Konseptointi ja Prototypointi - Käyttäjä innovaattorina ja tuotekehittäjänä Osa 2/2

Tiina Laine 

Tämä blogikirjoitus pohjautuu minun ja Metsämarja Aittokosken Ylemmän AMK:n mediatuottaja koulutuksen esseeseen ”Mediatuotteiden ja palveluiden kehittäminen; ValoAurinko Tuotanto osk”

ValoAurinko on tuotantoyhtiö (jossa työskentelen), joka aloitti toimintansa vuonna 2004 lastenkulttuuriin ja –mediaan erikoistuneena yrityksenä. ValoAuringon toiminta-ajatuksena oli tuottaa ”uuden ajan sisältöjä uuden ajan asiakkaille”. ValoAuringon keskeiset tuotteet ovat lapsille suunnatut mediasisällöt, tärkeimpinä Kollikallion Skidit (MTV 3 2005), Leffatuutti zurbaani (YLE 2006) ja Jotain rajaa (YLE 2012). Toinen keskeinen toimintalinja on soveltava elokuva, alkujaan lapsille suunnatut omien elokuvien työpajat, joihin perustuukin tv-sarja Leffatuutti zurbaani.

Still elokuvasta Kollikallion Skidit  (ValoAurinko 2005)

Osana kehittämisstrategiaamme kokeilimme palvelumuotoilua uuden mediakonseptin muokkaamisessa. kyseinen Rockitude-konsepti on alkuaan kehitelty aikana, jolloin en itse työskennellyt ValoAuringossa. Tuottaja-käsikirjoittaja Metsämarja Aittokioski kertoo sen synnystä näin:

”Rockitude sai alkunsa: pitää olla musiikkiohjelma, joka näyttää sen kaiken! Joka vie treenikämpille, takahuoneisiin, biisintekosessioihin ja demoäänityksiin. Fanien julisteliimauskierroksille, koliseviin keikkabusseihin ja hikisille klubikeikoille. Että musiikki on asenteesta kiinni, niin kuin elämäkin. Elämän, rockin ja hien makuinen musaohjelma.

Ensimmäiseksi pidimme idean pohjalta yhteisen ideointipalaverin, jossa mukana olivat lisäkseni erilaisissa bändeissä soittanut ja laajasti eri musiikin genreihin perehtynyt Antti Aittokoski sekä kaksi ValoAuringossa tuolloin työskennellyttä käsikirjoitusharjoittelijaa. Syvensimme ajatusta: bändit hakisivat ohjelmaan esittelyvideoiden kautta ja joka jaksossa olisi bändimaailmaan liittyvä tehtävä: treenikämpän tuunaus, biisin teko, keikkabussin fiksaus tai musavideotuotanto.  Roolitimme muut esiintyjät juontajiksi, sparraajiksi ja kenttäjuontajaksi. Mukaan tulisi myös bändiläisten ja fanien itse kuvaamaa materiaalia ja juonirakenteesssa kilpailussa etenemiseen vaikuttaa fanien aktiivisuus.  Nimi sekä slogan nousivat esille hyvin pian ja nimen keksivät harjoittelijat: Rockitude – asenne ratkaisee. Nettisivujen rooli osana konseptia nousi keskiöön alusta lähtien. siellä esitellään bändejä ja niiden biisejä, fanit pääsevät kokoontumaan ja yleisö voi seurata tilannetta sekä rahoittaa haluamaansa bändiä kilpailussa.”

Ohjelma-ideaa esiteltiin muutamalle kanavalle ja vaikka jonkin verran oli kiinnostusta, niin aika ei ollut oikea. Suuri nettisisältö koettiin hankalaksi ja älypuhelimet olivat vielä kalliita ja vain vähemmistön käytössä. Rockitude jäi hetkeksi ideat-kansioon ja sitä kyllä kehiteltiin, mutta rauhaksiin. Tämän vuoden strategiapalverissa nostimme konseptin uudestaan esiin ja päätimme ottaa sen suhteen viimeisen ponnistuksen. Palvelumuotoilu sopi hyvin uudeksi näkökannaksi. Nopealla prototypoinnilla ja ”tulos tai ulos”- mentaliteetilla päätimme kokeilla mitä tapahtuu.

Rockitude-konsepti esittelyä nuorille.

Saadaksemme uutta verta kokonaisuuteen, kutsuimme joukon nuoria tutustumaan konseptointiin ja ideoimaan kanssamme sisältöä. Nuoret olivat ikähaarukassa 16-20v. ja he edustivat mediakonseptin katsojien ikähaarukkaa. Rockitudea voisi pitchata Voicen, Big brotherin ja Duudsonit Tuli Taloon ohjelmien yhdistelmän serkuksi. Rockitude ei kuitenkaan ole vain televisiosarja. Sen on tarkoitus näkyä ja kuulua kaikkialla mediassa. Niin peleinä, nettisivuilla kuin somessa. Palvelumuotoilun asenteen mukaisesti me emme piilottele ideaa tuotantoyhtiön salatuilla servereillä, vaan otamme käyttäjiä mukaan suunnitteluun. Saan myös kirjoittaa siitä näin blogiin, vaikka ohjelmaa ei vielä olekaan ostettu eikä tuotettu. Me haluamme kuulla ideoita niiltä, joille ohjelma suunataan, nyt. Katsojapalaute on myöhässä, kun ensin on laitettu suuri kasa euroja tuotantoon.

Ideoiden varastamista tuntuu eniten pelkäävän ihmiset, jotka eivät ole koskaan joutuneet todella myymään niitä. Silloin nimittäin iskee realiteetit nopeasti vastaan. Ideoiden varastamista suurempi ongelma on omien ideoiden saaminen esille ja että joku innostuisi niistä. Ideat eivät ole ainutkertaisia eivätkä uniikkeja, vaikka keksijästä niin tuntuisikin. Vielä ei osata tieteen keinoin määrittää, mikä se on joka saa tiettynä aikana ja hetkenä ihmiset keksimään samakaltaisen idean erillään toisistaan. Jotkut sanovat ette ”se on ilmassa”. Tiedemaailmassa on väläytelty termiä ”lajin kollektiivinen tietoisuus”, Platon pohdiskeli asiaa osana ideamaailmaansa. Joka tapauksessa tiedetään paljon esimerkkejä, jossa samaan aikaan maailman eri kolkilla on lähtenyt kehittymään samansuuntaisia ideoita. Yhtenä esimerkkinä voisi toimia Marimekon Unikot, jotka Maija Isola kehitteli Marimekolle 1964. Samaan aikaan Andy Warhol maalasi tauluja aiheena Flowers. Yhdennäköisyys on hämmästyttävä. Armin Unikkojen esimalli löytyy kuitenkin jo hänen taulustaan,  joka on päivätty muutama vuosi aiemmin. Kyseistä taulua Warhol ei ole voinut nähdä, koska sitä ei oltu julkisesti näytetty missään. Netittömänä aikakautena nämä kaksi taiteilijaa eivät mitenkään ole voineet kopioda toisiltaan ja silti idea on sama.

Alkuperäistä ideaa tärkeämpää onkin se mitä idealla tehdään. Ne jotka saavat ideansa oikeaan aikaan esille ja oikealla tavalla, luovat jotain uutta ja orginellia. Palvelumuotoilu on yksi hyvä vaihtoehto muuttaa ideointiprosessi selkeäksi toimminnaksi, joka luo suuntaviivat organisoituun työskentelyyn ja siten valmiiseen palveluun. Itseäni lähellä oleva esimerkki hyvästä ideasta, joka jää vain siksi, hyväksi ideaksi, tulee ValoAuringosta. Vuonna 2004 ValoAuringossa ideoitiin monimediallista sisältöä ohjelmaan. Yhtenä ideana esille nousi lautapeli, jota voisi pelata kännykässä. Mukana oleva ohjelmoija kuitenkin tyrmäsi idean typeränä. ”kuka nyt haluaisi pelata kännykällä lautapelia.” Sen sijaan että ideaa olisi vastustuksesta huolimatta viety eteenpäin tai etsitty ohjelmoija, joka lämpenee idealle, se hautautui muiden joukkoon ja unohtui. Nyt voi vain huokaillen miettiä minkälaisen rahoituspohjan kyseinen tuote olisi voinut luoda ValoAuringon nykyiselle toiminnalle, mikäli se olisi julkaistu silloin edelläkävijänä ja aallonharjalla. Mutta turha jäädä voivottelemaan mennyttä. Uusia ideoita kehiin vaan ja tällä kertaa pitää jaksaa nousta kehätyrmäyksestä uudestaan pystyyn.

Mitä sitten tapahtui Rockituden ideointisessiossa? Aluksi puhuimme yleisesti siitä, mitä kukakin televisiosta katsoo ja mistä musiikista tykkää. Meille ei tullut minään yllätyksenä että kyseisessä ikäryhmässä television katselu on hyvin vähäistä. Aikaa vietetään mieluummin netissä kuin television ääressä. ”Sitä käy katsomassa Youtubessa yhden linkatun videon ja klikkaa sitten seuraavan aiheesta suositellun ja sitten seuraavan. Ja ennekuin huomaakaan on roikkunut videoita katsellen kaksi tuntia netissä.” Lause on yhdeltä ryhmään osallistubeelta nuorelta. Siksi meille onkin tärkeää, että konseptin sisälle on rakennettu moimediallisuus. Jos emme ensin tavoitakaan katsojaa perinteisen televisioslotin kautta, niin ehkä saamme napattua hänet mukaan somen linkityksellä ja katsomaan lopulta jakson vaikka kanavan nettisivuilta. Nopeasti voisi ajatella että mihin oikeastaan edes tarvitsee sitä perinteistä televisioesitystä. Lyhyesti vastattuna siellä on edelleen tuotantoraha, mainosraha sekä status. Niidenkin ihmisten parissa, jotka eivät televiota katso, ”televisosta tuttu” kertoo että kyseessä on jotain laadukasta ja ammattilaisen tekemää. Hieman samalla tavalla kuin sanomalehtiartikkeli on aina ”luotettava” lähde, mutta nettiartikkeli välttämättä ei.

Yksi versio konseptiesittelystä.

Keskustelun tarkoitus oli rentouttaa osallistujia. Antaa heidän kertoa mielipiteensä. Tästä siirryimme konseptiesittelyyn. Mietimme pitkään missä kohtaa konsepti kannattaa esitelllä. Se kuitenkin rajaa ideointia, kun on jokin pohja johon nojata. Toisaalta meillä oli ajatus siitä mitä halusimme ja rajattu aika ideointiin. Oli siis järkevämpää tässä vaiheessa antaa raamit ja pohja jonka sisällä tehdä vapaata ideointia. Nuoret saivat kommentoida layouttivaihtoehtoja ja heitellä ajatuksia sekä tunnelmia, joita ne nostivat esiin. Tässä kohtaa pyrimme esittelemään vaihtoehtoja mahdollisimman neutraalisti ja siten että ilmaan tulevat ajatukset ja sanat otettiin vastaan ilman ylimääräisiä signaaleja siitä, mitä me itse asiasta ajattelimme. Huvittavaa oli huomata oma ikääntymisensä, kun revityt sanomalehti kirjaimet eivät tuoneet osalle odotettua punk-vaikutelmaa. Itse liitän ne siihen välittömästi. Sex pistols -analogia oli nuorille liian kaukainen, eikä siten auennut. Tosin joukossa olevalle punkkarille se taas oli täysin selvä viittaus.  

Ideapöytätyöskentely vauhdissa.

Kun nuorille oli hahmoteltu minkätyyppisestä ohjelmasta on kyse, teetätimme heillä maanantain blogikirjoituksessa esittelemäni ideapöydät-työskentelyn. Meillä oli neljä pistettä: Mitä sisältöä haluaisit nettisivuille,  minkälaista peliä haluaisit teemasta pelata, kenet/mitä/missä haluaisit ohjelmassa nähdä ja mitä haluaisit bändien joutuvat tekemään. Ohjeeksi annoimme että jokaisella jaksolla on käytössä 5 miljoonaa tuotantorahaa ja maailman parhaat tekijät, joten mikään ei ole mahdotonta. Kirjoitusaikaa oli 3 minuuttia per piste ja sitten oli vaihto seuraavaan pisteeseen.

Ideapöytätyöskentelyn jälkeen jaoimme nuoret ryhmiin ja laitoimme heidät valitsemaan netti- ja peliosuudesta yhden idea ja protoamaan sen meille. Protoamisessa tarkoitus on rakentaa fyysinen elementti, joka vastaa idean reaalitoteutusta. Käytettävissä on kaikki huoneesta läytyvä sekä askartelutarvikkeet. Annoimme protoamiselle aikaa puoli tuntia, jonka jälkeen ryhmät esittelivät omat ideansa kaikille. Toiset saivat esittää kysymyksiä, kritiikkiä ja kehuja prototyypistä. Me tilanteen ohjaajat kirjoitimme kynä sauhuten keskustelua muistiin.

Nettisivuprototypointia

Kaiken kaikkiaan ideointisessio oli erittäin onnistunut ja käytämme sitä varmasti vastaisuudessakin uusien palveluprosessien muotoilussa. Yhtenä tärkeimmistä elementeistä onnistumisessa pidän osallistuneen ryhmän heterogeenisyyttä. Vaikka ikäjakauma oli suppea kohderyhmäjaottelun vuoksi, niin musiikkimaut, elämäntilanteet ja arvot olivat hyvin erilaisia. Se mahdollisti ideoiden sekoittumisen. Samaan aikaan oli tärkeää musiikin vakavuus ja toisaalta siihen liimailtiin elementtejä hyvinkin kevyistä ohjelmaformaateista ja huumorista. Suurin osa nuorista vastusti nykyisin musiikki ohjelmissa valloilla olevaa kilpailutyyppiä, jossa pudotetaan raa’asti ihmisä pois. He nimesivät sen yhdeksi suurimmaksi syyksi mikseivät kyseisiä ohjelmia katso. Nuoret halusivat ohjelmalta yhteisöllisempää otetta ja suurempia kaaria. He halusivat mahdollisuuden seurata samoja ihmisä niin mokien hetkellä kuin onnistumisissa. Saimmekin heiltä todella loistavia ideoita kilpailuhengen säilyttämiseen ilman raakoja pudotuspelejä.

Palvelumuotoilu on yksi työkalu ja tällähetkellä se kuumin juttu, jota hoetaan kaikissa koulutuksissa. Saattaa olla että muutaman vuoden päästä puhutaan jostain muusta, mutta työkaluna se on mielestäni käyttämisen arvoinen.

Ja vielä loppuun lainaus, johon haluan uskoa koko sydämmestäni: 

"Sometimes, the only realists are the dreamers." - Paul Wellstone

Konseptointi ja Prototypointi - Käyttäjä innovaattorina ja tuotekehittäjänä osa 1/2

Tiina  Laine

Tämä blogikirjoitus pohjautuu minun ja Metsämarja Aittokosken Ylemmän AMK:n mediatuottaja koulutuksen esseeseen ”Mediatuotteiden ja palveluiden kehittäminen; ValoAurinko Tuotanto osk”

Palvelumuotoilu on uusiosana, joka on johdettu muotoilusta. Aikaisemmin on muotoiltu esineitä; tuoleja, lautasia, verhoja, sateenvarjoja, kumisaappaita ja kännyköitä.  siirtyessämme yhä enemmän teollisesta yhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan, siirtyy painopiste esineiden muotoilusta palveluiden muotoiluun.

Mitä on palvelumuotoilu? Siinä yhdistyy hullu luovuus, tulevaisuuden ennustaminen ja asiakkaan kuuntelu. Jotta yritys pärjää kilpailussa, sen on hiottava palvelustaan asiakaskuntaa innostava ja tarpeen täyttävä. Parhaimmillaan tarve on sellainen, jota kukaan ei ole aikaisemmin tullut edes ajatelleeksi, mutta tullessaan markkinoille se tuntuu itsestäänselvyydeltä.  Henry Fordin väitetään todenneen: 

Jos olisin kysynyt mitä ihmiset haluavat, he olisivat vastanneet, että nopeampia hevosia.

Palvelumuotoilun ytimessä on uusien palveluideoiden ja -konseptien suunnittelu sekä olemassaolevan palvelun kehittäminen. Pitää suunnitella palveluprosessi: se miten tarjotaan, on vähintään yhtä tärkeää, kuin mitä tarjotaan. Palveluprosessissa huomioidaan koko tuotantoketju: mitä palvelu sisältää ja missä järjestyksessä asiat tapahtuu. Etsitään palvelupisteet, eli tilanteet jossa asiakas kohdataan ja varmistetaan että jokainen niistä on strategian mukainen. Palveluympäristössä huomioidaan myös koko ketju tuotannosta asiakkaalle. Ja sen pitää sisältää tarina. Ei ole sattumaa, että Ikea kertoo kalustonsa nimeämisen lähteneen 17-vuotiaan Ingvar Kampradin lukihäiriöstä. Lukihäiriön takia hän muisti esineiden nimet paremmin kuin tuotekoodit.  Eli palvelumuotoilun tuloksena mikään lopullisessa tuotoksessa ei ole sattumaa. Tieto ja prosessi pitää pystyä havainnollistamaan muillekin ja sekin myyvästi. Inforafiikkaan onkin hyvä panostaa.

Palvelumuotoilun prosessikaavio.
Uuden informaation
myötä ollaan valmiit palaamaan askelia taaksepäin 

Vaikka tekstin alussa totesinkin, että palvelumuotoilussa pyritään tarjoamaan jotain, mitä ihmiset eivät edes tiedosta haluavansa, niin palvelumuotoilussa käyttäjä on kuitenkin arvostettu voimavara. Hänet tulee ottaa mukaan jo kehittelyvaiheeseen. Yhtenä esimerkkinä tästä toimii ohjelmoinnissa käyttetty scrum, josta Riikka Karhu kirjoitti Nörttitytöissä 21. maaliskuuta. Nopea prototypointi ja käyttäjäpalaute mahdollistaa paremman tuotteen. Harva ostaja olettaa nykyään, että julkaistava ohjelmisto olisi valmis. Se ostetaan keskeneräisenä ja sitä päivitetään sitä mukaan kun virheitä havaitaan.  Se tekee ohjelmistosta joustavamman. Onhan yritykselle paljon halvempaa antaa kuluttajien toimia testaajina, kuin siihen palkattujen työntekijöiden. Kun ohjelmaa testataan oikeassa elämässä, saadaan myös tietoa joka muuten jäisi pimentoon. Kalliit ja hitaasti työstetyt ohjelmistot kosahtavat huomattavasti näyttävämmin kuin pienet, joustavat ja jatkuvasti päivittyvät. Tästä löytyy hyvä artikkeli Suoman kuvalehdeltä.

Nopea prototypointi on kuumasana ohjelmistomaailman lisäksi myös palvelumuotoilun puolella. On kannattavampaa saada hyvä idea esille ja myyntiin nopeasti, sekä valmistautua muokkaamaan sitä kuluttajien toiveiden mukaisesti. Kuluttaja ei koe tätä puolivillaiseksi tekemiseksi vaan itseasiassa todella hyväksi asiakaspalveluksi, jossa hänen toiveitaan kuunnellaan. Mediapuolella scrum on samaan aikaan toiminnassa ja toisaalta hyvinkin kaukana ideaalista. Harvoin tuotantoyhtiön kannattaa tuottaa televisio-ohjelmaa loppuun omalla rahalla ja tarjota sitä sitten kanaville, joiden tarpeita se ei sitten ehkä palvelekaan. Järkevämpää on myydä idea ja lähteä kehittelemään ohjelmaa yhdessä. Tällöin se saadaan räätälöityä kanavalle sopivaksi ja mikäli tuotantokausia tehdään lisää, niin katsojaa kuunnellaan. ”Ai, tästä hahmosta tykättiin, no nostetaanpas se suurempaan osaan ja tuo voi sitten joutua vaikka auto-onnettomuuteen kun sitä ei jaksa kukaan seurata.” Toisaalta elokuva, televisiosarja tai muu media-alan tuotos valmistellaan hyvin hiljakseen, lähes salaa loppukäyttäjältä. Innokkaimmat fanit saavat viitteitä tulevasta pieninä tiedon-murusina ja lopullinen tuotos lanseerataan suurella volyymilla valmiina. Tällöin käyttäjän rooliksi jää valinta: tykkään/en tykkää.

Käyttäjätutkimuksen suhteen Av-ala näyttäytyy vanhakantaisena: ideat nousevat käsikir-joittaja-auteurin päästä, käsikirjoittaja esittelee ideansa tuottajalle tai kanavaostajalle. Ideoinnissa ja käsikirjoituksen arvon ja potentiaalin arvioinnissa on keskeistä se, kuka kirjoittaja on ja onko hänellä työskentelyyn vaadittavaa sitkeyttä ja kurinalaisuutta. Tv-kanavan tilaajan henkilökohtainen mielipide on hyvin vahvassa roolissa. Kirjoittajan pitäisi ideoida ja kohdistaa sisältöä juuri tuolle yhdelle henkilölle, mikä vääjäämättä supistaa ideoiden kirjoa ja vähentää variaatioita. Harva alan ulkopuolella oleva tietää että pitkien-elokuvien lopullisesta rahoituksesta, eli siitä minkälainen elokuva pääsee tuotantoon, päättää noin kymmenen ihmistä. He toimivat kaikkien suomalaisten puolesta makutuomareina ja portinvartijoina. Tarkoitus ei ole pelkästään kristisoida asiaa, kyseiset henkilöt ovat laajasti kouluttautuneita ja pyrkivät tekemään päätökset avoimesti. Lisäksi heitä raamittaa valtion hallinnolta tulevat säädökset ja tavoitteet sekä kanavien hallitusten määräykset.

Kuten totesin, idean myynnin kohdalla loppukäyttäjätutkimusta arvostetaan hyvin vähän, ehkäpä taideaspektiin nojaten. Mediapuolella ongelma aiheutuu palvelun ja taiteen ristiriidasta. Onko kyseessä taideteos, jolloin sen sisällöstä ei tarvitsekaan tehdä palvelumuotoilua vai onko se käyttäjille tarkoitettu palvelu? Elokuvataiteessa raja on useimmiten selkeä. Televisiosarjojen kohdalla se on huomattavasti häilyvämpi.

Palvelumuotoilussa on paljon muitakin haasteita, joiden yli pitää päästä. Kopiointi ja matkiminen (myös bencmarking) johtavat tuotteeseen, joka on jo markkinoilla ja joiden kehittäjät luultavasti kehittelevät jo jotain uutta. Harmaa perustekeminen ja rohkeuden puute tuottavat palveluja, jotka ehkäpä ovat varmoja, mutta tylsyys ei koskaan myy. Nokian nykyhetken tilannetta arvioitaessa puhutaan paljon siitä että työstettiin varmaa. Aple työsti mielenkiintoista ja uutta. Aplen Iphone ei ehkä toimi yli 5 pakkasasteessa, mutta kun se toimii, se on kiinnostava ja asiakkaan mieltä kutkuttava. Myös byrokratia tappaa tunnetusti kaiken luovuuden ja uutuus aspekti hävitään samantien. Kun kaikki pitää hyväksyttää tiukassa valvontaketjussa, aikaa kuluu ja varmuus vie voiton.  ”Tämä nyt ainakin menee talousosaston johdolla läpi”. Kolmantena suurena haasteena ovat vanhentuneet toimintavat ja vanhentunut osaaminen. Ne eivät voi koskaan synnyttää uutta. Jatkuva kouluttautuminen tarkoittaa muutakin kuin koulunpenkillä istumista. Pitää olla korvat ja silmät auki. Imeä sisäänsä uusinta tietoa ja kokeilun halua ja mikäli verkostot ovat pienet, ei uusin tieto alaltasi koskaan pääse sinulle asti.

Miten sitten toimii palvelumuotoilussa yhteisöllinen suunnittelu ja käyttäjien osallistaminen? Metodeja on monta, ja niiden tuntemus mahdollistaa metodien käytön oikealla hetkellä tilanteen vaatimien raamien mukaan. Nopeasta prototypoinnista jo mainitsinkin. Lisäksi kannattaa osallistaa käyttäjät suunnitteluprosessiin yhteisten suunnittelusessioiden avulla, jossa yhdistetään alan asiantuntijat ja tulevan palvelun käyttäjät samanpöydän ääreen. Tärkeää näissä tilanteissa on poistaa osallistujilta hierarkia ja statukset. Palvelun käyttäjä ja asiantuntija ovat samalla viivalla ja heidän mielipiteensä yhtä tärkeitä. Luovassa prosessissa vapaa assosiointi on kaiken kulmakivi eikä se ole mahdollista, mikäli tilanteeseen liittyy valtakysymyksiä tai byrokratiaa.

By HikingArtist.com

Erilaisia ideoinnin esteitä ovat juuri valtafiltteri (kuka saa päättää mikä idea on hyvä), arvofiltteri (tiedostamattomat arvot, maailmankuvat ja asenteet), kulttuurifiltteri, järjestelmäfiltteri (hallinto ja byrokratia), ammattifiltteri (yksilö ideoi vain oman ammatillisen näkemyksensä sisällä) ja mukavuusfiltteri (emme halua poistua mukavuusalueelta ja ottaa riskiä tulla nolatuksi). Henkilön, joka vetää ideointisessiota tulee olla tietoinen näistä filttereistä ja auttaa ihmisiä pois niistä. Tähän on kehitetty avuksi erilaisia ideointitekniikoita. Esimerkiksi ”kuusi ajatteluhattua” metodissa, jokaiselle osaanottajalle annetaan rooli, jonka kautta hänen on tarkasteltava ideaa. Rooleja voi olla talous, negatiivisuus, positiivisuus, realismi jne.  Tällöin yksilö keskittyy yhteen filtteriin ja saattaa päästää irti muista. Ideapöytä-metodissa taas yksilöllä on lyhyt hetki aikaa kirjoittaa suurelle paperille kaikki tiettyyn kysymykseen liittyvät mieleen tulevat asiat. Tekstiä ei itendifioida eikä nimetä ja samaan aikaan voi samaan paperiin olla kirjoittamassa monta ihmistä. Lyhyt aika, yksilötyöskentely sekä ajatusten anonyymiys mahdollistavat filttereiden unohtamisen. Kun emme ehdi punnita jokaista sanaa, eikä meidän tarvitse pelätä että se tyrmätään, niin ideoimme vapaasti.

Alternative futures-yrityksen Jari Koskinen esitteli Aalttoyliopiston polkukoulutusluennolla heidän käyttämän huonojen ideoiden-metodin, jossa ihmiset saavat ideoida vain huonoja ideoita. Tällöin annamme tilaa ajatuskuluille, jotka muuten nopeasti itse tyrmäismme noloina, tyhminä tai toteutuskelvottomina, emmekä päästäisi koskaan niitä suusta ulos. Kuitenkin näissä ideoissa voi piillä jotain hienoja helmiä tai vihjeitä hyvään ideaan.  

Palvelumuotoilu on siis ihan oma alansa, johon on kehittynyt metodeja ja strategioita. Keskiviikkona kerron kuinka ValoAuringossa palvelumuotoilu toimii käytännössä ja miten käyttäjätutkimusta sovellettiin Rockitude-mediakonseptin hiomisessa.

Mikäli palvelumuotoilu kiinnostaa, niin siitä on kirjoitettu hyviä kirjoja mm. Innovaatioprosessista Jim Solatien kirjassaIdeasta arvonlisäykseksi. Lisäksi kannattaa seurata mainitsemani Jari Koskisenblogia 

Nörttityttö matkustaa - miekkaturistina Montpellierissä

Maddie Hentunen

Korealainen miekkailu (haedong kumdo) on myös siitä mukava harrastus, että sen myötä pääsee matkustamaan säännöllisesti seminaareihin ulkomaille, tänä keväänä Välimeren rannalle Ranskan Montpellieriin. Kokeneena Pariisin matkaajana valmistauduin matkaan stressaamalla sekä 2. asteen mustan vyön kokeestani että ranskankieleni ruosteisuudesta. Osaanko tilata patonkia? Katkeaako bambu? Muistanko miten nimeni tavataan ranskaksi? Kivitetäänkö minut kuoliaaksi, jos paniikissa vaihdan englantiin?

Kuten kävi ilmi, vastaukset kysymyksiini ovat: en tarpeeksi hyvin, kyllä lopulta, jäi arvoitukseksi ja ehdottomasti ei.

Montpellier eroaa Pariisista siinä, että montpellieriläiset tekevät kaikkensa auttaakseen kielipuolta turistia – harjoitussalilla, ravintoloissa, hotelleissa ja satunnaisissa kohtaamisissa nämä eteläranskalaiset vaihtavat kerkeästi englantiin, jos turisti alkaa änkyttää. Montpellieriläiset vaikuttavat myös vilpittömästi ilahtuvan siitä, että samainen turisti silti yrittää sanoa hotellihuoneensa numeron isäntiensä äidinkielellä.

Poikkeus tietysti vahvistaa säännön, sillä matkan varrelta löytyi myös nuiva leipomoneiti, joka kieltäytyi pakkaamasta minulle evästä, sillä erehdyin ontuvalla ranskallani kutsumaan täytettyä patonkia ”patongiksi”. No, ammattiylpeytensä kullakin.

Kaupungin sympaattisin hotelli löytyi vaikeuksien kautta voittoon -periaatteella. Ennakkoon varaamamme ”nuorisohostelli” osoittautui ala-arvoiseksi (tupakointia savuttomissa huoneissa; ennakkotiedoista poiketen ehdoton kielto vastakkaisten sukupuolten asettautumisesta samaan huoneeseen huolimatta siitä, että kyseiset henkilöt ovat naimisissa ja matkatavarat ovat samassa laukussa; yllättävä siirto täysin ventovieraiden kanssa samaan huoneeseen), mutta suomalaisjoukkueemme jäsen onnistui puhumaan viiden hengen ryhmällemme alennushuoneet omasta hotellistaan, Hôtel des Arceauxista, sen jälkeen kun allekirjoittanut oli vetänyt ikiranskalaisen dramaattiset herneet nenäänsä nuorisohostellin tiskillä ja painunut matkatavarat mukanaan pihalle.

Kuva: Antti Junikka

Uusi hotellimme sijaitsi käytännössä Montpellieria hallitsevan maamerkin, Saint-Clémentin akveduktin alla, ja hotellin vastaanotosta löytyi upea Monique, jonka olisin voinut viedä kotiini tuliaisiksi lukemaan esimerkiksi puhelinluetteloa tummalla, pehmeällä äänellään. Hotellin henkilökunta valmistaa joka aamu itse aamiaisen tuoreista, torilta samana aamuna haetuista raaka-aineista, ja tekee kaikkensa auttaakseen matkaajaa navigoimaan Montpellierissä. Ilmeisesti myös hilpeä porukkamme teki heihin vaikutuksen, sillä hotellin meille diilanneelle daamille todettiin eräänä aamuna, että ”your friends have good spirit.”

Itse Montpellier on lumoava kaupunki, josta löytyy rantaa (pienen matkan päästä tosin), eteläeurooppalaisen rentoa terassielämää, vaikuttavia historiallisia monumentteja ja vehreitä puistoja, joissa liikesarjakorjauksista hämmentyneet suomalaismiekkailijat voivat harjoitella käteensattuvilla välineillä.

Matkan pääasiallinen tarkoitus, 2. dan -koe, ei alkanut lupaavissa merkeissä. Ensimmäistä dania korkeammat mustan vyön kokeet tehdään kokonaisuudessaan terävällä miekalla kahden miekan liikesarjoja lukuun ottamatta: kokeen pääasialliset vakiosiot ovat vyöarvon mukaiset liikesarjat ja leikkaus – leikattavan materiaalin saatavuudesta riippuen leikataan joko bambua, puuta, kaislamattoa tai pahviputkea. Ranska on siitä siunauksellinen maa, että siellä kasvaa bambua valtoimenaan, joten tätä haastavaa materiaalia pääsimme pilkkomaan myös kokeessa.

Kuva: Daniel Formichi

Leikattavana materiaalina bambu on hieman kuivuttuaan armoton. Jos leikkauskulma ei ole aivan kohdillaan, bambupötkylä sälöytyy varmasti. Suurmestarimme päätti vyökoetta edeltävänä iltana varmistaa, että kaikkien korkeampia dan-arvoja tavoittelevien leikkaukset onnistuvat vyökokeessa (tai että asenteemme ovat seuraavana aamuna tarpeeksi nöyrät), ja järjestää meille harjoittelusession. Tekemisen fiiliksen näette kuvasta.

Sekä minä että korkeampia daneja tavoittelevat kreikkalais- ja belgikollegani olimme epätoivoisia, vaikka he toki leikkasivat minua huomattavasti taitavammin. Bambusta ei tullut siistiä sälettä sitten millään (kuvassa yksi harvoista onnistumisista, vaikka sitä ei ilmeestä uskoisi). Suurmestarimme löi tyyneen tapaansa bensaa liekkeihin ja leikkasi minimaalisella voimalla ja sataprosenttisella taidolla yhdellä kädellä täydellisiä palasia bambusta siihen edes katsomatta. ”Very simple, just do like this.” Itse vietin vyökoetta edeltävän illan ja yön murheen alhossa aviomiehelleni ja opettajalleni kiukutellen varmana siitä, että nolaan itseni koko Euroopan edessä. Olen melko varma, että kreikkalais- ja belgialaisleireissä käytiin läpi samoja tunnelmia.

Vyökokeen aamu koitti, ja onnistuin suorittamaan liikesarjani leikkaamatta itsestäni palasia. Itsetuntoni ehti vyökokeen tuoksinassa juuri hieman kohentua, kunnes siirryimme viimeiseen ohjelmanumeroon, bambunleikkaukseen. Pala kurkussa astelin kohti leikkaustelinettä, jossa näin edellispäivän kuivan ja paksun bambun sijasta mukavan kapoisen, täysin tuoreen bambun. Hermostuksissani hutaisin yhden leikkauksista bambunsolmuun, mutta loput sujuivat täysin moitteetta. Meinasin pyörtyä helpotuksesta.

Myös muut kokelaat suoriutuivat vyökokeesta kunnialla. Seuraavana aamuna saimme palkkiomme – unohtumattoman treenin Palavas-les- Flots -rannalla ja rannan, no, vieressä.

Kuva: Kurobara Hime-sama

Suosittelen ehdottomasti Montpellieriä kenelle hyvänsä, etenkin sellaisille Ranskan matkaajille, joita Pariisin vauhti hengästyttää. Toimii myös ilman miekkaa tai bambuja, mutta ei ilman patonkeja. Merci et à bientôt, mes amis!

Zombies, Run! -arvostelu

Nina Niskanen

Kun Tiina Laine hiljattain kertoi tuoreehkosta liikuntaharrastuksestaan, uteliaisuuteni heräsi heti erityisesti, koska itselläni on sama ongelma urheilun suhteen. Tätä nykyä kun oma urheiluni on rajoittunut pääasiassa Kinectin tanssipeleihin ja koiralle kepin heittämiseen. Zombiefanina tietysti silmäni lankesivat ensimmäisenä Tiinan mainitsemaan Zombies, Run! -applikaatioon.

Kyseessä on siis toistaiseksi vain iPhonelle saatavissa oleva peli (ilmestyy Androidille 14.6.), jonka pääasiallinen tarkoitus on kannustaa juoksemaan. Juoksulenkeillä kuljetetaan tarinaa eteenpäin tehtävien varjolla ja samalla kerätään Abel Townshipiin kerääntyneille selviytyjille tärkeitä tavaroita, kuten vettä, lääkkeitä, vaatteita, aseita ja ammuksia sekä kaikkea muuta, mitä nyt maailmanlopun aikaan sattuukaan tarvitsemaan. Tavaroita asetellessa myös rakennusten taso kasvaa, joka mahdollistaa Abel Townshipiin uusien ihmisten vastaanottamisen. Tarinan pätkien välissä peli soittaa laitteella olevaa musiikkia, ja minusta ainakin vaikuttaa siltä, että se pääasiassa valitsee musiikin tempon kulkijan vauhdin mukaisesti.

Tarina itsessään on aika peruskauraa kenelle tahansa zombitarinoita vähänkään seuranneille. Maailmanloppu kävelevien kuolleiden muodossa on saapunut ja ihmiset pikkuhiljaa kerääntyvät toistensa luokse helposti puolustettavaan paikkaan hakemaan turvaa. Juokseva sankarimme on tulossa helikopterilla Abel Townshippiin jokin tehtävä mielessään, mutta ennen kuin hän ehtii perille, helikopteri ammutaan alas ja hän joutuu juoksemaan loppumatkan. Kun kuulokkeista alkaa kuulua yhtäkkiä liiankin tuttua epäkuolleiden valitusta ja Abel Townshipissä hengaileva tehtäväkoordinaattori hoputtaa samalla juoksemaan, lähtevät jalat kuljettamaan väkisinkin nopeammin. Ajojahti vetoaa alitajuntaan. Heikkohermoisemmat ja huonokuntoisemmat voivat kääntää ajojahdit pois päältä niin halutessaan, jolloin zombit vain huohottavat korvaan vähän aikaa.

Kehittäjillä on valmisteilla suora linkitys Runkeeperiin ja sitä kautta  pelistä on tarkoitus tehdä sosiaalisempi. Se olisi rehellisesti kyllä mukava lisä. Konsolipelaamiseen tottuneena jäin itse kaipaamaan achievementien kautta tulevaa leikkimielistä kisailua kavereiden kanssa, ja mahdollisuutta ylipäätään linkittyä kavereihin. Peli on kuitenkin melko uusi ja yleisön kasvaessa on varsin todennäköistä, että sosiaalisempikin pelaaminen mahdollistetaan.

Hintaa pelillä on noin 8€ ja omasta mielestäni se on ollut täysin sen arvoinen. Peli on enemmän kuin osiensa summa. Yksittäiset osat eivät ole hääppöisiä, mutta ne muodostavat koukuttavan kokonaisuuden, joka houkuttelee lenkille toisensa jälkeen. Suositellaan kaikille, jotka haluavat kuntoiluunsa vähän mausteita.

Snuff-arvostelu

Reetta Järvenpää

Maaseudun synkät salaisuudet

Sir Terry Pratchettin viimeisin julkaisu Snuff on järjestyksessään 39. Kiekkomaailmaan sijoittuva romaani. Ankh-Morporkin herttua, kaupunginvartioston komentaja Sam Vimes lähtee vaimonsa ja poikansa kanssa lomalle Sybil-vaimon suvun ikivanhalle tilalle, jonnekin keskelle ei mitään. Vimes ei pidä maaseudusta, eikä maaseutu Vimesistä. Seudulla on synkkä menneisyys, ja nykyhetkessäkin tuntuu olevan jotakin hämärää. Vimes ei tosin voi laillisesti tehdä mitään, sillä hänen toimivaltansa loppui Ankh-Morporkin porteille. Sitä paitsi, hän on lomalla. 

Lomanvietto tyssää kuitenkin lyhyeen, kun kylän ainoa poliisi Feeney Upshot tulee pidättämään Vimesiä syytettynä kylän sepän murhasta. Vimes ei tällaista toimintaa niele, joten hän ryhtyy itse selvittämään sepän katoamista. Avukseen hän värvää nuoren Feeneyn. Mitä oikein tapahtui kolme vuotta sitten? Kuka murhasi menninkäistytön Vimesin mailla? Ja mitä ihmettä seudun aateliset oikein puuhaavat?

Pratchettin tuotanto on vuosien saatossa mennyt koko ajan synkempään suuntaan, ja räiskyvän  fantasiailoittelun varjolla käsitellään välillä raskaitakin aiheita - väkivaltaa, rasismia, huumeita, orjakauppaa, luokkaeroja.  Snuff on juurikin sieltä synkimmästä päästä, huumoria on Pratchettin teokseksi harvinaisen vähän, ja sekin on enimmäkseen mustaa. Hetkellisiä kevennyksiä painostavaan tunnelmaan tuovat Vimesin ja hänen poikansa nuoren Samin keskustelut kakasta ynnä muista ruumiineritteistä.

Snuffin kantava teema on yhteiskunnan normien ja yksilön moraalikäsityksen välinen ristiriita. Kuinka tasa-arvoiseksi yhteiskunta tai yhteisö voidaan tehdä, ja toisaalta, millä keinoin tasa-arvoon voi ja kannattaa pyrkiä? Yhteiskuntakritiikki on harvinaisen voimakasta ja näkyvää. Aateliselle laki on eri kuin palvelijalle, eri rodun edustajista puhumattakaan. Minut kirja pisti miettimään omaa asemaani yhteiskunnassa, sekä suomalaisessakin yhteiskunnassa piileviä valtarakenteita. 

Valitettavasti Pratchettia vaivaava alzheimer on vienyt kirjailijan kynästä parhaan terän. Välillä teksti näyttää siltä, että ajatus on karannut täysin, virkkeet ovat todella pitkiä ja niissä saatetaan käsitellä kolmeakin eri asiaa. Onneksi suurin osa näistä maratonvirkkeistä on kirjoitettu Vimesin ajatuksiksi, jolloin harhailun voi antaa anteeksi. Kukapa meistä pystyisi koko ajan pitämään mielensä täysin kurissa. Kakkahuumorikevennykset tuntuivat ajoittain hieman pakotetuilta ja olivat mielestäni täysin tarpeettomia. Ehkä niillä on yritetty tehdä kirjasta myös vähän nuoremmille lukijoille sopiva. Snuff on nimittäin sen verran väkivaltainen ja teemaltaan raskas, että aivan lapsille sitä ei välttämättä voi suositella. 

Ajoittaisesta lipsumisesta huolimatta Pratchett ei kuitenkaan petä. Kiekkomaailmasta tai komentaja Vimesin historiasta tietämätön ei välttämättä saa Snuffista niin paljon irti kuin sarjan aikaisempia osia lukenut, mutta uskoisin sen toimivan mukavasti myös yksinään. Kiekkomaailman faneille Snuff on ehdoton hankinta, sillä vaikka se ei aivan parasta Pratchettia olekaan, tarina on mielenkiintoinen ja juonenkäänteet yhtä vauhdikkaita kuin aina ennenkin. 

Muinainen Egypti populaarikulttuurissa

Mia Meri

Niin pitkään kuin muistan olen ollut täydellisen hurahtanut muinaiseen Egyptiin ja ilokseni voin kertoa, että opiskelen egyptologiaa Helsingin yliopistossa. Tällä kertaa en kuitenkaan kirjoita itse Egyptistä vaan siitä, miten eri aikakausien ja kulttuurien ihmiset ovat muinaisen Egyptin nähneet. Käytän populaarikulttuuria hyvin laajana käsitteenä ja käsittelen myös, miten varhain ja mistä lähtökohdista monet nykyajan populaarikulttuurin Egypti-kliseet ovat lähtöisin.

Elokuvamuumio, josta kaikki alkoi. Muumio, 1932.

Muinainen Egypti

Egyptissä on ollut asutusta tuhansien vuosien ajan, mutta ns. faraoninen Egypti syntyi noin 3100 eaa kuningas Nemeksen yhdistäessä Niilinlaakson heimot yhden hallinnon alle. Viimeisenä muinaisen Egyptin hallitsijana pidetään Kleopatra VII:ä, joka kuoli n. 30 eaa, ja jonka jälkeen Egyptistä tuli osa Rooman valtakuntaa yhtenä sen provinsseista. Kuitenkin "puhtain" muinaisen Egyptin aikakausi loppui jo nubialaisten vallattua Egyptin v. 760 eaa ja viimeistään 332 eaa kun Aleksanteri Suuri valloitti Egyptin ja liitti sen osaksi makedonialaista valtakuntaansa. Aleksanteri Suuren kuoltua Egyptiä jäi hallitsemaan makedonialainen Ptolemaios ja hänen jälkeläisensä tuoden maahan kreikkalaisen kulttuurin ja kielen. Muinaisen Egyptin kulttuurin viimeisetkin rippeet tuhoutuivat viimeistään siinä vaiheessa kun kristinusko tuli Egyptiin ja keisari Theodosius kielsi pakanauskontojen harjoittamisen. Mainittava tosin on, että muinaisen Egyptin kieli jatkoi elämäänsä koptin kielenä, joka edelleen toimii Egyptin varhaiskristittyjen eli koptien liturgisena kielenä, mutta äidinkielenään sitä ole puhunut kukaan enää satoihin vuosiin.

Muinaisella Egyptillä tarkoitetaan arkikielessä yleensä sitä ajanjaksoa, jolloin faraot hallitsivat Egyptiä, pyramidit rakennettiin, muumioita tehtiin ja Kleopatra villitsi roomalaismiehiä. Ihan perspektiivin vuoksi: Gizan suuret pyramidit rakennettiin n. 2600 eaa. Kleopatra (n. 69-30 eaa) on siis ajallisesti lähempänä meitä kuin Gizan pyramidien rakentajia. Tätä vasten on ehkä helpompi ymmärtää, miksi jo Ptolemaiosten aikaan ihmisten mielikuvat Egyptistä olivat mielikuvituksen rikastuttamia, sillä Egypti oli ollut olemassa jo tuhansia vuosia. Sen kieltä osasivat yhä harvemmat, legendaarisimmista faraoista oli jo vähintään tuhat vuotta aikaa ja sen maaperää koristivat tuhannet temppelit ja rauniot muistona kulttuurista, joka teki jo kuolemaa.

Asiaan! ...eli Kultaa, rikkauksia ja parantavia voimia!

Muinaiseen Egyptiin on aina liitetty rikkauksia ja kultaa. Kultakauden Hollywood-elokuvissa juoni on usein kärsinyt kun ollaan haluttu esittää faraonisen Egyptin rikkauksia ja täyskultainen Tutankhamonin kuolinmaski on muodostunut symboliksi koko muinaiselle Egyptille.

Ehkä kuuluisin valkokankaan Kleopatroista,
Elisabeth Taylor, ja vuosi on 1963.

Muinainen Egypti oli aikansa supervalta, joka halveksi muita maita ja kylpi rikkauksissa. Ensinnäkin Egyptillä oli valtavat kultaesiintymät, jotka kuuluivat täysin kruunulle, joten faraolla oli millä mällätä. Meille onkin säilynyt useita kirjeitä, joissa naapurimaiden valtiaat pyytävät faraolta kultaa ja muita rikkauksia. Vastineeksi he lähettivät tyttäriään faraon vaimoiksi eli käytännössä poliittisiksi panttivangeiksi, jotain mitä faraot eivät koskaan tehneet toisinpäin. Toisekseen maata oli siunattu joka vuosi tulvivalla Niilillä, joka kerran vuodessa juuri ennen kylvökautta levitti ravinteikasta lietettä laajoille alueille tehden keskelle erämaata keitaan, josta satoa tuli yli maan tarpeiden. Maata oli todellakin siunattu rikkauksilla, joka mahdollisti sen kehittää esineellisen kulttuurin huippuunsa ja sai naapurivaltojen kuninkaat kihisemään kateudesta.

Vuosina 639-642 jaa arabit valloittivat Egyptin osana arabien ekspansiota. Sen seurauksena Egypti liitettiin osaksi arabialais-islamilaista valtakuntaa, jota hallittiin tulevina vuosina mm. Persiasta (nyk. Iran), Bagdadista ja Kairosta. Merkittävää tämä oli siksi, että Egypti siirtyi nyt niiden valtioiden alaisuuteen, joita se oli aiemmin pompottanut. Ja vaikka noista päivistä oli aikaa satoja vuosia, vihanpito faraoita kohtaan oli säilynyt osana muita kulttuureita ja hivuttautunut myös osaksi islamilaista perintöä. Kuvaavaa onkin, että niinä vuosina, kun arabialaista valtakuntaa hallitsivat muut kuin egyptiläiset, vihanpito faraonista menneisyyttä kohtaan oli huomattavaa ja faraonisia monumentteja yritettiin aktiivisesti tuhota. Kuitenkin samaan aikaan muistot rikkaasta Egyptistä kummittelivat tavallisten kansalaisten muistoissa.

Koska tässä vaiheessa kukaan ei enää osannut lukea hieroglyfejä ja tieto Gizan pyramidien rakentajista oli unohtunut, ihmisten mielikuvitus pääsi valloilleen. Egyptin monumenttien uskottiin olevan rakennettu ennen vedenpaisumusta (kyllä, se sama, johon Raamattu viittaa. Islam on samaa uskontojatkumoa kuin kristinusko ja siten niiden pyhät kertomukset ovat samoja) ja niiden kirjoitusten uskottiin sisältävän uskomattomia tietoja ja karttoja rikkauksille, joita ennen vedenpaisumusta eläneet ihmiset olivat jättäneet kiveen hakattuina tuleville sukupolville. Pyramidit olivat tietenkin erityisen jännittävä kohde siinä Kairon kupeessa. Joidenkin arveluiden mukaan ne olivat täytetty rikkauksilla ja kullalla, toisten arveluiden mukaan niihin oli haudattu aiempia profeettoja. Löytyypä vanhoista arabialaisista kirjoituksista jopa veikkaus, että ne olivat kenties rakennettu ennen Aatamia eli ennen ihmisiä!

Oli kuitenkin yksi ihmisryhmä, joka tunnistettiin jollain tavalla liittyväksi muinaiseen Egyptiin: koptit. Nähtävästi koptin kielen ja muinaisen Egyptin kielen välinen linkki tiedostettiin tai sitten koptit vieraskielisenä kansanryhmänä olivat vaan tarpeeksi vakuuttavia, sillä Egyptissä toimi tietäjiä tai mystikoita, jotka väittivät osaavansa lukea hieroglyfejä. He pönkittivät uskomusta hiergolyfien sisältämistä viittauksista suuriin rikkauksiin ja muinaiseen tietouteen. Tietenkin on pidettävä mielessä, että vaikka koptit olivat kristittyjä ja hylänneet pakanallisen menneisyytensä, heidän mukanaan kulki perinteinä tapoja ja kenties loitsuja, joiden alkuperä oli faraonisessa menneisyydessä. Myöskään hyvin vahvaa suullista perinnetietoutta ei tule unohtaa, joten on vallan mahdollista, että egyptiläiset tunsivat jollain tasolla temppelien seinien tarinat, jotka ajan kanssa saivat uusia merkityksiä ja kietoutuivat yhteen islamilaisen mystiikan kanssa.

Totuus rikkauksista ja taikuudesta paljastuu - yhä uudelleen ja uudelleen


Kaikki nämä uskomukset rikkauksista, mystisestä tiedosta ja viisaudesta olivat täyttä totta myös länsimaisille ihmisille aina siihen asti kunnes Champollion keksi kuinka hieroglyfejä luetaan. Mahtoi olla aikamoinen pettymys kun kävi ilmi, että temppelien seinillä olikin lueteltuina vain faraoiden kaunisteltuja sankaritarinoita ja papyruksilla ostoslistoja. Joukossa oli tietysti myös loitsuja, mutta niitä itse kääntäneenä voin sanoa, ettei niiden avulla vettä muuteta viiniksi eikä raudasta tehdä kultaa. Esimerkiksi kuuluisassa Kuolleiden kirjaksi kutsutussa loitsukokoelmassa on hyvin käytännönläheisiä loitsuja lähtien loitsusta, jolla varmistetaan ettei kuolleen tarvitse syödä kakkaa tuonpuoleisessa.

Batmanissä vuodelta 1966 seikkaili egyptologi,
joka muuttui kuningas Tutiksi aina saadessaan
osuman päähänsä. Kuningas Tut seikkaili mm. jaksossa
"King Tut's Coup" (s2 e53), joka löytyy YouTubesta.

Kuitenkin uskomukset esimerkiksi pyramidien mystisistä voimista elävät edelleen. On syntynyt jopa ihan oma "tieteenalansa", jota kutsutaan pyramidologiaksi, jossa muka tieteellisesti tutkitaan pyramidien parantavia voimia ja keksitään yhä uusia todisteita siitä, että pyramidit olivatkin muka maapallon ulkopuolisen älyn kehittämiä. Olen nähnyt muun muassa kuvan, jossa epäselvässä kuvassa on nähty harmaa humanoidi (klassinen, suippo pää ja vinot mantelisilmät) palvonnan kohteena. Tosin jos kuva olisi tarkempi kuka tahansa näkisi, että kyseessä on pöytä, jonka päälle on kasattu uhrilahjoja ja ne vinot silmät olivat kukan nuppuja. Temppeleissä näkee ihan päivittäin pylväiden halailijoita, jotka ilmeisesti uskovat imevänsä kalkkikivisistä pylväistä jotain kosmista energiaa.

Näin "ammattilaisen" silmin voin vakuuttaa teille, että näin ei ole. Vaikka siitä syntyykin hyvää (ja huonoa) viihdettä televisioon ja elokuviin niin kyllä se nyt on aika kiistattomasti osoitettu, että pyramidit ja muinaisen egyptin temppelit olivat ihan normaalien ihmisten rakentamia. Ja vaikka esimerkiksi Gizan pyramidit ovat aivan villin uskomattomia kaikilla mahdollisilla tavoilla niin mielestäni ne pitäisi nähdä monumenttina sille, mihin kaikkeen ihmiset pystyvät kivikautisin työkaluin kun niin päättävät. Se jos mikä on hienoa!

Ja mitä tulee niihin rikkauksiin, niin onhan niitä Egyptissä ja paljon. Kuitenkin suurin osa niistä rikkauksista on ryöstetty jo vuosisatoja sitten, ja kaikki jalometallit sulatettu ja käytetty uudelleen. Ja ihan siltä varalta että kultakuume iski, niin kaikki muinaisegyptiläiset löydöt kuuluvat Egyptin valtiolle. Lisäksi suunnittelematon ja epäammattimainen kaivuutyö tuhoaa paljon hyvin tärkeää tietoa, joten jättäkää lapiot kotiin.

Kauhua ja kirouksia haudan takaa!

Muinaisesta Egyptistä on tietysti aina irronnut kauhua, sillä muumiot tuppaavat olemaan kivalla tavalla kutkuttavia muistutuksia siitä, että jokainen meistä jossain vaiheessa kuolla kupsahtaa. Erikoisena huomiona mainittakoon, että allekirjoittanut luuli lapsena, että ihminen muuttuu kuolleessaan automaattisesti muumioksi, mutta ei se mennytkään niin.

Egyptissä autiomaan kuuma hiekka kuivaa ja säilöö kuolleet sisäänsä luonnonmuumioiksi. Tämän ilmiön ympärille muinaiset egyptiläiset kehittivät tuonpuoleisen elämän, josta nauttiakseen kuolleen ruumiin piti säilyä. Kehitettiin muumiointitekniikka, joka kuitenkaan ei ollut täydellinen ratkaisu. Kuivuessaan ihminen menee kiusallisesti lommoille, joten egyptiläiset keksivät mm. täyttää muumioiden poskipäitä heinätupoilla ja silmäkuoppia pienillä sipuleilla luodakseen niihin vähän eloa. Rikkaimmat egyptiläiset teettivät itselleen kuolinnaamioita, joista Tutankhamonin kultainen lienee se kaikkein tunnetuin.

Kuninkaiden ja virkamiesten haudat olivat täynnä sanoinkuvaamattomia aarteita ja jo muinaisina aikoina hautoja ryöstettiin ja niistä on jäänyt oikeuden pöytäkirjoja meidän päiviimme. Haudanryöstäjä kuulostaa pahalta, sillä hautarauhan häpäiseminen on tabu asia. Kuitenkin keskiajalla haudanryöstäjät olivat sen verran arvostettu ammattiryhmä Egyptissä, että ajoittain heidän toimillaan oli valtiovallan hyväksyntä ja osa heistä toimi valtiovallan nimissä. Hautojen ryöstäminen oli suvussa periytyvä ammatti, ja muutama vuosi sitten Kurnasta Luksorin länsirannalta häädetyt ihmiset olivat todennäköisesti muinaisten haudanryöstäjien jälkeläisiä, vaikkeivät itse enää sitä harrastaneetkaan, ja monen talo oli rakennettu esimerkiksi vanhan haudan päälle.

Muumio, 1999.

Vaikka haudanryöstäminen oli tavallista ja jokapäiväistä tekijöilleen, oli hautoihin kajoaminen silti pikkuisen epäilyttävää touhua. Aivan kuten 1920-luvulla Tutankhamonin haudan avaamisen jälkeen levisivät tiedot faraoiden kirouksesta, jo satoja vuosia aiemmin arabit pelkäsivät samaa. Meidän päiviimme on säilynyt muutamia haudanryöstäjien oppaita ammattilaisille. Oppaissa luetellaan tietysti miten löytää hautoja, mutta lisäksi niissä on loitsuja haudanryöstäjien suojelemiseksi. Faraoiden kiroukset ja hautojen ansat lienevät olleen totta siis jo keskiajalla.

Parasta haudanryöstäjissä ovat kuitenkin heidän tarinansa tekemistään hautalöydöistä. Joukossa on niin oikeita esineitä kuin taikaesineitä, mutta myös kauhukertomuksia heidän tekemistään löydöistä. Eräässä tarinassa, jonka lähdettä en kyennyt löytämään tähän hätään, muutama haudanryöstäjä menee hautaan ja löytää sieltä purkin täynnä jotain hunajankaltaista nestettä. He maistelevat sitä innoissaan kunnes yhden heistä käteen osuu jotain kiinteämpää ja he nostavat purkista muumioidun sikiön. Tarina tuskin on tosi, koska muumiot harvemmin viettivät aikaansa missään nestemäisessä aineessa, ja on epäilyttävää ettäkö purkin sisältö olisi säilynyt nestemäisenä satoja vuosia. Söötti kauhutarina kuitenkin.

Myös länsimaissa muumioiden kiroukset olivat tuttuja jo ennen Tutankhamonia. Egyptissä muumioita on valtavat määrät ja niitä on käytetty lääkeaineina, junien polttopuina ja paperinteossa. USA:n sisällissodan aikaan, kun puuvillapelloille ei saatu tarpeeksi työvoimaa, eräs paperitehtailija kuljetti laivoilla muumioita tehtaalleen, jossa niiden pellavakääreet riisuttiin ja niistä tehtiin paperia. Muumiopaperista tulee ruskeaa muumioinnissa käytettyjen aineiden vuoksi ja siksi paperi kelpasi vain elintarvikkeiden kuten lihan pakkaamiseen. Muumiopaperin tekeminen kuitenkin lopetettiin kun tehdasta ympäröivässä kaupungissa levisi koleraepidemia ja asukkaat päättelivät sen tietenkin johtuvat faraoiden kirouksesta.

Faraoiden kirous ei siis sekään ole ihan uusinta uutta vaan silläkin on pitkät perinteensä. Tosin vielä en ole törmännyt käveleviin muumioihin vanhoja lähteitä tutkiessani. Vaikka varmasti useampi muumion omistaja on pelännyt illan pimeinä tunteina kuivattua asuinkaveriaan, niin nähtävästi vasta me länsimaalaiset keksimme laittaa hänet kirjoihin ja elokuviin.

Egyptomanian aika

Vaikka muinainen Egypti oli kiehtonut ihmisiä jo pitkään aiemminkin, kiinnostus Egyptiin tuntui kohdistuvan enemmän sen kreikkalaiseen aikakauteen osana hellenististä kulttuuria. Esimerkiksi Hendel kirjoitti jo vuonna 1709 oopperan Berenice, joka kertoo Berenice III:sta, Ptolemaios-suvun kuningattaresta ja Shakespeare intoutui Kleopatran ja Antoniuksen kohtalosta jo vuonna 1623. Lisäksi Egyptissä kävi matkaajia harvakseltaan, mutta ennen 1860-lukua ja Thomas Cookin ensimmäisiä turistimatkoja Egyptiin vain harva henkilö oli päässyt nauttimaan Egyptistä.

Asterixin ja Obelixin Kleopatralla
oli hyvin sievä nenä.

Egyptomanialla tarkoitetaan yleensä Tutankhamonin haudan löytymisen v. 1922 jälkeen levinnyttä villiä Egypti-innostumista. Kuitenkin Napoleonin retkikunnan valloitettua Egyptiin v. 1798-1801, jonka jälkeen maasta tuli Britannian siirtokunta, koettiin ensimmäinen egyptomanian aalto Euroopassa. Napoleonin joukkojen mukana Egyptiin matkasi myös tiedemiehiä ja taiteilijoita, jotka ikuistivat usean vuoden ajan Egyptin ihmeitä. Retkikunta julkaisi löytönsä myöhemmin teossarjassa nimeltä Description de l'Égypte (1809-1929). Matkan aikana löytyi myös Rosettan kivi, jonka avulla Champollion v. 1822 keksi miten hieroglyfejä luetaan.

Napoleonin retkikunnan ja ensimmäisten turistimatkojen myötä ihmiset kiinnostuivat hankkimaan itselleen palan Egyptiä. Ensimmäiset "egyptologit" olivatkin lähinnä aarteenmetsästäjiä, jotka kiersivät ympäri Egyptiä ja muita muinaisia paikkoja ja kokosivat hienoja taide-esine kokoelmia, jotka myivät eteenpäin museoille tai keräilijöille. Samoihin aikoihin myös muumioita lähetettiin Eurooppaan, jossa illanviettojen kohokohtana saattoi olla muumion purkaminen.

Kun Tutankhamonin hauta löydettiin v. 1922 maailman villitsi ennen näkemätön egyptomania. Faraot, muumiot, Kleopatra sekä muut kohtalokkaat naiset valloittivat elokuvakankaat ja 1920-luvun muotiluomuksissa näkyivät viittaukset Egyptiin. Tietysti faraoiden kirous sai uutta tuulta alleen kun muutamia Tutankhamonin haudan avaamiseen liittyviä ihmisiä kuoli innostuksen vielä ollessa suurinta. Lisäksi ympäri maailmaa nousi rakennuksia, joissa haettiin inspiraatiota muinaisesta Egyptistä. Esimerkiksi Leninin mausoleumi Moskovan Punaisella torilla on selvästi saanut vaikutteita Djoserin porraspyramidista. Myös Tallinnan vanhassa kaupungissa on yksi rakennus, jonka julkisivua kannattelee egyptiläisiä hahmoja.

Muinainen Egypti nykyajan populaarikulttuurissa

Vaikka egyptomania on sen verran laantunut ettei maailma enää täyty egyptiläisistä rakennuksista, ei kiinnostus muinaiseen Egyptiin ole suinkaan laantunut. Hollywoodin suuret produktiot ovat pitäneet yllä kiinnostusta muinaiseen Egyptiin ja pitkän historiansa vuoksi muinainen Egypti tarjoaa loppumattoman määrän mysteerejä, jotka ovat inspiroineet monia tulkintoja miten tapahtumat "oikeasti" menivät. Kuuluisa Kleopatra voidaan nähdä kauheana miestennielijänä tai aikansa nörttityttönä, joka osasi useita kieliä ja matematiikkaa. Toisaalta nuorena kuolleen Tutankhamonin ympärille on noussut arveluita vallananastus-murhasta, vaikka nähtävästi hän kuoli onnettomuutta seuranneeseen tulehdukseen. Myös Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläinen on villinnyt maailmaa julkaisemisestaan 1945 lähtien ja se on poikinut myös Hollywood-elokuvan. Ylipäänsä, jos jossain on näyttely muinaisesta Egyptistä, on se lähes taattu yleisömenestys.

Kaikki paras yhdessä elokuvassa: kiukkuinen
muumio, impotentti Elvis, tummaihoinen JFK ja
Bruce Campbell. Bubba ho-tep, 2002.

Muinaisesta Egyptistä on myös tullut vakioainesta populaarikulttuuriin. Boris Karloffin Muumio vuodelta 1932 on inspiroinut useita muumioita kuten loistavan vuonna 1999 tehdyn Muumio-elokuvan, jossa Arnold Vosloon esittämä Imhotep ajoi takaa Rachel Weiszin kirjastonhoitajakaunotarta. Erikoisin löytämäni leffamuumio lienee kuitenkin Bubba-Hotep, joka tulee riivaamaan vanhainkotia, jossa impotenssista kärsivä Elvis ja tummaihoinen John F. Kennedy viettävät eläkevuosiaan ja käyvät eeppiseen taistoon natisevaa muumiota vastaan.

Myös sarjakuvissa muinainen Egypti esiintyy monen ikiaikaisen kauhun alkulähteenä. Esimerkiksi Marvelin Ryhmä-X:ssä aika-ajoin pahisteleva Tuho kuvataan muinaisesta Egyptistä lähtöisin olevana vaikka hän onkin syntynyt Jordanian alueella Akkabassa. Myös useassa videopelissä on arkkityypinen Egypti-kenttä. Jo varhaisissa Super Marioissa oli pyramidejä ja viimeaikaisista peleistä mieleen tulee esimerkiksi Sims 3, jonka Maailmanmatkaaja-lisäosa toi peliin mahdollisuuden matkustaa Egyptiin lomalle, tutkia pyramideja ja hautoja ja joutua muumion kiroamaksi.

Muinainen Egypti on myös innoittanut monia musiikintekijöitä. Selkein esimerkki on tietysti Banglesin Walk like an Egyptian, jonka videolla kadunmiehet matkivat "egyptiläistä kävelytyyliä". Myös Iron Maidenin maskotti Eddie on useammankin kerran päässyt riehumaan lavoilla muumiokääreissä ja useat raskaamman musiikin bändit kuten Nile ovat etsineet inspiraatiota muinaisesta Egyptistä.

Ja lopuksi giikkiviittauksena huomautettakoon myös, että itse H.P. Lovecraftkin oli selvästi saanut inspiraationsa muinaisesta Egyptistä luodessaan kaaosjumala Nyarlathoteppiä. Nyarlathotep kuvataan useassa novellissa ilmestyneenä egyptiläisen miehen tai jopa faraon muodossa. Ja vaikka Nyarlathotep ei tarkoita mitään muinaisen egyptin kielillä (Y ja L eivät kuulu vanhaan, keskimmäiseen eikä uuden valtakunnan kieleen), nimen loppuosa "hotep" tarkoittaa joko uhrilahjaa tai verbinä rauhallisena, levänneenä ja tyydytettynä olemista.

Iron Maidenin Powerslave-levyn kannessa on
harvinaisen hyvä teema.

Populaarikulttuurin muumiot ja minä

Vaikka alan pitkäaikaisena opiskelijana suhtaudun itse muinaiseen Egyptiin akateemisen vakavasti,  voin oikein hyvin ymmärtää miksi muinainen Egypti on kiihdyttänyt ihmisten mielikuvitusta vuosituhansien ajan. Muinaisen Egyptin taide on on niin loistokasta, sen monumentit aikaa uhmaavia ja vakuuttavia ja uskonto niin monimutkainen kudelma kertomuksia, että mitä enemmän opin sitä vähemmän tajuan tietäväni yhtään mistään aiheeseen liittyvästä. Lisäksi muinainen Egypti oikein ruokkii mielikuvitusta, mikä tulee myös egyptologian ammattilaisten tielle yrittäessämme tulkita muinaista kulttuuria, josta tiedämme oikeastaan hyvin vähän. Hyvä esimerkki tästä tuli vastaani tänä keväänä kääntäessäni Pyramiditekstiä 273-274, joka tunnetaan myös nimellä kannibaalihymni. Hymniä on pitkään pidetty jonkinlaisena todisteena siitä, että muinaisessa Egyptissä olisi kärsitty 5. dynastian farao Unaksen aikana nälänhädästä, jossa ihmiset söivät toisiaan. Itse näin siinä ensimmäisen kauhukertomuksen, jossa läträtään suolilla ja muulla splätter-aineistolla. Jos kuitenkin hetkeksi pysähtyy miettimään, voidaan ihan oikeasti miettiä, miksi farao olisi halunnut kertoa moisia tarinoita hautansa seinällä, jotka yleensä kuitenkin ovat pyhitettyjä uskonnollisia tarkoituksia varten. Viimeisimmät teoriat ehdottavatkin, että kyseessä olisi vertauskuvallinen kertomus Auringon matkasta taivaanrannan poikki.

Tässä käännökseni, joka on todennäköisesti niin väärin kuin vain olla ja voi, koska olen susihuono kieliopissa. Nauttikaa ja laittakaa mielikuvitus liikkeelle!

Pyramiditeksti 273-274, ns. kannibaalihymni

Taivas sataa, tähdet pimenevät,

jouset tärisevät, luut Akerin (=maan jumala) vapisevat,

liike hiljenee,

sen jälkeen kun he ovat nähneet Unaksen, joka on noussut voimakkaana,

jumalana, joka elää isistään ja joka ruokailee äideistään.

Se on Unas, viisauden herra, jonka nimeä ei tiedä hänen äitinsä.

Unaksen mahti on taivaalla, hänen voimansa horisontissa,

Kuten isänsä Atum (=luojajumala), joka loi hänet,

hän loi [Unaksen] ja [Unas] on häntä voimakkaampi.

Unaksen kat ovat hänen takanaan ja hänen hemsutinsa hänen jalkojensa alla,

hänen jumalansa ovat hänen yllään ja hänen uraei-käärmeensä on hänen otsallaan,

hänen opastava käärmeensä on hänen otsallaan.

Unaksen voimat ovat niille kuuluvilla paikoillaan.

Unas on taivaan sonni, joka on kiivas sydämessään,

eläen jokaisen jumalan ilmentymässä,

syöden heidän suoliaan, jotka tulevat ulos heidän mahoistaan, 
jotka ovat täynnä taikuutta, Tuliselta Saarelta.

Se on Unas, varustettuna ja keränneenä voimansa.

Unas on ilmestyneenä Suurena, auttajien herrana,

Hän istuu selkä kohti Gebiä (=toinen maan jumala),

Unas on se, joka tuomitsee hänen asiansa kanssa hänen, jonka nimeä ei tule mainittaman,

päivänä jona vanhukset tapetaan.

Se on Unas, uhrilahjojen herra, joka sitoo köyden,

ja tarjoaa itselleen uhrilahjansa.

Se on Unas, ihmisten syöjä, elävä jumalista,

lähettien herra, joka lähettää viestit.

Todellakin, tarttuva-päälakiin-Kehanissa, lassoten ne Unakselle.

Todellakin, käärme-nostetulla-päällä, hän vahtii heitä [Unakselle] ja ajaa heidät pois [Unakselle].

Se on hän-joka-on-yllä-punaisen, joka sitoo heidät [Unakselle].

Se on Khonsu (=kuun jumala), terävä jumalten, joka paloittelee heidät Unakselle.

Hän kiskoo Unakselle asiat, jotka ovat heidän vatsoissaan.

Hän lähettää lähettilään ajaakseen heidät pois.

Se on Shesemu, joka paloittelee heidät Unakselle,

ja kypsentää asiat heidän sisältään keitinkivillä illalla.

Se on Unas, joka syö heidän taikansa ja nielee heidän sielunsa.

Heidän suurensa ovat hänen aamupalansa.

Heidän keskikokoisensa ovat hänen lounaansa.

Heidän pienensä ovat hänen iltapalansa.

Heidän vanhat miehensä ja vanhat naisensa ovat hänen polttoainettaan.

Mahtavat pohjoisen taivaan ovat ne, jotka sytyttävät hänen keitinkivensä,

vuoksi kattiloiden, joissa on jalat heidän sääriensä.

He, jotka ovat taivaalla, tarjoilevat Unakselle.

Heidän vaimonsa polkevat sammuksiin keitinkivet.

Hän kulkee ympäri kahden taivaan ja kulkee pitkin kahta rantaa.

Se on Unas, voimakas, voimakkaista voimakkain.

Se on Unas, pyhä kuva, pyhä kuva joukossa Suurten.

Sen, jonka hän löytää tieltään, nielee hän kokonaisena.

Unaksen paikka on edessä ylhäisten, jotka ovat horisontissa.

Se on Unas, vanha jumala, vanhin joukossa vanhojen.

Häntä palvovat tuhannet, hänelle tarjoavat sadat.

Hänelle on annettu suuri voima toimesta Orionin, isä jumalten.

Unas on noussut jälleen taivaalle, kruunattuna herraksi horisontin.

Hän on murskannut jänteet ja selkänikamat,

hän on ottanut sydämet jumalten.

Hän on syönyt Punaisen, hän on niellyt Vihreän.

Unas ruokailee viisaiden keuhkoilla.

Hän on tyydytetty elämällä sydänten ja niiden taialla.

Kuvottaa Unasta kun hänen kielensä koskee Punaista,

mutta hän on tyytyväinen, heidän taikansa on hänen vatsassaan.

Ei voida ottaa pois titteliä Unaksen häneltä,

hän on niellyt tiedon jokaisen jumalan.

Ikuisuus on Unaksen elinikä, aikojen loppu on hänen loppunsa,

tässä omanarvontunnossaan "hän haluaa, hän tekee, hän ei halua, hän ei tee",

hän, joka on horisontissa ikuisesti.

Nyt on heidän bansa Unaksen vatsassa, heidän kansa Unaksen hallussa,

uhrilahjojen ylijäämä keitettynä Unakselle heidän luistaan.

Heidän bansa on Unaksen hallussa, heidän varjonsa otettuna pois heiltä.

Se on Unas, joka nousee ja nousee, kestää ja kestää,

tekojen tekijöillä ei ole voimaa tuhota,

On Unaksen lempipaikka seurassa tämän maan elävien ikuisesti ja iänkaikkisesti.

*****

Artikkelin kuvituksena on käytetty internetistä poimittuja elokuvien, sarjakuvien ja albumien kansikuvia ja mainosmateriaalia.