Elokuvaharrastamisesta kohti hörhöytymistä

Sanna Haukkala

Elokuvien katsominen on näitä juttuja, joissa jokainen voi sanoa olevansa jonkun tason harrastaja. Elokuvissa käynti on suurelle osalle ihmisiä samanlainen virkistyskeino kuin vaikka konserteissa käyminen, mutta varsinainen geek-tason mestaruus liittyy musiikin kuuntelun tavoin tietynlaiseen pakkomielteisyyteen. Itse puhun mielelläni hörhöilystä, koska sana paitsi sulautuu Suomen kieleen paremmin kuin irtonainen geek, se myös viestii tiettyä positiivisuutta. Hörhöt eivät liene yhtä pelottavia kuin vaikka elokuvahulluiksi huudeltavat tyypit.

Hörhöyteen vihkiytyminen lienee kaikille joilla on pakkomielteisiä harrastuksia: kiinnostuksen jälkeen huomaa vain etsivänsä lisää ja lisää tietoa, kaivautuvansa syvemmälle uusiin kaninkoloihin. Vaikka lausahdus onkin tuskallisen ylikäytetty, uusien juttujen etsiminen nykyisin internetin aikakaudella on sanoinkuvaamattoman helppoa verrattuna kaukolainattuihin Verikekkereihin tai parhaat gore-kuvituksensa menettäneeseen lähikirjaston Mustaan peiliin. Tosin nykyisin on mittaamattomasta tietovirrasta osattava etsiä: kukaan ei valmiiksi kuratoi tietoa avohyllyihin nenän eteen ellet tiedä mistä etsiä. Omassa teini-iässäni kirjastosta sai lainattua videokasetteja, mutta pikkukirjaston kokoelmat eivät todellakaan sisältäneet edes (kauhu)elokuvien klassikkoja. Lapsena tavasin Roger Moorea ja James Bondia Roope-setä -lehden takakanteen ja ihastelin siskoni nauhoittamia toimintaleffoja Betamaxeilta, ennen kuin näin ensimmäisen elokuvan elokuvateatterissa seitsemän ikäisenä (elokuva oli muuten Pieni Merenneito). Viimeistään sen jälkeen oma tieni täyteen hörhöyteen oli täysin selvä. Kauhun ja piengenret löysin vasta teini-ikäisenä ja myöhemmin, lukiossa olisin saattanut päästä kiertävien kopiokasettien maailmaan jos olisin tuntenut oikeat tyypit. Nykyisin nuo oikeat tyypit löytyisivät varmaan parilla klikkauksella, mutta aikoinaan lyöttäytyminen puolituttujen poikien seuraan olisi ollut melkoinen mahdottomuus ujolle tytölle. Kun lopulta kuulin jonkun omistamasta Bad Tasten ties monennenko sukupolven kopiokasetista, oli se jo ehtinyt kadota lainaringistä.

Elokuviin myös täysin hullaantuneita ihmisiä on tietenkin olemassa, siitä nautittavimpana todistusaineistona on Cinemania-dokumentti vuodelta 2002. Suosittelen sen katsomista etenkin leffaillassa: dokumentin päähahmot ovat täysin omissa nitraattiriittoisissa kuplissaan eläviä putkittajia. Heidän elämänsä on New Yorkin elokuvaohjelmistojen sovittamista päivittäiseen kalenteriin, ilman päivätyön rasitetta. Dokumentin ainoa naishahmo, herttaiselta mummolta vaikuttava Roberta on elokuvakrääsää aggressiivisuuteen asti keräävä himohamsteri. Hän on kuitenkin täysin yksi muiden joukossa, muut hahmot ovat samaa tasoa tai ylikin meneviä irti elämästä -karikatyyreja. Naisharrastajien vähyys elokuvapiireissä on vieläkin pienoinen mysteeri: esimerkiksi Night Visions -elokuvafestivaaleilla naiskatsojien määrä on selvästi noussut niin että väliajoilla vessassa käyminen ei ole naisten puolella enää niin jonotonta kuin vielä muutamia vuosia sitten. Ehkä kyse on initiaatiosta, poikien on helpompi jakaa toisilleen tietoa etenkin goresta ja splatterista muiden räävien juttujen ohessa, kun taas tyttöjen oletetaan välttelevän moisia juttuja – vaikka Noidan käsikirja on täysin tietyn sukupolven yhteinen traumatisoija sukupuoleen katsomatta.

Hörhöilyn ja “normaalin” katselemisen välillä on silti kuilu, jonka ylittänyt moppaa muut kiinnostuksen kohteet menemään elokuvilla. Katselemisen sivussa hörhöyttään voi syventää hakemalla tietoa elokuvajulisteista, -musiikista, -tallenteista, -historiasta, eri genreistä tai vaikka oheistuotteista. Välillä pelkkien genrejen sisälläkin on tarkkoja lahkoja: itse olin typertynyt saadessani brittiläiseltä kirjekaveriltani lahjaksi Star Trek -lehden, vaikka hän tiesikin minun olevan kiinnostunut vain Star Warsista. Lisäksi nykyisen retroaallon muututtua jo valtavirran viihteeksi (etenkin scifissä muutos on ollut huomattava) kovan linjan harrastajat kaivavat poteroaan syvemmälle, pienempien niche-kiinnostusten pariin. Vaihtoehtoisista Drive-elokuvan julisteista ja kansista päätellen videoinnostus saattaa olla seuraava laajempien piirien nouseva juttu, tähän mennessä videoharrastajat ovat olleet todella marginaalista joukkoa. Videoinnostus iski minullekin suurimmaksi osaksi nostalgian siivittämänä, kotoa löytyneet vanhat vuokrakasetit ovat kellarinhajuinen tuulahdus täysin erilaisesta Suomesta, videolain ja räävittömien julkaisijoiden aikakaudelta. Osa vanhemmista harrastajista selvästi ostaa takaisin palasia menneestä lapsuudestaan, kasetteja joiden lainaamiseen he eivät saaneet vanhemmiltaan lupaa.

Elokuviin liittyvästä tekniikasta kiinnostuminen on yksi hörhöyden alalajeja, elokuvien esittämisen tekniikasta niiden levittämiseen. Kotiteatterien esiinmarssi 1990-luvun alussa lisäsi yleisen hifistelyn yhtälöön. Blu-ray -levyjä edeltävä hifistelyformaatti oli Laserdisc, joka kalliina esitysmuotona jäi USA:n ja Japanin ulkopuolella melko pienen harrastajakunnan keräilyformaatiksi. Paitsi elokuvien katsomisesta, myös niiden keräilystä voisi tehdä The Six Stages of Movie Geek Evolution -tyylisen kuvauksen. Elokuvien katsominen on silti hörhöilyn ydin, joskin katsomisformaatti on alkanut menettää merkitystään. Perinteisimmät harrastajat vannovat selluloidin ja nitraatin välkkyvän viehätysvoiman nimeen, mutta elokuvateattereidenkin muuttuessa digitaalisten formaattien esittäjiksi ero elokuvateatterin ja kotiteatterin välillä on hapertunut.

Elokuva on edelleen sosiaalinen media katselutapojen muutoksista huolimatta, joten harrastajakunnan sukkuloidessa yhä enemmän digitaalisessa keskusteluympäristössä ehkä rajoitteet harrastajien välillä madaltuvat entisestään. Netissä on tietty edelleen suoranaista misogyniaa liikkeellä aivan kuten elokuvissa itsessäänkin voi olla, mutta hörhöilyn esteenä ei ole enää entisiä fyysisiä rajoituksia. Toivoisinkin, että naiset uskaltautuisivat entistä enemmän seuraamaan omia kiinnostuksen kohteitaan välittämättä toisten mielipiteistä tai oletetuista normeista, kuin myös tarttumaan ennakkoluulottomasti vähemmän tuttuihin elokuvahistorian lankoihin. Perehtymisen genre-elokuviin ei tarvitse tarkoittaa jämähtämistä pelkästään niihin, kuten eräs arvostettu elokuva-arvostelija minut tyypitteli sen jälkeen kun satuin olemaan haastateltavana 1950-luvun roskaelokuvista. Jotkin genre-elokuvien aihepiirit kuten zombit, vampyyrit tai scifi ovat jo arkipäiväistyneet täysin valtavirran tuotteiksi tai ainakin harrastajien peruskauraksi giallojen tapaan, mutta loputon monipuolisuus ja kahlattavien elokuvien tuhoton määrä ovat tämän hörhöilyn ehtymätön reaktori.

Elokuva-aiheisia kirjoituksiani on löydettävissä säännöllisen epäsäännöllisesti Elokuvaroskaa-blogin lisäksi myös Elitisti-verkkolehdestä.

Siis ootsä oikeesti tyttö?

Salla Hietanen

Tämän pienen pakinani perustana ei ole kirjojen tai tutkimusten kirjo, vaan omakohtaiset kokemukseni pelimaailmassa. Lyhyenä saatteena sanottakoon, että aloitin pelaamisen viisivuotiaana isäni ensimmäisellä kotipc:llä, jonka jälkeen harvassa ovat olleet hetket kun minulla ei olisi ollut peliä kesken. 25-vuotisen matkan varrella on tullut pelattua niin yksin kuin satojen ihmisten kanssakin. Tässä jutussa mietin pelaamisen sosiaalista puolta netissä, naisgamerin näkökulmasta.

Ensimmäiset kokemukseni mmo:ista sain parikymppisenä. Ennen tätä en ollut juurikaan kiinnittänyt huomiota nettipelaamiseen, vaan olin suosinut yksinpelaamista. Alku olikin hyvin sattumanvarainen: klikkasin mainosta jollain sivustolla, katsoin demon, latasin pelin, ja loppu on historiaa. Peli oli Tales of Pirates – merirosvousta siinä tosin oli hyvin vähän. Aikani tutustuttuani hahmooni ja peliympäristöön liityin kiltaan. Olen suhteellisen sosiaalinen, joten ei mennyt kauaa kun olin saanut monta uutta tuttavuutta, ja pelin luonteen mukaan pelasimme paljon yhdessä, sillä monet instanssit vaativat eri luokkien yhteistyötä. Pelaajien kirjo oli mittava, oli monenikäisiä ihmisiä monista maista, kumpikin sukupuoli oli tasapuolisesti edustettu.


Naisena kuitenkin herätin aina huomiota. Ja silloin tällöin myös epäilyä – peli oli pk-painoitteinen (people killing) ja naiset harvemmin pelasivat yhtä agressiivisia hahmoja kuin minä. Enemmän huomiota vielä herätti se, etten ollut ”tyypillinen” tyttöpelaaja, eli en pelannut parantajaa, tai jäänyt taka-alalle väittelyissä, niin kuin valtaosa muista tytöistä. Kiltojen välinen kilpailu oli veristä puuhaa! Flame warit, eli hyvin julkinen toiselle killalle tai tietylle pelaajalle/pelaajille kettuilu oli lähes jokapäiväistä, ja kommentit raakoja. Samoin kiltojen sisäinen ryhmädynamiikka kävi välillä aika rankaksi. Useimmat kommentit joita sain olivat aika tyypillisiä – huorittelua, ulkonäköni haukkumista, taitojeni epäilyä, mutta eniten heittoja siitä, kuinka varmasti käytin sukupuoltani hyväksi saadakseni apua/tavaroita/statusta.

Viihdyin kuitenkin samalla serverillä useita vuosia. En lopettanut peliä loppujen lopuksi ihmisten takia, vaan peliyhtiön rahastuksen takia. Ja samantien etsin uuden pelin. Tales of Piratesin jälkeen olen pelannut useita mmo:ita, muun muassa WoWia, Aionia, Ether Sagaa ja Requiemia. Ja tulin huomaamaan kuinka samoilla asioilla naisia haukutaan, pelistä riippumatta: naiset käyttävät hyväkseen sukupuoltaan jotta saavat miehiltä vastinetta. Totuus ei paljoa painanut riidoissa, sillä sukupuoli määritteli roolit hahmoja paremmin.


Onko naisena pelaaminen sitten kokonaan taistelua vallitsevia ennakkokäsityksiä vastaan? Ei ollenkaan. Naisena ehkä koen, että olen joutunut todistamaan taitojani miehiä enemmän, mutta se on osin ollut omassa päässäni. Vaikka on paljon pelaajia, sekä mies- että naispuolisia, jotka tekevät parhaansa pitääkseen yllä ennakkoluuloja joko haukkumalla tai omalla esimerkillään, olen vuosien varrella tutustunut moniin ihaniin ihmisiin, joille ei sukupuoleni merkinnyt mitään. Olen viettänyt tunteja tappamassa hirviöpomoja ihmisten kanssa, jotka saivat loputtoman grindauksen tuntumaan helpolta. Olen saanut hyviä ystäviä - niin naisia kuin miehiäkin - pelien kautta, joista joidenkin kanssa olen pitänyt yhteyttä jo kymmenen vuotta.

On helppoa olla inhottava nettipelissä, jossa kukaan ei tunne sinua, mutta onneksi on ihmisiä, jotka uskaltavat olla omia itsejään kasvottominakin.


Kuvat kirjoittajan omia.

Kuinka tehdään peli 48 tunnissa

Niina Pesonen

Viikko sitten perjantaina oli vihdoin se kauan odotettu päivä, kun Finnish Game Jam starttaisi. Jännääkin jännemmän metromatkan jälkeen (kyllä, olen maalaistollo ja eksoottiset kulkuvälineet on hurjan pelottavia) saavuin Kalasatamaan myös jamittelemaan lähteneen kollegani kanssa ja pienen kävelymatkan päästä löytyi Nuorisokeskus Happi, jossa viikonloppu tulisi kulumaan varsin tiiviissä tunnelmissa.

Ensimmäisenä sisällä odotti ilmoittautuminen infotiskille, minkä yhteydessä meille jaettiin myös taisteluvarustus koitosta varten, eli nimilätkä kaulaan roikkumaan ja FGJ-paita, joka on muuten ehkä mukavin mainospaita, jonka olen kuunaan mistään saanut. Olimme ehkä turhan ajoissa paikalla, sillä odotusaikaa varsinaisen ohjelman alkamiseen oli tunnin verran. Asiaa ei yhtään helpottanut oma introvertti luonteenlaatuni, joten aikani kuluksi lähinnä seurailin paikalle saapuvia jamittelijoita.

Kolmen jälkeen sitten vihdoin starttasi aloituspuheenvuorojen sarja. Bugbearilla työskentelevän Joonas Laakson puheenvuoro hauskuuselementin edellyttämisestä pelisuunnittelussa oli äärimmäisen inspiroiva. Valitettavasti en ottanut muistiinpanoja ja valtavan endorfiiniyliannostuksen vuoksi muistini on hatara, mutta pääpointti puheessa taisi olla sen sisäisen pelisuunnittelijan kuuntelemisen tärkeys, vaikka oma rooli tiimissä olisikin nimellisesti jokin muu. Jos työn alla olevasta pelistä tuntuu puuttuvan hauskuus, jossain on jotain mätää ja silloin pitää avata suu ja nostaa kissa pöydälle, vaikka pelisuunnittelu ei olisi se oma reviiri.

Livepuhujien jälkeen katsoimme kansainväliset Global Game Jam -keynotet, joissa tykitettiin hyviä pointteja viikonlopun urakkaa silmällä pitäen: Brenda Garno-Brathwaite ja John Romero kertoivat hyvän tiimityöskentelyn peruspilareista, eli kannattaa tietää sekä omat että tiiminsä rajat ja pitää konsepti järkevissä rajoissa. Kommunikaatio ja yhden tiiminjäsenen valinta johtohahmoksi helpottaa päätöksentekoa valtavasti ja tekee kehitysprosessista sekä helpompaa että nopeampaa, kun jokaisesta pienestä yksityiskohdasta ei tarvitse keskustella tuntitolkulla. Gonzalo Frasca puolestaan hehkutti kokeilemisen ja kehittymisen iloa, ja Baiyon painotti innovoinnin merkitystä sekä valotti omia keinojaan synnyttää uusia ideoita. Will Wright kertoi pähkinänkuoressa suunnitteluprosessin etenemisestä, ja painotti myös omalta osaltaan, että on tärkeää tehdä peli, josta nauttii sekä itse että muut.

Global Game Jam 2012 -teema: Ouroboros.

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä Suomen pääkoordinaattori Annakaisa Kultiman videoterveisissä Tampereen jameilta paljastettiin tämän vuoden teema, jota varmaan moni ei olisi arvannut Ouroboros-käärmettä esittäväksi kuvaksi. Niinpä monissa valmistuneissa peleissä olivat tärkeässä osassa elämä ja kuolema, käärmeet, pyörivä liike ja/tai pyöreät muodot kaikkine eri yhdistelmineen. On joka tapauksessa todella hämmästyttävää, miten sama kuva saa tuhansia eri lopputuloksia erilaisten ihmisten ajatuksenjuoksun seurauksena – ja kyse olisi todellisuudessa miljoonista tai jopa miljardeista peli-ideoista, mikäli jokainen tapahtuman aikana syttyneistä konsepteista toteutettaisiin. Huimaa!

Joka tapauksessa, näiden kullanarvoisten vinkkien saattelemana siirryttiin muutaman erilaisen ”seuraleikin” pariin tutustumaan muihin paikalle saapuneisiin jammailijoihin, eli käytännössä pienissä ryhmissä juteltiin peleistä ja niiden tekemisestä. Tämän jälkeen päästiinkin jo itse asiaan, ja ideointiprosessi alkoi omien peli-ideoiden kokoamisella paperille. Ryhmän sisällä esitettiin omia ideoita, annettiin palautetta ja vastaavasti myös muilta tuli kommentteja omiin ideoihin. Aivoriihessä kehittyneet parhaat konseptit selviytyivät tämän jälkeen pitchausosioon, jossa halutessaan sai esittää oman ideansa koko jammausväelle. Pitchien jälkeen osallistujat ilmottautuivat siihen tiimiin, jonka peli-idea vaikutti omasta mielestä sellaiselta, jonka parissa halusi viettää viikonlopun. Ja siitä se sitten lähti.

Itse päädyin tiimiin kahden samassa keskusteluryhmässä olleen tyypin kanssa artistivahvistukseksi. Kokonaisuudessaan tiimimme koostui tuottajasta, pelisuunnittelijasta, kahdesta artistista sekä kahdesta ohjelmoijasta. Ainakin Helsingin tiimeistä meidän kokoonpanomme taisi olla tasapainoisin ja myös ainoa, jossa oli tuottaja – ja tästä olikin mielestäni selkeää etua, kun oli joku ottamassa vastuun yksinomaan siitä, että koko tiimi pysyi kartalla koko prosessin ajan tehtävistä asioista ja deadlinen lähestymisestä.

Oman tiimini pelissä pohjana oli tuottajamme Vesan visio myllynkivestä, jolla pystyy manipuloimaan ajan kulkua. Tarkoituksena on rullailla myllynkivellä planeettaa ympäri, selvittää annettu puzzle aikaa manipuloimalla ja tottakai pelastaa maailma siinä sivussa. Vielä lauantaina iltapäivällä pelin lopullinen kenttäsuunnittelu haki muotoaan, ja meillä oli asian tiimoilta jonkin sortin tiimipalaveri menossa, kun paikalle saapui "lehdistön edustaja":

Kaiken kaikkiaan kemiat toimivat kokoonpanossamme loistavasti, ja hommat jakaantuivat melko luontevasti tiiminjäsenten kesken. Oma vastuualueeni oli pelin päähahmon suunnittelu, piirtäminen ja animointi sekä valikkograffojen tekeminen. Jostain kumman syystä myös tässä projektissa onnistuin nakittamaan itselleni myös videoeditointia, josta sain opiskeluaikana yliannostuksen ja edelleen vähän karsastan sitä. Mutta mitä vaan tiimin puolesta, vai miten se meni. :)

Valitettavasti jouduin itse olemaan yöt kotona karvaisten lasteni hoito-ongelmien vuoksi, joten se vei ikävästi jokusen ylimääräisen tunnin omasta työskentelyajastani pois. Käytin kuitenkin parhaani mukaan junamatkat hyödyksi ja kotona unet jäivät minimiin. Mm. perjantai-lauantaiyönä animoin kotimatkalla nopean mock-upin eräästä hahmokonseptistamme, joka sitten muutamaa tuntia myöhemmin vaihtui tosin lopulliseen Capricorn-hahmoon. Todistettavasti kuitenkin yöjunissa työskentely vähän leveämminkin onnistuu, sillä onnistuin varmaan viemään kokonaisen 3x3 -loosin laukkuineni läppäri sylissä ja piirtopöytä vieressä.

Suurimmat ongelmat projektin aikana liittyivät aikamanipulaatioon liittyviin pelimekaniikkoihin, joista tuottaja ja koodariparkamme keskustelivat pitkään ja hartaasti, ennen kuin oltiin asiassa samoilla linjoilla. Ohjelmointityötä ei idea tehnyt kovin helpoksi, mutta koodiosastomme sai kuitenkin lopulta valmiiksi kaiken sen mitä halusimmekin ja ehkä vähän ylimääräistäkin. Kenttäsuunnittelu taas muovautui sujuvasti sitä mukaa, kun tiedettiin kuinka paljon ehditään aikarajan puitteissa tehdä, ja grafiikkaa tuotettiin enemmän kuin mitä lopulta ehdittiin käyttää. Lisäksi pääsimme mukaan Audiodraft-haasteeseen, joten saimme myös loistobiisin peliimme.

Pelikuvaa The Grindstone of Timesta.

Viikonloppuna vallitsevasta intohimoisesta suhtautumisesta peleihin ja siihen antaumukseen, jolla niitä tehtiin, kertoo ehkä parhaana esimerkkinä se, miten tiimimme toinen artisti Emma nukkui lauantai-sunnuntaiyönä kaikkensa antaneena sohvalla läppäri sylissä ja piirtopöytä vieressä, kynä edelleen kädessä. Hetken torkuttuaan hän jatkoi taas urheasti sisällöntuotantoa. Pelisuunnittelijamme Jukka taisi jättää unet kokonaan välistä toisena yönä, ja koodarimme Aki ja Hannu puskivat lopullisia muutoksia koodiin kirjaimellisesti viimeiseen minuuttiin asti.

Harvemmin sitä pääsee viettämään viikonlopun näin loistavien tyyppien seurassa. Tunnelma oli loistava, ja vaikka talo oli täynnä ihmisiä, jotka suurimmaksi osaksi olivat toisilleen ventovieraita, niin jammailijoiden keskuuteen rakentui hyvin nopeasti todella yhteisöllinen fiilis. Vaikka aikaa oli todella rajatusti ja normaalissa työilmapiirissä vastaava deadline olisi takuuvarmasti aiheuttanut turhautumista, FGJ:ssä kaikilla tuntui ihan oikeasti olevan hauskaa. Vaikka kaikkia hupaisia sattumuksia on mahdoton muistaa tai elävästi kertoa univajeen ja vajavaisten kertojanlahjojeni vuoksi, onneksi meillä oli paikalla lauma kuvaajia, joten osa parhaista paloista löytyy näppärästi internetin ihmeellisestä maailmasta. Esimerkiksi lauantaina illansuussa Supercell sponsoroi jammailijoille subit, ja kuten kuvasta näkyy yksi oli ylitse muiden:

Pelijamit olivatkin loistava demonstraatio siitä, mitä tapahtuu kun pelintekijät saavat toteuttaa itseään vapaasti ilman kaupallisuuden asettamia rajoitteita. Veikkaan, että suurinta osaa näistä peleistä ei olisi koskaan tehty "oikeana projektina" eikä sijoittajatkaan todennäköisesti kovin innoissaan olisi rahojaan tarjoamassa monellekaan GGJ-peleistä. Uusien tuulien tuottamisessa GGJ:n kaltaiset tapahtumat ovat kuitenkin mielestäni tärkeitä, väheksymättä myöskään sitä aspektia, että meille pelinkehittäjille tämä on tärkeä kanava ylläpitää mielenterveyttämme. ;D

Tapahtuma saatettiin päätökseen sunnuntaina iltapäivällä esittelykierroksella, jossa kukin tiimi vuorollaan näytti mitä oli saatu aikaan. Loppuhuipennuksena Bugbearin Joonas Laakson ja Rovion Ramine Darabihan muodostama tuomaristo antoi kommenttinsa jokaiseen peliin sekä julisti Helsingin FGJ-voittajan, joka tänä vuonna oli siis oman tiimini The Grindstone of Time! Kokonaisuudessaan Suomen paras FGJ-peli sekä jammaajien valitsema Jammer's Choice julkistetaan IGDA Finlandin helmikuun tapaamisessa Cuba Barissa 7.2.

Projektimme oli niin huikea menestys, että tiimi aika lailla yksimielisesti halusi jatkaa pelin kehittämistä myös jamien jälkeenkin. Tästä voisi siis päätellä, että FGJ oli ainakin omalta osaltani todella positiivinen kokemus ja aion osallistua tapahtumaan ehdottomasti myös ensi vuonna. Mikäli peliala yhtään kiinnostaa ja jokin tarpeellinen taito löytyy, ei muuta kuin messiin vaan vuoden kuluttua – ei ole parempaa paikkaa saada maistiaista siitä, mitä pelinkehitys parhaimmillaan on!

--
Suosittelen lämpimästi tsekkaamaan myös muut FGJ:n aikana valmistuneet pelit sekä toki myös kansainväliset tuotokset GGJ:n sivuilta.

J. R. R. Tolkien

Riikka Karhu

Kirjoitin lauantaina siitä, että J. R. R. Tolkienin Hobitti on vihdoin tulossa elokuvateattereihin. Seuraavaksi haluan kertoa jotain miehestä, joka loi Keski-Maan. Tämä on varmasti tuttua huttua jokaiselle itseään kunnioittavalle fantasianörtille, mutta olkoon. Opiskelin muutama vuosi takaperin Helsingin yliopistolla teologiaa ja uskontotiedettä pääaineena, ja kirjoitin kandidaatin tutkielmäni Tolkienin Silmarillionista. Käytän tätä tutkielmaa pääasiallisena lähteenä tälle bloggaukselle. (Ja jos jotain kiinnostaa, kandin työn lähteenä käytin Humphrey Carpenterin kirjoittamaa teosta J. R. R. Tolkien - Elämänkerta. Kuvat wikipediasta.) Olen tässä blogikirjoituksessa keskittynyt pääasiassa hänen työhönsä Keski-Maa-aiheisten teosten parissa. Yhteen bloggaukseen ei mahdu millään kirjailijan koko elämä.


John Ronald (joka oli hänen kutsumanimensä) Reuel Tolkien syntyi 3.1.1892 Bloemfonteinissa, Etelä-Afrikassa ja vietti siellä varhaislapsuutensa. Helmikuussa 1894 Tolkienin äiti, Mabel, synnytti toisen pojan, Hilary Arthur Reuel Tolkienin. Kuuma ilmasto ei sopinut Ronaldille, sillä hän sairasti siellä paljon. Huhtikuussa 1895 Mabel muutti poikineen takaisin Englantiin ja odotti miehensä, pankkiirina työskennelleen Arthurin, seuraavan perässä. Arthur kuitenkin kuoli helmikuussa 1896 kuoli. Arthurin kuoleman jälkeen kristinuskosta tuli tärkeä osa Mabelin elämää. Hän sai katolista opetusta St. Annen kirkosta, jossa hän kävi siskonsa Mayn kanssa. Kesäkuussa 1900 heidät otettiin katolisen kirkon jäseniksi.

Aluksi Mabel antoi pojilleen kouluopetusta kotona, ja Ronald oppi lukemaan ja kirjoittamaan jo nelivuotiaana. Erityisesti hän piti kielten opiskelusta, varsinkin latinasta. Hän oli erityisen kiinnostunut siitä, miltä sanat kuulostivat ja mitä ne tarkoittivat. Syyskuussa 1900 Tolkien aloitti koulun King Edwardin koulussa. Koulun kausimaksut kävivät köyhälle perheelle kalliiksi, joten muutaman vuoden päästä Mabel siirsi poikansa edullisempaan, katoliseen St Philipin kouluun. Ronald oli nopea oppimaan ja sai säätiöstipendin, joka mahdollisti hänen paluunsa King Edwardiin syksyllä 1903. Vuonna 1904 Mabel kuoli diabeteksen aiheuttamiin komplikaatioihin, ja poikien huoltajaksi nimettiin hänen ystävänsä Isä Francis.

Joulukuussa Ronald Tolkien haki Oxfrodin yliopistoon ja onnistui saamaan avoimen klassisten kielten apurahan Exeter Collegeen. Hän sai myös King Edwardin koululta stipendin ja Isä Francisilta avustusta, joten hänen oli mahdollista lähteä Oxfordiin opiskelemaan. Syksyllä 1911 Ronald aloitti opinnot Oxfordin Exeter Collegessa. Aluksi hän opiskeli pääaineena antiikin kieliä ja kirjallisuutta, mutta kyllästyi siihen nopeasti. Hän oli enemmän kiinnostunut germaanisesta kirjallisuudesta. Häntä kiinnosti vertaileva filologia, johon hänet tutustutti opettaja Joseph Wright. Vuonna 1912 Tolkien löysi Exeter Collegen kirjastosta suomen kieliopin. Hän opetteli kieltä ja luki osan Kalevalasta alkukielellä. Suomen kielellä oli suuri vaikutus hänen myöhempiin töihinsä ja quenyaan, eli kehittelemäänsä suurhaltiakieleen.

Kirjallisen työnsä Tolkien aloitti vuonna 1914, jolloin hän kirjoitti runon taivaan purjehtijasta, Earendelin matka. Vuonna 1917 Ronald alkoi työstää mytologiaansa tarkemmin, sillä hän halusi luoda pohjan, kokonaisen kielen ja kulttuurin keksimälleen kielelle. Hän hankki muistivihon, jonka kanteen kirjoitti "The Book Of Lost Tales". Hän kokosi vihkoonsa tarinoita sekä kirjoitti oman näkemyksensä maailmanluomisesta. Vuonna 1923 tuo teos, joka myöhemmin tunnettiin Silmarillionina, oli viimeistelyä ja muutamaa lisäystä vaille valmis. Ronald kuitenkin aloitti koko kirjoitustyönsä uudelleen, sillä ei uskonut koskaan löytävänsä kirjalleen kustantajaa. 1930-luvulla hän sai idean teokselleen Hobitti, eli sinne ja takaisin korjatessaan oppilaansa koepaperia. Kustantaja Stanley Unwin piti teoksesta, joten se julkaistiin ensimmäisen kerran syyskuussa 1937. Unwin halusi lisää teoksia Ronaldilta, joka lähetti kustantajalle sekavan kokoelman Silmarillionin käsikirjoituksesta. Ronald rupesi kuitenkin saman tien kirjoittamaan Unwinin pyynnöstä jatko-osaa Hobitille.



Vuonna 1949 Ronaldille tarjosi Silmarillionin käsikirjoitusta Milton Waldmanille, joka oli kiinnostunut julkaisemaan sekä Silmarillionin että Tarun Sormusten herrasta Collins-kustantamon kautta. Waldman hyväksyi varauksellisesti molemmat kirjat, mutta halusi varmistaa, ettei kirjailijalla ollut mitään juridisia velvoitteita Unwinin kustantamoon. Waldman oli puolestaan lähes varma, että saisi julkaista kirjat. Toukokuussa 1950 Sormusten herra oli valmis painettavaksi, Silmarillion oli yhä keskeneräinen. Teosten laajuudesta tuli ongelma kummallekin osapuolelle. Waldman halusi karsia Sormusten herran sivuja, mikä tyrmistytti Tolkienia. Hän puolestaan ilmoitti, että Silmarillionista tulisi yhtä pitkä teos. Teosten julkaisu Collinsin kautta lykkääntyi ja vuonna 1952 Tolkien otti uudestaan yhteyttä Unwiniin, joka oli edelleen kiinnostunut teosten julkaisusta. Taru Sormusten Herrasta julkaistiin Unwinin toimesta vuosien kolmessa osassa 1954-1955 välisenä aikana.

Vuonna 1959 Tolkien jäi eläkkeelle professorin virastaan. Tästä huolimatta hänellä oli vain vähän aikaa kirjoittaa Silmarillionia, joka oli edelleen keskeneräinen. Hän ei onnistunut noudattamaan säännöllistä työrytmiä, joten teoksen saaminen julkaisukuntoon oli hidasta. Vuonna 1971 hän ei ollut vieläkään täysin varma tarinan rakentumisesta. Hän hylkäsi alkuperäisen kehyskertomuksensa merenkulkijasta, joten hänen täytyi lisätä teokseen uusia hahmoja. Hänen oli myös tarkistettava ja pidettävä huolta, että yksityiskohdat olivat sopusoinnussa aiempien teosten kanssa. Ronald oli päättänyt jättää Silmarillionin lopullisen kokoamisen pojalleen Christopherille, mikäli hän ei saisi teosta ennen kuolemaansa valmiiksi. He olivat keskustelleet teoksesta ja pohtineet ratkaisuja ongelmiin. John Ronald Reuel Tolkien kuoli 2.9.1973, joten Christopher alkoi valmistella teosta julkaistavaan muotoon. Hän huomasi, että kaikkien kirjoitusten mahduttaminen yksien kansien väliin johtaisi sekavaan lopputulokseen. Hän päättikin valmistaa ensin yhden tekstin, jonka pohjalta voisi koota yhtenäisen ja loogisen kirjan. Christopher sai työnsä päätökseen vuonna 1977, neljä vuotta isänsä kuoleman jälkeen. Silmarillionin lisäksi Christopher toimitti julkaisukuntoon Keskeneräisten tarujen kirjan vuonan 1980, Húrinin lasten tarinan vuonna 2007 sekä runokokoelman The Legend of Sigurd and Gudrúnin vuonna 2009.

Kirjailijana J. R. R. Tolkien oli perfektionisti, joka ei ollut oikeastaan koskaan tyytyväinen omiin teoksiinsa. Jos jokin kohta kirjoituksissa ei miellyttänyt häntä, hän ei tyytynyt muuttamaan kyseistä kohtaa, vaan kirjoitti koko teoksen uusiksi. Hän myös otti vakavasti joka kerta kun kuuli fanin löytäneen ristiriitaisuuden teostensa väliltä. Hän sai vaikutteita teoksiinsa erilaisista mytologisista tarinoista, kuten Kalevalasta, Beowulfin tarusta sekä skandinaavisista sankaritarinoista. Esimerkiksi Húrinin lasten tarinassa näkyy selvästi Kalevalan Kullervon tarinan vaikutus. Uskonto oli Tolkienille tärkeä osa elämää etenkin hänen äitinsä kuoleman jälkeen, joten myös kristinuskon vaikutus teoksissa on selkeä.

Pelikaveriksi konsoli vai PC?

Ensimmäinen tietokoneeni
Texas Instrumentsin TI-99/4a ja kaksi
ensimmäistä peliäni Princess &
Frog 1 (1982) ja TI Invaders (1981).

Mia Meri

Melkein kaikki tuntemani naiset ja miehet pelaavat video- tai tietokonepelejä, mutta pelikonetta valitessa usealla valinta menee mututuntumalla. Itse aloitin tietokonepelaamisen jo 1980-luvun alussa ensimmäisillä kotikoneilla, ja peliharrastus on rakas edelleen. Pelaajana pääasiallinen tarkoitukseni on nollata aivot, nauttia pelikokemuksesta ja jännittävistä tarinoista tai kutkuttavista aivopähkinöistä. Tekniset ominaisuudet sinänsä eivät minua kiinnosta - vähän kuin autolla ajaisi. Ihan sama mitä pellin alta löytyy kunhan se kulkee, on luotettava käytössä ja sillä on hyvä ajaa.

Katsaus taaksepäin: Peli-PC:n kilpavarustelusta konsolisotaan

Pelaaminen on muuttunut paljon viimeisten kymmenen vuoden aikana, mutta monet vuosia vanhat totuudet tuntuvat edelleen kummittelevan harrastajapelaajan mielessä siinä vaiheessa, kun ollaan hankkimassa uutta pelikonetta. Siksi on paikallaan kerrata hieman pelikoneiden lähihistoriaa.

Kymmenisen vuotta sitten PC:t olivat jokaisen himopelaajan ehdottomia ykkösvarusteita. Vaikka pelikonsoleista PlayStation 2 oli markkinoilla käytännössä ilman kunnon kilpailijaa, sen tehot eivät mitenkään pystyneet kilpailemaan huippuunsa viritetyn peli-PC:n kanssa.

PlayStation 2 Slim ja peliohjain.

PC:iden kilpavarustelu sai alkunsa, kun tietokoneiden tehot ja teknologia saavuttivat tason, jossa aiempaa luonnollisempien 3D-hahmojen ja ympäristöjen luominen oli mahdollista. Pian tilanne meni siihen, että jokainen uusi peli halusi komeilla entistä näyttävämmillä grafiikoilla, jotka tietysti vaativat hirvittävästi tehoja PC:iltä. Samaan aikaan tietotekniikassa edettiin harppauksittain, ja osien hinnat tippuivat nopeaa tahtia uusien vyöryessä markkinoille. Nopea kehitys johti siihen, että pelintekijät alkoivat tehdä pelejä mielessään tulevaisuuden PC, joka tulisi hyvällä tuurilla markkinoille joko juuri samaan aikaan pelin kanssa tai puolen vuoden sisään. Ja kun kaikki halusivat viimeisimmät pelit, seurauksena oli se, että omassa kodissanikin PC:tä päivitettiin puolen vuoden välein yhä kovempaan kuntoon opintolainan ja joulupukin avulla.

Tilanne muuttui ensimmäisen Xboxin tullessa markkinoille.

Xbox ja peliohjain.

Microsoft oli päättänyt tuoda oman kilpailijansa Sonyn PlayStationille, ja käytti pitkän pennin markkinointiin valloittaakseen konsolimarkkinat Sonyltä. Xbox oli tehokkaampi kone kuin PS2, joka oli ollut markkinoilla jo pitkään. Ensihätään Sony keksi tuoda PS2:sta uuden linjakkaamman version myyntiin, mutta samaan aikaan se alkoi kiirehtiä varmasti jo pitkään suunnitelmissa olleen PlayStation 3:n julkaisua. PS3 tulisi tietysti olemaan huippuunsa viritetty pelikone, joka pyyhkisi ensimmäisellä Xboxilla pöytää, joten Microsoft alkoi myös kiireen vilkkaa kehitellä uutta Xboxia. Konsolisota oli kovimmillaan, mistä kertoo jo konsolien nimeäminenkin. Koska PlayStation oli jo päässyt numeroon kolme asti, ja Xbox taas vasta numeroon kaksi, Microsoft päätti nimetä konsolinsa Xbox 360:ksi, etteivät he vain jäisi kakkosiksi Sonylle.

Uudet PS3 ja Xbox 360 rynnivät markkinoille kovalla käsirysyllä taistellen siitä, kumpi olisi markkinoilla ekana. Tuloksena oli kaksi konsolihirviötä. PlayStation 3 oli kova kuin mikä, ja sisälsi erittäin hyvän BluRay-soittimen, jonka vuoksi moni ei-pelaajakin kävi ostamassa PS3:n. Huonoa: hinta. Aivan uutena PS3:n hinta oli Suomessa yli 700 euroa! Microsoft taas lähestyi tilannetta kukkaroystävällisemmin ja laittoi Xbox 360:nsä markkinoille huomattavasti halvempaan hintaan. Tosin halvan hinnan syynä olivat huipputehokkaat, mutta halvat ja helposti rikkoutuvat komponentit, ja jokainen Xbox 360 myytiin tappiolla.

GameCube ja peliohjain.

Konsolisodan sähköistämässä ilmapiirissä konsolit myivät kuin juomavesi Saharassa, mutta kun molemmat yhtiöt ilmoittivat heti perään uusien konsolien kehittämistyön olevan vauhdissa, käyttäjät saivat sodasta tarpeekseen. Moni oli polttanut proppunsa viimeistään siinä vaiheessa kun kävi ilmi, että Xbox 360 ei ollutkaan taaksepäin yhteensopiva ensimmäisen Xboxin peleihin (sama juttu PlayStationilla). Lisäksi ensimmäisen Xboxin tukeminen oli lopetettu kuin seinään uuden 360:n tultua markkinoille, sillä kyseinen konsoli ei ollut koskaan ehtinyt vakiinnuttaa asemaansa samalla tavalla kuin PS2, joka oli ollut markkinoilla jo vuosia, ja jolle edelleen julkaistaan pelejä PS3:n rinnalla. Lisäksi valtavat mainoskulut, tappiolla myydyt koneet, ja ne huonot komponentit (tästä lisää myöhemmin) olivat tulleet valtavan kalliiksi sekä Microsoftille että Sonylle, joten molemmat yhtiöt päättivät haudata hetkeksi sotakirveensä.

Nykytilanne: kolme konsolia ja läppäriarmada

Nykyisen konsolisukupolven koneet (PS3, Xbox 360 ja Wii) ovat olleet markkinoilla viisi vuotta, ja jokaisella suurella konsolivarmistajalla eli Microsoftilla, Sonylla ja Nintendolla on tulossa uusi konsoli ulos noin kahden vuoden kuluttua - Nintendolla jo tänä tai ensi vuonna. Lisäksi edellisen sukupolven konsoleista PS2 on edelleen mukana, vaikka hiipumassa.

PlayStation 3 ja peliohjain.

Ja tosiaan, Nintendo! PlayStationien ja Xboxien lisäksi markkinoilla on tietysti myös Nintendon pelikonsoleita. Ensimmäisen Xboxin tullessa markkinoille Nintendo kilpaili GameCubella, jonka suosio ei kuitenkaan koskaan noussut merkittäväksi. GameCube jäi altavastaajaksi, jolle tehtiin vain "lasten pelejä" kuten eräs meille GameCubensa myynyt perheenäiti siteerasi poikaansa. Nintendo teki viisaasti ja jättäytyi konsolisodan ulkopuolelle, keksien itselleen oman markkinarakonsa koko perheen pelikoneena, jota edustaa nykyään huippusuosittu Wii.

Pelaamisen painopiste siirtyi pääasiassa konsoleille ja samalla PC-koneiden päivitysvillitys laantui. Ja koska ihmisillä ei enää ollut niin valtava kiire päivittää koneitaan, läppärien myynti alkoi kasvaa. Läppärien päivittäminenhän ei onnistu kuten pöytäkoneiden, ja niiden komponentit ovat aina kalliimpia ja tiukempaan pakattuja, joten läppärit pelikoneina eivät vain ole koskaan olleet kovin fiksuja valintoja. Nykyään monessa kodissa asuukin pelikonsoli tai kaksi sekä läppäri, joka kulkee mukana koulussa ja töissä. Tosin viime aikoina PC:llä pelaaminen on taas lähtenyt kasvuun mm. Steamin suosion myötä, mutta nykyään PC-koneiden enemmistö on läppäreitä, joten pelitkin suunnitellaan "heikkotehoisilla" läppäreillä pyöriviksi.

Asiaan! Kumman hankin: läppärin vai konsolin?!

Nyrkkisääntönä sanoisin, että pelikoneeksi kannattaa aina hankkia pelikonsoli, mutta pelikoneen valinta on yksilöllinen päätös, johon vaikuttaa monta seikkaa:
1) kuinka paljon pelaat,
2) millaisia pelejä,
3) paljonko olet valmis laittamaan rahaa pelikoneeseesi ja
4) kuinka paljon olet valmis käyttämään aikaa pelikoneeseesi?

Kuinka paljon pelaat?

Xbox 360 ja peliohjain.

Jos olet satunnainen pelaaja, ja hankkimassa pelikonetta vain yhden tai kahden pelin vuoksi, kannattaa kone hankkia tietysti sen mukaan, minkälaisen koneen peli vaatii. Toisaalta kannattaa miettiä, oletko valmis panostamaan useita satoja euroja vain yhden pelin vuoksi? Jos haluat pelata vaikka jotain uusinta seikkailupeliä, joka on julkaistu vain konsoleille, kannattaa kysellä olisiko jollakulla ehdottaa vastaavaa peliä, joka toimisi myös läppärillä. Maailmassa on monia aivan mahtavia vanhoja pelejä, jotka voivat hyvinkin olla parempia kuin joku nykyinen listahitti, jos niitä vain tietää etsiä. Kaksi palvelua, jotka myyvät vanhoja (ja uusiakin) huippupelejä, jotka pyörivät peruspöytäkoneella tai nykyläppärillä ovat Steam (http://store.steampowered.com/) ja Good Old Games (http://www.gog.com/).

Jos taas olet innokas pelaaja ja aikeissa tarjota pelikonsolille pysyvän kodin, lue eteenpäin.

Millaisia pelejä pelaat?

Se, millaisista peleistä pidät, on oleellinen asia pelikonetta valitessa. Jos pidät "pikkupelien" (esim. Angry Birds, Tetris) pelaamisesta voit tehdä sen varsin hyvin kännykälläsi tai läppärillä nettiselaimessa. Mutta todennäköisesti jos harkitset konsolin hankkimista, puhe on aivan eri kaliiberin peleistä.

Wii ja peliohjain.

Mitä tulee Xbox 360:iin ja PS3:een, niin niiden pelit eivät juuri eroa toisistaan. Molemmissa koneissa riittää vääntöä vaativien pelien pyörittämiseen ja suurin osa kaikista peleistä julkaistaan kummallekin pelikonsolille. Näiden välillä valinta meneekin ehkä sen mukaan kumman imagosta pitää enemmän. Myös peliohjainta kannattaa käydä hypistelemässä, koska sen kanssa tulee vietettyä aikaa. Omaan käteeni Xboxin ohjain tuntuu paljon paremmalta ja pidän enemmän sen selkeästä "palautteesta" eli tiedän aina, olenko painanut nappulaa vai en. PlayStationin ohjain taas ei asetu millään käteeni, eikä taida muidenkaan, koska siihen myydään paljon lisäosia, jotka parantavat ohjaimen käytettävyyttä. Pidän myös enemmän Xboxin selkeästä ja raikkaasta käyttöjärjestelmästä, joskin se on vaihtunut muutaman kerran eikä aina parempaan suuntaan. PlayStation taas noudattaa Sonyn standardia käyttöliittymätyyppiä, joka on Sonylla käytössä mm. Blu-ray/DVD-soittimissa ja se on pysynyt aika lailla samanlaisena alusta asti. Molempia koneita voi myös käyttää DVD:iden katsomiseen. Xboxin ohjaimella käytettävä leffa-käyttöliittymä on paljon helpompi käyttää kuin PS3:n. Toisaalta ostettuani erillisen leffojenkatselukaukosäätimen PS3:ni olen hiljalleen lämmennyt PS3:lle sen aikoinaan huipputason Blu-ray-soittimen vuoksi.

Wiin ohjaimia.

Wii sen sijaan on hyvin erityyppinen laite verrattuna kahteen edelliseen. Vaikka Wiille tehdäänkin versiot monista peleistä, Wiin ohjain on niin erityyppinen ja kone tehoiltaan sen verran heikompi, etten suosittele sitä ainakaan talon ainoaksi pelikonsoliksi - elleivät sen pelit ole juuri sitä, mitä sinä haluat pelata. Wiin vahvuus on sen helppokäyttöisyydessä ja liikkumiseen kannustavassa ohjausmekanismissa. Wiin ohjainhan on sellainen mökkylä, joka toimii välillä golfmailana ja välillä onkena tai vaikka auton rattina ja tietenkin sillä osoitellaan asioita TV-ruudulla.

Oman kokemukseni mukaan Wiin ohjaimen liikkeentunnistus ei kuitenkaan ole tarpeeksi herkkä, ja muistan aikoinani melkein heittäneeni koko koneen ikkunasta ulos ajaessani miljoonatta kertaa sateenkaaritieltä jorpakkoon, kun ratti ei vaan käänny. Myös golfissa puttaaminen vaati pitkää pinnaa, kun ohjain ei ottanut vastaan kevyitä näpäytyslyöntejä. Ohjaimeen on tosin saatavilla lisäosa Motion Plus, joka tekee siitä herkemmän. Wiille on tehty myös kuntoilupelejä, jotka käsittääkseni vetoavat naisiin kuin vampyyri-Eric puolialastomana sängyllä. Hiki virtaa, kunto kasvaa ja peli kannustaa yhä uusiin suorituksiin pitäen kirjaa kaikesta. Myös pienten lasten kanssa pelatessa Wii on varmasti mainio, sillä sen ohjaimen ymmärtää helposti pikkulapsikin. Tosin, aivan kuten GameCube, Wiin pelit ovat ns. "lapsellisia" joten teini-ikäisen ampumapeleistä haaveilevan pojan sydäntä sillä ei voiteta.

PC-koneiden melkeinpä suurin ongelma on se, että ne eivät enää ole pelinkehittäjien prioriteettilistan korkeimpana pelialustana, joten sen pelit on todennäköisesti tehty ensisijaisesti konsoleille ja vasta sitten muokattu PC-koneilla toimiviksi. Tosin on edelleen pelityyppejä, jotka toimivat parhaiten vain PC:llä. Strategiapeleissä PC:n näppäimistö- ja hiirivetoinen käyttöliittymä toimii huomattavasti paremmin. Samoin jotkin pelit tarvitsevat hiiren nopeuden ja tarkkuuden, jotta niistä voi nauttia tarpeeksi. Ja tietysti on edelleen olemassa pelisarjoja, jotka on tehty vartavasten PC:lle kuten huippusuosittu Sims-pelisarja. Simsistä on tietysti tehty konsoliversiotkin, mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä voin vannoa, että ne eivät ole pelikokemuksellisesti eivätkä pelinautinnollisersti lähelläkään aitojen PC-Simsien tasoa.

PSP.

Markkinoilla on myös käsikonsoleita eli Nintendo DS ja Sonyn PSP (molemmista on saatavilla useita eri versioita). Japanissa, jossa ihmiset viettävät pitkiä aikoja junissa, Nintendo DS on kovin suosittu, mutta muualla ei niinkään. Kun kotona on tietokoneet ja konsolit, ja tien päällä voi hyvin pelata tehokkaalla kännykällä, käsikonsoleille ei oikein ole tarvetta. Jälleen jakauma on samantyyppinen kuin "oikeilla" konsoleilla: Nintendon DS:n pelit ovat enemmän "lapsellisia" ja seikkailupelejä (mm. huippuhyvä Professor Layton -sarja) ja Sonyn PSP taas enemmän "tosipelaajan" valinta, joka pyrkii olemaan "oikea" pelikonsoli, vaikka PSP:nkin peleissäkin on enemmän viihteellisiä pikkupelejä (esim. hauskat LocoRocot ja nokkelat, mutta yllättävän vaikeat Patapon-pelit).

Yksi oleellinen seikka parhaan pelikoneen valinnassa on tietysti se, että osa peleistä tehdään vain ja ainoastaan yhdelle pelikoneelle. Jos haluaa pelata Nintendon pelejä kuten Mario-pelejä tai Legend of Zeldaa, ne ovat saatavilla vain Nintendon omille koneille. Vastaavasti Halo-pelisarja on tehty vain ja ainoastaan Xboxille. Heavy Rain ja moni muu peli on saatavilla vain PlayStationille.

Täältä löydät listat kullekin pelikoneelle rajatuista peleistä: PlayStation 3, Xbox 360, Wii.

Nintendo DS:n viimeisin versio 3DS.

Jälleen kannattaa muistaa, että osalle peleistä on olemassa vaihtoehtoja. Esimerkiksi SingStar, joka on vakiinnuttanut asemansa laulupelinä, on saatavilla vain Sonyn konsoleille ja PC:lle, mutta toisaalta Xboxilla on vastaava peli Lips, josta itse pidän enemmän ja jota voi käydä testaamassa esim. Helsingin Cuba Barissa etukäteisvarauksella. Singstarin ja Lipsin vaihtoehdoksi voi harkita myös Rock Band -pelisarjaa, jossa laulamisen lisäksi (nykyään jopa kolme yhtäaikaista laulajaa) voi soittaa kitaraa, bassoa ja rumpuja. Guitar Herokin on tuonut oman bändipeliversionsa markkinoille, mutta omasta kokemuksesta kyseinen peli on enemmän suorittamista kun RockBand enemmän rentoa kimppakivaa, jota alle kouluikäisetkin osaavat pelata. Lisäksi RockBandin biisivalikoima on laajempi aina Bodomista Ghostbustersiin siinä missä Guitar Heron popein biisi lienee Michael Jacksonin Beat it. Sekä RockBand että Guitar Hero ovat saatavilla kaikille pelikonsoleille. Muistaakseni Xboxilla kuitenkin eri pelisarjojen kitarat toimivat paremmin pelien välillä kuin PlayStationissa, mutta asia on saattanut korjaantuakin sen jälkeen kun pelit aikoinaan hankin.

Paljonko olet valmis laittamaan rahaa pelikoneeseesi?

Kivointa olisi tietysti ostaa kaikki pelikoneet ja läppäri ja pöytäkone ja lisälaitteet ja ja ja... Mutta kun tilillä on rajattu määrä rahaa on aika tehdä valintoja.

Tammikuun 2012 alussa pelikonsolien hinnat ovat halvimmillaan seuraavat suht nopealla googlaamisella:

PlayStation 2- n. 80 € (Play.com)
PlayStation 3 + 320 GB muisti*- n. 250 € (Markantalo)
Xbox360 + 250 GB muisti* - n. 220 € (Markantalo)
Wii - n. 140 € (BR-lelut)
PSP - n. 110 € (Play.com)
DSi - n. 120 € (Play.com)

* Konsoli käyttää omaa muistiaan pelien tallentamiseen. Xbox360:iä saa myös halvemmalla 4 GB muistilla, mutta se ei riitä mihinkään. PlayStation 3:sta saa halvemmalla 160 GB muistilla, mutta sekin loppuu helposti kesken.

Sims 3:ssa on muumioita! \o/

Jokaisesta konsolista on saatavilla myös erilaisia bundleja eli kokoonpanoja, joihin kuuluu peli tai pari tai jokin lisälaite, jotka kannattaa myös käydä läpi, sillä ne saattavat tulla suhteessa paljonkin halvemmaksi kuin jokaisen ostaminen erikseen.

Lisäksi, jos olet harkitsemassa pelikonsolin ostamista vaikka Singstaria ajatellen, niin pelihän on saatavissa myös PS2:lle, joka on selvästi muita konsoleita halvempi. PS2:n huono puoli on kuitenkin se, että sitä ei saa nettiin, joten pelaaminen saattaa mennä levynvaihteluksi. Lisäksi uusien biisien ostaminen voi olla kalliimpaa, sillä uusia biisejä saa vain kokoelmalevyinä siinä missä uudemmilla konsoleilla biisejä voi ostaa yksittäin pelin omasta nettikaupasta.

Peli-PC:n hankkiminen onkin sitten monimutkaisempi kaavio. Kukaan tuskin hankkii tietokonetta vain pelaamiseen vaan sillä tehdään muutakin. Siinä missä pelikonsolien kaikki kompoinentit on tehty ja rakennettu vain pelaamista varten, tietokoneiden komponentit on tehty yleistä käyttöä varten. Saadaksesi yhtä tehokkaan peli-PC:n kuin mitä markkinoiden konsolit ovat (muista myös, että konsoleita myydään tappiolla, koska suuret rahat tulevat yrityksille pelimyynnistä), joudut poikkeuksetta maksamaan peli-PC:stäsi huomattavasti enemmän kuin konsolista.

Lisäksi jos olit ajatellut hankkia pelaamiseen kelpaavan läppärin, paitsi että se maksaa enemmän kuin pöytäkone niiden pienempien komponenttien vuoksi, se myös menee rikki muutamassa vuodessa. Läppärin kestoon ei oikeastaan voi vaikuttaa mitenkään, edes kohtelemalla niitä silkkihansikkain. Kun liian pieneen tilaan tungetaan huipputekniikkaa ja liikaa lämpöä, se vain pettää jossain vaiheessa. Rikkimennyttä komponettia ei edes voi helposti korvata uudella tai paremmalla osalla samalla lailla kuin pöytäkoneisiin, koska tilaa ei välttämättä ole. Lisäksi kannettavat tulevat lähes aina vakiopaketteina, siinä missä pöytäkoneen osat voi valita lähes vapaavalintaisesti ja koota kone joko omin avuin tai pientä hintaa vastaan vaikka jonkun tietokonekorjaajan, joka myös myy koneita, avulla. Itse koottu peli-PC voi tulla jopa halvemmaksi kuin valmispaketit hinta-laatu-suhteeltaan.

The Elder Scrolls V: Skyrim.

Peli-PC:tä hankkiessa kannattaa kuitenkin muistaa, että pelien kyljessä olevia minimivaatimuksia ei pidä kuunnella. Minimivaatimuksilla pelisi saattaa pyöriä niin huonosti, että se pilaa koko pelinautinnon. Hanki siis pelikoneesi vähintään suositeltujen vaatimusten mukaan.

Peli-PC:n hinta riippuu monesta tekijästä, mutta esimerkiksi upouuden Skyrim-pelin pelaamiseen, niin että peli pyörii kivasti ja on suhteellisen nätti, tarvittava pöytä-PC-paketti maksaa noin 600 euroa ja läppäri yli tuhat euroa. Sitä voi sitten miettiä viitsiikö parin vuoden välein panostaa tuhat euroa uuteen läppäriin kun esimerkiksi pöytäkoneesta voi helposti käyttää näytön, kuoret ja virtalähteen uuteenkin koneeseen. Jos kaikesta huolimatta haluat läppärin, niin eräs nettituttuni vinkkasi, että vakuutusyhtiöiden tilastojen mukaan Lenovon ja Macin läppärit olisivat kestävimpiä. Tietysti aina voi hankkia perusläppärin ja pelikonsolin.

PlayStation ja ohjain.

Myös konsolit menevät rikki, mutta kokemukseni mukaan aniharvoin. Kuten konsolien historiikissa jo viittasin, Xbox 360:llä oli ensimmäisinä vuosina suuria ongelmia konsoliensa kestävyyden kanssa ja lähes kaikki Xboxit menivät jossain vaiheessa rikki halpojen osien pamahdellessa. Oma ensimmäinen Xbox 360:kin taisi hajota ensimmäisenä elinvuotenaan kolme kertaa. Microsoft kuitenkin myönsi mokanneensa pahasti ja korjasi Xbox 360:n komponentit laadukkaampiin ja nykyiset Xbox 360:t toimivat ja kestävät ihan normaalisti. Koska uusimmat konsolit ovat olleet käytössä vasta viisi vuotta, niiden kestosta on paha sanoa vielä mitään pitkällä aikavälillä. PS2:t ainakin ovat hyvin pitkäkestoisia, joskin niiden levysoitin saattaa jossain vaiheessa väsähtää. Myös lankoni PlayStation 1 toimii edelleen ja se on ostettu joskus 90-luvulla. Perheeni ensimmäinen Xbox on viettänyt jo pari vuotta hiljaiseloa, mutta viime tarkistuksella sekin toimii. Käsikonsoleista Nintendo DS:ni on ensimmäistä erää vuodelta 2005 ja PSP vuoden 2008 mallistoa ja molemmat toimivat hyvin vaikka ovat kulkeneet mukana maailmalla.

Paljonko olet valmis laittamaan aikaa pelikoneeseesi?

No tietysti paljon, koska aiot sulkeutua kotiisi ja pelata maailman tappiin asti uutta peliäsi! :D

Valitettavasti se peli pitäisi saada myös toimimaan sitä ennen. Itse rakastan konsoleilla pelaamista, koska voin olla varma, että kun ostan pelin se myös toimii! Paitsi, että konsolivalmistajat vaativat, että pelien on toimittava, niihin tulevat päivitykset ja korjaukset tulevat automaattisesti peleihin jos konsoli vain on nettiin yhteydessä. Mahtavaa! Tosin jostain syystä PlayStation 3:n päivitykset ovat kokemukseni mukaan todella hitaita latautumaan ja niitä tulee usein. Harmittavaa jos pelaa harvoin ja aina joutuu odottamaan puolesta tunnista ylöspäin pelipäivityksen lataantumista, koska ilman sitä peli ei käynnisty. Xbox 360:n päivitykset tulevat ainakin meillä nopeasti.

Minä yrittäessäni asentaa peliä PC:lle.

Sen sijaan, koska tietokoneita voidaan koota ties millaisista kappaleista, et voi koskaan olla aivan varma toimivatko ostamasi PC-pelit koneellasi. Esimerkiksi Simsissä, jonka suurimmat markkinat kuitenkin ovat PC-puolella ja joka varmasti tekee kaikkensa tehdäkseen peleistään mahdollisimman laajasti toimivat, on koko ajan yhteensopivuusongelmia jonkin kokoonpanon kanssa. Minimoidakseen mahdolliset ongelmat kannattaa hankkia luotettavista ja suosituimmista komponenteista koottu PC. Mutta vaikka mitä tekisi on aina mahdollista, että näytönohjaimesi ajurit vaativat päivitystä, jokin asetus siellä sun täällä ei sovikaan pelisi kanssa ja vietät pari päivää kiukkua itkien PC:si ääressä. Toisaalta moniin peleihin on saatavilla fanien tekemää lisämateriaalia vain PC:illä, mikä lisää pelien käyttöikää.

Johtopäätös

Jatkaakseni autovertausta, on turha hankkia limusiinia kauppakassiksi ja sama pätee pelikonsoliin. Monet pelaajat ovat henkeen ja vereen joko Xboxin tai PlayStationin puolustajia toista puolta dissaten ja joidenkin harvojen paukuttavan edelleen PC:tä ainoana todellisen pelaajan koneena. Ihan sama! Jokainen meistä aloittaa yhdellä pelikoneella, mutta lopulta merkitystä on vain hyvin valituilla olohuoneen kalusteilla, joihin saa sijoitettua kaikki pelikonsolit ja TV:t siististi riviin.

***
Mian tekstejä voit lukea lisää hänen supersankarisarjakuva-blogistaan nimeltä Oh Remy!

Ma-ke-pe

- on Nörttityttöjen uusi julkaisurytmi.

Totesimme lauantaipäivitysten saavan säännöllisesti hieman vähemmän lukijoita kuin ma- ja to-päivitysten. Ilmeisesti nörttitytöilläkin siis on viikonloppuisin elämää internetin ulkopuolella. Näin ollen päätimme uudistaa julkaisurytmimme tahtiin ma-ke-pe. Samalla pyrimme selkeyttämään entisestään eri julkaisuslottien sisältöä.

Maanantaisin julkaisemme jatkossakin ensisijaisesti nörttityttöjen ja -naisten harrastusten ja ammattien esittelyjä sekä muita faktapitoisia artikkeleita esimerkiksi tieteestä, tekniikasta, kulttuurista ja maailmanmenosta. Maanantaiaiheita voivat siis olla erimerkiksi larp-harrastuksen esittely, kertomus erään nörttitytön työstä pelisuunnittelijana, egyptologian esiintymistä populaarikultturissa esittelevä artikkeli tai vaikkapa juttu, jossa pohditaan, millaista on hyvä johtajuus.

Keskiviikkoisin julkaisemme jatkossa hieman maantaijuttuja "filosofisempia" pohdintoja ja kolumneja nörttityttöjä mietittävistä ilmiöistä ja asioista. Keskiviikkojutut voivat olla puhdasta mutuilua tai vaikka tutkimustietoon pohjautuvaa pohdiskelua. Keskiviikkojutuissa kuitenkin korostuu vielä maanantaita enemmän kirjoittajan omat aihetta koskevat mielipiteet ja tuntemukset. Keskiviikkoslottiin sopivat siis esimerkiksi pohdiskelut siitä, miten kasvattaa tyttärestään pesunkestävä nörtti, tai miksi "geek girl" on merkittävä pornokonventio, ja miten se vaikuttaa reaalimaailmamme nörttityttöjen ja -poikien suhteisiin. Keskiviikkoihin mahtuu myös fanitusihkutusta. Jos sinulla on vahva mielipide ja loistavat perustelut sille, kumman omaksi mieluummin antautuisit, Eric Northmanin vai Bill Comptonin, anna palaa ja ilmoittaudu keskiviikkolistallemme Facebookissa.

Perjantaisin julkaisemme arvosteluja ja esittelyjä erilaisista laitteista, peleistä, kirjoista, elokuvista, sarjakuvista ja muista populaarikulttuurin tuotteista. Perjantaisin myös puffataan tulevia sekä rapostoidaan menneistä nörttityttöjä kiinnostavista tapahtumista. Perjantaisin saatetaan käyttää Nörttityttöjen virallista arvosteluasteikkoa, mutta saatetaan myös olla käyttämättä, kirjoittajan fiiliksen mukaan.

Julkaisuslottien sisällöt selkeytyvät jatkossa vähitellen - ainakin seuraavan kuukauden ajan sloteissa saatetaan julkaista myös kamaa, joka periaatteessa sopisi paremmin jonnekin muualle, koska emme halua kohtuuttomasti siirrellä kirjoittajien dead lineja.

Voit itse varata vuoron mihin tahansa julkaisulistaamme Facebookissa!

Kaikkiin listoihin voi ilmoittautua kirjoittajaksi liittymällä Nörttityttöjen Facebook-ryhmään. Ryhmästä löytyy kullekin julkaisulistalle dokumentti, jota kirjoittajat voivat vapaasti editoida lisätäkseen itselleen kirjoitusvuoron listan jatkoksi. Kirjoitusvuoron lähestyessä Nörttityttöjen yhteisömanageritiimi ottaa kirjoittajaan yhteyttä. Ryhmässä aiheista voi myös keskustella muiden kirjoittajien kanssa. Toivomme, että yhteisön uudet jäsenet esittelisivät itsensä ja kiinnostuksen kohteensa ryhmän seinällä. Facebookiin kuulumattomat kirjoittajat voivat ilmoittautua kirjoittajiksi myös suoraan Nörttityttöjen sähköpostiin geekgirlfinlandia(a)gmail.com . Toivomme kuitenkin, että ilmoittautumiset tapahtuisivat jatkossa pääosin FB-ryhmän kautta.

Toivomme uuden julkaisurytmimme, ja uudistettujen julkaisuslottien miellyttävän lukijoitamme! Toivotamme edelleen myös uudet kirjoittajat tervetulleiksi ryhmäämme!


Kuvat on lisätty tähän kontekstiin creative commons -lisenssillä. Ne ovat linkkejä alkuperäisiin konteksteihinsa, ja poistuvat tästä blogista, mikäli ne poistetaan alkuperäisyhteydestään.

The Hobbit: The Unexpected Journey - ensifiilistelyt leffasta

Vuonna 2003 tuli teattereihin Peter Jacksonin ohjaama Taru Sormusten herrasta: Kuninkaan paluu. J. R. R. Tolkienin teoksiin täysin hurahtaneena aloin luonnollisesti odottaa, että milloin Hobitti - eli sinne ja takaisin saatetaan elokuvan muotoon. Seurasin tarkkaan uutisia aiheesta ja innostuin jokaisesta "No, ehkä nyt saadaan aloitettua kuvaukset" -juorusta, mitä eteeni sattui. Kerta toisensa jälkeen petyin, ja julkaisua lykättiin. Lykkäyksen syy olivat tuotantoyhtiö MGM:n taloudelliset vaikeudet. Vuonna 2010 studio näytti hankkeelle vihreää valoa. Pienen fanitytön päähän juolahti ajatus: Nytkö se oikeasti tapahtuu? Uusia näyttelijäkiinnityksiä suorastaan sikisi kuin sieniä sateella, julkaisupäivä varmistui, ensimmäiset viralliset kuvat kuvauksista... Vähemmästäkin sitä fanityttö sekoaa.

Juonesta lyhyesti: Bilbo Reppuli on hobitti, joka elää rentoa ja huoletonta elämää Konnun Repunpäässä. Eräänä päivänä hän saa odottamattomia vieraita; velho Gandalfin ja 13 kääpiöitä (Fili, Kili, Ori, Dori, Nori, Dwalin, Balin, Bifur, Bafur, Bombur, Óin, Glóin ja Thorin Tammikilpi). Kääpiöt ovat matkalla Yksinäiselle vuorelle, Josta lohikäärme Smaug ajoi heidät pois. Gandalfin rohkaisemana Bilbo liittyy seurueeseen mukaan - ja katuu tätä päätöstä vielä monta kertaa.

Useat Sormusten herran näyttelijät ovat suostuneet uusimaan roolinsa, esimerkiksi Gandalfin roolissa nähdään Sir Ian McKellen ja Klonkkuna Andy Serkis. Jackson on saanut mukaa myös Sir Christopher Leen Sarumaniksi ja Cate Blanchettin Galadrieliksi. Hetkinen, mutta eiväthän Saruman ja Galadriel esiinny kirjassa? Ainakin Saruman esiintyy kohtauksissa, joissa selvennetään, mitä Gandalf tekee silloin, kun ei ole Bilbon ja kääpiöiden matkassa. Toivottavasti eivät tee Sarumanista mitään kieroilevaa, sillä tuolloin (Kolmas aika 2941) Saruman oli vielä hyvä. Galadriel puolestaan... En tiedä. Se nähdään sitten. Elijah Wood tekee cameon Frodona, mutta ilmeisesti Frodo esiintyy vain johdattelevana hahmona. Tolkienin mukaan Frodo syntyi vuonna 2968 Kolmatta aikaa, joten mistään suuresta roolista tässä ei ole kyse.

Keskeisen hahmon, eli Bilbon, varpaisiin astuu Martin Freeman, TSH-leffasta tuttu Sir Ian Holm tosin näyttelee niissä kohdissa, joissa Bilbo esitetään vanhentuneena. Holm olisi ollut paras vaihtoehto Bilbon näyttelijäksi, mutta valitettavasti 80-vuotias näyttelijä taitaa olla hieman 51-vuotiaan hobitin rooliin. (Mainittakoon tässä välissä, että hobitit tulevat täysi-ikäisiksi noin 30-vuotiaina, eli ihmisten ikään suhteutettuna Bilbo on noin 35-vuotias.) Sormuksen ritareissa Gandalf toteaa Bilbolle, että tämä ei ole ikääntynyt päivääkään, vaikka heidän edellisestä kohtaamisesta on 60 vuotta. Trailerissa näytetään sekä vanha että nuori Bilbo. Mielestäni valinta on tehty hyvin.



Hobitti julkaistaan kahtena elokuvana, joista ensimmäinen, The Unexpected Journey, tämän vuoden joulukuussa. Toinen osa There Or Back Again saa ensi-iltansa vuonna 2013. Odottavan aika on pitkä, mutta ehkä sitä vielä hetken malttaa. Tähänkin asti on maltettu.