Tervetuloa maailmanloppuun

Nina Niskanen

Kuten varmasti jokainen, joka ei ole elänyt luolassa viimeistä paria vuotta tietää jo, 2012 on vuosi jona maailma loppuu. Kaikilla tuntuu olevan oma teoriansa siitä, mitä kauhuja meille on varattu joulukuussa, mutta he ovat yhtä mieltä siitä että se tulee silloin.

Earthrise via NASA (http://www.nasa.gov )

Jos näihin on uskomista, edessämme on siis viimeinen kesä. Toinen toisensa jälkeen kuitenkin jokainen tänä vuonna tulevan maailmanlopun ennustuksista on todettu hölynpölyksi; planeettaa X ei ole olemassa, planeetat ryhmittyvät samoin kerran vuodessa, Mayojen kalenterista loppuivat sivut (kuvaannollisesti). Mikään ei kuitenkaan kestä ikuisesti, ei myöskään aurinkokuntamme, planeetastamme puhumattakaan. Maailmanloppu tulee ennemmin tai myöhemmin. Näin ollen ajattelin jakaa kanssanne muutamia tapoja, joilla se voisi tulla. En tässä nyt halua käsitellä ihmisen mahdollisesti aiheuttamaa tuhoa, koska ne ovat paitsi tylsimpiä, myös käsitellyimpiä tapoja, lähtien jo Tohtori Outolemmestä kymmeniä vuosia sitten. Tässä haluan keskittyä tapoihin, joilla oma planeettamme kuin myös Universumi, jossa elämme voi meidät tuhota.

Happi loppuu, heikottaa

Maapallon historiassa on tähän mennessä tapahtunut tiettävästi viis massiivista sukupuuttoa, jolloin suurin osa sillä hetkellä elossa olleista lajeista yksinkertaisesti kuoli. Neljässä näistä sukupuutoista on ollut joko aiheuttajana tai vaikuttavana tekijänä meren anoksia. Anoksia tarkoittaa tilannetta, jossa meret eivät tuota enää happea ja pinnan alla on täysin happivapaa vyöhyke. Tämä on yleisesti ottaen aiheuttanut sukupuuttoja paitsi merissä, myös maan päällä, koska meret toimivat käytännössä maapallon keuhkoina. Anoksia on yleensä tapahtunut yhtäaikaa ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksien kasvettua 4-6 kertaiseksi nykyisestä. Anoksian alettua se on vaikea pysäyttää, sillä se toimii ketjureaktion tavoin; useimmat meren kasvit kuolevat, koska meriin kertyy rikkivetyä ilmakehän hiilidioksidin yhtyessä veteen, joka heikentää hapen tuotantoa, joka puolestaan lisää rikkivedyn määrää.

Venus näköpiirissä

Tietysti anoksia ei ole ainoa ongelma, jonka liiallinen hiilidioksidi ilmakehässä aiheuttaa. Venuksen pinnalla vallitsee helvetillinen 460 °C lämpötila, josta voidaan ilmeisesti pääasiallisesti kiittää sen paksua, hiilidioksidipitoista ilmakehää. Planetaarisella mittakaavalla historiallisesti normaalia suurempia hiilidioksidimääriä ilmakehässämme ovat aiheuttaneet erityisen voimakkaat vulkaaniset kaudet. Venus on ilmakehäänsä lukuunottamatta monin tavoin hyvin maankaltainen; sen koko ja koostumus vastaavat lähes täysin maata, niin pitkälti kuin me tiedämme. Mutta se ilmakehä; se koostuu pääasiallisesti hiilidioksidista, joka aiheuttaa planeetalle kasvihuoneilmiön, jollaista maan päälle on vaikea edes kuvitella. Se on myös äärimmäisen tiheää tavaraa. Ne harvat luotaimet, joita sen pinnalle on laskettu, ovat laskeutuneet ilman laskuvarjoja ja raketteja, pelkän sisäisen paineistuksen varassa. Maan ilmakehää meren pinnan tasolla vastaava paine löytyy Venukselta noin 100 kilometria pinnan yläpuolelta.

Musta aukko kutsuu

Musta aukko syntyy kun noin 20 kertaa oman Aurinkomme kokoinen tähti kuolee. Niin massiivinen tähti ei supernovaräjähdyksensä jälkeen suinkaan lopeta ytimessä tapahtuvaa ydinreaktiota, vaan se jatkaa romahdusta ytimeensä, kunnes ytimen painovoima kasvaa niin suureksi, että edes valo ei pääse sieltä pois. Hiljattain tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että mustat aukot kasvavat imiessään materiaa. Näin käy myös esimerkiksi Linnunradan ytimessä olevalle supermassiiviselle mustalle aukolle. Se syö tähtiä ja planeettoja, jotka eksyvät sen tielle ja sen painovoima kasvaa kasvamistaan, joka johtaa yhä suurempien aurinkokuntien nielemiseen, joka puolestaan johtaa suurempaan painovoimaan jne. On täysin mahdollista, että se tulee olemaan myös Maan kohtalo.

Aurinko räjähtää

Ehkä tiedätkin jo, että meidät kaikki on tehty tähtipölystä. Tähtien ytimissä on käynnissä jatkuva ydinreaktio, jossa ensin vetyatomit muuttuvat heliumatomeiksi ja tarpeeksi massiivisissa tähdissä aina rautaan asti. Oma aurinkomme kuitenkin on tarpeeksi pieni, että se alkaa kuolemaan vedyn loputtua. Kun näin tapahtuu, se alkaa sylkemään kuorestaan atomeita, kunnes vain valkeana hehkuva ydin on jäljellä. Maan kannalta tuo räjähdysmäinen laajeneminen on vain kovin valitettavaa, sillä se tarkoittaa, että Maan ilmakehä palaa kuin myös kaikki pinnalla.

Andromeda nousee

James Gitlin via Hubble Space Telescope
( http://www.spacetelescope.org/  )

Jos selviämme kaikista edellisistä katastrofeista, noin 3-5 miljardin vuoden kuluttua kaunis, sininen planeettamme kohtaa melko todennäköisesti viimeistään loppunsa. Omaa Linnunrataamme läheisin galaksi on nimeltään Andromeda ja valitettavasti se on törmäyskurssilla omamme kanssa. Törmäyskurssi galaktisella tasolla tietää oikeasti eeppistä näkyä: tähdet kiertämässä toisiaan, kunnes ne räjähtävät valtavassa supernovassa, luoden uusia tähtiä; planeetat törmäävät toisiinsa, luoden asteroideja ja uusia planeettoja; mustat aukot kiertämässä toisiaan,kunnes joko jompikumpi sinkoutuu valtavalla nopeudella pois tai ne yhdistyvät, muodostaen suuremman mustan aukon. Elämän selviytymisen todennäköisyys kummassakin galaksissa lähestyy nollaa, mutta ei välttämättä ole kuitenkaan täysin nolla. Sitä varten tarvitaan:

Universumin lämpökuolema

Jos selviämme jonkin ihmeen kautta kaikista ylläolevista tapahtumista, lopullinen tuomio tulee viimeistään kun universumi lakkaa laajentumasta. Alkuräjähdyksestä lähtien "tuntemamme" maailmankaikkeus on laajentunut jatkuvasti. Syytä ei toistaiseksi vielä täysin tunneta, mutta yksi asia on varmaa; laajentuessaan universumi kadottaa lämpöään ja se ei näytä hidastuvan. Joko universumi jatkaa laajentumistaan, kunnes kaikki lämpö on kadonnut ja se on kauttaaltaan 0 Kelvinin lämpötilassa. Absoluuttinen nollapiste on siitä erikoinen tila, että silloin kaikki liike loppuu, jopa atomitasolla. Tietysti on myös teorioita, joiden mukaan maailmankaikkeus laajenee, kunnes energia ei enää riitä, jonka jälkeen se lysähtää kasaan ikäänkuin käänteisenä alkuräjähdyksenä (joskin myönnettäköön, tällä teorialla ei tunnu olevan yhtä paljon kannatusta, kuin lopullisella lämpökuolemalla). Kävi kuinka tahansa, se tietää varmaa maailmanloppua.

Yksi lohtu tässä kaikessa kuitenkin on; maailmanloppu tuskin tulee meidän elinaikanamme.