Supersankarisarjakuvat, osa 2: Nainen ja supersankarisarjakuvat

Mia Meri

Kuten maanantaina kerroin, aloin keräämään supersankarisarjakuvia ala-asteiässä. Alkuun keräsin sarjakuvia vain päästäkseni lukemaan ne joten etsin jatkoa jo lukemilleni tarinoille. Vasta aikuisena osasin antaa arvoa hyvässä kunnossa oleville lehdille. Oikeastaan olin onnekas siinä, ettei minulla ollut kavereita, jotka olisivat halunneet lukea sarjakuviani, sillä suurin osa sarjakuvistani on kerran luettuja ja sen jälkeen lehtikoteloon säilöttyjä eli ne ovat todella hyvässä kunnossa. Divareita kolutessa näyttäisi siltä, että suurin osa sarjakuvista on kulkenut useamman käden kautta ja toiminut jopa pikkusisarusten värityskirjoina.

En aio kertoa sen tarkemmin sarjakuvien hinnoittelusta tai mistä sarjakuvia saa hankittua, koska kirjoitin siitä jo kattavasti omassa blogissani otsikolla "Collecting Finnish Marvel comic books". Sen sijaan ajattelin kertoa miten supersankarisarjakuvat ovat vaikuttaneet minuun erityisesti naisena.

Kyklooppi, suu kiinni ettei lennä kärpäsiä sisään!
Ryhmä-X 2/1994-

Supersankarit samaistumisen kohteena

No ohops, totta tosiaan!
Piispa ja Gambiitti ovat heittäneet
mustikkapiiraat Roguen naamalle.
Ryhmä-X 2/1994.

Monet naisystäväni kertoivat aikoinaan samaistuneensa Rogueen Ryhmä-X:n jäsenistä. Rogue oli nuori nainen, jonka mutanttivoimat erottivat hänet ikuisiksi ajoiksi muista ihmisistä. Kosketuksen voimalla hän imi toisten ihmisten elinvoiman, muistot ja mutanttien mutanttivoimat. Marvelin sarjakuvissa monet mutantit saivat voimansa juuri teini-iän kynnyksellä ja Roguellekin kävi niin, että ensi suudelmallaan hän tuli vahingossa saattaneensa poikaystävänsä koomaan. Ryhmä-X:ään liittyi 90-luvulla myös Gambiitti, joka oli pikkuisen paha poika. Koko ajan sarjakuvissa viitattiin siihen, että Gambiittiin ei ollut ehkä luottamista ja hän saattaisi tulevaisuudessa pettää Ryhmä-X:n.

Roguen ja Gambiitin välillä oli heti alusta lähtien niin suurta jännitettä, että sillä olisi valaissut pienen kylän. Hienointa koko romanssissa oli se, että se oli kuin suoraan joka ikisen teinitytön elämästä. Rogue olisi kipeästi halunnut päästä pusuttelemaan Gambiitin kanssa, mutta vaarat olivat ilmeiset. Gambiitti puolestaan oli koko ajan aivan siinä lähellä kiusoitellen ja kiusausta tarjoten. Rogue joutui koko ajan harjoittamaan itsehillintäänsä. Samalla kukaan, ei myöskään Rogue, voinut olla aivan varma leikittelikö Gambiitti vain hänen tunteillaan. Jokainen teini-iän hormonien hyökkäyksen kohteeksi joutunut tyttö tietää millaista on kun oma ihastuksen kohde on ihan lähellä, mutta silti ei ihan uskalla eikä saisi antaa tunteilleen valtaa. Roguen ja Gambiitin romanssi oli kuin kissanminttua, jossa halusi vain piehtaroida kuukaudesta toiseen.

Roguen lisäksi Ryhmä-X:ssä oli myös muita naisia, mutta heihin teinitytön oli vaikeampi samaistua. Esimerkiksi ihailemani Storm oli voimakas ja itsenäinen nainen ja vahva johtaja, jollaiseksi itsekin halusin kasvaa, mutta vielä en sitä ollut. Ryhmä-X:n teineistä taas Kitty oli liian tylsä ja iloinen, Jubilee liian kakara ja Kolossin pikkusisko Illyana persoonaton. Tietysti minua yhdisti heihin se, että minä olin kiusattu ja syrjitty kuten mutantit sarjakuvissa. Vaikka tiesin, etteivät mutantit todellisuutta olleet, oli silti kiva fantasioida miten hienoa olisi näyttää kiusaajilleen jos omaisi moiset voimat. Ja tietysti se, että mutanttivoimat heräsivät vasta teini-iässä mahdollisti aina sen, että ehkä ne eivät vain olleet vielä heränneet. Ja aina silloin tällöin oli pakko kokeilla josko sittenkin olisi saanut telekinesian taidot. ;)

Pikku-Wolverine se siinä
huomaa Kittyn... ööö, hyllyn.
Ryhmä-X 8/1993

Ehkä hieman yllättäen yksi samaistumiskohteeni oli aina Wolverine. Wolverine oli Ryhmä-X:n oma ulkopuolinen. Wolverine oli vaarallinen petoeläintä muistuttava tappokone, jonka sisällä kuitenkin sykki lämmin sydän. Kävi nimittäin niin, että kiusaamisestani johtuen turhauduin ja tuskastuin ihmisiin todella pahasti mitä pidempään kiusaamista oli jatkunut. Olin täynnä vihaa, raivoa ja katkeruutta varsinkin niitä kiusaajiani kohtaan, jotka saivat aina kymppejä käytöksestä kun minä sain vain kaseja. Vähäpätöistä nykyään, mutta se oli iso juttu ala-asteella. Pystyin samaistumaan Wolverinen kamppailuihin oman eläimellisen puolensa kanssa ja samalla fantasioin mahdollisuudesta päästää raivoni valloilleen Wolverinen tavoin - aggressiivisuushan ei todellakaan ole tytöille sopivaa. Tyttö kärsii hiljaa ja kiltisti!

Ja tietysti kiusattuna samaistuin mutanttien asemaan syrjittynä ja vainottuna ihmisjoukkona. Ryhmä-X:n johtaja Xavier oli mutanttimaailman Mahatma Gandhi, joka puhui väkivallattoman toiminnan puolesta ja kaikkien hyväksynnästä. Magneto ja Mystikko käyttivät voimaansa pitääkseen vainoajansa loitolla, mutta sarjakuvat kertoivat selvästi, että Xavierin väkivallaton tie oli oikea. Aivan kuten tätinikin opetti ainoastaan sillä miten itse toimit on väliä, ei millään muulla, kuten vaatteilla. Yritin elää Xavierin ja tätini oppien mukaan ja huonosta kohtelusta ja ennakkoluuloista sain yhä enemmän puhtia todistaakseni kuinka väärässä ihmiset olivat minusta vain siksi, että en toiminut ja pukeutunut kuten kaikki muut.

Naiset supersankarisarjakuvissa

Ryhmä-X 6/1996:n välistä löytyi tällainen juliste.

Supersankarisarjakuvat ovat aina olleet oman aikansa tuotteita. Varhaiset supersankarisarjakuvat tehtiin pikkupoikien seikkailulehdiksi, mutta lukijakunnan vanhetessa myös naiset astuivat kuvioon. Mielenkiintoista on se, että varhaisimmat naiset supersankarisarjakuvissa olivat kuten Teräsmiehen Lois Lane, joka oli täpäkkä reportterinainen ja kykenevä pitämään puolensa ilman Teristäkin. Kuitenkin jossain vaiheessa Lois muuttui aivottamaksi bimboksi, joka tuntui joka lehdessä tippuvan jostain rakennuksesta ja käytti jokaisen valveillaolon hetkensä miettien kuinka saisi huijattua Teräsmiehen kanssaan naimisiin. Myös Ihmenelosten ainoa nainen Sue Richards oli alkujaan pikkuisen eksynyt kotirouva, joka juoksenteli poikien mukana ja joka sai oikein sopivasti taidon kadota näkyvistä. Vasta käsikirjoittaja Chris Claremontin myötä Marvelin supersankarisarjakuviin tuli voimakkaita ja monipuolisia naisia.

Kuitenkin supersankarinaiset ovat tuntuneet aina jääneen vähän sivuosaan. Ryhmä-X:n lisäksi mieleeni tulee vain Daredevil, jonka seikkailuissa oli usein voimakkaita ja traagisiakin naisia kuten 90-luvun Tyfoidi. Hyvänä esimerkkinä supersankarinaisten kohtalosta on Kostajat. Vaikka Kostajissa on aina toiminut useita naisia ja hyvin keskeisissä osissa juonta, ovat he aina jääneet ryhmän keskeisten mieshahmojen varjoon. Kuvaavaa onkin, että esim. viime vuosien filmatisoinneista vain ryhmän miehet ovat olleet tarpeeksi voimakkaita kantaakseen kokonaista elokuvaa yksin. Ja kohta teattereihin tulevassa Kostajat-elokuvassakin ainoa nainen on sarjakuvissa kuolausikoniksi noussut Musta leski, jonka olemassaoloa ei varmaan kukaan olisi huomannut ellei hahmoa näyttelisi kaunis ja karismaattinen Scarlett Johansson. Kuitenkin Kostajissa on toiminut paljon suuremman vaikutuksen tehneitäkin naisia kuten Purppuranoita. Ai kuka? Niinpä!

Ryhmä-X 12/1995:ssa seikkailivat myös Kostajat. Huomatkaa kuinka Peto kehottaa Purppuranoitaa jättämään leivokset väliin (mitäs siellä Pedon omalla lautasella on?), sillä ne lihottavat. Hovimestari Jarvis ei edes kysy Purppuranoidan mielipidettä vaan tarjoaa tälle seuraavaksi teetä. Kivat teille, Kostajat.

Tissihirviöitä ja muskelisauruksia

Yksi eniten pyhää vihaa puolin ja toisin herättäviä aiheita supersankarisarjakuvia lukevien naisten ja miesten (vai ehkä kuitenkin teinipoikien?) välillä on se, miten naiset esitetään supersankarisarjakuvissa. Monet naiset kokevat supersankarinaisten kuvaamisen loukkaavana koko sukupuolta kohtaan ja monet miehet/teinipojat käskevät naiset takaisin keittiöön.

Roguen tyylinäyte Ryhmä-X 12/1992:sta.

Koska supersankarisarjakuvien päälukijaryhmä ovat teinit ja nuoret aikuiset, on mielestäni ihan luonnollista, että supersankarisarjakuvissa on pientä flirttailua lukijakunnan kanssa. Ei siinä mitään. Kuitenkin joskus 1980-luvun loppupuolella ja viimeistään 1990-luvulla ainakin Marvelin supersankarisarjakuvissa alkoi selvästi olla pelkän flirtin sijaan selkeitä tirkistelykuvia. Yhtäkkiä Jack Kirbyn normaalit hyväkuntoiset naiset muuttuivat mm. Jim Leen käsittelyssä kauheiksi silikonitissihirviöiksi, jotka tukka märkänä ja vaatteet kivasti-muttei-ihan-kokonaan repeilleenä nousivat vedestä kohti lukijaa valmiina ihan toisenlaiseen toimintaan kuin mitä taistelussa tarvitaan. Lisäksi hahmot päästelivät suustansa ties mitä törkyä ja esimerkiksi miessankarit kommentoivat naiskollegojensa muotoja, että hyvältä näyttää, mm-mmm. Kokeilkaapa tosielämässä samaa niin saatte kämmensyrjästä ja syytteen seksuaalisestä häirinnästä. Lisäksi mieshahmot siirtyivät samoihin aikoihin käyttämään nähtävästi anabolisia steroideja, joilla oli pelottavia sivuvaikutuksia yhdessä mutanttigeenien kanssa.

Kolossin on tarkoituskin olla kolossaalinen, mutta tämä on jo vähän liioittelua!
Huomatkaa kuolevan viehkosti ojennetut nilkat ja Jeanin ja Stormin asuvalinta.
Ryhmä-X 4/1994.

Muistan itse varhaisteinityttönä olleeni aika hämmentynyt supersankarisarjakuvien välittämistä viesteistä, joita 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun media ei suorastaan auttanut oikaisemaan. Ajan mediakuvastosta kertoo paljon yksi tositarina. Sain omituisesti yhtenä 80-luvun talvena ajatuksen tehdä vanhemmilleni joulukalentereiksi tyttö- ja poikakalenterit. (Voi luoja mikä idea! Noh, olin nuori ja viaton.) Isän tyttöjoulukalenteriin ei ollut todellakaan mitään vaikeuksia löytää 24 seksikästä kuvaa aikakauslehdistä, mutta äitin poikajoulukalenterin kohdalla tilanne oli niin epätoivoinen, että muistan liimanneeni sinne William Shakespearen (kyllä, sen kirjailijan) naamakuvan ja miettineeni, että se oli yksi niistä seksikkäimmistä kuvista koko joukossa. :"D

Tajunan tyylinäyte ns. tissi-peppu-asennosta,
joka on osoittautunut erityisen toimivaksi
naissupersankarien keskuudessa. Siinä silikoneja
heilautetaan vauhdilla, jolloin lyöntiin saadaan
erityisen paljon voimaa. Huonoa: murtunut selkä.
Ryhmä-X 6/1993.

Mutta pointti oli siinä, että minä olin koulukiusattu ja syrjitty ja omasta mielestäni rumin ihminen koko maailmassa ja samaan aikaan supersarjakuvissa ja mediassa naisilla oli valtavat silikonitissit, peppu kaukana takana ja naisen paikka oli olla seksiobjekti ja aina valmiina palvelukseen. Luojan kiitos olin kaikesta eristyksissä, koska olisin ollut helppo kohde kenelle tahansa hyväksikäyttäjälle. Sen sijaan sairastuin "vain" anoreksiaan ja päätin laihduttaa 80% elopainostani ollakseni edes siedettävä - olin silloin vain hieman pyöreä, joten tuo tavoite oli ihan absurdi. On huomautettava, että en sairastunut anoreksiaan vain näkemäni kuvaston perusteella, vaan siihen liittyi paljon muutakin, mutta osaltaan se loi ja pönkitti päähäni syntynyttä vääristynyttä kehonkuvaa sekä naisen mallia.

Vaikka nuorena teininä jossain aivojeni takaosassa kummitteli ajatus siitä, että naisia ei saisi kohdella, piirtää eikä puhutella kuten supersankarisarjakuvissa, vasta nyt aikuisena minulla on niin vahva itsetunto ja ymmärrys, että uskallan seistä tuon mielipiteen takana.

On kiva ajatella, että jokainen - ja varsinkin "minä itse" - on immuuni ympäröivälle kulttuurille, mutta eihän se niin mene. Olemme oman aikakautemme tuotteita ja nuorina imemme itseemme kaikki vinkit varsinkin sen toisen sukupuolen kohtelusta ja kosiomenoista mistä ikinä saamme. Supersankarisarjakuvissa on aina ollut kyse oikeudenmukaisuudesta, heikomman puolustamisesta ja tasa-arvoisesta kohtelusta kaikille ihmisille ihonväriin, uskontoon, seksuaaliseen suuntautumiseen tai mihin ikinä katsomatta. Siksi olisi niin tärkeää, että tuo koskisi myös naisia ja me saisimme olla oikeita naisia - lihavia, laihoja, tissihirmuja, pikkurintaisia, vanhoja, nuoria, feminiinisiä ja maskuliinisia - myös supersankarisarjakuvissa.

Loppusanat

Tätä kirjoittaessani supersankarisarjakuvakirjoitukseni ensimmäinen osa julkaistiin eilen ja sitä kävi ensimmäisen vuorokauden aikana katsomassa 1300 lukijaa, mikä tekee siitä yhden luetuimmista kirjoituksista Nörttitytöissä. Maanantaina jännitin vielä mahtaakohan artikkelini kiinnostaa ketään ja jostain pääkopan takaosasta Mia 10-v varoitteli, ettei kannata paljastaa supersankarifanitusta ulkopuolisille, sillä siitä seuraa kiusaamista ja haukkumista. Pikkuisen kauhistutti ja keräsin pitkään rohkeutta lukea ensimmäiset palautteet niin Nörttityttöblogin kommenttiosiosta kuin Facebookistakin.

Kirjoituksen vastaanotto oli hämmentävä, sillä kaikista miettimistäni potentiaalisista reaktioista tämä ei kuulunut niihin: ihmiset tuntuivat pitävän tekstistä kovasti ja liikuttuneen siitä. Moni naislukija tunnisti itsensä tekstistä riippumatta siitä olivatko he supersankarisarjakuvia lukeneet vai olivatko vain muuten olleet ulkopuolisia. Yllättäen myös monet pojat kertoivat kokeneensa häpeää supersankarisarjakuvia lukiessaan, sillä nähtävästi ne eivät kuulu ns. viileiden nuorten harrastuksiin, sukupuolesta viis.

Kiitos kaikille positiivisesta, kannustavasta palautteesta. Vaikka minä valvoin viime yönä ihmetellen ihmisten positiivista reaktiota, tiedän, että Mia 10-v nukkui varmasti ensimmäistä kertaa koko yön rauhassa ja tykättynä supersankarisarjakuvanörttinä. <3

***
Edit: Meinasi ihan unohtua: Lisää Mian supersankariseikkailuista voit lukea hänen blogistaan Oh Remy!

Supersankarisarjakuvat, osa 1:kuinka minusta tuli minä eli tarina väärästä tytöstä

Mia Meri

Tällä tytöllä on salaisuus.
Mia v. 1984.

Synnyin 35 vuotta sitten maailmaan ja jalkovälini perusteella minut määriteltiin tytöksi. Tuon lokeroinnin kautta yhteiskunta asetti minulle joukon odotuksia, jotka onnistuin mokaamaan vähän joka vaiheessa. Olin vääränlainen lapsi ja olin saava tuntea sen nahoissani.

Vietin ensimmäiset vuoteni yksityisessä päivähoidossa, jossa ainoa leikkikaverini oli ikäiseni poika. Hänen kanssaan leikimme vaivattomasti niin autoilla kuin nukeillakin. Kotona lempileluni oli automatto, jota pitkin muovieläimet ja autot seikkailivat, ja legoista loin matolle suuria kaupunkeja. Viikonloppuisin tätini luona leikin siskoni vanhoilla nukeilla ja luin siskoni sarjakuvia. Siskoni sarjakuvien joukossa oli valtavirran sarjakuvia Masista Nakke Nakuttajaan, mutta joukossa oli myös kaksi Teräsmies-sarjakuvaa 1980-luvun alusta.

Teräsmies 11/1983:
Robin joutuu friikin yllättämäksi sirkuksessa!

Toisessa lehdessä Teräsmies taisteli valloilleen päässyttä valkosolua vastaan ja sinkosi sen lopulta jonnekin kiertoradalle. Pidin tarinaa jännittävänä, mutta hieman pöljänä.

Mutta se toinen sarjakuva - se vangitsi sieluni. 1980-luvun alussa Teräsmies-lehdessä julkaistiin myös Lepakkomiehen seikkailuja ja meneillään oli Batmanin ns. grim and gritty -kausi. Ensimmäisessä tarinassa seikkaili Robin, joka sijoittui synkeään friikkisirkukseen, jossa Teräsmies oli vankina, hypnotisoituna toimimaan sirkuksen voimamiehenä. Fyysiset kuvat, synkät värisävyt ja kuvakieli imivät minut täysin mukaansa.

Toisessa seikkailussa pääosassa oli Lepakkomies harmaassa repaleisessa viitassaan, teräväkulmaisessa hupussaan ja hansikkaissa, joita koristivat sahalaitaiset ulokkeet. Tarinassa iljettävä, korruptoitunut poliisi ampuu Lepakkomiestä, joka verta valuvana, seinistä tukea hakien pakenee Lepakkoluolaan hovimestarinsa Afredin hoidettavaksi.

Ahmin tarinaa silmilläni ja mielikuvituksessani etsin kuville selitystä, sillä en vielä osannut lukea kunnolla. Lehden lopussa oli vielä mainos Lepakkomiehen erikoisjulkaisusta, jossa mainostettiin Robinin kuolemaa. Kansikuvassa Lepakkomies huusi polvillaan murtuneena, ja taustalla joku nainen seisoi mystisenä ja hivenen ivallisena. Tuijotin kuvia lukemattomien tuntien ajan. Verta valuva hansikas. Lihaksikas käsivarsi. Vaaralliset, terävät piirteet. Kuolemanvaara. Olin totaalisen myyty ja luin sarjakuvan yhä uudelleen ja uudelleen.

Teräsmies 11/1983:
Paha poliisi ampuu Lepakkomiestä selkään!

Sukupuolirooleista

Elämäni oli hyvää kunnes koitti päivä, jolloin vuoden vanhempi hoitokaverini lähti kouluun ja minä jouduin julkiseen päiväkotiin vuodeksi. Oli aika oppia sukupuolirooleista ja mitä niiden rikkomisesta seuraa. Päiväkodissa laki meni niin, että tytöt leikkivät keskenään kotia ja pojat keskenään hiekkalaatikolla autoilla tai junaradalla. Sukupuolet kohtasivat vain vessassa, jolloin pojat yrittivät kurkkia tyttöjä pissalla, ja päiväunien aikaan, jolloin tytöt ja pojat vilauttelivat toisilleen.

En ymmärtänyt yhtään, missä mentiin ja pidin toisten käytöstä omituisena. En osannut leikkiä kotia niin kuin tyttöjen kuuluu. Olin liian villi ja itsenäinen tytöksi. Seisoin tuntikaupalla junaradan ja autojen vieressä katsoen poikien leikkejä, mutten päässyt leikkiin mukaan, koska olin tyttö. Ei liene mikään yllätys, etten saanut siellä ystäviä.

Ala-asteelle mennessä olin jo oppinut vieroksumaan muita lapsia. Tiesin, miten julmia lapset voivat olla, jos et seuraa heidän sääntöjään. Heti ekalla kouluviikolla sukupuolten väliset raja-aidat vedettiin selviksi. Pojista saa poikabakteereja, joten heidän kanssaan ei saanut olla missään tekemisissä. Tytöt leikkivät keskenään. Piste. Autoradalla, He-Man-tarroja keräilemällä ja Kissiä fanittamalla ei kavereita tehty. Vaikka sain muutaman hyvän ystävän, olin auttamattoman ulkopuolinen kaikesta ja ylä-asteelle asti yritin välillä naurettavin keinoin sulautua massaan ja mm. piirsin käteeni sydämen ja keskelle "Joe" vain kuuluakseni jengiin. Muut tytöt kuitenkin huomasivat heti vedätykseni ja sen, ettei minulla ollut hajuakaan, kuka tai mikä Joe oli.


Kaksoiselämää supersankarien tähden

Parissa vuodessa olin oppinut hyvin tarkkaan sen, että jos et ollut kuten kaikki muut, olit pielessä ja sinut tuli korjata, tai olit ainakin vapaata riistaa kaikille epävarmoille ja sadistisille pikkuhirviöille, joita kutsuttiin myös nimellä "luokkatoverit". Muutuin näkymättömäksi.

Kotona tilanne ei ollut juuri koulua parempi enkä tuntunut täyttävän mitään minuun kohdistettuja odotuksia. Pakenin ulkomaailmaa kirjoihin, sarjakuviin ja tietokonepeleihin.

Ryhmä-X 7/1988

Eräänä kesänä 1980-luvun lopulla, juuri ennen purjehduskautta, olin antikvariaatissa tutkimassa sarjakuvia, kun käteeni osui omituinen sarjakuva. Kannessa oli nainen, joka kohosi ilmaan valonsäteiedn keskeltä, ja mies, joka kyyristeli edessä palaen. Kannessa oli sitä samaa voimaa, jonka tunnistin siskoni vanhoista Teräsmies-sarjakuvista. Ostin lehden heti ja sinä kesänä ei maailmaani enää muuta mahtunut.

Lehti oli Ryhmä-X 7/1988 ja tarinassa Alfalentue ja Ryhmä-X joutuivat kieron Asgardin jumalan Lokin juonien uhriksi. Sinä kesänä aloitin supersankarisarjakuvien keräämisen. Kiersin kaikkia tuntemiani antikvariaatteja etsien lehtiä, joita minulla ei jo ollut. Huomasin myös, että Marvelin supersankarisarjakuvalehtiä ilmestyi parhaimmillaan peräti neljää eri sorttia ja niitä myytiin kaikissa lähikaupoissa ja R-kioskeissa. Fakta kuitenkin oli, että jos He-Manin fanittaminen ja Kissin kuuntelu ei ollut tytöille ok, eivät sitä varmasti olleet supersankarisarjakuvatkaan. Tarvittiin suunnitelma.

Asuin sopivasti hieman syrjässä suuresta osasta luokkatovereitani, joten minua lähimpänä sijainnut R-kioski oli hyvä paikka ostaa sarjakuvia. Kuitenkin samoilla kulmilla liikkui myös yksi pahimmista kiusaajistani eikä aina voinut olla aivan varma, miten muut minulle tuntemattomat lapset ja nuoret reagoisivat, jos näkisivät tytön ostamasta supersankarisarjakuvia. Myös aikuisten ihmisten paheksuvat katseet ja järkytys "vääränlaisesta tytöstä" pelotti. Riskit olivat siis suuret, mutta lehdet oli pakko saada, joten laadin suuret sotasuunnitelmat lehtien hankkimiseksi.

Lähdin yleensä ostamaan sarjakuvia sellaiseen aikaan, jolloin oli pienin todennäköisyys törmätä kehenkään tuttuun matkalla. Joskus saatoin jopa lintsata koulusta päästäkseni lehtiostoksille. Matka lähimmälle Ärrälle ei ollut pitkä, mutta se oli täynnä vaaroja.
Ensinnäkin piti kulkea yleisesti käytössä ollutta alikulkutunnelia junaradan toiselle puolelle ja sen jälkeen ohittaa aukio ja päästä kioskille, joissa molemmissa norkoili usein nuoria. Ja lopuksi koskaan ei voinut olla varma milloin Ärrällä olisi joko vanhempiensa kanssa tai yksin asioilla joku tuttu.
Poljin pyörälläni Ärrälle kuin varkain, pyörittelin mielessäni tekosyitä ja selityksiä siltä varalta, että joku tuttu tulisi vastaan ja kysyisi mitä olin tekemässä.
Pälyilin Ärrän sisälle pyörää lukitessani, ettei siellä ollut ketään. Jos oli, esitin muistaneeni juuri, että minun piti mennä kauppaan tai kirjastoon. Jos reitti oli selvä, hipsin sisään, nappasin sarjakuvalehden ja suurta häpeää tuntien maksoin ostokseni, tungin sen takin alle piiloon tai muovipussiin ja poljin pikavauhtia kotiin.

Nyt aikuisena koko tapahtumaketju ja pelkoni kuulostavat absurdin ylimitoitetulta, mutta lapsena pelkoni olivat tosia minulle. Pelkäsin tosissani, että minut hakattaisiin tai ostamani lehdet revittäisiin silmieni edessä tai joutuisin jälleen armottoman pilkkaamisen kohteeksi koulussa ja menettäisin ne vähäisetkin ystävyyssuhteeni. Koin olevani täysin yksin, ainoana tyttönä koko maailmassa, joka luki supersankarisarjakuvia. Ilman ystäviä ja ennen internetiä ainoat todisteet muista supersankarisarjakuvia lukevista tytöistä tulivat lehtien kirjepalstoilta, joissa hyvin, hyvin harvoin näkyi kirjeitä, joiden allekirjoittajina oli tyttöjä.


Kaapista ulostulon vuodet

Yläasteella olin jo luopunut kaikesta toivosta kuulua toisten joukkoon ja murrosiän myötä aloin etsiä omaa paikkaani maailmassa. Hankin supersankarisarjakuvanikin entistä uhmakkaammin ja julkisemmin. Huomasin myös, että jos kävin kaupassa joka lauantaiaamu isäni kanssa, hän maksoi lehteni muiden ostosten ohessa. En edelleenkään mainostanut sarjakuvaharrastustani julkisesti, mutten enää erityisesti salannut asiaa.

Ryhmä-X 11/1985:ssa John Byrne piirsi
teini-ikäisen Kittyn harjoittelemassa puolapuilla.

Selvimmin supersankarisarjakuvat heijastuivat piirroksissani. Olin lapsesta lähtien ollut hyvä piirtäjä ja jossain vaiheessa aloin harjoitella ihmisten piirtämistä John Byrnen piirroksia matkien. Kun Jim Lee alkoi piirtää Ryhmä-X:ää, aloin matkia hänen piirrostyyliään ja opettelin liikkeiden ja ilmeiden piirtämistä.
Ihailin erityisesti Stormia, jolla niihin aikoihin oli irokeesi, ja piirsin häntä usein. Myös Spiraalin kuusi kättä kiehtoivat minua loputtomasti ja opettelin hänen avullaan käsivarsien ja olkapäiden piirtämistä. 1990-luvulla Marvelin supersankarisarjakuvissa alkoi näkyä myös aivan naurettavia lihasmassoja miehillä, mutta niistä huolimatta onnistuin myös opettelemaan miesten anatomiaa ja aloin hahmottaa lihasten ja nivelten suhteita toisiinsa.

Kesti lukioon asti kunnes tapasin ensimmäisen ihmisen, joka suhtautui positiivisesti supersankarisarjakuviini. Tapasin nykyisen aviomieheni lukiossa ja olin sangen hämmästynyt kun valtavan sarjakuvakokoelmani nähdessään hän ei juossutkaan ulos talosta kauhusta huutaen ja kädet ilmassa heiluen, vaan totesi jopa hivenen innostuen, että hänestä oli mahtavaa, että minä luin supersankarisarjakuvia. (Tässä kohdassa tarinaa voitte kuvitella minut tippumassa erinäisiltä objekteilta tuolista lähtien.)


Hän oli ylpeä nörtti

Vaikka mieheni on suhtautunut aina positiivisesti supersankarisarjakuvaharrastukseeni, meni minulta silti monta vuotta myöntää asia julkisesti. Vaikka valtavirran sarjakuvia lukevat kaikki ikään ja sukupuoleen katsomatta, yhtään marginaalisempien sarjakuvien lukeminen oli vielä 1990-luvulla sangen harvinaista etenkin tyttöjen keskuudessa. Kuitenkin supersankarisarjakuvien ongelmana oli se, että siinä missä esimerkiksi Sandman oli suhteellisen "aikuista" tarinankerrontaa, supersankarisarjakuvia tuskin voi kutsua kovin syvällisiksi sarjakuviksi ja mielessäni kummittelivat edelleen lapsuuden torjutuksi tulemisen tunteet.

Ryhmä-X 2/1995:n kannessa herkkua! Iiih!

Vasta yliopistossa opiskellessani, mahdollisesti yhdessä giikeimmistä laitoksista koko maassa, löysin joukon naisia, joista suuri osa oli jollain tavalla nörtähtäneitä ja tavallista avarakatseisempia. Ympäristössä, jossa jokainen uskaltaa olla oma itsensä, ja jossa olin muutenkin varmistanut maineeni tietokonepelinörttinä, uskalsin vihdoin paljastaa olevani suuri Marvelin supersankarisarjakuvien ystävä. Kuinka ollakaan ympäriltä löytyi heti muutama poika, jotka jakoivat kiinnostukseni, sekä muutamia naisia, jotka myönsivät kuolanneensa Roguen ja Gambiitin flirttailua Ryhmä-X:ssä tuntikausien ajan.

Yksi syy kaapista ulostulemiseeni oli tietysti se, että olen jo sen verran vanha ja kärttyinen, etten oikeastaan jaksa enää välittää siitä, mitä ulkopuoliset minusta miettivät, vaikka luenkin supersankarisarjakuvia julkisesti.

Sitäpaitsi julkisesta supersankarisarjakuvien lukemisesta seuraa aina välillä hauskaakin. Esimerkiksi viime kesänä lukiessani kotibussissani Ryhmä-X:ää vuodelta 1985, eräs kazakstanilainen pikkupoika nauratti koko bussia häätämällä äitinsä vierestäni päästäkseen itse lukemaan sarjakuvaani olkani yli. Suomea hän ei osannut, mutta englantia juuri sen verran, että saimme luettua kahdestaan lehden loppuun samalla, kun poika osoitteli minulle lehden hahmoja ja kertoi: "Phoenix, she is really bad." Kävi ilmi, että poika oli tutustunut supersankareihin vain elokuvien kautta, eikä hän ollut koskaan lukenut supersankarisarjakuvia, joten hänelle Feeniks näyttäytyy pahana hahmona. Siinä kotimatkan aikana ehdimme vaihtaa mielipiteet kaikista näkemistämme elokuvista, supersankareista ja naureskelimme lopuksi vielä 80-luvun hiusmuodillekin.

Onkin hassua, että sarjakuvat, jotka lapsuudessani erottivat minut kaikista muista, toimivat nykyään minua ja mm. Kazakstanissa asuvaa poikaa yhdistävänä tekijänä. Oikeastaan se on aika kivaa. <3

***
Keskiviikkona aion kertoa enemmän supersankarisarjakuvaharrastuksestani sekä siitä, millaista on olla nainen supersankarisarjakuvien maailmassa.

***
Lisää Mian supersankariseikkailuista voit lukea hänen blogistaan Oh Remy!

Mutta kun sillä on ne tissitkin...

Tiina Laine

Kuva: innovate360
( http://www.flickr.com/photos/innovate360/ )

Naisten asema työelämässä leimahtaa aina tasaisin ajoin uutisotsikoihin. Viimeisin isompi keskustelu alkoi, kun kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhimäki kannatti lain säätelemiä sukupuolikiintiöitä listautuneiden yritysten hallituksiin. Sinällään meillä Suomessa asia on jo hienosti hoidossa ilman lain määrittelemää pakkoa. Asia on tiivistetty hyvin Leena Linnainmaan kolumnissa enkä siksi käy sitä sen tarkemmin tässä läpi. Heti alkuun huomioisin, että kysymys on sukupuolikiintiöstä, ei ”naiskiintiöstä”. Se tarkoittaa, että hallituksessa on oltava kumpaakin sukupuolta edustettuna, ei mistään ”tehdään kaikista hallituksista naisvaltaisia ja sitten asiat ovat hyvin”-kiintiöstä.

Keskustelun leimahtaessa kiintiöitä vastustavilla tuntuu olevan kaksi pääargumenttia:
   
      1. Jos ihmisiä valitaan kiintiöperusteella, ei valita parasta.
      2. Jokainen on oman onnensa seppä, eivätkä kiintiöt kuulu vapaaseen markkinatalouteen.

 ”Jos ihmisiä valitaan kiintiöperusteella, ei valita parasta”. Kyseinen argumentti lähtee ajatuksesta että on olemassa jokin objektiivinen paras, joka voidaan valita. Näinhän asia ei ole. Työpaikkaan/johtoon/hallitukseen ei valita ”parasta” vaan sopivin. Ja kuka sitten on sopivin? Riippuu paljolti siitä mitä painotetaan valinnassa. Tätä varten on kehitetty monenlaisia työkaluja, joilla voidaan etsiä se työryhmää parhaiten täydentävä henkilö. Itselleni ylemmän AMK-tutkinnon suorittajana tehtiin Thomas-analyysi oppimismielessä. Analyysi on kehitetty tutkimaan ihmisen työminän ja minäkuvan välisiä eroja ja hahmottamaan miten henkilö käyttäytyy paineen alla. Tarkoitus on, että työtiimeihin saadaan erilaisia ihmisiä oikeassa suhteessa tasapainottamaan toisiaan ja siten pääsemään parempaan lopputulokseen. Thomas-analyysi on siis vain yksi monista työkaluista.

Kuitenkin aina loppujen lopuksi työntekijän valitsee ihminen. Ja hän valitsee sen ihmisen, jonka kokee sopivimmaksi työtehtävään. Tässä onkin 1. argumentin heikoin linkki. Jos työntekijän valitsisi tietokone, voitaisiin mahdollisesti päästä jonkinlaiseen laskennalliseen parhauteen. Kun päätöksen tekee ihminen, törmätään siihen tosiasiaan että ihminen ei kykene tekemään päätöksiä puhtaalla logiikalla ja ”järjellä”. Haluamme kovasti uskoa että asia on toisin. Meillä on uskonnollisfilosofisia koulukuntia, jotka pyrkivät todistamaan asian olevan niin, mutta kun tullaan faktojen luo, paljastuu ikävä tosiasia. Meillä on esihistorialliset aivot ja ne käyttävät ihan omaa logiikkaansa, pyrkien ensisijaisesti pitämään meidät hengissä.

Uskon että koska aivomme pyrkivät pitämään meidät elossa, on kaikki uusi ja meille vieras automaattisesti ikävää ja kielteistä. Tästä on toki poikkeuksia. Yritysmaailmassa heitä kutsutaan nopeiksi adaptoijiksi, joita yritetään löytää ja houkutella mukaan aina, kun jokin uusi ja mullistava asia tuodaan kaupallisuuden piiriin. He ovat innokkaita kokeilemaan ja heiltä puuttuu ihmisille tyypillinen muutosvastarinta. Mutta lajina, hengissä selviytymisemme kannalta, on hyvä että he ovat vähemmistössä. Emme olisi päässeet savannin aroilta kovin kauas, mikäli maistelisimme kaikkea jännää vastaan tulevaa, toivottaisimme vieraat eläimet ja lajit iloisesti illallispöytäämme ja kokeilisimme ennen monsuunikautta täysin uutta asumismuotoa. Toisaalta olemme myös aina tarvinneet näitä "uutta kokeilevia" -ihmisiä. Hädän hetkellä, kun tuttu elämäntapa on romuttumassa, on pakko löytää uusia keinoja selviytyä.

Kuva: Victor1558
(http://www.flickr.com/photos/76029035@N02/)

Ne jotka tässä kohtaa edelleen mutisevat logiikasta ja järjestä itsensä johtamisessa, haastan pieneen kokeeseen. Seuraavan viikon ajan kaupassa käydessäsi et saa valita yhtään tuttua merkkiä koriisi. Suomessa elintarvikeala on niin valvottu, ettei ole mitään järkiperusteista syytä olla kokeilematta viikon verran jotain "uutta" tuotetta. Ne ovat varmasti yhtä turvallisia ja sisältävät samat ravintoaineet, kuin tututkin merkit. Arvaan että kauppaan päästyäsi ajatus alkaa tuntua typerältä ja keksit vähintään sata järkevää syytä jättää koe kesken. Pulssisi saattaa hieman kohota ja ehkäpä jopa hikoilet. Kuitenkin kyse on niin mitättömästä asiasta kuin mitä syöt seuraavan viikon ajan. Entä jos sinun pitää valita yritykseesi uusi johtotason työntekijä?

Miten tämä liittyy sukupuolikiintiöihin? Palatakseni vastustajien argumenttiin 1, sopivimman henkilön valitseminen kohtaa aina valitsijan oman mukavuusalueen. Jos työpaikka on aina ollut miesvaltainen, nainen edustaa työntekijänä tuntematonta elementtiä. Freudin termiä käyttääkseni ID kirkuu kauhusta jossain taka-alalla kun työntekijää valitseva henkilö yrittää järkiperustein selittää itselleen miksi mies on hakijana kuitenkin sopivampi työpaikalle kuin nainen. Sama tilanne toki koskee, mikäli hakija on maahanmuuttaja, ”erilaisen” näköinen tai muuten vaan valitsijan mielestä outo. Kuitenkin tänä päivänä liikutaan postmodernissa yritysmaailmassa, jossa pyritään jatkuvaan uudistumiseen ja luovaan talouteen. Eikö silloin tärkeintä olisikin uskaltaa rikkoa vanhoja käytäntöjä ja ottaa se uusi ja outo näkökulma mukaan myös johtotasolle? Hypätä sinne Siniselle merelle muutenkin kuin strategiaselvityksissä?

Koska ihmisinä pyrimme stabiliuuteen ja tuttuuteen, niin päästäänkin siihen että pakko on aina siivittänyt läpimurtojamme kehityksessä. Kilpailu ruuasta pakotti tulemaan puusta alas, luonnonkatastrofit ja populaation lisääntyminen levittäytymään laajemmalle sekä tottumaan uusiin oloihin jne. Nykyään täällä länsimaisessa lintukodossa luonnon sanelemia pakkoja on kovin vähän. Olemme aikoja sitten päässeet tilaan jossa enemmistön ihmisistä ei tarvitse käyttää suunnattomia määriä energiaa perustarpeiden tyydyttämiseen. On ollut mahdollista siirtää tuo energia aineettomaan hyötykäyttöön. Ihmisen jatkuvan kehittymisen tähän pisteeseen on mahdollistanut oman älykkyyden kasvattaminen ulkoisin verkostoin, joita edustaa ensin puhuttu kieli, sitten kirjoittamaan oppiminen ja nyt olemmekin jo ubiikkiyhteiskunnassa. Ryhmässä me olemme älykkäämpiä, vaikka suomalainen sanonta ja omat kokemuksemme monesti muuhun viittaavatkin. Me voimme muuttaa hienot ajatukset pakoksi eli laiksi ja säännöksiksi. Kauniit ajatukset kun on vaikea saada mukavuudenhalun ja tiedostamattomien vastustuksiemme takia muuten käytäntöön. Laki on aina yhteisön sopimus pelisäännöistä ja pelisäännöt muokataan sopimaan meihin ja meidän aikaamme. Eivätkä pelisäännöt koskaan ole pelkästään hauskoja, muutenhan niitä ei edes tarvitsisi kirjoittaa ylös.

Ja mitä tulee argumenttiin 2. Me emme ole ”tabula rasa” syntyessämme, emmekä elä tyhjiössä. Emme siis pysty yksin vaikuttamaan elämämme kulkuun vaan olemme sosiaalisessa vuorovaikutuksessa aina ja kaikkialla, myös silloin kun päätämme erakoitua kotiin. Olemme yhteisöjen jäseniä ja sellaisina yhteisön vaikutuksen alaisia. Me emme synny maailmaan tasa-arvoisina, mutta yhteiskunnan (eli meidän) tulee pyrkiä siihen että saamme mahdollisimman tasa-arvoisen kohtelun. Tosin itse pyrkisin pois tasapäistävästä tasa-arvosta, jossa kaikkia kohdellaan täysin saman lailla ja pyrkisin tasa-arvoon, jossa jokaista kohdellaan niin että hänellä on parhaat mahdollisuudet menestyä.

Nörttityttöjen himoitut piparit

Anitta Kiviranta

Hakusanalla "nörttitytöt" löytyy tänään noin 2550 Google-osumaa. Valtaosa ohjaa tähän blogiin. Lopuista hämmentävän suuri osa käsittelee nörttityttöjä nörttipoikien romanttisten ja seksuaalisten halujen ja unelmien objekteina. Löytyy muun muassa koko joukko avoimia seuranhakuilmoituksia, spekulointia nörttityttöjen roolista Henry Laasasen suomalaiselle esittelemässä niin sanotussa "parisuhdemarkkina-arvoteoriassa", Assembly-pelitapahtumaan osallistuvat nörttitytöt ja heidän saatavuutensa itseironisesti kategorisoiva blogikirjoitus sekä useammalla roskakeskustelufoorumilla samankaltaisena toistuva mielipidekirjoitus, jonka kirjoittaja leimaa kaikki "geek-tytöt" yleisesti ja tämän blogin kirjoittajat erityisesti "huomiohuoriksi". "Huomiohuorailevien geek-tyttöjen" pääasiallinen tavoite on kirjoittajan mukaan manipuloida nörttipoikia seksuaalisella vallallaan antauttamatta kuitenkaan koskaan heidän kanssaan todelliseen seksuaaliseen kanssakäymiseen.

Geek-tyttöyden suhdetta nöräpornofantasioihin sivutaan myös ihastusta ja vihastusta herättäneessä Maria Pettersonin lokakuussa 2010 kirjoittamassa  City-lehden artikkelissa. Mainittua Cityn artikkelija, Vilja Rydmanin aihetta sivuavaa gradua (löytyy pdf-muodossa Googlesta hakusanoilla "Vilja Rydman gradu") ja tätä blogia lukuunottamatta suomenkielisen nörttityttöjä koskevan Internet-keskustelun voisi vain hieman kärjistäen tiivistää näihin väittämiin:

1. Nörttipoikien on vaikea löytää seurustelu- ja seksikumppaneita, koska he ovat nörttejä. "Normaalien" naisten ei oleteta olevan kiinnostuneita sosiaalisesti rajoittuneista, hintelistä ja oudoista asioista kiinnostuneista nörteistä.

2. Nörttipoikien ainoa toivo ovat nörttitytöt. Nörttitytöt saattavat kiinnostua nörttipojista, koska nörttitytöt ovat itsekin outoja ja mahdollisesti myös hinteliä ja epäsosiaalisia.

3. Nörttityttöinä esiintyy kuitenkin myös joukko naisia, jotka eivät ole hinteliä, sosiaalisesti rajoittuneita tai edes aidosti outoja. He haluavat vain härnätä nörttipoikia. Oikeasti he ovat kiinnostuneita lihaksikkaista "alfauroksista". "Feikkinörttitytöt" eivät myöskään oikeasti ymmärrä mitään tekniikasta, peleistä, scifistä tai muistakaan asioista, joiden parissa muka-nörtteilevät. Feikkinörttitytöt vain esittävät.

4. Kummallista kyllä, nörttityttönä esiintyminen auttaa petollisia "huomiohuoria" myös alfaurosten metsästämisessä. Tuntemattomasta syystä alfauroksetkin himoitsevat nättejä ja muka vielä fiksujakin feikkinörttityttöjä, jotka ovat olevinaan kiinnostuneita peleistä ja scifistä ja muista semmoisista "poikien jutuista", joista "tavalliset tytöt" eivät välitä tai tajua mitään. Ilmeisesti myös alfaurokset siis ovat lihastensa pumppaamisen lisäksi kiinnostuneita scifistä ja peleistä. Alfat eivät kuitenkaan ole nörttejä, koska eihän se vain ole mahdollista. Kaikki todelliset nörtit ovat hinteliä ja epäsuosittuja - niin se nyt vain on.

5. Laajasti on spekulaatiota myös sitä, ovat nörttitytöt hyviä sängyssä. Suositun teorian mukaan nörttitytöt olisivat kuumia kissoja, koska heidän oletetaan olevan "normaaleja" naisia empaattisempia, vähemmän itsekeskeisiä ja mahdollisesti seksuaalisesti estottomampia. Itsekeskeisyyden puutteen oletetaan johtuvan siitä, että nörttitytöillä ei ole kohtuuttomia luuloja ulkonäöstään. Toisaalta samoissa keskusteluissa geek girl -liike nähdään feministisenä salaliittona, jonka nostaa nörttityttöjen itsetuntoa, ja sitä kautta tekee heistä nörttipojille saavuttamattomampia.

Yllä esitetty tiivistelmä nörttityttöyttä koskevasta suomenkielisestä aikalaiskeskustelusta Internetissä on yksi oudoimmista dystopiafantasioista, joihin olen törmännyt. Lueskeltuani näitä keskusteluja aikani hampaaseeni istutettu radiolähetin sirisee kummallisilla taajuksilla ja kaipaan foliohattua. Helpointa olisikin sivuuttaa koko keskustelu irrationaalisena "trollijonnejupinana". Valitettavasti siellä, missä on savua, on yleensä myös tulta. Siksi vaivaudun kirjoittamaan tämän artikkelin.

Geek and Gamer Girl Song YouTubessa 

Katy Perryn hittikipaleen "California Gurls" parodiaksi rakennettu video voidaan nähdä niin tribuuttina geek- ja pelaajatytöille kuin parodiana nörttityttöjen seksuaaliobjektisoinnista - tai vain puhtaana fan sevice -pätkänä.

Fantastiset geek-tytöt
- nuo viihdeteollisuuden houkutuslinnut

Nörttityttöfantasiat kumpuavat suurelta osin viihdeteollisuuden luomista mielikuvista. Nörtit ovat merkittävä kaupallinen kohderyhmä. Nörtit kuluttavat paljon rahaa mielenkiinnonkohteisiinsa kuten peleihin, leffoihin, kirjoihin ja tietotekniikkaan. Nörttikuluttajien oletetaan olevan pääasiallisesti nuoria heteromiehiä. Tätä markkinakohderyhmää tavoiteltaessa tehokkain myynninedistämiskeino on tunnetusti yhdistää tuotteeseen nuori, hyvännäköinen ja mahdollisimman vähäpukeinen tyttö. Jos tyttöä ei saada ympättyä tuotteen sisältöön, voidaan tyttösyöttiä käyttää ainakin tuotteen esittelyssä.

Tähän tarkoitukseen muun muassa pelimessuille, peliohjelmien juontajiksi, sarjis- ja scificonien myyntipöytien taakse ja niin edes päin on palkattu joukko nörttityttömalleja. Ilmiö tunnetaan englanniksi nimellä "booth babes". Tuotteen uskottavuuden ja toisaalta tyttösyötin kiinnostavuuden maksimoimiseksi markkinointityttöjen on tietysti ainakin oltava olevinaan kiinnostuneita markkinoitavasta tuotteesta ja ylipäätään alasta, scenestä ja nörttikulttuurista.

Osa näistä promonörttitytöistä on tietysti aidosti asialleen myös kulissien takana omistautuneita nörttityttöjä, ja toiset ovat riittävän hyvin priiffattuja malleja. Kyllä "grid girlseistäkin" osa on varmaan ihan oikeasti on kiinnostunut moottoriurheilusta, ja cheerleaderit ovat yleensä joukkueensa todellisia faneja. Toisille go-go-tytöille taas on pohjimmiltaan ihan sama, mistä hyvästä biksut ovat tällä kertaa päällä, kunhan palkka juoksee ja flaksi käy.

Girl At The Video Game Store

Gamer girl -fantasian tiivistävä musavideopätkä, jota tähdittää amerikkalaisen G4-kanavan Attack of The Show!-peli- ja teknologiaohjelmaa aikoinana juontanut Olivia Munn.

Kun vetoava mielikuva seksikkäästä ja nörttipoikien kiinnostuksen kohteita täydellisesti peilaavasta geek-tytöstä on markkinoiden tarpeisiin luotu, jotkut tytöt ja naiset pyrkinevät ratsastamaan tällä aallon harjalla myös niin sanotuilla "parisuhdemarkkinoilla". Pitemmän päälle ihmissuhteissa ei kuitenkaan ole kannattavaa tekeytyä joksikin, mitä ei ole. Esittämisestä jää kiinni, ja vastapuolen pettymys on todennäköisesti kova illuusion särkyessä. Toisaalta parhaassa tapauksessa poikien perässä nörttipiireihin etsiytynyt tyttö voi myös oikeasti kiinnostua ja innostua nörttiharrastuksista ja kehittyä tosinörtiksi.

Seksikkäiden mielikuvien yhdistyminen geek-tyttöyteen voi parhaimmillaan olla voimauttavaa "aidoille" nörttitytöille. Onhan se kiva, jos omat harrastukset eivät ole vain outoja ja naiselle sopimattomia vaan ehkä suorastaan ihailtavia ja seksikkäitäkin. Samalla monta omista intresseistään nörtteilevää tyttöä ja naista ärsyttää, että omaehtoinen harrastuneisuus leimataan vain vastakkaista sukupuolta liehitteleväksi flirttailuksi.


Täydellisiä nörttiprinsessoja on vain saduissa

Nörttipoikien parisuhdeneuvontaan keskittynyt Doctor Nerd Love -blogi on julkaissut suositun artikkelin nimeltä Don't Date Geek Girls, jossa nörttipoikia varoitetaan sortumasta "geek girl" -unelman seireenimäiseen kutsuun. Doctor Nerd Love ei omien sanojensa mukaan kuitenkaan tarkoita, etteikö nörttipojan kannattasi ryhtyä suhteeseen tytön kanssa, joka on nörtti:

It’s worth noting that the Geek Girl is different from a girl who is a geek. The Geek Girl is the culmination of geek fantasies. She’s the one with the Triforce tattooed on one wrist and the 1-Up mushroom on the other. She’s the one the thick-framed cat-eye glasses and the purple bobbed hair. --- She’s clutzy in an endearing way, she wants you to protect her and yet she still wants to fuck your brains out. She’s the living personification of a checklist of desirable traits, all crammed into one person. And she only exists in geeks’ minds. (Doctor Nerd Love: Don't Date Geek Girls)

Linked from Doctor Nerd Love

Doctor Nerd Loven mukaan on siis pyrittävä välttämään Unelmien Nörttityttöä - tai oikeammin on pidättäydyttävä sovittamasta lihaa ja verta olevaan tytön hartioille kohtuuttomista odotuksista kudottua myyttisen geek girlin viittaa.

Parisuhteen muodostamisessa - tai romantisoidummin sanottuna rakastumisessa - on toki eduksi, jos suhteen osapuolilla on jotain yhteistä; esimerkiksi kiinnostus samoja harrastuksia kohtaan. Yhteinen peli- ja leffamaku ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että kemiat kohtaavat kaikilla muillakin elämänalueilla. Toisaalta hyvinkin erilaisista asioista kiinnostuneet ihmiset voivat muodostaa toimivan parin, jos esimerkiksi arvot ja huumorintaju sopivat yhteen. On hienoa, jos parisuhteen molemmilta osapuolilta löytyy myös ymmärrystä suvaita toisen harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita - niitäkin, jotka eivät ole ihan "oma juttu".

Suomenkieliset Internetistä löytyvät seuranhakuimoitukset, joissa haikaillaan unelmaisen nörttitytön perään, ovat pääosin hellyttäviä. Osasta niistä kuitenkin paistaa juuri Doctor Nerd Loven varoittelema tendessi täydellisen unematytön rakenteluun, joka olisi kiinnostunut juuri kaikista samoista asioista kuin nörttipoika itsekin, ymmärtäisi nörttiään aina kaikinpuolin täydellisesti, olisi söpö ja seksikäs, eikä koskaan valittaisi mistään. Tällaista puolisoa ei ole olemassa.

Huonon itsetunnon noidankehä

Suomenkielisissä Internet.keskusteluissa elää vahvana myytti, jonka mukaan nörttipojat eivät voi saada naista - ikinä. Joissakin keskusteluryhmissä "nörtti" on suorastaan muodostunut synonyymiksi seksinpuutteesta kärsivälle ja ikuisesti yksinelävälle nöösille vanhalle pojalle. Naisettomuus ja yksinäisyys on kohonnut joissakin Internet-yhteisöissä jopa keskeisemmäksi nörtteyden määreeksi kuin varsinaiset mielenkiinnonkohteet.

"Nörtti ei saa naista" -myyttiä ylläpitävät edellä kuvaillun kaltaiset nörttimiehet itse. He kokoontuvat keskusteluryhmiinsä lietsomaan yhteistä epätoivoaan, rypemään itsesäälissä ja valitettavan usein myös katkeroitumaan koko naissukupuolta ja naisianieleviä alfauroksia kohtaan. Juuri näistä ryhmistä kumpuaa myös suurin viha "huomiohuoraavia feikki-geek-tyttöjä" kohtaan sekä tarve leimata kaikki nörtteydestään tai giikkeydestään avoimesti puhuvat naiset "hh-kategoriaan".

Vakaa uskomus, jonka mukaan nörtti kelpaa naisille, vaikuttaa usein muodostuvan itseään toteuttavaksi ennustukseksi. En halua vähätellä sitä tosiasiaa, että on olemassa niin naisia kuin miehiäkin, joiden on vaikea löytää itselleen elämänkumppania tai seksiseuraa. Syynä voivat olla muun muassa oma ujous, jonkinasteinen sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvä kyvyttömyys, huono itsetunto tai osaamattomuus hakeutua parinmuodostumista tukeviin sosiaalisiin tilanteisiin sekä osaamattomuus toimia niissä, itsekkyys tai itsekeskeisen vaikutelman antaminen, huono tuuri, huonot "markkinat" (esimerkiksi harvaanastutulla syrjäseudulla asuminen) ja joskus luontaantyöntävä ulkonäkökin (tämä on valitettavaa, mutta joskus totta).

En kuitenkaan usko, että pelkkä nörttiys "perinteisessä" merkityksessään - eli intohimoisena suhteena johonkin ekslusiiviseen aiheeseen - voi yksinään tuhota täysin kenenkään pariutumismahdollisuuksia. Toki "outous" työntää luontaan joukkoa ennakkoluuloisia ihmisiä, mutta sama erilaisuus voi toimia kiehtovana massasta erottavana tekijänä. Kannattaa opetella puhumaan omista mielenkiinnonkohteistaan mukaansatempaavasti, riittävän yleistajuisesti ja kiehtovasti niin, että aihetta entuudestaan tuntemattomatkin jaksavat kuunnella. Intohimoisuus on tarttuvaa - ja seksikästä. "Sä et kuitenkaan tajuis mun jutuista mitään" taas ei ole kovin toimivaa supliikkia.

Linked from http://deirdrewalsh.files.wordpress.com

Myös ujous, huono itsetunto ja sosiaalinen kömpelyys ovat harjoittelun kautta voitettavissa olevia asioita. Ujouden julmin liittolainen on lamaannuttava laiskuus. Jos itsensä pakottaa säännöllisesti oman mukavuusaluuensa rajoille käsiähikoiluttaviin ja mahaakouristaviin jännitystilanteisiin, niihin alkaa vähitellen tottua ja riskinottokynnys madaltuu. Sosiaalisten taitojen hiomiseen on olemassa kurssejakin.

Myös ulkonköönsä voi itse vaikuttaa aika tavalla, vaikkei olisikaan auervaaraksi syntynyt. Omalla aktiivisella toiminnalla "peräkammatin nörttikin" voi siis parantaa omaa viehätysvoimaansa huomattavasti. Valitettavan usein itsensä "alemman tason miehiksi" määritelleet tuntuvat kuitenkin jäävän tuleen makaamaan.

Mitä nörttitytöt haluavat?

Lopuksi todettakoon kenties itsestään selvästi, että "todelliset" nörttitytöt eivät ole olemassa nörttipoikia varten. Nörttitytöt eivät tunge nörttiharrastusten piiriin ensisijaisena tarkoituksenaan vikitellä itselleen miehiä - vaan, koska ihan oikeasti haluavat nörtteillä nörttinä nörttien joukossa.

Toki useimmat nörttitytötkin kaipaavat elämäänsä romatiikkaa ja erotiikkaa - ja hyvällä tuurilla tämä voi tarkoittaa, että nörtit muodostavat keskenään pariskuntia. Nörttipariutumisen iloista pääsee todennäköisesti nauttimaan sitä useampi, mitä tasaisempi sukupuolijakauma nörttipiireissä vallitsee. Tästä näkökulmasta ajatellen nörttityttöjen esiinmarssi voi todella olla nörttipoikien onni - jos he vain tajuavat ottaa vastakkaisen sukupuolen avoimesti mukaan juttuihinsa.

Cossaajien hauskan pitoa vai luntustelua? From clobalnerdy.com

Nörttitytöillä ei kuitenkaan ole minkäänlaista velvollisuutta pariutua juuri nörttien kanssa. Jos nörttityttö pariutuu esimerkiksi "alfauroksen", maajussin tai toisen naisen kanssa, mahdollisesti lehdelle soittelemaan jääneiden nörttipoikien on vain kestettävä kohtalonsa uljaasti. Erääseen Nörttitytöt-blogin aiempaan blogitekstiin anonyyminä esitetty kommenttitarina siitä, kuinka "kerrankin eräässä nörttiporukassa oli tyttö, joka rupesi lopulta seurustelemaan vain yhden kyseisen porukan pojan kanssa, vaikka me muutkin oltiin siihen pihkassa" ei ole pätevä peruste misogynialle. Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta. Huomion arvoista on, että tässäkin tarinassa nörttitytön sydämen sai omakseen se, joka lopulta ensimmäisenä kykeni verbalisoimaan tunteensa. Ujouden voittaminen kannattaa.

Entä mikä lienee vastaus siihen perimmäiseen kysymykseen, ovatko nörttitytöt vällyissä kuin Venuksesta laskeutuneita seksijumalataria lukuun ottamatta kolmatta tissiä ja vihreää ihoa? Valitettavasti voin vastata tähän vain omalta osaltani: minä ainakin olen. Itse asiassa kolmas tissini ja ihoni vihertävä hehkukin paljastuvat, jos korvaani hyrisee oikeassa rytmissä emoalukseni kutsulaulun. Olen kuitenkin paljastanut melodian planeettanne asujamistosta vain aviomiehelleni, joka on vannonut varjelevansa salaisuuttani hengellään.

Siis ootsä oikeesti tyttö?

Salla Hietanen

Tämän pienen pakinani perustana ei ole kirjojen tai tutkimusten kirjo, vaan omakohtaiset kokemukseni pelimaailmassa. Lyhyenä saatteena sanottakoon, että aloitin pelaamisen viisivuotiaana isäni ensimmäisellä kotipc:llä, jonka jälkeen harvassa ovat olleet hetket kun minulla ei olisi ollut peliä kesken. 25-vuotisen matkan varrella on tullut pelattua niin yksin kuin satojen ihmisten kanssakin. Tässä jutussa mietin pelaamisen sosiaalista puolta netissä, naisgamerin näkökulmasta.

Ensimmäiset kokemukseni mmo:ista sain parikymppisenä. Ennen tätä en ollut juurikaan kiinnittänyt huomiota nettipelaamiseen, vaan olin suosinut yksinpelaamista. Alku olikin hyvin sattumanvarainen: klikkasin mainosta jollain sivustolla, katsoin demon, latasin pelin, ja loppu on historiaa. Peli oli Tales of Pirates – merirosvousta siinä tosin oli hyvin vähän. Aikani tutustuttuani hahmooni ja peliympäristöön liityin kiltaan. Olen suhteellisen sosiaalinen, joten ei mennyt kauaa kun olin saanut monta uutta tuttavuutta, ja pelin luonteen mukaan pelasimme paljon yhdessä, sillä monet instanssit vaativat eri luokkien yhteistyötä. Pelaajien kirjo oli mittava, oli monenikäisiä ihmisiä monista maista, kumpikin sukupuoli oli tasapuolisesti edustettu.


Naisena kuitenkin herätin aina huomiota. Ja silloin tällöin myös epäilyä – peli oli pk-painoitteinen (people killing) ja naiset harvemmin pelasivat yhtä agressiivisia hahmoja kuin minä. Enemmän huomiota vielä herätti se, etten ollut ”tyypillinen” tyttöpelaaja, eli en pelannut parantajaa, tai jäänyt taka-alalle väittelyissä, niin kuin valtaosa muista tytöistä. Kiltojen välinen kilpailu oli veristä puuhaa! Flame warit, eli hyvin julkinen toiselle killalle tai tietylle pelaajalle/pelaajille kettuilu oli lähes jokapäiväistä, ja kommentit raakoja. Samoin kiltojen sisäinen ryhmädynamiikka kävi välillä aika rankaksi. Useimmat kommentit joita sain olivat aika tyypillisiä – huorittelua, ulkonäköni haukkumista, taitojeni epäilyä, mutta eniten heittoja siitä, kuinka varmasti käytin sukupuoltani hyväksi saadakseni apua/tavaroita/statusta.

Viihdyin kuitenkin samalla serverillä useita vuosia. En lopettanut peliä loppujen lopuksi ihmisten takia, vaan peliyhtiön rahastuksen takia. Ja samantien etsin uuden pelin. Tales of Piratesin jälkeen olen pelannut useita mmo:ita, muun muassa WoWia, Aionia, Ether Sagaa ja Requiemia. Ja tulin huomaamaan kuinka samoilla asioilla naisia haukutaan, pelistä riippumatta: naiset käyttävät hyväkseen sukupuoltaan jotta saavat miehiltä vastinetta. Totuus ei paljoa painanut riidoissa, sillä sukupuoli määritteli roolit hahmoja paremmin.


Onko naisena pelaaminen sitten kokonaan taistelua vallitsevia ennakkokäsityksiä vastaan? Ei ollenkaan. Naisena ehkä koen, että olen joutunut todistamaan taitojani miehiä enemmän, mutta se on osin ollut omassa päässäni. Vaikka on paljon pelaajia, sekä mies- että naispuolisia, jotka tekevät parhaansa pitääkseen yllä ennakkoluuloja joko haukkumalla tai omalla esimerkillään, olen vuosien varrella tutustunut moniin ihaniin ihmisiin, joille ei sukupuoleni merkinnyt mitään. Olen viettänyt tunteja tappamassa hirviöpomoja ihmisten kanssa, jotka saivat loputtoman grindauksen tuntumaan helpolta. Olen saanut hyviä ystäviä - niin naisia kuin miehiäkin - pelien kautta, joista joidenkin kanssa olen pitänyt yhteyttä jo kymmenen vuotta.

On helppoa olla inhottava nettipelissä, jossa kukaan ei tunne sinua, mutta onneksi on ihmisiä, jotka uskaltavat olla omia itsejään kasvottominakin.


Kuvat kirjoittajan omia.

Screwing the Crew - pohjoismainen larppi polyamoriasta

Minna Heimola

Aiemmin tässä blogissa Anna Björkqvist on kirjoittanut larppaamisesta yleensä ja erään hovipelin järjestelyistä erityisesti. Kuten Anna artikkelissaan kertoo, tavallisin tapa järjestää larppi on suunnitella ja kirjoittaa pelin hahmoja pitkähkön ajan kuluessa. Pelaajat saavat hahmot siis valmiina. Pelaajat tekevät toki hahmotekstistä omia tulkintoja ja pelaavat hahmojaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisten pelaajien ja hahmojen sekä pelinjohdon kenties järjestämien tapahtumien kanssa, mutta hahmon taustat ja roolit pelissä ovat pitkälti pelinjohtajien luomus. Usein hahmoilla on salaisuuksia, jotka pyritään pitämään mahdollisimman visusti piilossa toisilta pelaajilta ennen peliä, jotta syntyisi mahdollisimman dramaattinen efekti, jos tai kun salaisuus paljastuu pelissä.

Larpin voi kuitenkin järjestää toisinkin, ja viime vuosina pohjoismaisessa roolipeliskenessä on kokeiltu erilaisia tapoja järjestää roolipelejä ja larppeja. Samalla pelien aiheet ovat usein vakavoituneet ja peleissä on käsitelty entistä enemmän yhteiskunnallisia teemoja esimerkiksi fantasiamaailmaan tai goottilaiseen kauhuun eläytymisen sijaan. (Joitakin näistä viime vuosien pohjoismaisista peleistä on esitelty Jaakko Stenrosin ja Markus Montolan toimittamassa Nordic Larp -kirjassa.)

Yksi esimerkki pohjoismaisista peleistä on Screwing the Crew, jonka materiaalit ovat kirjoittaneet Elin Nilsen ja Trine Lise Lindahl. Englanninkieliset pelimateriaalit ovat vapaasti netistä ladattavissa, ja niitä hyödyntäen voi kuka tahansa järjestää oman larpin. Larpin teemana ovat avoimet suhteet ja polyamoria. (Polyamoria tarkoittaa tässä "kaikkien osapuolten yhteisymmärrykseen perustuvia intiimejä, seksuaalisia ja romanttisia suhteita joissa on enemmän kuin kaksi osapuolta tai joissa osapuolilla on rinnakkain useampia rakkaus- tai seksisuhteita".) Polyamoriaa käsiteltiin pelissä eri puolilta erilaisten ja eri tilanteissa olevien hahmojen kautta. Osallistuin viime syksynä pelin peluutukseen, jonka järjestäjät olivat Suvi Korhonen ja Santeri Virtanen.

Yleensä larppimateriaalit sisältävät paljonkin yksityiskohtaista, pelin tapahtumiin suoranaisesti liittymätöntä nippelitietoa hahmon lapsuudesta. Myös hahmon nimi, ikä ja sukupuoli (joka yleensä määrittyy pelaajan sukupuolen mukaan) sekä muut perustiedot on tiiviisti lyöty lukkoon, kun pelaaja saa hahmon (yleensä 1-3 viikkoa ennen peliä).

Screwing the Crew'ssa on kuitenkin lähdetty liikkeelle erilaisista lähtökohdista; ensinnäkin hahmot jaettiin pelaajille näiden toiveiden mukaisesti vasta pelipaikalla. (Koska peli sijoittui nykypäivään ja tavalliseen kerrostaloasuntoon, myös pelipaikaksi sopi hyvin toisen pelin järjestäjistä koti Töölössä.)

Toiseksi, kun materiaalit olivat jo olemassa, pelin järjestäjien tehtäväksi jäivät "vain" käytännön järjestelyt: pelin ajankohdan ja paikan päättäminen, pelin mainostaminen, pelaajien rekrytointi ja pelin tarjoiluiden hankkiminen.


Kolmanneksi hahmokuvaukset ovat pelimateriaalissa vain muutaman rivin mittaisia, ja pelkistävät hahmon roolin pelissä hyvin tiiviisti. Esimerkiksi itse pelasin kirjaimella L merkittyä hahmoa, josta kuvauksessa kerrottiin vain, että tämä eli parisuhteessa toisen hahmon, K:n, kanssa, ja vaikka nimenomaan K oli halunnut suhteesta avoimen, hän olikin hyvin mustasukkainen, kun L:kin oli aloittanut sivusuhteen toisen hahmon kanssa. Koska hahmojen sukupuoliakaan ei oltu speksattu, pelaajat saivat valita haluamansa hahmon sukupuolesta riippumatta. Tämän hahmojaon tuloksena meidän pelautuksessamme olikin useampi homo- tai lesbopari. (Hahmojaossa pyrittiin mahdollisuuksien mukaan huomioimaan kuitenkin sekin, jos joku olisi kokenut homo- tai lesbosuhteen pelaamisen jotenkin kiusalliseksi.)

Lyhyiden hahmokuvausten lisäksi pelimateriaalissa olikin käsitelty poikkeuksellisen kattavasti pelin rakennetta ja hahmojen tarkemman suunnittelun eri vaiheita. Hahmojaon jälkeen pariskuntaa pelaavat pelaajat keskustelivat keskenään ja saivat luoda itse hahmonsa taustat; nimet, työ- tai opiskelualat, harrastukset, sekä hahmojen välisen suhteen yksityiskohdat.

Hahmojen suhteiden vyyhti. Kuva: Suvi Korhonen.

Tämän jälkeen pelaajat kertoivat nämä hahmonsa perustiedot kaikille muillekin pelaajille esittelykierroksen aikana. Sitten alettiin luoda lisää suhteita hahmojen välille hauskalla villalankametodilla, jossa pelaajien väliin kertyvät langansäikeet kuvasivat hahmojen linkittymistä toisiinsa. Nämä suhteet eivät välttämättä olleet rakkaus- tai seksisuhteita, vaikka polyamoriaa ja vapaita suhteita kuvaavasta pelistä olikin kyse, vaan yhdessä suunniteltu hahmojen välinen suhde saattoi olla myös opiskelu- tai työtoveruus, toimiminen samassa järjestössä, yhteinen harrastus tai sukulaisuussuhde.

Itse peli käynnistyi kahden hahmon järjestämillä päivälliskutsuilla. Tämä osuus sujui aivan samalla tavoin kuin useimmat muutkin larpit: pelaajat tekivät ja sanoivat sen, mitä heidän hahmonsakin tekivät ja sanoivat. Mukana oli kuitenkin kaksi hahmojen syventämiseen tarkoitettua mekaniikkaa. Kesken pelin saattoi kilistää joko omaansa tai toisen pelaajan lasia, jolloin kyseinen pelaaja sanoi ääneen, mitä hänen hahmonsa todella ajatteli. Lisäksi puhaltamalla kynttilän sammuksiin saattoi aloittaa takaumajakson, jossa 2-3 pelaajaa pelasivat muutaman minuutin jakson hahmojensa aiemmasta elämästä.

Pelissä iso osa ajasta kului hahmoina käytyihin keskusteluihin niinkin tavanomaisista aiheista kuin asunnot, sisustaminen, matkailu ja ruoka. Peliohje kannusti silti etenkin pelin lopussa hahmojen välisten konfliktien esiintuomiseen - ja kaikenlaista draamaa syntyikin. Esimerkiksi oman hahmoni parisuhdekriisi näkyi kyllä varsin selvästi muillekin hahmoille, mutta se ei saanut lopullista ratkaisuaan, vaan jäi huojuvaksi.

Pelin jälkeen oli debrief, jossa kukin kertoi lyhyesti oman pelinsä kohokohdat hahmonsa kannalta. Koska pelaajia oli niin vähän, debrief ei venynyt liian pitkäksi, kuten isoissa larpeissa helposti käy. Ohjatun debriefin jälkeen pelin tapahtumien purku jatkui vapaamuotoisesti, kuten yleensäkin pelien jälkeen.

Kokonaisuutena peli toimi hyvin. Vaikka minulla oli mielestäni teemasta ihan hyvät taustatiedot - polyamoria ei ole tuttavapiirissäni mitenkään tuntematon ilmiö, ja olin perehtynyt asiaan mm. lukemalla alan mainion klassikon The Ethical Slut -kirjan, pelikokemus oli silti avartava ja selvensi erilaisten parisuhteiden käytännön dynamiikkaa mielenkiintoisella tavalla: innokkaimmillakin polyamorikoilla on myös epävarma ja mustasukkainen puolensa, ja paatuneimmatkin yksiavioiset pohtivat joskus, olisiko ruoho vihreää aidan toisellakin puolella. Tämänkaltaiset pelit lisäävät varmasti suvaitsevuutta erilaisia ihmisiä kohtaan. Suvaitsevaisuus onkin usein ollut yhteiskunnallisia tai muuten vakavampia teemoja käsittelevien larppien keskeinen teema ja tavoite; hyvänä esimerkkinä tästä on myös taannoin Helsingissä järjestetty larppi, jossa pelaajat pelasivat turvapaikanhakijoita.

Pelin käytännön järjestelyt toimivat hyvin, ja oli hauska päästä pelaamaan ilman larppeihin usein liittyvää puvustusvaivaa - koska peli sijoittui nykyaikaan ja hahmoja ei saatu etukäteen, ei ollut myöskään mitään painetta etsiä erityisiä vaatteita peliä varten.

Keittiössä on parhaat bileet. Kuva: Anne Liljeström.

Vaikka Screwing the Crew -pelimateriaali on varsin pelkistetty, juuri yksinkertaisuus tekee siitä innovatiivisen. Materiaali on riittävän suppeaa, jotta pelaajilla on mahdollisuus myös osallistua laajemmin hahmonsa luomiseen. Polyamoria-tematiikka sekä hahmojen sukupuolien jättäminen pelimateriaalissa auki tekee pelistä samalla mielenkiintoisella tavalla sukupuolineutraalin niin hahmojen kuin pelissä esiintyvien parisuhteidenkin suhteen.

Kunnioitusta herättävää on myös se, että Nilsen ja Lindahl ovat julkaisseet pelimateriaalinsa verkossa, jossa se on kaikkien hyödynnettävissä. Pelin voi materiaalin pohjalta järjestää kuka tahansa kiinnostunut. Nähtäväksi jää, uskaltautuvatko sen avulla myös ennen larppausta harrastamattomat kokeilemaan oman pelin järjestämistä.

Tätinörttiys on häiriö

Outi Lammi

Lupasin pohtia sitä, miten tätinörttiys istuu kulttuurisiin kuviin keski-ikäisestä naisesta. Tästä ei pidä kuitenkaan säikähtää. Tiedossa ei ole laadullisen tutkimuksen jargonia, merkitysrakenteita ja teemoja. Tämä setti vedetään toisenlaisessa tyylilajissa.

Photo courtesy of sethmeranda 

Alkajaisiksi on kai syytä kertoa, että olen tietoinen Nörttitytöt-blogissa käydystä termikeskustelusta ja tunnustan suosiolla, että käytän sanaa nörtti väärin ja teen sen aivan tahallani. Twitter-tilini englanninkielisessä esittelytekstissä kerron olevani geek lady, mutta geek-sanan suomennos nyt vaan on korni.


Nörttiyteni tai jos nyt sitten  ihan tarkkoja ollaan, giikkiyteni, perusta on osittain siinä, että olen patalaiska ja mukavuudenhaluinen. Siksi olen suunnattoman innostunut aina kun löydän sovelluksia tai keksin sovellusten käyttötapoja, jotka auttavat tekemään asioita vaivattomammin ja antavat täten lisäaikaa vielä mukavammille asioille. Olisiko tämä nyt jonkinlaista life hackingia (se joka keksii tuolle termille hyvän suomennoksen, saa erityismaininnan jossakin tulevaisuudessa tai rinnakkaistodellisuudessa ehkä-julkaistavissa muistelmissani). Toinen intohimoni on PowerPoint-halvauksen estäminen.

Tätinörtti on täysin itseironinen nimitys. Täti viittaa siihen, että kuuluun 40+ osastoon ja nörttiyden ironia on siinä, että saan usein kuulla olevani “nörtti” tai kuuluvani johonkin merkilliseen lahkoon “te tekniikkaihmiset”, vaikka en ole tippaakaan kiinnostunut tekniikasta. Muodolliselta koulutukseltanikin olen pesunkestävä humanisti ja kasvatustieteilijä. Tekniikka sinänsä on minusta suunnattoman unettavaa, se kiva juttuhan ovat sovellukset ja appsit. Tätinörtti-nimityksen  ironisuus taas on siinä, että tätihän ei voi olla nörtti eikä oikein edes giikkikään, koska hänen pitää olla valmis rientämään avuksi ja uhrautumaan aina kun lähipiirin hyvinvointi tai mukavuudenhalu sitä edellyttävät.

Kesällä löysin anoppilasta 2000-luvun alussa julkaistun Kotilieden, jossa haastatellut 40+ naiset valittivat muuttuneensa läpinäkyviksi. Lue: Miehet eivät vislaa perään. Naistenlehdet ovat merkittävä kulttuuristen mielikuvien tuottaja, olipa niiden maailmankuvasta ja sisältöjen syvällisyydestä mitä mieltä hyvänsä. Katsotaanpa mitä saadaan saaliiksi kun selataan tuoretta Sara-lehteä, joka on julistautunut 40+ -ryhmän äänenkannattajaksi: Hienoa! Tädin ei tarvitse pukeutua jakkupukuihin vaan hänen liikkumavaransa on paljon laajempi. Myöskään ruoanlaiton ei tarvitse olla prioriteetti numero yksi - helpotus! Miehetkin voivat vislata perään, jos ottaa kehitystehtäväkseen puumanaiseuden. Mutta melko tavanomaisissa asioissa pitäisi pysyä mahtuakseen Sara-lehden profiiliin. Samalla linjalla liikkuu Gloria-lehti. Välillä nostetaan roolimallliksi joku tieteen alalla kunnostautunut tutkijanainen, mutta muuten pyöritään avainsanoissa vaatekaappi, kosmetologi, kampaaja, lifting, kauneusleikkaus, botox, ruokamuoti, luksusturismi, valtavirtakulttuuri, selluliitti, pms ja vaihdevuodet.  

No eihän vaatteissa, kengissä tai pms-oireiden hoitamisessa ole mitään pahaa, mutta arvelen kuitenkin, että suurin osa lehden lukijoista tekee itsensä tälläämisen ohella tietotyötä. Täten he myös käyttävät tietotekniikkaa sekä työssään että vapaa-ajallaan. Laitteet näkyvät lehdissä lähinnä asusteina. Joskus olen havainnut laimean yrityksen kirjoittaa sosiaalisesta mediasta. Eikö naaman liftingin ohella tietotyötaitojen kohentamiseenkin voisi edes kehottaa, vaikka aiheen tunnetuksi tekeminen ei julkaisun päätehtävä olisikaan? Lehdissä kyllä sivutaan työuraan liittyviä asioita, joten kyse ei voi olla siitäkään, että haluttaisiin jättää lehti joksikin työn ulkopuoliseksi saarekkeeksi. Jos suoraan sanon, niin naistenlehtien maailmankuvat ovat pahasti ajastaan jäljessä.

Photo courtesy of brutapesquisa

Naistenlehtiä laajemmassa todellisuudessa stereotypiat tytöistä ja naisista tietotekniikan käyttäjinä ovat toki muuttuneet niistä ajoista kun aloitin IT-tukitehtävissä 90-luvulla. Mm. kotikaupungin tietokonekauppiaat tietävät jo, että kaupan syntyminen on todennäköisempää, mikäli ei ryhdy puhumaan pääni yli ostosreissulle mukaan sattuneelle aviomiehelle. Myös asiakkaat tuntuvat pitävän ihan luonnolliseen maailmanjärjestykseen kuuluvana sitä, että kouluttaja on aikuisen iässä oleva naisihminen.

Ihmisten on kai helpompi käsitellä yksittäistapauksia, mutta yleinen keskustelu tietotekniikasta, iästä ja osaamisesta junnaa merkillisen yksipuolisena. Se huolestuttaa sisäistä kasvatustieteilijääni, koska luutuneet asenteet tulevat mm. olemaan yksi este eläkeiän päästä toteutuvalle työurien pidentämiselle.  Ikätutkijat sanovat, että ikään liittyvät käsitykset muuttuvat vanhanaikaisiksi heti muodostuttuaan koska jokainen uusi sukupolvi luo niitä uudestaan itse elämällä. Käsitysten aataminaikuisuutta ei ehkä huomaa muu kuin se jota ne koskevat, koska muille yksinkertainen luokittelu on helpoin tie. Onko tietäväisempää kuin Y-sukupolveen kuuluva julkkis, joka on päästetty kolumnistiksi tuomaan avarakatseisuutensa hedelmiä muidenkin luettavaksi. Asiantuntevasti hän kehottaa “ikääntyviä apps-kammoisia työntekijöitä” hakeutumaan nuorempien diginatiivien oppiin. Justiinsa. Tunnen monta parikymppistä, joilta oppisin mahdottomasti uutta ja aivan yhtä monta, joille leikepöydän Liitä määräten -toiminto on extreme-laji. Toisaalta esimerkiksi Taloussanomien ja Kauppalehden ikäkirjoittelun kunniaksi on sanottava, että sukupuoleen liittyvä ahdasmielisyys ei sanottavasti häiritse, vaikka keski-ikäiset akat kuulemma kovasti kiukuttelevatkin työpaikolla.

Jos nyt ammattiympyröissä useimmat kestävät sen, että täti innostuu appseista ja softasta enemmän kuin kakkuresepteistä ja liftingvoiteista niin suurin osa sukulaisista ja ns. maallikkotuttavista ovat ymmällään. Ne, joille netti on vierasta ja pelottavaa, näkevät minut saatanasta seuraavana. Ei ole harvinaista, että hihaani liimaudutaan jupisemaan netin kamaluudesta. Onko niin, että kun moraalin peruskallioksi mielletty täti-ihminen puhuu kukkahattunsa lierin varjosta vaarallisen netin ja hömppäyhteisöpalveluiden puolesta, se on liian ahistavaa. Y-sukupolven nettimyönteisyys on helpompi ohittaa vähätellen “nuorten juttuna”. Ehkä tätinörtti asettaa myös paineita antamalla vaivalloisen mallin, sillä onhan yleisille ikään liittyville käsityksille antautuminen helppoa. Annetaan vain periksi sohvan seireenikutsulle kun lehdessäkin sanotaan, että aivot alkavat muuttua muusiksi jo 45-vuotiaana. Eihän kaikkien tarvitse mitenkään erityisesti hurahtaa, mutta ei pidä kitistä ikäsyrjinnästä jos Microsoft Word 2.0 oli viimeisin uusi asia, jonka suostui opettelemaan.

Me tädit kuitenkin jaksamme heilua ja nörttäilläkin. Tämä tätsä poistuu nyt tuolin ja näppäimistön välistä pelaamaan pari kierrosta äkälintuja - parasta päännollausta, koska siitä ei tule krapulaa eikä silmäpusseja.