyliin “se voi olla tosi raskasta etenkin kiertueilla, olisipa yhtyeessä toinenkin nainen pitämässä minulle seuraa.” En oikein ymmärtänyt aluksi, mitä ihmettä hän tarkoitti. Kaikki tarvitsevat yksityisyyttä ja rauhoittumisaikaa silloin tällöin, siitä ei liene epäilystäkään, mutta kun minua hämmensi tämän neidin kerta kaikkinen tarve nimenomaan naisseuralle.

Olen itse viihtynyt yhtä lailla naisten ja miesten kanssa aina, kun kiinnostuksen kohteet ja huumorintaju ovat pelanneet yhteen. En voi kieltää, etteikö tietynlaisesta jätkämäisyydestä ole etua siinä, että tuntee olonsa kotoisaksi bändissä, jossa muut jäsenet ovat miehiä. Kun musiikki on kaikille se pääasia, se edesauttaa jäsenten keskinäisen kemian toimivuutta todella paljon. Tietysti ymmärrän senkin, ettei kaikkia kiinnosta alituiseen kertoa tai kuunnella tarinoita, jotka pyörivät ruumiintoimintojen ja sukuelinten ympärillä, vaikka olisikin oluenhuuruinen pitkätukkamuusikko. En koe useinkaan saavani mitenkään erityistä kohtelua sukupuoleni vuoksi – roudaan kamaa keikoille, laitan rahaa yhteisiin kuluihin ja ilmestyn bänditreeneihin siinä missä muutkin, eikä vaatteiden vaihtaminen samassa tilassa bändiläisten kanssa ole kiusallista. Minulle kettuillaan ja minä kettuilen takaisin, hölmöily ja huono läppä ovat musiikin lisäksi se liima, joka pitää bändin kasassa.

Jennifer Battenkin revittelee täböllä.

Kolikon toisena kääntöpuolena pidän lempi-inhokkitermiäni, eli niinkutsuttua “Female-fronted metallia”. Naislauluvetoisesta metallista on väkisin väännetty oma genrensä. Vaikka yhtyeillä ei olisi keskenään mitään muuta yhteistä kuin se että niiden vokalistilla sattuu olemaan sama sukupuoli, ne laitetaan yleensä huoletta FFM-lokeroon. Vaikka toinen yhtye soittaisi brutaalia death-metallia ja mikin takana riehuisi örisevä raivotar, kun taas toinen pumppu vetäisi nahkahousu-samettimekko-oopperaheviä , niin ei – sieltä se lätkä kuitenkin läiskähtää otsaan. Viimeistään näin käy markkinointivaiheessa, jos bändi ei ole varovainen. Tai ehkä jotkut orkesterit sitten häpeilemättä ratsastavat tällä ominaisuudella, en tiedä. Itseäni on aina korvennut vietävästi, jos meitä on jossain tituleerattu FFM:ksi, kun se ei todellakaan vielä kerro mitään musiikistamme. Jotenkin yleinen mielikuva naisvetoisesta metallista on a) Nightwish tai b) Within Temptation. Mitään rankempaa tai progressiivisempaa ei yleensä osata odottaa, mikä on todella suuri sääli, sillä meitä akkavokalisteja on laidasta laitaan siinä missä miehiäkin.

Keikoilla ja tapahtumissa tutustuu paljon muihin kokoonpanoihin, ja vaikka tuntuu että bändejä perustetaan joka puolella hirvittävää tahtia, niin taidan tuntea vain kourallisen naisia metalliorkestereiden keulakuvina tai muina jäseninä. Sitten kuitenkin Tuskassa ja Finnish Metal Expossa ämmiä ja jässiköitä köpittelee vastaan yleisön jäseninä jotakuinkin yhtä paljon. Elävätkö ennakkoluulot edelleen kanssasiskoissa ja -veljissä niin vahvoina, että ne estävät naismuusikoita hakeutumaan kitararäimeen ja mahtipontisuuden äärelle? Vaikka en henkilökohtaisesti aiemmin mainitsemani kollegani tavoin (kärjistäen) valikoi seuraani sukupuolikeskeisesti, toivoisin silti, että naiset rohkeammin uskaltautuisivat tälle edelleen kovin miehiselle saarekkeelle rikkomaan tabuja ja harhakuvitelmia. Olemme jo osa metalliskeneä muinakin kuin bändäreinä ja faneina – siitä vaan kitaran/basson/mikin varteen tahi rumpujen/synan/rokkaavan didgeridoon ääreen ja toimeksi! (Lahjattomuuden tunnetusti voi peittää oikealla asenteella.)

Mutta kun sillä on ne tissitkin...

Tiina Laine

Kuva: innovate360
( http://www.flickr.com/photos/innovate360/ )

Naisten asema työelämässä leimahtaa aina tasaisin ajoin uutisotsikoihin. Viimeisin isompi keskustelu alkoi, kun kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhimäki kannatti lain säätelemiä sukupuolikiintiöitä listautuneiden yritysten hallituksiin. Sinällään meillä Suomessa asia on jo hienosti hoidossa ilman lain määrittelemää pakkoa. Asia on tiivistetty hyvin Leena Linnainmaan kolumnissa enkä siksi käy sitä sen tarkemmin tässä läpi. Heti alkuun huomioisin, että kysymys on sukupuolikiintiöstä, ei ”naiskiintiöstä”. Se tarkoittaa, että hallituksessa on oltava kumpaakin sukupuolta edustettuna, ei mistään ”tehdään kaikista hallituksista naisvaltaisia ja sitten asiat ovat hyvin”-kiintiöstä.

Keskustelun leimahtaessa kiintiöitä vastustavilla tuntuu olevan kaksi pääargumenttia:
   
      1. Jos ihmisiä valitaan kiintiöperusteella, ei valita parasta.
      2. Jokainen on oman onnensa seppä, eivätkä kiintiöt kuulu vapaaseen markkinatalouteen.

 ”Jos ihmisiä valitaan kiintiöperusteella, ei valita parasta”. Kyseinen argumentti lähtee ajatuksesta että on olemassa jokin objektiivinen paras, joka voidaan valita. Näinhän asia ei ole. Työpaikkaan/johtoon/hallitukseen ei valita ”parasta” vaan sopivin. Ja kuka sitten on sopivin? Riippuu paljolti siitä mitä painotetaan valinnassa. Tätä varten on kehitetty monenlaisia työkaluja, joilla voidaan etsiä se työryhmää parhaiten täydentävä henkilö. Itselleni ylemmän AMK-tutkinnon suorittajana tehtiin Thomas-analyysi oppimismielessä. Analyysi on kehitetty tutkimaan ihmisen työminän ja minäkuvan välisiä eroja ja hahmottamaan miten henkilö käyttäytyy paineen alla. Tarkoitus on, että työtiimeihin saadaan erilaisia ihmisiä oikeassa suhteessa tasapainottamaan toisiaan ja siten pääsemään parempaan lopputulokseen. Thomas-analyysi on siis vain yksi monista työkaluista.

Kuitenkin aina loppujen lopuksi työntekijän valitsee ihminen. Ja hän valitsee sen ihmisen, jonka kokee sopivimmaksi työtehtävään. Tässä onkin 1. argumentin heikoin linkki. Jos työntekijän valitsisi tietokone, voitaisiin mahdollisesti päästä jonkinlaiseen laskennalliseen parhauteen. Kun päätöksen tekee ihminen, törmätään siihen tosiasiaan että ihminen ei kykene tekemään päätöksiä puhtaalla logiikalla ja ”järjellä”. Haluamme kovasti uskoa että asia on toisin. Meillä on uskonnollisfilosofisia koulukuntia, jotka pyrkivät todistamaan asian olevan niin, mutta kun tullaan faktojen luo, paljastuu ikävä tosiasia. Meillä on esihistorialliset aivot ja ne käyttävät ihan omaa logiikkaansa, pyrkien ensisijaisesti pitämään meidät hengissä.

Uskon että koska aivomme pyrkivät pitämään meidät elossa, on kaikki uusi ja meille vieras automaattisesti ikävää ja kielteistä. Tästä on toki poikkeuksia. Yritysmaailmassa heitä kutsutaan nopeiksi adaptoijiksi, joita yritetään löytää ja houkutella mukaan aina, kun jokin uusi ja mullistava asia tuodaan kaupallisuuden piiriin. He ovat innokkaita kokeilemaan ja heiltä puuttuu ihmisille tyypillinen muutosvastarinta. Mutta lajina, hengissä selviytymisemme kannalta, on hyvä että he ovat vähemmistössä. Emme olisi päässeet savannin aroilta kovin kauas, mikäli maistelisimme kaikkea jännää vastaan tulevaa, toivottaisimme vieraat eläimet ja lajit iloisesti illallispöytäämme ja kokeilisimme ennen monsuunikautta täysin uutta asumismuotoa. Toisaalta olemme myös aina tarvinneet näitä "uutta kokeilevia" -ihmisiä. Hädän hetkellä, kun tuttu elämäntapa on romuttumassa, on pakko löytää uusia keinoja selviytyä.

Kuva: Victor1558
(http://www.flickr.com/photos/76029035@N02/)

Ne jotka tässä kohtaa edelleen mutisevat logiikasta ja järjestä itsensä johtamisessa, haastan pieneen kokeeseen. Seuraavan viikon ajan kaupassa käydessäsi et saa valita yhtään tuttua merkkiä koriisi. Suomessa elintarvikeala on niin valvottu, ettei ole mitään järkiperusteista syytä olla kokeilematta viikon verran jotain "uutta" tuotetta. Ne ovat varmasti yhtä turvallisia ja sisältävät samat ravintoaineet, kuin tututkin merkit. Arvaan että kauppaan päästyäsi ajatus alkaa tuntua typerältä ja keksit vähintään sata järkevää syytä jättää koe kesken. Pulssisi saattaa hieman kohota ja ehkäpä jopa hikoilet. Kuitenkin kyse on niin mitättömästä asiasta kuin mitä syöt seuraavan viikon ajan. Entä jos sinun pitää valita yritykseesi uusi johtotason työntekijä?

Miten tämä liittyy sukupuolikiintiöihin? Palatakseni vastustajien argumenttiin 1, sopivimman henkilön valitseminen kohtaa aina valitsijan oman mukavuusalueen. Jos työpaikka on aina ollut miesvaltainen, nainen edustaa työntekijänä tuntematonta elementtiä. Freudin termiä käyttääkseni ID kirkuu kauhusta jossain taka-alalla kun työntekijää valitseva henkilö yrittää järkiperustein selittää itselleen miksi mies on hakijana kuitenkin sopivampi työpaikalle kuin nainen. Sama tilanne toki koskee, mikäli hakija on maahanmuuttaja, ”erilaisen” näköinen tai muuten vaan valitsijan mielestä outo. Kuitenkin tänä päivänä liikutaan postmodernissa yritysmaailmassa, jossa pyritään jatkuvaan uudistumiseen ja luovaan talouteen. Eikö silloin tärkeintä olisikin uskaltaa rikkoa vanhoja käytäntöjä ja ottaa se uusi ja outo näkökulma mukaan myös johtotasolle? Hypätä sinne Siniselle merelle muutenkin kuin strategiaselvityksissä?

Koska ihmisinä pyrimme stabiliuuteen ja tuttuuteen, niin päästäänkin siihen että pakko on aina siivittänyt läpimurtojamme kehityksessä. Kilpailu ruuasta pakotti tulemaan puusta alas, luonnonkatastrofit ja populaation lisääntyminen levittäytymään laajemmalle sekä tottumaan uusiin oloihin jne. Nykyään täällä länsimaisessa lintukodossa luonnon sanelemia pakkoja on kovin vähän. Olemme aikoja sitten päässeet tilaan jossa enemmistön ihmisistä ei tarvitse käyttää suunnattomia määriä energiaa perustarpeiden tyydyttämiseen. On ollut mahdollista siirtää tuo energia aineettomaan hyötykäyttöön. Ihmisen jatkuvan kehittymisen tähän pisteeseen on mahdollistanut oman älykkyyden kasvattaminen ulkoisin verkostoin, joita edustaa ensin puhuttu kieli, sitten kirjoittamaan oppiminen ja nyt olemmekin jo ubiikkiyhteiskunnassa. Ryhmässä me olemme älykkäämpiä, vaikka suomalainen sanonta ja omat kokemuksemme monesti muuhun viittaavatkin. Me voimme muuttaa hienot ajatukset pakoksi eli laiksi ja säännöksiksi. Kauniit ajatukset kun on vaikea saada mukavuudenhalun ja tiedostamattomien vastustuksiemme takia muuten käytäntöön. Laki on aina yhteisön sopimus pelisäännöistä ja pelisäännöt muokataan sopimaan meihin ja meidän aikaamme. Eivätkä pelisäännöt koskaan ole pelkästään hauskoja, muutenhan niitä ei edes tarvitsisi kirjoittaa ylös.

Ja mitä tulee argumenttiin 2. Me emme ole ”tabula rasa” syntyessämme, emmekä elä tyhjiössä. Emme siis pysty yksin vaikuttamaan elämämme kulkuun vaan olemme sosiaalisessa vuorovaikutuksessa aina ja kaikkialla, myös silloin kun päätämme erakoitua kotiin. Olemme yhteisöjen jäseniä ja sellaisina yhteisön vaikutuksen alaisia. Me emme synny maailmaan tasa-arvoisina, mutta yhteiskunnan (eli meidän) tulee pyrkiä siihen että saamme mahdollisimman tasa-arvoisen kohtelun. Tosin itse pyrkisin pois tasapäistävästä tasa-arvosta, jossa kaikkia kohdellaan täysin saman lailla ja pyrkisin tasa-arvoon, jossa jokaista kohdellaan niin että hänellä on parhaat mahdollisuudet menestyä.

Smarta tjejer läser fluff - Nörttityttö lukee hömppää

Ann-Catrin Sundelin

Fluff, skräp, porr för kvinnor, tantsnusk, chick lit, vaginal fantasi... kärt barn har många skällsord. Jag gillar berättelser med lyckliga slut. Berättelser där romansen mellan huvudpersonerna är en del av det som driver storyn, kanske t.o.m. är poängen med hela boken. Jag säger med stolthet att jag gillar läsa kärleksromaner, även om jag får känna förakt för detta.

Jag skulle påstå att största delen av alla de som någonsin läst en bok fiktion har läst en bok med en romantisk tråd. Alla har kanske inte uppfattat boken som en romantisk berättelse, men där är den, den lilla tråden i boken som innefattar sex och kärlek. Hur skulle världen månne se ut utan Romeo och Julia, eller Stolthet och fördom, två klassiker med romansen i mitten. Vad vore en deckare vara utan en jungfru i nöd, och en hjälte att rädda henne? Men för att klassas som kärleksroman, ska den romantiska och erotiska kärleken mellan huvudpersonerna vara det centrala i handlingen, och parets lyckliga slut vara intrigens klimax.

Lite historia. Det finns exempel på romantiska böcker som sålts främst till kvinnor sedan renässansen, och kärleksromanen som genre uppkom i västvärlden på 1500- och 1600-talen. Redan på 1600-talet ansågs kvinnor omoraliska och löjliga för att de läste böcker där romansen mellan huvudkaraktärerna var drivkraften i berättelsen. På 1800-talet utvecklades genren lite mera, med systrarna Brontë och Jane Austen. Men den moderna romantiska romanen anses ha fötts 1972 med Kathleen E. Woodiwiss och boken The Flame and the Flower. Efter detta har romanerna följt ett mönster (Flicka möter pojke, saker händer, pojken får tillbaka flickan, lyckligt slut) men genren har även utvecklats. Numera ser du sällan böcker där hjältinnan blir påtvingad förförelse, eller blir våldtagen av hjälten. Detta var kännetecknet för många romantiska böcker på 70- och 80-talen, den äldre skolan, där sex var förbjudet, men bestraffande kyssar, beskrivande prosa och våldtäkt var vanliga. Numera är inte hjältarna lika brutala, även om de ofta lyckas vara lika alpha, och hjältinnorna har lärt sig säga ifrån.

Kärleksromaner finns för många olika smaker. Det finns inkonsekventiellt fluff, men även komplexa nyanserade berättelser. Värst är det att det finns böcker man håller i handen och funderar "Hur i helsike betala jag för den här skiten?". Det finns böcker med färgsprakande urusel prosa, men även böcker med sådant underbart språk att man bara överraskas att någon kan skriva så vackert. Det finns hjältinnor man vill vara/bli, och hjältinnor du undrar varför de fortfarande är vid liv, för de är så dumma man undrar hur de överlever. Det finns känsliga hjältar, men även hjältar så brutala man skulle kalla på polisen om man någonsin skulle träffa dem i riktiga livet.

Så, vad ska man läsa om man vill bekanta sig med genren? Genren romantisk litteratur är enorm. Det finns kiosklitteratur som Harlequins, men även seriösa litterära verk. Det finns historiska romaner och nutida verk. Hjältinnan i boken kan falla för en hjälte, eller varför inte en annan hjältinna, eller två. Sen har vi inte bestämt vad berättelsen ska innefatta ännu, vill ha ett äventyr, lite spänning eller varför inte en berättelse med vampyrer, varulvar och spöken? Mycket sex eller ingen alls, alltså erotik eller kristen romans?

Jag har tyvärr inte rekommendationer från alla subgenren, eftersom jag helt enkelt inte har hunnit eller velat läsa något från alla kategorier, men jag ska göra mitt bästa att rekommendera något ni kan börja med. Genren är tyvärr mycket engelsk, det mesta jag läst är på engelska eller åtminstone skrivet av en engelskspråkig författare. Det tar länge att översätta, så största delen jag läst och kan rekommendera kommer på engelska

Nora Roberts

Min favoritförfattare överlag inom genren är Nora Roberts / JD Robb. Hon skriver nutida verk, hon skriver paranormala berättelser, och som JD Robb skriver hon spänning och deckare. Hon har skrivit över 150 böcker, av vilka många hör till serier eller trilogier. Själv gillar jag trilogin om Harpers handelsträdgår (Blå dahlia, Svart ros och Röd lilja), och de trilogier som utspelar sig på Irland (Född ur elden, Född ur kylan, Född i synd samt Solens diamanter, Pärlor från månen, Havets safirer) Jag har även läst alla 30+ st böcker i In Death serien om Eve Dallas som utges under författarnamnet JD Robb, och kan varmt rekommendera denna serie för den som har tid och ork.

Går vi till historiska kärleksromaner så rekommenderar jag författarna Elizabeth Chadwick som gillar att skriva om medeltida England och Loretta Chase var böcker utspelar sig i ett 1800-tals England. Och går vi ännu längre bak i tiden, varför inte läsa Hästarnas dal av Jean Auel.

För de som är intresserade i vampyrer och varulvar och andra övernaturliga väsen kan jag rekommendera Patricia Briggs böcker om Mercy Thompson, samt författaren Ilona Andrews serie om Kate Daniels.

Gillar du fantasy? Då kan du rikta ögonen mot Tamora Pierce. Tamora Pierce skriver ungdomslitteratur, så om sex i skriven format inte intresserar, så kan detta vara en bra startpunkt. Här är den mest romantiska serien kanske De odödliga. Det lär även finnas författare som skrivit science fiction romantik, men där har jag tyvärr inga rekommendationer.

Vill du läsa nåt mera vågat? Läs erotika. Ellora's Cave publicerar mera djärv litteratur med mycket sex, och paret är lyckligt nu, men lovar inget för framtiden. Inga lyckliga i alla sina dagar här inte. Eller varför inte testa läsa lite HBLT romaner. Två killar eller två tjejer istället för det vanliga heterosexuella paret, hot hot hot...

Vad rekommenderar du?


Ja sama suomeksi

Hömppä, tanttapornoa, chick lit, vaginal fantasy, fluff... rakkaalla lapsella on monta kutsumaniemä. Minä pidän tarinoista joilla on onnellinen loppu. Tarinoista, jossa päähenkilöiden välillä oleva kemia on tarinan keskipisteessä. Minä myönnän ylpeästi, että luen romanttista hömppää, ja pidän siitä. Kuulemma moni lukee, mutta harvempi myöntää lukeneensa.

Sanoisin, että suurin osa ihmisistä, jotka joskus ovat lukeneet fiktiota ovat samalla lukeneet romanttisen tarinan. Se ei ehkä ollut kirjan pointti, eikä keskipiste, mutta sieltä se rakkaus ja seksi silti löytyy. Miltähän maailma näyttäisi ilman Romeota ja Juliaa, tai ilman Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjaa. Ja minkälainen dekkari olisi, jos etsivällä ei olisi kaunista naista, jota pelastaa? Mutta jotta kirja hyllytettäisiin rakkausromaanejen joukkoon, on päähenkilöiden rakkaussuhde oltava tarinan keskipiste, ja parin onnellinen loppu on tarinan päätepiste.

Hieman historiaa. Romanttisisa kirjoja on kuulemma kirjoitettu ja myyty jo renessanssin aikohin, ja rakkausromaaneja löytyy länsimaiden historiasta 1500- ja 1600-luvuilta. Jo 1600-luvulla naisia haukuttiin moraalittomiksi ja typeriksi, koska he pitivät kirjoista, joissa romanssi päähenkilöiden välillä oli tarinan voima. 1800-luvulla genre kehittyi Brontë-sisarusten ja Jane Austenin myötä. Mutta moderni rakkausromaani katsotaan syntyneen vuonna 1972 Kathleen E. Woodiwissin myötä, ja ensimmäinen olisi hänen kirjansa Liekki ja kukka. Tämän jälkeen romaanit ovat seuranneet vakiintunutta mallia (Tyttö tapaa pojan, asioita tapahtuu, poika saa takaisin tytön, onnellinen loppu), mutta genre on samalla myös kehittynyt. Nykyään vain harvoin nähdään kirja, jossa sankaritar joutuu pakotetun viettelyn tai raiskauksen uhriksi. Tämä oli tyypillistä 70- ja 80-luvun rakkausromaaneissa, joissa seksi oli kiellettyä, mutta rankaisevat suudelmat, kuvaileva proosa ja raiskaukset olivat yleisiä. Nykyään sankarit eivät ole yhtä julmia, vaikka he ovat hyvinkin alfa-miehiä, ja sankarittaret ovat oppineet sanomaan vastaan.

Rakkausromaaneja on moneen eri makuun. Läytyy merkityksetöntä hömppää, mutta myös kompleksisia ja vivahteikkaita tarinoita. Pahinta on, että on kirjoja, joita pidät kädessäsi ja ajattelet: "Miten hitossa minä maksoin jotain tästä roskasta?" On kirjoja, jossa on surkeaa proosaa, ja kirjoja joiden kieli on niin kaunista, että sitä voi vain ihailla. On sankarittaria, joita ihailet ja on sankarittaria, joista ihmettelet, kuinka ihmeessä he vielä ovat elossa, niin tyhmiä, kun he ovat. On herkkiä sankareita, mutta myös sankareita, jotka ovat niin brutaaleja, että kutsuisit poliisit, jos ikinä näkisit heidät todellisessa elämässä.

Joten, mitä kannatta lukea, jos haluaa tutustua genreen? Rakkausromaaneja on valtava määrä, jokaiseen makuun. On massakirjallisuutta, esimerkkinä Harlekiinit, mutta on myös vakavaa kaunokirjallisuutta. On olemassa historiallisa romaaneja, mutta myös nykyajassa pysyvää tarinaa. Kirjan sankaritar voi rakastua sankariin, tai kahteen, tai vaikka toiseen sankarittareen. Haluatko seikkailua, jännitystä vai tarinan täynnä vampyyrejä, ihmissusia ja haamuja? Paljon seksiä tai ei lainakaan, siis erottinen tarina vai kristillinen romanssi? Ylempänä ruotsinkielisessä osiossa linkkasin suosikkikirjailijoitteni sivuille, mutta kysy niin ehkä minulla on jotain muutakin suositeltavaa. Mitäs itse suosittelisit?

Ensikosketus figupeleihin

Reetta Järvenpää

Jokunen viikko takaperin poikaystäväni puhui minut ympäri kokeilemaan figupelaamista.

Figu- tai miniatyyripelit ovat pienillä ”muoviukoilla” pelattavia sota-/strategiapelejä, joita pelataan yhtä tai useampaa vastustajaa vastaan. Pelipöytä imitoi sotatannerta raunioneen ja maastonmuotoineen, miniatyyrit eli figut muodostavat erikokoisia ja –vahvuisia yksiköitä, joita pelaajat liikuttavat pöydällä. Armeijojen ja yksiköiden vahvuutta kuvataan pisteillä, esimerkiksi 100 pisteen peli tarkoittaa sitä, että kukin pelaaja saa käyttää 100 pistettä armeijansa tekemiseen. Mitä vahvempi yksikkö, sitä enemmän pisteitä se maksaa. 

Perinteiseen roolipelitapaan hyökkäysten osumiset ja vahingot heitetään nopilla. Periaatteessa tarkoituksena on tuhota vastustajan armeija, mutta pelissä voi olla lisäksi kerättäviä kohteita tai suoritettavia tehtäviä tuomassa haastetta ja vaihtelua. 

Warmachine 6.3.2012 Cygnar (sininen) vastaan Khador (punainen)

Olen pelannut pöytäroolipelejä noin kuusi vuotta. Figupeleissä minua on aina kammottanut liikkuvien osien määrä ja pelin persoonattomuus. Olisiko sama pelata shakkia? Poikaystäväni – pitkän linjan figuttaja – kuitenkin pyysi kauniisti, joten suostuin kokeilemaan hänen kanssaan vastajulkaistua War Path -peliä. 

War Pathin aloituspaketti sisältää pienet armeijat örkkejä (Marauders) ja kääpiöitä (Forge Fathers). Örkkejä on reilusti enemmän ja ne ovat nopeampia, mutta niiden ampumiskyky on vähintäänkin onneton. Kääpiöt puolestaan ovat parhaimmillaan päästessään ampumaan suojan takaa, mutta heikoilla lähitaistelussa.

Ensimmäiset ottelut pelattiin 2x2-jalan kokoisella pöydällä. Oikea pelikoko on 4x4-jalkaa, mutta koska War Path oli kummallekin tuntematon peli, päätimme aloittaa pienesti. Pienessä pöydässä oli se hyvä puoli, että peli eteni nopeasti, ja kumpikin pelaaja pääsi kokemaan kaikenlaisia tilanteita. Toisaalta peli todellakin oli ohi muutamassa vuorossa, eikä figumäärältään suurempi örkkiarmeija meinannut mahtua pöydälle. 

Ensimmäisen pelin pelasin örkeillä. Yllätyksekseni en ottanut turpiin läheskään niin pahasti kuin alkuun pelkäsin, vaan onnistuin jopa aiheuttamaan tuhoa raunioiden takaa ammuskelevissa kääpiöissä. Noppasääntöjen logiikka löytyi myös yllättävän nopeasti - tosin sääntöjä piti silti selata tiuhaan. Valitettavasti en enää muista pelin kulkua vuoro vuorolta, joten yksittäisen pelin selostaminen jää johonkin toiseen kertaan. 

Nopat eivät olleet kovin suosiollisia...

En vihannut War Pathia. Itse asiassa, totuteltuani pari ottelua kynä-paperi-peliä suurempaan kokonaisuuteen, aloin suorastaan nauttia sen tarjoamasta taktisesta haasteesta. War Pathin aloituspaketin armeijat ovat sen verran pienet, etteivät vuorojen pituudet veny mahdottomiin. Isommalla pöydällä pelistä sai vielä enemmän irti. 

Positiivisen kokemuksen rohkaisemana olen sittemmin testannut myös Privateer Pressin Warmachinea. Warmachinen yksiköt ovat pienempiä, mutta niillä on enemmän ominaisuuksia, joten mahdollisuuksia ja liikkuvia osia oli jälleen pelottavan paljon. Steampunk-henkinen maailma on kuitenkin kiehtova ja persoonallinen, ja ruokkii mukavasti mielikuvitusta. Warmachinessa komentajan eli Warcasterin kyvyt ja ominaisuudet vaikuttavat yksiköiden toimintaan, joten peli on mielestäni lähempänä perinteistä roolipeliä kuin figupeliä. 

Yltääkö lyömään? No yltäähän se.

Kokeilematta minulla on edelleen figupelien markkinajohtaja GamesWorkshopin Warhammer tai Warhammer 40k. Kumpaakin olen tosin pelannut kynällä ja paperilla, eikä systeemi ole sytyttänyt. Liikaa numeroita ja nopanheittoa, liian mustavalkoinen maailma ja aivan liian vähän hahmon persoonan kehitystä ja tarinan kerrontaa. Olen myös kuunnellut tuttavapiirissäni olevien figupelaajien keskusteluja 40k:sta, ja mielikuva pelistä on juuri se persoonaton ”armeijat rynnivät ja ampuvat ja sitten heitetään noppaa ja lopulta toinen häviää” –skenaario, joka minua alun perin kaikessa figupelaamisessa on aina ahdistanut. Luulenkin, että jätän valtavat Warhammer-armeijat suosiolla muiden hallittaviksi. 

Figupelaaminen vaikuttaa olevan yhden sortin elämäntapa. Siihen kun kerran hurahtaa, haluaa aina ostaa lisää yksiköitä armeijaansa/armeijoihinsa. Toinen puoli figuttamista on miniatyyrien maalaus, johon saa kulumaan aikaa tuntikausia. Ja pitäähän pelipöydänkin sisältää erilaisia maastoja ja esteitä. Pöytiä voi ostaa maaleja vaille valmiina tai askarrella alusta asti itse. Itse en usko menettäväni sydäntäni figupeleille. Itse pelaaminen on toki mukavaa, mutta nautin kuitenkin enemmän tarinankerronnasta kuin suurien kokonaisuuksien hallinnasta.

Miten kasvattaa tytöstä pesunkestävä nörtti

Maria Blomqvist

... ja kasvaa itsekin siinä sivussa

Ellen olisi ollut syntymänörtti olisi kaikki saattanut alkaa tästä. Koska tämä aloitus kuulostaa (ainakin minusta) varsin dramaattiselta, kuvitelkaamme, että tämä todella oli kaiken alku.

Kuvitelkaa minut, hieman yli 30-vuotias huolestunut aika tavallisen näköinen nainen istumassa neurologin vastaanotolla. Takana ovat pitkät lastenpsykiatrin, psykologin, yleislääkärin ja fysioterapeutin suorittamat tutkimukset. Tyttäreni, 5-vuotias rauhallinen lapsi, on täysin uppoutunut selailemaan Aku Ankkaa. Hän istuu hieman kumarassa matalalla puisella lastentuolilla keskellä pehmolelujen, lastenkirjojen ja nukkejen muodostamaa sekamelskaa. Lastenneurologi vilkaisee häntä hymyillen. "Hänessä ei ole mitään vikaa", hän sanoo ystävällisesti. "Kunpa tietäisittekin miten paljon hänen kaltaisiaan lapsia tänne lähetetään... Lapsia, joilla on epätasainen lahjakkuus- tai temperamenttiprofiili tai vain epätavalliset kiinnostuksenkohteet..." Hän huokaisee ja sanoo sitten hyvin painokkaasti. "Ei teillä ole mitään hätää. Tyttärenne on nörtti."

Nörttiys ei ole mitattavissa oleva suure eikä sille ole määritetty yksikköä. Totta puhuakseni olen toisinaan a) toivonut, että ihmisille voitaisiin määrittää nörttiysindeksi ja b) että nörttiyden yksikkö olisi jotain todella härmistyttävän viileää; haluaisin päästä sanomaan "Nörttiysindeksini on 90 Whedonia". Virallisesti määritellyn nörttiysindeksin puutteessa joudun kuitenkin joka päivä olemaan tekemisissä vaikeasti määriteltävän ilmiön kanssa: pohtimaan sekä omaa nörttiyttäni että tyttäreni nörttiyttä ja sitä, miten parhaiten osoittaa arvostusta molempia kohtaan. Ajatus nörttiyden määrittelystä kuulostaa yritykseltä pyydystää jääpala haarukalla, mutta yritetäänpä silti.

70-luvulla syntyneenä muistan yhä ajan, jolloin termi "nörtti" ensimmäisen kerran ilmestyi mediaan. Tuolloin nörtit olivat poikkeuksetta ylipainoisia tai hyvin alipainoisia, henkilökohtaisen hygieniansa laiminlyöviä, epämuodikkaita rillipäisiä colajuomilla, pitsalla ja perunalastuilla itsensä elättäviä tietokoneen ääressä kaiken valveillaoloaikansa kuluttavia nuoria miehiä. Naiset olivat heille vain tarunhohtoinen fantasioinnin kohde, yhtä todellinen ilmiö kuin fenix-lintu. Itseironisimmat noista nörttimiehistä saattoivat ostaa itselleen rintanpin, jossa luki "Roolipelissä sinullakin voi olla tyttöystävä". Koska satuin olemaan henkilökohtaisesta hygieniastani huolta pitävä nuori nainen en kyennyt samaistumaan tuohon kuvaan, vaikka taoinkin Nethackin läpi useita kertoja, uppouduin fantasia- ja science fiction – kirjallisuuteen ja rakastin roolipelejä. Minulla ei ollut sanan "outo" lisäksi muita sanoja kuvaamaan sitä mitä olin – ja "outo" on todella viheliäinen sana kuvaamaan epävarmaa nuorta naista, joka haluaisi epätoivoisesti löytää ystäviä ja kokea kuuluvansa johonkin.

Ellen olisi liittynyt Suomen Tolkien-seura ry:hyn saattaisin kuvitella vieläkin, että "outo" on oikea sana kuvaamaan minua. Yhdistystoiminnan kautta tutustuin mielenkiintoisiin ja mahtaviin ihmisiin, jotka harrastivat yllätyksekseni samoja asioita kuin minä. Uskon, että monet teistä lukijoista ovat kokeneet saman tunteen kuin minä: oli kuin värikylläinen paratiisi täynnä kukkia ja hedelmiä olisi puhjennut sisälleni paikkaan, jossa oli aiemmin ollut autiomaa. Ympärilläni oli yhtäkkiä ihmisiä, joiden kanssa saatoin keskustella Keski-maan haltioiden sukupuista, ommella keskiaikatyylisiä vaatteita ja heittäytyä nauttimaan yhdessä kerrotuista tarinoista omassa roolipelimaailmassani.

Kehittymässä oleva nuorten, usein entisten koulukiusattujen nuorten ja nuorten aikuisten muodostama hörhökulttuuri (tällä nimellä muistan sitä tuolloin usein kutsutun) sai myös vastavoimia: mediassa esiintyi kauhutarinoita itsemurhan tehneistä tai mielenterveytensä menettäneistä roolipelaajista, joilla "rooli oli jäänyt päälle". Erityisesti äärikristityt kunnostautuivat tämän uuden alakulttuurin vastustajina leimaten roolipelaajat saatananpalvojiksi yhdysvaltalaisten esikuviensa innoittamina. Tällaiset loukkaavat yleistykset ja monien kokema lähipiirin ymmärtämättömyys saivat "hörhöt" lyöttäytymään tiiviimmin yhteen. Omakin maailma jakautui "meihin" ja "mundiksiin", ihmisiin, joiden ei edes kannattanut odottaa ymmärtävän mitään mistään tärkeästä.

Minulla ei ole tarkkaa käsitystä siitä, missä vaiheessa "hörhökulttuurista" tuli nörttikulttuuria, jonka valtavirta kykeni vähitellen sulattamaan paremmin. Peter Jacksonin Taru Sormusten herrasta -elokuvat nostivat ainakin yhden useimpien "hörhöjen" rakastaman teoksen parrasvaloihin ja suuren yleisön fanitettavaksi. Keskelle tätä alakulttuurin ja valtakulttuurin hidasta kohtaamista syntyi tyttäreni.

Vannon, etten yrittänyt ehdoin tahdoin muokata tyttärestäni erityisen nörttimäistä – itse asiassa päin vastoin. En pystynyt itse muuttumaan aivan tavalliseksi keskivertoihmiseksi, mutta yritin parhaani tehdäkseni tyttärestäni edes ulospäin sellaisen. Minun on tunnustettava, että oman nörttimäisyyteni näkeminen tyttäressäni oli varsin tuskallista. On eri asia naureskella nyarlathotep-pehmolelua halailevalle vauvalle kuin seurata sivusta, miten oma kömpelö lapsi saa ensimmäiset silmälasinsa nelivuotiaana. Silmieni alla tyttäressäni toteutui paljon nörttimäisiksi miellettyjä ominaisuuksia: hän oli jo viisivuotiaana todella kiinnostunut matematiikasta ja luonnontieteellisistä ilmiöistä, hän jaksoi nököttää paikallaan tuntikausia kokoamassa 100-palaisia palapelejä ja toisaalta hän oli ikätasoaan selvästi kömpelömpi. Minun oli pakko todeta, että pyrkimykseni muokata lapsestani mahdollisimman "normaali" oli epäonnistunut pahasti. Jäljelle jäi vain vaihtoehto hyväksyä sekä oma nörttiyteni että hänen nörttiytensä ja ryhtyä valtaamaan tilaa ja arvostusta molemmille.

Tyttärelleni, toisin kuin minulle, oma minuus on itsestäänselvä ja hyvä tila, jota hän ei ole ainakaan toistaiseksi alkanut kyseenalaistaa. Hän tietää olevansa erilainen kuin muut lapset, mutta hän havainnoi myös muiden lasten keskinäisiä eroja. Tyttäreni kohdalla olen havainnut, miten valtavan suuri merkitys opettajien ja koulun henkilökunnan toiminnalla on. Siinä missä itse jouduin suorastaan kidutetuksi on tyttäreni löytänyt ystäviä ja tulee mitä ilmeisimmin hyväksytyksi.

Nörttilapsen kasvattamisen haasteet lienevät pääsääntöisesti samat kuin lapsen kasvattamisessa yleensä: Miten tukea parhaiten lapsen itsearvostusta? Miten kehittää lapsen sosiaalisuutta? Päämääränä lienee joka tapauksessa koettaa auttaa lasta kasvamaan aikuiseksi, jolle tavallinen elämä ei aiheuta pääsääntöisesti ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Tämä pitää sisällään kaiken perustaitojen, kuten siivoamisen, ruoanlaiton ja kaupassakäynnin perusteiden hallinnasta aina sosiaalisen elämän kiemuroissa selviämiseen – ja myös kenties sen tärkeimmän, toimeen tulemisen itsensä kanssa. Jokainen meistä on elossa ollessaan varsin pysyväisluonteisesti naimisissa kehonsa, temperamenttinsa ja tapojensa kanssa.

On nörttilapsen kasvattamisessa myös omat haasteensa. Oma nörttilapseni on suuressa määrin älyllisesti suuntautunut, omaa norsun muistin ja kahmaloittain kärsivällisyyttä. Niinpä tutustuessani hänen kanssaan nörttikulttuurin helmiin joudunkin usein vastailemaan hämmentäviin kysymyksiin. "Äiti, muistatko, kun lupasit viime viikolla selittää minulle, mikä on tesserakti. Voisimmeko katsoa sitä nyt?" "Äiti, minun käy sääliksi Anakin Skywalkeria. Johtuiko hänen muuttumisensa Darth Vaderiksi siitä, että muut vaativat häneltä niin paljon?" Usein havaitsen itsekin olevani oman tietämykseni äärirajoilla etsiessäni hänelle ymmärrettäviä vastauksia.

Kaikkein vaikeinta ainakin minulle kasvattajana on ollut luottaa lapseeni, siihen, että hän selviytyy itse. Vaikeaa on myös nähdä oma riittämättömyytensä ja pakottaa itsensä kasvamaan, kohtaamaan vastoinkäymisiä ja yrittämään selviytyä niiden keskellä. En ole hyvä pitämään puoliani eikä ole tyttärenikään, mutta me opettelemme yhdessä.

Nörttikulttuurissa on paljon sellaista minulle todella tärkeää, jonka haluaisin siirtää eteenpäin tyttärelleni: rakkaus kirjallisuuteen, syvälliset ystävien kanssa käydyt keskustelut kirjallisuudesta, kriittinen asenne lukemiseen, lähdekriittisyys, mahdollisuus työstää vaikeita asioita fiktion avulla ja kehittää itseään esimerkiksi roolipelien tai larppaamisen avulla - lukuisista aivan mahtavista kirjoista, elokuvista ja tietokonepeleistä puhumattakaan. Ihminen oppii vain harjoittelemalla sopivaa vastusta käyttäen ja tarjoamansa viihdearvon lisäksi olen havainnut roolipelit ja larpit oiviksi minuuden harjoituskentiksi. Tyttäreni on vasta ottamassa ensimmäisiä askelia noiden harrastusten parissa, mutta jo nyt huomaan havainnoivani peleissä ilmeneviä tilanteita eri tavalla asetuttuani myös kasvattajan rooliin. Luotanko pelaajiin tarpeeksi? Annanko heille tarpeeksi mahdollisuuksia vaikuttaa peliin? Jaanko kaikille yhtä paljon huomiota? Kuuntelenko kaikkia? Olen saanut huomata, ettei kasvattaminen ole vain yksipuolinen ilmiö vaan kuin pöytätennistä: jatkuvia edestakaisin lentäviä palloja, korjausliikkeitä, harha-askeleita...

Olen osallistunut tyttäreni kanssa useampaan larppiin. Puolen vuoden ikäisenä hän konttaili ympäri lattioita Kevätmetsän valtakunta -eloroolipelissä, 3-vuotiaana hän maisteli rosvopaistia larpissa nimeltä Punainen lanka, pihlajapuu, jossa kuuluin pelinjohtoon. Toissavuonna päätimme lähteä yhdessä pelaamaan kun Rajakatse-kampanjassa tarjoutui mahdollisuus ottaa myös lapsia jatkumon kevätpeliin. Sama toistui viime vuonna ja toivottavasti myös tänä vuonna. Tyttäreni nauttii noista päivistä fantasiamaailmassa täysillä. Ensimmäisessä Rajakatse-pelissään hän ryhtyi kehittelemään omia juoniaan eläytyen pienen orpotytön hahmoonsa. Olin antanut hänelle koruksi suurehkon kristallikiteen, joka riippui nahkanauhassa. Se kourassaan silmälasipäinen tyttöseni kulki hahmon luota toisen luo kertoen etsivänsä tietoa hahmonsa vanhemmista. "Ainut muisto, joka heiltä jäi minulle, on tämä kristalli", hän selitti. Viime vuonna orpotyttöhahmo sai nimenkin: Heinä. Odotan jännityksellä, miten Heinä kehittyy hahmona tyttäreni kasvaessa. Tällä hetkellä tyttäreni odottaa jo kovasti Rajakatseen kevätpeliä, mahdollisuutta nauttia fantasiamaailman tunnelmasta ja kypsentää ruokansa nuotiolla.

Tyttäreni on aina rakastanut eläytymistä ja näyttelemistä. Päiväkotinsa kevätjuhlassa muistan hänen eläytyneen juustopalaa nokassaan pitäneen korpin osaan siinä määrin turkkalaisesti, että muovisen juustonpalan lisäksi hänen suustaan roiskui myös aimo annos sylkeä. Näytelmät ovat aina olleet hänelle vuoden kohokohtia. Koulun näytelmäprojekteissa hän on aina vapaaehtoinen esiintymään ja eläytymään ja vaikuttaa nauttivan siitä täysin rinnoin. Niinpä larppaaminen ja roolipelaaminen vaikuttaisivat hänelle varsin lupaavilta harrastuksilta ainakin tällä hetkellä.

Tuskin maltan odottaa sitä, että pääsen kokemaan tyttäreni kanssa monia omaan nörttiyteeni liittyviä huippuhetkiä: katsomaan Tähtien sota -elokuvat (olen tosin kuullut monien katsoneen ne jo nuorempienkin lasten kanssa), nauttimaan Buffysta ja Star Trekistä, lukemaan Harry Potter -kirjat loppuun... Lista on onneksi pitkä ja kasvaa yhä.

Kaikkein eniten toivon kuitenkin sitä, että kasvettuaan aikuiseksi tyttäreni voi olla suurin piirtein tyytyväinen itseensä.

Nojatuolimatka Marsiin

Päivi Itäpuro

Oletko ainakin lievästi kiinnostunut tähdistä, maailmankaikkeudesta, Kuusta ja planeetoista? Asutko kenties kaupunkialueella, jossa valosaaste himmentää tähdet? Tai oletko kenties vilukissa, jota ei saa raahattua tähtikirkkaana pakkasyönä ulos kosmoksen ihmeitä pällistelemään? Jos vastaus näihin kysymyksiin on myönteinen on valintasi nojatuoliastronomia! Se on minun valintani. Omalta kohdaltani tähtiharrastusta haittaa vielä köyhyys: kaukoputki olisi kiva, mutta kallis. Lisäksi olen (hui kauhistus sentään!) humanisti, jonka tiedot matematiikassa ja fysiikassa ovat lukioaikojen nukuttujen oppituntien varassa. Silti rakastan tähtitiedettä, erityisesti lähiavaruutta ja avaruustekniikkaa.

Mars planeettana

Tänään olen päättänyt tehdä nojatuolimatkan Marsiin. Mars on ”neljäs kivi auringosta” eli neljäs planeetta Auringosta katsoen (me täällä Telluksella olemme sen kolmannen kivenmurikan päällä). Mars muistuttaa oloiltaan eniten omaa kotiplaneettaamme: sillä on kiinteä kivinen pinta toisin kuin Aurinkokunnan suurimmilla planeetoilla (Jupiter, Saturnus, Uranus ja Neptunus), jotka muodostuvat pääosin kaasusta. Lisäksi Marsin keskilämpötila on noin -55 Celsiusta mikä on melko kohtuullinen lämpötila, vaikka Maan asukille kylmältä kuulostaa. Tämä mahdollistaa elämän olemassaolon kaikkein suotuisimmissa olosuhteissa. Vertailukohtana mainittakoon Maan sisarplaneetta Venus, jonka keskilämpötila on infernaaliset 460 Celsiusta! Lisäksi Marsin vuorokausi on vain hieman pidempi kuin omamme, 24 tuntia ja 37 minuuttia. Samaten Marsin ”maankaltainen” kallistuskulma saa aikaan omiamme muistuttavat vuodenajat, Marsissa ne vain kestävät tuplasti pidempään, Marsin vuosi kun on 687 päivää pitkä.

Olosuhteet ovat tutut ja luotaimien lähettämissä kuvissa näkyy aavemaisen tutunoloinen maasto. Ja samalla vieras: horisontti tuntuu olevan liian lähellä, sillä Mars on kooltaan noin kolmanneksen maasta. Lisäksi taivas on punertavankeltainen, sillä planeetan ilmakehä on ohut ja koostuu pääosin hiilidioksidista ja ilmakehä ja koko planeetta punertavat rautapitoisen marsperän johdosta.

Marsin maisemaa Viking 1- luotaimen kuvaamana vuonna 1978.

Mars matkakohteena

Jopas alkoikin kuulostaa mielenkiintoiselta tuo Mars. Sinnehän pitää päästä käymään. Ja sinne ollaankin yritetty aina avaruusajan alusta lähtien. Sekä Neuvostoliitto että Yhdysvallat lähettivät luotaimia punaiselle planeetalle ja ns. Marsin kirous tuli tutuksi. Planeettaluotainten lähettäminen on vaikeaa ja erityisen moni Marsiin matkannut luotain on epäonnistunut.

Mutta sitten kun onnistutaan opitaan jotain uutta joka kerta. Huimin menestys viime vuosina on ollut vuonna 2004 Marsiin laskeutunut mönkijäluotain Opportunity, joka on yhä toimintakuntoinen (sisaralus Spirit hiljeni vuonna 2010). Nyt jännitetään seuraavan sukupolven luotaimen Curiosityn menestystä: luotain on perillä elokuussa 2012 mukanaan suomalaiset paine- ja kosteusmittalaitteet.

Entä tulevaisuus? Lienee luontevaa, että luotainten jälkeen olisi ihmisten vuoro. Ja voitaisiin vaikka miettiä voisiko Marsissa asua ihan pysyvästikin. Tai vaikka maankaltaistaa: muuttaa Marsin olosuhteita ihmisille sopivammiksi. Mutta onko ihmiskunnalla oikeus toimia näin omavaltaisesti toisen taivaankappaleen suhteen? Tämä on eettisen pohdinnan kohteena, aina kun emme tee oikeutta edes tälle omalle kotipallollemme.

Maankaltaistettu Mars

Mars myyttinä

Mars on kiinnostanut ihmiskuntaa aina: verenpunaisen kiertotähden ilmestyminen taivaalle on ennustanut monesti sotaa. Ja avaruusoliot ovat yleensä aina "marsilaisia" eivät juurikaan vaikkapa Merkuriuksesta. 1800-luvulla planeetan pinnalla havaittiin jopa kanavia ja siitäkös alkoi Mars-kirjallisuuden kulta-aika. Ensimmäisenä Marsin kanaviin tarttui Tarzan- kirjailija Edgar Rice Burroughs, joka sijoitti sankarinsa John Carterin punaiselle planeetalle. Ja nyt tästä on olemassa oikein leffakin, John Carter saa Suomen ensi-iltansa 9.3.!

1990-luku toi tullessaan toisen Marsklassikon: Kim Stanley Robinson kirjoitti legendaarisen Mars-trilogiansa (Red Mars 1992, Green Mars 1993 ja Blue Mars 1996). Trilogia on huima kertomus Marsin asuttamisesta ja maankaltaistamisesta. Mutta varoituksen sanana kerrottakoon, että Robinson on teoksissaan TODELLA perusteellinen: välillä lukiessa tuntuu siltä kuin yhtäkään Marsin kiveä ei jätettäisi kääntämättä ja kuvailematta.

Itse odottelen kovasti ettei todellinen matka Marsiin muutu myytiksi vaan tulee todeksi vielä omana elinaikanani.

Apuvälineitä nojatuolimatkailuun

Kiinnostuitko? Tässäpä vähän vinkkejä loistavalle nojatuolimatkalle Marsiin!

Linkkejä:

www.nasa.gov (Yhdysvaltain avaruushallinto NASAn sivut, seuraa vaikkapa Opportunity- ja  Curiosity- 

luotaimia)

Tähdet ja avaruus- uutiset (Tähtitieteellinen yhdistys Ursan uutissivusto)

The Mars Society - jokaisen Mars-hörhön ehdoton linkki!

Alnilam - kiva kauppa (ja nettikauppa), myy Mars-palloja!

Tietokirjallisuutta:

Hotakainen, Markus (2005): Mars - myytistä maisemaksi (kiva suomalainen perehdytys aiheeseen)

Zubrin, Robert: The Case for Mars (1996) - avaruusinsinöörin seikkaperäinen selostus siitä miksi meidän tulisi matkata Marsiin ja että se ei olisi edes kallista.

Kaunokirjallisuutta:

Burrough, Edgar Rice: Marsin prinsessa jne, lue vaikka koko sarja (Maanmies John Carterin seikkailuja omituisten otusten kansoittamassa Marsissa.)
Robinson, Kim Stanley: Mars-trilogia (lue jos innostuit Punaisesta Pallosta erityisen paljon)

Muuta:

Tähdet ja avaruus- lehden maaliskuun numerossa esitellään Marsin Top10 matkakohteet

John Carter- elokuva saa ensi-iltansa 9.3.

Arvostelussa Shades of Milk and Honey

N.M. Niskanen

Jane Ellsworth on vanhempi herra Ellsworthin tyttäristä ja on nuoresta iästään huolimatta hyväksynyt sen, että hänen vanhuutensa tulee todennäköisesti kulumaan kauniimman sisarensa lapsien kasvatukseen. Jane Austenin tapaan Ellsworthien perheellä ei ole paljon rahaa ja - toisin kuin kuin nuoremmalla sisarellaan Melodylla - Janella ei ole "kasvoja, jotka on tehty rikkauteen". Janella on kuitenkin muita hyviä ominaisuuksia korvaamaan hänen epäonnista nenäänsä ja kellertävää ihoaan; hänellä on makua ja kykyä naisellisissa taidoissa - soittamisessa, maalauksessa ja lumouksessa.

Ellsworthien tuttavapiiriin kuuluvan rouva FitzCameronin palkkaama lumoaja, herra Vincent, aiheuttaa Janessa turhautumista ja vaikeuksia peitellä uteliaisuuttaan tämän taitoa ja tekniikkaa kohtaan. Herra Ellsworth vaikuttaa päättäneen rouva FitzCameronin sisarenpojan, kapteeni Livingstonin, sopivan Janelle aviomieheksi. Janen omat tunteet ovat kuitenkin lämpimät Ellsworthien naapuria, herra Dunkirkiä kohtaan. Valitettavasti vain myös Melody vaikuttaa kiintyneen samaan mieheen. Tästä lähtökohdasta sekä Janen että Melodyn elämä lähtee vuoristorata-ajelulle, jonka lopussa odottaa Jane Austenin parhaiden perinteiden mukainen onnellinen loppu.

Shades of Milk and Honey on samannimisen sarjan ensimmäinen kirja. Se myytiin tiettävästi kustantajalle iskulauseella "Jane Austen with magic" eikä lainkaan turhaan. Mary Robinette Kowal on kutonut lumouksen niin tarkasti osaksi Austenin ajan maailmaa, että lukemisen lopetettuaan on vaikea uskoa, ettei Austen itse koskaan kirjoittanut siitä. Puristit saattavat yllättyä hieman siitä, että moderniin tapaan kirjan kliimaksiin kuuluva toiminta tapahtuu kirjan sivuilla eikä taustalla, mutta muuten kaikki tähän mennessä kirjoitetut sarjan kirjat ovat ilahduttavia ja muistuttavat suuresti Austenin tuotantoa olematta kuitenkaan mashup tai parodia Pride and Prejudice and Zombies -kirjan tapaan.

Arvoisa lukija, oletettuna nörttinä, varmasti arvostaa myös Mary Robinette Kowalin omaa nörtteyttä, joka tulee hyvin esille kirjan kielessä. Kirjailija nimittäin kokosi sarjaa varten oman wordin oikolukusanakirjan Jane Austenin julkaistuista teoksista ja kirjeistä. Näin jokainen sana, joka eroaa Austenin itse kirjoittamista merkitään rumalla punaisella alleviivauksella.


Vielä jää nähtäväksi, kasvaako Shades of Milk and Honey yksin tai sarjana Mrs. Darth Vaderin rooliin, mutta ensimmäinen kirja on vähintäänkin todellinen nörttityttö. Suosittelen sitä kaikille, jotka ovat koskaan nauttineet Jane Austenin teoksista kuin myös ihmisille, jotka pitävät historiallisesta fiktiosta. Erityisesti kirjailijan itsensä lukema äänikirjaversio on nautinnollinen kokemus

Todellinen nörttityttö