Snuff-arvostelu

Reetta Järvenpää

Maaseudun synkät salaisuudet

Sir Terry Pratchettin viimeisin julkaisu Snuff on järjestyksessään 39. Kiekkomaailmaan sijoittuva romaani. Ankh-Morporkin herttua, kaupunginvartioston komentaja Sam Vimes lähtee vaimonsa ja poikansa kanssa lomalle Sybil-vaimon suvun ikivanhalle tilalle, jonnekin keskelle ei mitään. Vimes ei pidä maaseudusta, eikä maaseutu Vimesistä. Seudulla on synkkä menneisyys, ja nykyhetkessäkin tuntuu olevan jotakin hämärää. Vimes ei tosin voi laillisesti tehdä mitään, sillä hänen toimivaltansa loppui Ankh-Morporkin porteille. Sitä paitsi, hän on lomalla. 

Lomanvietto tyssää kuitenkin lyhyeen, kun kylän ainoa poliisi Feeney Upshot tulee pidättämään Vimesiä syytettynä kylän sepän murhasta. Vimes ei tällaista toimintaa niele, joten hän ryhtyy itse selvittämään sepän katoamista. Avukseen hän värvää nuoren Feeneyn. Mitä oikein tapahtui kolme vuotta sitten? Kuka murhasi menninkäistytön Vimesin mailla? Ja mitä ihmettä seudun aateliset oikein puuhaavat?

Pratchettin tuotanto on vuosien saatossa mennyt koko ajan synkempään suuntaan, ja räiskyvän  fantasiailoittelun varjolla käsitellään välillä raskaitakin aiheita - väkivaltaa, rasismia, huumeita, orjakauppaa, luokkaeroja.  Snuff on juurikin sieltä synkimmästä päästä, huumoria on Pratchettin teokseksi harvinaisen vähän, ja sekin on enimmäkseen mustaa. Hetkellisiä kevennyksiä painostavaan tunnelmaan tuovat Vimesin ja hänen poikansa nuoren Samin keskustelut kakasta ynnä muista ruumiineritteistä.

Snuffin kantava teema on yhteiskunnan normien ja yksilön moraalikäsityksen välinen ristiriita. Kuinka tasa-arvoiseksi yhteiskunta tai yhteisö voidaan tehdä, ja toisaalta, millä keinoin tasa-arvoon voi ja kannattaa pyrkiä? Yhteiskuntakritiikki on harvinaisen voimakasta ja näkyvää. Aateliselle laki on eri kuin palvelijalle, eri rodun edustajista puhumattakaan. Minut kirja pisti miettimään omaa asemaani yhteiskunnassa, sekä suomalaisessakin yhteiskunnassa piileviä valtarakenteita. 

Valitettavasti Pratchettia vaivaava alzheimer on vienyt kirjailijan kynästä parhaan terän. Välillä teksti näyttää siltä, että ajatus on karannut täysin, virkkeet ovat todella pitkiä ja niissä saatetaan käsitellä kolmeakin eri asiaa. Onneksi suurin osa näistä maratonvirkkeistä on kirjoitettu Vimesin ajatuksiksi, jolloin harhailun voi antaa anteeksi. Kukapa meistä pystyisi koko ajan pitämään mielensä täysin kurissa. Kakkahuumorikevennykset tuntuivat ajoittain hieman pakotetuilta ja olivat mielestäni täysin tarpeettomia. Ehkä niillä on yritetty tehdä kirjasta myös vähän nuoremmille lukijoille sopiva. Snuff on nimittäin sen verran väkivaltainen ja teemaltaan raskas, että aivan lapsille sitä ei välttämättä voi suositella. 

Ajoittaisesta lipsumisesta huolimatta Pratchett ei kuitenkaan petä. Kiekkomaailmasta tai komentaja Vimesin historiasta tietämätön ei välttämättä saa Snuffista niin paljon irti kuin sarjan aikaisempia osia lukenut, mutta uskoisin sen toimivan mukavasti myös yksinään. Kiekkomaailman faneille Snuff on ehdoton hankinta, sillä vaikka se ei aivan parasta Pratchettia olekaan, tarina on mielenkiintoinen ja juonenkäänteet yhtä vauhdikkaita kuin aina ennenkin. 

Supersankarisarjakuvat, osa 2: Nainen ja supersankarisarjakuvat

Mia Meri

Kuten maanantaina kerroin, aloin keräämään supersankarisarjakuvia ala-asteiässä. Alkuun keräsin sarjakuvia vain päästäkseni lukemaan ne joten etsin jatkoa jo lukemilleni tarinoille. Vasta aikuisena osasin antaa arvoa hyvässä kunnossa oleville lehdille. Oikeastaan olin onnekas siinä, ettei minulla ollut kavereita, jotka olisivat halunneet lukea sarjakuviani, sillä suurin osa sarjakuvistani on kerran luettuja ja sen jälkeen lehtikoteloon säilöttyjä eli ne ovat todella hyvässä kunnossa. Divareita kolutessa näyttäisi siltä, että suurin osa sarjakuvista on kulkenut useamman käden kautta ja toiminut jopa pikkusisarusten värityskirjoina.

En aio kertoa sen tarkemmin sarjakuvien hinnoittelusta tai mistä sarjakuvia saa hankittua, koska kirjoitin siitä jo kattavasti omassa blogissani otsikolla "Collecting Finnish Marvel comic books". Sen sijaan ajattelin kertoa miten supersankarisarjakuvat ovat vaikuttaneet minuun erityisesti naisena.

Kyklooppi, suu kiinni ettei lennä kärpäsiä sisään!
Ryhmä-X 2/1994-

Supersankarit samaistumisen kohteena

No ohops, totta tosiaan!
Piispa ja Gambiitti ovat heittäneet
mustikkapiiraat Roguen naamalle.
Ryhmä-X 2/1994.

Monet naisystäväni kertoivat aikoinaan samaistuneensa Rogueen Ryhmä-X:n jäsenistä. Rogue oli nuori nainen, jonka mutanttivoimat erottivat hänet ikuisiksi ajoiksi muista ihmisistä. Kosketuksen voimalla hän imi toisten ihmisten elinvoiman, muistot ja mutanttien mutanttivoimat. Marvelin sarjakuvissa monet mutantit saivat voimansa juuri teini-iän kynnyksellä ja Roguellekin kävi niin, että ensi suudelmallaan hän tuli vahingossa saattaneensa poikaystävänsä koomaan. Ryhmä-X:ään liittyi 90-luvulla myös Gambiitti, joka oli pikkuisen paha poika. Koko ajan sarjakuvissa viitattiin siihen, että Gambiittiin ei ollut ehkä luottamista ja hän saattaisi tulevaisuudessa pettää Ryhmä-X:n.

Roguen ja Gambiitin välillä oli heti alusta lähtien niin suurta jännitettä, että sillä olisi valaissut pienen kylän. Hienointa koko romanssissa oli se, että se oli kuin suoraan joka ikisen teinitytön elämästä. Rogue olisi kipeästi halunnut päästä pusuttelemaan Gambiitin kanssa, mutta vaarat olivat ilmeiset. Gambiitti puolestaan oli koko ajan aivan siinä lähellä kiusoitellen ja kiusausta tarjoten. Rogue joutui koko ajan harjoittamaan itsehillintäänsä. Samalla kukaan, ei myöskään Rogue, voinut olla aivan varma leikittelikö Gambiitti vain hänen tunteillaan. Jokainen teini-iän hormonien hyökkäyksen kohteeksi joutunut tyttö tietää millaista on kun oma ihastuksen kohde on ihan lähellä, mutta silti ei ihan uskalla eikä saisi antaa tunteilleen valtaa. Roguen ja Gambiitin romanssi oli kuin kissanminttua, jossa halusi vain piehtaroida kuukaudesta toiseen.

Roguen lisäksi Ryhmä-X:ssä oli myös muita naisia, mutta heihin teinitytön oli vaikeampi samaistua. Esimerkiksi ihailemani Storm oli voimakas ja itsenäinen nainen ja vahva johtaja, jollaiseksi itsekin halusin kasvaa, mutta vielä en sitä ollut. Ryhmä-X:n teineistä taas Kitty oli liian tylsä ja iloinen, Jubilee liian kakara ja Kolossin pikkusisko Illyana persoonaton. Tietysti minua yhdisti heihin se, että minä olin kiusattu ja syrjitty kuten mutantit sarjakuvissa. Vaikka tiesin, etteivät mutantit todellisuutta olleet, oli silti kiva fantasioida miten hienoa olisi näyttää kiusaajilleen jos omaisi moiset voimat. Ja tietysti se, että mutanttivoimat heräsivät vasta teini-iässä mahdollisti aina sen, että ehkä ne eivät vain olleet vielä heränneet. Ja aina silloin tällöin oli pakko kokeilla josko sittenkin olisi saanut telekinesian taidot. ;)

Pikku-Wolverine se siinä
huomaa Kittyn... ööö, hyllyn.
Ryhmä-X 8/1993

Ehkä hieman yllättäen yksi samaistumiskohteeni oli aina Wolverine. Wolverine oli Ryhmä-X:n oma ulkopuolinen. Wolverine oli vaarallinen petoeläintä muistuttava tappokone, jonka sisällä kuitenkin sykki lämmin sydän. Kävi nimittäin niin, että kiusaamisestani johtuen turhauduin ja tuskastuin ihmisiin todella pahasti mitä pidempään kiusaamista oli jatkunut. Olin täynnä vihaa, raivoa ja katkeruutta varsinkin niitä kiusaajiani kohtaan, jotka saivat aina kymppejä käytöksestä kun minä sain vain kaseja. Vähäpätöistä nykyään, mutta se oli iso juttu ala-asteella. Pystyin samaistumaan Wolverinen kamppailuihin oman eläimellisen puolensa kanssa ja samalla fantasioin mahdollisuudesta päästää raivoni valloilleen Wolverinen tavoin - aggressiivisuushan ei todellakaan ole tytöille sopivaa. Tyttö kärsii hiljaa ja kiltisti!

Ja tietysti kiusattuna samaistuin mutanttien asemaan syrjittynä ja vainottuna ihmisjoukkona. Ryhmä-X:n johtaja Xavier oli mutanttimaailman Mahatma Gandhi, joka puhui väkivallattoman toiminnan puolesta ja kaikkien hyväksynnästä. Magneto ja Mystikko käyttivät voimaansa pitääkseen vainoajansa loitolla, mutta sarjakuvat kertoivat selvästi, että Xavierin väkivallaton tie oli oikea. Aivan kuten tätinikin opetti ainoastaan sillä miten itse toimit on väliä, ei millään muulla, kuten vaatteilla. Yritin elää Xavierin ja tätini oppien mukaan ja huonosta kohtelusta ja ennakkoluuloista sain yhä enemmän puhtia todistaakseni kuinka väärässä ihmiset olivat minusta vain siksi, että en toiminut ja pukeutunut kuten kaikki muut.

Naiset supersankarisarjakuvissa

Ryhmä-X 6/1996:n välistä löytyi tällainen juliste.

Supersankarisarjakuvat ovat aina olleet oman aikansa tuotteita. Varhaiset supersankarisarjakuvat tehtiin pikkupoikien seikkailulehdiksi, mutta lukijakunnan vanhetessa myös naiset astuivat kuvioon. Mielenkiintoista on se, että varhaisimmat naiset supersankarisarjakuvissa olivat kuten Teräsmiehen Lois Lane, joka oli täpäkkä reportterinainen ja kykenevä pitämään puolensa ilman Teristäkin. Kuitenkin jossain vaiheessa Lois muuttui aivottamaksi bimboksi, joka tuntui joka lehdessä tippuvan jostain rakennuksesta ja käytti jokaisen valveillaolon hetkensä miettien kuinka saisi huijattua Teräsmiehen kanssaan naimisiin. Myös Ihmenelosten ainoa nainen Sue Richards oli alkujaan pikkuisen eksynyt kotirouva, joka juoksenteli poikien mukana ja joka sai oikein sopivasti taidon kadota näkyvistä. Vasta käsikirjoittaja Chris Claremontin myötä Marvelin supersankarisarjakuviin tuli voimakkaita ja monipuolisia naisia.

Kuitenkin supersankarinaiset ovat tuntuneet aina jääneen vähän sivuosaan. Ryhmä-X:n lisäksi mieleeni tulee vain Daredevil, jonka seikkailuissa oli usein voimakkaita ja traagisiakin naisia kuten 90-luvun Tyfoidi. Hyvänä esimerkkinä supersankarinaisten kohtalosta on Kostajat. Vaikka Kostajissa on aina toiminut useita naisia ja hyvin keskeisissä osissa juonta, ovat he aina jääneet ryhmän keskeisten mieshahmojen varjoon. Kuvaavaa onkin, että esim. viime vuosien filmatisoinneista vain ryhmän miehet ovat olleet tarpeeksi voimakkaita kantaakseen kokonaista elokuvaa yksin. Ja kohta teattereihin tulevassa Kostajat-elokuvassakin ainoa nainen on sarjakuvissa kuolausikoniksi noussut Musta leski, jonka olemassaoloa ei varmaan kukaan olisi huomannut ellei hahmoa näyttelisi kaunis ja karismaattinen Scarlett Johansson. Kuitenkin Kostajissa on toiminut paljon suuremman vaikutuksen tehneitäkin naisia kuten Purppuranoita. Ai kuka? Niinpä!

Ryhmä-X 12/1995:ssa seikkailivat myös Kostajat. Huomatkaa kuinka Peto kehottaa Purppuranoitaa jättämään leivokset väliin (mitäs siellä Pedon omalla lautasella on?), sillä ne lihottavat. Hovimestari Jarvis ei edes kysy Purppuranoidan mielipidettä vaan tarjoaa tälle seuraavaksi teetä. Kivat teille, Kostajat.

Tissihirviöitä ja muskelisauruksia

Yksi eniten pyhää vihaa puolin ja toisin herättäviä aiheita supersankarisarjakuvia lukevien naisten ja miesten (vai ehkä kuitenkin teinipoikien?) välillä on se, miten naiset esitetään supersankarisarjakuvissa. Monet naiset kokevat supersankarinaisten kuvaamisen loukkaavana koko sukupuolta kohtaan ja monet miehet/teinipojat käskevät naiset takaisin keittiöön.

Roguen tyylinäyte Ryhmä-X 12/1992:sta.

Koska supersankarisarjakuvien päälukijaryhmä ovat teinit ja nuoret aikuiset, on mielestäni ihan luonnollista, että supersankarisarjakuvissa on pientä flirttailua lukijakunnan kanssa. Ei siinä mitään. Kuitenkin joskus 1980-luvun loppupuolella ja viimeistään 1990-luvulla ainakin Marvelin supersankarisarjakuvissa alkoi selvästi olla pelkän flirtin sijaan selkeitä tirkistelykuvia. Yhtäkkiä Jack Kirbyn normaalit hyväkuntoiset naiset muuttuivat mm. Jim Leen käsittelyssä kauheiksi silikonitissihirviöiksi, jotka tukka märkänä ja vaatteet kivasti-muttei-ihan-kokonaan repeilleenä nousivat vedestä kohti lukijaa valmiina ihan toisenlaiseen toimintaan kuin mitä taistelussa tarvitaan. Lisäksi hahmot päästelivät suustansa ties mitä törkyä ja esimerkiksi miessankarit kommentoivat naiskollegojensa muotoja, että hyvältä näyttää, mm-mmm. Kokeilkaapa tosielämässä samaa niin saatte kämmensyrjästä ja syytteen seksuaalisestä häirinnästä. Lisäksi mieshahmot siirtyivät samoihin aikoihin käyttämään nähtävästi anabolisia steroideja, joilla oli pelottavia sivuvaikutuksia yhdessä mutanttigeenien kanssa.

Kolossin on tarkoituskin olla kolossaalinen, mutta tämä on jo vähän liioittelua!
Huomatkaa kuolevan viehkosti ojennetut nilkat ja Jeanin ja Stormin asuvalinta.
Ryhmä-X 4/1994.

Muistan itse varhaisteinityttönä olleeni aika hämmentynyt supersankarisarjakuvien välittämistä viesteistä, joita 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun media ei suorastaan auttanut oikaisemaan. Ajan mediakuvastosta kertoo paljon yksi tositarina. Sain omituisesti yhtenä 80-luvun talvena ajatuksen tehdä vanhemmilleni joulukalentereiksi tyttö- ja poikakalenterit. (Voi luoja mikä idea! Noh, olin nuori ja viaton.) Isän tyttöjoulukalenteriin ei ollut todellakaan mitään vaikeuksia löytää 24 seksikästä kuvaa aikakauslehdistä, mutta äitin poikajoulukalenterin kohdalla tilanne oli niin epätoivoinen, että muistan liimanneeni sinne William Shakespearen (kyllä, sen kirjailijan) naamakuvan ja miettineeni, että se oli yksi niistä seksikkäimmistä kuvista koko joukossa. :"D

Tajunan tyylinäyte ns. tissi-peppu-asennosta,
joka on osoittautunut erityisen toimivaksi
naissupersankarien keskuudessa. Siinä silikoneja
heilautetaan vauhdilla, jolloin lyöntiin saadaan
erityisen paljon voimaa. Huonoa: murtunut selkä.
Ryhmä-X 6/1993.

Mutta pointti oli siinä, että minä olin koulukiusattu ja syrjitty ja omasta mielestäni rumin ihminen koko maailmassa ja samaan aikaan supersarjakuvissa ja mediassa naisilla oli valtavat silikonitissit, peppu kaukana takana ja naisen paikka oli olla seksiobjekti ja aina valmiina palvelukseen. Luojan kiitos olin kaikesta eristyksissä, koska olisin ollut helppo kohde kenelle tahansa hyväksikäyttäjälle. Sen sijaan sairastuin "vain" anoreksiaan ja päätin laihduttaa 80% elopainostani ollakseni edes siedettävä - olin silloin vain hieman pyöreä, joten tuo tavoite oli ihan absurdi. On huomautettava, että en sairastunut anoreksiaan vain näkemäni kuvaston perusteella, vaan siihen liittyi paljon muutakin, mutta osaltaan se loi ja pönkitti päähäni syntynyttä vääristynyttä kehonkuvaa sekä naisen mallia.

Vaikka nuorena teininä jossain aivojeni takaosassa kummitteli ajatus siitä, että naisia ei saisi kohdella, piirtää eikä puhutella kuten supersankarisarjakuvissa, vasta nyt aikuisena minulla on niin vahva itsetunto ja ymmärrys, että uskallan seistä tuon mielipiteen takana.

On kiva ajatella, että jokainen - ja varsinkin "minä itse" - on immuuni ympäröivälle kulttuurille, mutta eihän se niin mene. Olemme oman aikakautemme tuotteita ja nuorina imemme itseemme kaikki vinkit varsinkin sen toisen sukupuolen kohtelusta ja kosiomenoista mistä ikinä saamme. Supersankarisarjakuvissa on aina ollut kyse oikeudenmukaisuudesta, heikomman puolustamisesta ja tasa-arvoisesta kohtelusta kaikille ihmisille ihonväriin, uskontoon, seksuaaliseen suuntautumiseen tai mihin ikinä katsomatta. Siksi olisi niin tärkeää, että tuo koskisi myös naisia ja me saisimme olla oikeita naisia - lihavia, laihoja, tissihirmuja, pikkurintaisia, vanhoja, nuoria, feminiinisiä ja maskuliinisia - myös supersankarisarjakuvissa.

Loppusanat

Tätä kirjoittaessani supersankarisarjakuvakirjoitukseni ensimmäinen osa julkaistiin eilen ja sitä kävi ensimmäisen vuorokauden aikana katsomassa 1300 lukijaa, mikä tekee siitä yhden luetuimmista kirjoituksista Nörttitytöissä. Maanantaina jännitin vielä mahtaakohan artikkelini kiinnostaa ketään ja jostain pääkopan takaosasta Mia 10-v varoitteli, ettei kannata paljastaa supersankarifanitusta ulkopuolisille, sillä siitä seuraa kiusaamista ja haukkumista. Pikkuisen kauhistutti ja keräsin pitkään rohkeutta lukea ensimmäiset palautteet niin Nörttityttöblogin kommenttiosiosta kuin Facebookistakin.

Kirjoituksen vastaanotto oli hämmentävä, sillä kaikista miettimistäni potentiaalisista reaktioista tämä ei kuulunut niihin: ihmiset tuntuivat pitävän tekstistä kovasti ja liikuttuneen siitä. Moni naislukija tunnisti itsensä tekstistä riippumatta siitä olivatko he supersankarisarjakuvia lukeneet vai olivatko vain muuten olleet ulkopuolisia. Yllättäen myös monet pojat kertoivat kokeneensa häpeää supersankarisarjakuvia lukiessaan, sillä nähtävästi ne eivät kuulu ns. viileiden nuorten harrastuksiin, sukupuolesta viis.

Kiitos kaikille positiivisesta, kannustavasta palautteesta. Vaikka minä valvoin viime yönä ihmetellen ihmisten positiivista reaktiota, tiedän, että Mia 10-v nukkui varmasti ensimmäistä kertaa koko yön rauhassa ja tykättynä supersankarisarjakuvanörttinä. <3

***
Edit: Meinasi ihan unohtua: Lisää Mian supersankariseikkailuista voit lukea hänen blogistaan Oh Remy!

Supersankarisarjakuvat, osa 1:kuinka minusta tuli minä eli tarina väärästä tytöstä

Mia Meri

Tällä tytöllä on salaisuus.
Mia v. 1984.

Synnyin 35 vuotta sitten maailmaan ja jalkovälini perusteella minut määriteltiin tytöksi. Tuon lokeroinnin kautta yhteiskunta asetti minulle joukon odotuksia, jotka onnistuin mokaamaan vähän joka vaiheessa. Olin vääränlainen lapsi ja olin saava tuntea sen nahoissani.

Vietin ensimmäiset vuoteni yksityisessä päivähoidossa, jossa ainoa leikkikaverini oli ikäiseni poika. Hänen kanssaan leikimme vaivattomasti niin autoilla kuin nukeillakin. Kotona lempileluni oli automatto, jota pitkin muovieläimet ja autot seikkailivat, ja legoista loin matolle suuria kaupunkeja. Viikonloppuisin tätini luona leikin siskoni vanhoilla nukeilla ja luin siskoni sarjakuvia. Siskoni sarjakuvien joukossa oli valtavirran sarjakuvia Masista Nakke Nakuttajaan, mutta joukossa oli myös kaksi Teräsmies-sarjakuvaa 1980-luvun alusta.

Teräsmies 11/1983:
Robin joutuu friikin yllättämäksi sirkuksessa!

Toisessa lehdessä Teräsmies taisteli valloilleen päässyttä valkosolua vastaan ja sinkosi sen lopulta jonnekin kiertoradalle. Pidin tarinaa jännittävänä, mutta hieman pöljänä.

Mutta se toinen sarjakuva - se vangitsi sieluni. 1980-luvun alussa Teräsmies-lehdessä julkaistiin myös Lepakkomiehen seikkailuja ja meneillään oli Batmanin ns. grim and gritty -kausi. Ensimmäisessä tarinassa seikkaili Robin, joka sijoittui synkeään friikkisirkukseen, jossa Teräsmies oli vankina, hypnotisoituna toimimaan sirkuksen voimamiehenä. Fyysiset kuvat, synkät värisävyt ja kuvakieli imivät minut täysin mukaansa.

Toisessa seikkailussa pääosassa oli Lepakkomies harmaassa repaleisessa viitassaan, teräväkulmaisessa hupussaan ja hansikkaissa, joita koristivat sahalaitaiset ulokkeet. Tarinassa iljettävä, korruptoitunut poliisi ampuu Lepakkomiestä, joka verta valuvana, seinistä tukea hakien pakenee Lepakkoluolaan hovimestarinsa Afredin hoidettavaksi.

Ahmin tarinaa silmilläni ja mielikuvituksessani etsin kuville selitystä, sillä en vielä osannut lukea kunnolla. Lehden lopussa oli vielä mainos Lepakkomiehen erikoisjulkaisusta, jossa mainostettiin Robinin kuolemaa. Kansikuvassa Lepakkomies huusi polvillaan murtuneena, ja taustalla joku nainen seisoi mystisenä ja hivenen ivallisena. Tuijotin kuvia lukemattomien tuntien ajan. Verta valuva hansikas. Lihaksikas käsivarsi. Vaaralliset, terävät piirteet. Kuolemanvaara. Olin totaalisen myyty ja luin sarjakuvan yhä uudelleen ja uudelleen.

Teräsmies 11/1983:
Paha poliisi ampuu Lepakkomiestä selkään!

Sukupuolirooleista

Elämäni oli hyvää kunnes koitti päivä, jolloin vuoden vanhempi hoitokaverini lähti kouluun ja minä jouduin julkiseen päiväkotiin vuodeksi. Oli aika oppia sukupuolirooleista ja mitä niiden rikkomisesta seuraa. Päiväkodissa laki meni niin, että tytöt leikkivät keskenään kotia ja pojat keskenään hiekkalaatikolla autoilla tai junaradalla. Sukupuolet kohtasivat vain vessassa, jolloin pojat yrittivät kurkkia tyttöjä pissalla, ja päiväunien aikaan, jolloin tytöt ja pojat vilauttelivat toisilleen.

En ymmärtänyt yhtään, missä mentiin ja pidin toisten käytöstä omituisena. En osannut leikkiä kotia niin kuin tyttöjen kuuluu. Olin liian villi ja itsenäinen tytöksi. Seisoin tuntikaupalla junaradan ja autojen vieressä katsoen poikien leikkejä, mutten päässyt leikkiin mukaan, koska olin tyttö. Ei liene mikään yllätys, etten saanut siellä ystäviä.

Ala-asteelle mennessä olin jo oppinut vieroksumaan muita lapsia. Tiesin, miten julmia lapset voivat olla, jos et seuraa heidän sääntöjään. Heti ekalla kouluviikolla sukupuolten väliset raja-aidat vedettiin selviksi. Pojista saa poikabakteereja, joten heidän kanssaan ei saanut olla missään tekemisissä. Tytöt leikkivät keskenään. Piste. Autoradalla, He-Man-tarroja keräilemällä ja Kissiä fanittamalla ei kavereita tehty. Vaikka sain muutaman hyvän ystävän, olin auttamattoman ulkopuolinen kaikesta ja ylä-asteelle asti yritin välillä naurettavin keinoin sulautua massaan ja mm. piirsin käteeni sydämen ja keskelle "Joe" vain kuuluakseni jengiin. Muut tytöt kuitenkin huomasivat heti vedätykseni ja sen, ettei minulla ollut hajuakaan, kuka tai mikä Joe oli.


Kaksoiselämää supersankarien tähden

Parissa vuodessa olin oppinut hyvin tarkkaan sen, että jos et ollut kuten kaikki muut, olit pielessä ja sinut tuli korjata, tai olit ainakin vapaata riistaa kaikille epävarmoille ja sadistisille pikkuhirviöille, joita kutsuttiin myös nimellä "luokkatoverit". Muutuin näkymättömäksi.

Kotona tilanne ei ollut juuri koulua parempi enkä tuntunut täyttävän mitään minuun kohdistettuja odotuksia. Pakenin ulkomaailmaa kirjoihin, sarjakuviin ja tietokonepeleihin.

Ryhmä-X 7/1988

Eräänä kesänä 1980-luvun lopulla, juuri ennen purjehduskautta, olin antikvariaatissa tutkimassa sarjakuvia, kun käteeni osui omituinen sarjakuva. Kannessa oli nainen, joka kohosi ilmaan valonsäteiedn keskeltä, ja mies, joka kyyristeli edessä palaen. Kannessa oli sitä samaa voimaa, jonka tunnistin siskoni vanhoista Teräsmies-sarjakuvista. Ostin lehden heti ja sinä kesänä ei maailmaani enää muuta mahtunut.

Lehti oli Ryhmä-X 7/1988 ja tarinassa Alfalentue ja Ryhmä-X joutuivat kieron Asgardin jumalan Lokin juonien uhriksi. Sinä kesänä aloitin supersankarisarjakuvien keräämisen. Kiersin kaikkia tuntemiani antikvariaatteja etsien lehtiä, joita minulla ei jo ollut. Huomasin myös, että Marvelin supersankarisarjakuvalehtiä ilmestyi parhaimmillaan peräti neljää eri sorttia ja niitä myytiin kaikissa lähikaupoissa ja R-kioskeissa. Fakta kuitenkin oli, että jos He-Manin fanittaminen ja Kissin kuuntelu ei ollut tytöille ok, eivät sitä varmasti olleet supersankarisarjakuvatkaan. Tarvittiin suunnitelma.

Asuin sopivasti hieman syrjässä suuresta osasta luokkatovereitani, joten minua lähimpänä sijainnut R-kioski oli hyvä paikka ostaa sarjakuvia. Kuitenkin samoilla kulmilla liikkui myös yksi pahimmista kiusaajistani eikä aina voinut olla aivan varma, miten muut minulle tuntemattomat lapset ja nuoret reagoisivat, jos näkisivät tytön ostamasta supersankarisarjakuvia. Myös aikuisten ihmisten paheksuvat katseet ja järkytys "vääränlaisesta tytöstä" pelotti. Riskit olivat siis suuret, mutta lehdet oli pakko saada, joten laadin suuret sotasuunnitelmat lehtien hankkimiseksi.

Lähdin yleensä ostamaan sarjakuvia sellaiseen aikaan, jolloin oli pienin todennäköisyys törmätä kehenkään tuttuun matkalla. Joskus saatoin jopa lintsata koulusta päästäkseni lehtiostoksille. Matka lähimmälle Ärrälle ei ollut pitkä, mutta se oli täynnä vaaroja.
Ensinnäkin piti kulkea yleisesti käytössä ollutta alikulkutunnelia junaradan toiselle puolelle ja sen jälkeen ohittaa aukio ja päästä kioskille, joissa molemmissa norkoili usein nuoria. Ja lopuksi koskaan ei voinut olla varma milloin Ärrällä olisi joko vanhempiensa kanssa tai yksin asioilla joku tuttu.
Poljin pyörälläni Ärrälle kuin varkain, pyörittelin mielessäni tekosyitä ja selityksiä siltä varalta, että joku tuttu tulisi vastaan ja kysyisi mitä olin tekemässä.
Pälyilin Ärrän sisälle pyörää lukitessani, ettei siellä ollut ketään. Jos oli, esitin muistaneeni juuri, että minun piti mennä kauppaan tai kirjastoon. Jos reitti oli selvä, hipsin sisään, nappasin sarjakuvalehden ja suurta häpeää tuntien maksoin ostokseni, tungin sen takin alle piiloon tai muovipussiin ja poljin pikavauhtia kotiin.

Nyt aikuisena koko tapahtumaketju ja pelkoni kuulostavat absurdin ylimitoitetulta, mutta lapsena pelkoni olivat tosia minulle. Pelkäsin tosissani, että minut hakattaisiin tai ostamani lehdet revittäisiin silmieni edessä tai joutuisin jälleen armottoman pilkkaamisen kohteeksi koulussa ja menettäisin ne vähäisetkin ystävyyssuhteeni. Koin olevani täysin yksin, ainoana tyttönä koko maailmassa, joka luki supersankarisarjakuvia. Ilman ystäviä ja ennen internetiä ainoat todisteet muista supersankarisarjakuvia lukevista tytöistä tulivat lehtien kirjepalstoilta, joissa hyvin, hyvin harvoin näkyi kirjeitä, joiden allekirjoittajina oli tyttöjä.


Kaapista ulostulon vuodet

Yläasteella olin jo luopunut kaikesta toivosta kuulua toisten joukkoon ja murrosiän myötä aloin etsiä omaa paikkaani maailmassa. Hankin supersankarisarjakuvanikin entistä uhmakkaammin ja julkisemmin. Huomasin myös, että jos kävin kaupassa joka lauantaiaamu isäni kanssa, hän maksoi lehteni muiden ostosten ohessa. En edelleenkään mainostanut sarjakuvaharrastustani julkisesti, mutten enää erityisesti salannut asiaa.

Ryhmä-X 11/1985:ssa John Byrne piirsi
teini-ikäisen Kittyn harjoittelemassa puolapuilla.

Selvimmin supersankarisarjakuvat heijastuivat piirroksissani. Olin lapsesta lähtien ollut hyvä piirtäjä ja jossain vaiheessa aloin harjoitella ihmisten piirtämistä John Byrnen piirroksia matkien. Kun Jim Lee alkoi piirtää Ryhmä-X:ää, aloin matkia hänen piirrostyyliään ja opettelin liikkeiden ja ilmeiden piirtämistä.
Ihailin erityisesti Stormia, jolla niihin aikoihin oli irokeesi, ja piirsin häntä usein. Myös Spiraalin kuusi kättä kiehtoivat minua loputtomasti ja opettelin hänen avullaan käsivarsien ja olkapäiden piirtämistä. 1990-luvulla Marvelin supersankarisarjakuvissa alkoi näkyä myös aivan naurettavia lihasmassoja miehillä, mutta niistä huolimatta onnistuin myös opettelemaan miesten anatomiaa ja aloin hahmottaa lihasten ja nivelten suhteita toisiinsa.

Kesti lukioon asti kunnes tapasin ensimmäisen ihmisen, joka suhtautui positiivisesti supersankarisarjakuviini. Tapasin nykyisen aviomieheni lukiossa ja olin sangen hämmästynyt kun valtavan sarjakuvakokoelmani nähdessään hän ei juossutkaan ulos talosta kauhusta huutaen ja kädet ilmassa heiluen, vaan totesi jopa hivenen innostuen, että hänestä oli mahtavaa, että minä luin supersankarisarjakuvia. (Tässä kohdassa tarinaa voitte kuvitella minut tippumassa erinäisiltä objekteilta tuolista lähtien.)


Hän oli ylpeä nörtti

Vaikka mieheni on suhtautunut aina positiivisesti supersankarisarjakuvaharrastukseeni, meni minulta silti monta vuotta myöntää asia julkisesti. Vaikka valtavirran sarjakuvia lukevat kaikki ikään ja sukupuoleen katsomatta, yhtään marginaalisempien sarjakuvien lukeminen oli vielä 1990-luvulla sangen harvinaista etenkin tyttöjen keskuudessa. Kuitenkin supersankarisarjakuvien ongelmana oli se, että siinä missä esimerkiksi Sandman oli suhteellisen "aikuista" tarinankerrontaa, supersankarisarjakuvia tuskin voi kutsua kovin syvällisiksi sarjakuviksi ja mielessäni kummittelivat edelleen lapsuuden torjutuksi tulemisen tunteet.

Ryhmä-X 2/1995:n kannessa herkkua! Iiih!

Vasta yliopistossa opiskellessani, mahdollisesti yhdessä giikeimmistä laitoksista koko maassa, löysin joukon naisia, joista suuri osa oli jollain tavalla nörtähtäneitä ja tavallista avarakatseisempia. Ympäristössä, jossa jokainen uskaltaa olla oma itsensä, ja jossa olin muutenkin varmistanut maineeni tietokonepelinörttinä, uskalsin vihdoin paljastaa olevani suuri Marvelin supersankarisarjakuvien ystävä. Kuinka ollakaan ympäriltä löytyi heti muutama poika, jotka jakoivat kiinnostukseni, sekä muutamia naisia, jotka myönsivät kuolanneensa Roguen ja Gambiitin flirttailua Ryhmä-X:ssä tuntikausien ajan.

Yksi syy kaapista ulostulemiseeni oli tietysti se, että olen jo sen verran vanha ja kärttyinen, etten oikeastaan jaksa enää välittää siitä, mitä ulkopuoliset minusta miettivät, vaikka luenkin supersankarisarjakuvia julkisesti.

Sitäpaitsi julkisesta supersankarisarjakuvien lukemisesta seuraa aina välillä hauskaakin. Esimerkiksi viime kesänä lukiessani kotibussissani Ryhmä-X:ää vuodelta 1985, eräs kazakstanilainen pikkupoika nauratti koko bussia häätämällä äitinsä vierestäni päästäkseen itse lukemaan sarjakuvaani olkani yli. Suomea hän ei osannut, mutta englantia juuri sen verran, että saimme luettua kahdestaan lehden loppuun samalla, kun poika osoitteli minulle lehden hahmoja ja kertoi: "Phoenix, she is really bad." Kävi ilmi, että poika oli tutustunut supersankareihin vain elokuvien kautta, eikä hän ollut koskaan lukenut supersankarisarjakuvia, joten hänelle Feeniks näyttäytyy pahana hahmona. Siinä kotimatkan aikana ehdimme vaihtaa mielipiteet kaikista näkemistämme elokuvista, supersankareista ja naureskelimme lopuksi vielä 80-luvun hiusmuodillekin.

Onkin hassua, että sarjakuvat, jotka lapsuudessani erottivat minut kaikista muista, toimivat nykyään minua ja mm. Kazakstanissa asuvaa poikaa yhdistävänä tekijänä. Oikeastaan se on aika kivaa. <3

***
Keskiviikkona aion kertoa enemmän supersankarisarjakuvaharrastuksestani sekä siitä, millaista on olla nainen supersankarisarjakuvien maailmassa.

***
Lisää Mian supersankariseikkailuista voit lukea hänen blogistaan Oh Remy!

Iron Sky, Suomen paras elokuva?

Toimittajan huomio; elokuva herätti myös nörttityttöjen kesken suurta huomiota jo kauan etukäteen, joten normaalista tyylistä poiketen tällä kertaa on jutussa kaksi kilpailevaa näkökulmaa, jotka tarjoavat Joanna Kurki ja Anna-Maija Laine (molemmat on pidetty spoilerivapaina).

Joanna Kurki

Elokuvan teatterijuliste

Lyhyt versio: Menkää katsomaan Iron Sky, se on loistava, nörteille mieluisa elokuva ja ansaitsee tulla nähdyksi isolta kankaalta useammin kuin yhden kerran. Kuunatseja, maan poliitikkoja, avaruusaluksia, taisteluja, toimintaa, mielenkiintoisia hahmoja ja hyviä efektejä.

Pidempi Versio:  ;-)

Neljäs huhtikuuta (4.4.2012) teattereissa aloittanut Iron Sky on monella tapaa ennätyksellinen elokuva Suomessa. Elokuvan yli seitsemän miljoonan euron budjetti on suurin Suomessa kautta aikain, ja elokuva sisältää parhaat erikoisefektit joita maassamme on koskaan tehty. Elokuva on jo tuotannon aikana herättänyt laajaa huomiota myös ulkomailla ja se on saatu markkinoitua jo yli 80 maahan. Tärkeä osa elokuvan onnistunutta markkinointia on ollut tekijöiden aktiivinen toiminta netissä yhdessä aktiivisten tukijoiden kanssa.

Finnkino JKL sali 4 ennen esitystä

Tavanomaisista suomielokuvista poiketen, on Iron Sky saanut suuren määrän faneille suunnattuja ennakkoesityksiä ympäri maailman. Yksinomaan Suomessa kolme viikkoa kestäneen kiertueen aikana elokuvaa näytettiin kahdellakymmenellä eri paikkakunnalla täysille saleille.

Kävin itse katsomassa elokuvan ennakkonäytöksessä, joka järjestettiin Jyväskylässä  28. maaliskuuta Finnkinon saleissa 1 ja 4. Osana ennakkonäytöstä osallistujille järjestettiin mahdollisuus tavata elokuvan tekijöitä, kysellä elokuvasta, sekä saada mukaan signeeratut elokuvan julisteet ja T-paidat. Lisäksi elokuvaa tukenut Varusteleka oli tuonut paikalle kaksi tyylikkäästi pukeutunutta neitoa jakamaan pinssejä sekä Scho-ka-kola suklaata katsojille.

En halua suuremmin kertoa elokuvan juonesta tai kertoa parhaita kohtauksia, koska mielestäni jokaisen on parempi katsoa se itse ja nähdä tarinan kehittyminen sekä komedian onnistuminen. Lisäksi tiedän että tehosteita ja tarinaa on ennestään kehuttu suomalaisissa arvosteluissa riittämiin enkä pystyisi ylittämään sanoillani ammattikirjoittajien tekstejä. Mutta haluaisin erikseen mainiten ottaa esille Iron Sky -elokuvan oleellisen tärkeät ja voimakkaat naishahmot. Renate (Julia Dieze) on hyvään uskova opettaja Natsien kuutukikohdassa. Yhdysvaltain presidentti, Sarah Palinista (Stephanie Paul) kloonattu, joka haluaa varmistaa uudelleenvalintansa. Sekä presidentin vaalikampanjan johtaja Vivian Wagner (Peta Sergannt), jonka tehtävä näyttää likimain mahdottomalta.

Varustelekan markkinointia...

Tunnustan kursailematta, että tämän arvostelun kirjoittaja on tieteiskirjoista, -elokuvista ja avaruudesta innostunut nörtti, eli mitä luultavimmin olen juuri niitä ihmisiä, joille tämä elokuva osuu parhaiten kohdalleen. Ja vaikka joudunkin tunnustamaan että tämä(kään) elokuva ei ole täydellinen, on Iron Sky ainakin minun mielestäni selkeästi paras suomalainen elokuva jonka teattereissa muistan koskaan nähneeni. 
 
Elokuvan tekijöiden kertomusta ja katsojien kysymyksiä löytyy youtube-videosta, jonka ystäväni Irma Hirsjärvi yhdessä kanssani kuvasi elokuvanäytännön lopussa. Valitettavasti kuvanlaatu ei ole mitenkään kehuttava, mutta äänistä saa hyvin selvän. Pimeä elokuvateatteri ei ole sovelias paikka halvalle kädessä pidettävälle videokameralle.

*******

Anna-Maija Laine

Vuorensolan elokuva on ihailtava esimerkki siitä, että Suomessakin voidaan tehdä elokuvia, jotka eivät käsittele viinaa, kirvestä ja saunaa. Se raivaa tietä uudenlaisille elokuville ja rohkaisee (suomalaisille) epätyypillisempien elokuvagenrejen haltuunottoon. Mutta onko Iron Sky todellakin paras suomalainen elokuva kautta aikojen? Vastaus on tietenkin katsojan silmässä, ja oma silmäni sanoo, että näin ei ole.

Timo Vuorensola, Jarmo Puskala ja Tero Kaukomaa

Iron Sky saattaa olla komeaa katsottavaa kaikkine erikoistehosteineen ja viihdyttävää seurattavaa helposti lähestyttävän juonensa ansiosta. Elokuva kompastuu kuitenkin juuri siihen mihin ”melkein loistavat” elokuvat yleensäkin: käsikirjoitus takkuilee. Kaunis ulkokuori ei korvaa tarinan kangertelua ja sen valitettavaa laimeutta. Siinä missä Vuorensolan ensimmäinen elokuva Star Wreck vinoili onnistuneesti milloin millekin, on Iron Sky harmillisen turvallinen kutkuttavasta teemastaan huolimatta. En voi olla pohtimatta, onko suurempi budjetti ja sitä seurannut suurempi vastuu vähentänyt elokuvan mahdollista särmikkyyttä?

Tarinaa viedään eteenpäin dialogipainotteisesti ja vaikka se sisältää ilahduttavia yksityiskohtia kulkee elokuva - ja eteenkin sen alkupuolisko - kuin tyhjäkäynnillä. Paikoitellen laahaten etenevä tarina pääsee jälleen uuteen nousuun lopun avaruustaistelun aikana ja jokainen scifielokuvien ystävä odottaa tällöin saavansa makeaa mahan täydeltä. Askelittain eskaloituva loppuhuipennus tuntuu kuitenkin turhan tiiviiltä ja viimeistään tämä paljastaa elokuvan käsikirjoitukselliset ongelmat. Tarinan muut kohdat olisivat saattaneet kaivata tiivistämistä ja terävöittämistä, kun taas loppuhuipennuksella olisi voinut mässäillä pitempään. Kliimaksi antoi odottaa itseään ja päättyi liian nopeasti, ikävä kyllä.

Olkoonkin niin, ettei Iron Sky ole mielestäni paras suomalainen elokuva kautta aikojen, on se ilahduttava teos, joka osoittaa että suomalainen yleisö haluaa nähdä myös muuta kuin Hollywoodia ja Seliniä. Toivottavasti Iron Sky todella toimii tienraivaajana kotimaisen elokuvan kentällä, sillä uudet tuulet ovat aina tervetulleita.

Mutta kun sillä on ne tissitkin...

Tiina Laine

Kuva: innovate360
( http://www.flickr.com/photos/innovate360/ )

Naisten asema työelämässä leimahtaa aina tasaisin ajoin uutisotsikoihin. Viimeisin isompi keskustelu alkoi, kun kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhimäki kannatti lain säätelemiä sukupuolikiintiöitä listautuneiden yritysten hallituksiin. Sinällään meillä Suomessa asia on jo hienosti hoidossa ilman lain määrittelemää pakkoa. Asia on tiivistetty hyvin Leena Linnainmaan kolumnissa enkä siksi käy sitä sen tarkemmin tässä läpi. Heti alkuun huomioisin, että kysymys on sukupuolikiintiöstä, ei ”naiskiintiöstä”. Se tarkoittaa, että hallituksessa on oltava kumpaakin sukupuolta edustettuna, ei mistään ”tehdään kaikista hallituksista naisvaltaisia ja sitten asiat ovat hyvin”-kiintiöstä.

Keskustelun leimahtaessa kiintiöitä vastustavilla tuntuu olevan kaksi pääargumenttia:
   
      1. Jos ihmisiä valitaan kiintiöperusteella, ei valita parasta.
      2. Jokainen on oman onnensa seppä, eivätkä kiintiöt kuulu vapaaseen markkinatalouteen.

 ”Jos ihmisiä valitaan kiintiöperusteella, ei valita parasta”. Kyseinen argumentti lähtee ajatuksesta että on olemassa jokin objektiivinen paras, joka voidaan valita. Näinhän asia ei ole. Työpaikkaan/johtoon/hallitukseen ei valita ”parasta” vaan sopivin. Ja kuka sitten on sopivin? Riippuu paljolti siitä mitä painotetaan valinnassa. Tätä varten on kehitetty monenlaisia työkaluja, joilla voidaan etsiä se työryhmää parhaiten täydentävä henkilö. Itselleni ylemmän AMK-tutkinnon suorittajana tehtiin Thomas-analyysi oppimismielessä. Analyysi on kehitetty tutkimaan ihmisen työminän ja minäkuvan välisiä eroja ja hahmottamaan miten henkilö käyttäytyy paineen alla. Tarkoitus on, että työtiimeihin saadaan erilaisia ihmisiä oikeassa suhteessa tasapainottamaan toisiaan ja siten pääsemään parempaan lopputulokseen. Thomas-analyysi on siis vain yksi monista työkaluista.

Kuitenkin aina loppujen lopuksi työntekijän valitsee ihminen. Ja hän valitsee sen ihmisen, jonka kokee sopivimmaksi työtehtävään. Tässä onkin 1. argumentin heikoin linkki. Jos työntekijän valitsisi tietokone, voitaisiin mahdollisesti päästä jonkinlaiseen laskennalliseen parhauteen. Kun päätöksen tekee ihminen, törmätään siihen tosiasiaan että ihminen ei kykene tekemään päätöksiä puhtaalla logiikalla ja ”järjellä”. Haluamme kovasti uskoa että asia on toisin. Meillä on uskonnollisfilosofisia koulukuntia, jotka pyrkivät todistamaan asian olevan niin, mutta kun tullaan faktojen luo, paljastuu ikävä tosiasia. Meillä on esihistorialliset aivot ja ne käyttävät ihan omaa logiikkaansa, pyrkien ensisijaisesti pitämään meidät hengissä.

Uskon että koska aivomme pyrkivät pitämään meidät elossa, on kaikki uusi ja meille vieras automaattisesti ikävää ja kielteistä. Tästä on toki poikkeuksia. Yritysmaailmassa heitä kutsutaan nopeiksi adaptoijiksi, joita yritetään löytää ja houkutella mukaan aina, kun jokin uusi ja mullistava asia tuodaan kaupallisuuden piiriin. He ovat innokkaita kokeilemaan ja heiltä puuttuu ihmisille tyypillinen muutosvastarinta. Mutta lajina, hengissä selviytymisemme kannalta, on hyvä että he ovat vähemmistössä. Emme olisi päässeet savannin aroilta kovin kauas, mikäli maistelisimme kaikkea jännää vastaan tulevaa, toivottaisimme vieraat eläimet ja lajit iloisesti illallispöytäämme ja kokeilisimme ennen monsuunikautta täysin uutta asumismuotoa. Toisaalta olemme myös aina tarvinneet näitä "uutta kokeilevia" -ihmisiä. Hädän hetkellä, kun tuttu elämäntapa on romuttumassa, on pakko löytää uusia keinoja selviytyä.

Kuva: Victor1558
(http://www.flickr.com/photos/76029035@N02/)

Ne jotka tässä kohtaa edelleen mutisevat logiikasta ja järjestä itsensä johtamisessa, haastan pieneen kokeeseen. Seuraavan viikon ajan kaupassa käydessäsi et saa valita yhtään tuttua merkkiä koriisi. Suomessa elintarvikeala on niin valvottu, ettei ole mitään järkiperusteista syytä olla kokeilematta viikon verran jotain "uutta" tuotetta. Ne ovat varmasti yhtä turvallisia ja sisältävät samat ravintoaineet, kuin tututkin merkit. Arvaan että kauppaan päästyäsi ajatus alkaa tuntua typerältä ja keksit vähintään sata järkevää syytä jättää koe kesken. Pulssisi saattaa hieman kohota ja ehkäpä jopa hikoilet. Kuitenkin kyse on niin mitättömästä asiasta kuin mitä syöt seuraavan viikon ajan. Entä jos sinun pitää valita yritykseesi uusi johtotason työntekijä?

Miten tämä liittyy sukupuolikiintiöihin? Palatakseni vastustajien argumenttiin 1, sopivimman henkilön valitseminen kohtaa aina valitsijan oman mukavuusalueen. Jos työpaikka on aina ollut miesvaltainen, nainen edustaa työntekijänä tuntematonta elementtiä. Freudin termiä käyttääkseni ID kirkuu kauhusta jossain taka-alalla kun työntekijää valitseva henkilö yrittää järkiperustein selittää itselleen miksi mies on hakijana kuitenkin sopivampi työpaikalle kuin nainen. Sama tilanne toki koskee, mikäli hakija on maahanmuuttaja, ”erilaisen” näköinen tai muuten vaan valitsijan mielestä outo. Kuitenkin tänä päivänä liikutaan postmodernissa yritysmaailmassa, jossa pyritään jatkuvaan uudistumiseen ja luovaan talouteen. Eikö silloin tärkeintä olisikin uskaltaa rikkoa vanhoja käytäntöjä ja ottaa se uusi ja outo näkökulma mukaan myös johtotasolle? Hypätä sinne Siniselle merelle muutenkin kuin strategiaselvityksissä?

Koska ihmisinä pyrimme stabiliuuteen ja tuttuuteen, niin päästäänkin siihen että pakko on aina siivittänyt läpimurtojamme kehityksessä. Kilpailu ruuasta pakotti tulemaan puusta alas, luonnonkatastrofit ja populaation lisääntyminen levittäytymään laajemmalle sekä tottumaan uusiin oloihin jne. Nykyään täällä länsimaisessa lintukodossa luonnon sanelemia pakkoja on kovin vähän. Olemme aikoja sitten päässeet tilaan jossa enemmistön ihmisistä ei tarvitse käyttää suunnattomia määriä energiaa perustarpeiden tyydyttämiseen. On ollut mahdollista siirtää tuo energia aineettomaan hyötykäyttöön. Ihmisen jatkuvan kehittymisen tähän pisteeseen on mahdollistanut oman älykkyyden kasvattaminen ulkoisin verkostoin, joita edustaa ensin puhuttu kieli, sitten kirjoittamaan oppiminen ja nyt olemmekin jo ubiikkiyhteiskunnassa. Ryhmässä me olemme älykkäämpiä, vaikka suomalainen sanonta ja omat kokemuksemme monesti muuhun viittaavatkin. Me voimme muuttaa hienot ajatukset pakoksi eli laiksi ja säännöksiksi. Kauniit ajatukset kun on vaikea saada mukavuudenhalun ja tiedostamattomien vastustuksiemme takia muuten käytäntöön. Laki on aina yhteisön sopimus pelisäännöistä ja pelisäännöt muokataan sopimaan meihin ja meidän aikaamme. Eivätkä pelisäännöt koskaan ole pelkästään hauskoja, muutenhan niitä ei edes tarvitsisi kirjoittaa ylös.

Ja mitä tulee argumenttiin 2. Me emme ole ”tabula rasa” syntyessämme, emmekä elä tyhjiössä. Emme siis pysty yksin vaikuttamaan elämämme kulkuun vaan olemme sosiaalisessa vuorovaikutuksessa aina ja kaikkialla, myös silloin kun päätämme erakoitua kotiin. Olemme yhteisöjen jäseniä ja sellaisina yhteisön vaikutuksen alaisia. Me emme synny maailmaan tasa-arvoisina, mutta yhteiskunnan (eli meidän) tulee pyrkiä siihen että saamme mahdollisimman tasa-arvoisen kohtelun. Tosin itse pyrkisin pois tasapäistävästä tasa-arvosta, jossa kaikkia kohdellaan täysin saman lailla ja pyrkisin tasa-arvoon, jossa jokaista kohdellaan niin että hänellä on parhaat mahdollisuudet menestyä.

Identiteettikriisissä

Reetta Järvenpää

Tässä blogissa on jo aiemmin käsitelty nörttiyden moninaista olemusta. Jotkut ihmiset tuntuvat olevan kiivastuneita siitä, että me blogin kirjoittajat haluamme ymmärtää nörtti-termin mahdollisimman laajasti. Toinen ihmetystä herättänyt asia on kirjoittajien sukupuoli. Puhutaan huomiohuorauksesta ja haarojen levittelystä.

Ihmisen identiteetti on mielenkiintoinen asia. Haluaisinkin heittää kriitikoille kysymyksen. Kumpi on tärkeämpää identiteettiä määriteltäessä, millaisena muut sinut näkevät, vai millaiseksi itse tunnet itsesi?

Nörttitytön nopat

Itse pidän itseäni nörttinä. Harrastan roolipelaamista. Minulla on tällä hetkellä seitsemän noppasettiä - jokaiseen peliin oma, vaikka suurinta osaa voisi varsin hyvin pelata yhdellä ja samalla setillä. Kirjahyllyni on täynnä fantasiaa, scifiä ja kauhua, sarjakuvia, roolipelien sääntökirjoja sekä media-alan oppikirjoja. Unelmoin, että joskus minulla on huone, jonka seinät on vuorattu kirjoilla. Hihittelen t-paidalle, jonka rinnassa lukee NPC.

Pidän itseäni feministinä. Netin "nainen takaisin keittiöön" -vitsit ärsyttävät suunnattomasti, samoin naisvaltaisten alojen palkkakehitys sekä videopelien ja sarjakuvien epärealistiset naiskuvat. Vaadin oikeutta käyttää korkeita kenkiä ja lyhyttä hametta ilman, että perääni huudellaan törkeyksiä tai että tuntemattomat käyvät käsiksi. Itken lukiessani tarinoita tyttöjen pakkoavioliitoista, ympärileikkauksista tai kunniamurhista. Ärähdän välittömästi, jos tuntematon mies tytöttelee minua.


Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan pidä minua nörttinä. Perinteisen IT-nörtin muottiin en tosin mahdukaan. En irkkaa ja olen muutenkin huono tietotekniikan kanssa. Niin huono, että usein tietokoneet ja älypuhelimet kieltäytyvät toimimasta, jos olen samassa huoneessa (en liioittele, kysykää kavereiltani). Kynä-paperipelaamiseen ei juurikaan kulu rahaa, ja koska en vielä omista sitä NPC-paitaa, nörttiyteni ei näy päällepäin sitäkään vähää.

Minua ei myöskään pidetä feministinä, sillä en ole potkimassa nivusiin jokaista miestä, joka sattuu vilkaisemaan rintamustani. Vastustan sukupuolikiintiöitä, eikä kohtuni ole minulle Vapaudut Vankilasta -kortti. Päinvastoin. Keittiövitsejä enemmän minua suututtavat ihmiset, jotka käyttävät sukupuolta tekosyynä huonolle käytökselleen, tai mitätöivät toisen ihmisen hänen sukupuolensa perusteella. Minulle feminismi ei tarkoita miesten polkemista, vaan tasa-arvon tavoittelua. Egalitarismi on mielestäni typerä ja keinotekoinen termi.

Sen sijaan minua pidetään goottina ja/tai hevarina, mikä tuntuu kummalliselta, sillä en itse tunnista itseäni kummastakaan termistä. Myönnän, kuuntelen metallimusiikkia, mutta myös paljon muunlaista. Vaatteeni ovat väritykseltään melko tummia ja farkuissani on niittivyö, mutta siihenpä se jää. En värjää hiuksiani hevareille tyypilliseen tapaan tummaksi. Tunnen miehiä, joilta kestää minua kauemmin laittautua baariin. Kuljen julkisesti useammin tuulihousuissa kuin korsetissa, ja tanssin varsin mielelläni myös muuten kuin heiluttamalla tukkaani.

Joten mikä minä sitten olen? Nörtti vai hevari? Feministi vai vain nainen? Yksi jätkistä vai huomiohuora? Kenen mielipiteellä loppujen lopuksi on merkitystä?