Snuff-arvostelu

Reetta Järvenpää

Maaseudun synkät salaisuudet

Sir Terry Pratchettin viimeisin julkaisu Snuff on järjestyksessään 39. Kiekkomaailmaan sijoittuva romaani. Ankh-Morporkin herttua, kaupunginvartioston komentaja Sam Vimes lähtee vaimonsa ja poikansa kanssa lomalle Sybil-vaimon suvun ikivanhalle tilalle, jonnekin keskelle ei mitään. Vimes ei pidä maaseudusta, eikä maaseutu Vimesistä. Seudulla on synkkä menneisyys, ja nykyhetkessäkin tuntuu olevan jotakin hämärää. Vimes ei tosin voi laillisesti tehdä mitään, sillä hänen toimivaltansa loppui Ankh-Morporkin porteille. Sitä paitsi, hän on lomalla. 

Lomanvietto tyssää kuitenkin lyhyeen, kun kylän ainoa poliisi Feeney Upshot tulee pidättämään Vimesiä syytettynä kylän sepän murhasta. Vimes ei tällaista toimintaa niele, joten hän ryhtyy itse selvittämään sepän katoamista. Avukseen hän värvää nuoren Feeneyn. Mitä oikein tapahtui kolme vuotta sitten? Kuka murhasi menninkäistytön Vimesin mailla? Ja mitä ihmettä seudun aateliset oikein puuhaavat?

Pratchettin tuotanto on vuosien saatossa mennyt koko ajan synkempään suuntaan, ja räiskyvän  fantasiailoittelun varjolla käsitellään välillä raskaitakin aiheita - väkivaltaa, rasismia, huumeita, orjakauppaa, luokkaeroja.  Snuff on juurikin sieltä synkimmästä päästä, huumoria on Pratchettin teokseksi harvinaisen vähän, ja sekin on enimmäkseen mustaa. Hetkellisiä kevennyksiä painostavaan tunnelmaan tuovat Vimesin ja hänen poikansa nuoren Samin keskustelut kakasta ynnä muista ruumiineritteistä.

Snuffin kantava teema on yhteiskunnan normien ja yksilön moraalikäsityksen välinen ristiriita. Kuinka tasa-arvoiseksi yhteiskunta tai yhteisö voidaan tehdä, ja toisaalta, millä keinoin tasa-arvoon voi ja kannattaa pyrkiä? Yhteiskuntakritiikki on harvinaisen voimakasta ja näkyvää. Aateliselle laki on eri kuin palvelijalle, eri rodun edustajista puhumattakaan. Minut kirja pisti miettimään omaa asemaani yhteiskunnassa, sekä suomalaisessakin yhteiskunnassa piileviä valtarakenteita. 

Valitettavasti Pratchettia vaivaava alzheimer on vienyt kirjailijan kynästä parhaan terän. Välillä teksti näyttää siltä, että ajatus on karannut täysin, virkkeet ovat todella pitkiä ja niissä saatetaan käsitellä kolmeakin eri asiaa. Onneksi suurin osa näistä maratonvirkkeistä on kirjoitettu Vimesin ajatuksiksi, jolloin harhailun voi antaa anteeksi. Kukapa meistä pystyisi koko ajan pitämään mielensä täysin kurissa. Kakkahuumorikevennykset tuntuivat ajoittain hieman pakotetuilta ja olivat mielestäni täysin tarpeettomia. Ehkä niillä on yritetty tehdä kirjasta myös vähän nuoremmille lukijoille sopiva. Snuff on nimittäin sen verran väkivaltainen ja teemaltaan raskas, että aivan lapsille sitä ei välttämättä voi suositella. 

Ajoittaisesta lipsumisesta huolimatta Pratchett ei kuitenkaan petä. Kiekkomaailmasta tai komentaja Vimesin historiasta tietämätön ei välttämättä saa Snuffista niin paljon irti kuin sarjan aikaisempia osia lukenut, mutta uskoisin sen toimivan mukavasti myös yksinään. Kiekkomaailman faneille Snuff on ehdoton hankinta, sillä vaikka se ei aivan parasta Pratchettia olekaan, tarina on mielenkiintoinen ja juonenkäänteet yhtä vauhdikkaita kuin aina ennenkin.