maanantai 16. huhtikuuta 2012

Supersankarisarjakuvat, osa 1:
kuinka minusta tuli minä eli tarina väärästä tytöstä


Tällä tytöllä on salaisuus.
Mia v. 1984.
Synnyin 35 vuotta sitten maailmaan ja jalkovälini perusteella minut määriteltiin tytöksi. Tuon lokeroinnin kautta yhteiskunta asetti minulle joukon odotuksia, jotka onnistuin mokaamaan vähän joka vaiheessa. Olin vääränlainen lapsi ja olin saava tuntea sen nahoissani.

Vietin ensimmäiset vuoteni yksityisessä päivähoidossa, jossa ainoa leikkikaverini oli ikäiseni poika. Hänen kanssaan leikimme vaivattomasti niin autoilla kuin nukeillakin. Kotona lempileluni oli automatto, jota pitkin muovieläimet ja autot seikkailivat, ja legoista loin matolle suuria kaupunkeja. Viikonloppuisin tätini luona leikin siskoni vanhoilla nukeilla ja luin siskoni sarjakuvia. Siskoni sarjakuvien joukossa oli valtavirran sarjakuvia Masista Nakke Nakuttajaan, mutta joukossa oli myös kaksi Teräsmies-sarjakuvaa 1980-luvun alusta.

Teräsmies 11/1983:
Robin joutuu friikin yllättämäksi sirkuksessa!
Toisessa lehdessä Teräsmies taisteli valloilleen päässyttä valkosolua vastaan ja sinkosi sen lopulta jonnekin kiertoradalle. Pidin tarinaa jännittävänä, mutta hieman pöljänä.

Mutta se toinen sarjakuva - se vangitsi sieluni. 1980-luvun alussa Teräsmies-lehdessä julkaistiin myös Lepakkomiehen seikkailuja ja meneillään oli Batmanin ns. grim and gritty -kausi. Ensimmäisessä tarinassa seikkaili Robin, joka sijoittui synkeään friikkisirkukseen, jossa Teräsmies oli vankina, hypnotisoituna toimimaan sirkuksen voimamiehenä. Fyysiset kuvat, synkät värisävyt ja kuvakieli imivät minut täysin mukaansa.

Toisessa seikkailussa pääosassa oli Lepakkomies harmaassa repaleisessa viitassaan, teräväkulmaisessa hupussaan ja hansikkaissa, joita koristivat sahalaitaiset ulokkeet. Tarinassa iljettävä, korruptoitunut poliisi ampuu Lepakkomiestä, joka verta valuvana, seinistä tukea hakien pakenee Lepakkoluolaan hovimestarinsa Afredin hoidettavaksi.

Ahmin tarinaa silmilläni ja mielikuvituksessani etsin kuville selitystä, sillä en vielä osannut lukea kunnolla. Lehden lopussa oli vielä mainos Lepakkomiehen erikoisjulkaisusta, jossa mainostettiin Robinin kuolemaa. Kansikuvassa Lepakkomies huusi polvillaan murtuneena, ja taustalla joku nainen seisoi mystisenä ja hivenen ivallisena. Tuijotin kuvia lukemattomien tuntien ajan. Verta valuva hansikas. Lihaksikas käsivarsi. Vaaralliset, terävät piirteet. Kuolemanvaara. Olin totaalisen myyty ja luin sarjakuvan yhä uudelleen ja uudelleen.
Teräsmies 11/1983:
Paha poliisi ampuu Lepakkomiestä selkään!

Sukupuolirooleista

Elämäni oli hyvää kunnes koitti päivä, jolloin vuoden vanhempi hoitokaverini lähti kouluun ja minä jouduin julkiseen päiväkotiin vuodeksi. Oli aika oppia sukupuolirooleista ja mitä niiden rikkomisesta seuraa. Päiväkodissa laki meni niin, että tytöt leikkivät keskenään kotia ja pojat keskenään hiekkalaatikolla autoilla tai junaradalla. Sukupuolet kohtasivat vain vessassa, jolloin pojat yrittivät kurkkia tyttöjä pissalla, ja päiväunien aikaan, jolloin tytöt ja pojat vilauttelivat toisilleen.

En ymmärtänyt yhtään, missä mentiin ja pidin toisten käytöstä omituisena. En osannut leikkiä kotia niin kuin tyttöjen kuuluu. Olin liian villi ja itsenäinen tytöksi. Seisoin tuntikaupalla junaradan ja autojen vieressä katsoen poikien leikkejä, mutten päässyt leikkiin mukaan, koska olin tyttö. Ei liene mikään yllätys, etten saanut siellä ystäviä.

Ala-asteelle mennessä olin jo oppinut vieroksumaan muita lapsia. Tiesin, miten julmia lapset voivat olla, jos et seuraa heidän sääntöjään. Heti ekalla kouluviikolla sukupuolten väliset raja-aidat vedettiin selviksi. Pojista saa poikabakteereja, joten heidän kanssaan ei saanut olla missään tekemisissä. Tytöt leikkivät keskenään. Piste. Autoradalla, He-Man-tarroja keräilemällä ja Kissiä fanittamalla ei kavereita tehty. Vaikka sain muutaman hyvän ystävän, olin auttamattoman ulkopuolinen kaikesta ja ylä-asteelle asti yritin välillä naurettavin keinoin sulautua massaan ja mm. piirsin käteeni sydämen ja keskelle "Joe" vain kuuluakseni jengiin. Muut tytöt kuitenkin huomasivat heti vedätykseni ja sen, ettei minulla ollut hajuakaan, kuka tai mikä Joe oli.


Kaksoiselämää supersankarien tähden

Parissa vuodessa olin oppinut hyvin tarkkaan sen, että jos et ollut kuten kaikki muut, olit pielessä ja sinut tuli korjata, tai olit ainakin vapaata riistaa kaikille epävarmoille ja sadistisille pikkuhirviöille, joita kutsuttiin myös nimellä "luokkatoverit". Muutuin näkymättömäksi.

Kotona tilanne ei ollut juuri koulua parempi enkä tuntunut täyttävän mitään minuun kohdistettuja odotuksia. Pakenin ulkomaailmaa kirjoihin, sarjakuviin ja tietokonepeleihin.

Ryhmä-X 7/1988
Eräänä kesänä 1980-luvun lopulla, juuri ennen purjehduskautta, olin antikvariaatissa tutkimassa sarjakuvia, kun käteeni osui omituinen sarjakuva. Kannessa oli nainen, joka kohosi ilmaan valonsäteiedn keskeltä, ja mies, joka kyyristeli edessä palaen. Kannessa oli sitä samaa voimaa, jonka tunnistin siskoni vanhoista Teräsmies-sarjakuvista. Ostin lehden heti ja sinä kesänä ei maailmaani enää muuta mahtunut.

Lehti oli Ryhmä-X 7/1988 ja tarinassa Alfalentue ja Ryhmä-X joutuivat kieron Asgardin jumalan Lokin juonien uhriksi. Sinä kesänä aloitin supersankarisarjakuvien keräämisen. Kiersin kaikkia tuntemiani antikvariaatteja etsien lehtiä, joita minulla ei jo ollut. Huomasin myös, että Marvelin supersankarisarjakuvalehtiä ilmestyi parhaimmillaan peräti neljää eri sorttia ja niitä myytiin kaikissa lähikaupoissa ja R-kioskeissa. Fakta kuitenkin oli, että jos He-Manin fanittaminen ja Kissin kuuntelu ei ollut tytöille ok, eivät sitä varmasti olleet supersankarisarjakuvatkaan. Tarvittiin suunnitelma.

Asuin sopivasti hieman syrjässä suuresta osasta luokkatovereitani, joten minua lähimpänä sijainnut R-kioski oli hyvä paikka ostaa sarjakuvia. Kuitenkin samoilla kulmilla liikkui myös yksi pahimmista kiusaajistani eikä aina voinut olla aivan varma, miten muut minulle tuntemattomat lapset ja nuoret reagoisivat, jos näkisivät tytön ostamasta supersankarisarjakuvia. Myös aikuisten ihmisten paheksuvat katseet ja järkytys "vääränlaisesta tytöstä" pelotti. Riskit olivat siis suuret, mutta lehdet oli pakko saada, joten laadin suuret sotasuunnitelmat lehtien hankkimiseksi.

Lähdin yleensä ostamaan sarjakuvia sellaiseen aikaan, jolloin oli pienin todennäköisyys törmätä kehenkään tuttuun matkalla. Joskus saatoin jopa lintsata koulusta päästäkseni lehtiostoksille. Matka lähimmälle Ärrälle ei ollut pitkä, mutta se oli täynnä vaaroja.
Ensinnäkin piti kulkea yleisesti käytössä ollutta alikulkutunnelia junaradan toiselle puolelle ja sen jälkeen ohittaa aukio ja päästä kioskille, joissa molemmissa norkoili usein nuoria. Ja lopuksi koskaan ei voinut olla varma milloin Ärrällä olisi joko vanhempiensa kanssa tai yksin asioilla joku tuttu.
Poljin pyörälläni Ärrälle kuin varkain, pyörittelin mielessäni tekosyitä ja selityksiä siltä varalta, että joku tuttu tulisi vastaan ja kysyisi mitä olin tekemässä.
Pälyilin Ärrän sisälle pyörää lukitessani, ettei siellä ollut ketään. Jos oli, esitin muistaneeni juuri, että minun piti mennä kauppaan tai kirjastoon. Jos reitti oli selvä, hipsin sisään, nappasin sarjakuvalehden ja suurta häpeää tuntien maksoin ostokseni, tungin sen takin alle piiloon tai muovipussiin ja poljin pikavauhtia kotiin.

Nyt aikuisena koko tapahtumaketju ja pelkoni kuulostavat absurdin ylimitoitetulta, mutta lapsena pelkoni olivat tosia minulle. Pelkäsin tosissani, että minut hakattaisiin tai ostamani lehdet revittäisiin silmieni edessä tai joutuisin jälleen armottoman pilkkaamisen kohteeksi koulussa ja menettäisin ne vähäisetkin ystävyyssuhteeni. Koin olevani täysin yksin, ainoana tyttönä koko maailmassa, joka luki supersankarisarjakuvia. Ilman ystäviä ja ennen internetiä ainoat todisteet muista supersankarisarjakuvia lukevista tytöistä tulivat lehtien kirjepalstoilta, joissa hyvin, hyvin harvoin näkyi kirjeitä, joiden allekirjoittajina oli tyttöjä.


Kaapista ulostulon vuodet

Yläasteella olin jo luopunut kaikesta toivosta kuulua toisten joukkoon ja murrosiän myötä aloin etsiä omaa paikkaani maailmassa. Hankin supersankarisarjakuvanikin entistä uhmakkaammin ja julkisemmin. Huomasin myös, että jos kävin kaupassa joka lauantaiaamu isäni kanssa, hän maksoi lehteni muiden ostosten ohessa. En edelleenkään mainostanut sarjakuvaharrastustani julkisesti, mutten enää erityisesti salannut asiaa.

Ryhmä-X 11/1985:ssa John Byrne piirsi
teini-ikäisen Kittyn harjoittelemassa puolapuilla.
Selvimmin supersankarisarjakuvat heijastuivat piirroksissani. Olin lapsesta lähtien ollut hyvä piirtäjä ja jossain vaiheessa aloin harjoitella ihmisten piirtämistä John Byrnen piirroksia matkien. Kun Jim Lee alkoi piirtää Ryhmä-X:ää, aloin matkia hänen piirrostyyliään ja opettelin liikkeiden ja ilmeiden piirtämistä.
Ihailin erityisesti Stormia, jolla niihin aikoihin oli irokeesi, ja piirsin häntä usein. Myös Spiraalin kuusi kättä kiehtoivat minua loputtomasti ja opettelin hänen avullaan käsivarsien ja olkapäiden piirtämistä. 1990-luvulla Marvelin supersankarisarjakuvissa alkoi näkyä myös aivan naurettavia lihasmassoja miehillä, mutta niistä huolimatta onnistuin myös opettelemaan miesten anatomiaa ja aloin hahmottaa lihasten ja nivelten suhteita toisiinsa.

Kesti lukioon asti kunnes tapasin ensimmäisen ihmisen, joka suhtautui positiivisesti supersankarisarjakuviini. Tapasin nykyisen aviomieheni lukiossa ja olin sangen hämmästynyt kun valtavan sarjakuvakokoelmani nähdessään hän ei juossutkaan ulos talosta kauhusta huutaen ja kädet ilmassa heiluen, vaan totesi jopa hivenen innostuen, että hänestä oli mahtavaa, että minä luin supersankarisarjakuvia. (Tässä kohdassa tarinaa voitte kuvitella minut tippumassa erinäisiltä objekteilta tuolista lähtien.)


Hän oli ylpeä nörtti

Vaikka mieheni on suhtautunut aina positiivisesti supersankarisarjakuvaharrastukseeni, meni minulta silti monta vuotta myöntää asia julkisesti. Vaikka valtavirran sarjakuvia lukevat kaikki ikään ja sukupuoleen katsomatta, yhtään marginaalisempien sarjakuvien lukeminen oli vielä 1990-luvulla sangen harvinaista etenkin tyttöjen keskuudessa. Kuitenkin supersankarisarjakuvien ongelmana oli se, että siinä missä esimerkiksi Sandman oli suhteellisen "aikuista" tarinankerrontaa, supersankarisarjakuvia tuskin voi kutsua kovin syvällisiksi sarjakuviksi ja mielessäni kummittelivat edelleen lapsuuden torjutuksi tulemisen tunteet.

Ryhmä-X 2/1995:n kannessa herkkua! Iiih!
Vasta yliopistossa opiskellessani, mahdollisesti yhdessä giikeimmistä laitoksista koko maassa, löysin joukon naisia, joista suuri osa oli jollain tavalla nörtähtäneitä ja tavallista avarakatseisempia. Ympäristössä, jossa jokainen uskaltaa olla oma itsensä, ja jossa olin muutenkin varmistanut maineeni tietokonepelinörttinä, uskalsin vihdoin paljastaa olevani suuri Marvelin supersankarisarjakuvien ystävä. Kuinka ollakaan ympäriltä löytyi heti muutama poika, jotka jakoivat kiinnostukseni, sekä muutamia naisia, jotka myönsivät kuolanneensa Roguen ja Gambiitin flirttailua Ryhmä-X:ssä tuntikausien ajan.

Yksi syy kaapista ulostulemiseeni oli tietysti se, että olen jo sen verran vanha ja kärttyinen, etten oikeastaan jaksa enää välittää siitä, mitä ulkopuoliset minusta miettivät, vaikka luenkin supersankarisarjakuvia julkisesti.

Sitäpaitsi julkisesta supersankarisarjakuvien lukemisesta seuraa aina välillä hauskaakin. Esimerkiksi viime kesänä lukiessani kotibussissani Ryhmä-X:ää vuodelta 1985, eräs kazakstanilainen pikkupoika nauratti koko bussia häätämällä äitinsä vierestäni päästäkseen itse lukemaan sarjakuvaani olkani yli. Suomea hän ei osannut, mutta englantia juuri sen verran, että saimme luettua kahdestaan lehden loppuun samalla, kun poika osoitteli minulle lehden hahmoja ja kertoi: "Phoenix, she is really bad." Kävi ilmi, että poika oli tutustunut supersankareihin vain elokuvien kautta, eikä hän ollut koskaan lukenut supersankarisarjakuvia, joten hänelle Feeniks näyttäytyy pahana hahmona. Siinä kotimatkan aikana ehdimme vaihtaa mielipiteet kaikista näkemistämme elokuvista, supersankareista ja naureskelimme lopuksi vielä 80-luvun hiusmuodillekin.

Onkin hassua, että sarjakuvat, jotka lapsuudessani erottivat minut kaikista muista, toimivat nykyään minua ja mm. Kazakstanissa asuvaa poikaa yhdistävänä tekijänä. Oikeastaan se on aika kivaa. <3

***
Keskiviikkona aion kertoa enemmän supersankarisarjakuvaharrastuksestani sekä siitä, millaista on olla nainen supersankarisarjakuvien maailmassa.

***
Lisää Mian supersankariseikkailuista voit lukea hänen blogistaan Oh Remy!

24 kommenttia:

  1. Jos muutuit näkymättömäksi, miksei tässä artikkelissa ole yhtään kuvaa Susan Stormista?

    Mainio kirjoitus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä, tuossahan se on Kittyn kanssa puolapuilla harjoittelemassa. ;)

      Poista
    2. Mielenkiintoista viitata häneen tyttönimellään kun Sue on kuitenkin ollut Richards 60-luvulta asti ja noin 90% historiastaan. :D

      Poista
  2. Minäkin fanitin Batmania lapsena!:D Tosin en kauhean paljon niitä sarjakuvia tullut lukeneeksi - kai vähän salaa hain veljeni huoneesta. Toisaalta meillä ei juuri ollut sarjakuvia ylipäätään, kun ei ollut rahaa ostaa niitä. Katsoin telkkarista sitä sarjaa ihan innolla ja piirtelin Batmania ja Robinia. Kehitin oman naispuolisen supersankarini heille kaveriksi. Siitä olen kaikkein eniten ollut aina kaapissa.;)

    Sitten seikkailut vaihtui eri maisemiin, vaikka sankarittareni pysyi. En sillä lailla ole kuitenkaan ikinä ollut supersankareiden fani, että olisin perehtynyt sarjakuviin yhtä paljon kuin vaikka mieheni, joka fanitti eniten Ryhmä-X:ää. Mulle tosi tärkeitä olivat ns. poikakirjat, kaikenlaiset historialliset seikkailut. Luin Jalmari Saulin kirjoja, Robin Hoodia, muskettisotureita, Rafael Sabatinia. Sekä susitarinoita/erätarinoita, kuten J.O. Curwoodia ja Jack Londonia.

    Tuo kuvailemasi pelon ja häpeän tunne kuulostaa erittäin tutulta! Vaikka varmasti se oli siihen aikaan (olemme saman ikäisiä) ylimitoitettua kaikesta huolimatta. Sitä vain jotenkin tunsi tekevänsä kiellettyjä asioita, kiinnostuneensa jostain, mikä ei ollut lainkaan sopivaa tytölle. Saatika että vaikka koulusta olisi löytänyt ketään, jonka kanssa jakaa kiinnostuksensa! Joillekin ystäville sitä tuli uskoutuneeksi, ja tietty miekkailuharrastuksen parista sitten löytyi vastaavia friikkejä.;)

    VastaaPoista
  3. Ihana kirjoitus! Jos olisin itse löytänyt supersankarisarjakuvat lapsuusiässä, olisin varmasti ihastunut niihih - ihastuin serkkujeni Transformers-lehtiinkin. Harmi kyllä, äitini ei pitänyt lainkaan sarjakuvista. Niinpä omaksi vaihtoehdokseni jäi ihastuminen fantasia- ja science-fiction -kirjallisuuteen. Itse kuljetin siis häpeillen genrekirjallisuutta kirjastosta kotiin. Onneksi kiusaajani eivät yleensä vaivautuneet lähikirjastoon, joten pääsin todennäköisesti vähemmällä häpeämisellä.

    Olisimmepa tunteneet toisemme lapsina! Itse rakastin leikkimistä miespuolisten serkkujeni kanssa. Serkuillani oli myös liikennematto, jonka päälle rakensimme legokaupunkia. Meillä olisi voinut olla hauskaa yhdessä.

    Nämä tarinat ovat ihanan voimaannuttavia. Tuntuu helpottavalta tajuta, ettei ole yksin muistojensa ja nörttiytensä kanssa. Kiitos!

    VastaaPoista
  4. My Little Pony on myös kiinnostava ilmiö sen puolesta, että se on tuulettanut toiseen suuntaan perinteisiä ja konservatiivisia sukupuolirooleja. Eli sopivatko ponit stereotyyppiseen länsimaiseen mieskuvaan? Tottahan toki sopivat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse muistan katsoneeni My Little Ponya aikanaan, olisiko siinä ollut double featurena mukana Potato Heads tai jotain vastaavaa oheissarjana.

      Mutta jos tyttösarjoista puhutaan, itse tykkäsin eniten Jem and the Holograms -sarjasta. Menisiköhän Beverly Hills Teens tyttösarjakategoriaan kun se oli aika pitkälti saippuaa.

      Poista
  5. Oli kyllä koskettavaa luettavaa, varmaankin siksi että siinä oli paljon tuttua. Itse pääsin ensi kertaa käsiksi X-men sarjakuviin ja Batmanniin setäni arkistoista (joka oli sen verran isääni nuorempi että asui vielä kotona eli minun mummolassa). Ensimmäinen oman batman-lehden hankin antikvariaatista ja oli tuota samaa grim and gritty-kautta. Onneksi minulla oli Porvoon kirjaston Åsa, joka oli silloin 30v. sarjakuva ja fantasiakirjallisuus nörttinainen. Kirjastoon painuin aina koulun jälkeen ja vietin tunteja lukien nojatuolissa Åsan suosittelemia sarjiksia ja raahasin kotiin fantasiaa.
    Myös He-man oli kova sana, vaikka tyttönä sain poikien leikissä olla vain Thela enkä koskaan Skeletor, vaikka kuinka olisin halunnut. Ja skychanel näkyi kaapeliTV:ssä ilmaiseksi nnegatiivina, josta tuijottelin animaatioina niin transformereita kuin monia muita mitä suomalaisilta kanavilta ei voinut edes haaveilla.
    Hauskaa että nörttityttöjen kautta löytää samankaltaisia lapsuusmuistoja omaavia ihmisiä, vaikka pienenä oli ihan varma että oli ainoa maailmassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmi että Suomessa ei taidettu koskaan näyttää She-Ra-sarjaa (He-Manin tyttövastine).

      Poista
  6. Luulen, että olen itsepäässyt monessa suhteessa helpolla, koska minulla oli veli. Veljen "siivellä" oli helppo tutustua moniin poikakulttuurin juttuihin ilman, että siitä tarvitsi tehdä kovin suurta numeroa. Lisäksi vanhempamme suosivat aktiivisesti tasapuolista sukupuolikasvatusta, joten jos en olisi itse uskaltanut vaikka ostaa haluamiani lehtiä, olisin varmaan voinut pyytää isää tai äitiä ostamaan. Mulle tosin supersankarisarjakuvat ei lapsena olleet kovin kova juttu - en ole niihin vieläkään kovin perehntynyt, vaikka lukioissä tutustuinkin aiheeseen kapeasti.

    Varmaan kaikki nörtit kuitenkin tunnistavat jotain siitä lapsuuden ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunteesta, jota Mia tässä hienosti kuvailee. Lapsilla on jostain syystä niin kovin ahtaat käsitykset siitä, mikä on yhteisössä hyväksyttävää, sallittua ja ihailtavaa. Kaipa se johtuu kehittymättömästä tunneälystä eli suvaitsevaisuuden puutteesta.

    VastaaPoista
  7. Voin kertoa ettei pojillekaan sarjakuvat olleet cooleinta juttua varsinkaan yläasteella. Niiden ostamista ei kuitenkaan tarvinnut hävetä. Mukava kuulla että jo omassa lapsuudessani sukupuolirajat oli rikottu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarinaasi lukiessa huomasin, että olen ilmeisesti ollut hyvin onnekas oman sarjakuvaharrastukseni kanssa. Minulla on kätevästi kymmenisen vuotta itseäni vanhempia poikaserkkuja, joilta haltuuni päätyi Mustanaamiota, Asterixeja ja muita sarjakuvia, joita sitten itse keräilin divareista lisää. Supersankareiden ohella varhaisia ja pysyvämpiä ihastuksia oli mm. Valerian (koko sarja löytyy hyllystäni edelleen) ja monet muut eurooppalaiset sarjakuvat.
      Minulla oli onnekseni koulukavereina muitakin yleisesti kirjallisuutta (myös scifi, fantsu, historiallinen) ja sarjakuvia lukevia tyttötuttuja, joten mieleeni ei varmaan missään vaiheessa edes tullut että sarjakuvaharrastusta pitäisi jotenkin peitellä.
      Yksi ystävättäristäni keräsi itselleen kaikki Ryhmä-X:t, joten minun ei tarvinnut. Sarjakuvat oli minun harrastukseni ja mielestäni se oli aivan normaalia. (Saatoin tosin olla sen verran erilainen, että en edes vaivautunut olemaan kiinnostunut toisten mahdollisista mielipiteistä omia harrastuksiani kohtaan, joten en tiedä oliko sarjakuvaharrastus jonkun muun mielestä kummallinen vai ei. Minulle ja lähimmille koulukavereilleni se oli normaali harrastus.)

      Elinan mainitsemat Robin Hood -tarinat ja Muskettisoturit ja Rafael Sabatinin tuotanto tulivat myös minulle tutuiksi jo ala-asteikäisenä sarjakuvien ohella. Hienoa huomata että muillakin on ollut yhtä hyvä maku! Minun valikoimaani kuuluivat myös äidin varastoista löytyneet Zane Greyn länkkärit ja pidin myös Louis L'Amourin lännentarinoista.
      (Asiasta useampaan: jos pitää Sabatinista kannattaa tutustua myös toiseen saman ajan italialaiseen seikkailukirjailijaan Emilio Salgariin, jonka tarinoita on vasta nyt 2000-luvulla saatu englanniksi. Salgarin tunnetuin sankari Sandokan saattaa olla joillekin tuttu piirrossarjasta.)

      Poista
    2. Oo, Valerian! Itse tutustuin Valerianeihin isäni kokoelman kautta. Isukilla ja äidillä oli muutenkin ihan perushyvä varasto eurosarjiksia kuten Asterixit, Lucky Luket, Muumit ja jokunen Manarakin. Isompana etsin sitten itse kirjastoista ja divareista lisää.

      Poista
  8. Mielenkiintoinen teksti, ja hyvä muistutus siitä että on itse ollut varsin onnekas kiusaamattomuuden kanssa. Tosin olin, ja olen kai vieläkin, sen verran omissa maailmoissani muksuna etten tajunnut kuin vasta vuosia myöhemmin että jossain vaiheessa yritettiin minuakin kiusata.

    Isosiskoni ovat samaa ikäluokkaa kanssasi, enkä tiedä millaisia kokemuksia heillä oli nuorena kun keräilivät Mustanaamioita kaappinsa pohjalle. Niihin tuli sitten 90-luvulla muksuna tutustuttua samoihin aikoihin tuon sci-fin ja fantasian kanssa joista oli kyllä aika hankala puhua muiden kanssa kun ne ei vaan tajunneet - onneksi kotona oli pikkusisko ja erityisesti äiti, joka toimi kirjastossakin oppaana aikuisten kirjoihin kun lähikirjaston tädit ei ensin olleet lainata mm. Lapsuuden loppua ala-asteikäiselle tytölle luettavaksi.

    VastaaPoista
  9. Ihana kirjoitus, lisää tällaista! Itse olen myös 80-luvulla syntynyt tyttölapsi, joka löysi sarjakuvien ja erityisesti Ryhmä-X:n maailman ala-asteikäisenä ja sen jälkeen olenkin loputtomasti fanittanut supersankaritouhua.

    VastaaPoista
  10. Kiitos tästä mainiosta kirjoituksesta. Se nosti elävästi mieleen 27 vuoden takaisen kesän, kun yhdeksän vuotta vanhempi isoveljeni oli armeijassa ja minä sain asua kesän hänen omaani viileämmässä huoneessaan. Veljeni kaapissa oli nipuissa Marvelin supersankarisarjakuvia yhteensä varmaan parimetrisen nivaskan verran, ja ne tuli sen kesän kuluessa kahlattua huolella läpi useaan otteeseen. Kuluneiden lehtien sivuilta aukesi mielenkiintoinen uusi maailma, joka tarjosi niin viihdykettä, ruokaa mielikuvitukselle kuin myös aika kattavan katsauksen Marvelin sankarivalikoimaan. Oma suosikkini oli (ja on edelleen) Tuomari, mutta myös Viitta ja Tikari jaksoivat lumota. Ja tottahan kehittelin omankin supersankarihahmon, Pegasoksen, jonka pukua ja varusteita esittelevä vanha piirros putkahti ilokseni ihmisten ilmoille viime syksynä papereitani lajitellessani (pitäisi varmaan vähän parannella niitä ja tehdä uusi, hienompi piirros ;)).

    Silmiä avaava asia tässä tekstissä oli se, ettei supersankarisarjakuvien lukeminenkaan ole kaikille ikäisilleni ollut automaattisesti hyväksyttävä ja normaali asia. En ainakaan muista itse koskaan saaneeni osakseni sen enempää negatiivista kuin positiivistakaan huomiota, vaikka olenkin joissain yhteyksissä tuonut julki auttavan supersankarituntemukseni, joten en ole osannut ajatella sitä "vaarallisena" aiheena. Toisaalta en ole itse koskaan suhtautunut sarjakuviin sellaisella palavalla innolla kuin erinäisiin muihin asioihin, joista olenkin sitten saanut kuulla oikein urakalla. Kai se menee sitten jotenkin niin, että jos on itse "vääränlainen", mikä tahansa oma kiinnostuksenkohde kääntyy niiden "oikeanlaisten" kädessä lyömäaseeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä pidin myös Tuomarista, mutta jossain vaiheessa sen sarjan käsikirjoittajilta lähti mopo käsistä ja sarjakuvista tuli aikamoista sadistisella väkivallalla mässäilyä. Mikä vääryys muuten hyvää hahmoa kohtaan. Muuten, jos kiinnostaa oikeasti hyvä Tuomari-leffa, niin Punisher: War Zone (2009) on sellainen. Olen kirjoittamassa siitä arvostelua blogiini, mutta sitä odotellessa:
      - pääosassa todella hyvä Ray Stevenson (Rooma-sarjan Pullo)
      - leffassa on todella voimakkaat värivalot, joihin on hyvä varautua jo etukäteen etteivät jää häiritsemään. Totuttuani tykkäsin niistä kovasti, loivat sarjakuvamaista fiilistä ja antoivat väriä muuten synkälle elokuvalle.
      - on naisen ohjaama! :O Ehkä sen vuoksi hyvin sadistisen väkivaltaisessa leffassa se ei mene yli eikä haittaa, koska sillä ei mässäillä vaan se vain todetaan.
      - Pääpahikset ovat aika överit, mutta saavuttavat hienon komediallisen kliimaksin.
      - Suosittelen, ainakin neljä nörttityttöä. :)

      Poista
  11. Onpas ollut ärsyttäviä roolituksia päiväkodissa ja koulussa. Ja kun luki tekstiäsi, tuli omilta päiväkotiajoilta mieleen muistoja joissa pojat leikkivät junaradoilla ja saivat potkulaudat, itse katsoi vierestä. Kouluajoilta en muista vastaavia roolitiuksia, mutta pidin myös omat kiinnostuksen aiheeni omana tietonani. Naapurin pojan äidin kautta lainasimme siskon kanssa hänen sarjakuviaan, joten Agentti X, Hämähäkkimies, Teräsmies ym. lehdet tulivat tutuksi. Luin sekä tyttöjen että poikien kirjoja. Burroughsin Mars-kirjat mm. sekä jonkun Tarzanin ym. Onneksi en ole törmännyt tuollaiseen jäykän sukupuolirooliseen ajatteluun, mutta luultavasti vain sen takia, että pidin ne harrastukseni omana tietonani. Modesty Blaise oli lapsuuteni naisihanne, ja yleensä se, että voi olla vahva ja itsenäinen, sukupuolesta riippumatta. Toivottavasti nykyisin ainakin on jo päästy naurettavasta kasvatusmallista jossa tytöt leikkivät kotileikkejä ja pojat autoilla.

    VastaaPoista
  12. Huh, tähän kirjoitukseen on pakko todeta, että onneksi omana yläasteaikanani 2000-luvun alussa internet oli jo arkipäivää - se pelasti minut totaaliselta itsetunnon menetykseltä kun kahdeksannella luokalla löysin netin syövereistä samanlaisista Tolkienisteista ja fantasiahörhöistä koostuvan yhteisön. Se fiilis kun viimein tajusi, ettei olekaan yksin, oli ainakin itselleni todella käänteentekevä tapahtuma elämässä ja sen on varmasti kokenut moni muukin nörttityttö. :) Eli samassa veneessä ollaan kaikki!

    VastaaPoista
  13. Kiitos kirjoituksestasi (sekä tästä että toisesta osasta). Tutulta Kuulostaa, vuosimallia -75. Vieläkin harmittaa, kun tein sen tyhmyyden että jätin isohkon Marvel-kokoelmani pikkuveljelle säilytykseen kun muutin kotoa pois. Se otti ja vei koko kasan divariin... Supersankariharrastukseni oli tosin jo hyydähtänyt siinä vaiheessa, joten en jaksanut nostaa asiasta meteliä.

    Itse en muista peruskoulussa piilotelleeni harrastuksiani (fantasia- ja scifikirjat, sarjakuvat, tietokonepelit, kirjoittaminen ja piirtäminen...) Silti en jostain syystä joutunut kiusauksen kohteeksi. Yläasteella minulla oli jopa kavereita ja yksi todella hyvä ystäväkin, oltuani ala-asteella enimmäkseen tuskallisen yksinäinen. Ehkä pelastukseni oli se, etten koskaan joutunut päiväkotiin? Kotona sain olla ihan niin omituinen kuin halusin. Kun vihdoin jouduin kouluun, luokkakaverit olivat jo löytäneet muita syrjinnän kohteita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos olisi ollut mun pikkuveli niin olisi ollut hengenlähtö lähellä. @.@

      Poista
  14. Heh, täällä ilmoittautuu kanssa yksi supersarjisten ystävä. Oma materiaalilähteeni oli serkkujen ehtymätön puinen arkku täynnä 80-luvun parhaita supersarjiksia. Tykkäsin Hämiksestä, Ihmenelosista ja Ryhmä-X:stä, mutta suosikkini ei ollut kuitenkaan supersankari vaan Modesty Blaise. Luonnollisesti luin myös kaikki Conan Barbaari-sarjikset, vaikka Punaista Sonjaa siellä olikin varsin vähän.

    VastaaPoista
  15. Tuo RX 7/88 on edelle$ne ehkä paras Ryhmä-X Suomessa. Siinä oleva Pohjantähden ja Roguen vuoropuhelu on vaikuttavin dialogi, mitä olen missään koskaan lukenut. Pohjantähden maristessa, ettei hän olisi mitään ilman voimiaan Rogue vastaa että ilman voimiaan hän olisi kaikkea. Ja tämä tulee tytön suusta, joka lentää, on fyysisesti miltei haavoittumaton ja nostaa 50 tonnia!

    Siinä sulivat pois omat koulukiusaamistraumani ja ymmärsin, etteivät supervoimat ole se asia, joka todella tekee ihmisestä vahvan. Ainoa paha vaan, ettei tuosta voinut puhua kellekään, vaikka samaa sivua luin uudelleen ja uudelleen. Koska eihän poika voinut samaistua naispuoliseen supersankariin.

    VastaaPoista

Kotisivu on muuttanut osoitteeseen geekgirls.fi. Kaikki vanhat (ja uudet) artikkelit kommentteineen löydät uudesta sivusta.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.