Nörttityttö matkustaa - miekkaturistina Montpellierissä

Maddie Hentunen

Korealainen miekkailu (haedong kumdo) on myös siitä mukava harrastus, että sen myötä pääsee matkustamaan säännöllisesti seminaareihin ulkomaille, tänä keväänä Välimeren rannalle Ranskan Montpellieriin. Kokeneena Pariisin matkaajana valmistauduin matkaan stressaamalla sekä 2. asteen mustan vyön kokeestani että ranskankieleni ruosteisuudesta. Osaanko tilata patonkia? Katkeaako bambu? Muistanko miten nimeni tavataan ranskaksi? Kivitetäänkö minut kuoliaaksi, jos paniikissa vaihdan englantiin?

Kuten kävi ilmi, vastaukset kysymyksiini ovat: en tarpeeksi hyvin, kyllä lopulta, jäi arvoitukseksi ja ehdottomasti ei.

Montpellier eroaa Pariisista siinä, että montpellieriläiset tekevät kaikkensa auttaakseen kielipuolta turistia – harjoitussalilla, ravintoloissa, hotelleissa ja satunnaisissa kohtaamisissa nämä eteläranskalaiset vaihtavat kerkeästi englantiin, jos turisti alkaa änkyttää. Montpellieriläiset vaikuttavat myös vilpittömästi ilahtuvan siitä, että samainen turisti silti yrittää sanoa hotellihuoneensa numeron isäntiensä äidinkielellä.

Poikkeus tietysti vahvistaa säännön, sillä matkan varrelta löytyi myös nuiva leipomoneiti, joka kieltäytyi pakkaamasta minulle evästä, sillä erehdyin ontuvalla ranskallani kutsumaan täytettyä patonkia ”patongiksi”. No, ammattiylpeytensä kullakin.

Kaupungin sympaattisin hotelli löytyi vaikeuksien kautta voittoon -periaatteella. Ennakkoon varaamamme ”nuorisohostelli” osoittautui ala-arvoiseksi (tupakointia savuttomissa huoneissa; ennakkotiedoista poiketen ehdoton kielto vastakkaisten sukupuolten asettautumisesta samaan huoneeseen huolimatta siitä, että kyseiset henkilöt ovat naimisissa ja matkatavarat ovat samassa laukussa; yllättävä siirto täysin ventovieraiden kanssa samaan huoneeseen), mutta suomalaisjoukkueemme jäsen onnistui puhumaan viiden hengen ryhmällemme alennushuoneet omasta hotellistaan, Hôtel des Arceauxista, sen jälkeen kun allekirjoittanut oli vetänyt ikiranskalaisen dramaattiset herneet nenäänsä nuorisohostellin tiskillä ja painunut matkatavarat mukanaan pihalle.

Kuva: Antti Junikka

Uusi hotellimme sijaitsi käytännössä Montpellieria hallitsevan maamerkin, Saint-Clémentin akveduktin alla, ja hotellin vastaanotosta löytyi upea Monique, jonka olisin voinut viedä kotiini tuliaisiksi lukemaan esimerkiksi puhelinluetteloa tummalla, pehmeällä äänellään. Hotellin henkilökunta valmistaa joka aamu itse aamiaisen tuoreista, torilta samana aamuna haetuista raaka-aineista, ja tekee kaikkensa auttaakseen matkaajaa navigoimaan Montpellierissä. Ilmeisesti myös hilpeä porukkamme teki heihin vaikutuksen, sillä hotellin meille diilanneelle daamille todettiin eräänä aamuna, että ”your friends have good spirit.”

Itse Montpellier on lumoava kaupunki, josta löytyy rantaa (pienen matkan päästä tosin), eteläeurooppalaisen rentoa terassielämää, vaikuttavia historiallisia monumentteja ja vehreitä puistoja, joissa liikesarjakorjauksista hämmentyneet suomalaismiekkailijat voivat harjoitella käteensattuvilla välineillä.

Matkan pääasiallinen tarkoitus, 2. dan -koe, ei alkanut lupaavissa merkeissä. Ensimmäistä dania korkeammat mustan vyön kokeet tehdään kokonaisuudessaan terävällä miekalla kahden miekan liikesarjoja lukuun ottamatta: kokeen pääasialliset vakiosiot ovat vyöarvon mukaiset liikesarjat ja leikkaus – leikattavan materiaalin saatavuudesta riippuen leikataan joko bambua, puuta, kaislamattoa tai pahviputkea. Ranska on siitä siunauksellinen maa, että siellä kasvaa bambua valtoimenaan, joten tätä haastavaa materiaalia pääsimme pilkkomaan myös kokeessa.

Kuva: Daniel Formichi

Leikattavana materiaalina bambu on hieman kuivuttuaan armoton. Jos leikkauskulma ei ole aivan kohdillaan, bambupötkylä sälöytyy varmasti. Suurmestarimme päätti vyökoetta edeltävänä iltana varmistaa, että kaikkien korkeampia dan-arvoja tavoittelevien leikkaukset onnistuvat vyökokeessa (tai että asenteemme ovat seuraavana aamuna tarpeeksi nöyrät), ja järjestää meille harjoittelusession. Tekemisen fiiliksen näette kuvasta.

Sekä minä että korkeampia daneja tavoittelevat kreikkalais- ja belgikollegani olimme epätoivoisia, vaikka he toki leikkasivat minua huomattavasti taitavammin. Bambusta ei tullut siistiä sälettä sitten millään (kuvassa yksi harvoista onnistumisista, vaikka sitä ei ilmeestä uskoisi). Suurmestarimme löi tyyneen tapaansa bensaa liekkeihin ja leikkasi minimaalisella voimalla ja sataprosenttisella taidolla yhdellä kädellä täydellisiä palasia bambusta siihen edes katsomatta. ”Very simple, just do like this.” Itse vietin vyökoetta edeltävän illan ja yön murheen alhossa aviomiehelleni ja opettajalleni kiukutellen varmana siitä, että nolaan itseni koko Euroopan edessä. Olen melko varma, että kreikkalais- ja belgialaisleireissä käytiin läpi samoja tunnelmia.

Vyökokeen aamu koitti, ja onnistuin suorittamaan liikesarjani leikkaamatta itsestäni palasia. Itsetuntoni ehti vyökokeen tuoksinassa juuri hieman kohentua, kunnes siirryimme viimeiseen ohjelmanumeroon, bambunleikkaukseen. Pala kurkussa astelin kohti leikkaustelinettä, jossa näin edellispäivän kuivan ja paksun bambun sijasta mukavan kapoisen, täysin tuoreen bambun. Hermostuksissani hutaisin yhden leikkauksista bambunsolmuun, mutta loput sujuivat täysin moitteetta. Meinasin pyörtyä helpotuksesta.

Myös muut kokelaat suoriutuivat vyökokeesta kunnialla. Seuraavana aamuna saimme palkkiomme – unohtumattoman treenin Palavas-les- Flots -rannalla ja rannan, no, vieressä.

Kuva: Kurobara Hime-sama

Suosittelen ehdottomasti Montpellieriä kenelle hyvänsä, etenkin sellaisille Ranskan matkaajille, joita Pariisin vauhti hengästyttää. Toimii myös ilman miekkaa tai bambuja, mutta ei ilman patonkeja. Merci et à bientôt, mes amis!