keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Supersankarisarjakuvat, osa 2: Nainen ja supersankarisarjakuvat


Kuten maanantaina kerroin, aloin keräämään supersankarisarjakuvia ala-asteiässä. Alkuun keräsin sarjakuvia vain päästäkseni lukemaan ne joten etsin jatkoa jo lukemilleni tarinoille. Vasta aikuisena osasin antaa arvoa hyvässä kunnossa oleville lehdille. Oikeastaan olin onnekas siinä, ettei minulla ollut kavereita, jotka olisivat halunneet lukea sarjakuviani, sillä suurin osa sarjakuvistani on kerran luettuja ja sen jälkeen lehtikoteloon säilöttyjä eli ne ovat todella hyvässä kunnossa. Divareita kolutessa näyttäisi siltä, että suurin osa sarjakuvista on kulkenut useamman käden kautta ja toiminut jopa pikkusisarusten värityskirjoina.

En aio kertoa sen tarkemmin sarjakuvien hinnoittelusta tai mistä sarjakuvia saa hankittua, koska kirjoitin siitä jo kattavasti omassa blogissani otsikolla "Collecting Finnish Marvel comic books". Sen sijaan ajattelin kertoa miten supersankarisarjakuvat ovat vaikuttaneet minuun erityisesti naisena.

Kyklooppi, suu kiinni ettei lennä kärpäsiä sisään!
Ryhmä-X 2/1994-

Supersankarit samaistumisen kohteena

No ohops, totta tosiaan!
Piispa ja Gambiitti ovat heittäneet
mustikkapiiraat Roguen naamalle.
Ryhmä-X 2/1994.
Monet naisystäväni kertoivat aikoinaan samaistuneensa Rogueen Ryhmä-X:n jäsenistä. Rogue oli nuori nainen, jonka mutanttivoimat erottivat hänet ikuisiksi ajoiksi muista ihmisistä. Kosketuksen voimalla hän imi toisten ihmisten elinvoiman, muistot ja mutanttien mutanttivoimat. Marvelin sarjakuvissa monet mutantit saivat voimansa juuri teini-iän kynnyksellä ja Roguellekin kävi niin, että ensi suudelmallaan hän tuli vahingossa saattaneensa poikaystävänsä koomaan. Ryhmä-X:ään liittyi 90-luvulla myös Gambiitti, joka oli pikkuisen paha poika. Koko ajan sarjakuvissa viitattiin siihen, että Gambiittiin ei ollut ehkä luottamista ja hän saattaisi tulevaisuudessa pettää Ryhmä-X:n.

Roguen ja Gambiitin välillä oli heti alusta lähtien niin suurta jännitettä, että sillä olisi valaissut pienen kylän. Hienointa koko romanssissa oli se, että se oli kuin suoraan joka ikisen teinitytön elämästä. Rogue olisi kipeästi halunnut päästä pusuttelemaan Gambiitin kanssa, mutta vaarat olivat ilmeiset. Gambiitti puolestaan oli koko ajan aivan siinä lähellä kiusoitellen ja kiusausta tarjoten. Rogue joutui koko ajan harjoittamaan itsehillintäänsä. Samalla kukaan, ei myöskään Rogue, voinut olla aivan varma leikittelikö Gambiitti vain hänen tunteillaan. Jokainen teini-iän hormonien hyökkäyksen kohteeksi joutunut tyttö tietää millaista on kun oma ihastuksen kohde on ihan lähellä, mutta silti ei ihan uskalla eikä saisi antaa tunteilleen valtaa. Roguen ja Gambiitin romanssi oli kuin kissanminttua, jossa halusi vain piehtaroida kuukaudesta toiseen.

Roguen lisäksi Ryhmä-X:ssä oli myös muita naisia, mutta heihin teinitytön oli vaikeampi samaistua. Esimerkiksi ihailemani Storm oli voimakas ja itsenäinen nainen ja vahva johtaja, jollaiseksi itsekin halusin kasvaa, mutta vielä en sitä ollut. Ryhmä-X:n teineistä taas Kitty oli liian tylsä ja iloinen, Jubilee liian kakara ja Kolossin pikkusisko Illyana persoonaton. Tietysti minua yhdisti heihin se, että minä olin kiusattu ja syrjitty kuten mutantit sarjakuvissa. Vaikka tiesin, etteivät mutantit todellisuutta olleet, oli silti kiva fantasioida miten hienoa olisi näyttää kiusaajilleen jos omaisi moiset voimat. Ja tietysti se, että mutanttivoimat heräsivät vasta teini-iässä mahdollisti aina sen, että ehkä ne eivät vain olleet vielä heränneet. Ja aina silloin tällöin oli pakko kokeilla josko sittenkin olisi saanut telekinesian taidot. ;)

Pikku-Wolverine se siinä
huomaa Kittyn... ööö, hyllyn.
Ryhmä-X 8/1993
Ehkä hieman yllättäen yksi samaistumiskohteeni oli aina Wolverine. Wolverine oli Ryhmä-X:n oma ulkopuolinen. Wolverine oli vaarallinen petoeläintä muistuttava tappokone, jonka sisällä kuitenkin sykki lämmin sydän. Kävi nimittäin niin, että kiusaamisestani johtuen turhauduin ja tuskastuin ihmisiin todella pahasti mitä pidempään kiusaamista oli jatkunut. Olin täynnä vihaa, raivoa ja katkeruutta varsinkin niitä kiusaajiani kohtaan, jotka saivat aina kymppejä käytöksestä kun minä sain vain kaseja. Vähäpätöistä nykyään, mutta se oli iso juttu ala-asteella. Pystyin samaistumaan Wolverinen kamppailuihin oman eläimellisen puolensa kanssa ja samalla fantasioin mahdollisuudesta päästää raivoni valloilleen Wolverinen tavoin - aggressiivisuushan ei todellakaan ole tytöille sopivaa. Tyttö kärsii hiljaa ja kiltisti!

Ja tietysti kiusattuna samaistuin mutanttien asemaan syrjittynä ja vainottuna ihmisjoukkona. Ryhmä-X:n johtaja Xavier oli mutanttimaailman Mahatma Gandhi, joka puhui väkivallattoman toiminnan puolesta ja kaikkien hyväksynnästä. Magneto ja Mystikko käyttivät voimaansa pitääkseen vainoajansa loitolla, mutta sarjakuvat kertoivat selvästi, että Xavierin väkivallaton tie oli oikea. Aivan kuten tätinikin opetti ainoastaan sillä miten itse toimit on väliä, ei millään muulla, kuten vaatteilla. Yritin elää Xavierin ja tätini oppien mukaan ja huonosta kohtelusta ja ennakkoluuloista sain yhä enemmän puhtia todistaakseni kuinka väärässä ihmiset olivat minusta vain siksi, että en toiminut ja pukeutunut kuten kaikki muut.

Naiset supersankarisarjakuvissa

Ryhmä-X 6/1996:n välistä löytyi tällainen juliste.

Supersankarisarjakuvat ovat aina olleet oman aikansa tuotteita. Varhaiset supersankarisarjakuvat tehtiin pikkupoikien seikkailulehdiksi, mutta lukijakunnan vanhetessa myös naiset astuivat kuvioon. Mielenkiintoista on se, että varhaisimmat naiset supersankarisarjakuvissa olivat kuten Teräsmiehen Lois Lane, joka oli täpäkkä reportterinainen ja kykenevä pitämään puolensa ilman Teristäkin. Kuitenkin jossain vaiheessa Lois muuttui aivottamaksi bimboksi, joka tuntui joka lehdessä tippuvan jostain rakennuksesta ja käytti jokaisen valveillaolon hetkensä miettien kuinka saisi huijattua Teräsmiehen kanssaan naimisiin. Myös Ihmenelosten ainoa nainen Sue Richards oli alkujaan pikkuisen eksynyt kotirouva, joka juoksenteli poikien mukana ja joka sai oikein sopivasti taidon kadota näkyvistä. Vasta käsikirjoittaja Chris Claremontin myötä Marvelin supersankarisarjakuviin tuli voimakkaita ja monipuolisia naisia.

Kuitenkin supersankarinaiset ovat tuntuneet aina jääneen vähän sivuosaan. Ryhmä-X:n lisäksi mieleeni tulee vain Daredevil, jonka seikkailuissa oli usein voimakkaita ja traagisiakin naisia kuten 90-luvun Tyfoidi. Hyvänä esimerkkinä supersankarinaisten kohtalosta on Kostajat. Vaikka Kostajissa on aina toiminut useita naisia ja hyvin keskeisissä osissa juonta, ovat he aina jääneet ryhmän keskeisten mieshahmojen varjoon. Kuvaavaa onkin, että esim. viime vuosien filmatisoinneista vain ryhmän miehet ovat olleet tarpeeksi voimakkaita kantaakseen kokonaista elokuvaa yksin. Ja kohta teattereihin tulevassa Kostajat-elokuvassakin ainoa nainen on sarjakuvissa kuolausikoniksi noussut Musta leski, jonka olemassaoloa ei varmaan kukaan olisi huomannut ellei hahmoa näyttelisi kaunis ja karismaattinen Scarlett Johansson. Kuitenkin Kostajissa on toiminut paljon suuremman vaikutuksen tehneitäkin naisia kuten Purppuranoita. Ai kuka? Niinpä!

Ryhmä-X 12/1995:ssa seikkailivat myös Kostajat. Huomatkaa kuinka Peto kehottaa Purppuranoitaa jättämään leivokset väliin (mitäs siellä Pedon omalla lautasella on?), sillä ne lihottavat. Hovimestari Jarvis ei edes kysy Purppuranoidan mielipidettä vaan tarjoaa tälle seuraavaksi teetä. Kivat teille, Kostajat.

Tissihirviöitä ja muskelisauruksia

Yksi eniten pyhää vihaa puolin ja toisin herättäviä aiheita supersankarisarjakuvia lukevien naisten ja miesten (vai ehkä kuitenkin teinipoikien?) välillä on se, miten naiset esitetään supersankarisarjakuvissa. Monet naiset kokevat supersankarinaisten kuvaamisen loukkaavana koko sukupuolta kohtaan ja monet miehet/teinipojat käskevät naiset takaisin keittiöön.

Roguen tyylinäyte Ryhmä-X 12/1992:sta.
Koska supersankarisarjakuvien päälukijaryhmä ovat teinit ja nuoret aikuiset, on mielestäni ihan luonnollista, että supersankarisarjakuvissa on pientä flirttailua lukijakunnan kanssa. Ei siinä mitään. Kuitenkin joskus 1980-luvun loppupuolella ja viimeistään 1990-luvulla ainakin Marvelin supersankarisarjakuvissa alkoi selvästi olla pelkän flirtin sijaan selkeitä tirkistelykuvia. Yhtäkkiä Jack Kirbyn normaalit hyväkuntoiset naiset muuttuivat mm. Jim Leen käsittelyssä kauheiksi silikonitissihirviöiksi, jotka tukka märkänä ja vaatteet kivasti-muttei-ihan-kokonaan repeilleenä nousivat vedestä kohti lukijaa valmiina ihan toisenlaiseen toimintaan kuin mitä taistelussa tarvitaan. Lisäksi hahmot päästelivät suustansa ties mitä törkyä ja esimerkiksi miessankarit kommentoivat naiskollegojensa muotoja, että hyvältä näyttää, mm-mmm. Kokeilkaapa tosielämässä samaa niin saatte kämmensyrjästä ja syytteen seksuaalisestä häirinnästä. Lisäksi mieshahmot siirtyivät samoihin aikoihin käyttämään nähtävästi anabolisia steroideja, joilla oli pelottavia sivuvaikutuksia yhdessä mutanttigeenien kanssa.

Kolossin on tarkoituskin olla kolossaalinen, mutta tämä on jo vähän liioittelua!
Huomatkaa kuolevan viehkosti ojennetut nilkat ja Jeanin ja Stormin asuvalinta.
Ryhmä-X 4/1994.


Muistan itse varhaisteinityttönä olleeni aika hämmentynyt supersankarisarjakuvien välittämistä viesteistä, joita 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun media ei suorastaan auttanut oikaisemaan. Ajan mediakuvastosta kertoo paljon yksi tositarina. Sain omituisesti yhtenä 80-luvun talvena ajatuksen tehdä vanhemmilleni joulukalentereiksi tyttö- ja poikakalenterit. (Voi luoja mikä idea! Noh, olin nuori ja viaton.) Isän tyttöjoulukalenteriin ei ollut todellakaan mitään vaikeuksia löytää 24 seksikästä kuvaa aikakauslehdistä, mutta äitin poikajoulukalenterin kohdalla tilanne oli niin epätoivoinen, että muistan liimanneeni sinne William Shakespearen (kyllä, sen kirjailijan) naamakuvan ja miettineeni, että se oli yksi niistä seksikkäimmistä kuvista koko joukossa. :"D

Tajunan tyylinäyte ns. tissi-peppu-asennosta,
joka on osoittautunut erityisen toimivaksi
naissupersankarien keskuudessa. Siinä silikoneja
heilautetaan vauhdilla, jolloin lyöntiin saadaan
erityisen paljon voimaa. Huonoa: murtunut selkä.
Ryhmä-X 6/1993.
Mutta pointti oli siinä, että minä olin koulukiusattu ja syrjitty ja omasta mielestäni rumin ihminen koko maailmassa ja samaan aikaan supersarjakuvissa ja mediassa naisilla oli valtavat silikonitissit, peppu kaukana takana ja naisen paikka oli olla seksiobjekti ja aina valmiina palvelukseen. Luojan kiitos olin kaikesta eristyksissä, koska olisin ollut helppo kohde kenelle tahansa hyväksikäyttäjälle. Sen sijaan sairastuin "vain" anoreksiaan ja päätin laihduttaa 80% elopainostani ollakseni edes siedettävä - olin silloin vain hieman pyöreä, joten tuo tavoite oli ihan absurdi. On huomautettava, että en sairastunut anoreksiaan vain näkemäni kuvaston perusteella, vaan siihen liittyi paljon muutakin, mutta osaltaan se loi ja pönkitti päähäni syntynyttä vääristynyttä kehonkuvaa sekä naisen mallia.

Vaikka nuorena teininä jossain aivojeni takaosassa kummitteli ajatus siitä, että naisia ei saisi kohdella, piirtää eikä puhutella kuten supersankarisarjakuvissa, vasta nyt aikuisena minulla on niin vahva itsetunto ja ymmärrys, että uskallan seistä tuon mielipiteen takana.

On kiva ajatella, että jokainen - ja varsinkin "minä itse" - on immuuni ympäröivälle kulttuurille, mutta eihän se niin mene. Olemme oman aikakautemme tuotteita ja nuorina imemme itseemme kaikki vinkit varsinkin sen toisen sukupuolen kohtelusta ja kosiomenoista mistä ikinä saamme. Supersankarisarjakuvissa on aina ollut kyse oikeudenmukaisuudesta, heikomman puolustamisesta ja tasa-arvoisesta kohtelusta kaikille ihmisille ihonväriin, uskontoon, seksuaaliseen suuntautumiseen tai mihin ikinä katsomatta. Siksi olisi niin tärkeää, että tuo koskisi myös naisia ja me saisimme olla oikeita naisia - lihavia, laihoja, tissihirmuja, pikkurintaisia, vanhoja, nuoria, feminiinisiä ja maskuliinisia - myös supersankarisarjakuvissa.

Loppusanat

Tätä kirjoittaessani supersankarisarjakuvakirjoitukseni ensimmäinen osa julkaistiin eilen ja sitä kävi ensimmäisen vuorokauden aikana katsomassa 1300 lukijaa, mikä tekee siitä yhden luetuimmista kirjoituksista Nörttitytöissä. Maanantaina jännitin vielä mahtaakohan artikkelini kiinnostaa ketään ja jostain pääkopan takaosasta Mia 10-v varoitteli, ettei kannata paljastaa supersankarifanitusta ulkopuolisille, sillä siitä seuraa kiusaamista ja haukkumista. Pikkuisen kauhistutti ja keräsin pitkään rohkeutta lukea ensimmäiset palautteet niin Nörttityttöblogin kommenttiosiosta kuin Facebookistakin.

Kirjoituksen vastaanotto oli hämmentävä, sillä kaikista miettimistäni potentiaalisista reaktioista tämä ei kuulunut niihin: ihmiset tuntuivat pitävän tekstistä kovasti ja liikuttuneen siitä. Moni naislukija tunnisti itsensä tekstistä riippumatta siitä olivatko he supersankarisarjakuvia lukeneet vai olivatko vain muuten olleet ulkopuolisia. Yllättäen myös monet pojat kertoivat kokeneensa häpeää supersankarisarjakuvia lukiessaan, sillä nähtävästi ne eivät kuulu ns. viileiden nuorten harrastuksiin, sukupuolesta viis.

Kiitos kaikille positiivisesta, kannustavasta palautteesta. Vaikka minä valvoin viime yönä ihmetellen ihmisten positiivista reaktiota, tiedän, että Mia 10-v nukkui varmasti ensimmäistä kertaa koko yön rauhassa ja tykättynä supersankarisarjakuvanörttinä. <3

***
Edit: Meinasi ihan unohtua: Lisää Mian supersankariseikkailuista voit lukea hänen blogistaan Oh Remy!

20 kommenttia:

  1. Lisää klassisia tissi-peppu -asentoja ja sen mutkalle vääntämiä selkärankoja tarjoaa Escher Girls. http://eschergirls.tumblr.com/

    Mä odotin, milloin tää pommi putoaa. Hienoa, Mia.

    VastaaPoista
  2. Ihan upea kirjoitus! <3 Olen samaa mieltä tuosta, että sillä on aika helkkaristi väliä, että millaisina naiset supersankarisarjiksissa kuvataan. Musta on aina hassua, kun jengi alkaa jeesustella, että kuvataanhan ne miehetkin tosi lihaksikkaina yms - mutta haloo, harva ukko on kuvattu poseeraamassa viettelevästi. http://www.the-isb.com/?p=2635

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä tuli mieleen eräs lukijakirje muutaman vuoden takaa jostain Marvel-lehdestä. Edellisessä numerossa muistaakseni Kyklooppi oli piirretty astumassa ulos suihkusta tyyliin vain pyyhe lanteillaan. Tämä yksi kuva oli järisyttänyt jonkun teinipojan maailmaa siinä märin, että hän oli laatinut heti kirjeen toimitukselle, että nyt loppuu tällainen, ei enää koskaan alastomia miehiä lehteen vai yritättekö te tehdä meistä homoja!?! *naamapalmu*

      Tähän liittyen, tänä kesänä Marvel-maailmassa vietetään ensimmäisen poikaparin häitä. <3
      (http://nyt.fi/20120322-x-men-sarjakuvassa-vietetaeaen-kesaellae-homohaeitae/)

      Poista
  3. Tuo tyttö/poikakalenterijuttu ja William Shakespeare saivat minut repeämään totaalisesti :D Edellisen jutun tarina kazakstaanipojasta oli myös suloinen.

    Hieno artikkelipari! Olen odotellut että Nörttitytöt julkaisisi enemmän sarjakuviin liittyviä kirjoituksia, ja oli kiinnostavaa lukea elämänkokemuksistasi Marvelin kanssa.

    Itse olin sarjakuvafani jo lukutaidon saavuttamisesta asti, mutta supersankareista innostuin vasta aikuisiällä. Tarinani eroaa omastasi myös siten että sarjakuvien suhteen minulla ei ole koskaan ollut itsetunto-ongelmia. Olin luokan hiljainen ja arka tyttö jolla ei ollut paljon kavereita, mutta toisaalta olin sinut asian kanssa. En kokenut tarvetta nujertua "peer pressure" -ilmiön alle tai esittää jotain roolia luokkatoverieni edessä. Minulla oli onneksi yksi sydänystävä jonka kanssa olimme outoja friikkejä yhdessä, ja tuo riitti minulle ihan hyvin.

    Ole sellainen kuin olet, äläkä stressaa turhia muiden ajatuksista :) Aina joskus tapaa ihmisiä joilla on ennakkoluuloja jotain tiettyä harrastajaryhmää kohtaan, mutta ahdasmielisten ihmisten näkemyksistä ei tarvitse välittää. Artikkelisi olivat mielenkiintoista luettavaa, ja toivon että kirjoitat lisää sarjakuvajuttua tänne jatkossakin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti kirjoitan! Ja lisää sarjakuva-asiaa myös omassa blogissani, jonka unohdin linkata jutun loppuun eli http://ohremy.mcmuumio.net .

      Kiitos kehuista! <3

      Poista
  4. Kysymys samaistumisesta hahmoihin on mielenkiintoinen. Itse en koskaan osannut päättää, haluaisinko mieluummin olla komean muskettisoturin rakastajatar vai muskettisoturi itse. Ongelma on edelleen olemassa.;) Itse kirjoittaessaan ei tosin onneksi tarvitse tehdä valintaa, vaan voi olla sekä että.=)

    Lapsena olisin kaivannut jotain Xenan kaltaista sankaritarhahmoa (olin jo parikymppinen, kun sarja Suomessa alkoi). En pitänyt siitä, että naisilla oli aina korkokengät ja silikonitissit. Noin siis kärjistäen. Uskottavien sankarittarien olemassaolo ei silti olisi koskaan ratkaissut sukupuolikysymystä, joka tuossa edellä tuli esiteltyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Xena mainittu! <3

      Olin myös parikymppinen kun tuo ihana soturiprinsessa ratsasti elämääni. Xena oli ja on edelleen aivan mahtava hahmo ja voisin kirjoittaa hänestäkin artikkelin, miten Xena vaikutti elämääni ja miten edelleen samaistun häneen!

      Xenassa oli parasta se, että hän oli kaunis ja seksikäs nainen, joka silti oli kovin mimmi mitä maa päällään kantoi eikä todellakaan tarvinnut yhtään miestä pelastaan itseään + synkkä menneisyys, joka vaati hyvitystä. Ja Xena-huudot vielä suhteesta Gabrielleen! Aijjaijaijai!

      (Sori, olen juuri päässyt ekaa kertaa koko sarjan 4. viimeiseen jaksoon ja olen ihan täpinöissäni.)

      Poista
    2. Mia: mahtaako sinulle olla tuttua suomalainen fandom?;) http://www.sci.fi/~huuhkapa/xena/

      Itselläni tuo alkaa jo olla taakse jäänyttä aikaa, mutta paljon on hyviä muistoja.:) Mieheni kanssa myös tavattiin aikoinaan noissa porukoissa. Vuonna 2006 taisin viimeksi olla aktiivinen, mutta silloin tulikin tehtyä paljon.;) Sen jälkeen ollut elämässä kaikenlaista muuta.

      Poista
    3. Jaa, vanhan muisti pettää.;) Olikin vuoden 2007 Xenature, johon ehdotin teemaksi amatsoneja.

      Poista
    4. Hah, ihan uusi sivu, mutta tiedänpä yhden täydellisesti Xenaan hurahtaneen kaverin, joka tulee villiintymään tuosta sivusta. :D Kiitos vinkistä!

      Poista
  5. Tässä oli peräkkäin kaksi hienoa artikkelia, kiitos niistä.

    Samaistun voimakkaasti tuohon ulkopuolisuuden tunteeseen ja paineeseen kuulua joukkoon, vaikka monet fanituksen kohteistani olivat ihan mainstreamia. Ulkopuolisuuden tunne tulee varmasti aina seuraamaan minua läpi elämäni, mutta olen sinut sen kanssa. Joukkoon kuulumisen paineen taas olen heivannut pysyvästi sivuun.

    Lukiessani tuota ensimmäisen kirjoituksesi kertomusta siitä, miten sinun piti suunnitella kioskireissusi välttyäksesi kiusaajiltasi tuli ihan pala kurkkuun. Teini-ikä on kyllä pyllystä, on ihanaa olla aikuinen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, parasta aikuisena olossa on se, että saa tehdä kaikkea sitä mikä oli lapsena kiellettyä tai väärin. Ja tosiaan, onneksi sitä ei enää ole teini. Tavallaan teinivuosissa oli jotain aivan ihanaa ja taianomaista ja minullakin on niiltä vuosilta muutama herkullinen muisto, mutta nyt vanhempana sitä kiittää onneaan, että enää ei tarvitse yrittää niin paljon kuin ennen vaan voi olla ihan oma itsensä. <3

      Poista
  6. Hei. Oli erittäin kiinnostavaa lukea kokemuksiasi supersankarisarjiksista. Naisnäkökulmasta kirjoitettuja juttuja on aivan liian vähän! Olisi kiinnostavaa kuulla ajatuksiasi tarkemmin esimerkiksi Ihmenaisesta. Lukisin mielelläni myös kirjoittamasi kokonaisen artikkelin pelkästään suhtautumisestasi Teräsmieheen. Todella monet naiset tuntuvat pitävän Wolverinea erityisen kiinnostavana hahmona. Miksihän?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heipä hei! :)

      Huomasin kommentistasi, että unohdin laittaa linkin omaan blogiini tämän kirjoitukseni perään (http://ohremy.mcmuumio.net), jossa olen jo pohtinut mm. Wolverinen vetovoimaa ja tulen asiaan varmasti palaamaan vielä useammman kerran.

      Tulen blogissani jossain vaiheessa myös käymään läpi muutamia Teräsmies-sarjakuviani, joista yksi omituisuus on lehti, jossa Teräsmies hypnotisoidaan tekemään pornofilmi Big Bardan kanssa, mutta hommasta ei tule yhtään mitään, koska pornofilmin ohjaajan sanoin: "Teräsmiehessä on seksiä yhtä paljon kuin porsaankyljyksessä." X'D Kaikkea sitä! Kyseessä Teräsmies 4/1988.

      Mutta muuten on pakko tuottaa pettymys. Olen Marvel-tyttö, enkä ole koskaan lukenyt yhtäkään Ihmenais-sarjakuvaa. :( Jotenkin DC:n supersankarit eivät Batmaniä lukuunottamatta ole vedonneet meikäläiseen yhtään. No, Teräsmies ehkä vähän, mutta kun hahmo on niin puhtoinen hyvis kuin Teris niin se käy tylsäksi. Viime vuosilta ainoat yhteyteni Terikseen ovatkin tulleet satunnaisista Teräsmieheni-sarjan jaksoista, joita katselin sivusilmällä hieroglyfejä kääntäessä.

      Poista
  7. Arvostan. Muistuttaisin naissankareista kuitenkin Elektran, joka oli elokuvan arvoinen 2005 - pari vuotta Daredevilin perään. Eihän elokuva kummoinen ollut, mutta siinä sentään annettiin naissankarille pääosa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elektra-leffasta olen kuullut niin paljon huonoa, etten ole uskaltautunut sitä vielä katsomaan. :D Daredevil-leffa oli jo sellaista tuubaa, että siitäkin jäi traumat. Mutta Elektra oli kyllä todella kova hahmo sarjakuvissa ja JRJR:n Daredevileissä ja Millerin Elektra elää -albumissa lunasti kyllä paikkansa yhtenä unohtumattomimmista supersankarihahmoista ikinä.

      Poista
  8. En ole lukenut 80-luvun jälkeen tehtyä Ryhmä-X:ä, sitä aiemmat kyllä. Olen shokissa. Siis onko X-tytöt joutuneet Venytysmiehen uhreiksi, imikö Rogue Herra Fantastisen voimat, vai mitä hemmettiä tapahtui?

    VastaaPoista
  9. Luin juttuparin kiinnostuksella ja tunnistin monia piirteitä myös itsessäni ja sarjisharrastamisessani. Itse samaistuin myös Wolverineen vaikka Ryhmä X:ssä oli myös naispuolisia samaistumiskohteita, kuten juuri Rogue, Kitty tai Storm, jotka ovat ihan oikeita hahmoja. Ainahan näin ei ole: siinä fiktiossa mitä minä lapsena luin ja näin naishahmot olivat usein niin pahvisia ettei eläytyminen ollut mahdollista, joten samaistuin etupäässä mieshahmoihin. En ymmärtänyt pienenä (enkä ymmärrä vieläkään) miksi joku haluaisi olla avuton prinsessa jos voi olla vaikka Indiana Jones tai estotta päätään aukova Kapteeni Haddock. Tämä ei juuri helpottanut naiseksi kasvamista maailmassa jossa ei vielä ollut Buffya tai Hit Girliä täyttämään samoja tarpeita. 80-90-luvuilla Wolverinen hahmo oli hyvin rakennettu ja monipuolinen ja siihen oli heterotytönkin hyvä eläytyä. (Tämä siis ennen kuin Wolverinesta tehtiin nykyinen rasittavan kaikkivoipa isähahmo ja kaikkialle tungettu rahalehmä.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, onneksi 80- ja 90-lukujen taitteen lapset saivat jo nauttia Buffyn ja Xenan kaltaisista nuorista naisista, jotka halusivat olla nättejä ja naisellisia ja samaan aikaan ilman mitään ongelmia pelastivat maailman taistelutaitojensa ja neuvokkuutensa avulla.

      Tää alkaa pahasti näyttä siltä, että seuraavaksi mun on pakko kirjoittaa Xena-artikkeli... Voisi olla pahempiakin kohtaloita. :D

      Poista
    2. Huhhuh. Ja minä kun luulin että Kate Beaton äärevöitti kuviaan saadakseen viestin perille! http://www.harkavagrant.com/index.php?id=311

      -nti Täti

      Poista

Kotisivu on muuttanut osoitteeseen geekgirls.fi. Kaikki vanhat (ja uudet) artikkelit kommentteineen löydät uudesta sivusta.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.